Signaaleja suuntaan ja toiseen

Samaan aikaan, kun Eurooppa henkeään pidättäen seuraa Britannian Brexit-sirkusta, Unkarin Fidesz-valtapuolueen kohtalo Eurooppa-parlamentissa ja tulevissa vaaleissa on edelleen avoin. Osa  EPP-europuolueryhmästä (myös Suomen Kokoomus) katsoo, että Fidesz on tarpeeksi kauan pitänyt ihmisoikeuksia ja eurooppalaisia arvoja pilkkanaan, ja olisi valmis heivaamaan Orbánin pojat pihalle. Toiset taas haluavat loppuun saakka antaa Fidekszelle mahdollisuuden muuttaa mieltään ja palata demokratian ja avoimen kansalaisyhteiskunnan leiriin – tai ainakin estää Orbánia ja kumppaneita muodostamasta europarlamenttiin uutta, entistä vahvempaa oikeistopopulistiryhmittymää.

Mutta Unkarin Orbán ja Fidesz eivät edusta vain kotimaista, rasismilla ja globalisaatiohäviäjien peloilla ratsastavaa populismia. Niiden takana kohoaa myös Vladimir Putinin jäyhä botox-otsainen hahmo. Venäjä on Paksin ydinvoimalalaajennuksen kautta – Venäjän luotottama megaprojekti, jonka neuvottelujen asiakirjat on julistettu salaisiksi kansakunnan turvallisuuteen vedoten – saanut tiukan otteen Unkarin energiapolitiikasta, ja äskettäin Budapestiin palasi myös IIB (Kansainvälinen investointipankki), vuonna 1970 silloisten SEV-maiden taloudellista yhteistyötä varten perustettu laitos, josta Unkari vuonna 2000 (Orbánin ensimmäisen hallituksen aikaan) erosi, liittyäkseen siihen uudelleen vuonna 2015. Budapestin konttoria johtaa Nikolai Kosov, jonka vanhemmat olivat KGB:n eliittiä ja isä aikoinaan KGB:n edustaja Unkarissa, Kosovilla itsellään on tiiviit yhteydet Putinin lähipiireihin. Népszava-lehden haastattelussa historiantutkija Krisztián Ungváry julistaa, että IIB mitä todennäköisimmin on Venäjän tiedustelupalvelun peiteorganisaatio ja sen konttorin kutsuminen Budapestiin merkitsee käytännössä maanpetturuutta.

Niin, tiistaina Euroopan parlamentti hyväksyi julkilausuman, jonka mukaan Venäjää ei enää voida pitää strategisena kumppanina ja uusiin sanktioihin tulee varautua. Mielenkiintoista on, että tähän yhtyi jopa puolet unkarilaisista Fidesz-mepeistä. Samaan aikaan ulkoministeri Szíjjártó ilmoittaa, että tiivis yhteistyö Venäjän kanssa jatkuu entiseen tapaan ja tänäkin vuonna Putin on tulossa vierailemaan Budapestiin. (Luvassa taas poliittisia vitsejä ja pilapiirroksia hysteerisistä turvatoimista, esimerkiksi kiinni hitsatuista viemärinkansista.) Sitä vastoin kysymykseen Donald Trumpin tai Angela Merkelin mahdollisesta valtiovierailusta Szíjjártó vastasi, että “Yhdysvaltain tai Saksan kanssa meillä ei tällä hetkellä ole kysymyksiä, joita tarvitsisi korkeimmalla tasolla ratkoa”.

Tämä Venäjän kyljessä kyhnyttävä Unkarin hallitus siis on joutunut jonkinlaiseen turbulenssiin Eurooppa-suhteissaan. Pari päivää on nyt ihmetelty kirjettä, jonka Viktor Orbán lähetti ilmeisesti niille EPP-ryhmän puolueille, jotka ovat vaatineet Fidekszen ulossulkemista. Englanninkielisen kirjeen julkaisi ainakin belgialainen De Standaard, ja siinä Orbán kirjoittaa tähän tapaan:

Ei ole salaisuus, että Fidesz-puolueen ja [belgialaisen kristillisdemokraattisen] CD&V:n välillä on vakavia erimielisyyksiä maahanmuutosta, kristillisen kulttuurin suojelemisesta ja Euroopan tulevaisuudesta. Ei ole myöskään salaisuus, että me emme halua muuttaa kantaamme näissä kysymyksissä. Mielestäni ei kuitenkaan ole järkevää ratkaista näitä erimielisyyksiä erottamalla puolue yhteisestä poliittisesta perheestämme. Haluaisin siis kunnioittavasti pyytää teitä harkitsemaan uudelleen erottamisehdotustanne, jos suinkin mahdollista.
Samaan aikaan [EPP:n] puheenjohtaja Daul ja [EPP:n] parlamenttiryhmän johtaja Weber ovat esittäneet minulle vastalauseensa sen johdosta, että nimitin meidän erottamistamme ajavia puolueita “hyödyllisiksi idiooteiksi”. Tämä on itse asiassa sitaatti Leniniltä, ja sillä tarkoitukseni oli kritisoida tiettyä politiikkaa, ei tiettyjä poliitikkoja.
Haluaisin täten ilmaista anteeksipyyntöni, jos olette kokeneet käyttämäni sitaatin henkilökohtaisesti loukkaavaksi.

Siis: “tuumaakaan emme tingi, asiakysymyksissä emme myönnä olevamme väärässä, mutta jos nyt joku, höh, ei tunnista kuuluisaa Lenin-sitaattia (koska, toisin kuin minä, ei ole aloittanut poliittista uraansa kommunistisessa nuorisoliitossa) vaan on tyhmyyttään mennyt henkilökohtaisesti loukkaantumaan yhdestä sananvalinnasta, niin pahoittelemme”. Tämä alkaa muistuttaa sitä, mitä joskus nimitetään epäanteeksipyynnöksi (non-apology apology). Kirjeen julkistanut vastaanottaja, CD&V:n johtaja Wouter Beke, vastasikin oitis, että tässä ei ole kyse hänen persoonastaan tai henkilökohtaisesta loukkaantumisesta vaan eurooppalaisista arvoista sekä paremmasta yhteistyöstä Euroopan rajojen puolustamiseksi, ja kun tässä ei näy mitään parannusta, CD&V:n linja pysyy. Samanlaista näkyy tämän aamun uutisten mukaan twiitanneen myös Suomesta Kokoomuksen Petteri Orpo.

Tuo kirjeessäkin mainittu EPP:n ryhmyri ja kärkiehdokas Manfred Weber puolestaan singahti tiistaina Budapestiin neuvottelemaan Orbánin kanssa. Mielenkiintoisessa englanninkielisessä 444.hu-uutissivuston artikkelissa Péter Magyari arvelee, että Weber onnistui pikavierailullaan ennen muuta edistämään omaa vaalikampanjaansa: rakentamaan omaa imagoaan, terävöittämään omaa profiiliaan ja hälventämään niitä epäilyksiä, joiden mukaan tämä väritön baijerilaispoliitikko olisi liian hyvää pataa oikeistopopulistien kanssa. Orbánin kirjeen tultua julkisuuteen myös Weber on kommentoinut, että anteeksipyynnöt eivät riitä eikä eurooppalaisten perusarvojen kysymyksistä tingitä tai neuvotella. Samoin Weberin saksalaisen kotipuolueen CSU:n puheenjohtaja Markus Söder on ilmoittanut, että Orbánin – eikä vain Orbánin puolueen vaan joidenkin muidenkin puolueiden – on nyt päätettävä, mitä linjaa he haluavat noudattaa, että tämänhetkinen luottamuspula saadaan pysyvästi korjatuksi. (Näihin muihin puolueisiin kuulunee ainakin Slovenian entisen pääministerin Janez Jansan johtama Slovenian Demokraattipuolue SDS, jonka edustaja on jo kertonut slovenialaiselle lehdelle, että jos Fidesz erotetaan EPP:stä, myös SDS lähtee.)

Tässä on siis taas kerran kyse siitä, mitä Orbán itse on nimittänyt riikinkukkotanssiksi: poliittisesta pelistä, jossa komeaa pyrstöä väläytellen otetaan askel taaksepäin että päästään huomaamatta ottamaan kaksi askelta eteenpäin, sanotaan yhtäällä yhtä ja toisaalla toista. Äärimmilläänhän tämä on viime vuodet merkinnyt sitä, että Brysselissä ollaan niin kilttiä poikaa, yhteistyökykyistä ja -haluista eurooppalaista (sillä EU-tukiaisilla on rakennettu sekä Unkarin talouden tämänhetkiset suotuisat luvut että Orbánin ja hänen lähipiirinsä oligarkkien luksuselämä), kotimaassa taas panetellaan kansalle Eurostoliittoa ja pelotellaan Brysselin, tuon uuden Moskovan, katalilla juonilla. (Euroopan oikeistopopulistien EU-Neuvostoliitto-vertaukset panevat kyllä kysymään, missä ovat EU:n vankileirit ja valloitussodat ja miten nopeasti voi unohtua se, millaista oikeassa Neuvostoliitossa oli.) Riikinkukkotanssi on perustunut paljolti myös siihen kuvitelmaan, että Unkarin sisäpolitiikka on turvassa kielimuurin takana. Näinhän ei kuitenkaan enää ole, kun jopa kansainvälinen ns. valtamedia on ruvennut yhä enemmän uutisoimaan Unkarin asioista.

Kuten juuri nähtiin, Sorosin ja Junckerin kuvilla pelotteleva julistekampanja (“Teilläkin on oikeus tietää, mitä Brysseli kaavailee!”) nostatti melkoisen kansainvälisen kohun ja pakotti Unkarin päättäjät Canossan-matkoille ja anteeksipyyntöjä esittämään. Manfred Weberin Unkarin-vierailun alla julisteet poistettiin kipikiireesti ainakin keskeisimmiltä paikoilta kuten lentokentän ja Budapestin keskustan välisen reitin varrelta. Tilalle liisteröitiin uudet plakaatit, joissa kehutaan Unkarin hallituksen nuorille aviopareille myöntämiä perheenperustamistukia. Eikä kestänyt kauaakaan, kun somekansa huomasi julisteen onnellisessa pariskunnassa jotakin tuttua. Nuorenparin kuva on kuvapankista, ja barcelonalainen valokuvaaja Antonio Guillem on tehnyt samojen mallien kanssa useita muitakin parisuhteen eri tilanteita esittäviä kuvia. Niistä yksi, ”Distracted boyfriend” eli vapaasti suomentaen ”Poikaystävällä lipsuu”, on aikamme suosituinta meemimateriaalia: ruutupaitaisen nuoren miehen, käsipuolessa riippuvan tyttöystävän ja houkuttelevan vieraan naisen kuvia on varustettu milloin minkäkinlaisilla teksteillä.

poikkikset

Tässä unkarilaista somea kiertävässä sommitelmassa alempaan meemikuvaan on kiteytetty se, mikä Unkarin nuorisoa oikeasti on viime vuodet houkutellut: ei perheen perustaminen valtion tuella vaan muutto Lontooseen.

Ulkomaiden lehdet Washington Postia myöten kirjoittelivat huvittuneina Unkarin hallituksen viestintäkömmähdyksestä, Index-uutissivusto puolestaan osui asian ytimeen paitsi vinoilemalla, pitäisikö seuraavaan hallituksen tiedotusjulisteeseen panna kuvitukseksi Grumpy Cat, myös muistuttamalla ironisesti, että julisteen laati selvästikin avokätisesti palkattu mainostiimi. Toisin sanoen: kampanjalla on ollut kiire, kun kävi ilmi, että Brysselissä todellakin hermostuttiin Soros-Juncker-julisteista, luultavasti hallitusta lähellä oleva graafinen suunnittelija on saanut mukavan palkkion helposta kuvavalinnasta, ja nyt hätiköinti ja korruptio näkyvät ikävästi työn jäljessä.

Ulkomaiden huomio siis kohdistuu Unkariin paljon aikaisempaa enemmän. Tämä koskee jopa Unkarin unkarinkielistä kulttuuria tuon hermeettiseksi luullun kielimuurin takana. Tänäänhän, 15. maaliskuuta, on yksi Unkarin kansallispäivistä, vuoden 1848 vallankumouksen muistopäivä. Muiden kahden merkkipäivän – elokuisen Pyhän Tapanin päivän ja lokakuisen vuoden 1956 kansannousun muistopäivän – rinnalla maaliskuun 15:nnella, johon liittyy kiinteästi muun muassa kansallisrunoilija Sándor Petőfin toiminta, on eräänlainen kultturelli profiili. Sen yhteydessä jaetaan valtion kulttuuripalkintoja ja lausutaan runoja.

(Tämän vuoden runonlausuntauutiseksi muuten pääsi kahdeksasluokkalainen lausunnanharrastaja Zalán, jonka piti lausua valtion virkamiesyliopiston (Közszolgálati Egyetem) upseerikoulutus- ja sotatieteellisen tiedekunnan kansallispäiväjuhlassa Sándor Petőfin vuonna 1847 kirjoittama runo “Olen unkarilainen”. Runon aiheena on Unkarin uljas menneisyys ja sorronalainen nykyisyys, ja Index-uutissivuston mukaan sen viimeinen säkeistö oli järjestäjille liikaa; lopulta koko ohjelmanumero peruutettiin. Näin kuuluvat runon viimeiset säkeistöt suorasanaisena raakasuomennoksena:

Olen unkarilainen. Mikä unkarilainen nykyään on?
Kuolleen kunnian kalpea haamu;
se välillä nousee esiin ja pian taas laskeutuu
– kun hetki on lyönyt – onkalonsa syvyyksiin.
Miten me olemmekin näin vaiti! Naapuriinkaan asti
tuskin annamme kuulua elonmerkkiä.
Ja omat veljemme ne yllemme laativat
surun ja häpeän mustaa pukua.

Olen unkarilainen. Ja kasvojani polttaa häpeä,
minun täytyy hävetä, että olen unkarilainen!
Täällä meillä ei vielä edes aamu sarasta,
vaikka muualla jo päivä paistaa.
Mutta minkään maailman aarteen ja maineen takia
en jättäisi synnyinmaatani,
sillä rakastan, palavasti rakastan ja palvon
kansaani vaikka häväistynäkin!”)

Ja nyt yksi kulttuuripalkinnon saajista on noteerattu ei vain sellaisissa unkarispesifisissä lähteissä kuin Éva S. Baloghin Hungarian Spectrum -blogiSüddeutsche Zeitungissa Wilhelm Droste kommentoi “Unkarin laakeriseppele” -palkinnon myöntämistä “antisemitistiselle kirjailijalle” eli runoilija Kornél Döbrenteille. Döbrentei aloitti kirjailijanuransa Kádárin Unkarissa 1960-luvun lopulla ja on järjestelmänvaihdoksen jälkeen siirtynyt yhä tiukemmin oikealle. Nykyään häntä ei niinkään tunneta runoistaan kuin omituisista juutalaisvastaisista möläytyksistään. Näistä kuuluisin on vuonna 2004 mielenosoituksessa pidetty puhe. Siinä Döbrentei puhui ”kansamme tuhoa tavoittelevasta, uskonnon varjolla harjoitetusta armottomasta sodasta” sekä ”unkarilaisten moraalisesta holokaustista, jota johtavat valeprofeetat valepuvussa, naamio kasvoillaan – vain heidän partansa ovat aitoja”. Viittaus juutalaisuuden stereotyyppeihin ei suomalaiselle ehkä automaattisesti aukea, mutta se oli unkarilaiselle yleisölle niin ilmiselvä, että useat nimekkäät kirjailijat erosivat puheen jälkeen Unkarin kirjailijaliitosta protestiksi, kun liitto ei ollut sanoutunut irti Döbrentein puheista. Droste toteaa viiltävästi, että Döbrenteitä käy suorastaan sääliksi: tätä palkintoa ei ole annettu hänen teoksilleen, joita Orbán ja kumppanit eivät lue sen kummemmin kuin ennenkään, vaan kyseessä on vain poliittinen signaali, torventörähdys tämänhetkisessä ns. kulttuurisodassa.

Niin, se antisemitismi. Sehän ei Unkarissa tarkoita sitä, mitä äkkinäinen ulkopuolinen sen luulisi tarkoittavan – ei synagogiin heitetä polttopulloja, ei juutalaisia (juurikaan) fyysisesti ahdistella eikä valtiovalta suinkaan avoimesti syrji juutalaisia natsi-Saksan tai Horthyn Unkarin malliin, päinvastoin Orbán poseeraa juutalaisjärjestöjen johtohenkilöiden rinnalla vakuutellen täydellistä nollatoleranssia antisemitismille. Juutalaisvastaisuus ei sinänsä ole Unkarin tämänhetkisistä ongelmista läheskään suurin, verrattuna vaikkapa korruptioon, köyhyyteen, romanien syrjäytymiseen, median muuttumiseen propagandatuutiksi, oikeuslaitoksen ja koulujärjestelmän rapautumiseen tai sairaanhoidon ja monien muidenkin alojen työvoimapulaan, joka uhkaa rampauttaa koko yhteiskunnan. Unkarin antisemitismin todellisuus ja ongelmallisuus piilee siinä, että se on näkymättömästi mutta elimellisesti rakentunut osaksi sitä toksista nationalismia (tai sanoisiko: haittaisänmaallisuutta), jolla Unkarissa on toki pitkät perinteet mutta jota erityisesti nykyinen hallitus kaikin voimin viljelee ja edistää. Tämä myrkyllinen nationalismi elättää naiivia populismia, salaliittoteorioita ja syntipukkijahteja, ruokkii tekopyhyyttä ja suvaitsemattomuutta, estää avoimen ja kriittisen keskustelun.

Tämä kaikki on saanut Unkarissa rauhassa rehottaa myös siksi, että unkarilaisten unkarinkielistä kulttuuria on pidetty kansallisena, sisäisenä asiana, jota ei koskaan voi vieras ymmärtää, muutamaa harvaa erikoisasiantuntijaa kenties lukuun ottamatta. Näin ei enää ole. Niin hassulta kuin se tuntuukin, Orbánin hallituksen tämänhetkinen riikinkukkotanssi propagandapyörityksineen ja -kömmähdyksineen on saattanut saada aikaan myös sen, että ulkopuolisten kiinnostus Unkariin muussakin kuin pelkästään poliittisessa mielessä herää. Ja että nämä harvat erikoisasiantuntijat – kuten tuon Süddeutschen artikkelin kirjoittaja, kirjallisuudentutkija ja kääntäjä Wilhelm Droste – saavat erikoisosaamiselleen lisää huomiota. Näin Unkarin kulttuurille ehkä avautuu ikkunoita Eurooppaan, vaikka toisella tavalla ja toisissa kohdissa kuin viralliset kulttuuripoliitikot soisivat.

***

PÄIVITYS: Pakko lisätä vielä yksi kommentti kansallispäivän kulttuuripalkinnoista. Periaatteessa merkittäville tieteentekijöille myönnettävän Széchényi-palkinnon (sanon ”periaatteessa”, sillä viime vuosina palkinnon ovat saaneet mm. ”historiantutkija” Mária Schmidt sekä nykyinen inhimillisten voimavarojen ministeri Miklós Kásler) on juuri tulleen tiedon mukaan tänä vuonna saanut myös fransiskaaniveli Balázs Barsi, tässä blogissa aiemmin esitellyn ”Antigenderistin valan” kirjoittaja. Tätä on vaikea kommentoida muuten kuin toteamalla, että sydäntäni särkee kaikkien niiden tiedeihmisten puolesta, joille Széchényi-palkinto on vuosien mittaan myönnetty aivan oikeista ansioista.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: