Tyylistään te heidät tunnette

A stílus maga az ember ‘tyyli on ihminen itse’ on lausahdus, joka tähän asti on osunut silmääni vain unkarinkielisistä teksteistä. Sen alkuperä on kylläkin Ranskassa: näin (Le style est l’homme même) lausui paremmin luonnontieteilijänä tunnettu Georges-Louis Leclerc, Buffonin kreivi (1707–1788). Tätä lausahdusta mietin taas muutamien viimeaikaisten Unkarin-uutisten valossa.

Olen ennenkin tässä blogissa ihmetellyt kitschiä ja myös sen poliittisia käyttötapoja. Populistisella ”taiteella”, joka muotoillaan vetoamaan sekä tunteisiin että mahdollisimman naiiveihin ja suoraviivaisiin käsityksiin siitä, mikä on kaunista ja hyvää, on maailman sivu pönkitetty diktatuureja, Natsi-Saksasta Pohjois-Koreaan. Poliittinen kitsch palvelee propagandaa puhuttelemalla niitä syviä rivejä, joiden estetiikassa kuva kasteisesta ruususta tulee vain kauniimmaksi, kun siihen lisätään kultahileitä, ja sankaripatsaasta tekee sankaripatsaan se, että sankarilla on miekka kädessä ja alla takajaloilleen nouseva ratsu, kaikki tämä mieluiten kullattuna. Mutta samalla poliittinen kitsch antaa merkin niille nenäänsä nyrpisteleville hienostelijoille, jotka tykkäisivät enemmän jostain nonfiguratiivisemmasta tai ”vaikeammasta”: älkää yrittäkökään, täällä määräämme me, ja kaunista on se, mistä me ja meidän kaverit tykätään. Jokin tällainen tulee väistämättä mieleen, kun lukee 444.hu-sivuston juttua ”visuaalisen terrorin” ilmentymästä, joka äskettäin pystytettiin Budapestin menevimmän keskustan ns. Biletyskortteliin (Bulinegyed), Madách térille, keskelle yhtä kaupungin arkkitehtonisesti hienoimmista klassis-moderneista rakennuskomplekseista:

sisi.jpeg

Kuvanveistäjä Mária R. Törleyn luomus esittää Sisiä (nimi on aiemmin tullut monista viihdekulttuurituotteista tunnetuksi muodossa Sissi) eli Itävallan keisarinnaa ja Unkarin kuningatarta Elisabetia. Sisillä oli aikoinaan erityinen Unkari-suhde: hän viihtyi Unkarissa, piti unkarilaisista ja opiskeli unkarin kieltäkin. Nykyäänkin Unkarissa on runsaasti niitä, joita keisarinna Elisabetin romanttisen hahmon ympärille kehrätty viihdekultti ihastuttaa. Kaupunginosa, johon patsas nyt tömäytettiin, on jo vuonna 1882 saanut Elisabetin kunniaksi nimekseen Erzsébetváros. Siitä huolimatta uutisesta ei selvinnyt, miksi tämä esine, joka ”paremmin sopisi 20 sentin korkuisena pitsiliinalle telkkarin päälle”, on pitänyt pystyttää juuri nyt ja juuri tuohon paikkaan, ja onko sen tarkoitus ilmaista muuta kuin päättäjien röyhkeyttä.

***

Toinen taideuutinen liittyy elokuvan maailmaan. Tässä blogissa on ennenkin ollut puhetta Andy (Andrew G.) Vajnasta, unkarilaissyntyisestä Hollywood-tuottajasta (Ramboa ja Terminaattoria sun muuta), jonka Orbánin hallinto nosti jonkinlaiseksi elokuvakomissaariksi. Siinä sivussa Vajna on pöyhistynyt kunnon oligarkiksi myös valtion tukeman kasinomonopolinsa avulla. Mutta – kuten kirjoittaa hvg.hu-sivustolla Árpád W. Tóta – ”vallankumous syö lopulta myös kultahamsterinsa”. Viime aikoina julkisuudessa on näkynyt yhä enemmän merkkejä Vajnan joutumisesta epäsuosioon. Tóta käyttää jutussaan kielikuvaa, joka on Unkarissa hyvin tavallinen mutta jonka suomalaisistakin ehkä muistavat ne, jotka ovat lukeneet Mika Waltarin historiallisen tiiliskiven Mikael Hakim. Siinä kerrotaan, miten Turkin sulttaanin epäsuosioon joutuneille ylimyksille lähetettiin silkkiköysi merkiksi siitä, että näiden tulisi ymmärtää yskä ja pikimmiten hirttäytyä vähin äänin, ettei heitä tarvitse julkisesti teloittaa. Nyt on ilmeisesti silkkiköysi lähetetty myös Andy Vajnalle.

Syynä siihen, että Vajnaa entistä tiukemmin arvostellaan hallituksen valvomilla media- ja somekanavilla, Pesti srácok -sivustosta vanhan kunnon törkytuutti Zsolt Bayerin blogiin, on periaatteessa uusi historiallinen elokuva, jota Vajnan hallitsema Unkarin elokuvasäätiö rahoittaa. Az utolsó bástya (‘Viimeinen linnake’) -nimisen elokuvan aiheena on Nándorfehérvárin (kuten sitä unkarilaiset kutsuivat) eli Belgradin taistelu vuonna 1456. Tuolloin unkarilaiset János Hunyadin (sittemmin tarunomaisen Matias-kuninkaan isän) johdolla voittivat sulttaani Mehmed II:n joukot ja äskettäistä Konstantinopolin kukistumista vielä kauhisteleva kristitty Eurooppa sai hetken huokaista helpotuksesta. Ollaan siis Unkarin kuningaskunnan historian loistokkaimmissa vaiheissa, mutta silti elokuva ei arvostelijoilleen ole riittävän kristillis-kansallismielinen. Turkkilaiset kuvataan inhimillisinä olentoina, joissa on sympaattisiakin piirteitä, unkarilaisten puolella taistelee muitakin kansallisuuksia, eikä tarina ilmeisesti muutenkaan sovi tuttuihin muotteihin.

Tótan mukaan Vajnan ongelmana oikeasti on kuitenkin se, että hän ei ole tuottanut pelkkää kitschiä. Hänen aikanaan Unkarin elokuvasäätiö on onnistunut edelleen saattamaan maailmaan hyviä elokuvia, Oscar-tasoa myöten. Vajnan väitetään myös kivahtaneen, että ”Albert Wassiin hän ei anna rahaa”, ja sehän on nykyään pyhäinhäväistys. Albert Wass, transilvanianunkarilainen isänmaallinen kirjailija, upseeri ja herrasmies, joka sai sodanjälkeisessä Romaniassa poissaolevana kuolemantuomion sotarikoksista mutta eli pitkän elämänsä loppuun mukavasti Amerikassa, on Orbánin Unkarissa jonkinlainen puolipyhimys. Kuvanveistäjät ovat jo tarttuneet tilaisuuteen, ja Wassin patsaita on noussut ympäri Unkaria kuin sieniä sateella, kirjoittaa Tóta…

… sillä harva kunnanhallitus uskaltaa sanoa ei.

Vajna on itse asiassa pelannut kaksilla korteilla. Virnistellyt ryhmäkuvissa oligarkkien joukossa, mutta lääninherralta saamillaan tiluksilla hallinnut luovasti. Hän halusi menestystä ja tiesi, että siihen tarvitaan laatua. Ainakin sellaiseen menestykseen, mitä hän tunsi ja mitä hän oli myös saavuttanut.

Tästä tietenkin syntyi loukattuja tunteita ja vihollisuuksia, kun piti lähettää matkoihinsa joukko kitsch-tehtailijoita, jotka sitten vänisivät, että heidät oli potkittu tiehensä muovisine neitsytmarioineen vain siksi, että käynnissä on kristittyjen vaino. Nyt nämä mielensäpahoittaneet tulevat, toinen toisensa perästä, palkkajyrsijöiden armeija kokoontuu ja alkaa purra. Ne eivät vain ylpeänä kaiuta lojaaliuttaan vaan julistavat samalla olevansa tyhmiä kuin saappaat, heillä ei varmasti tule olemaan ainuttakaan itsenäistä ajatusta.

***

Ja lopuksi vielä otteita uskomattomasta kuvakavalkadista, joka sisältyy 444.hu-sivuston tuoreehkoon juttuun ensimmäisen maailmansodan satavuotisjuhlan kunniaksi vaiheittain avatusta, hm, näyttelystä Budapestin Várkert Bazárissa. Näyttelyn emäntänä on tietenkin Orbánin historiapoliittisten projektien keulahahmo Mária Schmidt, ja 444.hu:n jutun kirjoittaja László Szily vetäisee otsikkoonsa jälleen kielikuvan suoraan Péter Bacsón ikimuistoisesta mustasta komediasta A tanú (‘Avaintodistaja’). Tämä stalinistista diktatuuria kuvaava irvailu valmistui jo 1960-luvun lopulla mutta sai odottaa levitykseen pääsemistään hyllyllä kymmenen vuotta, ja monet sen fraaseista ja lausahduksista ovat Unkarin poliittisessa julkisuudessa jatkuvasti käytössä.

“Unkarilaisesta appelsiinista” (“vähän keltaisempi, vähän happamampi, mutta meidän oma”) on ollut täällä jo juttua, nyt Szily viittaa Avaintodistaja-elokuvan kohtaukseen, jossa päähenkilö on joutunut johtamaan huvipuistoa ja korvaamaan perinteisen kummitusjunan ideologisesti sopivammalla rakennelmalla, “sosialistisen hengen rautatiellä” (sanaleikki ei valitettavasti käänny, szellem tarkoittaa sekä ‘kummitusta’ että ‘henkeä’). Tämmöinen ideologisesti asianmukaisen hengen psykedeelinen elämysmatka on nyt Mária Schmidtin johdolla rakennettu tarjoamaan elämyksiä kaikille aisteille. Ensimmäisen maailmansodan taisteluhautoja esittelevän salin lattialla huuruaa ja haisee aito kura, jossa sotilaat joutuivat rämpimään. Unkarin syksyn 1918 veretöntä ns. asterivallankumousta (sotilaat kiinnittivät lakkiinsa kokardin paikalle asterin ja valtasivat keskeiset kohteet, Unkari irtosi Habsburg-monarkiasta ja muuttui porvarillis-edistysmielisen hallituksen johtamaksi tasavallaksi) kuvataan lattiaan upotetuilla astereilla, joita näyttelyssä kävijöiden siis todellakin kuuluu tallata.

Näyttelyn kussakin salissa on yksi näkyvä, visuaalinen teema, esimerkiksi espanjantaudin tuhoista kertova sali on ripustettu täyteen katosta riippuvia sairaalasänkyjä ja lattialla on rivi hautoja. Tätä syvennetään pienemmällä esineistöllä sekä lisätietoa tarjoavilla infonäytöillä.

spanyolnatha.jpeg

Historian henkilöt ovat läsnä suurina vahakabinettimaisina nukkeina. Kaunis ja onneton keisarinna Sisi on jostain syystä paikalla (surupuvussa ja yliluonnollisen suuri irlanninsusikoira seuranaan), vaikka kuolikin jo paljon ennen ensimmäisen maailmansodan alkua (ehkä siksi, että Mária Schmidt ihailee suuresti Habsburg-monarkian viimeisiä hallitsijoita). Sarajevossa murhattu kruununperillinen Franz Ferdinand seisoo, intohimoinen metsästäjä kun oli, keskellä psykedeelistä hirvensarvimetsää, amiraali Horthy ratsastaa valkoisella hevosella, Venäjän Nikolai II taas kutistuu kääpiöksi valtavan Rasputinin rinnalla.

nikolai2.jpeg

Näyttelyssä kuvatut historian toimijat jakaantuvat selvästi hyviksiin ja pahiksiin. Frans Joosef ja hänen Sisinsä, amiraali Horthysta puhumattakaan, ovat hyviä. Pahoja taas ovat Mária Schmidtin mielestä ympärysvallat, erityisesti Ranska, Englanti ja Yhdysvallat. Rauhansopimuksen sanelleita voittajia Schmidt – henkilökohtaisesti esitellessään näyttelyä lehdistölle – nimitti sotarikollisiksi, ja englantilaisten kohdalla hänen piti erityisesti todeta, että hänestä seinällä komeileva David Lloyd George -sitaatti on erittäin osuva: “Englantilainen ei koskaan kunnioita ketään, vain sitä, joka voittaa hänet.” Ja tältä näyttää Yhdysvaltain osuutta esittelevä sali, mottonaan sitaatti “Yhdysvaltain kutsumuksena on tehdä maailmasta parempi”:

usaküldetése.jpeg

Kaikkein psykedeelisin on kuitenkin käytävä, joka johdattaa kevään ja kesän 1919 tapahtumiin eli Unkarin lyhytikäisen neuvostotasavallan (Tanácsköztársaság) aikaan. Käytävän seinät on tehty ikään kuin raa’asta lihasta ja somistettu pienillä sirpeillä, vasaroilla ja punatähdillä. Käytävän päässä väijyy, näin Szily, “Tibor Lukitar Szamuely”. (Oletan siis, että Banyapók on Shelob, en ole vieläkään saanut luetuksi Sormusten herran unkarinnosta, vaikka yhä enemmän tuntuu, että se kuuluisi yleissivistykseen.)

husfolyoso.jpeg

Tibor Szamuely, Neuvostotasavallan puolustus- ja opetusasiain kansankomissaari, siis kuvataan yksiselitteisesti joukkomurhaajana, ja Neuvostotasavallan ajasta ainoaksi olennaiseksi asiaksi nostetaan punainen terrori. Ei sitä tietenkään tule unohtaa: Neuvostotasavallan johto ei kaihtanut väkivaltaa eikä väkivallalla pelottelua, ja enemmän tai vähemmän Szamuelyn johdossa olevat erikoisosastot, joista usein erityisesti mainitaan “Lenin-pojiksi” itseään nimittänyt joukko, murhasivat useita satoja viattomia ihmisiä.

Mutta huomionarvoista on, että visuaalisen raa’alla lihalla mässäilyn huumassa täysin, siis ilmeisesti täysin huomiotta tässä näyttelyssä jää Neuvostotasavallan kukistumista seurannut valkoinen terrori, jonka uhrien määrä liikkui suunnilleen samoissa lukemissa. (Kilpailevaa ruumiidenlaskentaa ja keskinäistä syyttelyä mutkistaa se, että molemmin puolin murhia tekivät puolivillit ”erikoisosastot” ilman virallisia tarkkoja toimintaohjeita.) Valkoisessa terrorissa olennaista oli sen antisemitistinen luonne. Koska Neuvostotasavallan aktivisteista ja johtohahmoista suuri osa oli ollut juutalaisia (järjestäytyneen työväenliikkeen johtohan oli rekrytoitunut kaupunkien keskiluokasta, joka sattuneesta syystä Sentroopassa oli paljolti juutalaista), sen kukistaminen ja kostotoimet saivat usein avoimen juutalaisvastaisen sävyn, ja valkoisen terrorin iskuissa oli joskus selviä pogromin piirteitä. Mutta valkoisesta terrorista ylipäätään ei tässä näyttelyssä ilmeisesti hiiskahdeta sanallakaan. (Sivumennen sanoen: Mária Schmidtin keskeisiä tutkimuskohteita hänen historioitsijan urallaan on ollut Unkarin juutalaisten historia 1900-luvulla.)

Typerän, esteettisesti sivistyneempää katsojakuntaa vyön alle lyövän julkisen kitschin rinnalla Unkarin hallitus siis tarjoaa myös estetiikaltaan hieman kokeilevampaa propagandapakettia. Szilyn mukaan tämä näyttely on Fidesz-hallituksen tähänastisista propagandatuotteista laadukkain ja vaikuttavin. Mutta tunteisiin vetoavaa, järjen sammuttavaa propagandaa se silti on. Ja panee ankarasti miettimään, mitä on liikkunut niiden päässä, jotka tämän näyttelyn mahtavine visuaalisine efekteineen oikein suunnittelivat.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: