Lisää pystejä pystyyn

joulukuu 1, 2015

Siltä varalta että ei jollekulle vielä olisi tullut selväksi, miten pontevasti Unkarin nykyinen hallitus pyrkii jälleenrakentamaan 1920-1930-lukujen Horthyn Unkarin myöhäisfeodalistista, kristillis-konservatiivista ja revansistista (= Suur-Unkaria takaisin itkevää) hengenmaisemaa, tässä taas yksi esimerkki.

Orbánin hallitus on viime vuosina palauttanut kansakunnan kaapin päälle erinäisiä lähihistorian hahmoja, jotka koko sosialismin ajan olivat ”fasisteina” pannassa. Transilvanianunkarilaiset kansallisromanttiset kirjailijat Albert Wass ja József Nyirő ovat tästä tunnetuimpia esimerkkejä. Wass, upseeri ja herrasmies, aristokraattisukujen vesa, ei vain taistellut toisessa maailmansodassa saksalaisten rinnalla vaan hänen väitettiin myös syyllistyneen Transilvaniassa juutalaisten siviilien tapattamiseen, mistä hänet sodan jälkeen tuomittiin poissaolevana kuolemaan. Wass oli kuitenkin pelastautunut länteen, lopulta Amerikkaan asti, missä hän kuoli 90-vuotiaana vuonna 1998. Wassin ihailijat kiistävät kiivaasti sekä sotarikokset että kaikki syytökset antisemitismistä; ainakin Wassin kuuluisaa kertomusta ”Rottien maanvaltaus” on kuitenkin jokseenkin mahdotonta lukea muuten kuin raivoisan juutalaisvastaisena allegoriana. 2000-luvulla Wassin mukaan on nimetty katuja ja pystytetty kymmeniä patsaita ympäri Unkaria. Fiksuimmat niistä osaavat puhua ja lausuvat pyynnöstä ohikulkijoille Wassin runoja.

József Nyirő, entinen katolinen pappi ja Transilvanian talonpoikien elämän tunteikas kuvaaja, on vähän hankalampi tapaus, koska hänen natsimielisyytensä on vielä ilmeisempää: hän toimi vuosina 1944-45 Unkarin ”nuoliristiläisten” (natsien) tynkäparlamentissa ja ihaili avoimesti Goebbelsiä. Nyirő kuoli maanpaossa Francon Espanjassa, ja hänen tuhkansa palauttamisesta kotomaan multiin syntyi muutama vuosi sitten pienoinen ulkopoliittinen konflikti Romanian ja Unkarin välille. Sekä Wass että Nyirő on nyttemmin otettu myös koulujen kirjallisuusoppimäärään, kriittisen älymystön marmatuksesta huolimatta.

Eivätkä kiistanalaiset rehabilitoitavat hahmot tähän lopu. Katolinen piispa Ottokár Prohászka ei ollut vain Unkarin katolisen kirkon merkittävimpiä teologis-yhteiskunnallisia ajattelijoita vaan myös raivoisa antisemitisti, jonka juutalaisvastaiset kirjoitukset väittämän mukaan inspiroivat myöhempiä vainoja (Prohászka kuoli jo 1927 eikä siis itse ollut suoranaisesti mukana Unkarin holokaustissa). Ja nyt on sitten vuorossa toinen omalla alallaan ansiokas mutta yhteiskunnallis-poliittisten mielipiteidensä takia hyvin ongelmallinen henkilö: historiantutkija Bálint Hóman, jolle Székesfehérvárissa puuhataan patsasta – aloite on yksityisten kansalaisten, mutta oikeusministeriö on jo myöntänyt patsaan pystyttämiseen 15 miljoonaa forinttia.

Bálint Hóman ei liene nykyään kansainvälisesti kovin tunnettu nimi ainakaan muualla kuin Unkarin historian tutkijoiden parissa. Hän syntyi 1885 pääkaupunkilaiseen älymystöperheeseen (isä oli klassisen filologian professori), opiskeli ja tutki Unkarin historiaa, toimi muun muassa Unkarin Kansallismuseon johtajana ja kirjoitti yhdessä Gyula Szekfűn kanssa Unkarin historian, joka pitkään oli tunnetuin ja tärkein alansa kansallisjärkäle, se perusteos, joka löytyi jokaisen sivistyneen unkarilaisen kirjahyllystä. Tiedemiehenä hänen ansionsa ovat kiistämättömät, ja ne tunnustettiin jo vuonna 1929 Unkarin Tiedeakatemian jäsenyydellä. Ongelmana onkin Hómanin poliittinen profiili.

Bálint Hóman toimi (enimmäkseen) opetus- ja uskontoasiain ministerinä useissa hallituksissa 1930-luvun alusta vuoteen 1942 ja edusti tinkimättömän saksalaismielistä linjaa. Samaan tapaan kuin piispa Prohászka hän puhui pontevasti köyhien unkarilaisten talonpoikaisnuorten tukemisen ja kouluttamisen puolesta, kehitti stipendi- ja tukijärjestelmiä. Opetuksen sisältöjä hän pyrki ohjaamaan entistä vankemmin kansallismielis-kristilliseen suuntaan. Tähän kristillis-kansallismieliseen kehikkoon taas Sentroopassa nimenomaisesti eivät sisälly juutalaiset. Hóman vaati juutalaislakien tiukentamista, siis syrjintälakien, jotka Unkarissa jo ennestään olivat Nürnbergin rotulakejakin tiukemmat. Kun ns. toinen juutalaislaki ei erikseen rajoittanut juutalaisten opiskelua oppikouluissa, Hóman opetusministerinä pani toimeen asianmukaiset järjestelyt, jopa siten, että niissä muutamissa oppikouluissa, joissa juutalaisia oli liian paljon numerus clausuksella rajoitettavaksi, heidät segregoitiin omille luokilleen. Historioitsija Mária M. Kovácsin mukaan Hóman oli ”avainhenkilö siinä prosessissa, jossa Unkarin yhteiskunta totutettiin siihen, että juutalaisia saa valtion siunauksella nöyryyttää ja vainota” – näin kirjoittaa index.hu-uutissivuston Hóman-kiistaa selostava artikkeli.

Niin kuin monet muutkin Horthyn Unkarin merkkimiehet, Hóman ei yksityishenkilönä ollut mikään murhanhimoinen raivonatsi vaan vain saksalaisen kulttuurin ihailija ja oikeistokonservatiivi, sivistynyt herrasmies-antisemitisti. ”Monet hänen parhaista ystävistään olivat juutalaisia”; hän ilmeisesti auttoi pelastamaan tutkijakollegansa Szekfűn juutalaisen puolison hengen, ja keskitysleirien joukkomurhia hän ei suostunut uskomaan todeksi saati että olisi semmoisesta raakuudesta tykännyt, jos olisi sitä joutunut näkemään. Hómanin aatemaailmassa vain juutalaiset eivät kerta kaikkiaan sopineet osaksi kristillistä Unkarin kansakuntaa, ja vaikutusvaltaisena poliitikkona hän pystyi myös ohjaamaan päätöksentekoa tämänsuuntaisesti. Sodan loppuvaiheissa hän pakeni Szálasin nuoliristiläishallituksen mukana länteen, joutui amerikkalaisten vangiksi, jotka palauttivat hänet Unkariin, missä kansantuomioistuin vuonna 1946 tuomitsi hänet sotarikollisena elinkautiseen vankeuteen. Unkarin Tiedeakatemia erotti hänet jäsenyydestään. Hóman kuoli terveys vankeuden murtamana jo 1951.

Kuten odottaa saattaa, viime vuosina on katsottu ajan koittaneen myös Hómanin maineenpalautukselle. Ja tietenkin hallituksen perustaman Veritas-historiantutkimusinstituutin edustajan mielestä Hóman on patsaansa ansainnut, koska hänen ansionsa kaikesta huolimatta painavat hänen toimintansa negatiivisia puolia enemmän. Keväällä Hómanin sotarikostuomio kumottiin oikeudessa, pitkällisen kamppailun päätteeksi, jonka yhtenä pääpuuhamiehenä oli ollut entinen Fidesz-kansanedustaja István ”Naiset kotiin ja synnyttämään siitä, niin ette saa turpiinne” Varga. Tuomion kumoamisen voi kyllä hyväksyä normaalilla eurooppalaisella oikeustajulla, sillä – vähän samaan tapaan kuin Suomen sodanjälkeiset sotasyyllisyystuomiot – tämä tuomio tietenkin oli edustanut aikansa reaalisosialistista oikeusfilosofiaa, jolle Neuvostoliiton vastaisten tekojen jälkikäteinen kriminalisoiminen ei ollut mikään ongelma. Mutta eri asia on, pitäisikö Hómanille palauttaa Unkarin tiedeakatemian jäsenyys – toisin sanoen, katsotaanko tiedeakatemian jäsenyyden merkitsevän paitsi tieteellisiä ansioita myös jonkinlaista moraalis-yhteiskunnallista esikuvallisuutta, asemaa kansakunnan kaapin päällä. Ja edelleen aivan oma kysymyksensä on, pitäisikö Hómanille pystyttää patsas.

homanjo_custom_606x601

Magyar Narancs -sivuston kuvassa patsaan luonnos on sijoitettu suunnitellulle paikalleen Székesfehérvárin kaupunginkirjaston arkadien alle. Hóman on kuvattu ikäpolvensa isänmaallisten herrojen juhla-asussa (díszmagyar), 1800-luvun kansallisromantiikan luomuksessa, johon kuuluu miekka, sulkahattu, viitta ja runsaasti kultapunoksia ja kaluunoita.

Székesfehérváriin joulukuun 29:ntenä, Hómanin syntymän 130:ntenä vuosipäivänä pystytettäväksi suunniteltu patsas on jo kohdannut tiukkaa vastarintaa. Paheksuntansa ovat ilmaisseet erinäiset älymystön ja eri taiteenlajien sekä median edustajat, Yhdysvaltain suurlähettiläs Colleen ”Kauniit ja rohkeat” Bell, joka lyhyen kuherruskuukauden jälkeen näyttää muutenkin aktivoituneen (tai tulleen aktivoiduksi) arvostelemaan isäntämaansa meininkejä, sekä Unkarin suurin juutalainen uskonyhteisö Mazsihisz. Viime viikonloppuna kansalaisaktivistit tempaisivat. Magyar Narancs -sivuston mukaan ryhmä Eleven Emlékmű (‘Elävä muistomerkki’) pystytti patsaan suunnitellulle paikalle oman vaihtoehtomuistomerkkinsä, installaation, jonka telineessä oli nähtävillä suunnitellun patsaan siluettikuvan lisäksi valokuvia ja aikalaisdokumentteja. Rakennelman ympärille sijoiteltiin kiviä ja kynttilöitä, samaan tapaan kuin kansalaiset ovat tehneet Budapestissa rakentaessaan kiistellyn saksalaismiehityksen muistomerkin ympärille omaa vaihtoehtoista muistoesinekenttäänsä. Sen edessä kaksi vastatusten asetettua tuolia symboloi kipeästi kaivattavaa vapaata kansalaiskeskustelua.

homan2

Kuva Magyar Narancsin jutusta, alun perin: Csaba Nemes, Facebook

Kun viime viikkoina olen tullut paljon miettineeksi Suomen viimeaikaisia poliittisia kehityksiä, olen monesti hakenut huoliini lohtua vertaamalla Suomea Unkariin: moni asia on sentään meillä vielä paremmin. Ja on ollut jo suuren osan 1900-luvusta. Paitsi että meiltä jäi omakohtaisesti kokematta sodanjälkeinen stalinismi ja reaalisosialismi kovemmissa ja pehmommissa muodoissaan, jo sitä ennen Suomen päättäjät olivat jotenkin onnistuneet pitämään selvemmän hajuraon Natsi-Saksaan (joka myös ennen talvisotaa kaikessa rauhassa jätti meidät Neuvostoliiton etupiiriin). Meillä ei ollut sentrooppalaisen antisemitismin vahvaa perinnettä (eipä tietenkään voinutkaan olla, kun aikaisemman tiukan maahanmuuttopolitiikan ”ansiosta” suurin osa kansasta tunsi juutalaiset vain raamatunhistoriasta), meillä ei säädetty syrjintälakeja saati tahallaan tapatettu omia kansalaisia. Eivätkä siksi myöskään monet periaatteessa hyväätarkoittavat ja kiltit kamarioppineet päätyneet joukkomurhien taustavoimiksi.

En ole historiantutkija enkä näiden asioiden asiantuntija, enkä rupea spekuloimaan, miten lähellä tämmöinen olisi ollut. Mutta jos Suomen olisi käynyt kuten Unkarin, sopii miettiä, mitä osaa siinä olisivat voineet esittää monet aikansa sivistyneet kansallismieliset ja konservatiiviset suomalaiset herrasmiehet, poliitikot, taiteilijat ja tieteilijät. Ihmiset, jotka 1930-luvulla itsestäänselvästi ja aivan oikeutetusti arvostivat Saksaa Euroopan johtavana kulttuurivaltiona ja siksi sulkivat silmänsä niiltä ihmisoikeuksien loukkauksilta, joita Hitlerin Kolmannessa valtakunnassa tapahtui yllin kyllin jo ennen tuhoamisleirien käynnistymistä. Ihmiset, jotka – edelleenkin tietyssä mielessä oikeutetusti – antoivat arvoa Suomen ja Saksan vanhoille kulttuurisuhteille ja ”kohtalonyhteydelle”. Ihmiset, joiden ”parhaista ystävistä monet” jne., jotka ”eivät olleet natseja mutta…”. Sodanjälkeisessä Neuvosto-Suomessa Yrjö Kilpisen yksinlaulut ja V. A. Koskenniemen runot olisivat varmasti olleet pannassa, ja Maila Talviota olisivat vasta viime aikoina ennakkoluulottomimmat naiskirjallisuudentutkijat ruvenneet kaivamaan unohduksesta. Mihin kaikkeen suomalaiset kulttuurihenkilöt olisivat voineet joutua tai mennä mukaan, jos paha paikka olisi tullut, ja kenen kaikkien maineenpalautuksesta ja patsashankkeista mahdettaisiin nyt käydä veristä poliittista vääntöä?


Kansallispäivän jälkipuintia

elokuu 22, 2014

Elokuun 20:ntenä juhlivat molemmat suurimmat heimokansamme. Virolaiset muistelevat itsenäisyyden palauttamista ja niitä hurjia päiviä, kun Lennart Meri Tuglas-seuran tiloista Helsingistä käsin rakensi uuden Viron valtion yhteyksiä ulkomaailmaan. Unkarilaiset viettävät kansallispäiväänsä, Pyhän Tapanin päivää (joka etenkin sosialismin aikaan tunnettiin myös perustuslain sekä uuden leivän juhlana). Kuten tässä blogissa on ennenkin ollut esillä, juhlaan kuuluu pyhäinjäännöksen, väittämän mukaan pyhälle Tapani-kuninkaalle kuuluneen muumioituneen oikean käden kantaminen juhlakulkueessa keskikaupungilla. Historian harrastajat käyvät vuosittaista ideologiavääntöään siitä, oliko Tapani kristilliseen Eurooppaan liittyvän yhtenäisen, uppounkarilaisen kansakunta-yhteisön perustaja vai varhainen monikulttuurisuuden apostoli – hänen kirjoittamansa, tai hänen nimissään kirjoitetut ”Opastukset” prinssi Imrelle (Szent István intelmei) sisältävät myös kohdan, jonka mukaan ”valtakunta, jossa on vain yhdet tavat ja yksi kieli, on heikko ja horjuva”, ja siksi muukalaiset on otettava vastaan ja heitä suosittava, valtakunnan rikastamiseksi. Vähemmän hardcore-väelle tarjolla on aina ilotulitus, jota seuraamaan kansa pakkautuu Budapestin keskustassa Tonavan rantapenkereille.

Ja tietenkin kansallispäivän kunniaksi jaetaan valtion korkeimmat kunniamerkit. Tänä vuonna kunnon metakka on noussut Imre Kertészin, Unkarin ainoan Nobel-palkitun kirjailijan, palkitsemisesta. Siltä varalta, että joku ei muistaisi, kenestä on kysymys: Kertész nousi maineeseen suomeksikin ilmestyneellä, (osittain) omaelämäkerrallisella romaanillaan Kohtalottomuus (Sorstalanság), joka koruttomasti, kauhuilla mässäilemättä kertoo Auschwitzin kuolemanleirille joutuneen nuoren pojan tarinan. Vähäeleisesti ja saarnaamatta olemassaolon peruskysymyksiä ja pahan banaaliutta luotaava tarina voidaan tietenkin lukea monella tapaa, ja Unkarissa selvästikin monet lukivat sitä unkarilaisen antisemitismin linssin lävitse, moraalittomana, aatteettomana ja isänmaattomana tekstinä, josta puuttui se oikea unkarilaisuuden paatos. Kertészin Nobel-palkinto sai tietyt piirit Unkarissa älähtämään: kun vihdoinkin se Nobel meille tuli, miksi ei oikealle unkarilaiselle kirjailijalle? Kuten muuan kirjallisuudentutkijakollega pirullisesti huomautti: nyt olisi konservatiiveille kelvannut jopa Péter Esterházy, tuo hienon aatelissukunsa perinteitä ja muitakin perinteisiä arvoja rienaava käsittämätön postmodernisti, joka sentään ei ole juutalainen…

Kertész on jo vuosikausia asunut Saksassa ja siirtänyt sinne myös oman henkilökohtaisen arkistonsa. Hänen tiedetään suhtautuvan kriittisesti nykyiseen hallitukseen: pari vuotta sitten hän Le Mondelle antamassaan haastattelussa (unkarinnos täällä) vertasi pääministeri Viktor Orbánia Hamelnin pillipiipariin, joka on lumonnut kansan ja johdattaa sitä takaisin Kádárin aikaan, ellei peräti 30-luvulle. Vanha kirjailija kertoi ahdistuvansa Unkarin ilmapiiristä, jossa hänet on lokeroitu ”juutalaiseksi” (siis: ei-unkarilaiseksi) ja jossa ”järjellä ei enää ole kansalaisoikeuksia”. Siksipä oppositioviestimet perin juurin hämmentyivät kuullessaan, että Kertész olisi ottamassa vastaan Pyhän Tapanin kunniamerkin. Näitä Maria Teresian perustamia kunniamerkkejä jakoi 1930-luvulla valtionhoitaja Horthy muun muassa Göringille ja Ribbentropille, sodan jälkeen kunniamerkki lakkautettiin, mutta 2011 se perustettiin uudelleen, Unkarin valtion korkeimmaksi kunnianosoitukseksi, joka myönnetään erityisistä henkilökohtaisista ja kansainvälisistä ansioista. Vuonna 2013 Pyhän Tapanin ritarimerkin saivat olympiauimari Krisztina Egerszegi ja yhtenä ”euron isänä” tunnettu unkarilaissyntyinen belgialainen pankkimies Sándor Lámfalussy, tänä vuonna vuorossa olivat sitten kuuluisan kuution keksijä Ernő Rubik – sekä Nobel-kirjailija Kertész.

Pääministeri Orbán onnittelee kunniamerkin saajaa. ATV-uutissivuston kuva.

Kertész, joka ei ole vain pitkästi yli 80-vuotias vaan myös pahasti sairas mies – hän potee Parkinsonin tautia ja  parin vuoden takaisessa haastattelussaan sanoi joutuvansa jo etsimään sanoja – on elänyt viime vuodet eristyksissä julkisuudesta. Kunniamerkin johdosta hän ilmoitti, vaimonsa välityksellä, että ottaa kunniamerkin vastaan ”konsensuksen luomiseksi”. Oppositiofoorumeilla johtopäätös on ollut selvä: vanhaa ja sairasta miestä, joka ei  enää kenties täysin ymmärrä, mitä hänen ympärillään tapahtuu, käytetään hyväksi. (Kenties vähän samantapainen juttu kuin pääministeri Orbánin ja Saksan entisen liittokanslerin Helmut Kohlin taannoinen tapaaminen, jonka yhteydessä Kohlin kerrotaan onnitelleen Orbánia tämän vaalivoiton johdosta. Kohl on myös hyvin sairas mies,  istuu halvaantuneena pyörätuolissaan ja pystyy kommunikoimaan vain vaimonsa avustuksella – jota Kohlin ensimmäisestä avioliitosta syntyneet lapset ovat syyttäneet vanhan kanslerin hyväksikäyttämisestä.) Kun Unkarin holokaustin muistovuosi on muuten mennyt pipariksi, saksalaismiehityksen muistomerkistä noussut nolo skandaali ja juutalaisjärjestöt kieltäytyneet yhteistyöstä muistovuosihankkeissa, kansakunnan julkisivua pyyhitään nyt vanhalla nobelistilla.

Mutta samalla, kun hallitus palkitsee kuuluisan kirjailijan, sen on toisella kädellä annettava jotain niille piireille, jotka Nobel-palkinnosta saakka ovat pitäneet Kertésziä vain yhtenä ”holobisneksen” mannekiineista, niiden salaperäisten ja pahantahtoisten epä- ja ylikansallisten tahojen edustajana, jotka haluavat vain nöyryyttää unkarilaisia ja loppumattomiin kiristää näiltä vahingonkorvauksia ja anteeksipyyntöjä. Näille piireille Kertész ei ole ”unkarilainen” vaan ”unkarilaissyntyinen” kirjailija, ja usein hänestä puhutaan Imre Kertészinä, siis etu- ja sukunimi ulkomaalaisessa, ei unkarilaisessa järjestyksessä; näin Unkarissa usein tehdään sen osoittamiseksi, että unkarilaista nimeä kantava henkilö ei oikeasti ole unkarilainen. (Näin tekevät myös opposition edustajat ja hallituksen arvostelijat, joille entinen Hollywood-tuottaja ja nykyinen valtion filmikomissaari Andy (Andrew) Vajna ei vahingossakaan ole Vajna András.)

Siispä Unkarin valtion ansioristi myönnettiin kansallispäivän johdosta muiden muassa kirjallisuudentutkija Mihály Takarólle, joka 444.hu-sivuston mukaan on ”maamme muka-äärioikeistolaisen kirjallisuuden tärkeimpiä ideologeja”. Takaró, jonka poliittinen kanta lienee lähinnä Jobbikia, on kunnostautunut etenkin Horthyn Unkarin puolifasististen ja antisemitististen kirjailijoiden maineenpalauttajana. Hänen suosikkejaan ovat Albert Wass, järjestelmänvaihdoksen jälkeen Unkarin oikeistopiirien jalustalle nostama transilvanialainen upseeri ja herrasmies,  kansallismielisten historiallisten romaanien kirjoittaja, joka sodan jälkeen (poissaolevana, Wass vietti pitkän elämänsä loppukymmenet Amerikassa) tuomittiin Romaniassa sotarikoksista kuolemaan, toinen transilvanialainen József Nyirő, Szálasin ”nuoliristiläisparlamentin” jäsen ja Goebbelsin avoin ihailija, sekä Cécile Tormay, 1920- ja 30-lukujen varhaisfasisti, joka vuoden 1918 neuvostotasavaltaa kuvaavassa päiväkirjaromaanissaan Bujdosó könyv sysää koko punaisen terrorin juutalaisten syyksi. (Tormay oli muuten aikansa kuuluisimpia (puoli)julkilesboja, mutta ilmeisesti reilun juutalaisvihan ansiosta myös Unkarin nykyinen homokammoinen äärioikeisto pystyy ummistamaan silmänsä sankarittarensa yksityiselämälle.) Takarón mielestä Imre Kertész ei tietenkään ole oikea unkarilainen, ja tämän hän on kohdeyleisönsä riemuksi tuonut julki useaan otteeseen.

Galamus-sivustolla Ágnes Huszár toteaa hyytävästi, että hallitus näköjään jakelee kunnianosoituksia sekä sinne että tänne, niin järjetöntä kuin onkin antaa virallista tunnustusta sekä tietynlaisille arvoille että näiden arvojen avoimelle kiistämiselle yhtaikaa. Tällainen sulle-mulle-periaate ei ole ”kohtuullisuutta” eikä ”tasapainoisuutta” vaan pelkästään kyynistä ja epäuskottavaa toimintaa. Niinpä niin, mutta pahoin pelkään tämän strategian silti toimivan, niin hyvinhän me ihmiset osaamme suodattaa uutiset ja ottaa vastaan vain itsellemme mieluiset asiat.


Unkarilainen sielunmessu

kesäkuu 11, 2012

Minun piti jättää unkarilaisten ongelmat Vergangenheitsbewältigungin eli menneisyyden hallinnan kanssa toistaiseksi sikseen. Mutta tämä teksti on niin upea, että se oli pakko kääntää.

Kyseessä on siis Zsolt Kacsor -nimisen kirjoittajan teksti ”Négy bácsi negyvennégyben”, joka ilmestyi Népszabadság-lehden verkkosivuilla vajaa viikko sitten, 5.6.2012. Teksti on kommenttia siihen, miten Unkarissa nykyään nostetaan takaisin julkisuuteen ja kunniaan poliittisesti kyseenalaisia tai jopa ilmifasistisia kirjailijoita, kuten aiemmissa postauksissani mainitut Albert Wass ja József Nyirő. Kaksi muuta tarinassa esiintyvää kirjailijaa ovat Miklós Radnóti ja Antal Szerb, jotka molemmat kuolivat sodan loppuvaiheissa natsikomennon uhreina. Juutalaissyntyisinä ja ”epäilyttävinä aineksina” molemmat joutuivat ns. työpalvelukomppaniaan ja käytännössä rääkättiin kuoliaaksi – Radnóti ammuttiin viimeisellä kuolemanmarssilla tienvarteen yhdessä muutamien muiden kanssa, jotka eivät enää jaksaneet kulkea, kuolemansairas Szerb hakattiin hengiltä.

Neljä setää vuonna neljäkymmentäneljä

Kaunis unkarilainen sielunmessu

Katsopas, poikaseni, tätä meidän perhekuvaa, ja siinä näitä neljää mustavalkoista setää. Katso tarkkaan, siinä on Berci-setä ja Jóska-setä, ja niiden vieressä Miklós-setä ja Tóni-setä. Näet heidät tässä valokuvassa, menneessä ajassa, poikaseni, niin kuin nuo neljä setää seisoivat rinnatusten vuonna neljäkymmentäneljä.

Katsopas, poikaseni, ensin Berci-setää. Nuori mies, kreivismies, menneisyys kuin romaanista ja tulevaisuus toivorikas, tässä valokuvassa hän seisoskelee Unkarin kuninkaallisen ratsuväen upseerin univormussa, vuonna neljäkymmentäneljä, rautaristi rinnassa. Kuuluisa kirjailija tämä Berci-setä, sillä tässä hienossa unkarilaisessa perheessä, poikaseni, kaikki ovat kirjailijoita, hänen hansikkaansa ovat puhtaat, saappaat kiiltävät, arvolle sopivat.

Katso sitten Jóska-setää, joka siinä seisoskelee räätälin tekemässä puvussa, suutarin tekemissä nahkakengissä, vuonna neljäkymmentäneljä. Nuori mies, székely, menneisyys papillinen ja tulevaisuus lyhykäinen, taskussa mandaatti, parlamenttipaikka. Tässä kuvassa hänellä on huolellisesti ajeltu parta, tyyni ilme. Kuuluisa kirjailija tämä Jóska-setä, sillä tässä hienossa unkarilaisessa perheessä, poikaseni, kaikki ovat kirjailijoita, hänen musteensa on sinistä, viiksensä huolitellut, käsialansa kaunis.

Katso tarkkaan, poikaseni, myös Miklós-setää, joka tässä kyyristelee vuonna neljäkymmentäneljä. Nuori vanki, menneisyys kuin unta enää ja tulevaisuus katkeaa luotiin. Taskussa lehtiö, siinä runoja, ja kosmoskynän pätkä, jota hän tuskin enää pystyy kostuttamaan kuivuneessa suussaan. Tässä kuvassa hänen kaunis, unkarilainen isänmaansa on juuri painamassa pyssynpiippua hänen niskaansa. Kuuluisa runoilija tämä Miklós-setä, sillä tässä hienossa unkarilaisessa perheessä, poikaseni, kaikki ovat kirjailijoita, mutta hänen housunsa ovat repeilleet, kengät hajalle marssitut, ruoskitun ihon alla kihoilee veri. Ja lopuksi katso vielä Tóni-setää vuonna neljäkymmentäneljä, odottamassa iskuja. Nuori vanki, avara eurooppalainen menneisyys takanaan ja armoton unkarilainen tulevaisuus edessään. Kuuluisa kirjailija myös tämä Tóni-setä, sillä tässä hienossa unkarilaisessa perheessä, poikaseni, kaikki ovat kirjailijoita, mutta tässä valokuvassa hän anelee turhaan viidellä Euroopan kielellä, kauniissa unkarilaisessa isänmaassaan turhaan, turhaan nyyhkyttää armoa.

Näetkö nämä neljä setää, poikani, tässä mustavalkoisessa hetkessä, vuonna neljäkymmentäneljä? Berci-setä on juuri syönyt itsensä kylläiseksi. Jóska-setä voi odottaa kahden ruokalajin jälkeen vielä jälkiruokaa. Miklós-setä ei ole syönyt juuri mitään enää kuukausiin. Tóni-setä ei halua enää edes syödä, vain kuolla. Berci-setä elää tämän jälkeen vielä pitkään, Jóska-sedälläkin on vielä elinvuosia jäljellä, mutta Miklós-setä ja Tóni-setä eivät enää ehdi laskea edes minuutteja, eivät pääse enää elämään elämäänsä. Muista tämä kuva, poikaseni, kun menet kouluun. Ja kun sitten koulussa kirjallisuuden tunnilla opettaja kertoo Berci-sedästä, Jóska-sedästä, Miklós-sedästä ja Tóni-sedästä, muista tämä hetki, neljä setää vuonna neljäkymmentäneljä, miten kukin seisoi tässä kuvassa, mitä kukin teki menneessä ajassa. Tässä kauniissa, unkarilaisessa isänmaassa Berci-setä seisoi valokeilassa ratsuväen upseerin univormussa, Jóska-setä sai kuljeskella hyvin istuvassa parlamenttimandaatissaan, samalla kun Miklós-setä kyyristyi ojan reunalle ja Tóni-setä kaatui kuolemaan keskelle unkarilaista toivottomuutta. Katso, poikaseni, katso Berci-setää, joka juuri katsoo poispäin, ja katso Jóska-setää, joka puolustuksekseen vetoaa Kaitselmukseen. Katso heitä, jotka sulkivat silmänsä vuonna neljäkymmentäneljä, etteivät näkisi verta, verta veljensä takaraivossa, kun se roiskahtaa, oijoi, etteivät vain näkisi. Katso heitä, näitä sokeita, joita uudet sokeat nyt juhlivat. Toiselle heistä pystytetään monien vuosien kuluttua patsaita tähän kauniiseen unkarilaiseen isänmaahan, lukemattomia, ja toinenkin saa vielä lopullisen, juhlallisen viimeisen palveluksen osakseen: hänen tomunsa yllä kansakunnan hallitus antaa vielä lukea kauniin, unkarilaisen sielunmessun.


Unkari-päivitys

Touko 17, 2012

Vaikeaa on amatöörikommentaattorin pitää sormensa irti näppiksestä, kun Unkarin tapahtumat tarjoavat loputtomiin kommentoitavaa. Sinänsä mitään vallankumouksellisia käänteitä ei ole tapahtunut. Taloudellinen tilanne on edelleenkin surkea, ja yhä useampi tavallinen kansalainen pelkää köyhtymistä ja kadulle joutumista (ja asunnottomuus puolestaan on uusien pykälien mukaan rikos). EU ja IMF heristelevät edelleenkin sormeaan ja ilmaisevat huolensa lehdistön, oikeuslaitoksen, markkinoiden ja pankkilaitoksen vapauden puolesta Unkarissa. Nyt on Euroopan komission petoksentorjuntavirasto OLAF käynyt rakennus- ja koneistusyhtiö Közgépin kimppuun, jonka omistaa Fidesz-puolueen vanha kummisetä, liikemies Lajos Simicska ja joka melkoisen uskomattomalla tavalla on voittanut tarjouskilpailun kuin tarjouskilpailun missä milloinkin on Unkarissa julkisia rakennustöitä teetetty. (Pääministeri Orbánin mielestä Unkarissa ei kuitenkaan ole oligarkkeja, ainoastaan isänmaallisia suurliikemiehiä.) Hallitus paikkailee edelleenkin vuotavaa taloutta keinoin, jotka sivullisen asiantuntemattomaan silmään näyttävät, hm, kuten pääministeri Orbánilla on tapana hallituksensa taloudenpitoa kuvata, ”epäortodoksisilta”. Eli, kuten HVG-viikkolehti uuden numeronsa kannessa vitsailee:

”Teille on saapunut 1 uusi vero!”

Fidesz-enemmistöinen parlamentti runnoo pikavauhtia läpi paitsi uusia lakeja myös uusia tai uudistettuja veroja, tulossa on mm. puheluvero.

Mitä hallitus tekee tässä tilanteessa? Panostaa entistä lujemmin 1800-luvun ellei peräti 1930-luvun henkiseen romanttiseen kansallismielisyyteen. Tuorein esimerkki on juuri hyväksytty NAT eli Nemzeti Alaptanterv, koulujen ”Kansallinen opetussuunnitelma”. (Huomatkaa, jälleen kerran, sanan nemzeti ‘kansallinen’ käyttö.) HVG-uutisportaalin mukaan opettajien ammattiliitto on nyt esittänyt julkisen protestin sen johdosta että, toisin kuin hallitus väittää, ammattilaisten edustajat eivät ole päässeet opetussuunnitelman lopullista versiota edes näkemään. Äidinkielenopettajien järjestö puolestaan on hermostunut siitä, että kirjallisuuden opetussuunnitelmaan on otettu mukaan ns. kansallis-konservatiivisia, itse asiassa paremminkin kansallisradikaaleja kirjailijoita kuten maineeltaan kyseenalainen Albert Wass (1908–1998). Transilvanianunkarilainen Wass, jyrkän oikeistonationalistinen aatelismies, joka toisen maailmansodan aikana innoissaan taisteli natsien rinnalla ja sodan jälkeen siirtyi Amerikkaan, on järjestelmänvaihdoksen jälkeen (sosialismin aikanahan hänen teoksensa tietenkin olivat pannassa) kokenut merkillisen renessanssin, ja hänen teostensa rehabilitoijat yrittävät kaikin voimin vähätellä hänen pimeitä puoliaan – Wass oli kiivas antisemitisti. Unkarin äidinkielenopettajien edustajan mukaan Wass ei ilmeisesti kuulu kirjallisuuden kärkihahmoihin vaan luokittuu – muutamia varhaisia teoksiaan kenties lukuun ottamatta – lähinnä kansallisista aiheista kirjoittavaksi viihdekirjailijaksi. Toisin sanoen homma on vähän kuin Suomessa määrättäisiin koululaisille pakolliseksi lukemiseksi Aarno Karimon isänmaallinen merkkiteos Kumpujen yöstä.

Merkillisen comebackin on tehnyt myös Miklós Horthyn kultti. Amiraali Horthy, Unkarin kuningaskunnan valtionhoitaja maailmansotien välisestä ajasta toisen maailmansodan loppuvaiheisiin, on tietenkin kiistelty hahmo – ei suinkaan mikään fasistidiktaattoreista julmin, toimihan hänen aikanaan jopa jonkinlainen (joskin hampaaton) poliittinen oppositio, mutta ei mikään punaposkinen demokraattikaan. Horthy ei ollut mikään natsi mutta liukui mukisematta Hitlerin liittolaiseksi ja lähetti vuonna 1942 vapaaehtoisesti armeijallisen unkarilaisia sotilaita (sekä miinanpolkijoiksi aseistamattomia ”työpalvelukomppanioiden” miehiä, lähinnä juutalaisia ja maanalaiseen vasemmistoliikehdintään osallistuneita) itärintamalle, missä heistä suurin osa kehnosti varusteltuina menehtyi Ukrainan talveen. Upseerina ja herrasmiehenä Horthy ei pitänyt natsityylisistä juutalaisten joukkovainoista ja -murhista ja sodan aikana jopa pyrki suojelemaan Budapestin juutalaisia kyydityksiltä keskitysleiriin – mutta kuten monet kaltaisensa upseerit ja herrasmiehet, hän oli asenteiltaan avoin antisemitisti, hänen valtakautenaan säädettiin juutalaisten ”vaikutusvaltaa” rajoittavia syrjintälakeja jo ennen natsiaikaa, ja monet pitävät Horthya vähintäänkin osasyyllisenä siihen, että varsinkin Unkarin maaseudun juutalaisista sekä naapurimaista Unkariin saapuneista juutalaispakolaisista monet joutuivat vainojen uhriksi.

Tälle miehelle on siis jälleen ruvettu pystyttelemään patsaita ja nimeämään katuja, aukioita tai ainakin puistoja. Tuorein tapaus on Kereki-nimisestä alle 600 asukkaan kylästä keskisessä Unkarissa, Balatonjärven eteläpuolella. Siellä paikalliset asianharrastajat pystyttivät Horthylle luonnollisen kokoisen puusta veistetyn näköispatsaan; seremoniaan osallistui myös paikallinen varapormestari, jonka mukaan kymmenen prosenttia asukkaista kannatti myös patsaan ympärillä olevan aukion nimeämistä Horthyn mukaan, eikä kukaan vastustanut. Parin päivän päästä yksityinen kansalaisaktivisti toteutti jo aiemmin esittämänsä uhkauksen: Péter Dániel -niminen lakimies kaatoi patsaan päälle punaista maalia, ripusti sen kaulaan taulun ”JOUKKOMURHAAJA. SOTARIKOLLINEN” ja julkaisi teostaan kuvan myös Facebook-sivullaan (tässä kuva HVG-portaalin artikkelista):

Valoisana puolena ehkä voisi mainita sen, että Gój motorosok (‘Ei-juutalaiset motoristit’) -niminen aggressiivisen oloinen liivijengi, joka patsaan paljastajaisissa lupasi mahdollisen vandalismin iskiessä ”hoitaa asian nopeammin kuin oikeusistuin”, ei ilmeisesti ole vielä tarttunut toimiin tapauksen johdosta. Muuten täytynee olla samaa mieltä kuin monet nykyjärjestelmän arvostelijat: ei hyvänen aika, ei sentään näin, ei barbariaa vandalismilla paranneta. Mutta millä sitten?

Tutkimuslaitos Ipsoksen tuoreimman gallupin mukaan kahden kolmasosan mandaatillaan kehuskelevan Fidesz-puolueen kannattajia on nykyään unkarilaisista enää 16 prosenttia. Siitä huolimatta se on edelleen puolueista kannatukseltaan suurin: sosialistipuolue MSzP:tä äänestäisi nyt 13 prosenttia, äärioikeistolaista Jobbikia 9 prosenttia ja vihreää LMP-puoluetta 4 prosenttia. Suuri osa vaalikarjasta ei siis osaa ratkaista kantaansa ja saattaa jäädä vaaleissa kotiin nukkumaan. Turhautuminen ja yleinen epäluottamus kaikkia poliitikkoja kohtaan, laidasta laitaan, on yleistä, eikä uutta uskottavaa vaihtoehtoa ole vielä noussut esiin.