Opin sauna autuas aina

10 helmikuun, 2020

Pitkällisen väännön jälkeen Unkarissa on lyöty lukkoon ja saatettu julkisuuteen uusi koulujen virallinen perusopetussuunnitelma, Nemzeti Alaptanterv (kuten melkein kaikki muukin, tämäkin on tietysti nemzeti eli ‘kansallinen’) eli NAT – sopivasti myöhään perjantai-iltana 31. tammikuuta.

Opetussuunnitelman uudistuksesta on kiistelty, huhuttu ja väännetty kättä vuosikausia. Yhdessä vaiheessa uutta opetussuunnitelmaa laati työryhmä nimekkään psykologin, akateemikko Valéria Csépen johdolla. Tämä suunnitelma ilmeisesti torpattiin, kriittisessä mediassa kiertäneen tulkinnan mukaan riittämättömän ”kansallismielisyyden” vuoksi. Viime kuukausina julkisuudessa liikkui väitteitä siitäkin, että NATeja olisi valmisteltu kaksi rinnakkaista eikä asiasta vastaava ministeri, inhimillisten voimavarojen superministeriötä johtava lääkäri ja vaihtoehtoisen kansallismielisen historian harrastaja Miklós Kásler olisi enää oikein perillä tämän projektin kulusta. Index-sivuston ”Grafitember” tiivistää tapahtumat kuvasarjaan, jossa ministeri Káslerin puheilla seisovat Valéria Csépe ja pääministerin kansliaministeri Gergely Gulyás, kummallakin oma NAT-versionsa edessään. Gulyás huomauttaa Káslerille, että ”tuossa toisessa suunnitelmassa on mukana myös Darwin… no comment!” Kun Csépe yrittää puolustella, että ”myös Darwin oli Jumalan pikku karitsa”, Gulyás kehottaa katsomaan, minkä kokoisena Albert Wass Csépen opetussuunnitelmassa esitetään (hänen oman NAT-versionsa välistä kurkisteleva Wass on paljon isompi ja sotilaallisempi).

ikermostohak

Lopputulos on viimeisen kuvan mukaan ministeri Káslerin ärjähdys: ”Nyt riittää! Teippaatte ne yhteen, suitsutatte kunnolla joka puolelta, ja pistätte menemään! Se on nyt tämä, ja sillä siisti!”

Itse asiassa lopulliseen ”teipattuun” versioon ei ilmeisesti Valéria Csépen reformisuunnitelmista päässyt mukaan paljoakaan: uusi NAT ei ole perusteellisesti uudistettu vaan aiemman opetussuunnitelman korjailtu versio. HVG:n toimittaja toki löytää uudesta NAT:sta positiivisiakin piirteitä: johdannossa kuvaillut pedagogiset periaatteet ovat ajanmukaiset ja oppijakeskeiset, ja koululaisten pitkään paljoksuttua työtaakkaa on todellakin pyritty vähentämään laskemalla pakollisia tuntimääriä (esimerkiksi ensimmäisen kolmen kouluvuoden aikana viikkotunteja oli tähänastisessa opetussuunnitelmassa 27–30, nyt vain 24). Uutena oppiaineena mukaan tulevat ”digitaalinen kulttuuri” sekä 1.–7.-luokkalaisille opetettava ”tekniikka ja suunnittelu”, jossa käden taitojen ja luovuuden on tarkoitus kohdata teknisen ongelmanratkaisukyvyn kehittäminen.

Mutta oman uutisvirtani NAT-juttuja on kuitenkin leimannut ankara kritiikki. Ongelmien alkujuuri on taas kerran se, että politiikka on jyrännyt asiantuntemuksen. Opetussuunnitelman lopullista versiota on ”teipattu” kasaan hätäisesti ja salaa, ilman kunnon keskustelua asiantuntijoiden ja asianosaisten kesken. Edes aiempaa, vuoden 2012 NAT:ia, sen toimivuutta ja toteutumista ei ole kunnolla asiantuntijoiden toimesta arvioitu – millaisilla perusteilla sitten on voitu lähteä tekemään uutta? Useiden julkisten protestien lisäksi verkosta löytyy uuden NAT:n vastainen joukkovetoomus, jonka tätä kirjoittaessani on allekirjoittanut yli 12 000 ihmistä.

Eri oppositiopuolueiden edustajat ovat tänä aamuna jättäneet parlamentille aloitteen, jossa esitetään laillisuudeltaan kyseenalaisen NAT 2020:n vetämistä takaisin ja uuden perusopetussuunnitelman valmistelun aloittamista. Allekirjoittajat tiivistävät NAT:n ongelmakohdat näin:

NAT 2020:n valmistelua ei suoritettu yhteistyössä alan edustajien kanssa vaan ”maan alla”;

tämä NAT ei ole ”kansallinen”, sillä se sulkee ulos kaksi kolmasosaa oppilaista: se ei koske ammattikouluja ja soveltuu teknikumeihin (”ammattilukioihin”) vain osittain;

tämä NAT ei ole ”perusopetussuunnitelma”, sillä siinä yksityiskohtaisesti säädetty oppiaines täyttää ja ylittääkin käytettävissä olevat tuntikehykset;

se ei lievennä oppilaiden työtaakkaa, sillä tuntimäärät eivät ole paljoakaan vähenneet mutta sisältöjen määrät joillakin aloilla merkittävästi lisääntyneet;

tiukka säätely ja sisältöjen yksityiskohtainen kuvailu tekee mahdottomaksi opetuksen sopeuttamisen paikallisiin ja erilaisten oppijoiden vaatimuksiin ja ehkäisee siten eriarvoisuuden korjaamista;

isänmaallisilla fraaseilla mahtaileminen ei edistä isänmaallisuutta; tekstistä ilmenee paremminkin, että oppilaista on tarkoitus kasvattaa alamaisia;

jos johdanto-osassa näkyykin pedagogisesti ajanmukaisia periaatteita ja päämääriä, suunnitelman yksityiskohdat ovat usein ristiriidassa niiden kanssa;

opetussuunnitelman käyttöön ottamiseen on aivan liian vähän aikaa: oppikirjoja ei ehditä tilata saati kirjoittaa ja julkaista, opettajia valmentaa tai paikallisia opetussuunnitelmia muotoilla.

Ehkä eniten omassa uutiskuplassani ovat olleet esillä uuden NAT:n aatteelliset painotukset. Albert Wass tuli jo mainituksi, lisäksi uuden NAT:n äidinkielen ja kirjallisuuden opetusohjelmaan on sisällytetty tässäkin blogissa jo esillä ollut toinen pahasti sodanaikaisissa natsimeiningeissä kompromettoitunut transilvanialaiskirjailija József Nyirő, samoin kuin kriitikkojen viihteelliseksi nyrpistelemä mutta kansan käsissä kulunut ja ennen kaikkea aatteellisesti sopiva Ferenc Herczeg. (Somessa pyörii jo opettajien kampanja ”En opeta natsikirjailijan tuotantoa!”) Ylipäätään kirjallisuuden opetuksen yhteydessä opetettavat kirjailijat on lueteltu tarkkaan – lähes kaikki ovat 1800-luvun tai 1900-luvun alkupuolen klassikkoja, myös vanhempaa unkarilaista ja etenkin maailmankirjallisuutta (Raamatusta, Shakespearesta ja Molièresta Agatha Christieen) on mukana, nykyään vaikuttavista kirjailijoista ei ainuttakaan – ja ”pakollisena lukemistona” luetellaan jo kahdeksan ensimmäisen kouluvuoden ajalle kymmenkunta näitä klassikoita. Onko tosiaankin opetuksen sisällöt määriteltävä näin yksityiskohtaisesti?

Väkisinkin tässä ihmettelee, miten paljon aikaa äidinkielen ja tekstitaitojen opettamiseen jää, jos jo esiteininä on luettava koulussa pitkiä kansallisromanttisia runoelmia vaikealla 1800-luvun kielellä (sekä esimerkiksi Shakespearen Kesäyön unelma) ja lisäksi painettava mieleen (memoriter) katkelmia kymmenien kirjailijoiden tuotannosta. Sinänsä minusta on kaunis ja jalo ajatus, että lapset pannaan lukemaan ja tutustumaan myös kansallisen sekä maailmankirjallisuuden kaanoniin. On vain vaikea uskoa, että autoritaarisella paukuttamisella ja ulkoaopettelulla kenestäkään tehdään kirjallisuuden harrastajaa ja erilaisten tekstien ymmärtäjää. Uuden opetusohjelman näkemyksiä kielitiedon ja kielitaitojen opettamisesta (”oppilaan on ymmärrettävä, että kieli muuttuu ja että hän on vastuussa siitä”) en edes uskalla lähteä tarkemmin kaivelemaan. Nyest.hu-sivustolla István Jánk päätyy toteamaan, että äidinkielen opetuksen osalta NAT on kauttaaltaan asiantuntemattomuuden kyllästämä ja tulee tuottamaan arvaamattomat vahingot.

Kuitenkin koko tämä NAT-hulabaloo on vain oire vielä pahemmasta vinoumasta. Ei vain Unkarissa vaan koko Sentroopassa koulu on maailman sivu ollut enemmän sosiaalistaja, yhteiskunnan rakenteiden ylläpitäjä kuin koko kansan sivistäjä tai kansallisen ylpeyden aihe. Tämän takia myös opettajan ammatti on huonosti arvostettu ja heikosti palkattu, ja opettajakoulutukseen valikoituvat yleisen käsityksen mukaan ne, jotka eivät muuhun kelpaa. Jos tämä on ongelma myös rikkaassa Saksassa ja Itävallassa, niin Unkarissa tilanne on vielä paljon pahempi, kun reaalisosialismin vuosikymmenet ovat tuhonneet arvokkaita perinteitä eikä järjestelmä ole sen jäljiltä koskaan päässyt taloudellisesti jaloilleen. Koulujen resursointi on surkeaa, hallinto korruption rämettämä, opettajien palkat epätoivoisen kehnot ja pätevistä opettajista huutava pula (yhden arkielämän tositarinan olen suomentanut tänne).

Erilaisten protestikampanjojen keskeltä nostaisin siis esiin HVG:n artikkelin loppuponnen:

Miklós Káslerin mukaan päämääränä on, että ”perinteisiä eurooppalaisia arvoja ja modernia opetusta yhdistävästä unkarilaisesta opetus- ja koulutusjärjestelmästä valmistuvat nuoret olisivat vuonna 2030 maailman huipputasoa”. Hieno päämäärä, mutta siihen ei paljoa vaikuta ajanmukaisinkaan opetussuunnitelma. Kasvatustieteilijät ja kansainväliset tutkimukset vakuuttavat, että koulujärjestelmän laatu ja tehokkuus ei riipu säädetyistä oppimateriaaleista (siis opetussuunnitelmista) vaan muun muassa hyvistä opettajista, opettajien autonomiasta ja arvostuksesta. Sillä, onko kirjallisuuden opetussisältöihin määrätty kuuluvaksi Albert Wass tai Agatha Christie, ei tältä kannalta ole mitään väliä.

PS: kaiken lisäksi kovalla kiireellä pannaan uusiksi myös ammattikoulutus. Pääperiaatteena uudessa järjestelmässä on ainakin Mérce-sivuston analyysin mukaan ammatti- ja yleissivistävän koulutuksen entistä selkeämpi ja varhaisempi erottaminen toisistaan. Ammattikoulutushan on tärkeää, tämän on Unkarin nykyinen hallitus jo selvästi linjannut: ”työperustainen yhteiskunta” ei tarvitse hyödyttömiä, ylikoulutettuja vetelehtijöitä ja valittajia vaan reipasta sinikaulus- ja haalariväkeä saksalaisten autotehtaisiin. (Valitettavasti vain vanhemmat edelleenkin ovat mieluummin lähettämässä lapsiaan yleissivistäviin lukioihin.) Uuden järjestelmän pitäisi käynnistyä heti syksystä, mutta toistaiseksi siitä on hyvin vähän tietoa saatavilla. Asianosaiset nuoret ja heidän vanhempansa ovat lievästi sanoen hermostuneita, ja syystä.

Advertisement

Lumimies ja keppi

23 joulukuun, 2011

Voisin vaikka aloittaa tällaisella tarinalla, joka muutama viikko sitten kiersi Unkarin mediaa. (Jonka kokemista (itse)sensuuripaineista kuten muistakaan Unkarin ongelmista en tässä vielä aio kirjoittaa. Tämä tarina on siis herttainen ja viaton. Ja ilmeisesti tosi.)

(Kuva näpsäisty Attila Nóbik -nimisen herran kouluaiheiselta sivustolta.)

Kuva esittää tehtävää, jossa lasten on kirjoitettava kuvissa esiintyvien otusten ja esineiden nimiä. Tehtävän juju on j-äänteen kirjoitusasuissa. Unkarin kielen ly-kirjainyhtymä merkitsi aikoinaan liudentunutta l-äännettä, mutta ajan mittaan siitä on kehittynyt j. (Tämä siis selitykseksi myös niille musiikinystäville, jotka kenties ovat aina ihmetelleet, miksi nimi Kodály äännetään ”kodaaj”.) Nykykielen puhujan kannalta ollaan sitten siinä kaikille vanhoille kirjakielille tutussa ikävässä tilanteessa, että kirjoitus ja ääntäminen eivät enää vastaa toisiaan, eli kirjoittamaan opettelevien unkarilaislasten on erikseen päntättävä päähänsä, missä sanassa j-äänne kirjoitetaan jiillä ja missä äl-yyllä.

Ja mitä onkaan tämä lapsonen tehnyt nähdessään ylärivin vasemmanpuolimmaisen miekkosen? Valkoisen lammasturkin, turkislakin ja koukkusauvan on ilmeisesti uskottu riittävän tuntomerkeiksi. Mutta ei nykylapselle, joka ei ole nähnyt perinteistä unkarilaista lammaspaimenta (juhász) välttämättä edes kuvakirjoissa. Lapsi on pinnistänyt koko luovan mielikuvituksensa ja vieläpä keksinyt sanan, jossa on j, mutta opettajan vihainen vihreä alleviivaus ja huutomerkki kertovat, että botosjeti (‘lumimies, jolla on keppi’) ei kelpaa vastaukseksi. Höh.

Tämä juttu siis kiersi unkarinkielisiä nettisivuja viikkokaudet, ja ilmeisesti reaktiot ovat olleet kaikkialla samantapaiset kuin Nóbikillakin: kauhistellaan kaavoihin kangistunutta opettajaa, joka ei ymmärrä arvostaa lapsen luovuutta, ja paheksutaan opetusfilosofiaa, joka ei tunnusta kuin yhden oikean vastauksen, ei rohkaise kokeilemaan eikä toimimaan itsenäisesti. Ihan aiheellista, ja varmaan kysymys on ongelmista, joita on kouluissa muuallakin kuin Unkarissa. (Itävaltalaisesta koulusta tulen vielä kirjoittamaan. Grrhh!)

Mutta näkyy tässä myös yksi kiintoisa piirre: Unkari on vieläkin niin mono-, ei monikulttuurinen maa, että koululaisten odotetaan tunnistavan asioita ja ilmiöitä, joita eivät isovanhemmatkaan ole omin silmin nähneet mutta joista kansallisromantiikan tuoksinassa tehtiin kansallisen identiteetin peruspilareita. Minkähänlainen älinä Suomessa nousisi, jos viidennen polven krunikkalaisen Rasmuksen, kolmannen polven kontulalaisen Jessen tai ensimmäisen polven vuosaarelaisen Mahmudin pitäisi koulussa tunnistaa koukkupäistä salkoa heiluttava saapashousuinen hemmo tukkilaiseksi?

(Tätä kirjoittaessani Budapestissa on näytelty mielenkiintoinen kohtaus, josta ei Suomen medioissa vielä näy mitään, ja näkyykökään. Lähinnä vihreäksi luokiteltavan LMP-puolueen edustajat osoittivat parlamentin luona mieltään Fidesz-puolueen 2/3-enemmistöllä eli käytännössä yksipuoluejärjestelmämeiningillä toteuttamaa kyseenalaisten lakien läpijunttaamista vastaan. Unkarin Helsinki-komitean tuoreen tiedon mukaan mielenosoittajia syytetään, perin omituisella kierteellä, ”vapaudenriistosta”. Palaan siis vielä vakavampiin asioihin, eli oikein tosissani ihmettelemään, mihin Unkari oikein on menossa. Siihen asti kaikille rauhaisaa ja demokraattista joulumieltä!)