Rauta-Albertin muisto

Albert Wass (1908–1998) on Unkarin viime vuosien kiistellyimpiä kirjailijoita mutta Unkarin ulkopuolella paljolti tuntematon suuruus. Hän syntyi Transilvaniassa vanhaan aatelissukuun, joka Maria Teresian aikaan oli saanut kreivillisen arvon. Hänen kotiseutunsa ja tiluksensa joutuivat Trianonin rauhassa 1920 osaksi Romaniaa, ja kun Pohjois-Transilvania vuonna 1940 palautettiin muutamaksi vuodeksi Unkarille, Wass kansallismielisenä unkarilaisena innokkaasti osallistui unkarilaisvallan uudelleenrakentamiseen. Sodan aikana hän taisteli Unkarin armeijassa Donin rintamalla, ja saksalaiset aseveljet myönsivät hänelle kuuluisan Rautaristin peräti kahteen kertaan. Hänen väitetään myös unkarilaisten viranomaisten avustuksella terrorisoineen kotiseutunsa romanialaisia ja juutalaisia ja jopa olleen ainakin osasyyllisenä useiden siviilihenkilöiden, myös naisten ja lasten, surmiin. Tästä Albert Wass sodan jälkeen tuomittiin Romaniassa poissaolevana kuolemaan. Sodan loppuvaiheissa Wass siirtyi länteen, ensin Saksaan, sieltä 1951 Yhdysvaltoihin, missä hän lähes koko pitkän loppuelämänsä ajan toimi aktiivisesti – joskin myös ristiriitoja ja kiistoja nostattaen, eikä läheskään aina menestyksekkäästi – ulkounkarilaisten poliittisessa ja kulttuurielämässä. Hänen poikansa Huba teki Yhdysvaltain armeijassa komean uran strategina ja sotilaskoulutuksen kehittäjänä.

Kartanonherruuden, sotimisen ja politikoinnin ohella Wass ehti luoda melkoisen kirjallisen tuotannon, jonka arviointi ja uudelleenarviointi on parin viime vuosikymmenen ajan ollut Unkarin kulttuurielämän merkillisimpiä kysymyksiä. Ihailijoilleen Wass on – paitsi sotasankari, upseeri ja herrasmies – myös ihanan romanttisten ja sykähdyttävän isänmaallisten runojen, kertomusten ja näytelmien kirjoittaja, kovaonnisen kotiseutunsa ja sen ihmisten haikeannostalginen kuvaaja, Transilvanian unkarilaisen kirjallisuuden merkkimies, jonka teosten arvoa kosmopoliittinen kulttuurimarxisti-älymystö on pahantahtoisesti vähätellyt. Siispä järjestelmänvaihdoksen jälkeen hänen pitkään lähes unohdettuina tai suorastaan kiellettyinä pölyttyneet teoksensa on jonkinlaisissa ”nyt saa taas!” -tunnelmissa nostettu kansallisen kirjakaapin paraatihyllylle. Sekä Transilvaniassa että emä-Unkarissa on niitä, joille Albert Wass sekä elämällään että tuotannollaan ilmentää Unkarin kansan ja erityisesti Transilvanian unkarilaisten kärsimystentäyteistä historiaa ja traagista sankaruutta. Ennen kaikkea: on myös paljon niitä, jotka ymmärtävät, että Albert Wass sopii Unkarin nykyisen hallituksen ideologiseen linjaan kuin nenä naamaan: Wassia lukemalla ja etenkin pystyttämällä hänelle muistomerkkejä ja ajamalla hänen teoksiaan kansalliseen opetusohjelmaan ja kirjallisuuden kaanoniin voi osoittaa uskollisuuttaan nykyisten vallanpitäjien ”kansallismieliselle” linjalle. Wassin patsaita onkin viime vuosina noussut ympäri Unkaria kuin sieniä sateella.

444.hu-sivustolla julkaistussa kuvassa (MTI, Zoltán Máthé) sydänkirurgi, professori Lajos Papp paljastaa Albert Wassin patsaan Aszódissa, kuudentuhannen asukkaan pikkukaupungissa vähän Budapestista itään, marraskuussa 2018, jolloin vietettiin Wassin syntymän 110-vuotisjuhlaa. En ole onnistunut selvittämään, liittyykö Albert Wass millään erityisellä tavalla Aszódin kaupunkiin.

”Kansallismielisten” piirien ulkopuolella taas käydään väittelyä siitä, oliko Wass natsi ja sotarikollinen vaiko vain vastenmielinen rasisti, juutalaisvihaaja ja ”hungaristi”, unkarilaisen äärinationalismin kannattaja. Kiivaimmat vastustajat uskovat sotarikossyytteisiin ja jaksavat esimerkiksi muistuttaa, että Wass sodan aikana kasvatti Hitler-viikset. Pitkässä artikkelissaan Eszmélet-aikakauskirjassa vuonna 2006 László Nagy muistuttaa, että sodan aikaan rintamakirjeenvaihtajana toimiessaan Wass vakaasti ylisti Saksaa ja julisti akselivaltojen varmaa voittoa, että sodan lopulla hän poistui maasta samaan aikaan ja samaa tietä kuin “kansakunnanjohtaja” Szálasin “natsi-” eli nuoliristiläishallitus ja pakonsa jälkeenkin piti tiivistä yhteyttä Szálasin piiriin; kirjailija-natsipoliitikko József Nyirő oli hänen läheinen ystävänsä.

Pitkässä analyysissaan 444.hu-sivustolla László Szily päätyy toteamaan, että Wassia ei ankarasti ottaen saisi nimittää natsiksi. Hän ei kuulunut saksalaisten kansallissosialistipuolueeseen eikä sitä tukeviin järjestöihin, ei ainakaan ennen sotaa avoimesti ylistellyt Hitleriä eikä Kolmatta valtakuntaa. Hänen ei ole myöskään voitu todistaa virallisesti kuuluneen Unkarin nuoliristiläisten puolueeseen, eikä hänellä ollut virallista asemaa sodan loppuvaiheessa pystytetyssä nuoliristiläisten hallinnossa. Myöskään sodanjälkeisen Romanian oikeusistuimen langettamaa tuomiota ei oikein voi pitää normaalin länsimaisen oikeustajun mukaisena; ilmeisesti Szilyn mielestä Wassin syyllisyys sotarikoksiin on edelleenkin epävarma ja vailla täysin kiistattomia todisteita.

Mutta tämähän ei suinkaan tarkoita, ettei Wass olisi ollut monin tavoin vastenmielisten aatteiden kannattaja. Ennen kaikkea hänen antisemitisminsä, kirjoittaa Szily, on Unkarin kirjallisuuden tässä suhteessa kaikkea muuta kuin köyhät perinteet huomioon ottaenkin niin väkevää, että se olisi saanut natsien propagandalehden toimituksenkin spontaanin innostuneesti heilauttamaan käsivartensa yläviistoon. Usein tästä esimerkkinä mainitaan Wassin sodan aikana ilmestynyt kertomus A patkányok honfoglalása (‘Rottien maanvaltaus’), jossa hellämielisen talonisännän kotiinsa päästämät nälkäiset rotat lisääntyvät ja valtaavat koko talon; ilmestymisajan ja Wassin monet muutkin mielenilmaukset huomioon ottaen tätä on mahdoton olla lukematta juutalaisvastaisena allegoriana. Mutta vielä paljonpuhuvampi on 1950-luvun alussa maanpaossa ilmestynyt romaani Elvesz a nyom (‘Jälki katoaa’), sillä – muistuttaa Szily – on aivan eri asia,  kirjoittaako joku antisemitististä propagandaa Hitlerin Kolmannen valtakunnan valtapiirissä vai vasta viisi-kuusi vuotta sen jälkeen, kun holokaustin kauhut ovat jo tulleet koko maailman tietoon.

”Jälki katoaa” -romaanissa seurataan lapsuudenaikaisen transilvanialaisen toveripiirin toisiinsa kietoutuvia kohtaloita. Näistä henkilöistä yksi on juutalaispoika Gottfried Pohrisch, tosin opportunistisesti kristityksi kastettu mutta ”rotunsa” vanki. Ei pääse pantteri pilkuistaan, joten Gottfriedista kasvaa mahtava liikemies ja rosvokapitalistin karikatyyri, ahne, rasvoittunut, siansilmäinen ja turpeahuulinen olento, joka tietenkin eläimellisesti himoitsee tarinan positiivisen sankarin rakastettua… Näin Wass kuvaa Gottfriedin kehitysvuosia:

”… pikku Gottfried oppi, että näiden [juutalaisten] kanssa on pidettävä yhtä silloinkin, kun heidän jatkuvasti vuotava nenänsä inhottaa, (…) Tätä opetti laki, joka sanoo, että ostokset on tehtävä kadunkulman pikkukauppiaalta, vaikka tämä käyttäytyy karkeasti ja myy kalliilla. Ja vastapäisestä kaupasta ei saa ostaa, vaikka sen kauppiaan poika joskus antaa lahjojakin, sillä ”se ei ole meikäläisiä” (…) Heidän kotonaan kävi pitkätakkisia, isoa laukkua kantavia, hienhajuisia miehiä, jotka hiljaisella äänellä mutta tärkeän oloisina jupisivat jotakin isän kanssa jossain nurkassa, joskus aivan vanhuksiakin, rääsyisiä, homeenvärisiä, heillä oli mustat karvahatut, punainen parta ja poskilla rasvaisina roikkuvat ohimokiharat, eivätkä he osanneet puhua muusta kuin liikeasioista ja rahasta. (…) Gottfried kasvoi kahteen uskontoon. Virallisesti hänet oli kastettu katolilaiseksi, niin hän esiintyi myös koulussa, siis tuossa ”ei meikäläisten” maailmassa. Toisessa, sisäisessä maailmassa taas hänen mieleensä pyrittiin painamaan salaisuus: Juudan synkkä salaisuus, joka surmaa sen, jotka sen hylkäävät.”

Huh. Jos Albert Wassilla ei tiettävästi ollutkaan natsipuolueen jäsenkirjaa, niin ns. ankkakriteeriä soveltaen voi kyllä sanoa, että ainakin hän käveli kuin natsi ja kaakatti kuin natsi. Mutta olennaisempi kysymys on se, onko Wassilla näistä erittäin vastenmielisistä mielipiteistään huolimatta oikeus paikkaan Unkarin kirjallisuuden kaanonissa tai koulujen opetusohjelmassa. (Vähän samaan tapaan kuin Peter Handken Nobel-palkintoa voidaan pitää ansaittuna, siitä huolimatta että Handke on provokatiivisesti myös möläytellyt poliittisesti epäkorrekteja juttuja, esimerkiksi tukenut entisen Jugoslavian sotarikollisia.) Ja tässä tuntuu oman tuttavapiirini ja somekuplani vastaus olevan selkeästi: ei. Albert Wass ei ollut Peter Handken veroinen poikkeuksellinen ja uutta luova lahjakkuus.

Muutamien lukemieni näytteiden perusteella sijoittaisin Albert Wassin samaan sarjaan meidän Aarno Karimomme kanssa. Karimo (1886–1952) oli taiteilija, kirjailija ja lehtimies, kansalaissodan valkoisen armeijan veteraani ja pitkän linjan suojeluskunta-aktivisti. Hänen – siteeraanpa kerrankin suomalaista Wikipediaa – ”kansallismielistä mystiikkaa sisältävä” moniosainen teoksensa Kumpujen yöstä, komeasti kuvitettu tarinakavalkadi Suomen historian vaiheista, oli minunkin lapsuudenkotini kirjahyllyssä sodanjälkeisenä, lievästi sensuroituna laitoksena (josta, sen olen myöhemmin tullut tietämään, oli poistettu muun muassa tulevaisuuteen tähtääviä Suur-Suomi-fantasioita). Kumpujen yöstä oli lapsuuteni vaikuttavimpia lukuelämyksiä, ja sain siitä myös jonkinlaiset yleissivistykselliset pohjatiedot Suomen historiasta – ennemmin siitä kuin koulun historianopetuksesta. Varmaan siinä viimeistään kymmenvuotiaana kuitenkin tajusin jo, että Karimon kuvaukset uljaista suomalaisista, pöyhkeistä ruotsalaisista tai luihuista ja julmista venäläisistä eivät oikein anna järkevää pohjaa sille, miten eri kansallisuuksiin kuuluviin ihmisiin pitäisi suhtautua. Ja pian sen jälkeen minulle alkoi selvitä, että Karimon teksti on aika naiivia ja viihteellisen kliseistä eikä välttämättä kuulu Suomen kirjallisuuden suurimpiin saavutuksiin.

Mietitäänpä siis: mitä pitäisi Suomessa tapahtua, että Aarno Karimo nousisi arvoon arvaamattomaan, saisi ympärilleen jonkinlaisen kultin ja kunniakseen patsaita erinäisissä tuppukylissä, ja Kumpujen yöstä nostettaisiin koulujen kirjallisuudenopetuksen ohjelmaan, kulttuuri- ja kirjallisuusväen kauhistellessa ja kiristellessä hampaitaan? Jotakin tämäntapaistahan on Unkarissa tapahtunut. Viimeisimpiä kohahduksia nousi äskettäin, 23.10. eli vuoden 1956 kansannousun muistopäivänä. Viktor Orbán, joka tänä vuonna ei jostain syystä pitänyt julkista puhetta suurille kansanjoukoille, tai hänen some-tiiminsä kunnioitti merkkipäivää postaamalla Albert Wassin runon äärioikeisto- tai ”kansallisradikaali”-sympatioistaan tunnetun näyttelijän György Dörnerin lausumana:

akömarad

”1956. Sillä vesi virtaa pois ja vain kivi jää, mutta kivi jää.”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: