Mut zum Kitsch!

Kitsch on alkuaan saksankielinen sana, jolla viitattiin 1800-luvun nousevan taideteollisuuden markkinoille suoltamaan ja puolisivistyneen nousukasporvariston harrastamaan ”rihkamaan” tai ”toritaiteeseen”. (Näin kuulemma erityisesti Münchenissä, missä Baijerin hullu kuningas Ludwig – se satulinna Neuschwansteinin rakennuttaja – hillittömillä uusromanttisilla rakennustöillään potkaisi kaupungin taideteollisuuden verrattomaan vauhtiin.) Estetiikan ilmiönä kitsch tietenkin uhmaa määritelmiä. Ehkä voisi lähteä liikkeelle siitä, että kitsch on imelää ja ”helponkaunista”, tunteellista ja tunteisiin vetoavaa taidetta, jota mielestään kehittyneemmän maun omaavat ihmiset pitävät ”mauttomana”, typeränä ja ”halpana”. Kitschiä näet ei todellakaan ole tarkoitettu niille, jotka yrittävät kehittää hienostunutta aistiaan ja esteettisten vivahteiden tajuaan, vaan niille, joille esteettinen elämys on yhtä kuin ensimmäinen naiivi tunnevaikutelma: voi kun ihanaa. Kuvien on oltava kauniita, joten slummin takapiha vaikka miten mielenkiintoisessa valaistuksessa tai vanha, ryppyinen ihminen eivät sovi aiheeksi. Mutta myöskään auringonlasku, suurisilmäinen lapsi tai kasteinen ruusu ei ole riittävän kaunis, ellei sitä esittävään kuvaan liimata lisäksi kullanvärisiä kimalletähtiä. Ymmärsiväthän nyt varmasti kaikki?

Meillä Suomessa ainakin oman sukupolveni epävarmat ensimmäisen polven sivistyneet on kasvatettu jatkuvassa kitschin ja ”mauttomuuden” pelossa – tai kuten äitini joskus totesi, kun lapsena arvostelin kotimme sisustusta: ”No ainakaan meillä ei ole ristipisto-Tuhkimoa olohuoneen seinällä!” Parempi suora ja siliä ko rumasti kruusattu. Todella kaunis ja tyylikäs on vähäeleistä ja valoisaa ja naiivia esittävyyttä kaihtavaa, kuin valkoinen Aalto-maljakko. Tähän liittyi myös jonkinlainen demokraattisen designin ajatus (IKEAn iskulausetta lainatakseni), helppohoitoisuuden ihailu (ketään ei pidä kahlita tuntikausiksi pyyhkimään pölyjä koukeroiden syövereistä) ja 1960-70-lukujen radikaalistuva yhteiskuntakritiikki. Koruttomalla ja pelkistetyllä estetiikalla otettiin etäisyyttä 1900-luvun alun porvarillisiin kultauskoukeroihin, silkkirimpsuihin ja samettiröyhelöihin, joilla oli näyttävästi symboloitu myös yhteiskuntaluokkien ja sukupuolten eriarvoisuutta.

Tällaisesta taustasta Sentrooppaan saapuessaan ensin hieman hämmentyy. Suomessa hörsylät ja rimpsut olivat isoisoäidille kenties syntiä ja maailmallista hekumaa, isoäidille sivistymättömyyttä ja mauttomuutta, ja äitien sukupolvelle ne ehkä kuvastivat valkoisen Suomen porvarillisten ihanteiden valheellisuutta ja tekopyhyyttä. Sentroopan isoäidit taas saivat varhaisimmat ja väkevimmät esteettiset elämyksensä barokkikirkkojen kultausten ja koukeroiden keskellä ja palasivat sitten messun jälkeen onnellisina kotiin kiillottamaan ja tomuttamaan hörsylöitä, joiden tomuttamista kukaan ei myöhemminkään osannut kutsua naisten orjuuttamiseksi. Jotenkin tuntuu, että sentrooppalaisilta tykkänään puuttuu kaltaisiini suomalaisiin sisäänrakennettu kitsch-hälytin. Tuon otsikon lausahduksen – ”uskallusta kitschiin!” – tosin heitti itävaltalainen kollegani Tukholman kaupungintalon Kultaisen salin naivistis-historiallisia mosaiikkeja katsellessamme. Mutta minusta kyllä tuota uskallusta löytyy Sentroopasta paljon enemmän. Tai sitten sentrooppalaiset ovat esteettisesti niin paljon meitä edellä, että osaavat erottaa tyylikkäät koukerot ja hörsylät mauttomista sellaisista eivätkä joudu heittämään lasta pesuveden mukana…

Eikä tässä ole kysymys vain estetiikasta sinänsä vaan kauneusarvoista muiden arvojen, kuten uskonnollisten tai yhteiskunnallis-poliittisten, palveluksessa. Sentrooppalaisille isänmaallisen juhlavuuden kuuluu olla koreaa, kitschiä pelkäämätöntä. Hienon kuvan tästä esteettis-poliittisesta näkemyserosta saa, kun vertaa harmaata ja kulmikasta Helsingin eduskuntataloa (jonka unkarilainen tuttavani väitti muistuttavan sosialisminaikaista rautatieasemaa) Budapestin kultauskoukeroiseen parlamenttitaloon (josta puolestaan suomalaiselle tuttavalleni tuli kuulemma mieleen Ankkalinnan tuomiokirkko). Jotenkin tämä liittyy myös siihen, mistä aiemmin kirjoitin ns. pesänlikaajakeskustelun yhteydessä: sentrooppalaisten suhde isänmaahan ja isänmaallisuuteen on joko ruusuja ja kultareunuksia tai mahdollisimman provokatorista kakanheittoa, mikään viileä asiallisuus ei tunnu tässä ilmapiirissä viihtyvän.

Kitsch asettuu tietenkin mielellään politiikan, etenkin diktatuurien palvelukseen. Eric Gibsonin muutaman vuoden takainen artikkeli Wall Street Journalissa tarjoaa hienoja esimerkkejä Pohjois-Koreasta natsi-Saksan kautta nyky-Venäjälle. Gibson ei halua suoranaisesti väittää Putinia totalitaariseksi diktaattoriksi, mutta muistuttaa, että mies, joka kuvauttaa itseään uljaana ratsastajana kuin Hitler tai sankariuimarina kuten Mao Tsetung, on tietenkin lapsuudessaan ja nuoruudessaan imenyt esteettiset ihanteensa silloisen reaalisosialismin johtaja-kitschistä.

Vähemmän huomiota on saanut diktatuuri-kitschin pikkuveli, populismi-kitsch, jossa sentrooppalaiset taas osoittavat hörsylöimisen ja koukeroimisen taitonsa. Vertailkaapa Timo Soinin harkitun rujoja ja koruttoman pökkelömäisesti disainattuja vaalijulisteita vaikkapa tähän:

Ylistyksen kohteena on Itävallan oikeistopopulistinen puolue FPÖ, suvereeni kuin kotka, ja sen johtaja H. C. Strache, vahva kuin leijona. Tämän mestariteoksen on photoshopannut kokoon muuan Strachea kiihkeästi fanittava amatöörigraafikko, joka mieluusti julkaisee tuotoksiaan Internetissä – piittaamatta siitä yleisestä hilpeydestä, jota teokset nostattavat Strache-kriittisissä Facebook-ryhmissä. (Tai siitäkään, että Hitleristä on aikoinaan luotu hyvin samantapaisia kuvasommitelmia kera kotkan ja liehuvien lippujen.)

En siis todellakaan tarkoita, että keskieurooppalaiset olisivat esteettiseltä aistiltaan jotenkin taitamattomampia kuin suomalaiset. Strache-kotkamontaasi kuulemma nostatti jopa Strache-fanien omassa FB-ryhmässä huolestunutta keskustelua siitä, kääntyykö tämmöinen yliammunta hyvää asiaa vastaan. Enkä todellakaan väitä, että suomalainen populismi olisi kuvakieleltään jotenkin hienostuneempaa. Paremminkin päinvastoin. Sitä ihtiään osataan tehdä kaikkialla. Mutta vain keskieurooppalaiset osaavat vielä lisäksi vääntää jöötin koukerolle ja laittaa siihen vaaleanpunaisen rusetin.

Siitä lopullisena todisteena tämä seuraavassa linkittämäni mestariteos, johon tänään FB-kavereideni suosiollisella avustuksella törmäsin. Asialla tietenkin unkarilaiset, tarkemmin sanoen nouseva poptähtönen Mercédesz Soós. Äiti, 70-luvun poplaulaja Mónika Csuka on säveltänyt ja isi (lääkäritohtori ammatiltaan ja selvästikin vakaa isänmaanystävä) sanoittanut laulun Magyarnak lenni… (‘Olla unkarilainen’), ja ilmeisesti poikaystävä on tietokoneensa jollakin ilmaisohjelmalla animoinut biisin kuvitukseksi vuoron perään alaviistosta kuvattua minihameista Mersua, kitsch-postikortteja sekä erilaisia lippu-, vaakuna- ja karttasommitelmia, höystettynä silmiä vihlovilla tähtisade-efekteillä. Laulun alussa kuljetaan tynkä-kotimaassamme, joka ”omaan itseensä rajoittuu”, ja maalaillaan surullisia kuvia rungosta irrotetuista oksista – mutta sitten on aika katsoa tulevaisuuteen ja tarttua toisiamme kädestä, sillä unkarilaisena oleminenhan on ylpeää ihanuutta, se on uskontunnustus, se on tahtoa ja valmiutta… Poliittinen sanoma käy ilmi paitsi revanssihenkisistä Suur-Unkarin kartoista myös siitä, miten Unkarin sinisestä rajakilvestä on himmennetty EU:n tähdet lähes näkymättömiin. Jos vielä kansallisväriseksi väritetyn Balatonin, vai lieneekö Tonava, yllä leijuvan vaakunan kannattelija-enkelit olisi animoitu räpyttämään siipiään, tämä teos olisi noussut terrygilliamilaisiin ulottuvuuksiin. Kuten teoksen Facebookiin postannut kollegani muistuttaa, tätä kannattaa nautiskella varovaisesti, pala kerrallaan. Te kaikki, joiden mielestä Kurren Kuuden vuoden kuuliaisuus oli huono poliittinen biisi, olkaa hyvät: Mercédesz Soós ja Magyarnak lenni!

Mainokset

One Response to Mut zum Kitsch!

  1. ferrugo sanoo:

    Huh huh tuota videota (ja biisiä).

    Olen huomannut ihan saman kruusaamis-ilmiön kaikessa täällä Unkarinkin puolella. Kullanväriset ovenkahvat ja lattiasta kattoon kaakeloidut huoneet tuntuu olevan paljon tärkeämpää kuin rakentamisen laatu. Kosteusvauriot ”korjataan” maalaamalla tai tapetoimalla niiden päälle sievää tapettia. ”Enemmän on enemmän” tuntuu toteutuvan kaikkien aistien yltäkylläisinä ärsykkeinä: itse kirjoitin muinoin vessoissa tuoksuvista kukkakedoista: http://madjaarienmailla.wordpress.com/2010/11/06/mantymetsasta-laventelikedolle/

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: