Sata vuotta sitten oli kai jotakin

25 maaliskuun, 2019

Olisi taas kaikenlaista hauskaa ajankohtaista päiviteltävää. Unkarilaista mediakuplaani täyttivät monen päivän ajan pohdiskelut Orbánin Fidesz-puolueen EPP-jäsenyyden jäädyttämisestä – ja siitä tavasta, jolla se hallituksen medioissa omalle yleisölle esitettiin suurena voittona. Ehkä jälleen ylioptimistisen mutta hauskan analyysin tarjosi HVG:n lukijoille Árpád W. Tóta (suomennos täällä), saksantaitoisille suosittelen myös saksalaisen ZDF-kanavan Heute-Showpoliittista satiiria tämän aiheen tiimoilta.

Vakavammin voisi miettiä myös, mitä Unkarin Tiedeakatemialle tapahtuu. Viime viikolla Akatemian työntekijät osoittivat jälleen mieltään ”reformia” vastaan, jolla Akatemian tutkimusinstituutit tuhansine työntekijöineen irrotettaisiin säätiöpohjalle ja politiikan armoille. Valitettavasti ei ole nähtävissä, että tälläkään mielenosoituksella olisi mitään vaikutusta. Akatemian johto, jonka toisaalta olisi moraalinsa ja itsekunnioituksensakin tähden taisteltava viimeiseen saakka ja toisaalta yritettävä suojella niitä tuhansia ihmisiä, joiden toimeentulosta tässä on kysymys, on pahasti puun ja kuoren välissä.

Tai jos kepeämpää ajankohtaista kaipaa, niin voisi ihastella tätä kuvaa, jota ympäri unkarinkielistä nettiä nyt enimmäkseen kauhistellaan.

cili2.jpg

Merkilliseen paljettihörsylään sonnustautunut naishenkilö, toinen ”Inspiroivien naisten ilta” -nimisen tilaisuuden vetäjistä, sai hallituksen mediamonopoliin kuuluvissa naistenlehdissä osakseen tulvan vaivaannuttavia ylisanoja ei vain ”virheettömästä vartalostaan” ja ”valloittavasta hymystään” vaan myös ”erikoista kauneuttaan ja naisellisuuttaan korostavan” pukunsa valinnasta, joka lojaalin toimittajan mielestä osoittaa erehtymätöntä tyylitajua. Öh, tuota… Rouva ei olekaan kuka hyvänsä vaan Cecília Rogán, ”propagandaministeri” Antal Rogánin puoliso ja korruptionkäryisen puolue-eliitin ykkösedustaja naistenlehtijulkisuudessa. Unkarinkielisen somekuplani laitamilla rehottavissa reaktioissa kansan oikeutettu ärtymys tätä korruptiota kohtaan kanavoituu taas kerran perinteiseen naisvihaan, valitettavasti.

Mutta luksusrouvan kimalkuteiden sijasta haluaisin tänään miettiä sadan vuoden takaista historiaa. Maaliskuussa 1919 julistettiin Unkarissa neuvostotasavalta (Tanácsköztársaság), jota Budapestissa tervehtivät tuhatpäiset joukot (kuva on otettu 23.3.1919, kaksi päivää virallisen julistuksen jälkeen).

1_016a.jpg

Syksyllä 1918, kun hajoavan Habsburg-monarkian kansat alkoivat perustaa omia kansallisia neuvostojaan, Unkarissa ns. asterivallankumous oli nostanut valtaan ”punaiseksi kreiviksi” haukutun Mihály Károlyin edistysmielisen hallituksen. Tilanne oli hankala eikä talven mittaan mitenkään helpottunut. Vanhan Unkarin kuningaskunnan lukuisat vähemmistöt napisivat, ja osa niiden alueista olikin jo voittajavaltojen ja naapurimaiden hallussa, joille valmisteilla olevissa rauhanneuvotteluissa saatettaisiin leikata suuri osa Unkarista (niin kuin sitten kävikin). Elintarvikehuolto ei toiminut kunnolla, suurtilavetoisen maanomistustilanteen ongelmat olivat järjestämättä ja yhteiskunnallinen tyytymättömyys sodan uuvuttaman rahvaan parissa suurta. Hieman samaan tapaan kuin Venäjällä puolitoista vuotta aikaisemmin, kun kaatuneen monarkian tilalle tullut vallankumoushallitus ei saanut järjestystä aikaan, isännättömäksi jääneen vallan nappasi, ei niinkään vallankumouksella kuin eräänlaisella kaappausoperaatiolla, määrätietoinen bolševistinen etujoukko.

Uutta hallitusta eli ”Vallankumouksellista hallitusneuvostoa” johti periaatteessa sosiaalidemokraatti Sándor Garbai, mutta käytännössä hallitusta ja etenkin sen jälkimainetta ovat henkilöineet ulkoasiain kansankomissaari Béla Kun (alun perin Kohn, pikkuvirkamiehen poika, sittemmin lakitieteen opiskelija ja toimittaja, josta sotavankeus Venäjällä teki kommunistin) sekä muutamat muutkin Venäjältä vallankumousoppia hakeneet kommunistit. Hallitus ryhtyi oitis toteuttamaan sosialistista ohjelmaa: naiset saivat äänioikeuden, työläiset kahdeksantuntisen työpäivän, kartanonherrojen maita ryhdyttiin jakamaan ja suuryrityksiä kansallistamaan, koulut otettiin valtion valvontaan ja irrotettiin kirkon otteesta. Innostuksen ohella ilmassa oli alusta alkaen myös tyytymättömyyttä, siellä täällä uusia vallanpitäjiä vastaan kapinoitiin, ja kurin ja järjestyksen säilyttämiseksi perustettiin tietenkin uusi kansallinen Punakaarti (Vörös Őrség).

reszkess

”Sinä pimeässä piileksivä, huhuja levittävä vastavallankumouksellinen, vapise!” Tämä Sándor Kónyan piirtämä, ”Opetusasiain kansankomissariaatin” julkaisema juliste on Unkarin neuvostotasavallan kuuluisimpia kuvamuistoja, joka sekä alkuperäisessä muodossa että erilaisina meemimuunnelmina kiertää edelleenkin unkarinkielistä nettiä.

Neuvostotasavalta sai rakennetuksi yllättävän toimivan armeijan – Károlyin hallituksen purkamien vanhojen puolustusvoimien tilalle – ja saavutti aluksi sotilaallista menestystä. Unkarin uusi armeija eteni pohjoiseen ja valloitti takaisin eteläosan entisestä Ylä-Unkarista eli nykyisestä Slovakiasta. Ajan mittaan kuitenkin koko hallituksen tilanne kävi kestämättömäksi. Idästä lähestyivät romanialaisten joukot, omat sotilaat karkailivat ja niskuroivat, työläistenkin keskuudessa puhkesi lakkoja, ja heinäkuussa voittajavaltiot ilmoittivat purkavansa saarron ja sallivansa elintarvikekuljetukset vain, jos hallitus vaihtuu. Neuvosto-Venäjän aateveljet olivat liian kaukana ja liian kiinni omissa ongelmissaan, ja elokuun alussa neuvostotasavallan hallitus heitti pyyhkeen kehään ja pakeni erikoisjunalla Wieniin. Béla Kun jatkoi matkaa Moskovaan ja teki komean uran Kominternin agitaatio- ja propagandaosaston palveluksessa, kunnes stalinistisen terrorin ja puhdistusten huippuvuonna 1937 vallankumous söi tämänkin lapsensa. Unkarissa puolestaan voittajavaltioiden tuella palautetun kuningaskunnan valtionhoitajaksi – sillä Habsburgien paluu valtaistuimelle ei tullut kysymykseen – nousi amiraali Miklós Horthy, jonka oikeistokonservatiivis-autoritaarisessa komennossa elettiin toisen maailmansodan lopuille saakka.

Unkarin lyhytikäinen Tanácsköztársaság jätti jälkeensä muistoja paremman elämän haaveista,  yhteiskunnallisista kokeiluista ja myös taiteellisesta kunnianhimosta. Neuvostotasavallan taide-elämää ohjaavissa ns. direktorioissa vaikuttivat monet Unkarin taiteen merkkihenkilöt, Kodálysta ja Bartókista alkaen; kirjailijadirektoriota johti filosofi György Lukács, ja siihen kuuluivat esimerkiksi kirjallisuuden kaanoniin kiistämättä kuuluvat Mihály Babits ja Zsigmond Móricz. Aivan äskettäin törmäsin sattumalta Béla Lugosin, valkokankaan kuuluisimman kreivi Draculan elämäkertaan: Lugosi toimi Neuvostotasavallan aikaan näyttelijöiden ammattiyhdistyksessä ilmeisesti niin aktiivisesti, että Neuvostotasavallan kukistuttua joutui lähtemään Unkarista. Sattuneesta syystä Neuvostotasavallan kulttuurista ovat unkarilaisten kulttuuriseen muistiin jääneet parhaiten poliittiset propagandajulisteet, tuon ylempänä näkyvän ”Vapise!”-julisteen ohella ennen muuta Róbert Berényn kuuluisa värväysjuliste “Aseisiin! Aseisiin!”

fegyverbe.jpg

Mutta päällimmäisinä Neuvostotasavallan muisteluissa ovat kuitenkin koko ajan ”punainen terrori”, ”valkoinen terrori” ja vertaileva ruumiidenlaskenta. Neuvostotasavallan todellisia tai luuloteltuja vastustajia pitivät kurissa väkivaltaa ja murhatöitäkin kaihtamattomat ”erikoisosastot”, joista tunnetuin, ”Lenin-pojat”, yhdistetään kansankomissaari Tibor Szamuelyn nimeen. Neuvostotasavallan kukistuttua taas ”valkoiset” rangaistusretkikunnat eri puolilla maata kostivat todellisia tai kuviteltuja punaisia terroritekoja. Molemmin puolin arviot terrorin uhrien lukumäärästä vaihtelevat muutamasta sadasta jopa muutamaan tuhanteen; luotettavia tilastoja ei ole,  kummallakin puolella veritekoihin syyllistyivät omavaltaisesti toimivat puolivillit vapaaehtoisjoukot, ja joskus on vaikea ratkaista, miten terrori määritellään: missä kulkee raja virallisten oikeusistuimien laillisen toiminnan, kyseenalaisten pikaoikeudenkäyntien ja suoranaisten lynkkausten välillä.

Múltunk-aikakauskirjan artikkelissa vuodelta 2010 historioitsija Péter Konok muistuttaa, että punainen terrori oli paljolti ”itsepuolustusta”, järjestelmän reaktiota sitä uhkaavaan vastarintaan, valkoisen terrorin toimeenpanijat taas kävivät maata läpi systemaattisesti etsien mahdollisia ”punaisia” – ja kummassakin tapauksessa uhrien joukossa oli paljon köyhiä ja vähäväkisiä. Samaan tapaan kuin Suomessa vuonna 1918 myös Unkarissa vuonna 1919 valkoinen terrori oli voittajien kostoa hävinneille, ja sitä toteutettiin kaikessa rauhassa myös sotatoimien lakattua. Tietenkin voi aina jossitella, millaisiksi uhriluvut olisivat muodostuneet, jos punainen puoli olisi lopulta voittanut.

800px-La_dictature_du_prolétariat_les_ravages_du_bolchévisme_en_Hongrie-page-082.jpg

Unkarilaisen Wikipedian artikkelia Tibor Szamuelysta kuvittaa tämä taiteilijan näkemys  ”kuolemanjunasta”, jolla Szamuelyn Lenin-lippalakkiset, nahkatakkiset ja rähinäremmiset iskujoukot liikkuivat kylväen kauhua ympärilleen. Kuva on Armand Lebrunin teoksesta ”La dictature du prolétariat: les ravages du bolchévisme en Hongrie”.

Valkoiseen terroriin liittyy myös tyypillisen sentrooppalainen häijy juonne. Työväenliikkeen ja vasemmistopuolueiden johtoporras värväytyi paljolti nousevasta kaupunkikeskiluokasta, niistä rahvaan jälkeläisistä, jotka olivat saaneet jonkin verran oppia – ja historiallisista syistä tähän kerrokseen kuului paljon juutalaisia. Siispä Neuvostotasavallan johtajista joidenkin arvioiden mukaan juutalaistaustaisia oli yli puolet; tähän joukkoon kuuluivat esimerkiksi Béla Kun ja Tibor Szamuely. Vastustajien silmissä tämä sopi hyvin siihen yleiseen ajatukseen, että epäkansallinen ja kosmopoliittinen juutalaisuus on kansallisromanttisen unkarilaisen isänmaallisuuden vaarallisin vastavoima. Neuvostotasavalta leimattiin juutalaisten projektiksi (tästä kuuluisin esimerkki on Horthyn ajan kenties juhlituimman naiskirjailijan Cécile Tormayn Bujdosó könyv, avoimen antisemitistinen muistelmateos), ja valkoisen terrorin kostoiskuista saattoi kehittyä paikallisia pogromeja. Yhden Krisztián Nyáryn kertoman esimerkkitarinan tämmöisestä tapauksesta olen jo aiemmin kääntänyt tänne.

Suomalaisena tietenkin ensiksi vertailee Neuvostotasavallan aikaa meidän vuoden 1918 sisällissotaamme. Molemmat tapahtumasarjat olivat osa ensimmäisen maailmansodan jälkiselvittelyjä hajonneiden imperiumien raunioilla. Niissä kietoutuivat yhteen kansallisromanttiset itsenäisyysprojektit sekä Venäjän vallankumouksesta puhtia saanut työväenliikkeen internationalismi, turhautuminen yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen, sekä rikkaiden että köyhien pelko turvallisuutensa ja toimeentulonsa puolesta vanhan järjestyksen horjuessa, ynnä paikallistasolla joskus aivan henkilökohtaisetkin kaunat ja kalavelat. Molemmat kuuluivat siihen sisällissotien, kapinoiden, vallankaappausten ja levottomuuksien sarjaan, joka levittäytyi maailmansodan ja vanhojen imperiumien romahduksen jälkeen kautta Euroopan, ja silti molempia on kansallisessa diskurssissa tarkasteltu koko ajan jonkinlaisena kansallisena erikoisuutena, osana nimenomaan meidän maamme historiaa.

Sikäli kuin on tarkasteltu. Nythän noista ajoista on kulunut niin kauan, että silloiset aktiiviset toimijat eivät enää ole keskuudessamme, ja etäisyys periaatteessa riittäisi kiihkottomaan ja asialliseen menneisyyden selvittelyyn. Minusta Suomessa vuoden 1918 satavuotismuistoa käsiteltiinkin kaiken kaikkiaan varsin mallikkaasti ja monitahoisesti, oli paljon mielenkiintoisia teatteri- ja taideproduktioita, joissa tuotiin esille molempien puolten kokemuksia, tutkimuksia ilmestyi ja niistä väiteltiin enimmäkseen asiallisesti. Unkarista ei silmääni ole oikeastaan osunut vielä mitään vastaavaa.

Tanácsköztársaságin satavuotismuistolle on omistettu jokunen historian- ja politiikantutkijoiden seminaari, keskustelutilaisuus tai julkaisu, mutta mistään kansallisesta teemavuodesta ei puhettakaan. Kansallista muistopolitiikkaa dominoivat Trianon (1920) sekä lähestyvä järjestelmänvaihdoksen 30-vuotisjuhla, jonka järjestelyjen johtajaksi on tietenkin nimitetty Mária Schmidt. Punaisen terrorin uhrien kohtaloita on jonkin verran tuotu esille: kommunistisen diktatuurin muistojen työstämistä varten vuonna 2013 perustettu ‘Kansallisen muistin komitea’, Nemzeti Emlékezet Bizottsága julkaisee niitä FB-seinällään  (komitealla on myös verkkosivu, mutta se ei näytä nyt toimivan), ja kuten taannoin kerroin, Budapestin ‘Terrorin talon’ ensimmäisen maailmansodan seurauksia esittelevässä näyttelyssä myös “Tibor ‘Lukitar’ Szamuely” on saanut oman teemahuoneensa. Valkoista terroria vallanpitäjät ja valtavirta eivät näytä noteeraavan mitenkään.

Kyse ei ole vain siitä, että nykyinen valta on selvästi puolensa valinnut: valkoinen hyvä, punainen paha. Vielä pelottavampaa ja oudompaa on se, miten vähän virallinen Unkari katselee vuoden 1919 tapahtumia ”jaetun kansakunnan” näkökulmasta, miten vähän tragedian ytimeksi nostetaan sitä, että valtakunnan sisällä veli oli veljeä vastassa ja samaan kansaan kuuluvat ampuivat ja hirttivät toisiaan. Vai onko minulta jäänyt jotain olennaista huomaamatta? Olisi helpottavaa, jos niin olisi.


Tyylistään te heidät tunnette

24 marraskuun, 2018

A stílus maga az ember ‘tyyli on ihminen itse’ on lausahdus, joka tähän asti on osunut silmääni vain unkarinkielisistä teksteistä. Sen alkuperä on kylläkin Ranskassa: näin (Le style est l’homme même) lausui paremmin luonnontieteilijänä tunnettu Georges-Louis Leclerc, Buffonin kreivi (1707–1788). Tätä lausahdusta mietin taas muutamien viimeaikaisten Unkarin-uutisten valossa.

Olen ennenkin tässä blogissa ihmetellyt kitschiä ja myös sen poliittisia käyttötapoja. Populistisella ”taiteella”, joka muotoillaan vetoamaan sekä tunteisiin että mahdollisimman naiiveihin ja suoraviivaisiin käsityksiin siitä, mikä on kaunista ja hyvää, on maailman sivu pönkitetty diktatuureja, Natsi-Saksasta Pohjois-Koreaan. Poliittinen kitsch palvelee propagandaa puhuttelemalla niitä syviä rivejä, joiden estetiikassa kuva kasteisesta ruususta tulee vain kauniimmaksi, kun siihen lisätään kultahileitä, ja sankaripatsaasta tekee sankaripatsaan se, että sankarilla on miekka kädessä ja alla takajaloilleen nouseva ratsu, kaikki tämä mieluiten kullattuna. Mutta samalla poliittinen kitsch antaa merkin niille nenäänsä nyrpisteleville hienostelijoille, jotka tykkäisivät enemmän jostain nonfiguratiivisemmasta tai ”vaikeammasta”: älkää yrittäkökään, täällä määräämme me, ja kaunista on se, mistä me ja meidän kaverit tykätään. Jokin tällainen tulee väistämättä mieleen, kun lukee 444.hu-sivuston juttua ”visuaalisen terrorin” ilmentymästä, joka äskettäin pystytettiin Budapestin menevimmän keskustan ns. Biletyskortteliin (Bulinegyed), Madách térille, keskelle yhtä kaupungin arkkitehtonisesti hienoimmista klassis-moderneista rakennuskomplekseista:

sisi.jpeg

Kuvanveistäjä Mária R. Törleyn luomus esittää Sisiä (nimi on aiemmin tullut monista viihdekulttuurituotteista tunnetuksi muodossa Sissi) eli Itävallan keisarinnaa ja Unkarin kuningatarta Elisabetia. Sisillä oli aikoinaan erityinen Unkari-suhde: hän viihtyi Unkarissa, piti unkarilaisista ja opiskeli unkarin kieltäkin. Nykyäänkin Unkarissa on runsaasti niitä, joita keisarinna Elisabetin romanttisen hahmon ympärille kehrätty viihdekultti ihastuttaa. Kaupunginosa, johon patsas nyt tömäytettiin, on jo vuonna 1882 saanut Elisabetin kunniaksi nimekseen Erzsébetváros. Siitä huolimatta uutisesta ei selvinnyt, miksi tämä esine, joka ”paremmin sopisi 20 sentin korkuisena pitsiliinalle telkkarin päälle”, on pitänyt pystyttää juuri nyt ja juuri tuohon paikkaan, ja onko sen tarkoitus ilmaista muuta kuin päättäjien röyhkeyttä.

***

Toinen taideuutinen liittyy elokuvan maailmaan. Tässä blogissa on ennenkin ollut puhetta Andy (Andrew G.) Vajnasta, unkarilaissyntyisestä Hollywood-tuottajasta (Ramboa ja Terminaattoria sun muuta), jonka Orbánin hallinto nosti jonkinlaiseksi elokuvakomissaariksi. Siinä sivussa Vajna on pöyhistynyt kunnon oligarkiksi myös valtion tukeman kasinomonopolinsa avulla. Mutta – kuten kirjoittaa hvg.hu-sivustolla Árpád W. Tóta – ”vallankumous syö lopulta myös kultahamsterinsa”. Viime aikoina julkisuudessa on näkynyt yhä enemmän merkkejä Vajnan joutumisesta epäsuosioon. Tóta käyttää jutussaan kielikuvaa, joka on Unkarissa hyvin tavallinen mutta jonka suomalaisistakin ehkä muistavat ne, jotka ovat lukeneet Mika Waltarin historiallisen tiiliskiven Mikael Hakim. Siinä kerrotaan, miten Turkin sulttaanin epäsuosioon joutuneille ylimyksille lähetettiin silkkiköysi merkiksi siitä, että näiden tulisi ymmärtää yskä ja pikimmiten hirttäytyä vähin äänin, ettei heitä tarvitse julkisesti teloittaa. Nyt on ilmeisesti silkkiköysi lähetetty myös Andy Vajnalle.

Syynä siihen, että Vajnaa entistä tiukemmin arvostellaan hallituksen valvomilla media- ja somekanavilla, Pesti srácok -sivustosta vanhan kunnon törkytuutti Zsolt Bayerin blogiin, on periaatteessa uusi historiallinen elokuva, jota Vajnan hallitsema Unkarin elokuvasäätiö rahoittaa. Az utolsó bástya (‘Viimeinen linnake’) -nimisen elokuvan aiheena on Nándorfehérvárin (kuten sitä unkarilaiset kutsuivat) eli Belgradin taistelu vuonna 1456. Tuolloin unkarilaiset János Hunyadin (sittemmin tarunomaisen Matias-kuninkaan isän) johdolla voittivat sulttaani Mehmed II:n joukot ja äskettäistä Konstantinopolin kukistumista vielä kauhisteleva kristitty Eurooppa sai hetken huokaista helpotuksesta. Ollaan siis Unkarin kuningaskunnan historian loistokkaimmissa vaiheissa, mutta silti elokuva ei arvostelijoilleen ole riittävän kristillis-kansallismielinen. Turkkilaiset kuvataan inhimillisinä olentoina, joissa on sympaattisiakin piirteitä, unkarilaisten puolella taistelee muitakin kansallisuuksia, eikä tarina ilmeisesti muutenkaan sovi tuttuihin muotteihin.

Tótan mukaan Vajnan ongelmana oikeasti on kuitenkin se, että hän ei ole tuottanut pelkkää kitschiä. Hänen aikanaan Unkarin elokuvasäätiö on onnistunut edelleen saattamaan maailmaan hyviä elokuvia, Oscar-tasoa myöten. Vajnan väitetään myös kivahtaneen, että ”Albert Wassiin hän ei anna rahaa”, ja sehän on nykyään pyhäinhäväistys. Albert Wass, transilvanianunkarilainen isänmaallinen kirjailija, upseeri ja herrasmies, joka sai sodanjälkeisessä Romaniassa poissaolevana kuolemantuomion sotarikoksista mutta eli pitkän elämänsä loppuun mukavasti Amerikassa, on Orbánin Unkarissa jonkinlainen puolipyhimys. Kuvanveistäjät ovat jo tarttuneet tilaisuuteen, ja Wassin patsaita on noussut ympäri Unkaria kuin sieniä sateella, kirjoittaa Tóta…

… sillä harva kunnanhallitus uskaltaa sanoa ei.

Vajna on itse asiassa pelannut kaksilla korteilla. Virnistellyt ryhmäkuvissa oligarkkien joukossa, mutta lääninherralta saamillaan tiluksilla hallinnut luovasti. Hän halusi menestystä ja tiesi, että siihen tarvitaan laatua. Ainakin sellaiseen menestykseen, mitä hän tunsi ja mitä hän oli myös saavuttanut.

Tästä tietenkin syntyi loukattuja tunteita ja vihollisuuksia, kun piti lähettää matkoihinsa joukko kitsch-tehtailijoita, jotka sitten vänisivät, että heidät oli potkittu tiehensä muovisine neitsytmarioineen vain siksi, että käynnissä on kristittyjen vaino. Nyt nämä mielensäpahoittaneet tulevat, toinen toisensa perästä, palkkajyrsijöiden armeija kokoontuu ja alkaa purra. Ne eivät vain ylpeänä kaiuta lojaaliuttaan vaan julistavat samalla olevansa tyhmiä kuin saappaat, heillä ei varmasti tule olemaan ainuttakaan itsenäistä ajatusta.

***

Ja lopuksi vielä otteita uskomattomasta kuvakavalkadista, joka sisältyy 444.hu-sivuston tuoreehkoon juttuun ensimmäisen maailmansodan satavuotisjuhlan kunniaksi vaiheittain avatusta, hm, näyttelystä Budapestin Várkert Bazárissa. Näyttelyn emäntänä on tietenkin Orbánin historiapoliittisten projektien keulahahmo Mária Schmidt, ja 444.hu:n jutun kirjoittaja László Szily vetäisee otsikkoonsa jälleen kielikuvan suoraan Péter Bacsón ikimuistoisesta mustasta komediasta A tanú (‘Avaintodistaja’). Tämä stalinistista diktatuuria kuvaava irvailu valmistui jo 1960-luvun lopulla mutta sai odottaa levitykseen pääsemistään hyllyllä kymmenen vuotta, ja monet sen fraaseista ja lausahduksista ovat Unkarin poliittisessa julkisuudessa jatkuvasti käytössä.

“Unkarilaisesta appelsiinista” (“vähän keltaisempi, vähän happamampi, mutta meidän oma”) on ollut täällä jo juttua, nyt Szily viittaa Avaintodistaja-elokuvan kohtaukseen, jossa päähenkilö on joutunut johtamaan huvipuistoa ja korvaamaan perinteisen kummitusjunan ideologisesti sopivammalla rakennelmalla, “sosialistisen hengen rautatiellä” (sanaleikki ei valitettavasti käänny, szellem tarkoittaa sekä ‘kummitusta’ että ‘henkeä’). Tämmöinen ideologisesti asianmukaisen hengen psykedeelinen elämysmatka on nyt Mária Schmidtin johdolla rakennettu tarjoamaan elämyksiä kaikille aisteille. Ensimmäisen maailmansodan taisteluhautoja esittelevän salin lattialla huuruaa ja haisee aito kura, jossa sotilaat joutuivat rämpimään. Unkarin syksyn 1918 veretöntä ns. asterivallankumousta (sotilaat kiinnittivät lakkiinsa kokardin paikalle asterin ja valtasivat keskeiset kohteet, Unkari irtosi Habsburg-monarkiasta ja muuttui porvarillis-edistysmielisen hallituksen johtamaksi tasavallaksi) kuvataan lattiaan upotetuilla astereilla, joita näyttelyssä kävijöiden siis todellakin kuuluu tallata.

Näyttelyn kussakin salissa on yksi näkyvä, visuaalinen teema, esimerkiksi espanjantaudin tuhoista kertova sali on ripustettu täyteen katosta riippuvia sairaalasänkyjä ja lattialla on rivi hautoja. Tätä syvennetään pienemmällä esineistöllä sekä lisätietoa tarjoavilla infonäytöillä.

spanyolnatha.jpeg

Historian henkilöt ovat läsnä suurina vahakabinettimaisina nukkeina. Kaunis ja onneton keisarinna Sisi on jostain syystä paikalla (surupuvussa ja yliluonnollisen suuri irlanninsusikoira seuranaan), vaikka kuolikin jo paljon ennen ensimmäisen maailmansodan alkua (ehkä siksi, että Mária Schmidt ihailee suuresti Habsburg-monarkian viimeisiä hallitsijoita). Sarajevossa murhattu kruununperillinen Franz Ferdinand seisoo, intohimoinen metsästäjä kun oli, keskellä psykedeelistä hirvensarvimetsää, amiraali Horthy ratsastaa valkoisella hevosella, Venäjän Nikolai II taas kutistuu kääpiöksi valtavan Rasputinin rinnalla.

nikolai2.jpeg

Näyttelyssä kuvatut historian toimijat jakaantuvat selvästi hyviksiin ja pahiksiin. Frans Joosef ja hänen Sisinsä, amiraali Horthysta puhumattakaan, ovat hyviä. Pahoja taas ovat Mária Schmidtin mielestä ympärysvallat, erityisesti Ranska, Englanti ja Yhdysvallat. Rauhansopimuksen sanelleita voittajia Schmidt – henkilökohtaisesti esitellessään näyttelyä lehdistölle – nimitti sotarikollisiksi, ja englantilaisten kohdalla hänen piti erityisesti todeta, että hänestä seinällä komeileva David Lloyd George -sitaatti on erittäin osuva: “Englantilainen ei koskaan kunnioita ketään, vain sitä, joka voittaa hänet.” Ja tältä näyttää Yhdysvaltain osuutta esittelevä sali, mottonaan sitaatti “Yhdysvaltain kutsumuksena on tehdä maailmasta parempi”:

usaküldetése.jpeg

Kaikkein psykedeelisin on kuitenkin käytävä, joka johdattaa kevään ja kesän 1919 tapahtumiin eli Unkarin lyhytikäisen neuvostotasavallan (Tanácsköztársaság) aikaan. Käytävän seinät on tehty ikään kuin raa’asta lihasta ja somistettu pienillä sirpeillä, vasaroilla ja punatähdillä. Käytävän päässä väijyy, näin Szily, “Tibor Lukitar Szamuely”. (Oletan siis, että Banyapók on Shelob, en ole vieläkään saanut luetuksi Sormusten herran unkarinnosta, vaikka yhä enemmän tuntuu, että se kuuluisi yleissivistykseen.)

husfolyoso.jpeg

Tibor Szamuely, Neuvostotasavallan puolustus- ja opetusasiain kansankomissaari, siis kuvataan yksiselitteisesti joukkomurhaajana, ja Neuvostotasavallan ajasta ainoaksi olennaiseksi asiaksi nostetaan punainen terrori. Ei sitä tietenkään tule unohtaa: Neuvostotasavallan johto ei kaihtanut väkivaltaa eikä väkivallalla pelottelua, ja enemmän tai vähemmän Szamuelyn johdossa olevat erikoisosastot, joista usein erityisesti mainitaan “Lenin-pojiksi” itseään nimittänyt joukko, murhasivat useita satoja viattomia ihmisiä.

Mutta huomionarvoista on, että visuaalisen raa’alla lihalla mässäilyn huumassa täysin, siis ilmeisesti täysin huomiotta tässä näyttelyssä jää Neuvostotasavallan kukistumista seurannut valkoinen terrori, jonka uhrien määrä liikkui suunnilleen samoissa lukemissa. (Kilpailevaa ruumiidenlaskentaa ja keskinäistä syyttelyä mutkistaa se, että molemmin puolin murhia tekivät puolivillit ”erikoisosastot” ilman virallisia tarkkoja toimintaohjeita.) Valkoisessa terrorissa olennaista oli sen antisemitistinen luonne. Koska Neuvostotasavallan aktivisteista ja johtohahmoista suuri osa oli ollut juutalaisia (järjestäytyneen työväenliikkeen johtohan oli rekrytoitunut kaupunkien keskiluokasta, joka sattuneesta syystä Sentroopassa oli paljolti juutalaista), sen kukistaminen ja kostotoimet saivat usein avoimen juutalaisvastaisen sävyn, ja valkoisen terrorin iskuissa oli joskus selviä pogromin piirteitä. Mutta valkoisesta terrorista ylipäätään ei tässä näyttelyssä ilmeisesti hiiskahdeta sanallakaan. (Sivumennen sanoen: Mária Schmidtin keskeisiä tutkimuskohteita hänen historioitsijan urallaan on ollut Unkarin juutalaisten historia 1900-luvulla.)

Typerän, esteettisesti sivistyneempää katsojakuntaa vyön alle lyövän julkisen kitschin rinnalla Unkarin hallitus siis tarjoaa myös estetiikaltaan hieman kokeilevampaa propagandapakettia. Szilyn mukaan tämä näyttely on Fidesz-hallituksen tähänastisista propagandatuotteista laadukkain ja vaikuttavin. Mutta tunteisiin vetoavaa, järjen sammuttavaa propagandaa se silti on. Ja panee ankarasti miettimään, mitä on liikkunut niiden päässä, jotka tämän näyttelyn mahtavine visuaalisine efekteineen oikein suunnittelivat.