Näinköhän vihdoinkin?

Touko 17, 2017

Työkiireitä on pitänyt. Mutta nyt on pakko rientää kommentoimaan Unkarin uutisia.

Viime viikkoinahan monet ovat olleet näkevinään rakoilemisen merkkejä Unkarin nykyisessä ”Kansallisen yhteistoiminnan järjestelmässä”. On nähty useita monituhatpäisiä mielenosoituksia, joiden varsinaisena aiheena on ollut milloin Central European Universityn (hallituksen medioiden kielenkäytössä: ”Soros-yliopiston”) toimintaa vastaan räätälöity yliopistolain muutos, milloin kansalaisjärjestöjen asema (hallituksen tiedotusvälineiden mukaan Unkarissa häärii joukoittain katalan György Sorosin rahoittamia ”valekansalaisjärjestöjä” tekemässä laillisen hallituksen vastaista myyräntyötä) tai vapaa tiedonvälitys. (Pienempi, muutaman sadan hengen spontaani mielenilmaus nähtiin toista viikkoa sitten, kun kriittisen uutisportaali 444.hu:n toimittaja Júlia Halász oli raahattu ulos Fidesz-puolueen paikallisosaston järjestämästä yleisötilaisuudesta, kamerakännykkä väännetty väkisin hänen kädestään ja siitä pyyhitty kuvat.) Ensi sunnuntaina pitäisi taas tapahtua: Oktatási szabadságot (‘Opetuksen vapautta!’) ja Nem maradunk csendben (‘Emme pysy hiljaa’) -nimiset ryhmät kaavailevat Budapestiin seuraavaa suurmielenosoitusta, jolle Péter Juhászin johtama Együtt suunnittelee sisartilaisuuksia ympäri maata. Mutta mielenosoituksia on nähty ennenkin, ja tyypillisesti niitä järjestäneet liikkeet ovat haipuneet takaisin ”epäpoliittisuuden” hämärään.

Huhtikuun lopulla on kuitenkin käynyt selväksi, että Brysseliä alkaa vähitellen oikeasti hapottaa se tapa, jolla Unkari jatkuvasti puree sitä ruokkivaa kättä, nostaa EU-tukiaisia (ja kanavoi ne oligarkkien taskuihin) samalla viis veisaten tietyistä eurooppalaisen demokratian perusarvoista sekä uhoten käyvänsä vapaustaistelua Eurostoliiton sortovaltaa vastaan. Kuten täälläkin jo kerroin, pääministeri Orbán joutui käymään erikseen sekä Euroopan parlamentille että omalle kattopuolueelleen EPP:lle selittelemässä, mitä oikein meriteeraa tämä kansalaisille postitettu ”konsultaatio” eli mielipidekysely, jossa väitetään EU:n asuttavan Unkariin laumoittain ”laittomia maahanmuuttajia”, vastustavan työpaikkojen luomista ja energiahintojen alentamista tai syytetään ”kansainvälisiä järjestöjä” ihmissalakuljetuksesta ynnä muista laittomuuksista.

Unkarin hallitusta eivät ainakaan unkarinkielisen mediakuplani sisältä katsellen Orbánin Brysselistä saamat pyyhkeet järkyttäneet vähääkään. Kotimaan viestimille Orbánin esiteltiin saavuttaneen Brysselissä arvovaltavoiton ja torjuneen hyökkäykset. Konsultaatiota jatketaan, virallisten tiedotteiden mukaan kyselykaavakkeen on palauttanut jo ennätysmäärä unkarilaisia, ja myös perinteisen viholliskuvan rakentelu jatkuu. Olin viime viikolla työkeikalla Unkarissa, ja kun hotellihuoneessa perjantaiaamuna avasin television aamu-uutisten alettua, ensimmäinen sana, joka käynnistyvästä laitteesta kajahti korviini, oli ”Soros”. (Kyse oli Sorosin tukemista kansalais-, siis valekansalaisjärjestöistä, jotka muuten lietsovat sekasortoa paitsi Unkarissa myös esimerkiksi Makedoniassa. Koko maa on sekasorron partaalla, näin uutislähetyksessä kerrottiin, koska Sorosin kätyrit käyttävät hyväkseen myös etnisiä jännitteitä slaavien ja albaanien välillä – koko juonen päämääränä on edistää pakolaisten tuloa Eurooppaan, koska Makedonia on reitin avainkohtia. Ja koska ”Soros vihaa ihmiskuntaa”, kuten unkarilaistoimittajan haastattelema makedonialainen aktivisti kertoi.)

Viime päivinä pääministeri Orbán on taas kääntänyt katseensa itään – Keleti nyitás, ‘Avaus itään’, on virallinen termi tälle strategialle – ja vieraillut Kiinassa. Siellähän on järjestetty suuri kansainvälinen tapaaminen, jolla Kiinan johto etsii kansainvälistä tukea ns. ”Uusi Silkkitie” -ohjelmalleen ja infrastruktuurisijoituksilleen. Paikalla oli valtionpäämiehiä tai muita hallitusten edustajia monista Euroopan maista, mutta Unkarissa melkoista mediahuomiota sai tämä kuva, joka julkaistiin mm. Orbánin omalla Facebook-sivulla:

orban-diktator-e1494775662363-1024x579

Isännän olkavarresta ohjailema Orbán kohtaa sydämellisesti hymyilevän Vladimir Putinin, taustalla kollegat Erdoğan ja Lukašenka (poikineen).

Orbánin kerrottiin myös seppelöineen kommunististen sankarien muistomerkin Taivaallisen rauhan aukiolla (kukapa enää muistaa juuri samassa paikassa verisesti kukistettua mielenilmausta…) sekä lausuneen tiedotusvälineille seuraavaa:

Globalisaation vanha malli on aikansa elänyt, Itä on noussut Lännen rinnalle, ja merkittävä osa maailmaa on saanut tarpeekseen siitä, että kehittyneet maat tulevat opettamaan sille esimerkiksi ihmisoikeuksia tai markkinataloutta.

Vapaamman ohjelman puitteissa Orbán ehti myös kansantalousministeri Mihály Vargan seurassa illastamaan Bank of Chinan johdon seurassa ja laulamaan heille mustalaismuusikkojen säestyksellä romanttista tekokansanlaulua hevospaimenesta, joka juottaa hevostaan Tiszan rannassa ja rakastaa Kataa, jolla on kolmetoista rimpsua hameessaan. (Tätä harrastusta on somen välityksellä saatu todistaa jo muutama vuosi sitten, kun Orbán kavereineen rentoutui laulamalla Fehérvárin husaareista, jotka täällä kulkivat ja monta tyttöstä polkivat.) Juorulehdet ehtivät myös jauhaa toimittaja Zoltán Lovasin Facebookiin postittamaa kuvaa Orbánista vaimoineen:

1lady.jpg

Starklikk.hu-sivuston siteeraama Ibolya Görög, monien aiempien hallitusten ja johtomiesten protokolla-asiantuntija (nykyisellä hallituksella ei kuulemma tällaista tyyligurua ole käytössä laisinkaan) ei vain niuhottanut rouva Anikó Lévain räjähtäneestä ulkoasusta ja Viktor Orbánin tapansa mukaan taskuun survomasta kädestä (”taskuun työnnetty käsi merkitsee fobiaa, kyvyttömyyttä käydä normaalia ihmisten välistä keskustelua”). Hän myös päätteli, että Anikó-rouva ”vihaa tämänhetkistä tilannetta niin, että näyttävästi viittaa kintaalla kaikelle, mikä osoittaisi hänen olevan Unkarin pääministerin puoliso”.

Mutta siis – samalla kun tällaista pyöriteltiin Unkarin julkisuudessa ja Viktor Orbán paistatteli idän valossa, myös Brysselin myllyt jauhoivat hitaasti mutta varmasti. Ja tänään rymähti sitten julkisuuteen Euroopan parlamentin äänestystulos. Kahdesta julkilausumaversiosta läpi meni jopa tiukemmin sanoitettu, vasemmisto- ja viherpuolueiden esittämä – ja sen puolesta siis äänesti myös melkoinen osa Orbánin ”oman” kattopuolueen EPP:n meppejä. Julkilausumassaan mepit näkevät laillisuuden ja demokratian Unkarissa vakavasti vaarantuneen, vaativat turvapaikanhakijoiden ja kansalaisjärjestöjen vastaisten lakien peruuttamista ja CEU:n toiminnan takaamista sekä entistä tiukempaa EU-tukien käytön valvontaa.

Nyt on siis ensi kertaa EU:n historiassa otettu käyttöön 7. artikla EU:n perusarvojen noudattamiseen liittyvästä mekanismista. EU:n arvoja noudattamaton jäsenvaltio, tässä tapauksessa siis Unkari, voi saada osakseen erilaisia sanktioita, mutta tie sinne on oleva pitkä ja kivinen. 444.hu-sivustolla asia selostetaan näin:

Ensimmäiseksi on nyt asianomaisen valiokunnan laadittava yksityiskohtainen ja perusteltu selvitys siitä, miten Unkarissa on loukattu EU:n perusarvoja. Tämä voi viedä puolisen vuotta. Tämän jälkeen parlamentti äänestää siitä, pyydetäänkö Eurooppa-neuvostoa ryhtymään 7. artiklan mukaisiin toimiin. Jos tätä päätetään pyytää, asia menee ensiksi lähinnä ulkoministereistä koostuvan neuvoston käsiteltäväksi, ja siellä 4/5:n enemmistön on oltava sitä mieltä, että perusarvot ovat todellakin vaarantuneet (asianomaisen maan ulkoministeri ei ole äänioikeutettu). Mikäli sitten näin käy, asia menee todellakin EU:n jäsenmaiden korkeinta johtoa edustavan Eurooppa-neuvoston pöydälle, ja siellä on saatava täydellinen yksimielisyys (tietenkin asianomaista maata lukuun ottamatta), ennen kuin rangaistustoimiin – esimerkiksi äänioikeuden riistämiseen tai EU-tukien jäädyttämiseen – voidaan ryhtyä.

Edessä on siis vielä runsaasti keskustelua, äänestelyä ja lobbailua, ennen kuin mitään konkreettista voi tapahtua – ja tietenkin Unkari itse voi missä välissä hyvänsä kääntää kurssiaan niin, että EU:n nuhteet käyvät aiheettomiksi. Se sisäpoliittinen seuraus tästä joka tapauksessa on oleva, arvelee 444.hu, että koska nyt käynnistynyt prosessi ilmeisesti päättyy ennen ensi vuonna edessä olevia Unkarin parlamenttivaaleja, Fidesz-puolue voi rehvakkaasti maalailla EU:n toimet omaan vaalikampanjaansa puuttumiseksi. Pelättävissä siis on, että Brysselin ja Eurostoliiton haukkuminen Unkarin valtion tiedotusvälineissä ei tästä yhtään vähene.

Seitsemännestä artiklasta ehkä kuullaan vielä. Ja paljon vettä ehtii virrata Tiszassa, Tonavassa sun muualla ennen kuin Brysselin päätöslauselmat johtavat mihinkään konkreettiseen seuraamukseen. Jos koskaan johtavat. Tässä vaiheessa voi spekuloida, miten tärkeää EU:lle on oman arvovaltansa ylläpitämiseksi pitää kiinni siitä, että 7. artikla ei täysin menettäisi pelotearvoaan. Ja myös miettiä, miten tärkeä EU-jäsenyys on Orbánille, kun unkarilaisista ylivoimainen enemmistö edelleenkin haluaa kuulua Eurooppaan.

Mainokset

Kääpävaltio ja naiset

lokakuu 15, 2016

Luinpahan taas loistavan jutun.

The Conversation -aikakauslehdessä Andrea Pető ja Weronika Grzebalska puuttuvat Unkarin ja Puolan poliittisiin kehityksiin gendernäkökulmasta artikkelissaan How Hungary and Poland have silenced women and stifled human rightsViime aikoinahan kansainvälinen protestiliike on tuonut jonkin verran julkisuutta Puolan hallituksen yrityksille kiristää aborttilakia äärimmilleen. Vähemmän esillä on ollut se, miten samanlaista kehitystä on ollut nähtävissä Unkarissakin.

Sekä Kaczyńskin PiS että Orbánin Fidesz vetoavat tiettyyn kannattajajoukkoon samannäköisillä kansallisilla ja ”kristillisillä” perusarvoilla. Uskonto ja kirkko saattavat häälyä siellä taustalla, Puolassa jatkuvan laajan kansansuosion suomalla mahtavuudella, Unkarissa taas sillä rutiinilla, jonka perinteisten kirkkojen kokemus yhteistyöstä vallanpitäjien kanssa antaa. Käytännössä kuitenkin kansaa puhutellaan toisaalta sen pelkojen, globalisaatiokammon ja muukalaisvihan kautta, toisaalta ajamalla ”perinteisiä perhearvoja”, mikä merkitsee paluuta ”perinteisiin” sukupuolirooleihin. Unkarin uuden, Orbánin hallituksen vuonna 2011 myllyttämän perustuslain mukaan (johon muutaman vuoden sisällä on tehty useita muutoksia) ”yhteiselämämme tärkeimmät puitteet ovat perhe ja kansakunta, yhteishenkemme perusarvoja ovat uskollisuus, usko ja rakkaus”. Samoin ”Unkari suojelee avioliittoinstituutiota miehen ja naisen välisenä, vapaaehtoiseen päätökseen perustuvana yhteiselämän muotona sekä perhettä kansakunnan säilymisen perustana”. Perinteinen heteroperhe, jossa isällä ja äidillä on omat roolinsa, ei siis ole tärkeä pelkästään yksilön vaan erityisesti koko kansakunnan ja sen uusiutumisen kannalta. Se on suorastaan kansalaisvelvollisuus.

Unkarin perustuslain mukaan myös ”sikiön elämää on suojeltava hedelmöitymisestä lähtien”. Toistaiseksi abortti on Unkarissa edelleen suhteellisen vapaa: 1990-luvun alussa poliittisten kiistojen jälkeen syntynyt kompromissilaki sallii raskauden keskeyttämisen 12:nnelle raskausviikolle asti, jos raskaus uhkaa naisen terveyttä, jos sikiön voidaan olettaa olevan vaikeasti vammainen tai vahingoittunut, jos raskaus on saanut alkunsa raiskauksesta tai jos raskaana oleva nainen on vaikeassa (henkisessä tai sosiaalisessa) kriisitilanteessa. Perustuslakiin kirjatun elämän suojelemisen periaatteen on kuitenkin pelätty johtavan aborttilain tiukentamiseen, niin kuin Puolassa jo on käynyt. Perinteiset perhearvot ovat Unkarissa viime vuosina myös olleet esillä (samoin tässäkin blogissa), kun perheväkivallan kriminalisoimisesta on keskusteltu.

Unkarin ja Puolan päättäjien taistelu perinteisten perhearvojen ja sukupuoliroolien puolesta, genderhömpötyksiä eli sukupuolikategorioiden suhteellistamista vastaan on helppo nähdä pelkästään ”backlashina”, takaiskuna. Se voi olla ihannoivan nostalgista paluuta sosialismia edeltäneeseen aikaan, jolloin kansalliset perusarvot vielä olivat paikoillaan, lippu liehui ja isänmaallinen vaskipuhallinmusiikki soi, kotiliesien äärellä häärivät hellät äidit nöyrine kotiapulaisineen, eikä kansainvälisestä solidaarisuudesta sen enempää kuin vähemmistöjen tai naisten oikeuksista tarvinnut välittää. Se voi myös olla säilymää sosialisminaikaisesta vastakulttuurista, jossa perhe toimi vaihtoehtoisen todellisuuden turvana ja linnana (ja vaimo ja äiti oli tämän vastuullinen linnanvouti): työpaikoilla pauhasi punalippusosialismin tasa-arvotoitotus, mutta kotiin palattuaan mies sai kavereineen ryhtyä olohuoneen suojissa parantamaan maailmaa ja arvostelemaan järjestelmää, kun vaimo kantoi politikoiville ukoille virvokkeita, hoiti kodin, synnytti lapset ja kaikessa hiljaisuudessa kasvatti ne arvostamaan kansallisia perinteitä.

Mutta, sanovat Pető ja Grzebalska, Puolan ja Unkarin tapahtumia ei selitä pelkkä yksiulotteinen backlash-narratiivi, jossa taantumuksesta tasa-arvoa kohti kulkeva kehitys välillä katkeaa takaiskuihin. Pelkkä perinteinen joukkovoimanosoitus Puolan naisten ”mustan protestin” malliin ei auta, ellei Puolan ja Unkarin uuden illiberaalin meiningin haasteita ymmärretä. Niissä ei ole kysymys vain uudesta autoritaarisuudesta vaan kokonaan uudenlaisesta valtiomuodosta, joka käyttää hyväkseen globalisaation ja uusliberalismin heikkouksia.

Pető ja Grzebalska lanseeraavat tätä kuvaamaan uuden, mainion termin polypore state, jonka voisi suomentaa ”kääpävaltioksi” tai ”lahottajavaltioksi”. Uusi valtajärjestelmä on kuin lahottajasieni tai kääpä: se loisii aiemmin rakennetun systeemin rakenteiden varassa kuluttaen niitä ja synnyttää samalla rakenteen, joka on täysin riippuvainen isännältä riistetyistä resursseista. Unkarin nykyisiä vallanpitäjiä elättävät EU:n liberaalis-demokraattiselta projektilta imetyt voimavarat. Esimerkkejä EU-tukien kanavoinnista oligarkkien taskuihin löytyy Unkarista kasapäin, mutta tässä yhteydessä erityisen mielenkiintoinen esimerkki on se, miten vuonna 2011 EU:n työllisyys- ja solidaarisuusohjelman (nimeltään PROGRESS) varoja käytettiin Unkarissa abortinvastaisen kampanjan pyörittämiseen.

abortusz-ellenes-kampany

”Ymmärrän senkin, ettet ole vielä valmis ottamaan minua vastaan… mutta anna minut ennemmin adoptoitavaksi, ETTÄ SAISIN ELÄÄ!”

Illiberaalin kääpävaltion päämääränä on imeä julkiset varat uuden eliitin ja sen äänestäjäkunnan käyttöön. Tätä varten se rakentaa rinnakkaisen kansalaisyhteiskunnan: aiempien kansalaisjärjestöjen rinnalle luodaan uusia, näennäisesti samaan pyrkiviä mutta agendaltaan kansallis-konservatiivisia järjestöjä. Esimerkiksi  perinteisen JÓL-LÉT (“Hyvin-Vointi”) -säätiön rinnalle – jonka päämääränä on nimenomaisesti naisten taloudellisen riippumattomuuden ja työelämän tasa-arvon edistäminen myös tukemalla esimerkiksi yksinhuoltajaäitejä – on synnytetty ”liike” nimeltään Három Királyfi (‘Kolme kuninkaanpoikaa’, viittaus unkarilaisiin kansansatuihin), jonka päämääränä on edistää ”toivottujen lasten syntymistä” tukemalla perheen ja työuran yhdistämistä, auttamalla puolison etsinnässä (!) sekä kohentamalla perheen ja uskollisen avioliiton arvostusta. Ja arvatkaapa, kummalle näistä valtion avustukset kanavoituvat.

Moniarvoista kansalaisyhteiskuntaa lahotetaan myös turvallisuusnarratiivin avulla, kuvaamalla ihmisoikeusliikkeet muukalaisten ohjailemaksi uhkaksi kansalliselle turvallisuudelle (kuten Unkarissa tehtiin ns. norjalaistukien tapauksessa). Näin ihmisoikeusliikkeet irrotettiin poliittisesta yhteydestään ja siirrettiin kansallinen – muukalainen -ulottuvuuteen. Samaan tapaan naisten oikeudet alistetaan kansalliselle perhepolitiikalle ja kansakunnan eloonjäämisen kysymyksille: meidän uusiutumisemme (syntyvyys) ja kulttuurinen säilymisemme (perinteiset arvomme) ovat tärkeämpiä kuin naisten oikeus ammattiin, itsensä toteuttamiseen tai omaan ruumiiseensa.

Omimalla demokraattiset rakenteet itselleen kääpävaltio vie toisinajattelijoilta mahdollisuudet vastarintaan. Ellei tämän vaaran vakavuutta ymmärretä, mustat protestit eivät johda mihinkään, ja kansa saa turhaan marssia kaduilla milloin minkäkin hyvän asian puolesta, kuten Unkarissa on viime vuosina nähty. Mutta mistä myrkyt, jotka tehoaisivat demokratian lahottajiin, kun ne ovat päässeet pureutumaan heikkoon kohtaan?

Ja lopuksi vielä yksi opetus: feminismi ja genderhömpötykset eivät ole esoteerista norsunluutornihommaa. Demokratian ongelmat ilmenevät vähemmistöjen ja heikompiosaisten ryhmien kautta, ja niiden suojeleminen on demokratian ja tasa-arvon kovassa ytimessä. Siksi naistutkijoiden piipityksellä – kuten myös hyödyttömien humanistien höpötyksillä – on merkitystä, kun mietitään, miten Eurooppa ja sen demokratiaprojektit saataisiin pidetyksi pystyssä.


Transilvaniasta kajahtaa

heinäkuu 28, 2014

Pari päivää sitten tömähti Facebook-uutisvirtaani EUROLANG-toimiston, Brysselissä Euroopan vähemmistökielten tilannetta tarkkailevan järjestön, välittämä ilmoitus jokakesäisistä Tusványosin festivaaleista, joissa Romanian unkarilaisvähemmistö kohtaa musiikin ja tanssin, etnokulttuurimeininkien, keskustelutilaisuuksien ja workshoppien merkeissä. Ja mikäs siinä, hienoahan se on, että elinvoimaiset vähemmistöt jaksavat ylläpitää kieltään, kulttuuriaan ja identiteettiään. Tusványosin tilaisuudella on kuitenkin myös poliittinen tausta, ja viime päivät tämä tapahtuma on taas ollut väkevästi poliittisessa julkisuudessa. Mutta koko jutun ymmärtämiseksi on ehkä vähän kerrattava asioiden taustoja. Hei, älkää menkö pois vaan pysykää vielä langalla, lupaan, että tämä historiallinen katsaus ei kestä kauan!

***

Niin kuin tässäkin blogissa on ennenkin ollut esillä, Unkarin poliittisen historian sataa viime vuotta on leimannut Trianonin vuoden 1920 rauhansopimuksen trauma. Entisestä Unkarin kuningaskunnasta leikeltiin kaksi kolmasosaa uusiin naapurivaltioihin, niin että nykyisen Unkarin kaikissa naapurimaissa elää vieläkin etnisiä unkarilaisia, etenkin Romaniassa ja Slovakiassa mutta myös Ukrainassa sekä Serbian Vojvodinassa. Myös nykyisten Kroatian, Slovenian ja Itävallan puolelle Trianonin rauhan rajaa jäi pienemmät unkarilaisvähemmistöt. Trianonin rauhassa oli tietenkin voittajavaltioiden kostotoimen makua, ja pitkin 1900-lukua nämä vähemmistöiksi muuttuneet unkarilaisryhmät saivat kokea milloin minkäkinlaisia sortotoimia uusien vallanpitäjien taholta. Nämä nimittäin eivät olleet unohtaneet, millaisella herrakansamentaliteetilla entisen Unkarin kuningaskunnan hallitus oli pyrkinyt unkarilaistamaan maan slaavilais- ja romanialaisvähemmistöt.

Sodanjälkeisinä vuosikymmeninä sosialistinen veljeys esti nostamasta unkarilaisvähemmistöjen asiaa tapetille. 1970- ja 80-lukujen Unkarissa asiaan kuului hurskaasti huokaisten todeta, että ”me pyrimme kohtelemaan omia vähemmistöjämme mahdollisimman hyvin, koska, nyyh, muuta emme voi naapurimaiden unkarilaisvähemmistöjen hyväksi tehdä”. Järjestelmänvaihdoksen jälkeen etenkin politiikan oikea laita on tehnyt paluuta Horthyn ajan revanssimeininkiin, entisen suuren Unkarin ylösnousemuksen haikailuun. Koska valtionrajojen siirtelystä eivät vakavasti otettavat valtavirtapoliitikot sentään ainakaan ääneen voi puhua, tavoitteena on ilmeisesti eräänlaisen valtionrajat ylittävän virtuaalisen superkansan luominen, világnemzet ‘maailmankansakunta’ on pääministeri Orbánin käyttämä termi. Tämän takia Orbánin hallitus jakelee naapurimaiden unkarilaisvähemmistöille runsaasti huomionosoituksia ja Unkarin passeja. Ja tämänkin takia Unkarin hallitusta ja Fidesz-puoluetta lähellä olevat tahot yhteistyökumppaneineen (esimerkiksi Fidesz-puolueen nuorisojärjestö Fidelitas ja ajatushautomo Századvég) ovat mukana myös Tusványosin festivaalin järjestelyissä.

Tusványosin juuret ovat ”kesäyliopistoissa” tai keskustelutilaisuuksissa, joita 1990-luvun taitteessa, sosialismin pakkovallan ryskyen murtuessa ja vapauden tuulten henkäillessä, Unkarin silloiset nuordemokraatti-fideszläiset ryhtyivät järjestämään yhdessä transilvanialaisten kollegojensa kanssa, tavoitteena vapaa poliittinen vuoropuhelu Unkarin ja Romanian valtioiden ja etnosten kesken. Alun perin näitä kesäyliopistoja pidettiin Bálványosfürdő-nimisellä pienellä kylpyläpaikkakunnalla itäisessä Transilvaniassa, suunnilleen keskellä nykyistä Romaniaa, mutta kun tapahtuma 1990-luvun mittaan laajeni monitaiteiseksi festivaaliksi, se siirrettiin läheiseen Tusnádfürdőn (Băile Tușnad) kaupunkiin – tästä lempinimi ”Tusványos”.

***

Viime vuosina Tusványosin kohokohtiin on kuulunut Viktor Orbánin puhe, jossa tyypillisesti vedetään linjoja ja kohahdutetaan poliittista julkisuutta. Tänäkin vuonna, tarkemmin sanoen perjantaina 25.7., pääministeri Orbán lausui jotakin, mistä muutaman päivän ajan on kiivaasti uutisoitu paitsi Unkarissa myös Amerikassa ja saksankielisellä alueellakin. Kehitellen jo aiemminkin esittämiään väitteitä hän ilmoitti, että länsimaisen liberalismin aika alkaa olla ohi, ja globaalistuvassa taloudessa uusiksi esikuviksi nousevat sellaiset maat kuin Singapore, Intia, Kiina, Turkki ja Venäjä. Vanhanmallinen individualistinen vapaamielisyys, jossa yksilölle ”kaikki on sallittua niin kauan kuin se ei loukkaa toista”, on aikansa elänyt, sen sijaan moraaliseksi ohjeeksi on nostettava Kultainen sääntö: tee toisille niin kuin toivoisit itsellesi tehtävän. (Tämä hurskas toive ilmeisesti ei sido päättäjiä ja eliittiä itseään Unkarissa sen kummemmin kuin esimerkiksi Venäjälläkään, mutta se voidaan tulkita välttämättömäksi muodolliseksi kunnianosoitukseksi ”kristillistä arvoperustaa” kohtaan.)

Unkarin tuleva poliittinen suunta ei siis ole liberalismi vaan ”illiberaali demokratia”:

”Se, mitä Unkarissa nyt tapahtuu, on tulkittavissa siten, että kulloinenkin poliittinen johto yrittää toimia niin, että ihmisten henkilökohtainen työ ja edut, jotka tulee tunnustaa, olisivat tiiviisti yhteydessä yhteisön, kansakunnan elämään, että tämä suhde säilyisi ja voimistuisi. Toisin sanoen Unkarin kansakunta ei ole pelkkä yksilöiden joukko vaan yhteisö, jota on järjestettävä, vahvistettava ja rakennettava. Tässä mielessä siis uusi valtio, jota me Unkarissa rakennamme, on illiberaali valtio, ei liberaali valtio. Se ei kiistä liberalismin perusarvoja kuten vapautta mutta ei myöskään aseta tätä ideologiaa valtiojärjestyksen keskeiseksi ainekseksi vaan soveltaa siitä poikkeavaa, erityistä kansallista lähestymistapaa.” (Orbán-sitaatti unkarinkielisen Wikipedian artikkelista ”Illiberaali demokratia”.  Wikipedian sen vastineeksi tarjoama suomenkielinen artikkeli on otsikoitu Puolidemokratia, ja siinä mainitaan esimerkkinä puolidemokratioista mm. Alberto Fujimorin Peru ja Vladimir Putinin Venäjä.)

Olemme siis päätyneet systeemiin, jossa ihanteena on jonkinlainen kansallisromanttinen, myyttisen veriheimolaisuuden ja kohtalonyhteyden yhdistämä kansa-yhteisö. (Kun tämä yhdistetään ”työhön perustuva valtio” (munkaalapú állam) -iskulauseeseen, ollaan erittäin lähellä klassisen fasismin retoriikkaa ja tyyliä. Saksassa tai Itävallassa tällainen olisi saanut kaikki hälytyskellot soimaan jo vuosia sitten.) Eettiset arvot kuten yksilön vapauden ja koskemattomuuden kunnioitus ovat olemassa ihanteiden ja abstraktien normien tasolla, valistuneen itsevaltiuden kaltaisena ilmassa leijuvana moraalivelvoitteena, eivät järjestelmän kantavina toimintaperiaatteina, jotka oikeasti sitoisivat toimijoiden käsiä.

Ajattelutapa on myös anti-kansainvälinen ja ekseptionalistinen: tarvitaan ”erityistä kansallista lähestymistapaa”, koska meidän tilanteemme on niin poikkeuksellinen, koska meidän lähtökohtamme ovat kansalliset eikä niitä voi kukaan vieras ymmärtää. Tämähän tietenkin mahdollistaa aatteellisen Gleichschaltungin: joka ajattelee toisin kuin me, on ”sydämeltään vieras” (idegenszívű) eikä siksi ansaitse kuulua Unkarin kansaan tai tulla Unkarissa kuulluksi. Toisaalta tällainen ”omat asiat ensin kuntoon” -ajattelutapa toistelee myös Euroopan oikeistopopulistien tuttua ”maahanmuuttokriittistä” tematiikkaa: Orbánin siteeraamien analyytikkojen mukaan Länsi-Eurooppa on siinä määrin kiinni maahanmuuttajaongelmien ratkaisemisessa, että ”valkoisen työväenluokan” asian ajaminen on unohtunut. (Koko puheen yksityiskohtainen referaatti on muuten luettavissa Fidesz-puolueen sivuilta.)

Puheessaan Orbán tietenkin myös arvosteli ulkopuolisten tahojen puuttumista Unkarin asioihin. Unkarin kansalaisyhteiskunta on hänen mielestään sikäli omituisessa tilassa, että kansalaisjärjestöjen asioissa valtio ei ole tekemisissä kansalaisten kanssa vaan ”ulkomaisten intressipiirien palkkaamien poliittisten aktivistien”. Tämä viittaa suoraan viime aikoina norjalaisten kanssa käytyyn kiistaan: Norjan antamat kehitysavustukset ovat Unkarin hallituksen mielestä menneet väärään osoitteeseen, koska niillä on tuettu oppositiota ja hallituksenvastaisia tahoja (toisin sanoen: avustusta on annettu esimerkiksi seksuaalivähemmistöjä tukeville ja suvaitsevaisuutta edistäville hankkeille, eivätkä norjalaiset halua antaa avustusten jakelua hallituksen valvontaan). Ja, kuten esimerkiksi mainio Örülünk, Vincent? -blogi on huomannut, pikantin vivahduksen tälle kaikelle antaa se, että tällaisia puheita ulkovaltojen asioihin puuttumisesta pidetään naapurivaltion puolella, naapurivaltion kansalaisten ”oman” kulttuuritapahtuman yhteydessä.

Ja tietenkin esille nostettiin myös nykyisen hallituksen lempiajatus ”avauksesta itään”, joka toistaiseksi on tuottanut perin vähän konkreettisia tuloksia – lukuun ottamatta Venäjältä tilattua Paksin ydinvoimalan laajennusta, joka tekee Unkarista vuosikymmeniksi Putinin Venäjän velallisen. Orbán vakuutteli, että Unkari ei ole juoksemassa Venäjän karhun syliin, mutta toivoi kuitenkin, että idänkaupan osuus Unkarin taloudessa kasvaisi nykyistä suuremmaksi. (Tämän yhteydessä nousee mieleen myös viime aikoina kohistu diplomaattinen tempaus: Unkari sulkee, säästötoimiin vedoten, suurlähetystönsä kahdessa EU-maassa, Virossa ja Kyproksella, ja avaa uudet lähetystöt Mongoliaan ja Ecuadoriin. Viro on jo vastavetona ilmoittanut sulkevansa oman Unkarin-lähetystönsä. Kunniakonsulit ja kulttuuri-instituutit toki jatkavat toimintaansa.)

Kovimman kohahduksen on kuitenkin nostattanut Orbánin uskomattoman suorasukainen möläytys omasta asemastaan. Mainittuaan Yhdysvallat, missä edustajainhuoneen republikaanit ovat parhaillaan vetämässä presidentti Obamaa virallisesti edesvastuuseen valtuuksiensa ylittämisestä, Orbán räväytti:

”Mitä luulette, miten kauan minä pysyisin vallassa, jos tällaista voisi tehdä Unkarissa, jos valtuuksien ylittämisestä meidät voisi haastaa oikeuteen?”

Kuten László Szily cink.hu-portaalin artikkelissa toteaa, tämä on putinistisempaa kuin Putin itse. Edes Venäjän kaikkivaltias diktaattori ei menisi julkisesti hihkumaan kameroiden edessä, että ”hähhää, minäpäs voin tehdä MITÄ VAIN!”

Éva S. Balogh toteaa tämänkertaisen bloginsa lopuksi, että myös ulkomaisten toimittajien olisi aika lopettaa pehmoilu Orbánin hallinnon suhteen ja ruveta puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä. Vaikka Unkarissa onkin suhteellisen vapaat (tosin ei rehelliset) vaalit, tämä meininki on selvästi diktatuuria.

***

Tämä kaikki siis pyörii mielessä, kun lukee EUROLANG-palstan Tusványos-uutista, jossa koko tapahtuma viattomasti esitetään Romanian unkarilaisvähemmistön ikiomana rock- ja kulttuurifestivaalina. Tässä on tietenkin kyse myös siitä, että katalaanien ja kelttiläisten vähemmistöjen ohella unkarilaisvähemmistöt ovat Euroopan vanhoista vähemmistökansoista vahvimpia ja aktiivisimpia myös EU-ympyröissä, ja Unkarin tuella niiden asiat ovat hyvin päässeet esille Euroopan vähemmistökansojen kysymyksiä tutkivissa elimissä. Siitä huolimatta en voi olla miettimättä, mitä tapahtuisi, jos vaikkapa Ruotsissa käytännön yksinvaltaan nousisi jokin rajat ylittävän ruotsalaiskansakunnan asiaa ajava puolue, jos Ruotsi jakaisi kaikille halukkaille suomenruotsalaisille Ruotsin passit ja Ruotsin pääministeri tulisi suomenruotsalaisten nimissä järjestetyille kulttuurifestareille pitämään poliittisia linjapuheita Ruotsin ja ruotsalaisuuden tulevaisuudesta… No, vertaukset ontuvat aina ja tämä vertaus ontuu erityisen pahasti. Taitaa Unkari tosiaan olla ainutlaatuinen ja ainutlaatuisessa tilanteessa.