Amiraali ja moraali

Olen tässä blogissa ennenkin esitellyt unkarilaisen historiantutkijan Krisztián Ungváryn teoksia. Ungváry on tutkinut erityisesti 1900-luvun Unkarin historiaa, toista maailmansotaa ja sitä edeltänyttä aikaa. Kirjassaan ”Horthy-järjestelmän tilinpäätös” hän kuvasi laajalti niitä mekanismeja, jotka maailmansotien välisessä Unkarissa voimistivat virallista antisemitismiä, johtivat juutalaislakien säätämiseen ja lopulta Unkarin juutalaisten kansanmurhaan. Vaikka suurimman osan näistä murhista viime kädessä toteuttikin natsi-Saksan tappokoneisto, juutalaisten eristäminen yhteiskunnasta ja kyydittäminen kuolemaan ei olisi onnistunut ilman virallisen Unkarin hallintokoneiston ja kansan aulista yhteistyötä. Ungváry on myös selvitellyt Unkarin armeijan toimintaa Hitlerin Wehrmachtin rinnalla miehitetyssä Ukrainassa ja etelä-Venäjällä, mutkikkaassa tilanteessa, johon mahtui sekä rauhanomaista veljeilyä että totaalista sotaa, kansanmurhaa ja joukkotuhoa.

Tuoreimmassa, tänä vuonna ilmestyneessä kirjassaan Ungváry palaa pohtimaan toisen maailmansodan kauhujen ja erityisesti Unkarin holokaustin taustaa. Tällä kertaa kirja ei sisällä valtavaa lähdeviiteaparaattia pyörittävää perustutkimusta vaan niukempaa ja esseemäisempää pohdintaa; kyse ei ole järjestelmästä vaan yhden ihmisen toiminnasta ja moraalisesta vastuusta. Tämä mies oli valtionhoitaja, amiraali ja vitéz nagybányai Horthy Miklós eli Nicolaus Horthy de Nagybánya.

Ungváry Krisztián - Horthy Miklós

(Pieni tietoisku unkarilaisen aateliston nimistä. Unkarilaiset sukunimethän sisältävät usein suffiksin -i, joka vähän fiinemmissä nimissä usein kirjoitetaan vanhanaikaisesti y:llä. Tämä johdin vastaa merkitykseltään suomen johdinta -lainen tai saksan tai ranskan aatelisprepositiota von/de. Horthyn suvun nimi – joka nykyunkarin normaalin oikeinkirjoituksen mukaan kirjoitettaisiin Horti – näyttäisi tämän mukaan olevan alkuaan lähtöisin Hort-nimiseltä keskisen Unkarin paikkakunnalta. Aatelisnimiin kuului varsinaisen sukunimen lisäksi usein praedicatum, samalla i-johtimella jostakin paikannimestä johdettu lisänimi, joka viittasi suvun alkuperäisiin läänityksiin tai joskus fiktiiviseenkin kotilinnaan, amiraali Horthyn tapauksessa Nagybányan kaupunkiin. Unkariksi tämä lisänimi sijoitetaan sukunimen eteen koko nimen alkuun, pienellä alkukirjaimella, ulkomailla vaikuttaessaan unkarilaiset aateliset käänsivät ”predikaatin” saksaksi tai ranskaksi ja sijoittivat sen länsimaisittain nimensä loppuun. Aatelispredikaatit kiellettiin Unkarissa lailla vuonna 1947, ja tämä laki on edelleen voimassa, mutta siihen ei sisälly mitään sanktioita, joten yksityisesti ja epävirallisesti niitä sopii käyttää. Vitéz Horthyn nimen edessä puolestaan viittaa hänen perustamaansa vitézien [“urhojen”] järjestöön, jonka tarkoitus oli toimia jonkinlaisena uuden ajan ritariveljestönä.)

Valtionhoitaja Horthya on usein verrattu meidän marsalkka Mannerheimiimme. Miehet olivat ikätovereita (Horthy syntyi 1868, Mannerheim 1867), kumpikin vanhaa aatelissukua mutta ei maansa korkeinta eliittikerrosta (Horthyn suku, toisin kuin kreivi Mannerheimin, oli alempaa aatelia). Molemmat päätyivät jo nuorina upseerikouluun ja komealle sotilasuralle kauas kotoa, emä-imperiumin armeijaan. Mannerheim loisti Pietarissa tanssiaisissa ja paraateissa siinä missä Kaukoidässä ja Puolassa sotatoimissakin ja olisi varmaankin, ellei vallankumousta olisi tullut, jäänyt tyytyväisenä palvelemaan tsaaria loppuiäkseen. Horthy valmistui Fiumen (nykyinen Kroatian Rijeka) keisarillis-kuninkaallisesta laivastoakatemiasta 1886 ja yleni vihdoin, ensimmäisen maailmansodan jo lähestyessä loppuaan, koko Itävalta-Unkarin laivaston viimeiseksi komentajaksi. Välillä hän matkusteli maailmalla myös diplomaattitehtävissä ja oli vuosina 1911-1914 suuresti arvostamansa keisari Frans Joosefin adjutantti.

Imperiumin hajottua alta sekä Mannerheim että Horthy palasivat kotimaahansa, missä uudesta yhteiskuntajärjestyksestä taisteltiin suursodan varjossa ”punaisten” ja ”valkoisten” kesken. Molemmat saivat ratsastaa voitonparaatin kärjessä pääkaupunkiin, mutta kummankin jälkimaineeseen jäi hävinneisiin kohdistuneiden kostotoimien, valkoisen terrorin jäljiltä tahroja. Suomessa tämä prosessi oli kuitenkin ohi jo ennen suursodan loppua, ja lopulta maa lähti kehittymään tasavallaksi ja kohti niitä ihanteita, joita nykyään nimitetään pohjoismaiseksi demokratiaksi – samalla kun Mannerheim siirtyi joksikin aikaa siviiliuralle. Unkarissa taas Horthy ratsasti Budapestiin voittajavaltojen siunauksella vasta 1919 ja jäi johtamaan historiallista monarkiaa, myöhäisfeodaalista säätyvaltiota, konservatiivis-autoritaarista järjestelmää, jota joskus on nimitetty myös puolidiktatuuriksi ja joka lopulta toisen maailmansodan myötä luisui Hitlerin Saksan syliin.

Sodan loppuvaiheessa, kun myöhästynyt yritys hypätä Saksan kelkasta oli epäonnistunut, syrjäytetty Horthy perheineen joutui ensin baijerilaiseen linnaan saksalaisten vangiksi, sitten amerikkalaisten vapauttajien hoteisiin. Häntä kuulusteltiin mutta ei koskaan virallisesti pantu syytteeseen sodan aikana tapahtuneista ihmisoikeusrikoksista. Viimeiset vuotensa Horthy vietti Portugalissa, missä hänen suhteellisen vaatimatonta elämäänsä rahoitti yksityishenkilöiden perustama säätiö. Tämä viimeinen hiljaiselo päättyi hiljaisesti vuonna 1957. Myötätuntoisten elämäkerturien mukaan Horthy oli lopullisesti menettänyt elämänhalunsa, kun vuoden 1956 kansannousu kukistettiin.

Sodanjälkeisessä sosialistisessa Unkarissa Horthy oli lahtarikenraali, fasistidiktaattori ja roisto. Järjestelmänvaihdoksen jälkeen julkisuuteen on Unkarissakin alettu tuoda positiivisempiakin mielipiteitä, ja Horthyn kiistelty jälkimaine on saanut unkarilaisessa Wikipediassa kokonaisen oman artikkelin. Entisen valtionhoitajan ihailijoita ei ole aivan vähän: vuonna 2006 tehdyn mielipidetutkimuksen mukaan Horthyn näki ”pikemminkin positiivisena” hahmona 18% unkarilaisista, ”pikemminkin negatiivisena” 48%. Ihailijoilleen Horthy on historiallisen Unkarin kuningaskunnan ja sen jatkuvuuden pelastaja, sankari, upseeri ja herrasmies. Raskaimpiin syytteisiin, jotka koskevat Horthyn osuutta Unkarin holokaustiin, satojen tuhansien Unkarin juutalaisten joukkomurhaan, ihailijat vastaavat, että Horthy nimenomaan mahtikäskyllään pysäytti Budapestin juutalaisten kuljetukset Auschwitziin vuonna 1944 ja että ”monet hänen parhaista ystävistään olivat juutalaisia”. Wikipedian jälkimaine-artikkelissa asetetaan tästä todisteeksi seppele, jonka muuan János Blumgrund toimitti Horthyn haudalle, kun hänen jäännöksensä oli 1993 palautettu kotimaan multiin. Seppeleen nauhoissa luki ”Muistoksi yksi kiitollinen Unkarin juutalainen monien joukossa”.

Tähän kiisteltyyn jälkimaineeseen siis historiantutkija Ungváry tarttuu uudessa kirjassaan, jonka tarkoitus ei ole kilpailla useiden yksityiskohtaisten Horthy-elämäkertojen kanssa vaan käsitellä valtionhoitajan moraalista vastuuta viiden avainkohdan kautta. Nämä kipeät kohdat ovat valtaannousu ja valkoinen terrori, Horthyn toiminta rauhanaikaisena valtionpäämiehenä, sotaan liittyminen ja irtautumisyritys, Horthyn rasistiset näkemykset sekä hänen toimintansa saksalaismiehityksen aikaan.

Ensinnäkin Horthyn valtaannousu: sehän oli tietenkin ennen kaikkea voittajavaltioiden ansiota. Maailmansodan voittajat tarvitsivat vahvan miehen, joka pystyisi vakauttamaan sodan näännyttämän ja sisäisten taistelujen repimän maan ja saamaan sen kansan suostumaan raskaisiin rauhanehtoihin, eikä siinä mitään. Ongelmana on valkoinen terrori, joka Unkarissa nopeasti muuntui juutalaisvainoksi ja pogromeiksi, kun Unkarin lyhytikäinen Neuvostotasavalta (Tanácsköztársaság) leimattiin juutalaisten projektiksi. Horthy ei itse jaellut suoranaisia tappokäskyjä, mutta hän oli hyvin tietoinen pogromeista ja lynkkauksista ja tuntui pitävän niitä jonkinlaisena välttämättömänä pahana. (”Älkää sitten tappako liikaa juutalaisia, sillä siitäkin tulee harmia.”) Horthy myös todistettavasti suojeli terrori-iskujen nokkamiehiä ja luultavasti tästä syystä myös vaati lakiin kirjattavaksi, että hänellä valtionhoitajana olisi yleinen armahdusoikeus.

Mikään kirkasotsainen demokraatti Horthy ei todellakaan ollut; vielä joulukuussa 1919, kun uuden Unkarin hallintomallia vasta luonnosteltiin, hän ehdotteli briteille ja amerikkalaisille parlamentaarisen järjestelmän sijaan sotilasdiktatuuria. Siinä määrin, kuin sotien väliseen Unkariin saatiin jonkinlainen demokratia pystyyn, se tapahtui enemmän Horthysta huolimatta kuin hänen ansiostaan. Muutamia onnekkaita rekrytointeja toki nähtiin, kuten taitava pääministeri István Bethlen, joka onneksi oli lähtöisin Horthylle tutuista aristokraattipiireistä. Ungváryn mukaan nimittäin Horthy antoi viedä itseään kuin pässiä narussa, ”jos vastassa oli hänen omaan yhteiskunnalliseen taustaansa kuuluva voimakas persoonallisuus”. Horthyn ansioksi on luettava myös, että hän ei täysin antanut periksi 1930-luvun alussa pääministeriksi nousseelle Gyula Gömbösille, joka ihaili fasismia ja olisi mielellään muuttanut Unkarinkin korporatiiviseksi yksipuoluevaltioksi.

Kaiken kaikkiaan Horthy valtionpäämiehenä ei kuitenkaan ollut henkisesti, älyllisesti tai moraalisesti tehtävänsä mittainen. Salskeaan sotilaalliseen olemukseen kätkeytyi puolisivistynyt, epävarma ja toisinaan todellisuudentajuton mies, jonka toimintaa ohjasivat ylevien ihanteiden ohella ennakkoluulot ja kyselemättä nielty nationalistinen mytologia. Trianonin rauhasta ja sen valtavista aluemenetyksistä syytettiin Horthyn Unkarissa pelkästään kansakunnan ulkoisia ja sisäisiä vihollisia ilman minkäänlaista kansallista itsekritiikkiä, revanssihaaveiden ympärille rakennettiin todellinen ”kaikki takaisin” -kultti, johon ei lainkaan mahtunut se ajatus, että esimerkiksi Transilvanian ja Partiumin romanialaiset tai entisen ”Ylä-Unkarin” slovakit eivät haluaisikaan ”takaisin” Unkarin yhteyteen. Esimerkiksi vuonna 1937 kuultuaan Berliinissä käyneiltä ministereiltä, että Saksa suunnitteli Tšekkoslovakian jakoa, Horthy kaikki valtuutensa ylittäen säntäsi neuvottelemaan Unkarin armeijan esikuntapäällikön ja Itävallan sotilasattašean kanssa Slovakian ”palauttamisesta” Unkarin, Itävallan ja Saksan yhteisponnistuksin. Itävalta tyrmäsi ajatuksen oitis ”hulluutena”, ja Unkarin hallitukselle tilanne oli äärimmäisen kiusallinen. Tinkimätön ja lyhytnäköinen revanssipolitiikka ajoi Unkarin lopulta Saksan sivuvaunuksi ja jätti Etelä-Slovakian ja Pohjois-Transilvanian siviili-ihmiset ees taas jyräävien rajansiirtojen ja toistuvien kostotoimien armoille. Jos rajankorjauksista olisi maltettu yrittää neuvotella laajemmalla kansainvälisellä pohjalla, myös Ranskan tai Britannian sympatiat huomioon ottaen, Ungváry jossittelee, myös sodanjälkeisistä rajanpalautuksista olisi kenties selvitty vähemmillä kärsimyksillä.

Myös sodanaikaisena valtionpäämiehenä Horthy saa Ungvárylta kehnon arvosanan. Raivokkaita antikommunisteja olivat monet muutkin Euroopan johtajat, esimerkiksi Winston Churchill, mutta kaikki eivät silti syöksyneet päätä pahkaa sotimaan Stalinia vastaan Hitlerin rinnalla. Ungváry nostaa useampaan otteeseen vertailukohdaksi Suomen, joka vuoteen 1944 saakka onnistui välttelemään muodollista liittosopimusta Saksan kanssa ja vitkutteli pitkään myös sotaan joutumista länsiliittoutuneita vastaan, kun Unkari taas liittyi kolmivaltasopimukseen jo 1940. Edelleen Ungváry muistuttaa, että suomalaiset lopettivat sotatoimet saksalaisia vastaan lokakuun 1944 jälkeen, vaikka (pienessä) osassa maata oli yhä saksalaisia joukkoja; ehkä Unkarikin olisi voinut tehdä Suomet ja julistaa Neuvostoliiton rauhoittamiseksi saksalaisille sodan, vaikka ei tosiasiassa olisikaan lähtenyt ajamaan armeijaansa entisten liittolaisten tapettavaksi.

Mannerheim oli vuotta vanhempi kuin Horthy, mutta pystyi paljon paremmin järjestelemään maansa irti sodasta. Voi toki väittää, että Suomen geopoliittinen asema oli erilainen, mutta ennakoinnin ja varautumisen kannalta tämä on yhdentekevää. Mannerheim ei antanut moniselitteisiä käskyjä eikä muutellut päätöksiään tunnista toiseen niin kuin Miklós Horthy.

Kun saksalaiset lopulta miehittivät Unkarin, Horthy ei suinkaan – niin kuin asiaa joskus näkee esitettävän – eristäytynyt loukkaantuneena ja murtuneena miehenä palatsiinsa heittäen ohjakset käsistään. Miehitetyn maan keulakuvana Horthy jatkoi poliitikkojen tapaamista ja edustustilaisuuksissa esiintymistä, kenties toivoen, että saksalaiset tehtävänsä tehtyään lähtisivät maasta. Näin siitä huolimatta, että Horthy ei koskaan ollut saksalaismielinen (samoin kuin Mannerheimilla, hänen sympatiansa olivat enemmän Britannian ja Ranskan suunnalla) eikä ihmeemmin arvostanut Hitleriä. Silti hän oli saksalaisille luotettava ja helppo yhteistyökumppani, joka juuri tämän takia sai jäädä paikoilleen lähes loppuun saakka. Tämän takia hänellä oli myös jonkin verran poliittista pelivaraa, jota hän Ungváryn mukaan olisi voinut käyttää hyväkseen ja siten pelastaa maineestaan (ja kansastaan) edes osan.

Kipein kohta Horthyn jälkimaineen arvioinnissa taitaa olla hänen rasisminsa ja hänen kiistelty myötäsyyllisyytensä Unkarin holokaustiin. Horthy uskoi koko ikänsä unkarilaiseen ”rotuun” ja rotuhygieniaan (fajvédelem, ’rodunsuojelu’). Hänen unkarilaiseen kansakuntaansa eivät kuuluneet syntyperältään juutalaiset, eivät myöskään slaavit tai romanialaiset tai edes heidän jälkeläisensä. Eivät edes saksalaiset, vaikka unkarilaistuneita unkarinsaksalaisia kuitenkin oli ns. kristityssä keskiluokassa, porvarillisen Unkarin yhteiskunnan tukipylväiden joukossa niin paljon, että heitä kohtaan oli käytännössä pakko olla suvaitsevampi. Vielä kesällä 1944 Horthy lausui Budapestin ylipormestarille, että miten sota sitten päättyisikin, ”kaikkien vierasrotuisten, olkoot juutalaisia, romanialaisia, serbejä tai saksalaisia, on lähdettävä maasta, että unkarilaiset voisivat taas [!] olla omina herroinaan tässä maassa.”

Ungváry syyttää Horthya Unkarin saksalaisten kavaltamisesta natseille: vuosina 1943 ja 1944 Saksan asiamiehet päästettiin ”värväämään” eli käytännössä pakottamaan unkarinsaksalaisia miehiä Waffen-SS:n riveihin. Listoille päätyi joukoittain itseään unkarilaisina pitäviä miehiä, jotka eivät kaikki edes kunnolla osanneet saksaa eivätkä olisi halunneet taistella vieraan vallan joukoissa. Puolustusministeri Csatay protestoi, mutta hänen vastalauseensa jyrättiin kumoon. (Csatay, ”Taistonheimo”, oli muuten vuonna 1906 nimensä unkarilaistanut entinen Tuczentaller.)

Mitä Unkarin juutalaisten kohtaloon tulee, Horthy ei pitänyt 1930-luvun lopulta lähtien säädetyistä juutalaislaeista, mutta vahvisti ne silti yrittämättäkään käyttää lain suomaa veto-oikeuttaan. Horthy ei myöskään vanhan koulun herrasmiehenä tykännyt natseista eikä siitä raa’asta ja epäinhimillisestä tavasta, jolla nämä kohtelivat juutalaisia. Tosin syynä tähän vastahakoisuuteen oli myös raadollinen laskelmointi. Kirjallisuudessa siteerataan usein Horthyn kirjettä pääministeri Pál Telekille lokakuulta 1940:

”Mitä juutalaiskysymykseen tulee, olen koko ikäni ollut antisemitisti, juutalaisten kanssa en ole koskaan ollut tekemisissä. [Tämä ei aivan pidä paikkaansa, Horthyn tuttavapiiriin kuului juutalaisia suurkapitalisteja.] (…) Kuitenkin (…) juutalaisia, joiden käsissä on ollut kaikki, on mahdotonta vuoden-parin kuluessa poistaa ja korvata asiantuntemattomilla, arvottomilla, suurisuisilla aineksilla, sillä silloin joudumme vararikkoon. Siihen tarvitaan ainakin yksi ihmisikä. Minä olen kenties ensimmäisenä ääneen julistanut antisemitismiä, mutta en voi tyynin mielin seurata epäinhimillisyyttä, sadistisia, järjettömiä nöyryytyksiä, kun vielä tarvitsen heitä.”

Suorastaan tuskallisen yksityiskohtaisesti Ungváry repii hajalle Horthyn ihailijoiden useimmin kuullut puolustelut. Toisin kuin joskus väitetään, valtionhoitaja varmasti tiesi jo hyvissä ajoin useista eri lähteistä, mitä Kolmanteen valtakuntaan ”työhön” kyyditetyille juutalaisille tapahtui ja millaista ”lopullista ratkaisua” saksalaiset suunnittelivat ja toteuttivat. Horthy ei pysäyttänyt karjavaunukuljetuksia Auschwitziin siksi, että olisi järkyttynyt saatuaan tietää totuuden tuhoamisleireistä, vaan vasta laajan kansainvälisen painostuksen johdosta. Eikä hän heinäkuussa 1944 kutsunut santarmijoukkoja koolle Budapestiin estääkseen saksalaisia kuljettamasta juutalaisia Auschwitziin (tämä tarina, jonka Ungváry yksityiskohtaisesti kumoaa, on päässyt jopa osaksi virallista historiankirjoitusta) vaan koska pelkäsi vallankaappausta; Ungváryn mukaan on itse asiassa todennäköistä, että santarmien oli tarkoitus avustaa juutalaisten kyydittämisessä. Ei myöskään pidä paikkaansa, että Horthylla ei olisi ollut valinnan varaa. Ainakin hän olisi voinut tinkiä saksalaisten kanssa ja viivyttelemällä pelastaa tuhansien hengen. Kuitenkaan hän ei pyynnöistä huolimatta käyttänyt edes lain suomaa oikeuttaan vapauttaa ansioituneita henkilöitä (esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan veteraaneja) juutalaislakien alta läheskään siinä määrin kuin olisi voinut.

Vuonna 2011 Unkarin uutta perustuslakia juhlittiin tilaamalla unkarilaisilta taiteilijoilta viisitoista maalausta, jotka esittivät Unkarin historian eri aikakausia ja suurhahmoja. Taiteilija Mózes Inczen teosta ”Horthyn aikakausi” on historiantutkija Dávid Turbucz tulkinnut niin laittamattomasti, että Ungváry siteeraa häntä suoraan, sillä sanat kertovat kaiken olennaisen myös Orbánin Unkarin historia- ja muistopolitiikasta:

Mitä kuvassa näkyy? (Maalauksen taiteellista arvoa en ole pätevä arvioimaan.) Miklós Horthy istuu valkoisen hevosen selässä. Hänen allaan on myrskyävää vettä tai tulta, en saa selvää, mitä sinne on maalattu. Hevonen kulkee kiskojen välissä, lisäksi sitä taluttaa kaksi kättä sen merkiksi, että ratsastajalla ei ole liikkumavaraa eikä päätäntämahdollisuuttta. Hän voi vain edetä yhteen suuntaan, toisin sanoen: sille, mitä vuosina 1920–1944 tapahtui, ei Miklós Horthy (eikä poliittinen eliitti) mahtanut mitään. Tämä puolestaan on täysin väärä kuvaus tapahtumien kulusta, täysin yksipuolinen arvio tästä aikakaudesta. Tätä maalausta voidaan pitää julkisilla varoilla rahoitettuna Horthyn aikakauden puolustuksena. Julkisilla varoilla rahoitettuna historian väärentämisenä. Kaikki merkit viittaavat siihen, että vuonna 2011 olemme samassa tilanteessa kuin ennenkin, mikään ei ole muuttunut: vallitseva valta tuntee velvollisuudekseen tulkita menneisyyttä, kertoa, mistä Unkarin yhteiskunnan kuuluu mitäkin ja mitenkin ajatella.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: