Pahalla on syynsä

Saksassa syntyi muutama kuukausi sitten hieman julkista keskustelua unkarilaisen historiantutkijan Krisztián Ungváryn haastattelun johdosta. Haastattelu koski Ungváryn tuolloin ilmestymässä ollutta kirjaa A Horthy-rendszer mérlege; nimen voisi suomentaa vaikkapa ”Horthy-järjestelmän tilinpäätökseksi”, ja kirja on yksityiskohtainen tutkimus syrjinnästä ja antisemitismistä maailmansotien välisessä Unkarissa, eli niistä kehityksistä, jotka sodan loppuvaiheessa huipentuivat satojentuhansien Unkarin juutalaisten kyydityksiin tuhoamisleireille.

Saksalaiselle Die Welt -lehdelle antamassaan haastattelussa Ungváry lausui (tai oli pantu lausumaan), että unkarilaisten antisemitismiä ”täytyy ymmärtää” ja että sillä oli ”rationaaliset syynsä”: köyhyys ja kehittymättömyys sai Unkarissa laajat kansankerrokset kadehtimaan ja siksi myös vihaamaan suhteellisen vauraita ja hyvin koulutettuja juutalaisia. Vaikka jo tässä haastattelujutussakin tehtiin selväksi, että Ungváry ei suinkaan hyväksy, puolustele tai vähättele juutalaisten syrjintää saati joukkomurhia, juttuun vastinehtiva Thomas Schmid kuitenkin hermostui näistä sananvalinnoista ja väittää Ungváryn osaltaan syyllistyvän perinteiseen uhrien syyllistämiseen. Schmid lukee rivien väleistä Ungváryn ajattelevan, että juutalaisten olisi pitänyt tyytyä vaatimattomampaan rooliin Unkarin yhteiskunnassa ja ”pysytellä taka-alalla”, silloin heille ei olisi tapahtunut mitään. Koko sillä pontevalla Gutmensch-närkästyksellä, jota jokainen kunniallinen saksalainen tuntee velvollisuudekseen osoittaa, kun on puhe natsismin hirmuteoista, Schmid kohottaa saarnaavan etusormensa: mikään sosiaalinen epäkohta ei oikeuta arvostelemaan mitään ihmisryhmää kokonaisuutena, ei myöskään uhreja.

Olen kinkun ja perinteisten hakaristitorttujen sulattelun lomassa lukenut Ungváryn kirjan ja pääsen nyt puolestani etusormi pystyssä saarnaamaan: Schmid on ymmärtänyt Ungváryn väärin. Ehkä haastattelujutun toimittajalle oli sattunut jokin väärinkäsitys, ehkä haastateltava ei osannut kunnolla ilmaista itseään. (En tiedä Ungváryn kielitaidosta; kirjassaan hän mainitsee tehneensä tutkimusvierailuja Saksaan, mutta hänen käyttämänsä lähteet ovat lähes poikkeuksetta unkarilaisia tai ulkomaisten tutkijoiden teosten unkarinnoksia.) Aika todennäköistä on, että Ungváry ei kerta kaikkiaan ole tajunnut sitä poliittisen korrektiuden kulttuuria, joka läntisemmässä Euroopassa vallitsee. Unkarilaisena hän ei ehkä ole ymmärtänyt, miten tärkeää Saksassa edelleenkin on kynsin hampain koko ajan tehdä eroa ja ottaa etäisyyttä natsismiin ja sen kirottuun perintöön, kouristuksenomaisesti varmistaa, ettei mitään vain käsitetä väärin.

Ungváryn kirja on nimittäin kaikkea muuta kuin rikollisten puolustelua tai uhrien syyllistämistä. Ennen kaikkea se on tietenkin paikoin suorastaan puuduttavan yksityiskohtainen selonteko niistä valtiovallan ja byrokratian toimenpiteistä, jotka Unkarissa vuosina 1920-1944 johtivat asteittain pahenevaan institutionaaliseen syrjintään ja lopulta joukkomurhaan. Mutta myös johtopäätös tehdään aivan selväksi: Syrjinnän ja lopulta keskitysleirikyyditysten takana olivat koko ajan ”järkisyyt”, kylmä rationaalinen ja taloudellinen laskelmointi, mutta tämä ei suinkaan vähennä vaan lisää syrjinnästä päättäneiden ja sitä toimeenpanneiden syyllisyyttä. Unkarin kansan syvien rivien parissa eli suuri kauna, kateus ja katkeruus ”suhteettoman” hyväosaisia juutalaisia kohtaan – mutta tämä sosiaalinen epäsuhta, näin Ungváry nimenomaisesti muistuttaa, ei ollut juutalaisten ”syytä” vaan johtui Unkarin yhteiskunnan takapajuisuudesta ja köyhälistön kurjuudesta. Antisemitistien innolla levittämä kuva katalista juutalaisista, jotka tahallaan muodostavat keskiluokkatulpan estämään köyhien unkarilaisten sosiaalista nousua, oli valheellinen ja vääristelty.

Sosiaalinen epäsuhta oli toki olemassa. Myöhäisfeodaalisessa Unkarissa ei ollut päässyt kehittymään kansallista keskiluokkaa, vaan modernisaation, teollistumisen ja kehittyvän koulutusjärjestelmän vetureina toimivat kaupunkien assimiloituvat juutalaiset ja saksalaiset porvarit. Etniset, ”aidot kristityt unkarilaiset” elelivät maaseudulla joko suurmaanomistaja-aristokraatteina tai maaseutuköyhälistön laumoina, pieni unkarilainen keskiluokka ja köyhempi pikkuaatelisto taas sijoittuivat valtiokoneiston palvelukseen, jonne nousevaa juutalaista sivistyneistöä ei mielellään päästetty. Vuonna 1920 Unkarissa yksityispraktiikkojen lääkäreistä oli juutalaisia lähes 60%, kun taas julkisen sektorin lääkärinviroissa oli juutalaisia ”vain” 35,9%. Asianajajista juutalaisia oli hieman yli puolet, oikeusistuimien tuomareista vain 4,3%. Kaupan alan suuryrityksistä oli vuonna 1930 kokonaista 78,9% juutalaisten omistuksessa, kun taas maataloudessa työskentelevistä juutalaisia oli 0,3%. 60–85% unkarilaisista eli toimeentulominimissä tai sen alapuolella, ja tämän paksun köyhimmän kerroksen, ”kolmen miljoonan kerjäläisen” eli entisten maaorjatalonpoikien jälkeläisten joukossa taas ei Unkarissa, historiallisista syistä, juurikaan ollut juutalaisia.

Näin syntyi epäkohta, jota antisemitistit innolla käyttivät hyväkseen. 1920- ja 30-luvuilla Unkarissa kirjoitettiin jatkuvasti ”juutalaiskysymyksestä”, jonka polttavuutta todisteltiin juuri edellä mainittujen kaltaisilla tilastolukemilla – mutta johtopäätöksenä ei suinkaan ollut, että siihenastinen sosiaalipolitiikka olisi ollut pielessä, vaan ”juutalaiskysymys” liitettiin propagandassa yhteen sen ”kansallisen eloonjäämistaistelun” kanssa, jota Unkarin kansakunta Trianonin häpeärauhan jälkeen oli käymässä. Juutalaiset nähtiin ikään kuin ”vieraana kappaleena kansakunnan ruumiissa”, vaarana, joka uhkasi kansallisromantiikan ja tuonaikaisten rotuoppien yhtenäiseksi ”perheeksi” kuvittelemaa Unkarin kansaa. Ja näin siitä huolimatta, että Unkarin juutalaiset olivat mieleltään ja kieleltään assimiloituneet ja itse yleensä pitivät itseään unkarilaisina siinä missä kaikki muutkin. (”Itäjuutalaisia”, eksoottisista perinteistään kiinni pitävää ”Viulunsoittaja katolla” -väkeä, oli entisen monarkian itäisistä maakunnista muuttanut Unkariin jonkin verran, mutta tämä vähäinen muuttovirta oli tyrehtynyt 1900-luvulla tykkänään – juutalaisvastaisessa propagandassa se silti paisuteltiin mahtaviin mittasuhteisiin.)

Nämä historialliset syyt ohjasivat lopulta Unkarin juutalaisten kohtaloa aivan erikoisella tavalla. Antisemitismi oli toki avointa ja julmaa monissa muissakin Itä-Euroopan maissa. Esimerkiksi maailmansotien välisen ajan Puolassa juutalaisia yliopisto-opiskelijoita saatettiin istuttaa erillisillä ”häpeäpenkeillä”, ja Romaniassa, missä juutalaiset olivat saaneet täydet kansalaisoikeudet puoli vuosisataa myöhemmin kuin Unkarissa eli vasta 1918, asianajajien ammattikunta lakkasi jo 1930-luvulla tyystin hyväksymästä juutalaisia jäsenikseen. Unkarissa meno oli joidenkin naapurimaiden suoranaisiin pogromeihin ja mellakkoihin verrattuna hyvin sivistyneen oloista, ja sodan alkuvuosina sinne pakeni tai yritti turvaan tuhansia naapurimaiden juutalaisia – silti holokaustin uhreiksi joutui Unkarin juutalaisista lopulta paljon suurempi osa kuin ns. vanhan Romanian juutalaisista.

Ungváryn kirjassa selvitellään melkein kuudensadan sivun mitalta niitä hallinnon ja byrokratian toimia, joilla Unkarin juutalaisten asemaa ja oikeuksia vähitellen heikennettiin. Lainsäädännössä syrjintä alkaa jo vuoden 1920 numerus clausus -laista, jolla juutalaisten osuus yliopistojen opiskelijoista rajattiin vastaamaan heidän osuuttaan väestöstä, ja jatkuu vuosina 1938–1941 säädettyinä juutalaislakeina, jotka itse asiassa olivat ankarampia kuin natsi-Saksan rotulait. (Unkarissa ei, toisin kuin Saksassa, ollut mahdollista edes itsensä valtionpäämiehen ”arjalaistaa” sellaisia henkilöitä, joiden työpanosta valtakunta tarvitsi, ja ”juutalaisuuden” määritelmät olivat tiukempia. Näin esimerkiksi armeijassa voitiin johtotehtävistä sulkea pois jopa upseeri, jonka puolison isovanhemmista yksi, vaikka sittemmin kastettukin, oli syntynyt juutalaiseen perheeseen – natsi-Saksassa taas joitakin puoli- tai neljäsosajuutalaisia yleni jopa Wehrmachtin kenraalin arvoon.)

Varsinaisten lainsäädännöllisten toimien rinnalla juutalaisten asemaa vaikeutti koko ajan ns. byrokraattinen antisemitismi eli viranomaisten enemmän tai vähemmän systemaattinen omavaltainen kiusanteko. Esimerkiksi Ceglédin kaupungissa kiellettiin vuonna 1921 juutalaisilta yleisten kylpylöiden käyttö lukuun ottamatta yhtä päivää viikossa, jonka päätteeksi – näin paikallislehti suuren yleisön rauhoittamiseksi kertoi – altaat aina tyhjennettäisiin ja desinfioitaisiin. Hallintovirkamiehet saattoivat kiusata juutalaisia liikkeenharjoittajia milloin milläkin tekosyyllä (esimerkiksi: jos kaupan ikkuna oli likainen tai siitä löytyi kärpäsiä, kauppiasta sakotettiin ja myymälä suljettiin) tai vaatia kaikkia alueen juutalaisia todistamaan kansalaisuutensa ja oleskeluoikeutensa toimittamalla lyhyen määräajan kuluessa todistukset vanhempiensa ja isovanhempiensa Unkarin kansalaisuudesta ja Unkarissa asumisesta – ja alkuperäisinä, todistetut kopiot eivät kelpaisi. Virkoja jaettaessa ja julkisia hankintoja kilpailutettaessa juutalaisia syrjittiin johdonmukaisesti, ja alun perin yksityisten (pien)tuottajien osuusliikkeeksi perustettu Hangya (’Muurahainen’) kasvatettiin valtion tuella maanlaajuiseksi ja kattavaksi vähittäiskauppaketjuksi nimenomaan syrjäyttämään juutalaisten kauppiaiden liikkeet.

Kaikki tämä syrjintä, Ungváry muistuttaa, nautti laajojen kansankerrosten hyväksyntää, ja sitä vastaan protestoi yleensä vain pieni joukko älymystöä tai pieni vähemmistö opposition kansanedustajia Horthyn ajan hampaattomassa parlamentissa. Ungváry osoittaa myös, että syrjintään ja juutalaislakeihin ei Unkaria painostettu ulkopuolelta. Jotkut unkarilaiset historioitsijat, esimerkiksi Mária Schmidt (Terror Háza -museon johtaja; tätä museota on arvosteltu natsi- ja kommunistidiktatuurien kyselemättömästä rinnastamisesta ja unkarilaisten syyllisyyden vähättelystä), ovat esittäneet juutalaislakien syntyneen Saksan painostuksesta, mutta Ungváry on toista mieltä: liittolainen Saksa ei ennen vuotta 1942 vaatinut Unkarilta mitään konkreettisia juutalaiskysymyksen ratkaisutoimia, vaikka esimerkiksi Unkarin natsimielinen Berliinin-lähettiläs yritti kotimaahan tällaista vihjailla. Unkarin hallintokoneisto ja poliisilaitos toteuttivat kaikki syrjintätoimet, aina keskitysleirikyydityksiin saakka, lähes poikkeuksetta auliisti ja innokkaasti, ja vaikka lopullinen vastuu tuhoamisleireille vietyjen kohtalosta jääkin natsi-Saksan tappokoneistolle, joukkomurha ei olisi onnistunut, ellei Unkarin valtion hallinto olisi jo valmistellut ”lopullista ratkaisua”.

Ungváryn kirjasta syntyy synkkä kuva sotien välisen Unkarin yhteiskunnasta, jossa lähes kaikki ”kristityt” olivat yhtä mieltä ”juutalaiskysymyksen” todellisuudesta – juutalaisia on liian paljon ja heillä on liikaa vaikutusvaltaa – ja erimielisyyksiä oli korkeintaan siitä, miten tämä kysymys ratkaistaisiin, minkäasteiset pakkotoimet olisivat oikeutettuja, ja riittäisikö ratkaisuksi juutalaisten pakkosiirtäminen jonnekin muualle, kuten Madagaskariin tai Amerikkaan. Häikäilemättömien ja murhanhimoisten ilminatsien lisäksi oli laaja joukko niitä tavallisia unkarilaisia, jotka tavalla tai toisella hyväksyivät juutalaisten syrjinnän, kansakunnan ja ”rodun” suojelemisen nimissä. Tai kristinuskon – vuoden 1938 ensimmäisestä juutalaislaista keskusteltaessa taloustieteilijä Mátyás Matolcsy huomautti, että yksityisomaisuuden koskemattomuuden ajatus on roomalaisesta oikeudesta peräisin ja siis pakanallinen, ja nyt olisi kehitettävä uusi, kristillisen sivilisaation mukainen omistuksen käsite. Antisemitistisiä, roturomanttisia ajatuksia esittivät julkisesti monet sittemminkin arvostetut kulttuurihenkilöt, esimerkiksi ns. populistiset (népi) kirjailijat, jotka kantoivat huolta Unkarin köyhän maaseuturahvaan kohtalosta kansainvälisen kapitalismin puristuksessa. Näihin kuului myös hartaana Suomen-ystävänä tunnettu János Kodolányi.

Monet sotien välisen ajan antisemitisteistä löysivät toisen maailmansodan jälkeen paikkansa sosialistisesta järjestelmästä. Aatteelliset yhtymäkohdat nimittäin olivat ilmeiset, muutenkin kuin köyhän maaseuturahvaan puolustamisen ja kansainvälisen suurkapitalismin vastustamisen osalta: Ungváry muistuttaa, että usko maanpäällisen ”ihannevaltakunnan” mahdollisuuteen johtaa suvaitsemattomuuteen ja väkivaltaan, kun ihannevaltakunta halutaan rakentaa piittaamatta yksilön vapaudesta ja ihmisoikeuksista. Unkarissa 1930-luvun lopun juutalaislaeista keskusteltaessa vain harvat ”legalistit” jaksoivat muistuttaa, että tietyn ryhmän ihmisoikeuksien ja omistusoikeuden typistäminen on ”sukua bolševismin logiikalle”.

Joulunpyhien lukukokemukseni jälkeen olen siis yhä eri mieltä Thomas Schmidin kanssa syrjinnän ja epäinhimillisten tekojen ”ymmärtämisestä”.  Pahuudella on syynsä ja perustelunsa, olkootkin tekosyitä ja valheellisia perusteluja. Niin me ihmiset toimimme, selittäen pahoja tekojamme erilaisilla hyvillä ja hienoilla päämäärillä. Ungváryn kirjan tapaista kunnon perustutkimusta tarvitaan. Ja seuraavaksi haluaisin lukea kunnon analyysin noiden aikojen ideologia- ja propagandamaisemasta: miten muuten, paitsi taloudellisiin laskelmiin ja tilastoihin nojaten, nämä hallinnon ja byrokratian syrjintätoimet ”myytiin” kansalle?

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: