Linnoissa kreivien

Burgenland on Itävallan kartan oikeassa laidassa sijaitseva, Unkariin rajoittuva maakunta. Toisin kuin muut Itävallan osavaltiot, joilla usein on ikivanha historia ja identiteetti itsenäisinä ruhtinaskuntina, Burgenland syntyi vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kun vanhasta Unkarin kuningaskunnasta leikeltiin kaksi kolmasosaa sen uusiin naapurivaltioihin. Kaksoismonarkian aikaan perinteinen raja oli kulkenut vähän lännempänä Leithajoessa (latinalaisittain oli monarkian osia ollut tapana nimittää Cisleithaniaksi ja Transleithaniaksi). Nykyisen Itävallan Burgenlandin hallinto, viranomaiset ja koulut olivat Itävalta-Unkarin hajoamiseen saakka toimineet pääsääntöisesti unkariksi, vaikka unkarilaisia olikin alueen asukkaista vähemmistö. Pienet unkarilaissaarekkeet oli aikoinaan sijoitettu sinne Unkarin kuningaskunnan läntistä rajaa vartioimaan, kuten ’vartijaa’ tarkoittava monien paikannimien Wart- tai unkariksi őr-sana (esimerkiksi nimessä Oberwart / Felsőőr) ilmaisee. Kun tämä paljolti saksan- ja osaksi kroaatinkielisenkin väestön asuttama vanhan Unkarin länsilieve sitten liitettiin uuteen saksankieliseen tynkä-Itävaltaan, sille piti kehittää oma nimi. Nimeksi vakiintui Burgenland, Linnainmaa – en oikein tiedä, miksi, historiallisia linnojahan on muuallakin Itävallassa yllin kyllin.

Toisen maailmansodan jälkeen Burgenland kuului Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeeseen, kunnes vuonna 1955 Itävallan valtiosopimus saatiin aikaan ja liittoutuneiden miehitysjoukot lähtivät maasta. Senkin jälkeen alue oli pitkään suhteellisen takapajuista maatalousseutua rautaesiripun kyljessä, ja vasta viime vuosikymmenten määrätietoinen kehityspolitiikka, rajantakainen järjestelmänvaihdos ja rautaesiripun kaatuminen sekä EU:n tukema ylirajainen alueyhteistyö ovat auttaneet Burgenlandia kirimään muiden osavaltioiden etumatkan kiinni. Mutta ei minun ollut tästä tarkoitus kirjoittaa vaan parista Burgenlandin linnasta tai paremminkin niiden isäntäväkiin liittyvistä tarinoista.

Ensimmäisenä esiteltäköön hieman hassunnäköinen mutta kiistämättömän siniverinen herrasmies, Alfons Mensdorff-Pouilly, joka tässä (Der Standard -lehden julkaisemassa APA:n) kuvassa astuu viime joulukuussa ulos oikeussalista saatuaan talousrikoksesta kolmen vuoden vankeustuomion.

mensdorff.jpg

Mensdorff-Pouillyn  kreivillinen suku on alkuaan Ranskan ja Saksan rajamailta Lothringenin/Lorrainen maakunnasta, mistä Ranskan vallankumousta paenneet esi-isät päätyivät Preussin kautta lopulta Itävallan Habsburgien palvelukseen. Vaikka Itävallassa ei virallisesti Habsburg-monarkian hajottua tunnusteta mitään aatelisarvoja, Mensdorff-Pouilly tunnetaan kaikkialla ”kreivinä”, näin etenkin Burgenlandin Luisingissa, minne hän on rakennuttanut komean kartanolinnan.  Hänet tunnetaan myös mukavana, pidettynä seuramiehenä, joka Luisingin linnassaan järjestää mainioita metsästysjuhlia. Aateluus velvoittaa, ja onhan hänen kahdeksasta etunimestään seitsemäs Hubertus metsästäjien suojeluspyhimyksen mukaan.

Seuramiehen taidoillaan Mensdorff-Pouilly on hankkinut itselleen sekä mukavat tulot että sittemmin kyseenalaista julkisuutta ja lopulta vankeustuomion. Hän on nimittäin ollut viime vuodet pääasialliselta ammatiltaan lobbari, Lobbyist.  Miten lobbaaminen sitten ymmärretäänkin, Mensdorff-Pouillyn on jo aiemmin epäilty siirtyneen aktiivisen suhdetoiminnan puolelta suoranaiseen lahjontaan ja pimeisiin rahansiirtoihin ainakin erinäisten kansainvälisten hävittäjäkauppojen yhteydessä, mm. brittiläisen sotatarvikekonsernin BAE:n toimeksiannosta. Itävallan sisäpoliittisessa julkisuudessa taas syntyi ikävää jupinaa, kun vuonna 2006 terveys- ja sosiaaliministeri Maria Rauch-Kallat, joka tuolloin oli naimisissa Mensdorff-Pouillyn kanssa, ostatti suuren erän hengityssuojaimia saksalaiselta firmalta, joka samoihin aikoihin siirsi jostakin syystä melkoisen summan rahaa Mensdorff-Pouillyn omistamalle yritykselle. Nyt taas lopulta vankeustuomioon johti lobbailu ns. Tetron-jutussa. Itävallan poliisiviranomaisten uusi sisäinen viestintäverkko Tetron – jota ei vieläkään ole saatu kunnolla pystyyn – tilattiin hieman hämärissä merkeissä Telekom-yhtiöltä, ja tässä yhteydessä Telekomilta siirtyi Mensdorffille toista miljoonaa euroa, joiden vastikkeena olevaa todellista suoritusta ei oikeudelle kyetty vakuuttavasti selvittämään.

Mensdorff-Pouillyn talouskähmintöjä paljon hyytävämpi tarina liittyy erääseen toiseen Burgenlandin siniveriseen perheeseen.  Profil-lehti palasi äskettäin erääseen toisen maailmansodan loppuvaiheen karmeaan episodiin, josta sveitsiläinen Sacha Batthyany on juuri julkaissut kirjan Und was hat das mit mir zu tun? (‘Ja mitä se minuun liittyy?’). Kysymys on siitä, mitä tapahtui palmusunnuntain aattona 1945 Burgenlandin Rechnitzissä (unkariksi Rohonc) ja mikä osuus lähes kahdensadan aseettoman, viattoman ihmisen joukkomurhaan oli Batthyanyn omalla isotädillä, kreivitär Margit Thyssen-Batthyánylla.

Batthyányn suku on alkuaan vanhaa länsiunkarilaista aatelia; sen juuret juontavat jo unkarilaisten maahantulon aikaan, mutta varsinaisesti suvun nousu alkoi 1500-1600-luvulla Habsburg-hallitsijoille tehdyistä palveluksista. Kreivitär Margit puolestaan oli  omaa sukua Thyssen-Bornemisza; hänen isänsä, kuuluisan saksalaisen teollisuussuvun vesa Heinrich Thyssen oli vuonna 1907 perinyt unkarilaisen aatelisarvon apeltaan,  unkarilaiselta paroni Bornemiszalta, kun suku poikaperillisen puutteessa oli sammumassa.  Kreivitär Margitin veli Hans-Heinrich von Thyssen-Bornemisza tuli tunnetuksi taiteenkerääjänä, jonka museo on Madridin merkittäviä taidenähtävyyksiä. Kreivitär Margit itse harrasti kilpahevosten kasvatusta, myös sodan jälkeen Sveitsissä asustaessaan. Jälkimaailman muistiin hän on kuitenkin jäänyt niistä selvittämättömistä mutta hyytävistä huhuista, joita yhä kulkee hänen osuudestaan Rechnitzin verilöylyyn maaliskuussa 1945.

Vuonna 1911 syntynyt Margit von Thyssen-Batthyány oli sodan loppuvaiheessa kypsä  ja elämäniloinen nainen parhaassa iässään, Thyssen-teräskonsernin perijättärenä yksi Euroopan rikkaimpia naisia ja myös hyvissä väleissä natsivallanpitäjien kanssa. Rechnitzin linnassaan hän järjesti natsipomo-ystävilleen komeita juhlia. Samasta linnasta käsin hallinnoitiin myös ns. Südostwallin, hupenevan natsi-imperiumin viimeisen kaakkoisen puolustuslinjan rakennustöitä.  Töitä varten paikalle oli marssitettu pakkotyöläisiä, lähinnä ilmeisesti Unkarin juutalaisia, joiden majoitusparakkeina toimivat linnan tallit.

Palmusunnuntain aattona 1945 sitten tapahtui jotakin kammottavaa. Tiedetään, että linnassa vietettiin hilpeää ja ilmeisesti erittäin kosteaa juhlaa, varmaankin jonkinlaisissa maailmanlopun orgiatunnelmissa. Jossakin vaiheessa sitten satakahdeksankymmentä pakkotyöläisvankia vietiin yhteen talleista, sitten – näin kertovat huhut – humalaisille juhlavieraille jaettiin aseet ja kaikki halukkaat saivat kokeilla elävään maaliin ampumista. Lopuksi kuolleet haudattiin, ja myös haudankaivajina toimineet kaksikymmentä vankia surmattiin.

Margit von Thyssen-Batthyány on sittemmin kuvattu ”murhaajakreivittärenä”, perverssin jännittävänä natsi-naispetona niin brittiläisessä bulevardilehdistössä kuin  Elfriede Jelinekin, tuon Itävallan kansallisten kipupisteiden pistelijän, Suomessakin esitetyssä Rechnitz-näytelmässä.  Totuus on kuitenkin, että kukaan ei varmuudella tiedä, oliko hän itse mukana ampumassa aseettomia pakkotyövankeja tai kehottamassa siihen, saati kenen humalaisen päähänpisto koko verilöyly alun alkaen oli. ”Todistajia ei ole. Todisteita ei ole”, kirjoittaa Sacha Batthyany kirjassaan. Ja hänen elämäniloinen Margit-isotätinsä, joka sodan jälkeen oli onnistunut pakenemaan Puna-armeijan tieltä suvun Sveitsin-tiluksille ja välttymään syytteiltä, otti loppuelämästään ilon irti, teki Luganon-linnastaan käsin Välimeren-risteilyjä ja metsästyssafareja Afrikkaan ja kestitsi toisinaan sukulaispoika Sachaa Zürichin kalleimmissa ravintoloissa. Kuitenkin hän, mitä sitten itse olikin tehnyt, oli vähintäänkin hyvin tiennyt kaikesta, mitä Rechnitzissä pääsiäisen alla 1945 tapahtui.

Sodan jälkeen kolme ihmistä tuomittiin Rechnitzin verilöylyn osallisuudesta lieviin vankeusrangaistuksiin, mutta varsinaisia pääsyyllisiä ei koskaan löydetty. Tutkimuksia on tehty useita, kirjoja kirjoitettu, paikallinen historiayhdistys pitää yllä muistomerkkejä. Silti ei vieläkään ole edes selvinnyt, minne verilöylyn parisataa uhria haudattiin. Rechnitzin kaupungin laidalla kolmestatoista verilöylyn muistotaulusta yksi odottaa edelleen tyhjänä, että siihen voitaisiin kirjoittaa kuvaus joukkohaudan löytymisestä.

Burgenlandin linnoihin liittyy monenlaisia metsästystarinoita. Sekä viime vuosien bisneseliitin surkuhupaisille kähminnöille että natsiaikojen kauheuksille näyttäisi kuitenkin olevan yhteistä jonkinlainen sumuinen salaperäisyys. Ei tiedetä, ei tunneta, ei muisteta, ei puhuta pahaa tutuista, mukavista ja arvostetuista ihmisistä. Burgenlandissa, Pannonian aron äärimmäisellä laidalla, syrjäseudun maatiaisihmisten varovaisuus ja sentrooppalainen jälkifeodaalinen hierarkiatietoisuus lyövät kättä.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: