Noloa peliä

Itävallassa jatkuvat yhä hallitustunnustelut. Sebastian Kurzin johtama konservatiivipuolue ÖVP oli vaalien ylivoimainen voittaja, mutta yksin se ei pysty hallitsemaan. Aiemmat koalitiokumppanit, sosiaalidemokraatit (SPÖ) ja oikeistopopulistit (FPÖ) taas saivat vaaleissa molemmat pahasti takkiinsa ja kamppailevat sisäisissä kriiseissään. Siispä toisen vaalivoittajapuolueen eli vihreiden kanssa yritetään löytää yhteistä säveltä melkoisista ideologisista eroista huolimatta. Samalla uutisotsikoihin on singahtanut uusia skandaaleja.

Kesällä koetun Ibiza-videoskandaalin jälkiselvittelyt jatkuvat yhä. Lehtiuutisissa pyörii salaperäisiä, vain nimikirjaimilla mainittuja henkilöitä, jotka ilmeisesti virittivät ibizalaiseen huvilaan ansan FPÖ:n tuolloiselle karismaattiselle johtajalle HC Strachelle ja hänen kakkosmiehelleen Johann Gudenukselle – ja joiden puolestaan väitetään syyllistyneen sekä kiristykseen että muihin hämärähommiin. Ibiza-skandaalin johdosta tehdyissä ratsioissa on tehty lisää jännittäviä löytöjä, esimerkiksi tirolilaisen tuppukylän pensionaatin – jonka omistaa FPÖ:n alainen, toimialaltaan hieman hämärä ”koulutusinstituutti” – kassakaapista löytyi kultaharkkoja, väittämän mukaan jopa miljoonan euron arvosta. Muistetaanpa, että Ibiza-videoilla humalainen Strache suunnitellessaan talousoperaatioita venäläisen oligarkin sukulaistyttönä esiintyneen houkutuslinnun kanssa oli selittänyt myös mahtipontisesti, että ”kolmasosa rahoista pitää olla kultana ja hopeana”. Puolueiden alaisten erilaisten yleishyödyllisten yhdistysten ja säätiöiden valvonnassa on ilmeisesti melkoisia aukkoja, joten niihin on helppo sijoittaa kenties myös alkuperältään hämärää rahaa. Mutta ei vain FPÖ:n entisistä ja kenties nykyisistäkin sisäpiireistä löydy kaikenlaista epäilyttävää. Viime viikkoina on uutisiin noussut myös ns. Casino-Affäre eli nimitysskandaali, jonka yhteydessä on taas kerran esillä ollut aitoitävaltalainen ilmaus Postenschacher eli ”virkasuhmurointi”.

Itävallassahan vallitsi sodan jälkeen kymmeniä vuosia järjestelmä, jota toisinaan nimitetään ”pilarisaatioksi”: kaksi valtionhoitajapuoluetta, ÖVP ja SPÖ, usein koalitiokumppaneita, jakoivat keskenään koko yhteiskunnan, niin paikalliset hallintoelimet kuin monet muutkin instituutiot. Oli ”mustia” ja ”punaisia” kuntia ja koulupiirejä mutta myös pankkeja ja vakuutusyhtiöitä, tai meikäläistä Autoliittoa vastaamassa sekä ”musta” ÖAMTC että ”punainen” ARBÖ. Tähän liittyi virkojen ja työpaikkojen jakaminen poliittisten voimasuhteiden mukaan (Proporz), ei vain valtion ja kuntien hallintoelimissä vaan myös laitoksissa, instituutioissa ja yrityksissä, joissa valtio oli jollakin tapaa osallisena. Mukavia työpaikkoja ja virka-asemia järjestyi sen mukaisesti oikeanlaisella jäsenkirjalla.

Punamustien koalitioiden kausi katkesi ensimmäisen kerran vuosituhannen vaihteessa Jörg Haiderin FPÖ:n veretseisauttavaan vaalivoittoon ja ensimmäiseen ”musta-siniseen” (ÖVP-FPÖ-) hallituskoalitioon. Monet odottivat Haiderin populisteista loppua jähmeälle jäsenkirjameiningille, vaan toisin kävi. Sittemminkin on selväksi tullut, että FPÖ on vähintäänkin yhtä innokas korruptionkäryisiin valtapeleihin kuin vanhat valtapuolueet. Ja juuri tästä on kyse myös tuoreessa Casino-Affäressä. Peliyhtiö Casinos Austrian – jonka osaksi omistaa myös Itävallan valtio – pehmoiselle johtajantuolille ängettiin FPÖ:n Peter Sidlo, jolla ei ollut tähän tehtävään vaadittavaa kokemusta eikä pätevyyttä. Tämä ongelmallinen nimitys saatiin järjestetyksi lupaamalla Casinos Austrian toiselle osaomistajalle, peliautomaattiyhtiö Novomaticille lainmuutoksia, jotka helpottaisivat sen toimintaa.

Kaiken lisäksi kasinoskandaalissa ei ole kyse vain FPÖ:stä.  Julki tulleet erilaisilla elektronisilla viestintävälineillä käydyt keskustelut tahraavat pahasti myös ”perusitävaltalaisten” tuolloisen isomman hallituskumppanin ja tulevankin liittokansleripuolueen ÖVP:n toimijoita. SPÖ:llä olisi nyt hyvä sauma aggressiiviseen oppositiopolitiikkaan – ellei senkin lähimenneisyydestä löytyisi poliittista kähmintää sen verran, että kasinoskandaalin kovin äänekäs tuomitseminen vaatii ongelman huolellista rajaamista. Kasinofirmaskandaali on poikkeuksellisen ruma siksi, että poliittista virkanimitystä järjesteltiin FPÖ:n niin ilmeisen epäpätevälle henkilölle, mutta vastaavantapaista on tehty jo pitkään, ns. vanhoilla valtapuolueilla vain on suuremmat kykyreservit, enemmän semmoisia ehdokkaita, joilla jäsenkirjan lisäksi on myös oikea pätevyys. Sillä – muistuttaa Eric Frey Der Standard -lehdessä – Postenschacher on juurtunut syvälle Itävallan poliittiseen järjestelmään.

***

Mutta Itävallan rumatkin poliittiset pelit edelleenkin kalpenevat Unkarin tapahtumien rinnalla. Siellä poliittisessa julkisuudessa ala-arvoista loanheittoa harrastaa edelleen myös itse hallitus. Ensimmäinen esimerkkini liittyy Unkarin Helsinki-komiteaan (Magyar Helsinki Bizottság), ihmisoikeusjärjestöön, joka äskettäin sai norjalaiselta sisarjärjestöltään vuoden Andrei Saharov -palkinnon ihmisoikeuksien ja demokratian puolustamisesta. (Helsinki-komiteat ovat ottaneet nimensä vuonna 1975 Helsingin ETYK-kokouksessa allekirjoitetun päätöslauselman ja etenkin sen ns. kolmannen korin mukaan, joka oli aikansa merkittävimpiä kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia.)

Helsinki-komitea on ollut Unkarin uutisissa viime vuosina etenkin pakolaisten puolustajana. Röszken rajanylityspaikan pahamaineisella ”transitvyöhykkeellä” pidetään turvapaikanhakijoita epäinhimillisissä oloissa. Tuorein Helsinki-komitean esille nostama tapaus oli iranilainen Abouzar Soltani, joka 11-vuotiaan poikansa kanssa on yksitoista kuukautta odottanut piikkilankojen ympäröimässä konttiparakissa: Unkari ei halua käsitellä hänen turvapaikkahakemustaan, koska hän on tullut ”turvallisesta” Serbiasta, Serbian viranomaiset taas eivät huoli Soltania ja hänen poikaansa takaisin. (Soltani on tehnyt tästä pienen lyhytelokuvan, jota äskettäin esitettiin Verzio-elokuvafestivaaleilla.) Mutta jo aiemmin on tavan takaa julkisuudessa ollut uutisia turvapaikanhakijoiden pitämisestä nälässä Röszken parakeissa. Tähän parlamentin maanpuolustus- ja poliisivaliokunnan puheenjohtaja Lajos ”Äitini ei ole mikään bulvaani” Kósa puolestaan on laittamattomalla logiikallaan todennut, että ”ei meillä valtio turistejakaan ruoki, eivätkä ne silti näe nälkää”.

Tämä Helsinki-komitea siis on jo pitkän aikaa käynyt oikeutta Unkarin hallitusta vastaan kunnianloukkauksesta. Syksyn 2017 ns. kansallisen konsultaation yhteydessä nimittäin väitettiin, että György Sorosin (tuon universaalin suurpahiksen) tukemat järjestöt, kuten Helsinki-komitea, ”puolustavat laittomuuksiin syyllistyviä maahanmuuttajia” ja pyrkivät siihen, että nämä saisivat rikoksistaan lievemmät rangaistukset. Tämähän on täysin älytöntä kaikkialla muualla paitsi siinä Unkarin hallituksen propagandan rinnakkaistodellisuudessa, jossa turvapaikanhakijat tekevät rikoksen jo pelkästään ylittäessään Unkarin rajan. Mikä mielenkiintoisinta, kaikesta siitä huolimatta, mitä Unkarin oikeuslaitoksesta viime vuosina on kuultu, Helsinki-komitea voitti juttunsa sekä alemmissa oikeusasteissa että äskettäin Kúriassa eli Unkarin korkeimmassa oikeudessa. Kúria velvoitti pääministerin kanslian maksamaan Helsinki-komitealle kahden miljoonan forintin (noin kuudentuhannen euron) korvaukset sekä julkaisemaan virallisen anteeksipyynnön sekä uutistoimisto MTI:n välityksellä että 30 päivän ajan hallituksen verkkosivuston kormany.hu etusivulla.

Ja mitenkä reagoi tähän hallitus? Näin sen tiedotustoimisto yllä linkitetyn 444.hu:n jutun mukaan:

Ministeriö merkitsee tiedoksi Kúrian päätöksen. Mutta vaikka Helsinki-komitea miten kääntelisi ja vääntelisi, siitä huolimatta tosiasia on, että tämä komitea on Sorosin rahoittama maahanmuuttomielinen järjestö. 

Ihan oikeasti, aikuiset ihmiset! Näkeekö kukaan muu sielunsa silmin Pikku-Kallen rehtorin kansliassa selittämässä, että ”no joo, sori, kyllä mä sanoin Lissua kakkapyllyksi, mutta vaikka se miten selittelisi niin kakkapyllyhän se on”?

Vielä merkillisempi hysteria on noussut jo viime postauksessani kuvatun uuden Puskás-stadionin avajaisista. Tapaus on yksityiskohtaisesti selostettu Éva S. Baloghin englanninkielisessä Hungarian Spectrum -blogissa, joten yritän referoida sen tähän lyhyesti. Index-uutisportaalin toimittaja Gábor Miklósi oli saanut lipun uuden urheilupyhätön VIP-katsomoon ja raportoi kokemuksistaan avajaisottelussa, itse asiassa vuolaasti ylistellen stadionin komeutta ja tunnelmaa, joka saa katsojan unohtamaan kaikki tähän komeuteen upotetut (tai sen rakennustöiden yhteydessä vääriin taskuihin ohjautuneet) korruptiomiljoonat. Mutta: ennen ottelua esiin marssitettiin muutamia lapsia yhdessä koko katsomon kanssa laulamaan…

… jotain tunteellista laulua siitä, miten me kaikki olemme samaa verta. Se tuntui tutulta, mutta en tiennyt, mikä juttu se oli, vain kertosäkeen loppu oli tuttu Viidakkokirjasta, vaikka epäilyttikin, että EIHÄN PUSKÁS-STADIONIN AVAJAISISSA VOI 70 000 IHMISTÄ LAULAA VIIDAKKOKIRJAA. Minut melkein katsottiin ulos VIP-katsomosta, kun pysyin persiilläni, ja todellakin vaikeaa oli olla nousematta seisomaan siinä paineessa, mutta minä pidän tapanani nousta seisomaan vain kansallislaulua soitettaessa, ja ihan äskettäin olen nähnyt ohjelman siitä, miten pitkälle ihmiset voivat mennä mukautuakseen odotuksiin, joten kiusallanikin jäin istumaan. Näin minä kapinoin marraskuussa 2019 Puskás Arénan avajaisissa.

Tästä on noussut hallitusta lähellä olevassa mediassa käsittämätön mekkala. Laulavat lapset olivat slovakianunkarilaisia, Dunaszerdahelyn (Dunajská Streda) kaupungista, ja laulu, jota toimittaja häpeäkseen ei tunnistanut, oli uusnatsipiireissä suositun ”kansallismielisen” rokkibändin Ismerős Arcok (‘Tutut naamat’) kappale Nélküled (‘Ilman sinua’), josta on tullut Dunaszerdahelyn jalkapallojoukkueen epävirallinen hymni. Nyt hallituksen mediaimperiumiin kuuluvissa ohjelmissa, lehdissä ja verkkosivustoilla kauhistellaan, miten Indexin toimittaja ”loukkasi ja häpäisi Ylämaan [Felvidék, Slovakian vanha nimitys Unkarissa] lapsia”. Blogeissa ja kommenttiketjuissa mokoma ”muukalaissydäminen” (idegenszívű) toimittaja, joka ei ymmärrä kansallista yhteenkuuluvuutta ja Trianonin, nyyh, tragediaa, saa niskaansa myös antisemitististä herjaa, alkaen pilapiirroksista, joissa eväspusseineen ja juomamukeineen toisten katsojien jaloissa kyykkivä toimittaja Miklósi kuvataan apinamaisena, koukkunokkaisena olentona aivan natsiaikaisten juutalaisia esittävien propagandakuvien tyyliin. Entisestä Jobbik-puolueesta lohjenneen radikaalisiiven Mi Hazánk Mozgalom (‘Meidän isänmaamme -liike’) johtaja László Toroczkai puolestaan ilmoitti tekevänsä Index-sivustosta rikosilmoituksen, sillä se harjoittaa kansanryhmän vastaista kiihotusta, nimittäin unkarilaisia vastaan.

Tämäkin juttu on hyvä lopettaa Index-sivuston oivallisen Grafitemberin pilapiirrokseen, jossa ollaan akuuttipoliklinikan (sürgősségi) odotushuoneessa. Oppositiomediassahan uusien upeiden stadionien rakentamista on jo vuosikausien ajan rinnastettu terveydenhuollon katastrofaaliseen resurssipulaan.  ”Me olemme samaa verta!”, lohkaisee herra jonotusnumerolla 66. Yhteisen verilammikon yllä istuvaa naapuriakin alkaa naurattaa, mutta tiskin takana päivystävä hoitaja ymmärtää yskän ja kivahtaa: ”Jos rupeatte puhumaan niitä stadionjuttuja, niin heitätän teidät ulos!”

Nach der Wahl ist vor der Wahl

eli ”vaalien jälkeen on ennen vaaleja”, olen tainnut ennenkin todeta. Itävallassa tämä on erityisen totta, kun harva se vuosi on ainakin jonkin osavaltion vaalit. Yleis-sentrooppalaisemmin tämä on nyt totta sikäli, että Itävallan parlamenttivaalit menivät, Unkarissa taas on tulossa kunnallisvaalit.

Itävallan vaalithan pääsivät kivasti suomalaiseenkin mediaan, ja niiden tulos oli odotettu. Konservatiivipuolue ÖVP nuoren ja kauniin johtajansa Sebastian Kurzin käsittämättömän kansansuosion siivittämänä jyräsi edelleenkin, skandaalien ravistelema oikeistopopulistinen FPÖ romahti ja menetti kannatuksestaan reilun siivun. Tällä hetkellä julkisuudessa valetaan kannuja FPÖ:n sisäisistä skismoista. Ibiza-videoskandaalissa kasvonsa menettänyt entinen puoluejohtaja HC Strache ei ole nyt vain luopunut tehtävästään vaan ilmoittanut vetäytyvänsä kokonaan politiikasta. Tämä nostattaa kummallisia väreitä niiden selkäpiissä, jotka vielä muistavat vuosituhannen alkuvuodet ja Jörg Haider -vainajan muutaman kuukauden välein toistuvat julistukset siitä, miten hän nyt aikoo ihan oikeasti pysyä siellä Kärntenin osavaltion maaherrana ja vetäytyä liittovaltiotason politiikasta syrjään. Juupajuu.

Mutta ei Ibizassa kyllin, vaan Strachen eräänlaiseksi sijaiseksi parlamenttiin nostettu sievä nuori Philippa-vaimo on myös alkanut herättää pahaa verta. (Kun työkoneellani rupean kirjoittamaan verkkoselaimen osoitekenttään tiedekuntamme osoitetta phil-kult.univie.ac.at, integroitu hakukone tarjoaa muutaman alkukirjaimen jälkeen täydennykseksi Philippa Strache.) Ei vain HC Strache itse ole epäiltynä korruptionkäryisistä taloussotkuista (entinen henkivartija väittää Strachelle kiikutetun urheilukassikaupalla käteistä rahaa, joka olisi peräisin venäläisiltä tai ukrainalaisilta oligarkeilta), vaan myös Philippan väitetään osallistuneen pariskunnan leveänlaisen elämäntyylin rahoittamiseen nostamalla puolueelta 9.500 euron kuukausipalkkaa tehtävistä, joista ei ole tarkempaa tietoa. (Virallisesti Philippa oli puolueen palkaton ”eläinsuojeluvaltuutettu”.) Olisiko tosiaan niin, että populistipuolueet ennemmin tai myöhemmin kaatuvat omiin tohelointeihinsa tai repivät itse itsensä hajalle?

FPÖ:n toljailut sikseen. Nythän on edessä hallitustunnustelut, ja niistä povataan hankalia. Sebastian Kurz, suurimman puolueen johtaja, on komean vaalivoiton jälkeen itsestäänselvä hallituksen muodostaja, mutta yksin ÖVP ei pysty hallitsemaan, vaan koalitioon tarvitaan vähintään yksi puolue lisäksi. FPÖ:n kanssa, arvelevat monet, Kurzin olisi mukavinta ja ideologisesti helpointa jatkaa populistista tiukalla maahanmuuttopolitiikalla elämöimistä (ja siinä sivussa köyhien kyykyttämistä). Toisaalta Kurzin luulisi järkimiehenä ja reaalipoliitikkona vihdoinkin tajuavan, että ”yksittäistapauksesta” toiseen kompuroivista (vähän väliä paljastuu FPÖ:n piireistä kompromettoivia yhteyksiä natsimeininkeihin) ja sisäisten riitojen repimistä perusitävaltalaisista ei nyt jos koskaan ole hallitusvastuuta kantamaan.

Jos ei FPÖ, niin mikä sitten? Vaaleissa pahasti takkiinsa saanut, itse asiassa suorastaan historiallisessa aallonpohjassa kyntävä sosiaalidemokraattien SPÖ on pahassa kriisissä. Tuoreehko puoluejohtaja Pamela Rendi-Wagner on fiksun ja sympaattisen oloinen tyyppi, mutta kärsii ehkä jonkinlaisesta juttaurpilais-ongelmasta: ammattiyhdistysäijät eivät luota nättiin nuoreen naisihmiseen eivätkä pidä tätä oikein vakavasti otettavana. On vaikea kuvitella, että tässä tilanteessa SPÖ, jonka on nyt terävöitettävä profiiliaan ja koottava rivinsä, suostuisi oikeistokonservatiivien sivuvaunupuolueeksi.

Jäljelle jäävät vaihtoehdot eivät välttämättä ole yhtään helpompia. Vihreät, jotka edellisissä vaaleissa tipahtivat äänikynnyksen alapuolelle, palasivat nyt historiallisen komealla äänisaaliilla takaisin ja hengittävät FPÖ:n niskaan neljänneksi suurimpana puolueena. Itävaltalaisessa mediakuplassani liikkuu nyt vetoomuksia vihreiden tuoreelle johtajalle Werner Koglerille, pitkän linjan vaatimattomalle uurastajalle: vihreiden pitäisi nyt niellä aatteellinen vastahakoisuutensa ja suostua reaalipoliittiseen hallitusyhteistyöhön, ettei Kurz vain keksisi vielä kerran yrittää uudelleenlämmitettyä oikeisto-äärioikeistokoalitiota. Vaikka jäljet pelottavatkin: molemmille Kurzin ÖVP:n aiemmille koalitiokumppaneille on käynyt kehnosti… Mahdollisesti tähän ”turkoosi-vihreään” (turkoosi on Kurzin ”uuden” ÖVP:n tunnusväri, jolla tehdään eroa ÖVP:n perinteiseen ”mustaan”) koalitioon otettaisiin mukaan myös ”pinkit” eli porvarillis-liberaalinen uuspuolue NEOS – ei vain hallituspohjan laajentamiseksi vaan ehkä myös siksi, että ÖVP voisi peluuttaa kahta hallituskumppaniaan toisiaan vastaan.

Tässä hallitusspekulaatioiden lomassa mieleen nousee hyvin raadollisia mietteitä etenkin siitä, mitä oikein sentrooppalaisen äänestäjäkunnan päässä tikittää. Onko tosiaankin niin, että merkittävä osa äänioikeutetuista kansalaisista antaa äänensä Sebastian Kurzille yksinkertaisesti vain siksi, että tämä on niin komea ja tyylikäs ja kohtelias nuori mies, semmoinen unelmavävy-tyyppi? Sillä mitään sisällöllistä syytä Kurzin kannattamiseen, anteeksi vain, en pysty keksimään. (Hieman samanlainen käsittämätön ihailu ympäröi aikoinaan silloista valtionvarainministeriä Karl-Heinz Grasseria, joka – samoin kuin muutkin Jörg Haiderin ns. pojuporukan miehet, Haiderhan mielellään keräsi myös poliittisiksi suojateikseen hyvännäköisiä nuorukaisia – oli kuin suoraan partavesimainoksesta. Ja samaan tapaan aikoinaan HC Strachekin profiloitui ”siksi ainoaksi puoluejohtajaksi, joka ei ole vanha eikä ruma”.) Miten paljon demarien surkea vaalimenestys ja johtajakriisi liittyy siihen, että puoluejohtaja on nainen, jonka piipitystä ei äijäporukoissa jakseta kuunnella? Johtuiko vihreiden pitkä alamäki siitä, että edellinen pitkäaikainen puoluejohtaja Eva Glawischnig oli ärsyttävä, ”hienosteleva” ämmä (jonka napapaljaana-hääpukua reposteltiin julkisuudessa samaan tapaan kuin Jutta Urpilaisen verkkosukkia aikoinaan), ja onko vihreiden nykyinen nousu sen ansiota, että puolueen johdossa on taas reilu työmies-imagoinen jätkä?

***

Siirrytään sitten Unkariin, missä kunnallisvaalitaistelu jatkuu ja sitä koskevat uutiset eivät niinkään käsittele aatteellisia kysymyksiä kuin vaalikamppailua itseään ja siinä käytettyjä mahdollisia likaisia temppuja. Kuten viimeksi kirjoitin, valtapuolue Fidesz säilyttänee yliherruutensa useimmilla pienillä paikkakunnilla, missä kansa ei seuraa nettipohjaista oppositiomediaa vaan lukee, katselee ja kuuntelee uutisensa suurimmaksi osaksi hallituksen kontrollissa olevista perinteisistä viestimistä. (Ja joka tapauksessa äänestää paikallista pormestaria, jolta tulevat sekä työllistämistyöt että ruoka-avustuskupongit.) Lähes kolmasosassa Unkarin kunnista on vaaleissa ehdolla yksi ainoa pormestariehdokas. Kovempi taistelu käydään kaupungeissa; Budapestissa tähänastinen ylipormestari István Tarlós ja johtava oppositioehdokas Gergely Karácsony ovat kannatusmittauksissa rinta rinnan.

Kuten viimeksikin kirjoitin, Fidesz-puolue käyttää vaalitaistelussa kaikkia perinteisiä ja vähän uusiakin keinoja. Maahanmuutolla pelottelussa uusiin ulottuvuuksiin ylsi – oppositiomedian kitkeräksi riemuksi – Brysselissä vaikuttava Fidekszen vanha twitter-soturi Tamás Deutsch:

Meille kaikille on yksiselitteistä ja selvää, mitä on tekeillä. Frans Timmermans, György Sorosin mies, haluaa maahanmuuttomielisten pormestarien avulla toteuttaa migranttien asuttamisen, ja Unkarissakin hän suunnittelee samaa. Lokakuun 13:ntena Unkarissa on kunnallisvaalit, ja juuri siksi (…) näissä vaaleissa panokset ovat erityisen korkealla. Nähtävissä on, että jos Unkarin kuntien johtoon nousee maahanmuuttomielisiä oppositiopormestareita, silloin nämä noudattavat Sorosin ja Timmermansin ideoita, Euroopan maahanmuuttomielisten tilausta, ja asuttavat migrantteja Unkarin kaupunkeihin ja taajamiin. (…) Eilen siis nähtiin Karácsonyn ja Timmermansin sopimusta valmisteleva tapaaminen, tien avaamiseksi sille, että Budapestiin, Unkarin pääkaupunkiin, asutettaisiin laittomia maahanmuuttajia sadoittain, tuhansittain…

Unkarin vallanpitäjät ovat jo aikoja sitten onnistuneet luomaan ihmeellisen olkiukon: EU:n yhteisistä linjauksista maahanmuuttopaineiden ja pakolaisaaltojen kontrolloimiseksi (kiintiöpakolaiset, yhteistyö turvapaikkahakemusten käsittelyssä jne.) on tullut ”laittomien migranttien” ”pakkoasuttamista”. Ja jostain käsittämättömästä syystä tätä olkiukkoa ei kukaan enää saa kaadetuksi, vaan se nostetaan joka ainoan poliittisen kiistakysymyksen taustaksi.

Mutta vielä ikävämpää kuin ikävät puheet ovat uutiset siitä, miten poliittisten vastustajien kampanjaa ja tilaisuuksia häiritään ja sabotoidaan. Pari viikkoa sitten Tonavalla retkeilylaivalla järjestettyä pormestariehdokas Karácsonyn vaalitilaisuutta häiriköimään ilmestyi outo vene, jonka rekisterinumero oli peitetty ja miehistöllä naamarit kasvoilla. Veneestä soitettiin äänekästä sirkusmusiikkia, viittauksena Fidekszen vaalijulisteisiin, joissa opposition ehdokkaat kuvataan sirkuspelleinä – tätä pellekampanjaa on pyörittänyt etenkin puolueen nuorisojärjestö Fidelitas. Rekisterinumeron peittäminen on rikos, josta voi seurata jopa vankeusrangaistus, ja vasemmistolehti Népszavan aloitteesta poliisi otti asian tutkiakseen. Oppositioehdokkaiden julisteita on systemaattisesti vandalisoitu ja jopa varastettu – Szekszárdissa oppositioehdokkaan kadonneet vaalijulisteet löytyivät kaupungintalolta, minkä jälkeen poliisi lopetti tutkinnat.

Ja tietenkin viimeaikaisten vaalien vetonaula: ruoanjakelu. ”Äänten ostaminen säkillisellä perunoita” on vanha juttu: vaalien alla slummien ja köyhien kylien asukkaat tai kaupunkien eläkeläiset saavat valtapuolueen herroilta ruokalahjoituksen, joka monille tulee todelliseen tarpeeseen. Újpestin kaupunginosassa pormestari Zsolt Wintermantel kohautti äskettäin oppositiomediaa jakamalla eläkeläisille muhkeat ruokapaketit, joihin sisältyi kymmenen kilon perunasäkin lisäksi kahvia, teetä, hunajaa, pastaa ja makkaraa. Vitsiuutissivusto Hírcsárda (joka nykyään joutuu tosissaan taistelemaan pärjätäkseen tosielämän uutisille) pani paremmaksi kertomalla, miten Budapestin hienostokaupunginosassa laatutietoiselle Fidesz-puolueen äänestäjäkunnalle jaetussa vaaliperunapaketissa on bataatteja, lohta ja toscanalaisia tryffeleitä… Kitkeristä perunavitseistä haluaisin lopetukseksi siteerata Index-sivuston mainion Grafitemberin piirrosta, jossa yhdistyvät likaiset temput, perunanjakelu ja terrorismilla pelottelu:

”Ylikonstaapeli! Naamarimies kuorma-autossa, josta on rekkarit peitetty!” – ”Lepo vaan! Fidelitas siellä vain kuljettaa vaaliperunoita.”

–

 

Olipa viikonloppu!

Huh huh.

Itävallassa on nähty sopivasti eurovaalien alla melkoinen poliittinen näytelmä. Pienemmän hallituspuolueen pitkä ”yksittäistapausten” eli lain ja poliittisen moraalin rajoja koetelleiden möläytysten ja lipsahdusten sarja (tai paremminkin perinteisen oikeistopopulismin ikiliikkujan pyöritys) päättyi edellisessä postauksessani kuvailtujen ns. Ibiza-videoiden julkituloon. ”Perusitävaltalaisten” eli Vapauspuolue FPÖ:n johtaja, varaliittokansleri HC Strache sekä parlamenttiryhmänjohtaja Johann Gudenus olivat kesällä 2017 astelleet iloisesti suoraan piilokamera-ansaan ja puhuneet siellä läpiä päähänsä. Asiaan oli osuutta sekä alkoholilla että testosteronilla. (Jossakin kohtaa näissä tallenteissa ilmeisesti kuuluu, miten Strache kuiskaa venäläisen oligarkin sukulaisena esiintyneestä naisesta Gudenukselle: Bist du deppert, die ist scharf!, eli vapaasti suomentaen “on muuten helkkarin kuuma kissa!”)

Pysäytyskuva kohuvideosta. Strache (edessä) polttaa ketjussa, takana istuvat Gudenus ja hänen serbialainen vaimonsa, kutsujen emäntä istuu edessä selin katsojaan, useimmissa kuvissa häntä ei näy laisinkaan. Pöydällä näkyy kaikenlaisia virvokkeita, Strache itse on kertonut tunnelman olleen ”kosteanhilpeä” (feuchtfröhlich). Joissain kuvissa pöydällä näkyy myös jotakin, mitä on tulkittu valkoiseksi viivaksi…

Hunaja-ansan virittäjää ei vieläkään tiedetä. Aineiston arvioineet ja julkaisseet saksalaiset lehdet Süddeutsche Zeitung ja Der Spiegel eivät tietenkään paljasta lähdettä, mutta spekulaatioissa on mainittu muun muassa aktionisti-taiteilijaryhmä Zentrum für politische Schönheit ‘Poliittisen kauneuden keskus’. Tiedossa ei myöskään ole, miksi videoaineisto julkistettiin vasta nyt – oliko jokin taho ensin suunnitellut kiristävänsä Strachea (tai jopa kiristänytkin) ja vasta myöhemmin päättänyt vuotaa videon julkisuuteen? Joka tapauksessa Strache ja Gudenus puhuivat itsensä pussiin, antoivat ymmärtää olevansa valmiita lahjontaan, rahanpesuun ja – vuoden 2017 parlamenttivaalien alla – äänestäjien manipulointiin sekä havittelevansa median herruutta Unkarin Orbánin malliin. Strache myös möläytteli varsin rankkoja väitteitä sosiaalidemokraattien silloisesta johtajasta Christian Kernistä (”alaikäisten kanssa Kapkaupungissa”) sekä nykyisestä hallituskumppanistaan, konservatiivipuolue ÖVP:n johtajasta, liittokansleri Sebastian Kurzista (”seksiorgioita takahuoneessa”).

Videon sisältö ei yllätä vähääkään, mutta siitä kyllä yllätyin, miten nopeasti tapahtumat sitten etenivät. Ensin varaliittokansleri Strache ilmoitti eroavansa välittömästi ja siirtävänsä puoluejohtajan tehtävät varamiehelleen, taannoisissa presidentinvaaleissa hyväksi kakkoseksi nousseelle ministeri Norbert Hoferille. Sitten odoteltiin muutaman tunnin ajan, mitä tekisi Schweigekanzler [‘vaikeneva liittokansleri’] Kurz, joka monien mielestä liian usein on väistänyt vastuutaan ja jättänyt reagoimatta tähänastisiin ”yksittäistapauksiin”. Sikäli kuin sisäministeri Kicklin Facebook-postaukseen on uskominen, näiden iltapäivän tuntien aikana Kurz ja Hofer väänsivät kättä siitä, jatkuisiko ÖVP:n ja FPÖ:n hallitusyhteistyö, ja avainkysymyksenä oli sisäministeriö. ÖVP halusi sisäministerin postin itselleen, Kickl olisi siirretty johonkin toiseen ministeriöön, mutta tätä ”lehmänkauppaa”, näin Kickl, FPÖ ei hyväksynyt. Siispä Kurz päätti kaataa koalition. Uudet vaalit järjestetään mahdollisimman pian, mikä tarkoittanee syyskuun alkua, elokuussahan kaikki itävaltalaiset ovat lomilla. Strachen liikuttavan anteeksipyyntö- ja jäähyväispuheen jälkeen myös Johann Gudenus on ilmoittanut sekä eroavansa FPÖ:stä että luopuvansa kansanedustajanpaikastaan.

HC Strachen poliittinen ura näyttäisi siis olevan lopussa. Viikonlopun aikana Itävallan mediaan ilmestyi jo poliittisia muistokirjoituksia nykyisistä puoluejohtajista pitkäaikaisimmalle. Erityisesti suosittelen saksantaitoisille uutistoimittaja Armin Wolfin, myös FPÖ:n poliitikkojen tiukan vahtikoiran, blogia. Wolf tapasi Strachen ensi kertaa jo vuonna 2005, kun Jörg Haider oli lähtenyt hajonneesta FPÖ:stä omille teilleen oman ”sinisen tulevaisuutensa” BZÖ:n (Bündnis Zukunft Österreich) kanssa – jonka sirpaleista sitten Haiderin kuoltua merkittävin osa palasi FPÖ:n helmoihin. Jäljelle jääneen FPÖ:n johtoon oli noussut vielä nuori ja timmi Strache. Wolf kertoo taustatutkimuksia tehdessään hämmästelleensä, miten hienosti Strache kotisivullaan kuvaili lempikirjaansa, kiistellyn saksalaisen oikeistokansallismielisen ajattelijan Ernst Jüngerin teosta Der Waldgang. Raskaslukuinen kirja ja taitavasti kirjoitettu analyysi eivät oikein sopineet kuvaan – Strache, siviiliammatiltaan hammasteknikko, ei ole älykkö eikä lukumiehiä, hänellä ei ole edes ylioppilastutkintoa. Nopea nettihaku paljasti Wolfille, että teksti oli itse asiassa erään Itävallan äärioikeistopiireissä tunnetun journalistin kynästä, ja tämän hän myös haastattelussa heitti Strachelle päin naamaa. Plagiointisyytökset saivat Strachen ensin raivostumaan ja kiistämään kaiken, sitten selittelemään ja lopuksi syyttelemään Wolfia epäreilusta pelistä.

Sama kuvio, näin Wolf, on toistunut sittemminkin. Strache käyttäytyy kuin mahtaileva teinipoika.

Hänellä on kohtalokas taipumus huomattavan epäkypsiin virhesuorituksiin sekä arveluttavan alikehittynyt arviointikyky. Ja aina jäädessään kiinni hän turvautuu mitä mielikuvituksellisimpiin ”selityksiin”.

Tälle Wolfilla on sumeilemattoman keittiöpsykologinen selitys. Vaatimattomissa oloissa kasvanut työtätekevän yksinhuoltajaäidin poika (Strachen isä hylkäsi perheensä pojan ollessa kolmivuotias) on koko ikänsä kärsinyt jonkinlaisesta alemmuuden tai ulkopuolisuuden tunteesta ja etsinyt hyväksyntää, symbolista perhepiiriä ja isähahmoa. Nämä löytyivät ensin kouluaikojen urheiluharrastuksista, sitten uusnatsien taisteluharjoitusleireiltä (joita Strache on myöhemmin vähätellyt pojannulikoiden ”värikuula-ammunnaksi”) sekä iltakouluaikoihin koululaisten Burschenschaftista, jossa Strachekin pääsi miekkailun ja Suur-Saksa-romantiikan makuun. Tämän tiukan, poikien pukuhuoneen hieltä haisevan toveruushengen Strache toi myös johtamaansa FPÖ:hön. Lähipiiri arvosti hänen sitoutuneisuuttaan, uskollisuuttaan ja solidaarisuuttaan. Sitkeällä uurastuksella Strache nosti FPÖ:n jälleen Haiderin ja tämän ”opportunististen” toverien jälkeensä jättämistä raunioista, mutta silti suuri osa poliittista establishmenttia nyrpisteli nenäänsä hänen kovaotteiselle ja rahvaanomaisuutta kaihtamattomalle linjalleen.

Poliittinen eristys päättyi ”turkoosi-sinisen” hallituskoalition syntyyn joulukuussa 2017. Strachesta tuli varaliittokansleri, joka Wolfin mukaan nautti liikuttavan vilpittömästi uudesta valta-asemastaan. Keltalehti Kronen Zeitungin etusivuilla paistatteleva Strache oli nyt yllättävän kompromissivalmis, suostui nyt odottamattoman auliisti pyytelemään anteeksi ja ottamaan etäisyyttä aina ”yksittäistapausten” iskiessä, avoimesti tuomitsemaan natsismin perinnön ja sanoutumaan siitä irti. Kenttäväen kovalinjaisemmat syvät rivit alkoivat hermostua ja ilmaista tyytymättömyyttään liian sisäsiistiksi muuttuneeseen Stracheen. Ilmeisesti tähän Strache reagoi äskettäin käyttämällä Kronen Zeitungin haastattelussa sanaa Bevölkerungsaustausch, ‘väestönvaihto’ – tämä kohua nostattanut ilmaus kuuluu äärioikeiston kielenkäyttöön ja viittaa salaliittoteoriaan, jonka mukaan jotkut pahikset suunnittelevat Euroopan valkoihoisen kristityn väestön ”korvaamista” mustanpuhuvilla muslimeilla. Sana oli tarkoitettu signaaliksi omille kannattajille: ollos huoleton, poikas valveill’ on!

Keskelle tätä kriisinpoikasta tömähti sitten Ibiza-videoskandaali. Hetken ajan Strache väläytti aikuista ja vastuuntuntoista puolta itsestään; jäähyväispuhe oli vilpittömän anteeksipyytävä, kyynelsilmäinen anteeksipyyntö vaimolle suorastaan liikuttava. (Viisikymppinen Strache on toista kertaa naimisissa ja vuodenvaihteessa syntyneen pikkupojan ”nuori” isä.) ”Järkiintyminen” ei kuitenkaan kestänyt kauaa. FPÖ:n sisällä kuulemma jo pohdiskellaan, voisiko Strache kuitenkin jäädä Wienin FPÖ:n johtoon. Ja rakkaalla, puolueen sisäisessä viestinnässä tärkeää osaa esittävällä Facebook-seinällään Strache sitten vain puolitoista vuorokautta eronsa jälkeen julistaa, käyttäen Kurt Waldheimin presidentinvaalikampanjassaan tunnetuksi tekemää uhmakasta iskulausetta: ”No nyt sitä vasta!”

Nyt on edessä sen pohdiskelu, ketkä FPÖ:n ministerit poistetaan välittömästi palleiltaan, ja erityisesti polttopisteessä on sisäministeri Kickl, FPÖ:n pitkäaikainen kampanja-aivo ja spindoctor, jonka eroa on säännöllisin mielenosoituksinkin vaadittu jo pitkään. ÖVP ilmeisesti vaatii Kicklin eroa, FPÖ taas uhkaa edelleenkin, että siinä tapauksessa lähtevät kaikki.

Perusitävaltalaisten sekoilun ja siitä seuraavien välienselvittelyjen varjoon uhkaa jäädä liittokansleri Kurzin rooli. Politiikan ihmepoika Kurz nosti pari vuotta sitten henkilökohtaisella viehätysvoimallaan ja unelmavävyn olemuksellaan ukkoutuvan ja kannatuskriisissä rämpivän ÖVP:n takaisin gallupien kärkeen, ohi sitä ennen johdossa porskuttaneen FPÖ:n, ja voi siten esiintyä tavallaan demokratian ja poliittisen kunniallisuuden pelastajana. (Niin, ehkä tämä tosiaankin on niin raadollista: Strache oli pitkään puoluejohtajista ”se ainoa, joka ei ole vanha ja ruma”, pari vuotta sitten tämän manttelin peri Kurz, samaan aikaan kun Strache tunnollisesta salilla ja solariumissa käymisestään huolimatta alkoi vanheta, plösähtää ja käyttää silmälaseja.) Mutta ÖVP:n johtoon noustessaan Kurz teki samalla kansleriudestaan henkilökohtaisen projektin, ja kriitikkojen mukaan myös hänen koalition kaatumisen yhteydessä pitämänsä puhe on pelkkää ”minä, minä, minää”.

Saksantaitoisille suosittelen Falter-lehden julkaisemaa Natascha Stroblin analyysia Kurzin puheesta. Se oli nimittäin varsin ovelasti rakennettu. Kurz asettuu ensin meidän tavallisten pöyristyneiden kansalaisten joukkoon hämmästelemään tätä FPÖ:n meininkiä ja koko järkyttävää tilannetta – vaikka itse asiassa hänen on täytynyt tietää kypsymässä olevasta katastrofista jo hieman pitempään, ja hän on myös hieman kryptisesti todennut, että ”se, että on epäselvää, miten hallituskelpoisia FPÖ:n toimijat ovat, on aina ollut selvää”. (Siis: Kurz on aina tiennyt, että populisteista ei ole hallitusvastuuta kantamaan, mutta tärkeämpää oli itse päästä kansleriksi.) Sitten alkaa sympatiankeruu ja nostalgianheruttelu: tämän hallituskoalition käynnistyessä oli kaikki hyvin, kammottava ÖVP:n ja demarien suurten koalitioiden jämähtäneisyyden aika oli lopultakin ohi, ja se oli tietenkin Kurzin ansiota. Samalla Kurz kaivaa esille ns. Silberstein-jutun eli edellisten parlamenttivaalien alla sosiaalidemokraattien (SPÖ) mainetta tahranneen yhteistyön likaisten vaalitemppujen asiantuntijan kanssa. Toisin sanoen: kaikki muut puolueet ovat pahoja, vain hohtavahaarniskainen Kurz edustaa ”politiikan” sijasta ”kansan” puolella olevaa hyvää voimaa. Lopuksi kerätään myötätuntopisteitä Kurz paralle, joka on koko ajan kärsinyt tämän itse asiassa kelvottoman hallituskumppanin rinnalla yhteiskuntarauhan ja vakauden nimissä, kunnes oli pakko todeta, että liika on liikaa, ja tehdä kipeä päätös. Yhyy.

Vasemmistoliberaalin Frankfurter Rundschaun palstoilla Stephan Hebel tiivistää: Kurz edustaa oikeistopopulismin ”porvarillista” versiota. Siihen kuuluu johtajakultin rakentaminen – tämä vahva, puhdas mies tietää parhaiten, mitä tarvitaan – demokraattisen vuoropuhelun sijasta. Ja tältä kannalta selvää on myös, että toista kukkoa ei populismin tunkiolle mahdu. Kurzin päämääränä on ollut tehdä samat asiat kuin Strache – kerätä naiiveimman äänestäjäkunnan suosiota tiukalla maahanmuuttopolitiikalla ja samalla kyykyttää köyhiä – mutta sivistyneesti, euroooppalaisesti ja täydellisen sisäsiististi, ilman natsirasitteita, avorasistista öyhötystä, Putinin nuoleskelua tai yksityiselämän sekoiluja. Toistaiseksi tämä näyttää toimineen hyvin. Vaarana on, väittää Hebel, että tällä tavalla populismi valtaa ja mädättää myös politiikan maltillisen keskustan.

***

Lopuksi vielä kurkistus itärajan taakse. Ibiza-videoskandaalin tultua julki Unkarissa hallituksen käsissä olevalta medialta kesti jonkin aikaa reagoida siihen, mitä ”lankomiesten” (sógorok on termi, jota unkarilaiset mielellään käyttävät itävaltalaisista) maassa oli tapahtunut. Hallituksen kaatumisesta ja ennenaikaisista vaaleista uutisoitiin niukasti, toki antaen tilaa Strachen syytöksille poliittisesta ajojahdista. Valtion yleisradioyhtiön uutissivusto hirado.hu muistuttaa, että kaikesta huolimatta FPÖ ei ole menettänyt kansansuosiotaan tykkänään vaan tuoreimpien mittausten mukaan vain (!) 5 prosenttiyksikköä kannatuksestaan. Hallituksen propagandatuutiksi muuttunut Origo-sivusto puolestaan tietää (viitaten yllä mainittuun sisäministeri Kicklin Facebook-kirjoitukseen, jonka unkarinnos julkaistiin Mandiner-sivustolla), että kaiken takana ovat ”maahanmuuttomieliset”, joita Kicklin ja FPÖ:n tiukka maahanmuuttovastainen linja ei miellyttänyt… Riippumattomassa unkarilaismediassa ja somessa sitä vastoin on vallinnut kitkeränriemukas tunnelma. Kitkerän siksi, että vahingoniloa Itävallan populistien mahalaskun johdosta on värittänyt kateellinen itsesääli: ”noinhan se menee sivistyneissä demokraattisissa maissa, vaan toisin on meillä”.

Yksi Unkari-aspekti tähän Ibiza-skandaaliin liittyy. Kohuvideolla Strache sanoo suoraan haluavansa muuttaa Itävallan mediamaiseman Orbánin mallin mukaiseksi, ja toisessa yhteydessä hän mainitsee mahdollisena sijoittaja-yhteistyökumppanina itävaltalaisen liikemiehen Heinrich Pecinan, “joka 15 viime vuoden aikana on ostanut kaikki Unkarin lehdet ja hoidellut ne Orbánin käsiin”. Pecinan nimi oli todellakin esillä viimeksi näyttävästi syksyllä 2016, jolloin hänen avustuksellaan hoidettiin viimeisen merkittävän riippumattoman päivälehden Népszabadságin lakkauttaminen. Mitäpä kommentoi Orbán tähän, että hänen nimensä vedetään mukaan naapurimaan hallitusta heiluttavaan skandaaliin? Ei mitään. Näin ilmoitti lehdistölle hänen tiedottajansa Bertalan Havasi (eikä kai tässä yhteydessä tarvinne muistuttaa siitä kleptokratia-bisnesverkostosta, joka Orbánin ympärillä pyörii):

Pidämme varaliittokansleri Strachen eroa Itävallan sisäisenä asiana, eikä hallitus halua kommentoida sitä. Olemme myös useampaan otteeseen tehneet selväksi, että Unkarin hallitus ei puutu liike-elämän asioihin, ei siten myöskään median omistajien päätöksiin.

 

Lankomiesten kesken

Unkarilaiset nimittävät usein itävaltalaisia leikillisesti “langoiksi” (sógorok, a mi sógoraink), viitaten tällä näiden kahden kansakunnan läheiseen suhteeseen: ei olla ns. verisukulaisia kansallisromanttis-metaforisessa mielessä mutta jossain mielessä samaa perhettä kuitenkin. Vaikka jonkinlaista historiallista kaunanpoikasta on tiettyjen piirien ajatusmaailmaan jäänyt myös Habsburgien monisatavuotiselta valtakaudelta (tähän viittaa nykyään esimerkiksi historiallinen termi labanc, aikoinaan Wienin vallanpitäjien kanssa kollaboroineista unkarilaisista käytetty haukkumasana), nykyään itävaltalaiset on kuitenkin paljon helpompi nähdä positiivisessa valossa kuin muut naapurikansat, jotka kaikki saivat Trianonin rauhassa 1920 isoja kimpaleita vanhasta Suur-Unkarista ja panivat toimeen erilaisia sortotoimia näille alueille jääneitä unkarilaisvähemmistöjä kohtaan. (Näille sortotoimille toki aiheen olivat antaneet 1800-luvun lopun unkarilaistamispolitiikka ynnä muut historialliset kaunat. Tämä on pitkä ja mutkikas tarina.)

Itävaltalaiset tosin saivat 1920 Unkarin länsirajalta suikaleen, nykyisen Itävallan Burgenlandin maakunnan, jossa asui pieni unkarilaisvähemmistö, mutta tämä on painanut vaa’assa vähemmän kuin se, että Itävaltaan on aina ollut mukava lähteä ostosmatkoille tai töihin. Tai että Itävalta vuonna 1956 auttoi ja vastaanotti tuhansia Unkarin kansannousun kukistajien alta länteen pakenevia unkarilaisia. Itävaltalaisille taas unkarilaiset ovat vähän kuin suomalaiset ruotsalaisille: entisten itäisten valtakunnanosien käsittämätöntä kieltä mongertavat puolimongolit on alettu nähdä ei vain söpön ja positiivisen eksoottisina vaan loppujen lopuksi samanlaisina valkoisina eurooppalaisina kuin mekin, moniin oudompiin maahanmuuttajaryhmiin verrattuina. (Siihen tosin on vielä matkaa, että ymmärrettäisiin tämän itäisen naapurikansan kuuluvan myös oman maan vanhaan asutushistoriaan ja väestökoostumukseen.)

Nykyisessä poliittisessa tilanteessa Itävalta ja Unkari ovat sekä samalla että eri puolella Euroopan rajalinjoja. Itävalta on perinteisesti seuraillut Saksaa, toista EU:n tärkeimmistä keskusmahdeista, enemmän kuin itäisiä naapureitaan entisen rautaesiripun takana. Jonkinlaisia yhdistäviä tekijöitä alkoi kuitenkin löytyä enemmänkin, kun vuoden 2015 pakolaiskriisin aikaan ihmisvirrat saapuivat molempien rajoille. Ensin Itävaltaan Unkarin kautta – Orbánin hallitus siis ”suojeli Unkaria” kuskaamalla kasautuneet pakolaismassat busseilla ja junilla Itävallan rajalle naapurimaan viranomaisten ja ihmisoikeusjärjestöjen huoleksi. Ja sitten suoraan Itävallan etelärajalle – kun Orbánin hallitus ”suojeli Eurooppaa” kääntämällä pakolaisvirran suoraan naapurien niskoille – missä lopulta oli ryhdyttävä jonkinlaisiin rajansulkutoimiin: a Türl mit Seitenteilen, ‘ovi jossa on sivuseinät’, niin kuin silloinen liittokansleri Faymann vähän onnettomasti Itävallan raja-aitahanketta kuvaili. Lopulta Itävallassa vaihtui hallitus, ja valtaan nousi oikeisto-äärioikeistokoalitio. Tätä vallanvaihdosta siivitti – paitsi kyllästyminen vuosikymmenet vallassa olleisiin punamustiin (sosiaalidemokraattien SPÖ ja oikeistokonservatiivinen ÖVP) koalitioihin – ennen kaikkea pakolaiskriisin lietsoma ”maahanmuuttokriittinen” (muukalaisvihainen ja rasistinen) populismi.

Nyt siis Itävaltaa hallitsee oikeiston uuden tulevaisuustoivon, ihmepoika Sebastian Kurzin johtama ja kasvonsa pessyt (myös tunnusvärinsä mustasta turkoosiksi vaihtanut) ÖVP, apunaan äärioikeistopopulistinen FPÖ. Kuten odottaa sopii, tämä hallitus kyykyttää köyhiä ja kerää populistista kannatusta kiristämällä maahanmuuttopolitiikkaa. Kurz, joka itse ennen liittokansleriksi nousuaan toimi ulkoministerinä ja sitä ennen kotouttamisasioiden valtiosihteerinä, on muuttunut suvaitsevaisesta monikulttuurisuuden ymmärtäjästä entisen hallituksen ”liian lepsun” maahanmuuttopolitiikan arvostelijaksi (siis saman politiikan, jota itse oli tekemässä). FPÖ puolestaan – vaikka puolueen sisällä valta onkin siirtynyt akateemisen Burschenschaft-porukan, äärioikeistolaisen yliopistoeliitin käsiin – esiintyy yhä tavallisen perusitävaltalaisen kansan puolueena, jonka poliittisena voimanlähteenä tuntuu yhä olevan lähinnä muukalaisviha.

Unkarin vallanpitäjät ovat odotetusti olleet innoissaan Itävallan kehityksestä. Tammikuussa Wienissä vieraillessaan pääministeri Orbán pääsi lopulta tapaamaan rakkaan aatetoverinsa, varaliittokanslerin ja FPÖ:n johtajan HC Strachen. Lehdistötilaisuudessa Orbán julisti:

Itävallassa on tähän mennessä ollut unkarilaisvastainen hallitus, Itävallan hallitus oli vihamielinen Unkaria kohtaan, tämä on nyt muuttunut, sillä nyt on vallassa hallitus, joka haluaa ylläpitää reiluja, rehellisiä ja ystävällisiä suhteita Unkariin.

Aivan näin ongelmattoman auvoista rinnakkaiselo ei kuitenkaan ole. Samaisen vierailun yhteydessä Orbán pääsi pitämään lehdistötilaisuuden myös liittokansleri Kurzin kanssa, ja täällä esiin nousi myös erinäisiä jännitteitä. Kun Orbán vastasi itävaltalaisen toimittajan kysymykseen illiberaalista demokratiasta määrätietoisesti, että hänen mielestään ”demokratiaa ei pidä samastaa liberalismiin”, Kurz korosti itse olevansa liberaali ja kristitty ja iloitsevansa Itävallan vahvasta demokratiasta. Esiin tuotiin myös pari kipeää kysymystä, vaikka samalla vakuuteltiinkin, etteivät ne olennaisesti vaikuta Itävallan ja Unkarin hyviin suhteisiin.

Ensinnäkin: Paksin ydinvoimalalaajennus, jonka Unkari on opposition kiivaasti kritisoimalla luototusjärjestelyllä tilannut Venäjältä. Itävalta on jo pitkään suhtautunut ydinvoimaan hyvin epäluuloisesti (ja mikäs on suhtautuessa, kun vuorilla vesivoimaa riittää). Vuosituhannen alussa silloinen Jörg Haiderin johtama FPÖ kampanjoi rajan takana Tšekissä sijaitsevaa Temelínin ydinvoimalaa vastaan ja yritti jopa kansanäänestyksellä kampittaa Tšekin EU-jäsenyyden. Unkarin Paksin voimalaprojektin johdosta puolestaan Itävallan nykyinen hallitus on tehnyt valituksen EU:n oikeusistuimelle.

Toiseksi: Itävallan hallitus haluaa puuttua ulkomaille maksettuihin lapsilisiin. Tällä hetkellä Itävallasta maksetaan lapsilisiä (perhetukea, Familienbeihilfe) kaikkiaan jopa 132 000:lle muualla EU:ssa asuvalle lapselle, joiden vanhemmista jompikumpi tai molemmat työskentelevät Itävallassa. Tämä summa on ollut Itävallan standardien mukainen vakio, mutta nyt – koska kyseessä ei ole palkka vaan sosiaalituen muoto, korostaa infrastruktuuriministeri, FPÖ:n Norbert Hofer – se halutaan mukauttaa lapsen asuinmaan elinkustannustasoon (ja tällä on myös tarkoitus säästää Itävallan valtion menoja sadan miljoonan euron verran, sillä suuri osa Itävallassa asuvista EU-kansalaisista tulee köyhemmistä ja ”halvemmista” maista).

Itävallassa työskentelevä unkarilainen on tähän asti saanut kunkin kotimaassa asuvan lapsensa elättämiseen 172 euroa kuussa, ensi vuoden alusta summa putoaisi 93,61 euroon. Kun ottaa huomioon, että Unkarissa käteen jäävä nettopalkka on keskimäärin 650 euroa kuussa (ja monilla aloilla ja alueilla jäädään reilusti tämän keskiarvon alle), erotus on merkittävä. Itävallan päätöstä pidetään Brysselissäkin arveluttavana ja kyseenalaisena, EU-komissio on ilmoittanut aikovansa vielä tutkia asian. Mutta varsinainen raivonpurkaus on päässyt Unkarin tunnetusti perin epädiplomaattiselta ulkoministeriltä Péter Szíjjártólta. Hänen julkilausumansa mukaan Itävallan päätös on ”arvoton ja kunniaton”, se loukkaa kymmenien tuhansien Itävallassa työskentelevien ja siellä yhtäläisesti veroa maksavien unkarilaisten oikeuksia.

Szíjjártón purkauksia on aivan äskettäin nähty muitakin. Huhtikuun lopulla hän hermostui, kun Itävallan liittopresidentti Alexander Van der Bellen Profil-lehdelle antamassaan haastattelussa otti esille myös Unkarin hallituksen propagandan ykkösmörön, George/György Sorosin. Vähän aiemmin oli nimittäin Itävallan FPÖ:n parlamenttiryhmän johtaja Johann Gudenus ryhtynyt julkisesti ”sorostelemaan” tavalla, joka Unkarissa on nykyään uusi normaali mutta Itävallassa edelleen nostattaa närkästystä ja epäilyksiä antisemitismista. Näin siis Profilin haastattelu:

profil: Johann Gudenus on parlamenttiryhmän puheenjohtajana FPÖ:n kärkimiehiä – ja hänen Soros-kritiikkiään voi pitää antisemitistisenä.
Van der Bellen: George Soros on minulle kansalaisyhteiskunnan edustaja ja ihmisystävä, joka on sijoittanut miljoonia yliopistoihin ja demokratiaa edistäviin kansalaisjärjestöihin. Hän on jo vieraillut luonani Hofburgissa [presidentin virka-asunnossa]. Tätä kritiikkiä pidän täysin aiheettomana.

profil: Gudenus sanoi sanatarkasti näin: “On paikkansapitäviä (stichhaltige) huhuja siitä, että Sorosilla on osuutensa Eurooppaan suuntautuvien migranttivirtojen tukemisessa.”
Van der Bellen: Onko herra Gudenukselta jo kysytty, mikä semmoinen paikkansapitävä huhu on olevinaan? Tämä on kerta kaikkiaan naurettavaa.

profil: Naurettavaa?
Van der Bellen: Ei pidä ottaa niin vakavasti kaikkea, mitä joku poliitikko sanoo. Soros on joskus sanonut, että Euroopalla on demografinen ongelma ja että se tarvitsee maahanmuuttoa. Tämä ei ole vain hänen mielipiteensä. Minustakin hän on oikeassa.

Tämä oli siis liikaa Szíjjártólle, jolla – kuten Mérce-uutisportaali asian ilmaisee – Soros-hälytin oitis laukesi. Szíjjártón mukaan ”Soros ei edusta eurooppalaisia vaan migrantteja ja ennen kaikkea omaa etuaan”, keinottelija kun on. Unkarin hallitus taas puolustaa Unkaria ”Sorosilta ja hänen liitännäisiltään (csatolt részei), sillä György Soros jättää jälkeensä migrantteja, kaaosta ja tuhoa.” Liittopresidentti Van der Bellen taas haluaa luoda migranttitulvan valtaaman Itävallan ja joutuu vielä tekemään tästä tiliä itävaltalaisille äänestäjille…

Mitenkähän tämän nyt tiivistäisi? Ensinnäkin tässä nähdään nationalismin paradoksi. Esimerkiksi Orbánin on helppo poseerata kaikkien muukalaiskammoisten rasistien sankarina kautta Euroopan (ja Venäjän) ja löytää yhteinen sävel Itävallan FPÖ:n kanssa. Harva aate on periaatteen tasolla niin yleismaailmallinen ja kansainvälinen kuin tämä primitiivinen kansallispopulismi, joka nykyään ongelmattoman tuntuisesti pyyhkii kautta Euroopan. Mutta jos yhteisenä arvopohjana on pelkästään ”oma kansa ensin”, mitäs tehdään sitten, kun oman kansan etuja – esimerkiksi oikeutta itävaltalaiseen lapsilisään – pitää puolustaa omia aateveljiä vastaan, jotka samoin asettavat oman kansan edun etusijalle?

Toiseksi tässä paljastuu jonkinlaisia jännitteitä myös Itävaltaa hallitsevan oikeistokoalition sisältä. Äskettäin Profil-lehti julkaisi laajan artikkelin porvarillisesti ajattelevista itävaltalaisista – yrittäjistä, yritysjohtajista, sivistysporvaristosta – jotka vanhastaan ovat äänestäneet ja tukeneet ÖVP:ta mutta valittavat puolueen hukanneen kristillisdemokraattis-sosiaaliset juurensa. Monet näistä ihmisistä ovat esimerkiksi aktiivisesti mukana maahanmuuttajien kotouttamistoimissa, korostavat paitsi kristillisen lähimmäisenrakkauden arvopohjaa myös koulutetun ja motivoituneen työvoiman tarpeellisuutta maan yrityselämälle, ja heitä harmittaa poliittisen oikeiston ajautuminen halvan ja lyhytnäköisen rajat kiinni -populismin apuriksi.

Kuten nuo yllä kuvatut Orbánin lehdistötilaisuudet osoittavat, suhde Unkarin rasismipopulismilla ratsastavaan hallintoon saattaa ehkä myös koetella Itävallan hallituspuolueiden keskinäistä suhdetta. FPÖ:n Strache on pitkään avoimesti ihaillut Orbánia, mutta Kurzin asema ja asenne ei ole niin selkeä. Nuori mutta viileä Kurz on varovainen, taitavasti sanansa asetteleva poliitikko, josta on oikeastaan vaikea sanoa, mitä aatteellisia sisältöjä hän haluaa edustaa tai puolustaa. Hänen henkilökohtaisesta suhteestaan Orbániin on kuultu monenlaisia, aivan ristiriitaisiakin väitteitä; äskettäin Éva S. Balogh arveli blogissaan, että Kurz ja Orbán eivät oikein tykkää toisistaan, ja vaikka Strachen FPÖ innokkaasti kiehnää Orbánin hallituksen kyljessä, Kurzin suhtautuminen on viime aikoina ollut paljon pidättyväisempää. Hän haluaa johtaa laajapohjaista kansanpuoluetta, mutta ei varmastikaan halua pölhöpopulistin leimaa otsaansa tai kiviriipakseen poliittisia liittolaisia, joita pitäisi Berliinissä tai Brysselissä hävetä.

Der Standard -lehdessä Hans Rauscher kirjoittaa uuden keskusta-allianssin mahdollisuudesta. Vaikka ”turkoosi-sininen” hallituskoalitio ei heti olekaan hajoamassa, osavaltiotasolla etsitään toisenlaista politiikkaa. Salzburgin osavaltiovaalit voittaneen ÖVP:n paikallisjohtaja Wilfried Haslauer ei kunnon konservatiivina halua tehdä yhteistyötä FPÖ:n kanssa, ja siellä on hahmottumassa yhteistyö, jota Haslauer todellakin nimittää keskustan allianssiksi: ÖVP:n kumppaneina voisivat olla uusliberaali NEOS-puolue sekä vihreät, jotka liittovaltiotasolla tosin putosivat parlamentista mutta Salzburgissa ovat yhä jonkinasteinen voimatekijä. Tämänsuuntaisella politiikalla, kirjoittaa Rauscher, voitaisiin toivottavasti myös ehkäistä Itävallan muuttuminen ”Orbánistaniksi”.

 

Jotain vanhaa, jotain turkoosia, jotain sinistä

Itävallan uusi hallitus on sitten nimitetty virkaansa, ja siitähän uutisoitiin Suomessa asti. Uusi hallituskoalitio kulkee Sentroopassa tärkeään värikoodityyliin turkoosi-sinisen nimellä, ”kokoomuspuolue” ÖVP:n uusi karismaattinen ”ihmepoika” Kurz kun ei halunnut käydä vaaleihin puolueen nimeä ja mustaa tunnusväriä käyttäen vaan omalla uudella listallaan uusine turkooseine tunnusväreineen. (En ole huomannut kenenkään ihmeemmin revitelleen huumoria värinnimityksen etymologiasta. ”Turkoosi” (Türkis), värin ja alun perin korukiven nimitys, palautuu ”turkkilaista” merkitsevään sanaan, koska kyseisiä korukiviä aikoinaan tuotiin Eurooppaan siihen aikaan Turkin valtakuntaan kuuluneen Persian Khorasanin maakunnan kaivoksista. Turkkilaisia taas on Itävallan maahanmuuttajista suuri ja näkyvä osa, syntymämaan mukaan tilastoiden Turkissa syntyneet ovat toiseksi suurin ryhmä Saksassa syntyneiden jälkeen, joten ”turkkilainen” nykyitävaltalaisessa ajattelussa vastaa ”prototyyppistä maahanmuuttajaa” – ja nykyinen hallitus puolestaan on kerännyt kannatuksensa nimenomaan entistä tiukempaa maahanmuuttopolitiikkaa lupaamalla.)

Näiden uutisten johdosta syntyi yhden kollegan FB-seinällä keskustelua siitä, ovatko Itävallan ”siniset” eli vapauspuolue FPÖ äärioikeistolaisia, oikeistoradikaaleja vai ”vain” oikeistopopulisteja. Vai peräti, niin kuin jotkut aatteelliset vastustajat herkästi heittävät, (sala)natseja tai (piilo)fasisteja. Tästä aukeaa joukko mahdollisia argumentointilinjoja, jotka yleensä ovat aika hedelmättömiä. Ainakin ”fasismi” on terminä niin ryöstöviljelty (entisten aikojen reaalisosialismeissa ja edelleenkin tässä suhteessa Neuvostoliiton perinteitä jatkavalla Venäjällä), että sitä on vaikea nähdä muuna kuin tunteenomaisena haukkumasanana.

Asian järkevää käsittelyä vaikeuttaa myös se, että historian tunnetuille fasismeille (ainakin Mussolinin, Hitlerin ja heidän aikalais-myötäilijöidensä) on ollut ominaista eklektisyys ja aatteellinen sekakoosteisuus, perinteisen oikeiston ja vasemmiston aateainesten yhdistely ja samalla koko oikeisto-vasemmisto-jaon kiistäminen. Hitler nousi valtaan sekä rähinähinkuisen ja katkeran, puolisyrjäytyneen proletariaatin että vaatimattoman hyvinvointinsa puolesta pelkäävän siivon alemman keskiluokan, sosialismikammoisten suurkapitalistien ja saksalais-sotilaallisen isänmaallisuuden ihanteet sisäistäneen ylemmän keskiluokan tuella. Natsien kuvitellun saksalaisuuden suureen kertomukseen (sen käytännön sovelluksista puhumattakaan) mahtui monenlaista juonnetta, jotka puhuttelivat eri kohdeyleisöjä.

”Fasismia” tai ”äärioikeistolaisuutta” tai ei, FPÖ:n kannattajakunta on kirjavaa joukkoa kuten sille suunnattu sanomakin. Osa näistä aineksista on tuttua kautta Euroopan. Kaikkiallahan on nykyään sekä jonkinlaisia uusnatseja, jotka nimenomaisesti ihailevat Hitlerin Kolmatta valtakuntaa (ja joista osa sitten paremman puutteessa voi taipua äänestämään populistista lainkuuliaisen nössöä kansanpuoluetta), että hieman toisentyyppisiä, enemmän tai vähemmän epämääräisiä ideologisia päämääriä edustavia ”maahanmuuttokriitikkoja” tai ”kansallismielisiä”, paksummin tai ohuemmin verhotun rasismin kannattajia. Kaikkialta löytyy myös populistisia uuskonservatiiveja, joille homoliittojen vastustaminen tai evoluution kiistäminen (koska sanoohan sen järkikin, ettei ihminen ole voinut kehittyä apinasta) on politiikanteon keskeisiä kysymyksiä, tai ”kunnollisia työtätekeviä” sosiaalipummien vihaajia.

Itävallan FPÖ:n aatteisiin ja kannattajiin kuuluu kuitenkin myös omaa kansallista erikoislaatua ilmentäviä aineksia. Tämä kansallinen erikoislaatu liittyy tietenkin osaksi Kolmanteen valtakuntaan ja sen perintöön, jonka jälkipyykki Itävallassa on tunnetusti hoidettu hivenen lepsummin kuin Saksassa. Mutta tämäkin perintö on Itävallassa monisyisempi ja sen juuret ovat syvemmällä kuin tietävät ne paljolti englanninkielisten uutiskanavien varassa olevat länsieurooppalaiset, joiden käsitys tästä historiasta tyhjenee sodan (”pam, kuolkaa, natsisiat!”) ja keskitysleirien kauhukertomuksiksi eksotisoituun jännäpahuuteen. (Ja joiden tietämys Itävallan 1900-luvun historiasta perustuu Sound of Musiciin ja ohittaa täysin esimerkiksi austrofasismin ajan.)

FPÖ:n (Vapauspuolue, Freiheitliche Partei) edustama ”vapausaate” tai ”kansallismielisyys” ei ole vain kaappinatsien perinteenvaalintaa, vaikka FPÖ:n edeltäjä VdU olikin selkeästi sodanjälkeisten katumattomien vanhojen natsien peitejärjestö ja vaikka FPÖ:n natsikytkökset kaikista poliittisen korrektiuden vaatimista Distanzierungeista, irtisanoutumisista ja irtiotoista huolimatta ovat epäilemättä yhä jossain kellareissa olemassa. Freiheitlich-ideologian juuret ulottuvat 1800-luvulle ja siihen samaan maaperään, josta Hitlerin natsiaate kasvoi. ”Vapaus” tarkoitti vapautta ylikansallisten hallitsijadynastioiden ja aristokraattisukujen, monikansallisten monarkioiden, niiden kaikkeinkatolisimpia majesteetteja siunaavan universaalin katolisen kirkon ja niitä lainoittavan ylikansallisen (juutalaisen!) rahalaitosverkoston vallasta. Se tarkoitti kaipuun sinisen kukan etsintää kotomaan kielestä ja kansanperinteestä kansallisromantiikan hengessä, ja saksalaisella kielialueella se tarkoitti ajatusta kaikkien saksankielisten yhteisestä kansallisvaltiosta. Tämä ”vapausaate” merkitsi myös ylioppilaiden (eikä vain sotilaiden tai sotilas-aateliston) vapautta kantaa miekkaa ja käydä kaksintaisteluja, ja sillä oli voimakas ”osakuntien”, Burschenschaft-opiskelijajärjestöjen kannattelema akateeminen perinne.

Tästä perinteestä – josta myös natsismi kasvoi mutta joka ei tyhjenny nykyiseen (uus)natsismiin – nousee ainakin kaksi mielenkiintoista seikkaa, joiden merkitystä puolestaan voimistaa se, että nykyinen FPÖ on kaikessa hiljaisuudessa joutunut paljolti Burschenschaft-väen hallintaan. Ensinnäkin ”saksalais-kansallisuus”. Osa Itävallan uuden hallituksen jäsenistä ja sen taustavoimista on kytköksissä järjestöihin, joiden ideologian mukaan Itävallan olemassaolo valtiona on historiallinen erhe. (Esimerkiksi Marko-Germania-osakunta, johon FPÖ:n suosittu presidenttiehdokas ja uuden hallituksen infrastruktuuriministeri Norbert Hofer kuuluu, on julistanut  torjuvansa ”historianvastaisen fiktion Itävallan kansakunnasta”, jota vuodesta 1945 lähtien on ”istutettu itävaltalaisten aivoihin”.) Siitä, onko tämä ristiriita maan perustuslain kanssa todellinen vakava ongelma vaiko vain historiallinen koristekiekura, jolla ei tule olemaan merkitystä todellisen hallitustyön kannalta, voi olla ja ollaankin monta mieltä.

Laajemmin FPÖ poikkeaa esimerkiksi meidän perussuomalaisistamme (jne.) tämän voimakkaan akateemisen, yhteiskunnan laitoksiin ja korkeimpiinkin herrakerhoihin juurensa työntäneen perinteensä kautta. Suomessahan oikeistopopulistien on menestyäkseen pakko vetää intellektualisminsa mahdollisimman näkymättömiin laimentavaa maisterisjätkä-linjaa. Jussi Halla-aho tohtoris- ja tiedemiehenä on yksinäinen susi vailla laajoja akateemisia tukijoukkoja, muuten puolueen ääniharavina ja keulakuvina on nähty pillerihuuruisen oloisia lihaskimppuja, kännissä sekoilevia törkypellejä tai jenkkiläistä pölhöfundamentalismia suoltavia barbeja. (En siis todellakaan pystyisi kuvittelemaan Teuvo Hakkaraista tai Laura Huhtasaarta FPÖ:ssä yhteenkään johtavaan tehtävään, vaikka puolueen syvistä riveistä samanlaisia tapauksia voi hyvinkin löytyä.)

Se jännittävä seuraus tästä akateemisesta pohjasta ja vaikutusvaltaisesta verkostoitumisesta on, että – kuten Der Standard -lehden vaalikommentaattori muistaakseni viikonlopun numerossa totesi – mitä mieltä FPÖ:n ideologiasta ja toimintasuunnitelmasta sitten ollaankin, puolueella ainakin on sellainen, ja on myös riittämiin koulutettuja asiantuntijoita panemaan sitä toimeen. Olen tällä palstalla joskus muistellut vuosituhannen taitteen edellistä oikeisto-äärioikeistokoalitiota, jonka toimintaa leimasi populistipuolueen epäpätevien ministerien pelleparaati – mutta silloinen Jörg Haiderin FPÖ oli eri puolue kuin nykyinen, jonka johtaja HC Strache tosin on syviin riveihin vetoava kansanmies, hammasteknikko vailla akateemista arvoa, mutta muu johto tiukasti akateemisissa käsissä. (Vuosituhannen vaihteen FPÖ:n Herr Doktor Haideriahan ympäröi johtotehtävissä ns. Buberlpartie, joukko nuoria miehiä, jotka vaikuttivat tulleen valikoiduiksi enemmän ulkonäkönsä kuin sisäisten kvaliteettiensa perusteella.)

Ja nyt on siis hallituksessa puolue, jonka johtaja on viettänyt nuoruutensa uusnatsiporukoissa ja jonka muidenkin tärkeiden hahmojen kaapeista voi löytyä erilaisia luurankoja. Uusi hallitusohjelma on ainakin taloudellisilta linjauksiltaan leikkauksineen ja verohelpotuksineen enemmän oikeistolainen kuin ”pientä ihmistä” kosiskelevan populistinen. Mutta samaan tapaan kuin meillä aikoinaan hallitukseen nousseet persut pyrkivät viimeiseen saakka pitämään autoveroa alhaalla, perusitävaltalaiset haluavat toteuttaa ainakin yhden tavallisen kansan toiveista eli turvata kansalaisten perusihmisoikeuden tupakanpolttoon kapakassa. Toukokuussa 2018 voimaan astuvaksi tarkoitettu ravintolatupakoinnin totaalikielto on nimittäin tarkoitus kumota. Uusista FPÖ-ministereistä taas monet vaikuttavat yllättävän asiallisilta, vaikka omassa punavihreässä mediakuplassani kannetaankin syvää huolta esimerkiksi FPÖ:n ”väkivaltamonopolista” – sekä armeija (puolustusministeriö) että poliisi (sisäministeriö) ovat nyt FPÖ:n käsissä, ja jälkimmäisen salkun sai pelätty Herbert Kickl, joka ei ole vain puoluejohtaja Strachen lähimpiä uskottuja vaan myös 1990-luvulta saakka puoluejohdon puheenkirjoittaja, pahamaineisten vaalisloganien (kuten pahennusta herättänyt ”Wiener Blut”) isä. Ulkoministeriksi nousee sitoutumaton Karin Kneissl, joka on oikeasti työskennellyt ulkoministeriön palveluksessa ja on lisäksi arabiantaitoinen Lähi-idän asiantuntija, ja sosiaali- ja terveysministeri Beate Hartinger on toiminut sekä sairaaloiden että sosiaalivakuutusyhdistysten keskusliiton johdossa.

Burschenschaft-FPÖ:n pelätty aikaansaapuus puolestaan kontrastoituu ikävästi siihen pieneen hapuiluun, jota hallituksen ykköspuolue ÖVP uuden karismaattisen ihmepoikansa johdolla osoitti. Kurz on ”messiaaninen” poliitikkotyyppi Obaman tai Macronin tapaan: lupaa jotakin aivan uutta, vetoaa henkilökohtaisella viehätysvoimallaan, mutta varsinainen poliittinen ohjelma ja tosiasialliset saavutukset voivat jäädä hämärän peittoon. Ilkeät kommentaattorit ovat huomautelleet, että Kurzilla ilmeisesti oli ollut hyvä sotasuunnitelma vallan kaappaamiseen omassa puolueessaan mutta hallituksen muodostamiseen ei paukkuja sitten riittänytkään. Monet avaintehtävät olivat viimeiseen saakka auki, ja ÖVP:n ministereistä muutamat ovat melkoisia yllätysnimiä. Valtionvarainministerin salkun saa varsin tuntematon Hartwig Löger, jolla ei ole korkeakouluopintoja laisinkaan; sen jälkeen, kun taistelulentäjän ura katkesi loukkaantumiseen, Löger siirtyi vakuutusyhtiöhommiin ja yleni vähitellen talon sisällä korkeimpaan johtoportaaseen saakka. Totaalinen yllätys on myös tiede- ja digitaaliasioiden ministeri Margarete Schramböck, IT-alan johtotehtävissä toiminut Ala-Itävallan uuden maaherran Johanna Mikl-Leitnerin luottonainen. Maanviljelijöiden edustajana poliittisen uransa käynnistänyt Elisabeth Köstinger puolestaan saa yllättäen salkkuunsa myös ympäristöasiat.

Yksi mielenkiintoinen nimi on uudesta hallituksesta lopuksi mainittava. Opetusministeriksi nousee ÖVP:n edustajana mies, jonka kanssa olen muutaman kerran jutellut kasvotusten ja kerran jopa laitoksemme kahvihuoneessa oikein mukavanhenkisen tutustumiskäynnin yhteydessä. Heinz Faßmann, Wienin yliopiston vararehtori, maantieteen ja aluekehitysasioiden tutkija, on kuulemma liittokansleri Kurzin luottomies ja uskottu asiantuntija. Wienin yliopiston ja koko tiedemaailman puolesta olen iloinen tästä uutisesta. Ja vielä iloisempi olisin, ellei yksi Faßmannin kanssa käymistäni keskusteluista olisi alkanut niin kuin se alkoi. Oli puhe silloin meillä käynnissä olleesta vähemmistöjen monikielisyyttä käsittelevästä tutkimusprojektista, ja maahanmuutto- ja integraatioasiantuntijana pidetty Faßmann (hän on itsekin maahanmuuttaja, Itävallan suurinta maahanmuuttajaryhmää eli syntyisin Saksasta) totesi jotain siihen suuntaan, että ”kyllähän se monikielisyys on hienoa, mutta sehän on paha ongelma, että maahanmuuttajalapset eivät opi saksaa”.

Tässä piilee isoja ongelmia. Mutta niistä kirjoitan ehkä vielä joskus joutessani kieliblogini puolella.

Petroolia pukkaa

”Petroli ei ole sama asia kuin musta-sininen”, otsikoi Profil-lehden päätoimittaja Christian Rainer viimeviikkoisen pääkirjoituksensa. Kysymys on tietenkin Itävallan tulevasta hallituskoalitiosta, jota parhaillaan neuvotellaan kasaan, ja värikoodeista, jotka ovat olennainen osa sentrooppalaista puoluepolitiikkaa. Turkoosista, jonka konservatiivipuolue ÖVP:n nuori isäntä Sebastian Kurz valitsi ”kansanliikelistansa” tunnusväriksi, ÖVP:n perinteisestä mustasta ja oikeistopopulistien FPÖ:n sinisestä syntyy siis muotitietoisten tunnistama petrolinsinertävä.

Mutta petrolikoalitio ei kuitenkaan ole sama asia kuin vuosituhannen vaihteessa nähty edellinen oikeisto-äärioikeisto-yhdistelmä, joka tuolloin nostatti hirmuisen vastalausemyrskyn kautta Euroopan. Maailma on muuttunut. Toisaalta ”oikean” natsiajan muistot jäävät yhä kauemmaksi menneisyyteen. Jörg Haider, joka 1990-luvulla nosti FPÖ:n valtaan, oli vielä kasvanut ”oikeiden”, tunnustavien, natsiaikaan natsipuolueessa aktiivisesti toimineiden natsivanhempien perheessä, mutta hänen seuraajansa ja epigoninsa HC Strache on ”vain” entinen uusnatsi, jolla on kokemusta vain perinneyhdistyshengessä harrastetuista sissitaisteluharjoituksista. (Nuorena, ajattelemattomana pojankloppina tuli vähän värikuula-ammuskeltua, kuten asiaa nykyään selitellään.) Ja toisaalta toleranssi tai salonkikelpoisuuskynnys on viime vuosina oikeistopopulismin nousun myötä liikahtanut kaikkialla Euroopassa, jopa EU-maiden hallituksissa on nähty puolueita, joiden aktiivit johtoporrasta myöten päästelevät rasistisia möläytyksiä tai ihan ”sattumalta” osuvat heilailevien uusnatsien kanssa samoihin tilaisuuksiin tai kuviin, ja entistä useammista asioista ”pitää saada puhua”. FPÖ ja Strache eivät tässä sakissa edes ole hurjimmasta päästä.

Itävallan FPÖ:llä on toki mielenkiintoisia paikallisia ominaispiirteitään, jotka erottavat sen esimerkiksi meidän persuistamme. Näkyvimpiä niistä on ns. akateemisen siiven voimakas osallistuminen. Burschenschaftit, 1800-luvun kansallisuusaatteen perinteitä jatkavat opiskelijajärjestöt, joissa pukeudutaan koppalakkiunivormuihin, kaksintaistellaan (eli viiltelöidään vastustajan poskiin tähän alakulttuuriin kuuluvia arpia, Schmiss) ja viljellään sitä samaa germaanimytologiaa ja rasistisvivahteista saksalaista nationalismia, josta 1900-luvun natsismikin nousi, ovat saaneet FPÖ:n johtoelimissä suhteettoman suuren vaikutusvallan. (Tutkiva journalisti Hans-Henning Scharsach julkaisi vaalien alla tästä kirjankin, Die stille Machtergreifung, ‘Hiljainen vallankaappaus’.) Tästä seuraa myös mielenkiintoinen poliittinen rasite: monet Burschenschaftit nojaavat ideologiaan, jonka mukaan Itävalta valtiona on historiallinen erehdys ja kaikkien ”etnisten saksalaisten” tulisi kuulua yhteen suureen Saksaan. Poliittiset vastustajat eivät tietenkään väsy kaivelemasta esiin näitä ohjelmakohtia ja kyselemästä, miten tällaisella taustalla ylipäätään voidaan sitoutua hallitsemaan Itävaltaa sen perustuslain mukaisesti.

Mutta selvin ero vuosituhannen vaihteen mustasinihallitukseen lienee kuitenkin siinä, että nyt vaihtoehtoja ei oikein ole. Vuoden 1999 vaalien jälkeen tilanne oli pitkään epäselvä, neuvotteluja käytiin ja kannuja valettiin pitkään, ja hallituksen muodostuminen lopulta vaalituloksen perusteella jaetulle kakkostilalle jääneen ÖVP:n ja sen silloisen johtajan Wolfgang Schüsselin johdolla oli jossain mielessä yllättävä veto, kun SPÖ kuitenkin oli kirkkaasti säilyttänyt asemansa maan suurimpana puolueena. Nyt taas on oikeastaan koko ajan ymmärretty, että sosiaalidemokraattisen SPÖ:n ja ÖVP:n perinteinen punamustakoalitio – jota Itävallassa on katseltu suurin osa sodanjälkeisistä vuosikymmenistä – ei kerta kaikkiaan enää nauti kansan luottamusta. SPÖ tosin onnistui kirimään vaalitulokseensa jonkinlaisen torjuntavoiton, ilmeisesti osaksi myös vihreiden kannattajien sääliäänillä. (Samaan tapaan kuin Wienin edellisissä osavaltiovaaleissa: vihreiden kannattajat äänestivät hammasta purren demareita, koska FPÖ:n vahvinta vastustajaa piti tukea.) Selvää on kuitenkin, että suurimman vaalivoiton sai ÖVP ja kansa haluaa Kurzin. Periaatteessa jonkinlainen hallituspohja voisi syntyä myös ”punasinisen” SPÖ-FPÖ-koalition ympärille, eikä tämä ajatus kenties olisi ollut kulttuurikonservatiivisille ay-äijädemareille kovinkaan vastenmielinen. Toisaalta kuitenkin FPÖ:n poliittiset rasitteet kaappinatsiperinteitä myöten ovat niin ilmeiset, että suuressa osassa demaririntamaa niitä ei olisi millään voitu sulattaa, ja punasiniset lähentymisyritykset olisivat repineet SPÖ:n hajalle.

Petrolikoalitiota siis rakennellaan, neuvotteluja käydään, ja tiedotusvälineisiin pullahtelee nimiä, joiden ministerikelpoisuutta kentän punavihreällä laidalla kommentoidaan päitä pudistellen. Esillä ovat olleet esimerkiksi poliittisen comebackin tehnyt eläkeläisrouvien rahastaja Martin Graf sekä Burschenschaftien parissakin naisvastineessa, Mädelschafteissa “Iduna” ja ”Sigrid” aktiivisesti toiminut, myös oikeinkirjoituskömmähdyksestään kuuluisa Anneliese “Kindergrippe” Kitzmüller. Sebastian Kurzin johtajanvalmiuksia spekuloidaan yhä: hän on kiistämättä lahjakas ja vakuuttava poliittinen esiintyjä, joka osaa asetella sanansa huolellisesti ja säilyttää viileän itsehillintänsä kiperissäkin tilanteissa, mutta mitä aatteellisia sisältöjä hän oikein edustaa ja miten uskottavasti?

Kurier-lehden verraton Michael Pammesberger kuvaa hallitusneuvotteluja:
NYT ASKARRELLAAN UUSI HALLITUS!
Toisille se on uusi innovatiivinen startup-projekti. (Kurz: Pelkästään nuoria dynaamisia ihmisiä! Kotisivu meillä on jo!)
Toiset haluavat käsialansa näkyvän tunnistettavasti. (Strache: Str… St… enhän mä saa selvää omasta käsialastani!)
Myös FPÖ:n on nyt käärittävä hihat!
ÖVP:lla on varalla luotettavaa väkeä (”vanhan” ÖVP:n ministerilista)…

Samaan aikaan SPÖ marssii happamana oppositioon. Ja vihreät, oivoi. Puolue, jolla periaatteessa olisi valtavasti aatteellista liikkumatilaa kentän vasemmalla laidalla, demarien ja vielä henkihieverissä sinnittelevien kommunistien välillä, onnistui hukkaamaan mahdollisuutensa ja hajottamaan itse itsensä. Kunnon karismaattista johtohahmoa ei löytynyt, ilmeisesti ex-vihreän Alexander Van der Bellenin voittoisa presidentinvaalikampanja kulutti jotkin keskeiset resurssit loppuun, ja lopulta yksi puolueen näkyvimmistä perustajahahmoista Peter Pilz lähti kilpailemaan entisen puolueensa kanssa omalla villillä listallaan – ja voitti sen. ”Liste Pilz” ylitti nipin napin 4 %:n äänikynnyksen ja saa ruveta sisustamaan parlamenttitaloon omia ryhmätiloja, vihreät taas tipahtivat parlamentista tykkänään.

Mutta ei tässä kyllin. Sopivasti #metoo-kampanjan yhteydessä nimittäin Pilzistä paljastui, että monenlaisissa rötösherratutkinnoissa aktiivisesti vaikuttaneella pitkän linjan Robin Hoodilla oli itsellään synkkiä salaisuuksia. Muutama päivä sitten päivälehti Die Presse ja viikkolehti Profil kertoivat, että jo vuonna 2015 Pilzin toimistossa työskennellyt nainen oli kääntynyt vihreiden parlamenttiryhmän puoleen syyttäen Pilziä toistuvista seksuaalisista ahdisteluista. Naisen toivomuksesta asia oli hoidettu puolueen sisällä eikä syytöksiä julkistettu. Seuraavana päivänä viikkolehti Falter toi julki toisenkin ahdistelusyytöksen: vuonna 2013 Pilz olisi Tirolin Alpbachissa jokavuotisessa ”Eurooppa-foorumin” tapaamisessa hätyyttänyt ja kähminyt nuorta naista, ja tälle tapaukselle löytyi todistajiakin. Jälkimmäistä syytöstä Pilz ei enää kyennyt kiistämään, ja tänään hän sitten ilmoitti, ettei ota vastaan parlamenttipaikkaansa vaan jää jonkinlaisena taustahahmona tukemaan tätä ”epäpuoluettaan”.

Edelleenkin epäselvää on, mitä oikein tapahtui. Pilzhän lähti vihreistä kesällä, kun ei saanut paikkaa puolueen ehdokaslistan kärkipäästä – olisiko niin, että tähän eivät olisikaan olleet syynä poliittiset erimielisyydet esimerkiksi maahanmuuttopolitiikasta (jossa Pilzin väitetään vetävän tiukempaa linjaa)? Ovatko vihreät siis toimineet jalosti ja herrasmiesmäisesti kun jättivät Pilzin listalta pois ahdistelutapauksen takia mutta eivät julkistaneet asiaa? Vai onko päinvastoin nyt meneillään vihreiden kostoretki vaalitappion johdosta? Salaliittoteoriat rehottavat, huhumyllyssä pyörii myös väite, että Pilzin rikkomuksista olisi tiedotusvälineille vuotanut ÖVP:tä lähellä oleva PR-ammattilainen.

Ja näin saatiin taas vaihtelua myös pohdinnoille siitä, mitä pitäisi tehdä, kun eurooppalaisen valtion hallitukseen on nousemassa puolue, jolla on lukuisia selvittämättömiä ja ”harjaamattomia” yhteyksiä ilmeisiin uusnatsimeininkeihin.

 

 

Nach der Wahl ist vor der Wahl

Itävallan liittopresidentinvaalit menivät, ja voidaan palata normaalielämään eli odottelemaan seuraavia vaaleja. Nach der Wahl ist vor der Wahl, vaalien jälkeen on ennen vaaleja, kuuluu liittovaltiossa perin ajankohtainen sanonta: ellei liittovaltion tasolla niin jossain osavaltiossa ainakin on aina vaalit tulossa. Uuvuttava, ääntenlaskentaepäselvyyksien takia uusittu ja ennakkoäänikuorten liimausongelmien takia vielä pelättyäkin pidemmäksi venynyt ruljanssi on kuitenkin nyt tältä erää ohi. Ja Itävallan saksa on yhtä ”vuoden sanaa” rikkaampi: vuoden 2016 sanaksi valittiin yleisöäänestyksellä Bundespräsidentenstichwahlwiederholungsverschiebung,  ‘liittopresidentinvaalinuusinnan lykkäys’.

Kuten jo viimeksi taisin kirjoittaa, kaikki oikeistopopulistisen FPÖ:n Norbert Hoferin kannattajat eivät hevillä suostu hyväksymään tappiota. Erinäisillä somefoorumeilla harrastetun jupinan ohella laajamittaisempi salaliittoteoria syntyi videon ympärille, jonka Euronews-kanava kesken ääntenlaskennan meni puolivahingossa julkistamaan. Kuten Profil-lehti kertoo, Euronewsilla ei ollut Wienissä omaa toimittajaa vaaleja seuraamassa, vaan Lyonissa istuva toimitushenkilö katseli livekuvaa videolta ja tulkitsi väärin numerot, jotka äänestysajan lähestyessä loppuaan näytettiin keskusvaalilautakunnan edustajan takana olevalla valkokankaalla.

Näiden lukujen mukaan Hofer oli selvästi johdossa. Mutta: kyseessä ei ollut Hochrechnung, kuten Euronewsin saksankielinen juontaja ehti virheellisesti väittää. Tämä termi, jota asiasta syntyneiden nettikeskustelujen perusteella näköjään kaikki saksantaitoisetkaan eivät ymmärrä, tarkoittaa siihen mennessä laskettujen äänien sekä odotettavissa olevien tulosten mukaan laskettua lopputulosennustetta. Luvut, joiden mukaan Hoferin ääniosuus olisi ollut selvästi yli 50%, eivät olleet tällainen Hochrechnung vaan perustuivat pelkästään siihen mennessä laskettuihin ääniin – ja koska Van der Bellenin tärkeimpien tukialueiden, suurten kaupunkien äänet olivat tässä vaiheessa laskematta ja ääntenlaskenta selvillä vasta pienimmillä paikkakunnilla, joissa Hoferin suosio oli suurempi, nämä luvut näyttivät johtoasemaa Hoferille.

Mutta kun erheellinen tieto Hoferin johtoasemasta oli kerran päässyt eetteriin ja verkkoon, sen nappasi venäläinen feikkiuutissivusto anonymousnews.ru ja ryhtyi tarmokkaasti uutisoimaan vaalipetoksesta. Itävallan sisäministeriö, yleisradioyhtiö ORF:n uutislähetys Zeit im Bild sekä faktantarkistussivusto mimikama julkaisivat oikeampaa tietoa omilla Facebook-sivuillaan, mutta tämä jäi voimattomaksi piipitykseksi: oikaisutietoa jaettiin ehkä muutaman sata kertaa, anonymousnewsin feikkiuutinen sai nopeasti 14 000 jakoa. Sieltä se levisi saksalaisten äärioikeistosaittien kautta YouTubeen ja keräsi siellä päiväkausien ajan jopa satojatuhansia katsojia. Eikä sitä saa millään pois. Huono ruoho ei kuole koskaan, kuuluu vanha intiaanien sananlasku.

Hofer itse kuten FPÖ:n johtokin on toki tunnustanut vaalitappion, vaikka myönsikin tuloksen jääneen kaivelemaan – se oli ”herättänyt hänessä nukkuvan karhun”. Periaatteessa puolue on nyt keräämässä voimiaan seuraavaan vaalitaisteluun. (Parlamenttivaalit ovat edessä 2018, ellei nykyinen hallitus sitä ennen kaadu, ja tämä näyttää vaihteeksi taas aika epätodennäköiseltä. Ylipitkän presidentinvaalisirkuksen jälkeen itävaltalaiset ovat väsyneitä vaalimeininkeihin ja valmiita antamaan nykyisen hallituksen jatkaa.) Rivit olisi siis koottava puoluejohtaja HC Strachen taakse, joka on taas tosissaan tähtäämässä liittokansleriksi, jos ei vain liittopresidentti Van der Bellen sitä jotenkin pysty estämään. Ja tämänhetkisten mielipidetutkimusten perusteella FPÖ:llä olisi hyvinkin mahdollisuuksia nousta seuraavissa vaaleissa maan suurimmaksi puolueeksi.

Mutta mitä tapahtuukaan FPÖ:n sisällä? Vaalitappionsa myöntäessään Hofer toki kuuliaisesti ilmoitti olevansa tästä lähin HC Strachen vaalikampanjan uskollinen tukija. Hän myös sanoi aivan suoraan: ”Minusta ei olisi hyväksi FPÖ:n johtajaksi.” Tarkkailijat uumoilevat kuitenkin, että Hoferin menestyksekkään vaalikampanjan tuoma poliittinen noste on alkanut hermostuttaa Strachea. FPÖ:n tilaisuuksia seuranneet toimittajat kertovat, että Strache on vaikuttanut silminnähden kireältä, kun Hofer on saanut yleisöltä innokkaammat suosionosoitukset. Mielipidetutkimusinstituutti OGM:n mukaan Hofer koetaan nykyään selvästi luotettavammaksi kuin Strache, ja poliittiset toimittajat ovat arvelleet, että tähänastiset valtapuolueet, oikeistokonservatiivinen ÖVP ja sosiaalidemokraattipuolue SPÖ, lähtisivät mieluummin hallitusyhteistyöhön ystävälliseltä ja rakentavalta vaikuttavan Hoferin johtaman FPÖ:n kanssa kuin kymmenen vuotta oppositiosta räksyttäneen kiukkuisen Strachen.

Viime päivinä Itävallan mediassa on puitu FPÖ:n uudenvuodentilaisuuden mainoslehtisen tarinaa. Puoluekokous järjestetään 14. tammikuuta Salzburgissa, ja sen puhujina olisivat ensimmäisen version mukaan Salzburgin FPÖ-johtaja Marlene Svazek, HC Strache sekä Norbert Hofer.

Saman päivän iltapuolella samainen mainos ilmestyi HC Strachen Facebook-sivulle, mutta nyt puhujien järjestystä oli vaihdettu, niin että viimeisellä, pääpuhujan paikalla oli Strache ja Hofer siirretty ”lämppäriksi”. Ja kolmen päivän päästä mainoksesta ilmestyi (kertoo FPÖ Watch -sivusto) aivan uusiksi editoitu versio, jossa puhujien järjestys ja arvojärjestys on väännetty rautalangasta: ”esipuhujina” (Vorredner) ovat Svazek ja Hofer sekä lisäksi FPÖ:n vanha vaalikampanja-, iskulause- ja puhemestari Herbert Kickl, Strache on ”pääpuhuja”, ja hänen nimensä on präntätty isoilla punaisilla kirjaimilla. Kuvaakin on muokattu jonkinlaisten keskiajan ikonografisten periaatteiden mukaisesti niin, että Strache on selvästi Svazekia ja Hoferia isompi ja korkeammalla. Ymmärsiväthän nyt varmasti kaikki?

FPÖ:n valtakunnallinen puoluekokous on odotettavissa keväällä, ja siellä on edessä taas puoluejohtajan valinta. Joku jossakin jo kommentoi ”haistavansa ilmassa Knittelfeldin aamunraikkautta”. Knittelfeldissä Steiermarkissa pidettiin vuonna 2002 kuuluisa ylimääräinen puoluekokous, jossa silloinen Jörg Haiderin johtama FPÖ hajosi sisäisiin erimielisyyksiin. FPÖ:n ministerien ero kaatoi hallituksen, ja uusissa ennenaikaisissa vaaleissa FPÖ menetti vuoden 1999 veretseisauttavasta vaalivoitostaan lähes kaksi kolmasosaa ääniä: sen ääniosuus putosi 26,9%:sta 10%:iin. Haider uskottuineen lähti FPÖ:stä ja perusti uuden puolueen, BZÖ:n, jonka vahvin osa hallitsi jonkin aikaa Haiderin omaa Kärntenin osavaltiota ja on nyttemmin palannut vanhan FPÖ:n helmoihin.

Ei historia itseään koskaan täsmälleen samanlaisena toista. Mutta mielenkiintoisia aikoja silti eletään.

Kun kanssamme on Jumala

Tänään on sitten Budapestissa luvassa vuoden 1956 kansannousun eli vallankumouksen, kuten sitä myös on haluttu nimittää, 60-vuotisjuhlintaa. Luvassa on erilaisten juhlamenojen lisäksi – joilla, kuten väitetään, Fidesz-puolue ja Viktor Orbánin hallitus haluavat korvata sen harmillisen menetyksen, että kymmenen vuotta sitten olivat oppositiossa eivätkä päässeet ohjaamaan suuren 50-vuotisjuhlan ohjelmaa – erinäisiä mielenosoituksia, mm. vihellyspillikampanja: Viktor Orbánia on tarkoitus tervehtiä vihellyskonsertilla. Oppositioviestimien iloksi hallitus myös meni juhlapäivän kunniaksi antamaan ylennyksen korkealle poliisivirkamiehelle, valtiosihteeri László Tasnádille. Tasnádi, kuinka ollakaan, on entisen maailmanajan turvallisuuspoliisin miehiä ja mm. vuonna 1989 työkseen hoitanut yhteyksiä agentteihin, joiden välityksellä valvottiin vuoden 1956 kapinahallituksen johtajan Imre Nagyn uudelleenhautaukseen liittyviä mielenilmauksia. (Tämä vuoden 1956 merkkimiesten rehabilitointi ja uudelleenhautaus kasvoi, Tasnádin ja muiden ammattilaisten valvonnasta huolimatta, suurmielenilmaukseksi, josta tuli yksi tärkeimpiä virstanpylväitä Unkarin sosialistisen järjestelmän kaatumisessa.) Että näin sitä vuoden 1956 vapaustaistelua kunnioitetaan?

Tuleeko näistä 60-vuotisjuhlista samanlainen käännekohta kuin kymmenen vuotta sitten, jolloin vuoden 1956 tapahtumien 50-vuotisjuhlien mielenilmaukset kasvoivat mellakoinniksi, joka jossakin mielessä lopulta johti silloisen sosialistihallituksen kaatumiseen? Saapa nähdä. Sitä odotellessa palataan nyt kuitenkin Itävaltaan, missä presidentinvaalikampanjan uusinta puksuttelee itävaltalaisen leppoisasti kohti uutta vaalipäivää, joulukuun neljättä.

Koko uusintavaalimeininki tietenkin tarjoaa runsaasti poliittista huumoria, tahatonta ja tahallista. Omassa punavihreässä somekuplassani on kuukausikaupalla naureskeltu ”perusitävaltalaisen” FPÖ:n kenttäväelle, josta melkoinen osa ei varmaan edelleenkään suostu ymmärtämään tai uskomaan, että vaalien uusinta sitoutumattoman vihreän ehdokkaan niukan voiton jälkeen ei johtunut vilunkipelistä vaan ääntenlaskennan muotovirheistä. (Joita tekemässä olivat myös FPÖ:n vaalitoimitsijat, ilman että kukaan heistä olisi ääntenlaskentavaiheessa mitenkään protestoinut.) Tämä kesästä asti jatkunut marina sopii hauskasti tämän hetken kansainvälisiin ykkösuutisiin eli Donald Trumpin ”jos minä häviän, niin vaaleissa on tehty vilppiä” -linjaan.

”Salaiset aseet”. Vaalien lopputuloksesta tehtävää valitusta varten Trump on tilannut paikalle kaksi asiantuntijaa Itävallasta asti. Ensimmäisenä saapuu paikalle FPÖ:n HC Strache, puolueen harmaa tiedotuseminenssi Herbert Kickl on vielä pömpelin puolella.

Tuoreimman piruilunaiheen ovat kuitenkin tarjonneet FPÖ:n presidenttiehdokkaan Norbert Hoferin uudet vaalijulisteet.

Juliste on asettelultaan perinteinen, ehdokkaan naama taustanaan hulmuava kansallislippu. Vasemmalla varsinaisena iskulauseena on joko In Eurem Sinne entscheiden (‘Päätöksentekoa teidän eduksenne’ – avoimeksi jää, tarkoitetaanko tällä, että Hofer tulee tekemään päätöksiä Itävallan kansan hyväksi, vai että äänestäjien olisi nyt tehtävä oman etunsa mukainen päätös) tai Für Österreich mit Herz und Seele (‘Itävallan puolesta sydämellä ja sielulla’).

Julisteiden julkistustilaisuus. APA:n kuva Der Standard -lehden artikkelista. 

Mutta enemmän keskustelua on nostattanut oikealla puolella pienemmällä präntätty ”So wahr mir Gott helfe” (‘Niin totta kuin Jumala minua auttakoon’). Tämähän on perinteinen valanvahvistus, joka tosin ei liittopresidentin virkavalaan välttämättä kuulu. Itävallan perustuslain artiklan 62 mukaan (epäjuristinen maallikkosuomennos)

(1) Liittopresidentti antaa virkaan astuessaan valtiopäivien edessä vakuutuksen:

”Lupaan, että tulen uskollisesti noudattamaan tasavallan perustuslakia ja kaikkia lakeja ja täyttämään velvollisuuteni parhaan tietoni ja omantuntoni mukaan.”

(2) Tähän on sallittua lisätä uskonnollinen vakuutus.

Samoin kuin FPÖ:n taannoisessa ”lähimmäisenrakkaus”-kampanjassa, tässäkin on vaikea olla näkemättä melkoisen tökeröä uskonnolla ratsastamista. Ainakin Itävallan pienen luterilaisen kirkon piiristä on jo kuulunut ensimmäinen vastalause. Salzburgin ja Tirolin evankelisen hiippakunnan superintendentti (piispa) Olivier Dantine kirjoitti Facebookissa perjantaina (ja tästä uutisoi ainakin Der Standard):

On kysymys sinänsä, voiko virkavalassa käyttää uskonnollista ilmausta kuten ”niin totta kuin minua Jumala auttakoon”. Se on Itävallassa sallittua, monetkin poliitikot käyttävät sitä, ja siitä, onko tämä sekulaarissa valtiossa sopivaa, voi hyvästä syystä kiistellä. On kuitenkin aivan eri asia, jos tätä ilmausta käytetään vaalitaistelussa maan korkeimmasta virasta. Siinä Jumalaa väärinkäytetään peitenimenä ”länsimaiselle kulttuurille”, ja näin Jumala siepataan vaalikampanjan käyttöön, sen motoksi […]

Dantinen kommenttiin ei ole paljoakaan lisättävää. Kun Hoferin tapaiset populistipoliitikot nykyään puhuvat Jumalasta ja kristinuskosta, sillä tähdätään paitsi (konservatiivisempaan) osaan julkikristillistä äänestäjäkuntaa myös siihen luultavasti paljon suurempaan segmenttiin, joka ei arjessaan juurikaan harrasta tai pidä esillä kristinuskoa tai sen arvoja mutta joka tuntee kaipuuta jonkinlaiseen turvalliseen yhtenäiskulttuurin idylliin, tietämisen tuskast pois. Aikaan, jolloin miehet olivat miehiä ja naiset keittiössä, jolloin kaikki kävivät sunnuntaisin kirkossa ja sen jälkeen kantakrouvissa, kaikilla oli paikkansa yhteiskunnassa ja työnsä (usein se sama työ, jota jo isä ja isoisä olivat tehneet) eikä kylillä liikkunut oudonväristä tai oudonuskoista väkeä molottamassa kummallista kieltä ja elämässä meidän verovaroilla.

Ajatus Jumalaan vetoamisesta on nykyajan maallistuneelle ihmiselle tietenkin aivan järjetön (sen lisäksi, että maallistuneenkin ihmisen on helppoa ymmärtää ristiriita kristinuskon lähimmäisenrakkauden ja FPÖ:n tukijoukoissa kuplivan muukalaisvihan välillä). Vitsipalstat pursuvatkin ilmeisiä reaktioita, esimerkiksi näin:

Satiirisivusto Hydran kuvassa Hofer tiukkaa: ”No? Tuleeks sitä apua?” Wienin yläpuolelta pilvien päältä kuuluu vastaus: ”Ympäri korvias saat kuule!”

Jumalaan vetoamisella on vieläkin pimeämpi puolensa, josta muistuttaa Facebookin satiiripalsta Blutgruppe HC Negativ.  ”Jumala kanssamme”, Gott mit uns, oli erinäisten armeijojen iskulause, joka vuodesta 1847 lähtien luki Preussin, sittemmin Saksan armeijan sotilaiden vyönsoljessa, myös Natsi-Saksan Wehrmachtin.

Natsien suhde kristinuskoon – sillä siitä on pakko puhua, kun puhutaan Saksan ja Itävallan nykyisistä äärioikeistoporukoista – oli varsin erikoinen. Hitler itse oli saanut katolisen kasvatuksen mutta vieraantunut aktiivisesta uskonharjoituksesta, vaikka ei muodollisesti koskaan eronnut kirkosta. Yleensä natsihierarkian ylemmillä portailla ei suvaittu mihinkään kirkkoon kuulumista – ei tosin myöskään materialistista ateismia, joten oikean natsin sopi mieluiten olla gottgläubig, epämääräiseen ei-juutalaiseen Jumalaan uskova. Mutta toisaalta kirkkoja, niiden menojen suomaa turvallisuuden- ja jatkuvuudentunnetta, perusarvojen perinnekuorrutusta, käytettiin hyväksi ”isänmaallisen” tai ”kansallismielisen” tunnelman nostatuksessa niin pitkälle kuin mahdollista.

Katolinen kirkko jossain määrin pyristeli vastaan ja kävi kaikessa hiljaisuudessa varsin sitkeää taistelua kansalaisten sieluista, vaikka sen riveissä oli vastarinnan marttyyrien ohella myös innokkaita kollaboraattoreita. Protestanttikirkkojen suhde oli vielä merkillisempi. Vaikka niistäkin löytyi natsimeiningin vastustajia, toisaalta monet protestanttipapitkin olivat innokkaita Hitlerin ja hänen ajatustensa ihailijoita. Itse asiassa protestanttikirkot olivat jo 1800-luvulla jossain mielessä hyötyneet niistä samoista romanttis-kansallismielisistä virtauksista, joista myöhemmin nousi myös natsismi: Luteeruksen usko on oikea saksalainen uskonto, katolinen kirkko taas on yli- ja epäkansallinen valtarakennelma. Tässä hengessä esimerkiksi jotkut nykyisen Slovenian ”kielirajasaksalaiset” aikoinaan kääntyivät luterilaisiksi ja jättivät katolisen kirkon, joka hyysäsi mokomia slaaveja. Tämä perinne tuntuu edelleen myös Itävallassa, missä FPÖ:n kannatus väittämän mukaan on vahvaa niillä alueilla, etenkin vuoristossa, missä protestanttiset vastarintapesäkkeet onnistuivat säilymään vastauskonpuhdistuksen ajan yli.

Katolisen kirkon suhde oikeistopopulismiinkin on edelleen yllättävän jännitteinen. Jo vuonna 2009 joukko Itävallan katolista älymystöä – teologisten tiedekuntien dekaaneja, katolisten sääntökuntien johtohenkilöitä ynnä muita – hermostui FPÖ:n myös kristillisin tunnuksin harjoittamasta maahanmuuttaja- ja islamvastaisesta propagandasta ja antoi julkilausuman ”Kristityt, vastustakaa FPÖ:tä ja sen propagandaa!”, jossa kiivaasti kehotettiin kaikkia kristittyjä vastustamaan vihapuhetta ja kristinuskon symbolien omimista muukalaisvihan palvelukseen. Tämä sai puolueen varapuheenjohtajan, nykyisen presidenttiehdokas Norbert Hoferin puolestaan eroamaan katolisesta kirkosta. Näin Hofer latasi lehdistötiedotteessaan 2009:

Satojatuhansia viattomia naisia joutui moraalisesti impotenttien katolisen kirkon inkvisiittorien toimesta noitina roviolle poltettavaksi – elävältä ja omien lastensa silmien edessä. Toisuskoisia leimattiin kerettiläisiksi, kidutettiin raa’asti ja teloitettiin. Kataarit hävitettiin. Kirkon lähetyssaarnaajat ovat vastuussa kokonaisten kulttuurien tuhosta. Antisemitismi oli korkeimmille katolilaisille piireille – ja tämä on dokumentoitu muualla kuin FPÖ:n lähteissä – kaikkea muuta kuin vierasta, muulloinkin kuin natsiaikaan, ja katolisen kirkon arkaluontoiset liiketoimet tunnetaan nyttemmin jo osassa kansalaispiirejä. Kirkon korkeimpienkin edustajien systemaattisen, jopa joukoittaisen lasten hyväksikäytön nostattamat skandaalit ovat järkyttäneet kirkkoa – myös Itävallassa – eikä niille näy loppua. Arvostan monia katolisen kirkon edustajia, mutta suurta osaa virallista kirkkolaitosta, sen kaksinaismoraalisuutta ja yhä voimistuvia vasemmistokatolilaisia virtauksia en pysty tuntemaan omakseni. Olen jo kuukausia sitten tehnyt tästä johtopäätökseni ja eronnut virallisesta katolisesta kirkosta.

Näin siis seitsemän vuotta sitten. Nyt Hoferin muistot tapahtuneesta ovat kultautuneet aivan uuteen kuosiin. Die Presse -lehden artikkeli pari päivää sitten kertoi:

Kysymykseen, miksi hän julisteissaan viittaa Jumalaan, Hofer, joka kuuluu evankeliseen kirkkoon, vastasi seuraavasti: ”Ensinnäkin minä arvostan katolista kirkkoa suuresti, vaimoni on katolilainen, lapseni ovat katolilaisia.” Hän itse on liittynyt evankeliseen kirkkoon, koska siellä myös naiset voivat toimia papinvirassa.

No ilman muuta, hyvänen aika, pitäähän naisten päästä papeiksi! Sehän tässä meitä onkin koko ajan kiusannut!

Tätä samaahan on nähty ennenkin, kun puhe on islamin ja ns. kristityn Euroopan arvojen suhteesta: samat tyypit, joille naisten oikeuksien edistäminen ei ole ollut mikään erityinen päämäärä, esimerkiksi Itävallassa ns. pyllynkourintapykälää ei lakiin tarvittu, koska seksuaalinen ahdistelu ei ole mikään oikea ongelma, muuttuvat suuriksi naisoikeustaistelijoiksi heti kun (ja vain silloin kun) vastassa on ”Naisia Ahdisteleva Muslimi”. Tai, kuten unkarilainen naispuolinen Facebook-käyttäjä vajaa kuukausi sitten kertoi julkisessa postauksessaan: hän oli mennyt kommentoimaan Unkarin pakolaiskiintiöaiheista kansanäänestystä koskevaa keskustelua, mihin muuan keskustelija oli sivistyneen eurooppalaiseen tyyliin ladannut: ”Etkö sä saatanan kananaivo huora tajua sillä olemattomalla järjelläsi että ne pakolaispaskat ei kunnioita naisia!”

Islamin ja kristinuskon suhteen tämä on siis vanhaa kauraa. Mutta näköjään samaa voi soveltaa myös kristinuskon sisällä eri kirkkokuntien kesken. En minä ole rasisti enkä natsi vaan puolustan naisia noita vastaan, hei kattokaa, ne syrjii naisia! Jos Hoferin naisasiaperustelun voisi ottaa vakavana feministisenä kannanottona, tämä ehkä antaisi katoliselle kirkolle aiheen miettiä julkisuuskuvaansa ja sen suhdetta politiikkaan. (Jos antaisi. Minkäs tuuli kiven heiluttaa – katolinen kirkko on niin suuri ja vanha instituutio, että sitä ei kovempikaan kritiikki hevin hätkäytä. Myös naispappeudesta on sen piirissä puhuttu jo pitkään, eivätkä Hoferia paljon kovemmatkaan teologiset ajattelijat ole saaneet mitään muutosta aikaan.) Ja tämän kannalta ehkä myös ymmärtää, miksi Itävallan luterilaisen kirkon edustaja haluaa puuttua Hoferin puheisiin jo varhain ja selkeästi.

Mutta. Oikeasti Hoferin virallisia selityksiä on vaikea pitää minään muuna kuin säälittävänä irtopisteiden keräilynä joiltain naiiveilta naisäänestäjiltä (sillä kyllähän FPÖ kuten meidänkin persumme tuppaa muuten olemaan äijien ja mopopoikien puolue). Ja näin puusta – tai koulujakäyneen pohjoismaisen ihmisen kuplasta – katsoen FPÖ:n naisten oikeuksilla ratsastaminen on yhtä onneton yritys kuin ”kristillisistä arvoista” meuhkaaminen niitä oikeasti tuntematta.

 

Tuli itävaltalainen jytky.

Itävallan liittopresidentinvaalin ensimmäinen kierros käytiin tänään. Postiääniä tullaan laskemaan vielä pitkään, mutta tässä vaiheessa kaikki pääuutismediat ovat yhtä mieltä: toiselle kierrokselle pääsevät kaksi ehdokasta ovat ”perusitävaltalaisten” FPÖ:n Norbert Hofer, tämän vaalin kiistaton voittaja yli 35%:n ääniosuudella, sekä entinen vihreiden johtaja, nyt sitoutumaton Alexander Van der Bellen (tällä tietoa 21,3% äänistä). Van der Bellenistä parin prosenttiyksikön päässä on sitoutumaton Irmgard Griss,  epäpoliittinen ”Mrs. Clean”, eläkkeelle jäänyt perustuslakioikeuden tuomari. Vaaleihin karnevaalihenkeä ja tahatonta huumoria tuonut Richard Lugner, eräänlainen urbaani senioriversio Vesa Keskisestä, ei vedonnut itävaltalaisten huumorintajuun 2,3%:n ääniosuutta enempää.

Somekuplani pursuaa nyt itävaltalaisten kaverieni kauhunpurkauksia. Kysellään, mihin tässä oikein voisi emigroitua, ja kauhistellaan, ”miten yli kolmasosa itävaltalaisista voi olla valmiita äänestämään uusnatsia”. Norbert Hofer ei tietenkään ole mikään maihinnousukenkäinen nahkatukka vaan kiltin naapurinpojan oloinen siivo insinöörismies ja perheenisä, jonka sympatiapisteitä kasvattaa lievä invaliditeetti – vuonna 2003 Hofer vammautui riippuliito-onnettomuudessa ja joutuu edelleenkin käyttämään keppiä kävelynsä tukena. Hänen menneisyydestään ja tuttavapiiristään, kuten erittäin monien muidenkin FPÖ:läisten, löytyy kuitenkin epäilyttäviä suhteita avoimeen uusnatsimeininkiin. On Facebook-kavereita ja -ryhmiä, jotka ihailevat Hitleriä tai käyttävät natsitunnuksia, ja Hofer itse on kuulunut äärikansallismieliseen Burschenschaft-opiskelijajärjestöön, jossa haikaillaan yhtenäisen Saksan perään. Hoferin tiedetään myös paheksuneen nykyistä natsitunnukset ja -iskulauseet sekä holokaustin kiistämisen kieltävää ”kieltolakia”, koska se ”hipoo sananvapauden rajoittamista”. Ja yhdessä muiden FPÖ:n kansanedustajien kanssa hän saapui valtiopäivien avajaisiin rinnassaan ruiskukka, jolla Itävallassa on tunnettu historia natsisymbolina.

Hoferin vastaehdokkaaksi ilmeisesti nousevalla Alexander Van der Bellenillä on mielenkiintoinen tausta. Itävallan vihreää puoluetta vuosina 1997–2008 johtanut kansantaloustieteen emeritusprofessori on syntynyt Wienissä 1944, mutta hänen vanhempansa olivat tuolloin vasta äskettäin saapuneet maahan Virosta. Sinne puolestaan Van der Bellenin isän perhe oli muuttanut Venäjän vallankumousta pakoon Pihkovan lähistöllä sijainneesta kartanostaan. Suku oli siis venäläistä aatelia, vaikka juontikin juurensa perimätiedon mukaan 1600-luvun lopulla Hollannista saapuneesta laivanrakentajasta, ja nykyisen presidenttiehdokkaan vanhemmat puhuivat keskenään vanhanaikaista herrasväen venäjää, vaikka ”Sascha”-poikaan ei siitä kuulemma tarttunut kuin muutama voimasana. Sikäli kuin olen ymmärtänyt, Van der Bellenin vanhemmilla oli sotien välisenä aikana Viron kansalaisuus. Jos hyvin käy, Itävallalla voi siis kohta olla presidentti, joka voisi olla myös Viron kansalainen.

Mutta käykö niin? Saadaanko kaikki ne, jotka ensimmäisellä kierroksella äänestivät Grissiä, Hundstorferia tai Kholia, siis myös tiukat oikeistolaiset, hartaat katolilaiset tai vakaumukselliset vanhan ajan työväenliikkeen haalarimiehet, äänestämään luisuharteista pääkaupunkilaisälykköä, joka haastattelussa vaikuttaa toisinaan vain hivenen ryhdistetyltä versiolta Jörn Donnerista? Saako Van der Bellen taakseen myös maaseudun syvät rivit?  Pääkaupungissa hän kyllä oli jo ensimmäisellä kierroksella ehdokkaista suosituin.

”Menkää äänestämään 22.5., että Itävallasta voisi tulla Wien!” Kuvassa Wienin äänikuninkaiden ääniprosentit. Myös Grazissa tulos oli samantapainen.

Ja jos Van der Bellen valitaan, voiko hän toteuttaa uhkauksensa ja kieltäytyä nimittämästä liittokansleriksi FPÖ:n HC Strachea, jos seuraavissa parlamenttivaaleissa gallupien povailema jytky tosiaankin toteutuu?

Ehkä tärkeintä tässä on kuitenkin, että Itävaltaa melkeinpä koko sodanjälkeisen ajan kahdestaan hallinneet ”punaiset” ja ”mustat”, sosiaalidemokraattinen SPÖ ja konservatiivinen Kansanpuolue ÖVP, eivät kyenneet asettamaan vakavasti otettavaa ehdokasta. ÖVP:n umpikatolilainen eläkevaari Andreas Khol ja SPÖ:n pitkän linjan ammattiyhdistysjyrä Rudolf Hundstorfer jäivät ääntenjaossa 11%:n tietämille, eikä kummallakaan ollut mitään mahdollisuuksia jatkoon. Ilmeisesti yritys vetää populistipuoluettakin populistisempaa ”maahanmuuttokriittistä” politiikkaa ei ole vakuuttanut ketään, vaikka esimerkiksi sisäministeri Johanna Mikl-Leitner (ÖVP) möläytyksineen Festung Europasta (”Eurooppa-linnoitus”, termi, jonka natsit lanseerasivat, kun toinen maailmansota alkoi kääntyä tappiolliseksi) onkin parhaansa yrittänyt… Alkaa vaikuttaa siltä, että punamustien hallituskoalitioiden aika on lopullisesti ohi. Jos ei tähänastisilta valtionhoitajapuolueilta löydy edes yhtä miestä tai naista uskottavaksi presidenttiehdokkaaksi, mistä ne löytäisivät itselleen vakuuttavat johtohahmot ja riittävästi vakuuttavia kansanedustajaehdokkaitakaan, kun seuraavat parlamenttivaalit viimeistään vuonna 2018 ovat edessä?

Jörg Haider -vainaja aikoinaan kaavaili ”kolmatta tasavaltaa” eli perustavaa muutosta ”toisen tasavallan”, sodanjälkeisten vuosikymmenien punamustaan meininkiin, hallituskoalitiojärjestelmään, jossa koko yhteiskunta laitoksineen oli jaettu kahden pääpuolueen voimasuhteiden mukaisiin jäsenkirjareviireihin. Tämän muutoksen toisi tietenkin hänen FPÖ-Vapauspuolueensa. Profil-lehden päätoimittajan Christian Rainerin mielestä tämä kolmas tasavalta on nyt ollut ja mennyt. Haiderin synnyttämä systeemi, jossa FPÖ leijaili punamustan valtakoalition liepeillä ja välillä jonkin aikaa vallan ytimessäkin, on nyt ohi, koska tähänastiset valtapuolueet ovat menettäneet kaiken uskottavuutensa. Edessä on neljäs tasavalta ja jonkinlainen kaaoksen aika. Kävi presidentinvaaleissa miten kävi, viimeistään seuraavissa parlamenttivaaleissa tulee selväksi, että FPÖ on nyt tullut jäädäkseen, ja se tulee populistipuolueiden tapaan käyttämään valtaa, vaikka kyvyt eivät siihen riittäisi. Rainer povailee, että edessä on sama, mitä pienemmässä mittakaavassa jo aikoinaan nähtiin Jörg Haiderin hallitsemassa Kärntenin osavaltiossa: holtitonta rahankäyttöä ja epäpätevien hyväveliporukoiden kähmintöjä, joiden lasku tulee aikanaan lankeamaan kaikille veronmaksajille. It’s the economy, stupid – tämä olisi hyvä muistaa, kun poliittista mutapainia käydään vaalivaltiksi paisutellun pakolaiskriisin ja muukalaiskammon ympärillä.

 

Ihr Kinderlein kommet

Joulu joutuu taas Itävaltaan. Vanillekipferlejä (vaniljalla maustettuja sarven muotoisia pikkuleipiä) leivotaan, Christkindliä odotetaan tuomaan lahjoja, joulumarkkinakojujen ympärillä leijailee Glühweinin sekä hedelmä- tai marjamehupohjaisen, tarvittaessa esim. rommilla terästetyn Punschin tuoksu. Kansa kaipaa joulun hellänharrasta tunnelmaa, jota usein kuvataan adjektiivilla besinnlich. Seimiasetelmia ja enkeleitä on joka puolella, ja joululauluissa, kuten tuossa otsikossa siteeratussa, kutsutaan lapsosia Kristus-lapsen seimen äärelle – siitä huolimatta, että tuoreen tutkimuksen mukaan vain 11% itävaltalaisista pitää joulua ennen kaikkea keskeisenä kristillisenä juhlana. Useimmille olennaista joulussa ovat vapaapäivät ja yhdessäolo perheen ja läheisten kanssa.

Tämä on ollut ankara vuosi. Pakolaiskriisi on koetellut asenteita ja ihmissuhteita ja ilmeisesti ajanut entistä useampia ihmisiä etsimään turvaa perusarvoista ja niin kutsutusta kristityn Euroopan identiteetistä – niin etäinen kuin maallistuneen hyvinvointieurooppalaisen suhde kristinuskoon yleensä onkin. Tästä syntyy syvä ristiriita. Toisaalta kristinuskon ydinsanomaan kuuluu lähimmäisenrakkaus nimenomaan myös outoja ja pelottavia ”lähimmäisiä” kohtaan, ja joulun ydinkertomuksessa itse Jumala syntyy talliin hätämajoitettuun Lähi-idän perheeseen. Esimerkiksi Itävallan katolinen kirkko arkkipiispa Schönbornia myöten kehottaa seurakuntalaisia näkemään pakolaisissa muistutuksen siitä, miten ”itse Jumala on etsimässä majapaikkaa”.

(Tässä kohtaa on muistutettava, että jälleen kerran Unkarissa asiat ovat toisin. Samalla kun Länsi-Euroopan kirkot hätämajoittivat pakolaisia  seurakuntataloihin ja kirkkoihin itse Vatikaania myöten, Unkarin katolinen arkkipiispa Péter Erdő ilmoitti syyskuun alussa, että pakolaisia majoittamalla kirkko rikkoisi lakia ja syyllistyisi ihmissalakuljetukseen, Szeged-Csanádin katolinen piispa László Kiss-Rigó pani vielä paremmaksi julistamalla, että paavi on väärässä pakolaisten suhteen: ne eivät ole pakolaisia vaan Allah akbaria huutavia maahantunkeutujia. Tuomiosunnuntain saarnassaan Győrin katolisen seurakunnan kirkkoherra kehotti kaikkia uskovia kiireesti allekirjoittamaan Fidesz-puolueen pakolaiskiintiöitä vastustavan joukkovetoomuksen, ettei ”isänmaassamme koittaisi muukalaisten epäinhimillinen ja pelontäyteinen valtakunta”. Ja viikko-pari sitten Fidesz-puolueen epävirallinen törkytuutti ja kristillisillä arvoilla ratsastavan pääministeri Orbánin vanha ystävä, suorasuinen toimittaja Zsolt Bayer julisti, että tämä nykyinen, pakolaisia puolustava paavi on Tiedättekylläkeiden käskyläinen, ”ostettu mies”.)

Toisaalta Eurooppaan tulvivien, paljolti islaminuskoisten pakolaisten herättämä ahdistus purkautuu Itävallassakin pelkona islamia kohtaan ja pakona nimikristillisyyden tai ”kristillisten arvojen” suojiin. Edellä linkittämässäni, Profil-lehden teettämässä mielipidetutkimuksessa 62% itävaltalaisista oli sitä mieltä, että islamilaisia lastentarhoja olisi valvottava tarkemmin kuin muiden uskontokuntien vastaavia. (Sitä vastoin kysymys, kuuluvatko uskonnot ylipäätään lastentarhoihin, jakoi vastaajat jokseenkin tarkkaan fifty-fifty.) Taustalla oli etenkin keltalehti Kronen Zeitungin innokkaasti uutisoima, Wienin yliopiston islamintutkimuksen laitoksella laadittu kohututkimus, jonka mukaan Wienissä toimivat yksityiset islamilaiset lastentarhat – yksityisiä lastentarhoja voivat pyörittää ja pyörittävätkin erinäiset uskonnolliset ja etniset yhteisöt – eristävät lapsia omaan rinnakkaisyhteiskuntaansa, eivät opeta saksan kieltä, sitä vastoin välittävät fundamentalistista, kenties ääri-islamilaista uskonnollisuutta. Asia on luultavasti monisyisempi kuin Krone-perspektiivistä näyttää; ainakin ORF:n dokumenttiohjelman toimittajat, jotka kävivät sekä islamilaisessa (kuten myös juutalaisessa ja katolilaisessa) lastentarhassa että tapaamassa Wienin kaupungin lastentarhoja valvovia viranomaisia, saivat tilanteesta aika lailla toisenlaisen kuvan.

Hupaisamman muodon muukalaiskammo sai kuluneella viikolla, kun ”perusitävaltalaisten” (FPÖ) perheasiavaltuutettu Anneliese Kitzmüller vaati parlamentissa perheasiainministeri Sophie Karmasinia (konservatiivipuolue ÖVP) tekemään selkoa siitä, miten pakolaiskriisi vaikuttaa lastentarhoihin ja lastenseimiin sekä erityisesti, paljonko ”ilman saattajaa saapuneita pakolaisia” seimiin on sijoitettu. Kun nyt kerran seimistä puhutaan: runsaasti hilpeyttä ympäri somea herätti Kitzmüllerin oikeinkirjoitus. Sanan Krippe ‘seimi’ sijasta kyselyn tekstissä luki kautta linjan Grippe ‘flunssa’, täkäläisissä saksan murteissa kun usein nämä behmeät ja kovat konsonantit menevät sekaisin. (Yleiseurooppalainen ilmiö lienee sekin, miten juuri kansalliskielen merkitystä hehkuttavat ”kansallismieliset” kompastelevat äidinkielensä kieliopin tai oikeinkirjoituksen kanssa – ja miten näille ”isäm maallisille elämäm koululaisille” asiasta irvaillaan.) Kitzmüller on sittemmin vetänyt Kindergrippe-kysymyksensä takaisin, mutta ilman ministeriön vastaustakin voidaan arvella, että lastenseimi-ikäisten eli kolmivuotiaiden ja sitä nuorempien saattajatta saapuneiden pakolaislasten määrä ja vaikutus Itävallan yhteiskuntaan lienee häviävän pieni.

Niin, ne turvalliset perusarvot. Joulu tarjoaa muukalaisvihalla ratsastaville populisteille tilaisuuden vedota perinteisiin ja turvallisuuden kaipuuseen. Näin toivottaa kannattajilleen hyvää joulua FPÖ:n johtaja HC Strache:

”Meidän perinteemme. Meidän arvomme. Meidän juhlamme.”

Mitä ”meidän perinteemme” ja ”meidän arvomme” ovat, sen saa ilmeisesti kukin mielessään päätellä. Jonkinlaista arvokeskusteluahan on maahanmuuttajien kotouttamisen yhteydessä käyty Itävallassa kuten muuallakin: mitkä ovat ne arvot, joiden tuntemista ja tunnustamista tänne asettuvilta muukalaisilta voi ja pitää vaatia? Kotouttamisviranomaisten taannoin julkaisemaa, maahanmuuttajille tarkoitettua ”arvoaapista” on Saksaa myöten arvosteltu naiiviksi ja todellisuudelle vieraaksi. Sosiaalisessa mediassa on lähtenyt kiertämään mm. tällainen, hieman realistisempi kiteytys:

Itävaltalaiset arvot: (1) Ei onnistu. (2) Jos nyt ihan suoraan sanotaan. [Tarkoittaa joko että seuraavaksi ollaan sanomassa jotain ikävää tai että puhujalla ei ole aikomustakaan puhua rehellisesti.] (3) Hällä väliä.

Sen verran epäjouluisen ilkeä minun on nyt pakko olla, että liitän tähän satiirisen Facebook-sivuston Blutgruppe HC Negativ muokkaelman perusitävaltalaisten jouluviestistä. Yksi tämän sivuston vakituisista irvailuaiheista on Strachen fyysinen olemus, johon tunnollisesta salilla ja solariumissa käymisestä huolimatta alkavat ikä (Strache on 46-vuotias) sekä yöelämässä viihtyminen asianmukaisine virvokkeineen painaa jälkensä. Blutgruppen ilkimykset ovat vaihtaneet joulutervehdykseen ajankohtaisemman kuvan, josta silmäpusseja ei ole retusoitu pois, ja hieman editoineet tekstiäkin:

”Meidän perinteemme. Meidän maksa-arvomme. Meidän juhlamme.”

Iloisen joulujuhlan lisäksi Strache on pantu toivottamaan ”kolmea olutta” (viittaus Strachen nuoruudensynteihin eli kohuttuun valokuvaan, jossa Strache väittämän mukaan on tekemässä uusnatsien ns. Kühnengruß-tervehdystä kolme sormea ojossa, oman selityksensä mukaan taas tilaamassa drei Bier).

Ja nyt lopetan ilkeilyni toistaiseksi. Kaikesta huolimatta, hyvät lajitoverit, hyvää joulua teille kaikille. Muistetaan joulun muiden arvojen ohella myös ne maksa-arvot. Unohdetaan flunssat ja hiljennytään seimen äärelle. Ihan oikeasti.