Lankomiesten kesken

Unkarilaiset nimittävät usein itävaltalaisia leikillisesti “langoiksi” (sógorok, a mi sógoraink), viitaten tällä näiden kahden kansakunnan läheiseen suhteeseen: ei olla ns. verisukulaisia kansallisromanttis-metaforisessa mielessä mutta jossain mielessä samaa perhettä kuitenkin. Vaikka jonkinlaista historiallista kaunanpoikasta on tiettyjen piirien ajatusmaailmaan jäänyt myös Habsburgien monisatavuotiselta valtakaudelta (tähän viittaa nykyään esimerkiksi historiallinen termi labanc, aikoinaan Wienin vallanpitäjien kanssa kollaboroineista unkarilaisista käytetty haukkumasana), nykyään itävaltalaiset on kuitenkin paljon helpompi nähdä positiivisessa valossa kuin muut naapurikansat, jotka kaikki saivat Trianonin rauhassa 1920 isoja kimpaleita vanhasta Suur-Unkarista ja panivat toimeen erilaisia sortotoimia näille alueille jääneitä unkarilaisvähemmistöjä kohtaan. (Näille sortotoimille toki aiheen olivat antaneet 1800-luvun lopun unkarilaistamispolitiikka ynnä muut historialliset kaunat. Tämä on pitkä ja mutkikas tarina.)

Itävaltalaiset tosin saivat 1920 Unkarin länsirajalta suikaleen, nykyisen Itävallan Burgenlandin maakunnan, jossa asui pieni unkarilaisvähemmistö, mutta tämä on painanut vaa’assa vähemmän kuin se, että Itävaltaan on aina ollut mukava lähteä ostosmatkoille tai töihin. Tai että Itävalta vuonna 1956 auttoi ja vastaanotti tuhansia Unkarin kansannousun kukistajien alta länteen pakenevia unkarilaisia. Itävaltalaisille taas unkarilaiset ovat vähän kuin suomalaiset ruotsalaisille: entisten itäisten valtakunnanosien käsittämätöntä kieltä mongertavat puolimongolit on alettu nähdä ei vain söpön ja positiivisen eksoottisina vaan loppujen lopuksi samanlaisina valkoisina eurooppalaisina kuin mekin, moniin oudompiin maahanmuuttajaryhmiin verrattuina. (Siihen tosin on vielä matkaa, että ymmärrettäisiin tämän itäisen naapurikansan kuuluvan myös oman maan vanhaan asutushistoriaan ja väestökoostumukseen.)

Nykyisessä poliittisessa tilanteessa Itävalta ja Unkari ovat sekä samalla että eri puolella Euroopan rajalinjoja. Itävalta on perinteisesti seuraillut Saksaa, toista EU:n tärkeimmistä keskusmahdeista, enemmän kuin itäisiä naapureitaan entisen rautaesiripun takana. Jonkinlaisia yhdistäviä tekijöitä alkoi kuitenkin löytyä enemmänkin, kun vuoden 2015 pakolaiskriisin aikaan ihmisvirrat saapuivat molempien rajoille. Ensin Itävaltaan Unkarin kautta – Orbánin hallitus siis ”suojeli Unkaria” kuskaamalla kasautuneet pakolaismassat busseilla ja junilla Itävallan rajalle naapurimaan viranomaisten ja ihmisoikeusjärjestöjen huoleksi. Ja sitten suoraan Itävallan etelärajalle – kun Orbánin hallitus ”suojeli Eurooppaa” kääntämällä pakolaisvirran suoraan naapurien niskoille – missä lopulta oli ryhdyttävä jonkinlaisiin rajansulkutoimiin: a Türl mit Seitenteilen‘ovi jossa on sivuseinät’, niin kuin silloinen liittokansleri Faymann vähän onnettomasti Itävallan raja-aitahanketta kuvaili. Lopulta Itävallassa vaihtui hallitus, ja valtaan nousi oikeisto-äärioikeistokoalitio. Tätä vallanvaihdosta siivitti – paitsi kyllästyminen vuosikymmenet vallassa olleisiin punamustiin (sosiaalidemokraattien SPÖ ja oikeistokonservatiivinen ÖVP) koalitioihin – ennen kaikkea pakolaiskriisin lietsoma ”maahanmuuttokriittinen” (muukalaisvihainen ja rasistinen) populismi.

Nyt siis Itävaltaa hallitsee oikeiston uuden tulevaisuustoivon, ihmepoika Sebastian Kurzin johtama ja kasvonsa pessyt (myös tunnusvärinsä mustasta turkoosiksi vaihtanut) ÖVP, apunaan äärioikeistopopulistinen FPÖ. Kuten odottaa sopii, tämä hallitus kyykyttää köyhiä ja kerää populistista kannatusta kiristämällä maahanmuuttopolitiikkaa. Kurz, joka itse ennen liittokansleriksi nousuaan toimi ulkoministerinä ja sitä ennen kotouttamisasioiden valtiosihteerinä, on muuttunut suvaitsevaisesta monikulttuurisuuden ymmärtäjästä entisen hallituksen ”liian lepsun” maahanmuuttopolitiikan arvostelijaksi (siis saman politiikan, jota itse oli tekemässä). FPÖ puolestaan – vaikka puolueen sisällä valta onkin siirtynyt akateemisen Burschenschaft-porukan, äärioikeistolaisen yliopistoeliitin käsiin – esiintyy yhä tavallisen perusitävaltalaisen kansan puolueena, jonka poliittisena voimanlähteenä tuntuu yhä olevan lähinnä muukalaisviha.

Unkarin vallanpitäjät ovat odotetusti olleet innoissaan Itävallan kehityksestä. Tammikuussa Wienissä vieraillessaan pääministeri Orbán pääsi lopulta tapaamaan rakkaan aatetoverinsa, varaliittokanslerin ja FPÖ:n johtajan HC Strachen. Lehdistötilaisuudessa Orbán julisti:

Itävallassa on tähän mennessä ollut unkarilaisvastainen hallitus, Itävallan hallitus oli vihamielinen Unkaria kohtaan, tämä on nyt muuttunut, sillä nyt on vallassa hallitus, joka haluaa ylläpitää reiluja, rehellisiä ja ystävällisiä suhteita Unkariin.

Aivan näin ongelmattoman auvoista rinnakkaiselo ei kuitenkaan ole. Samaisen vierailun yhteydessä Orbán pääsi pitämään lehdistötilaisuuden myös liittokansleri Kurzin kanssa, ja täällä esiin nousi myös erinäisiä jännitteitä. Kun Orbán vastasi itävaltalaisen toimittajan kysymykseen illiberaalista demokratiasta määrätietoisesti, että hänen mielestään ”demokratiaa ei pidä samastaa liberalismiin”, Kurz korosti itse olevansa liberaali ja kristitty ja iloitsevansa Itävallan vahvasta demokratiasta. Esiin tuotiin myös pari kipeää kysymystä, vaikka samalla vakuuteltiinkin, etteivät ne olennaisesti vaikuta Itävallan ja Unkarin hyviin suhteisiin.

Ensinnäkin: Paksin ydinvoimalalaajennus, jonka Unkari on opposition kiivaasti kritisoimalla luototusjärjestelyllä tilannut Venäjältä. Itävalta on jo pitkään suhtautunut ydinvoimaan hyvin epäluuloisesti (ja mikäs on suhtautuessa, kun vuorilla vesivoimaa riittää). Vuosituhannen alussa silloinen Jörg Haiderin johtama FPÖ kampanjoi rajan takana Tšekissä sijaitsevaa Temelínin ydinvoimalaa vastaan ja yritti jopa kansanäänestyksellä kampittaa Tšekin EU-jäsenyyden. Unkarin Paksin voimalaprojektin johdosta puolestaan Itävallan nykyinen hallitus on tehnyt valituksen EU:n oikeusistuimelle.

Toiseksi: Itävallan hallitus haluaa puuttua ulkomaille maksettuihin lapsilisiin. Tällä hetkellä Itävallasta maksetaan lapsilisiä (perhetukea, Familienbeihilfe) kaikkiaan jopa 132 000:lle muualla EU:ssa asuvalle lapselle, joiden vanhemmista jompikumpi tai molemmat työskentelevät Itävallassa. Tämä summa on ollut Itävallan standardien mukainen vakio, mutta nyt – koska kyseessä ei ole palkka vaan sosiaalituen muoto, korostaa infrastruktuuriministeri, FPÖ:n Norbert Hofer – se halutaan mukauttaa lapsen asuinmaan elinkustannustasoon (ja tällä on myös tarkoitus säästää Itävallan valtion menoja sadan miljoonan euron verran, sillä suuri osa Itävallassa asuvista EU-kansalaisista tulee köyhemmistä ja ”halvemmista” maista).

Itävallassa työskentelevä unkarilainen on tähän asti saanut kunkin kotimaassa asuvan lapsensa elättämiseen 172 euroa kuussa, ensi vuoden alusta summa putoaisi 93,61 euroon. Kun ottaa huomioon, että Unkarissa käteen jäävä nettopalkka on keskimäärin 650 euroa kuussa (ja monilla aloilla ja alueilla jäädään reilusti tämän keskiarvon alle), erotus on merkittävä. Itävallan päätöstä pidetään Brysselissäkin arveluttavana ja kyseenalaisena, EU-komissio on ilmoittanut aikovansa vielä tutkia asian. Mutta varsinainen raivonpurkaus on päässyt Unkarin tunnetusti perin epädiplomaattiselta ulkoministeriltä Péter Szíjjártólta. Hänen julkilausumansa mukaan Itävallan päätös on ”arvoton ja kunniaton”, se loukkaa kymmenien tuhansien Itävallassa työskentelevien ja siellä yhtäläisesti veroa maksavien unkarilaisten oikeuksia.

Szíjjártón purkauksia on aivan äskettäin nähty muitakin. Huhtikuun lopulla hän hermostui, kun Itävallan liittopresidentti Alexander Van der Bellen Profil-lehdelle antamassaan haastattelussa otti esille myös Unkarin hallituksen propagandan ykkösmörön, George/György Sorosin. Vähän aiemmin oli nimittäin Itävallan FPÖ:n parlamenttiryhmän johtaja Johann Gudenus ryhtynyt julkisesti ”sorostelemaan” tavalla, joka Unkarissa on nykyään uusi normaali mutta Itävallassa edelleen nostattaa närkästystä ja epäilyksiä antisemitismista. Näin siis Profilin haastattelu:

profil: Johann Gudenus on parlamenttiryhmän puheenjohtajana FPÖ:n kärkimiehiä – ja hänen Soros-kritiikkiään voi pitää antisemitistisenä.
Van der Bellen: George Soros on minulle kansalaisyhteiskunnan edustaja ja ihmisystävä, joka on sijoittanut miljoonia yliopistoihin ja demokratiaa edistäviin kansalaisjärjestöihin. Hän on jo vieraillut luonani Hofburgissa [presidentin virka-asunnossa]. Tätä kritiikkiä pidän täysin aiheettomana.

profil: Gudenus sanoi sanatarkasti näin: “On paikkansapitäviä (stichhaltige) huhuja siitä, että Sorosilla on osuutensa Eurooppaan suuntautuvien migranttivirtojen tukemisessa.”
Van der Bellen: Onko herra Gudenukselta jo kysytty, mikä semmoinen paikkansapitävä huhu on olevinaan? Tämä on kerta kaikkiaan naurettavaa.

profil: Naurettavaa?
Van der Bellen: Ei pidä ottaa niin vakavasti kaikkea, mitä joku poliitikko sanoo. Soros on joskus sanonut, että Euroopalla on demografinen ongelma ja että se tarvitsee maahanmuuttoa. Tämä ei ole vain hänen mielipiteensä. Minustakin hän on oikeassa.

Tämä oli siis liikaa Szíjjártólle, jolla – kuten Mérce-uutisportaali asian ilmaisee – Soros-hälytin oitis laukesi. Szíjjártón mukaan ”Soros ei edusta eurooppalaisia vaan migrantteja ja ennen kaikkea omaa etuaan”, keinottelija kun on. Unkarin hallitus taas puolustaa Unkaria ”Sorosilta ja hänen liitännäisiltään (csatolt részei), sillä György Soros jättää jälkeensä migrantteja, kaaosta ja tuhoa.” Liittopresidentti Van der Bellen taas haluaa luoda migranttitulvan valtaaman Itävallan ja joutuu vielä tekemään tästä tiliä itävaltalaisille äänestäjille…

Mitenkähän tämän nyt tiivistäisi? Ensinnäkin tässä nähdään nationalismin paradoksi. Esimerkiksi Orbánin on helppo poseerata kaikkien muukalaiskammoisten rasistien sankarina kautta Euroopan (ja Venäjän) ja löytää yhteinen sävel Itävallan FPÖ:n kanssa. Harva aate on periaatteen tasolla niin yleismaailmallinen ja kansainvälinen kuin tämä primitiivinen kansallispopulismi, joka nykyään ongelmattoman tuntuisesti pyyhkii kautta Euroopan. Mutta jos yhteisenä arvopohjana on pelkästään ”oma kansa ensin”, mitäs tehdään sitten, kun oman kansan etuja – esimerkiksi oikeutta itävaltalaiseen lapsilisään – pitää puolustaa omia aateveljiä vastaan, jotka samoin asettavat oman kansan edun etusijalle?

Toiseksi tässä paljastuu jonkinlaisia jännitteitä myös Itävaltaa hallitsevan oikeistokoalition sisältä. Äskettäin Profil-lehti julkaisi laajan artikkelin porvarillisesti ajattelevista itävaltalaisista – yrittäjistä, yritysjohtajista, sivistysporvaristosta – jotka vanhastaan ovat äänestäneet ja tukeneet ÖVP:ta mutta valittavat puolueen hukanneen kristillisdemokraattis-sosiaaliset juurensa. Monet näistä ihmisistä ovat esimerkiksi aktiivisesti mukana maahanmuuttajien kotouttamistoimissa, korostavat paitsi kristillisen lähimmäisenrakkauden arvopohjaa myös koulutetun ja motivoituneen työvoiman tarpeellisuutta maan yrityselämälle, ja heitä harmittaa poliittisen oikeiston ajautuminen halvan ja lyhytnäköisen rajat kiinni -populismin apuriksi.

Kuten nuo yllä kuvatut Orbánin lehdistötilaisuudet osoittavat, suhde Unkarin rasismipopulismilla ratsastavaan hallintoon saattaa ehkä myös koetella Itävallan hallituspuolueiden keskinäistä suhdetta. FPÖ:n Strache on pitkään avoimesti ihaillut Orbánia, mutta Kurzin asema ja asenne ei ole niin selkeä. Nuori mutta viileä Kurz on varovainen, taitavasti sanansa asetteleva poliitikko, josta on oikeastaan vaikea sanoa, mitä aatteellisia sisältöjä hän haluaa edustaa tai puolustaa. Hänen henkilökohtaisesta suhteestaan Orbániin on kuultu monenlaisia, aivan ristiriitaisiakin väitteitä; äskettäin Éva S. Balogh arveli blogissaan, että Kurz ja Orbán eivät oikein tykkää toisistaan, ja vaikka Strachen FPÖ innokkaasti kiehnää Orbánin hallituksen kyljessä, Kurzin suhtautuminen on viime aikoina ollut paljon pidättyväisempää. Hän haluaa johtaa laajapohjaista kansanpuoluetta, mutta ei varmastikaan halua pölhöpopulistin leimaa otsaansa tai kiviriipakseen poliittisia liittolaisia, joita pitäisi Berliinissä tai Brysselissä hävetä.

Der Standard -lehdessä Hans Rauscher kirjoittaa uuden keskusta-allianssin mahdollisuudesta. Vaikka ”turkoosi-sininen” hallituskoalitio ei heti olekaan hajoamassa, osavaltiotasolla etsitään toisenlaista politiikkaa. Salzburgin osavaltiovaalit voittaneen ÖVP:n paikallisjohtaja Wilfried Haslauer ei kunnon konservatiivina halua tehdä yhteistyötä FPÖ:n kanssa, ja siellä on hahmottumassa yhteistyö, jota Haslauer todellakin nimittää keskustan allianssiksi: ÖVP:n kumppaneina voisivat olla uusliberaali NEOS-puolue sekä vihreät, jotka liittovaltiotasolla tosin putosivat parlamentista mutta Salzburgissa ovat yhä jonkinasteinen voimatekijä. Tämänsuuntaisella politiikalla, kirjoittaa Rauscher, voitaisiin toivottavasti myös ehkäistä Itävallan muuttuminen ”Orbánistaniksi”.

 

2 Responses to Lankomiesten kesken

  1. Kimmo Rossinen sanoo:

    Tämä vaan paranee! Ei pelkästään blogisi, vaan näytelmä, jota keskieurooppalaiset meille tarjoavat.

    Koska kirjoituksesi on pitkä ja monipuolinen, hillitsen intoani kommentoida kaikkea vaan ilmaisen itseäni lyhyesti:

    Kun 80-luvun puolivälissä teininä vähän aikaa oleskelin Wienissä, unkarilaiset olivat haltioissaan päästyään Itävaltaan nauttimaan läntisistä iloista. Heitä tungeksi tuolloin Wieniin tuhansittain.

    Jotta kommentointi ei ryöstäydy kotimaisen politiikan ruotimiseen, yrittäisin avata kysymystä, mikä on johtanut nykyiseen kehitykseen.

    Eli onko EU ollut liian avokätinen ja sinisilmäinen laajentumishalussaan? Vai onko nykytilanteessa helpointa tyytyä kritisoimaan ja jättää sanktiointi tekemättä? Onko yksimielisyysvaatimus EU:n päätöksenteossa kohtuuton ja halvaannuttava? Pitääkö kollektiivisesti koko unionin sietää sietämättömiä?

    Toivottavasti huomaatte, että nuo ovat vain kysymyksiä, eivät mielipiteitä!

  2. Joo, tuosta 80-luvun huumasta intoillaan edelleen. Miten Mariahilferstraße nimettiin uudelleen Magyarhilferstraßeksi, sun muuta. Sittemmin oli EU-jäsenyyden yhteydessä puhetta siitä, että ”kohta kuka hyvänsä voi avata konditorian Wienissä”. No ihan niinhän ei käynyt.
    En ole talouspolitiikan asiantuntija. Mutta minusta tuntuu aika vakuuttavalta se 444.hu:n juttu, jota muutama kuukausi sitten selostin. Siis: EU sietää Unkarin kekkalointia niin kauan, kuin se on Unkarissa toimivien kansainvälisten suuryritysten edun mukaista. Ja niitähän on – vaikka Orbán uhoaa, että kansainväliselle suurpääomalle jyrkkä EI ja meistä ei tehdä siirtomaata, niin oikeasti unkarilaisten olig… isänmaallisten liikemiesten haltuun on hoideltu lähinnä kotimainen kulutustuotanto (elintarvikkeet, media, rakennus ja tienrakennus, jne.), kansainvälisille markkinoille tavaraa tuottavia auto- ja legotehtaita ei kurmooteta, vaan itse asiassa niitä suositaan erinäisin verohelpotuksin ja etuisuuksin. Orbán haluaa tehdä Unkarista suhteellisen halpaa työvoimaa tuottavan sinikaulusmaan (”työperustainen yhteiskunta”), ja toistaiseksi tämä on toiminut.
    Sitten on tietenkin myös se, että Orbánin Fidesz on toistaiseksi europarlamentin suuren konservatiivi-megapuolueen jäsen, ja vaikka siellä aina silloin tällöin heristelläänkin sormea ja kutsutaan Orbánia puhutteluun, niin Fidekszen lemppaaminen pellolle veisi EPP:ltä liikaa mandaatteja. Tämän kautta Orbán on yhä eurooppalaisen päätöksenteon ytimessä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: