Puna-mustasta turkoosi-siniseen?

Itävallassa varustaudutaan vaaleihin, joissa maata suurimman osan sodanjälkeistä aikaa hallinnut punamusta koalitio – siis sosiaalidemokraattien SPÖ sekä Itävallan Kokoomus eli “Kansanpuolue” ÖVP – uhkaa kaatua.

Edellisen kerran samantapaista nähtiin vuosituhannen vaihteessa. Jämähtäneisiin poliittisiin asetelmiin ja jäsenkirjapeliin kyllästyneet kansalaiset toivat sankoin joukoin äänensä ”Vapauspuolue” FPÖ:lle, josta sen taitava ja karismaattinen johtaja Jörg Haider oli rakentanut menevän, salonkikelpoisen ja natsijuurensa riittävän tiiviisti piilossa pitävän populistipuolueen. FPÖ pääsi uuteen ”musta-siniseen” oikeistohallitukseen ÖVP:n pienemmäksi kumppaniksi, vaikka hintana olikin euroopanlaajuinen järkytys, muutama EU:n painostustoimi sekä Jörg Haiderin siirtyminen ”tavalliseksi puolueen rivijäseneksi” (Itävallan poliittisessa julkisuudessa nopeasti vakiovitsiksi muuttunut termi). Seurasi taitamattomien populistiministerien pelleparaati sekä erinäisiä valtion omaisuuden yksityistämistempauksia, joiden yhteydessä tapahtuneita rötöksiä on selvitelty eri oikeusasteissa näihin päiviin saakka. Ja niin kuin populistipuolueille hallitusvastuuseen joutuessa usein käy, koko puolue hajosi lopulta Jörg Haiderin lähipiireineen irrottautuessa FPÖ:stä omaksi ”uudeksi vaihtoehdokseen” (jonka tunnusväri tosin ei ollut FPÖ:n haltuun jäänyt sininen vaan oranssi), ”Itävallan tulevaisuuden liitoksi” (Bündnis Zukunft Österreich, BZÖ). Sitten Jörg Haider kuoli, BZÖ:n ainoa todella elinvoimainen osa eli Haiderin hallitseman Kärntenin osavaltion oikeistopopulistit palasivat takaisin emopuolueen helmoihin, ja koska kansan poliittinen miesmuisti ei ulotu pitemmälle kuin ehkä kolmisen vuotta, FPÖ on jo pitkään ollut tekemässä uutta nousua.

Uusi johtaja Heinz-Christian (HC) Strache, siviiliammatiltaan hammasteknikko ja Herr Doktor Haiderin (jolla siis oli se säädynmukainen juristinkoulutus) hieman rahvaanomaisempi epigoni, aloitti poliittisen toimintansa nuorten uusnatsien taisteluharjoitusleireillä mutta uiskenteli sieltä Burschenschaft-aktivistien, siis näiden koppalakkiunivormuisten ja kaksintaisteluarvistaan (Schmiss) ylpeiden saksalais-kansallismielisten herrojen piireihin eli akateemisen äärioikeistolaisuuden kovaan ytimeen. Vanhojen valtapuolueiden (”systeemipuolueiden”, kuten populistis-natsistinen termi kuuluu) SPÖ:n ja ÖVP:n ukkoutuessa ja mummoutuessa Strache kellui iloisesti kasvavien kannatuslukujen laineilla ja veti puoleensa myös vähemmän koulutettua nuorisoa, puoluejohtajista ”ainoana, joka ei ole vanha ja ruma”. Ennemmin tai myöhemmin piti edessä olla liittokanslerin pesti. Mutta maailma muuttuu eikä historia aina toista itseään.

Ensin tempaisi SPÖ ja vaihtoi johtajansa ja liittokanslerinsa Werner Faymannin lennosta uuteen mieheen, valtionrautatieyhtiö ÖBB:n johdossa kunnostautuneeseen Christian Kerniin. Sympaattisen ja sivistyneen Kernin ajateltiin vetävän puoleensa sekä perinteistä yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta kiinnostunutta aateveljestöä ja -sisaristoa että markkinatalousorientoituneempaa ”it’s the economy, stupid” -väkeä kuin myös kultturelleja sivistysssosialisteja, ja ainakin jonkin verran kannatuskäyrät nousivatkin. Sitten ÖVP löi lopultakin pöytään ainoan mutta sitäkin vahvemman valttikorttinsa, puolueen pitkäaikaisen tulevaisuudentoivon ja perintöprinssin Sebastian Kurzin. Ja kuinka ollakaan, FPÖ:n Strache, vaikka miten käykin salilla ja solariumissa, ei enää olekaan puoluejohtajien ukkorivistön keskellä se nuori, komea diskokuningas, joka vielä muutama vuosi sitten esiintyi vaalimainoksissa supermies “HC-Manina”.

Nuoren prinssi Kurzin tuoma komea gallup-kannatusten nousu ei tietenkään ole tullut ÖVP:lle ilmaiseksi. Hintana olivat aikaistetut vaalit ja puoluetunnusten häivyttäminen taka-alalle: Kurz suostui ehdokkaaksi vain oman ”kansanliike”-listansa, ei puolueen nimissä (hieman samaan tapaan kuin viime vuoden presidentinvaaleissa voittoisa Alexander Van der Bellen oli virallisesti irrottautunut vihreästä puolueesta ”sitoutumattomaksi” ehdokkaaksi). ”Liste Kurzin” tunnusväri ei ole ÖVP:n perinteinen musta vaan turkoosi, raikas ja rauhoittava väri – joka ei ole niin kovin kaukana FPÖ:n sinisestä. Vaalijulisteissa luvataan kaunista, hyvää ja ympäripyöreää – nyt tai ei koskaan. (Ja mitä sitten, jos ei? Tuo iskulause kuulostaa joko hämärästi uhkailevalta – joko äänestätte nyt minua tai tapahtuu jotain kamalaa – tai lapselliselta: nyt äänestätte mua tai mä en enää koskaan leiki teidän kanssa ja vien lapioni ja ämpärinikin pois.)

kurzjetztodernie.jpg

Kaikkia ei Kurzin unelmavävy-olemus varauksettomasti ihastuta. Tähän vandalisoituun julisteeseen on joku tussitaituri lisännyt mm. ilkeän viittauksen Kurzin silmäänpistävän isoihin korviin.

Niin, mitkä ovat turkoosin paketin aatteelliset sisällöt? Onko nuorella Kurzilla uskottavaa näkemystä siitä, mihin yhteiskuntaa pitäisi ja voisi kehittää?

kurzbankomat.jpg

Koomikkoduo Gebrüder Moped tulkitsee Kurzin talouspoliittista ohjelmaa: ”Jos ei niillä ole rahaa, käykööt pankkiautomaatilla.”

Ulkoministeri Kurz rakensi aiemmin, maahanmuuttajien kotouttamisasiain valtiosihteerinä toimiessaan, hyvinkin ihmiskasvoista imagoa. Nyt ”prinssi Rautasydän” tarjoaa syville riveille sitä, mitä ne haluavat, eli kohteliaasti ilmaistakseni epäluuloista suhtautumista maahanmuuttajiin, etenkin islaminuskoisiin. Näkyvimpänä ilmauksena tästä on Kurzin toivomuksesta läpi ajettu burkakielto: kasvot peittävää huntua ei enää saa käyttää julkisilla paikoilla. Kyseessä on symbolinen kädenojennus ”maahanmuuttokriitikoille”, sillä Itävallan maahanmuuttajia burkakielto ei juuri kosketa. Kasvot peittävään huntuun pukeutuu Itävallan musliminaisista häviävän pieni osa. Sitä vastoin kielto koettelee Wienin kalleimmilla ostoskaduilla liikkuvia rikkaiden arabituristiseurueiden naisia, joiden on jo nähty turvautuvan sallittuihin kasvojenpeittokeinoihin eli valtaviin aurinkolaseihin ja aasialaisten turistien jo tutuiksi tekemiin hengityssuojaimiin. Mutta kiusahan se on pienikin kiusa.

Kysymys kuuluukin nyt, menevätkö muukalaispelkoisten konservatiivien äänet turkoosiin vai siniseen laariin. Tässä yhteydessä on monesti mainittu vanha sananparsi geh gleich zum Schmied und nicht zum Schmiedl, ‘mene suoraan (oikealle) sepälle äläkä pikku seppäselle’. Ne, jotka haluavat kunnon räyhärasismia, hakevat sitä luultavasti edelleen perinteisestä lähteestä eli FPÖ:n kaljatelttameiningistä, missä n-sana sanotaan niin kuin se on ja takarivien nahkatukkaisilta pojilta käsivarsi nousee kärkkäästi yläviistoon. Mutta ehkäpä ns. hiljaiselle enemmistölle kuitenkin sopii paremmin Kurzin light-versio?

Samaan aikaan SPÖ:n vaalikampanja on ikävästi tahriintunut. Profil-lehti nimittäin paljasti, että Facebookissa toimineen, nyttemmin suljetun loanheittosivun ”Totuus Sebastian Kurzista” takana ei olekaan, kuten voisi luulla, FPÖ tai jokin muu äärioikeistolainen taho. Kyseessä oli ns. dirty campaigning -operaatio, jonka toteuttajana, näin Profil väittää, oli SPÖ:n entinen kampanjaguru, israelilainen Tal Silberstein. Tarkoituksena näytti olevan ajaa Kurzin mahdolliset äänestäjät takaisin FPÖ:n leiriin syyttelemällä Kurzia maahanmuuttajien mielistelijäksi ja ties minkä kansainvälisen monikulttuurisalaliiton käsikassaraksi, mutta ennen kaikkea kylvää hämmennystä ja mustata sekä FPÖ:n että Kurzin maine. Tähän salaiseen operaatioon Silberstein kokosi pienen itävaltalaisen iskuryhmän, joka tuotti sekä harmittomampaa huumoria – esimerkiksi nettivisailun, jossa tehtävänä on erottaa Kurzin vaalisloganit IKEAn katalogin iskulauseista – että todella ilkeää rasistista, islamofobista ja antisemitististä kuraa.

(Tapaus Silberstein ei muuten ole ensimmäinen kerta, kun juutalaisia kampanjaguruja käytetään tuottamaan perinteisen juutalaisvihan varaan rakentavaa vaalipropagandaa. Unkarin Viktor Orbánin propagandakoneisto on pitkään tehnyt yhteistyötä äskettäin edesmenneen amerikkalaisen Arthur Finkelsteinin kanssa.)

Tal Silberstein, joka ei siis ollut mikä hyvänsä mainontavekkuli vaan useiden huippupoliitikkojen (Israelin Ehud Barakin ja Ehud Olmertin, Ukrainan Julia Timošenkon, Romanian Traian Basescun ja Victor Pontan…) neuvonantajana toiminut kovan luokan kampanja-asiantuntija, jäi kesällä Israelin viranomaisten haaviin, syynä epäilyt rahanpesusta, lahjonnasta ja muista rötöksistä yhdessä israelilaisen kaivosmiljardöörin Beny Steinmetzin kanssa. SPÖ katkaisi yhteistyön Silbersteinin kanssa siihen paikkaan, mutta ”Facebook-Affären” paljastuttua ilmassa leijuu yhä ikävä kysymys: kuka SPÖ:n johdossa tiesi tästä likaisesta tempusta? Kuka kantaa vastuun ja suojelee puoluejohtaja Kerniä tahriintumiselta? Liittokansleri Kern on vakavassa videoviestissään syvästi pahoitellut tapahtunutta…

prinzessinkern.jpg

Koomikkoduo ”Gebrüder Moped” kuvaa liittokansleri Kernin herkkänä prinsessana: ”Otan sen, mikä minulle kuuluu.”

…mutta ÖVP ottaa tietenkin tilanteesta kaiken irti. Sebastian Kurz riensi kommentoimaan, että ensi sunnuntain vaalit ovat myös ”kansanäänestys siitä, haluammeko me Silbersteineja Itävaltaan.” Ja tästä puolestaan ovat hermostuneet monet, joiden mielestä tämmöinen silbersteinittely on aivan ilmeistä perinteistä antisemitismiä.

Kärkikamppailu siis kiertyy perinteisiin sentrooppalaisiin ulottuvuuksiin. ÖVP:n, SPÖ:n ja FPÖ:n kinastellessa likaisista tempuista muille puolueille ei paljon huomiota riitä. Muutamien pienten sirpale- ja vitsipuolueiden rinnalla edes jossakin määrin vakavasti otettavia kärpässarjalaisia on kaksi: uusliberaali ”nuoritävaltalainen” NEOS sekä kriisien runtelema Vihreät. Vuonna 2012 perustettu, yrittäjäystävällistä verotusta, läpinäkyvyyttä ja suoraa demokratiaa hehkuttava NEOS on Itävallan poliittisella kartalla uusi tulokas, joka on jo onnistunut vakiinnuttamaan asemansa jossain määrin vakavasti otettavana vaihtoehtona vanhoille valtapuolueille. Sillä on tällä hetkellä 9 kansanedustajaa Itävallan parlamentissa ja yksi europarlamenttiedustaja. Puolueen tunnusväri on pinkki (kyllä, värit ovat Sentroopan politiikassa tärkeä asia!), ja sen julisteissa poseeraavat kärkikaksikkona puoluejohtaja Matthias Strolz sekä viime vuoden presidentinvaaleista tuttu Irmgard Griss, entinen Korkeimman oikeuden presidentti. Politiikan ulkopuolelta sitoutumattomana presidenttikisaan tullut Griss selviytyi varsin hyvin, päihittäen kirkkaasti molempien valtapuolueiden SPÖ:n ja ÖVP:n ehdokkaat, ja nyt hän on ilmeisesti löytänyt poliittisen kotinsa. Strolzia puolestaan kehutaan innokkaaksi ja sytyttäväksi kampanjoijaksi.

Mutta Vihreät, oivoi. Puolueella luulisi olevan hyvin tilaa poliittisen kentän vasemmalla laidalla, jossa markkinatalous-kaasuputkidemarien ja pieneksi vitsisirpaleeksi kutistuneen mutta vielä sinnittelevän kommunistipuolue KPÖ:n välissä ammottaa valtava aukko. Sitä kuitenkin repivät sisäiset riidat, eikä selkeää linjaa tunnu löytyvän. Alexander Van der Bellenin, nykyisen liittopresidentin jälkeen puoluetta pitkään luotsannut Eva Glawischnig jätti toukokuussa yllättäen kaikki julkiset tehtävänsä terveydellisiin syihin vedoten. Hänen jälkeensä puoluejohtajan, ryhmyrin ja vaalikampanjan kärkiehdokkaan tehtävät on jaettu kolmen henkilön kesken, joista kahta ensiksi mainittua en tähän hätään edes muista – he eivät ole ihmeemmin paistatelleet valtakunnallisessa julkisuudessa. Kärkiehdokkaana vaalikampanjassa on Ulrike Lunacek, vanha kokenut Brysselin-kettu, europarlamentin varapuheenjohtaja – samainen suorasanainen Lunacek, jota Unkarin Orbánin suosikki-törkyjournalisti Zsolt Bayer taannoin nimitti ”kapiseksi valehtelevaksi idiootiksi”. Pelättävissä kuitenkin on, että Lunacek on vihreiden vasemmalle änkyräsiivelle liian sovinnollinen reaalipoliitikko, kun taas vähänkään konservatiivisemmille äänestäjille ei kelpaa lyhyttukkainen lesbotäti. Väitetään jo, että vihreät saa ensi kertaa historiansa aikana pelätä tipahtavansa parlamentin äänikynnyksen alle.

lunacek.jpg

”Gebrüder Moped”: ”…ja sitten mä sanoin niille vielä, että me halutaan yli kymmenen prosenttia äänistä.” 

Vihreiden sisäisten kiistojen myötä nimittäin yksi puolueen kokeneimpia ja näkyvimpiä nimiä, perustajajäsen Peter Pilz jätti heinäkuussa puolueen ja ilmoitti pyrkivänsä parlamenttiin omin voimin. Uutta puoluetta hän ei halua perustaa, mutta Liste Peter Pilz uhkuu voitontahtoa, iskulauseenaan Ja, es geht! (Kyllä, se käy!), ja lupaa panostaa erityisesti sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen, rikkaiden verottamiseen, köyhien tukemiseen ja ihmisoikeuksien puolustamiseen. Maahanmuuttokysymyksissä Pilzin linjaa on väitetty paljon tiukemmaksi kuin vihreillä, mutta ilmeisesti suurin mielipide-ero koski Turkkia: Pilzin mielestä Erdoğanin Turkki ei kuulu Eurooppaan eikä sen kanssa sovi tehdä yhteistyötä.

Näissä kuvissa, näissä tunnelmissa siis matkataan kohti sunnuntaita ja vaaleja. Ja kun juuri sain heitetyksi roskiin erehdyksessä tämmöisen maahanmuuttajan postilaatikkoon jaetun Strache-mainoksen (”Punavihreät [Wienin kaupungin hallinto] katselevat toimettomina islamisaation etenemistä!”), yritän nyt vetäytyä yöpuulle laskemaan lampaita tai jotain muuta mukavaa ja epäpoliittista. Loppupäätelmien aika koittaa kenties viikon päästä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: