Ihr Kinderlein kommet

joulukuu 19, 2015

Joulu joutuu taas Itävaltaan. Vanillekipferlejä (vaniljalla maustettuja sarven muotoisia pikkuleipiä) leivotaan, Christkindliä odotetaan tuomaan lahjoja, joulumarkkinakojujen ympärillä leijailee Glühweinin sekä hedelmä- tai marjamehupohjaisen, tarvittaessa esim. rommilla terästetyn Punschin tuoksu. Kansa kaipaa joulun hellänharrasta tunnelmaa, jota usein kuvataan adjektiivilla besinnlich. Seimiasetelmia ja enkeleitä on joka puolella, ja joululauluissa, kuten tuossa otsikossa siteeratussa, kutsutaan lapsosia Kristus-lapsen seimen äärelle – siitä huolimatta, että tuoreen tutkimuksen mukaan vain 11% itävaltalaisista pitää joulua ennen kaikkea keskeisenä kristillisenä juhlana. Useimmille olennaista joulussa ovat vapaapäivät ja yhdessäolo perheen ja läheisten kanssa.

Tämä on ollut ankara vuosi. Pakolaiskriisi on koetellut asenteita ja ihmissuhteita ja ilmeisesti ajanut entistä useampia ihmisiä etsimään turvaa perusarvoista ja niin kutsutusta kristityn Euroopan identiteetistä – niin etäinen kuin maallistuneen hyvinvointieurooppalaisen suhde kristinuskoon yleensä onkin. Tästä syntyy syvä ristiriita. Toisaalta kristinuskon ydinsanomaan kuuluu lähimmäisenrakkaus nimenomaan myös outoja ja pelottavia ”lähimmäisiä” kohtaan, ja joulun ydinkertomuksessa itse Jumala syntyy talliin hätämajoitettuun Lähi-idän perheeseen. Esimerkiksi Itävallan katolinen kirkko arkkipiispa Schönbornia myöten kehottaa seurakuntalaisia näkemään pakolaisissa muistutuksen siitä, miten ”itse Jumala on etsimässä majapaikkaa”.

(Tässä kohtaa on muistutettava, että jälleen kerran Unkarissa asiat ovat toisin. Samalla kun Länsi-Euroopan kirkot hätämajoittivat pakolaisia  seurakuntataloihin ja kirkkoihin itse Vatikaania myöten, Unkarin katolinen arkkipiispa Péter Erdő ilmoitti syyskuun alussa, että pakolaisia majoittamalla kirkko rikkoisi lakia ja syyllistyisi ihmissalakuljetukseen, Szeged-Csanádin katolinen piispa László Kiss-Rigó pani vielä paremmaksi julistamalla, että paavi on väärässä pakolaisten suhteen: ne eivät ole pakolaisia vaan Allah akbaria huutavia maahantunkeutujia. Tuomiosunnuntain saarnassaan Győrin katolisen seurakunnan kirkkoherra kehotti kaikkia uskovia kiireesti allekirjoittamaan Fidesz-puolueen pakolaiskiintiöitä vastustavan joukkovetoomuksen, ettei ”isänmaassamme koittaisi muukalaisten epäinhimillinen ja pelontäyteinen valtakunta”. Ja viikko-pari sitten Fidesz-puolueen epävirallinen törkytuutti ja kristillisillä arvoilla ratsastavan pääministeri Orbánin vanha ystävä, suorasuinen toimittaja Zsolt Bayer julisti, että tämä nykyinen, pakolaisia puolustava paavi on Tiedättekylläkeiden käskyläinen, ”ostettu mies”.)

Toisaalta Eurooppaan tulvivien, paljolti islaminuskoisten pakolaisten herättämä ahdistus purkautuu Itävallassakin pelkona islamia kohtaan ja pakona nimikristillisyyden tai ”kristillisten arvojen” suojiin. Edellä linkittämässäni, Profil-lehden teettämässä mielipidetutkimuksessa 62% itävaltalaisista oli sitä mieltä, että islamilaisia lastentarhoja olisi valvottava tarkemmin kuin muiden uskontokuntien vastaavia. (Sitä vastoin kysymys, kuuluvatko uskonnot ylipäätään lastentarhoihin, jakoi vastaajat jokseenkin tarkkaan fifty-fifty.) Taustalla oli etenkin keltalehti Kronen Zeitungin innokkaasti uutisoima, Wienin yliopiston islamintutkimuksen laitoksella laadittu kohututkimus, jonka mukaan Wienissä toimivat yksityiset islamilaiset lastentarhat – yksityisiä lastentarhoja voivat pyörittää ja pyörittävätkin erinäiset uskonnolliset ja etniset yhteisöt – eristävät lapsia omaan rinnakkaisyhteiskuntaansa, eivät opeta saksan kieltä, sitä vastoin välittävät fundamentalistista, kenties ääri-islamilaista uskonnollisuutta. Asia on luultavasti monisyisempi kuin Krone-perspektiivistä näyttää; ainakin ORF:n dokumenttiohjelman toimittajat, jotka kävivät sekä islamilaisessa (kuten myös juutalaisessa ja katolilaisessa) lastentarhassa että tapaamassa Wienin kaupungin lastentarhoja valvovia viranomaisia, saivat tilanteesta aika lailla toisenlaisen kuvan.

Hupaisamman muodon muukalaiskammo sai kuluneella viikolla, kun ”perusitävaltalaisten” (FPÖ) perheasiavaltuutettu Anneliese Kitzmüller vaati parlamentissa perheasiainministeri Sophie Karmasinia (konservatiivipuolue ÖVP) tekemään selkoa siitä, miten pakolaiskriisi vaikuttaa lastentarhoihin ja lastenseimiin sekä erityisesti, paljonko ”ilman saattajaa saapuneita pakolaisia” seimiin on sijoitettu. Kun nyt kerran seimistä puhutaan: runsaasti hilpeyttä ympäri somea herätti Kitzmüllerin oikeinkirjoitus. Sanan Krippe ‘seimi’ sijasta kyselyn tekstissä luki kautta linjan Grippe ‘flunssa’, täkäläisissä saksan murteissa kun usein nämä behmeät ja kovat konsonantit menevät sekaisin. (Yleiseurooppalainen ilmiö lienee sekin, miten juuri kansalliskielen merkitystä hehkuttavat ”kansallismieliset” kompastelevat äidinkielensä kieliopin tai oikeinkirjoituksen kanssa – ja miten näille ”isäm maallisille elämäm koululaisille” asiasta irvaillaan.) Kitzmüller on sittemmin vetänyt Kindergrippe-kysymyksensä takaisin, mutta ilman ministeriön vastaustakin voidaan arvella, että lastenseimi-ikäisten eli kolmivuotiaiden ja sitä nuorempien saattajatta saapuneiden pakolaislasten määrä ja vaikutus Itävallan yhteiskuntaan lienee häviävän pieni.

Niin, ne turvalliset perusarvot. Joulu tarjoaa muukalaisvihalla ratsastaville populisteille tilaisuuden vedota perinteisiin ja turvallisuuden kaipuuseen. Näin toivottaa kannattajilleen hyvää joulua FPÖ:n johtaja HC Strache:

werte1

”Meidän perinteemme. Meidän arvomme. Meidän juhlamme.”

Mitä ”meidän perinteemme” ja ”meidän arvomme” ovat, sen saa ilmeisesti kukin mielessään päätellä. Jonkinlaista arvokeskusteluahan on maahanmuuttajien kotouttamisen yhteydessä käyty Itävallassa kuten muuallakin: mitkä ovat ne arvot, joiden tuntemista ja tunnustamista tänne asettuvilta muukalaisilta voi ja pitää vaatia? Kotouttamisviranomaisten taannoin julkaisemaa, maahanmuuttajille tarkoitettua ”arvoaapista” on Saksaa myöten arvosteltu naiiviksi ja todellisuudelle vieraaksi. Sosiaalisessa mediassa on lähtenyt kiertämään mm. tällainen, hieman realistisempi kiteytys:

werte

Itävaltalaiset arvot: (1) Ei onnistu. (2) Jos nyt ihan suoraan sanotaan. [Tarkoittaa joko että seuraavaksi ollaan sanomassa jotain ikävää tai että puhujalla ei ole aikomustakaan puhua rehellisesti.] (3) Hällä väliä.

Sen verran epäjouluisen ilkeä minun on nyt pakko olla, että liitän tähän satiirisen Facebook-sivuston Blutgruppe HC Negativ muokkaelman perusitävaltalaisten jouluviestistä. Yksi tämän sivuston vakituisista irvailuaiheista on Strachen fyysinen olemus, johon tunnollisesta salilla ja solariumissa käymisestä huolimatta alkavat ikä (Strache on 46-vuotias) sekä yöelämässä viihtyminen asianmukaisine virvokkeineen painaa jälkensä. Blutgruppen ilkimykset ovat vaihtaneet joulutervehdykseen ajankohtaisemman kuvan, josta silmäpusseja ei ole retusoitu pois, ja hieman editoineet tekstiäkin:

leberwerte

”Meidän perinteemme. Meidän maksa-arvomme. Meidän juhlamme.”

Iloisen joulujuhlan lisäksi Strache on pantu toivottamaan ”kolmea olutta” (viittaus Strachen nuoruudensynteihin eli kohuttuun valokuvaan, jossa Strache väittämän mukaan on tekemässä uusnatsien ns. Kühnengruß-tervehdystä kolme sormea ojossa, oman selityksensä mukaan taas tilaamassa drei Bier).

Ja nyt lopetan ilkeilyni toistaiseksi. Kaikesta huolimatta, hyvät lajitoverit, hyvää joulua teille kaikille. Muistetaan joulun muiden arvojen ohella myös ne maksa-arvot. Unohdetaan flunssat ja hiljennytään seimen äärelle. Ihan oikeasti.


Saapuu lailla ystävän…

syyskuu 29, 2014

Alle Jahre wieder, eli ”joka vuosi uudelleen”, lauletaan rakastetussa joululaulussa. Ja joka syksy, aina vain aiemmin, palaavat paitsi suklaanikolaukset kaupan hyllyille (vanhan urbaanilegendan mukaan keväällä myymättä jääneistä pääsiäis-suklaapupuista sulatettuina ja uudelleen valettuina) myös Itävallan sosiaalisiin medioihin tarinat ”Nikolaus-kiellosta”. Jo vuosia on ”kotiseudun ja kansallisten perinteiden suojelijoiden” taholta toistamiseen väitetty, että muslimi-maahanmuuttajien painostuksen takia kansalliset jouluperinteet ovat vaarassa, koska Nikolaukset eivät muka enää saa vierailla Wienin lastentarhoissa suklaata jakelemassa. (Tämä ”Nikolo”-perinne oli muuten aikoinaan ensimmäisiä järkytyksiäni perheemme ensimmäisenä Wienin-talvena: suomalaisessa hammashoitovalistushengessä kasvanut ja xylitolilla syötetty kolmivuotias saapui lastentarhasta posket ruskeina ja mukanaan hirmuinen kasa suklaata, jota ei ollut kaikkea jaksanut syödä.)

Tarina Nikolaus-kiellosta on vuosi toisensa jälkeen kiistetty ja kumottu, mutta aina se ponnahtaa jostakin esiin. Heimat ohne Hass (Kotiseutu ilman vihaa) -sivustolla kerrotaan, että mikäs muu kuin vanha kunnon Kronen-Zeitung (äskettäin esillä tässäkin blogissa) nosti Nikolo-kiellon taas otsikkoihin vähän toista viikkoa sitten. Tällä kertaa tosin kieltoa ei olisi annettu syntisessä punavihreäkomentoisessa Wienissä vaan Mödlingissä, pääkaupungin liepeillä ja tukevasti konservatiivisen ÖVP:n käsissä olevassa Ala-Itävallassa, mutta tietenkin asiaan tarttuivat ”perusitävaltalaiset” eli FPÖ. Näin Heimat ohne Hass:

Christian Höbart on närkästynyt”, kirjoittaa Krone – tämä ei FPÖ:n kansanedustajalta, joka muutenkin vaikuttaa olevan koko ajan jonkinlaisen kestonärkästyksen vallassa, ole mitenkään epätavallista – sillä ”hänen korviinsa on tullut, että Nikoloa on kielletty saapumasta XY:n lastentarhaan”, koska – ja tässä Höbart Kronen mukaan joutuu suorastaan raivoihinsa – koska tämä Nikolauksen vierailu on muka ”peruutettu niiden lasten takia”, tämän siis Höbart on kuullut eräältä kauhistuneelta isältä, ”joiden uskonnossa tätä pyhimystä ei tunneta”.

Samaan syssyyn polkaistiin tietenkin myös Facebookiin ryhmä Ich bin für den Nikolo (‘Minä olen Nikolauksen puolesta’), jossa kiukkuisesti käskettiin maaherra Pröllin hävetä silmät päästään ja ivallisesti epäiltiin Mödlingin pormestarin väitettä, jonka mukaan (näin asia oli Kronessa kerrottu) Nikolosta ehkä luovuttaisiin mutta vain pienimpien lasten kohdalla, jotka saattaisivat pelästyä outoa parrakasta kaapuäijää piispansauvoineen.

Sekä Mödlingin kaupungin että Ala-Itävallan osavaltion johto tietenkin ilmoittivat painokkaasti, että FPÖ:n Höbartin väite on täysin perätön. Nikolon vierailut järjestetään kussakin lastentarhassa sillä tavalla, kuin lastaentarhan henkilökunta parhaaksi näkee – tänä vuonnahan Nikolaus-päivä, joulukuun kuudes, osuu lauantaiksi, jolloin lastentarhat ovat kiinni. Nikolonpuolustajien Facebook-ryhmän jäsenet eivät kuitenkaan antaneet faktojen häiritä itseään.

Heimat ohne Hassin sivulla julkaistuja ruutukaappauksia, tyylinmukaisine capslockeineen ja välimerkkeineen:
– Minun lasteni uskontoon ei kuulu mitään huiveja, eikö ne voisi karkottaa Itävallasta?
– Siis täähän on törkeetä. Ei voi olla totta. Joulurahat tai jouluavustukset niille kyllä kelpaa. Mutta meidän perinteitä vastaan vaan ollaan. Mihis me sitten joudutaan. Painukoot omaan maahansa, siellä saavat tehdä ja sallia mitä haluavat.
– Ne ulkomaalaisp…at tulee meille ja haluaa panna meillä kaiken ihan uusiksi. SORRY… nyt petti itsehillintä !!!!!!!! pysyisivät nyt kiltisti kotona siellä AH NIIN PYHÄSSÄ MAASSAAN siellä ne voivat tehdä mitä ja miten haluavat… EI AINA TULLA TÄNNE VAATIMAAN…. KOTONAAN NE JOUTUISIVAT MINKÄ HYVÄNSÄ TÄMMÖISEN VAATIMUKSEN KANSSA SEINÄÄ VASTEN::: HEIPPA VAAN, EI TEITÄ KUKAAN TÄNNE KUTSUNUT::::::
– Ulos se roskasakki

Nikolonpuolustajien Facebook-ryhmä keräsi neljässä päivässä toistakymmentätuhatta uutta tykkääjää. Mielenkiintoista kuitenkin on, että näistä ilmeisesti läheskään kaikki eivät olleet kunnon perusitävaltalaista ruohonjuurikansaa. Heimat ohne Hassin verkkoaktivistit saivat selville, että yli tuhat tykkäystä (GraphSearch ei näytä tarkkoja lukumääriä vaan kertoo ainoastaan, onko tykkääjiä ”enemmän kuin 100” tai ”enemmän kuin 1000”) tuli Turkista. Tykkääjäprofiileista myös yli sata työskentelee jalkapalloseura Galatasaray Istanbulin palveluksessa, jolla tosin kotisivunsa mukaan on pelaajat pois lukien vain parikymmentä palkattua työntekijää. Tässä tietenkin herää se ilkeä epäilys, että taustalla on samantapainen operaatio jollaisen Heimat ohne Hass äskettäin paljasti FPÖ:n johtajan HC Strachen omalta FB-sivulta: Strachen tuhansista FB-faneista monet olivat eksoottisista maista ja jalkapalloseurojen palveluksessa (esimerkiksi Akvari G., nuori georgialainen opiskelija, iästään ja välimatkasta huolimatta Manchester Unitedin ”Maneger [!] Director”). Toisin sanoen: automaattitykkäyksiä on ostettu kaupalliselta feikkiprofiilipalvelulta.

Tänään lisätyn päivityksen mukaan Ich bin für den Nikolo -ryhmän tykkääjistä edelleen 42,7%, melkein kuusituhatta, on Turkista. Siis pyhän Nikolauksen omasta historiallisesta kotimaasta. Varsinainen jouluihme.

Ei voi toivo pettää.


Perusitävaltalainen joulutervehdys

joulukuu 19, 2012

Unkarissa joulunodotus jatkuu mielenosoitusten merkeissä. Opiskelijoiden rintamaan ovat liittyneet korkeakoulujen opettajat sekä laajemmin, ns. Humán Platform -nimisen yhteenliittymän muodossa, useat taide- ja kulttuuri- sekä hoitoalan järjestöt, jotka kantavat huolta kansalaisen perustarpeiden turvaamisesta keskellä talouskriisiä ja hallituksen lievästi sanoen oikukasta ja ennakoimatonta talouspolitiikkaa: veroja sinne, veroja tänne, lukukausimaksut, eikun ei sittenkään, tai kyllä kuitenkin, säästöjä opetukseen, leikkauksia terveydenhuoltoon… Itävallassa meno on tähän verrattuna perin rauhallista, mitä nyt pari hupaisaa korruptioskandaalia tarjoaa poliittista viihdettä asianharrastajille: leivättömän pöydän ääressä ovat viime päivinä olleet peräjälkeen entinen sisäministeri ja EU-parlamentaarikko, konservatiivisen ÖVP-puolueen Ernst Strasser, jonka taannoin brittijournalistit käräyttivät lahjottavuudesta, sekä kreivi Alfons Mensdorff-Pouilly, ase- ja hävittäjäkauppalobbari ja, kuinka ollakaan, ÖVP-poliitikon ja entisen ministerin Maria Rauch-Kallatin aviomies.

Mukavaa äksöniä ja liikettä Itävallan poliittiseen maisemaan tuo kuitenkin maan liittovaltiorakenne. Itävalta, kuten Saksakin, koostuu vanhoihin feodaali-pikkuruhtinaskuntiin perustuvista osavaltioista, joilla on omat parlamentit, omat poliittiset organisaatiot ja perinteet. Parlamenttivaalit järjestetään mukavasti limittäin, ja ensi vuonna on paitsi liittovaltioparlamentin (Nationalrat) myös Kärntenin, Ala-Itävallan, Salzburgin ja Tirolin osavaltioiden vaalit. Vaalikampanja on tietenkin kätevää pyöräyttää käyntiin joulutervehdyksillä, ja näin on tehnyt myös Ala-Itävallan Barbara Rosenkranz (oikeistopopulistinen FPÖ), jonka ”fantastisen tunnelmallisen karmivaa” jouluvideota Markus Lust vertaa David Lynchin tuotantoon. Filmi pyörimään siis ja selostus perään:

Tarinan alussa näemme onnellisen suurperheen pöydän ääressä joulupikkuleipiä napostelemassa, isän näppäillessä kitaraa. Sitten muu väki jostakin oudosta syystä poistuu, ilmeisesti keittiöön juhla-ateriaa valmistelemaan tai olohuoneeseen kuusta koristelemaan, ja Frans Joosef -viiksinen perheenpää jää yksin pöydän ääreen pohjustamaan joulutunnelmaansa pullollisella punaviiniä. Tuskin on ensimmäinen kulaus otettu, kun seuraa dramaattinen käänne: jouluisesti kilahteleva syntikka-hissimusiikki vaihtuu Wagneriksi, ja sisään astuu perheen teinipoika tuoden tylyn jouluviestin Christkindliltä. Tänä vuonna ei kuulemma tule lapsille joululahjoja, koska rahat ovat menneet ”välittömille lähimmäisillemme”: miljardeja Kreikan pankeille sekä oman maan pankkikeinottelijoille (mitenkähän tässä ei mainita Kärntenin Hypo-Alpe-Adria-pankin romahdusta, jossa vahvasti mukana olivat Rosenkranzin omat puoluetoverit?), miljoonia turvapaikanhakijoille (!) sekä ”kyseenalaisiin kulttuuriprojekteihin”: neljännesmiljoonan saa veri- ja ulosteinstallaatioistaan kuulun taiteilijan Hermann Nitschin museo. Loput joulurahat ovat kuluneet ÖVP:n, demarien (SPÖ) ja vihreiden ”ammattipoliitikkojen” (kuten tiedämme, populistipoliitikot eivät ole ”poliitikkoja” vaan ”tavallisia ihmisiä”…) palkankorotuksiin. Twin Peaksin joulu on siis pilalla. Poika poistuu raivoissaan ovet paukkuen, isä jää järkyttyneenä tuijottamaan kirjettä, ja pieni tytär itkee äidin olkapäätä vasten.

Nyt kuvaan ilmestyy joulukuusen vierelle puhuva pää: Barbara Rosenkranz, Ala-Itävallan osavaltion FPÖ-johtaja ja taannoinen presidenttiehdokas, jonka holokaustia välttelevää lausuntoa olen aiemmin tässä blogissa siteerannut. Rosenkranz, viralliselta ammatiltaan kymmenen (!) lapsen kotiäiti ja aiemmin aktiivisesti uusnatsipiireissä vaikuttaneen toimittaja Horst Rosenkranzin vaimo, ilmoittaa, että verorahoilla keinottelulle on tultava loppu, ja tätä haluavat äänestäkööt häntä tulevan vuoden vaaleissa. Joulu-vaalivideon loppuhuipennus on ikimuistoinen. Kuva siirtyy kuusen alla loikovaan ei ihan pieneen koiraan, jonka kynnet kohta rapsahtelevat parkettiin, kun se hieman vaivalloisen näköisesti kiskotaan lattialta Rosenkranzin syliin riemuisaa loppukuvaa varten.

Näin on siis videoon saatu mukaan tärkeimmät perusitävaltalaiset konservatiiviset perhearvot: jouluperinteet hyvinvointia kuvastavine herkkuineen ja lahjoineen, lapset, viinin tissuttelu ja ne nyrpeiden lapsikammoisten eläkeläisten jumaloimat koirat. Muuten ”kaappinatsiksikin” (Kellernazi) haukuttu Rosenkranz pysyy tiukasti ideologisessa perussanomassa, joka hyvin voisi olla vaikkapa suomalaisten aateveljien vastaavasta videosta peräisin: varjelkoon, ettei vain meidän kovalla työllä ansaitsemastamme hyvinvoinnista pääsisi joku laiska ulkomaanpelle hyötymään. Mutta erikoisen perusitävaltalaista on tinkimätön federalismi: Rosenkranz ei edes puhu koko Itävallasta vaan haluaa ensiksi kuntoon nimenomaan Ala-Itävallan osavaltion asiat.

Ehkä tässä vatsanpohjaa kouraisevassa videossa tosiaankin David Lynchin tapaan sileän-muovisen hyvinvointikuoren alta huokuu onton kauhun aavistuksia. Itse kuitenkin nostaisin esille musiikkivalintojen arvaamattomat ulottuvuudet. Richard Wagner poloinen tietenkin aina yhdistetään natseihin, joiden ajatusmaailmaan hänellä oli tiettyjä kansallisromanttisia ja rasistisiakin yhtymäkohtia. Semminkin kun natsit naiivin tosikosti ottivat Wagnerin vertauskuvallisen yleisinhimillisiksi tarkoitetut germaaniset sankartarut oman aatteensa kuvitukseksi. Tähän suuntaan on ilmeisesti ajatellut myös Barbara Rosenkranzin mediatiimi, ja onhan tuo lopussa kajahtava duuriteema komea ja miehisen uljas. Mutta itse asiassa se on Tannhäuserin ylistys Venukselle, aistinautinnoille ja itseään toteuttavan yksilön vapaudelle, ja Tannhäuserin tarinassa tämä teema edustaa vapaan taiteilijan kapinaa yhteisön sovinnaisia arvoja vastaan. Olisikohan minnelaulaja Tannhäuser meidän aikanamme vääntänyt paska- ja veri-installaatioita?


Joulu joutuu Sentrooppaan

joulukuu 7, 2012

Jossain ammoisessa postauksessa taisin viitata keskusteluun, jota meillä töissä joskus käytiin keskieurooppalaisuuden ominaispiirteistä. Paikalliset kollegat eivät olleet yhtään innostuneita siitä ehdottamastani kriteeristä, että Keski-Euroopassa kaikki lakimiehet (myös lukemattomat lainopillisen perustutkinnon suorittaneet virkamiehet) ovat tohtoreita. Sitä vastoin joku kunnianarvoisa paikallinen setämies oli kuulemma ollut sitä mieltä, että keskieurooppalaisuus kiteytyy asuntojen ovien yläpuolelle liidulla kirjoitettuihin kirjaimiin ”C+M+B”.

Sen kummemmin arvuuttelematta paljastan saman tien, että kirjaimien taakse kätkeytyvät Kaspar, Melkior ja Baltasar eli kolme itäisen maan tietäjää tai ”kuningasta”, joihin liittyy katolisessa Euroopassa koko joukko jouluperinteitä. (Viimeisen leposijansa näiden herrojen pyhät jäännökset ovat muuten saaneet Kölnin tuomiokirkossa, sikäli kuin legendoihin on uskomista.) Ovien päälle kirjoitetut nimikirjaimet ovat kuulemma merkkinä katolisen kirkon perinteisestä ovelta ovelle -joulukeräyksestä. Jostain syystä en ole koskaan itse päässyt näkemään kirjaimien kirjoittamista tai siihen liittyviä seremonioita – joko olen liian vähän kotosalla, tai sitten itäisen maan viisaat eivät vaivaudu vierailemaan protestanttien kodeissa.

[Kiitokset lukijalleni oikaisusta (ks. kommentteja): virallisen selityksen mukaan  C+M+B tulee sanoista Christus mansionem benedicat, Kristus taloa siunatkoon. Mutta ”Itämaan tietäjien nimikirjaimet” olen kuullut paikallisilta, se on ilmeisesti yleinen kansanomainen tulkinta.]

Paljon näkyvämpi jouluperinne kuin C+M+B konsanaan on minusta kyllä Nikolauksen juhlinta ja siihen liittyvä partaisten ja parrattomien joulukuisten lahjantuojahahmojen vilske, jonka rinnalla meidän jokapääsiäisinen perinnesekamelskamme virpovine noitineen on pieniä perunoita. Meidän joulussammehan pakanalliset tonttu-ukot ja sarvipääpukit sekä Amerikan kautta kiertänyt eurooppalainen pyhä Nikolaus-Santa Claus ovat kiltisti sulautuneet yhdeksi aattoillan partaäijäksi. Sentroopassa tämmöinen konsensusmeininki ei tietenkään tule kuuloonkaan.

Kaupallinen joulusesonki alkaa Sentroopassakin vuosi vuodelta aikaisemmin, mutta varsinaiset perinteiset merkkitapahtumat potkaisee käyntiin Pyhä Nikolaus, jota juhlitaan asianmukaisesti omalla paikallaan eli joulukuun kuudentena. Nikolaus, unkarilaisittain Mikulás, tuo aikoinaan kreikkalaisessa Vähässä-Aasiassa eli nykyisessä Turkissa vaikuttanut antelias piispa, on Sentroopassa edelleenkin selkeästi kirkollinen henkilö hiippoineen ja piispansauvoineen.

596px-Gentile_da_Fabriano_063

Pyhä Nikolaus heittää kultakimpaleita ikkunasta kolmelle köyhälle neidolle myötäjäisiksi, ettei heidän isänsä tarvitsisi myydä tyttäriään ilotaloon. Gentile da Fabrianon alttaritaulusta 1400-luvulta. (Wikimedia Commons)

Kunnon kirkonmiehenä Nikolaus tietenkin elää selibaatissa, vain amerikkalaiset voivat olla niin barbaarisia, että laittavat Santa Clausin rinnalle Mrs. Clausin. Sitä vastoin Nikolauksella on seuralaisenaan Krampus, eräänlainen sarvipäinen ja sorkkajalkainen paholaishahmo. Koska hyvä voittaa pahan, Nikolaus on tässä työparissa selvästi pomo, Krampuksen tehtävänä taas on olla se “bad cop” ja kuljettaa mukanaan säkkiä tai kahleita, joihin tuhmat lapset muka laitetaan. Krampus saattaa olla itävaltalaista keksintöä mutta tunnetaan myös Unkarissa. Ja koska pahuus ja horror-meininki antavat mukavan sävähdyksen joulunajan yleiseen imelyyteen, Nikolaus-päivän aattona, 5.12., on ruvettu viettämään oikein erityistä Krampus-päivää, jolloin aikuiset voivat järjestää Krampus-bileitä aikuiseen makuun. Pukeutumiskoodi: punaista ja mustaa.

krampus_postkarte-p239647071773847795en8ki_216

Kun Nikolaus on käynyt jakamassa pieniä lahjoja (sekä mahdollisesti kiltteyshuomautuksia lähestyvää joulua silmällä pitäen) ja ennen kaikkea suklaata, jota suomalaista makeisvalistusta ja sokerivastaisuutta tuntemattomat Keski-Euroopan lapset saavat jopa päiväkodeissa ja kouluissa säkkikaupalla, joulumeininki saa hiljalleen kypsyä kohti aattohuipennusta. Yksi käytännön suvantopaikka on Itävallassa heti kohta nikolauksenpäivän jälkeen, joulukuun kahdeksantena. Mariä Empfängnis eli Marian sikiäminen on siis sen päivän muistopäivä, jona Neitsyt Maria sai alkunsa äitinsä, Pyhän Annan kohdussa – katolisen kirkon opinkappaleen (joskin kohtalaisen tuoreen) mukaan tämäkin tapahtui tosin luonnollisella tavalla mutta silti jotenkin synnittömästi. Itävallassa tämä liittyy joulunalusaikaan ennen kaikkea siten, että kyseinen päivä on kouluissa ja monilla työpaikoilla vapaapäivä, mutta kaupat saavat nyttemmin pitää ovensa auki innokasta jouluostoskansaa varten, kassakoneet kilisevät ja kauppiaat hykertelevät karvaisia käsiään.

Aattona tietenkin koristellaan kuusi ja jaetaan ne oikeat isot lahjat. Ja koska joulu on Jeesus-lapsen juhla, lahjat tuo – eli jotenkin salaperäisesti ilmestyttää esimerkiksi kuusen juurelle – Jeesus-lapsi itse. Vai tuoko? Itävallan Christkindl, sananmukaisesti ”Kristus-lapsonen”, kuvitellaan kuulemma usein naispuoliseksi enkeliolennoksi, ja samantapaista ovat kertoneet unkarilaiset tuttavani, jotka eivät lapsena mitenkään osanneet yhdistää joululahjojen antajaa Jézuskaa uskonnonopetuksen Jeesus-lapseen. Christkindl/Jézuskan epämääräinen suhde uskonnon Jeesukseen ei kuitenkaan tunnu olevan kenellekään mikään ongelma. Isomman pulman ainakin itävaltalaisille sitä vastoin muodostaa jokajouluinen perinnepoliisien taistelu: se aito oikea alkuperäinen kotimainen Christkindl vastaan Weihnachtsmann, joulupukki, tuo Amerikasta markkinaglobalisaation ja lentävien ”porojensa” voimin (eikö ketään muuta koskaan ole lapsena oudoksuttanut se hontelo bambimainen otus, jollaisia amerikkalaiset taiteilijat pukin reen eteen piirtävät?) saapuva punapukuinen paksumaha.

Mutta vielä vilkkaampaa on uskomusolentojen vilske Unkarissa, historiallis-ideologisista syistä. Pyhä Nikolaus on aikojen saatossa koettu ongelmalliseksi. Ensinnäkin siksi, että nimimuoto Mikulás on peräisin slovakialaisesta perinteestä ja kalskahti ikävästi joidenkin unkarilaisten nationalistien korvaan. (Mitä muuten tulee slovakialaiseen perinteeseen: Takavuosina laitoksemme joulujuhlassa Wienissä unkarin opiskelijat esittivät perinteisen unkarilaisen joulunäytelmän, betlehemezés, jossa Jeesus-lasta tervehtimään saapuvat aidot unkarilaiset pustan paimenet lammasturkkeineen ja karvalakkeineen. Mukana ollut Viron lähettiläs kertoi, että muutamaa päivää myöhemmin hänelle oli toisessa asemamaassaan Slovakiassa esitetty täsmälleen samanlainen paimennäytelmä, tällä kertaa esimerkkinä aidosta pesunkestävästä slovakialaisesta traditiosta. Olen siitä pitäen kertonut tätä opiskelijoille esimerkkinä siitä, miten kulttuuritavara on aina lainatavaraa, Kulturgut ist Lehngut.)

Vielä isompia ongelmia toi sosialismin aika. Sekä Mikulás että Jézuska olivat kristinuskoon liittyvinä hahmoina tietenkin turmiollista oopiumia kansalle. Stalinismin ikeen allakin unkarilaiset olivat silti sen verran kulttuurikonservatiivisia sentrooppalaisia, että Neuvosto-Venäjän mallin mukainen joulun korvaaminen uudellavuodella ja lahjoja tuovalla Pakkasukolla ei olisi onnistunut. Jotain sen suuntaista kuitenkin yritettiin, ja uudeksi jouluiseksi lahjantuojahahmoksi nostettiin Télapó, Talventaatto. Nyest.hu-kielitiedeportaalin mukaan Télapó esiintyy unkarilaisessa runoudessa ensi kerran jo 1800-luvulla. Ilmeisesti kyse ei kuitenkaan ollut mistään kansanomaisesta uskomusolennosta, ei varsinkaan lapsia lahjovasta sellaisesta, vaan kaunokirjallisesta talven vertauskuvasta: talvea vuodenaikana, luonnon ”kuolemaa” ja kalenterivuoden lähestyvää loppuahan on usein kuvattu äreänä vanhuksena. 1900-luvun jälkipuoliskolla Télapó muovautui sekä läntisen Santa Claus -Joulupukin että neuvostovenäläisen Pakkasukon vastineeksi, mutta ei kyennyt täysin syrjäyttämään vanhaa kunnon Mikulásta. Niinpä etenkin sosialismin aikaan lapsille oli kotona ja koulussa tarjona ystävällisiä parrakkaita uskomushahmoja enemmän kuin tarpeeksi. 1980-luvulla unkarilainen tuttavani kertoi tuttavaperheensä lapsen kyselleen hämmentyneenä: ”Joko kohta on joulu ja Lenin-setä tuo lahjoja?”

Uusimmat, ikävät haasteet jouluperinnepoliisitoimelle tulevat nykyään maahanmuuton suunnasta. Samaan tapaan kuin Suomessakin käydään suurta suvivirsikeskustelua ja väitetään suulla suuremmalla maahanmuuttajien muka vastustavan yleishurskaita ja yleiskauniita asioita, jotka itse asiassa erinomaisesti sopisivat esimerkiksi hartaan musliminkin pirtaan (ja tässä suosittelisin kaikille ennakkoluulojen haihduttamiseksi Husein Muhammedin loistavaa kolumnia ”Maailman kuvalehdestä”), myös Itävallassa äärioikeiston ”maahanmuuttokriitikot” levittävät vuodesta toiseen täysin perätöntä urbaanilegendaa siitä, että demarien (sekä nykyään myös vihreiden) hallitsemassa Wienissä olisi turkkilais- sun muiden islamilaistaustaisten maahanmuuttajien vaatimuksesta lastentarhojen perinteiset Nikolaus-juhlat kielletty. Auttaisikohan yhtään, jos muistettaisiin Nikolauksen vaikuttaneen nykyisessä Turkissa?