Petroolia pukkaa

”Petroli ei ole sama asia kuin musta-sininen”, otsikoi Profil-lehden päätoimittaja Christian Rainer viimeviikkoisen pääkirjoituksensa. Kysymys on tietenkin Itävallan tulevasta hallituskoalitiosta, jota parhaillaan neuvotellaan kasaan, ja värikoodeista, jotka ovat olennainen osa sentrooppalaista puoluepolitiikkaa. Turkoosista, jonka konservatiivipuolue ÖVP:n nuori isäntä Sebastian Kurz valitsi ”kansanliikelistansa” tunnusväriksi, ÖVP:n perinteisestä mustasta ja oikeistopopulistien FPÖ:n sinisestä syntyy siis muotitietoisten tunnistama petrolinsinertävä.

Mutta petrolikoalitio ei kuitenkaan ole sama asia kuin vuosituhannen vaihteessa nähty edellinen oikeisto-äärioikeisto-yhdistelmä, joka tuolloin nostatti hirmuisen vastalausemyrskyn kautta Euroopan. Maailma on muuttunut. Toisaalta ”oikean” natsiajan muistot jäävät yhä kauemmaksi menneisyyteen. Jörg Haider, joka 1990-luvulla nosti FPÖ:n valtaan, oli vielä kasvanut ”oikeiden”, tunnustavien, natsiaikaan natsipuolueessa aktiivisesti toimineiden natsivanhempien perheessä, mutta hänen seuraajansa ja epigoninsa HC Strache on ”vain” entinen uusnatsi, jolla on kokemusta vain perinneyhdistyshengessä harrastetuista sissitaisteluharjoituksista. (Nuorena, ajattelemattomana pojankloppina tuli vähän värikuula-ammuskeltua, kuten asiaa nykyään selitellään.) Ja toisaalta toleranssi tai salonkikelpoisuuskynnys on viime vuosina oikeistopopulismin nousun myötä liikahtanut kaikkialla Euroopassa, jopa EU-maiden hallituksissa on nähty puolueita, joiden aktiivit johtoporrasta myöten päästelevät rasistisia möläytyksiä tai ihan ”sattumalta” osuvat heilailevien uusnatsien kanssa samoihin tilaisuuksiin tai kuviin, ja entistä useammista asioista ”pitää saada puhua”. FPÖ ja Strache eivät tässä sakissa edes ole hurjimmasta päästä.

Itävallan FPÖ:llä on toki mielenkiintoisia paikallisia ominaispiirteitään, jotka erottavat sen esimerkiksi meidän persuistamme. Näkyvimpiä niistä on ns. akateemisen siiven voimakas osallistuminen. Burschenschaftit, 1800-luvun kansallisuusaatteen perinteitä jatkavat opiskelijajärjestöt, joissa pukeudutaan koppalakkiunivormuihin, kaksintaistellaan (eli viiltelöidään vastustajan poskiin tähän alakulttuuriin kuuluvia arpia, Schmiss) ja viljellään sitä samaa germaanimytologiaa ja rasistisvivahteista saksalaista nationalismia, josta 1900-luvun natsismikin nousi, ovat saaneet FPÖ:n johtoelimissä suhteettoman suuren vaikutusvallan. (Tutkiva journalisti Hans-Henning Scharsach julkaisi vaalien alla tästä kirjankin, Die stille Machtergreifung, ‘Hiljainen vallankaappaus’.) Tästä seuraa myös mielenkiintoinen poliittinen rasite: monet Burschenschaftit nojaavat ideologiaan, jonka mukaan Itävalta valtiona on historiallinen erehdys ja kaikkien ”etnisten saksalaisten” tulisi kuulua yhteen suureen Saksaan. Poliittiset vastustajat eivät tietenkään väsy kaivelemasta esiin näitä ohjelmakohtia ja kyselemästä, miten tällaisella taustalla ylipäätään voidaan sitoutua hallitsemaan Itävaltaa sen perustuslain mukaisesti.

Mutta selvin ero vuosituhannen vaihteen mustasinihallitukseen lienee kuitenkin siinä, että nyt vaihtoehtoja ei oikein ole. Vuoden 1999 vaalien jälkeen tilanne oli pitkään epäselvä, neuvotteluja käytiin ja kannuja valettiin pitkään, ja hallituksen muodostuminen lopulta vaalituloksen perusteella jaetulle kakkostilalle jääneen ÖVP:n ja sen silloisen johtajan Wolfgang Schüsselin johdolla oli jossain mielessä yllättävä veto, kun SPÖ kuitenkin oli kirkkaasti säilyttänyt asemansa maan suurimpana puolueena. Nyt taas on oikeastaan koko ajan ymmärretty, että sosiaalidemokraattisen SPÖ:n ja ÖVP:n perinteinen punamustakoalitio – jota Itävallassa on katseltu suurin osa sodanjälkeisistä vuosikymmenistä – ei kerta kaikkiaan enää nauti kansan luottamusta. SPÖ tosin onnistui kirimään vaalitulokseensa jonkinlaisen torjuntavoiton, ilmeisesti osaksi myös vihreiden kannattajien sääliäänillä. (Samaan tapaan kuin Wienin edellisissä osavaltiovaaleissa: vihreiden kannattajat äänestivät hammasta purren demareita, koska FPÖ:n vahvinta vastustajaa piti tukea.) Selvää on kuitenkin, että suurimman vaalivoiton sai ÖVP ja kansa haluaa Kurzin. Periaatteessa jonkinlainen hallituspohja voisi syntyä myös ”punasinisen” SPÖ-FPÖ-koalition ympärille, eikä tämä ajatus kenties olisi ollut kulttuurikonservatiivisille ay-äijädemareille kovinkaan vastenmielinen. Toisaalta kuitenkin FPÖ:n poliittiset rasitteet kaappinatsiperinteitä myöten ovat niin ilmeiset, että suuressa osassa demaririntamaa niitä ei olisi millään voitu sulattaa, ja punasiniset lähentymisyritykset olisivat repineet SPÖ:n hajalle.

Petrolikoalitiota siis rakennellaan, neuvotteluja käydään, ja tiedotusvälineisiin pullahtelee nimiä, joiden ministerikelpoisuutta kentän punavihreällä laidalla kommentoidaan päitä pudistellen. Esillä ovat olleet esimerkiksi poliittisen comebackin tehnyt eläkeläisrouvien rahastaja Martin Graf sekä Burschenschaftien parissakin naisvastineessa, Mädelschafteissa “Iduna” ja ”Sigrid” aktiivisesti toiminut, myös oikeinkirjoituskömmähdyksestään kuuluisa Anneliese “Kindergrippe” Kitzmüller. Sebastian Kurzin johtajanvalmiuksia spekuloidaan yhä: hän on kiistämättä lahjakas ja vakuuttava poliittinen esiintyjä, joka osaa asetella sanansa huolellisesti ja säilyttää viileän itsehillintänsä kiperissäkin tilanteissa, mutta mitä aatteellisia sisältöjä hän oikein edustaa ja miten uskottavasti?

basteln

Kurier-lehden verraton Michael Pammesberger kuvaa hallitusneuvotteluja:
NYT ASKARRELLAAN UUSI HALLITUS!
Toisille se on uusi innovatiivinen startup-projekti. (Kurz: Pelkästään nuoria dynaamisia ihmisiä! Kotisivu meillä on jo!)
Toiset haluavat käsialansa näkyvän tunnistettavasti. (Strache: Str… St… enhän mä saa selvää omasta käsialastani!)
Myös FPÖ:n on nyt käärittävä hihat!
ÖVP:lla on varalla luotettavaa väkeä (”vanhan” ÖVP:n ministerilista)…

Samaan aikaan SPÖ marssii happamana oppositioon. Ja vihreät, oivoi. Puolue, jolla periaatteessa olisi valtavasti aatteellista liikkumatilaa kentän vasemmalla laidalla, demarien ja vielä henkihieverissä sinnittelevien kommunistien välillä, onnistui hukkaamaan mahdollisuutensa ja hajottamaan itse itsensä. Kunnon karismaattista johtohahmoa ei löytynyt, ilmeisesti ex-vihreän Alexander Van der Bellenin voittoisa presidentinvaalikampanja kulutti jotkin keskeiset resurssit loppuun, ja lopulta yksi puolueen näkyvimmistä perustajahahmoista Peter Pilz lähti kilpailemaan entisen puolueensa kanssa omalla villillä listallaan – ja voitti sen. ”Liste Pilz” ylitti nipin napin 4 %:n äänikynnyksen ja saa ruveta sisustamaan parlamenttitaloon omia ryhmätiloja, vihreät taas tipahtivat parlamentista tykkänään.

Mutta ei tässä kyllin. Sopivasti #metoo-kampanjan yhteydessä nimittäin Pilzistä paljastui, että monenlaisissa rötösherratutkinnoissa aktiivisesti vaikuttaneella pitkän linjan Robin Hoodilla oli itsellään synkkiä salaisuuksia. Muutama päivä sitten päivälehti Die Presse ja viikkolehti Profil kertoivat, että jo vuonna 2015 Pilzin toimistossa työskennellyt nainen oli kääntynyt vihreiden parlamenttiryhmän puoleen syyttäen Pilziä toistuvista seksuaalisista ahdisteluista. Naisen toivomuksesta asia oli hoidettu puolueen sisällä eikä syytöksiä julkistettu. Seuraavana päivänä viikkolehti Falter toi julki toisenkin ahdistelusyytöksen: vuonna 2013 Pilz olisi Tirolin Alpbachissa jokavuotisessa ”Eurooppa-foorumin” tapaamisessa hätyyttänyt ja kähminyt nuorta naista, ja tälle tapaukselle löytyi todistajiakin. Jälkimmäistä syytöstä Pilz ei enää kyennyt kiistämään, ja tänään hän sitten ilmoitti, ettei ota vastaan parlamenttipaikkaansa vaan jää jonkinlaisena taustahahmona tukemaan tätä ”epäpuoluettaan”.

Edelleenkin epäselvää on, mitä oikein tapahtui. Pilzhän lähti vihreistä kesällä, kun ei saanut paikkaa puolueen ehdokaslistan kärkipäästä – olisiko niin, että tähän eivät olisikaan olleet syynä poliittiset erimielisyydet esimerkiksi maahanmuuttopolitiikasta (jossa Pilzin väitetään vetävän tiukempaa linjaa)? Ovatko vihreät siis toimineet jalosti ja herrasmiesmäisesti kun jättivät Pilzin listalta pois ahdistelutapauksen takia mutta eivät julkistaneet asiaa? Vai onko päinvastoin nyt meneillään vihreiden kostoretki vaalitappion johdosta? Salaliittoteoriat rehottavat, huhumyllyssä pyörii myös väite, että Pilzin rikkomuksista olisi tiedotusvälineille vuotanut ÖVP:tä lähellä oleva PR-ammattilainen.

Ja näin saatiin taas vaihtelua myös pohdinnoille siitä, mitä pitäisi tehdä, kun eurooppalaisen valtion hallitukseen on nousemassa puolue, jolla on lukuisia selvittämättömiä ja ”harjaamattomia” yhteyksiä ilmeisiin uusnatsimeininkeihin.

 

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: