Erään toisen vuosipäivän johdosta

marraskuu 15, 2018

Työviikon lähestyessä loppuaan on taas Sentroopassa tapahtunut kaikenlaista, mistä voisi kirjoittaa. Esimerkiksi täällä Itävallassa, missä hallituskoalition pienemmältä ja populistisemmalta osapuolelta on taas ”laadunvalvonta pettänyt”, niin kuin varaliittokansleri Strache valittelee. FPÖ:n Facebook-sivulla julkaistiin nimittäin videopätkä, jossa sosiaaliministeri Beate Hartinger-Klein esittelee tekeillä olevaa uudistusta: täkäläiset ”kelakortit”, aitosaksalaiselta nimeltään e-card, varustetaan haltijansa valokuvalla, etteivät sairausvakuutusjärjestelmästä pääsisi hyötymään ne, jotka eivät ole siihen mitään maksaneet. Tätä kuvitetaan tönköllä, hieman South Park -tyylisellä animaatiolla, jossa häijysti nauraa kätkättävä fetsipäinen (!) ”Ali” haluaa laittaa purukalustonsa kuntoon ja – koska ei itse omista e-cardia – saapuu hammaslääkärille mukanaan serkkunsa Mustafan kortti. Korttiuudistus tulee estämään tämmöiset väärinkäytökset: ”Kävipäs ikävästi, Ali! Nyt loppui sosiaalipummaus!” Tämä ”satiiri”, jonka tietenkin oli tarkoitus olla vain vitsikäs eikä lainkaan rasistinen, eihän toki, onnistui suututtamaan melkoisen osan itävaltalaista yleisöä, video poistettiin pikaisesti Facebookista, ja nyt FPÖ:n johto kilvan pesee käsiään ja syyttelee tapahtuneesta kahta nimetöntä puolueen toimihenkilöä, joille on kuulemma annettu ankara varoitus. Omassa somekuplassani kiertää myös lukuisia ilkeitä analyyseja siitä, miten e-cardien väärinkäyttö ei ole ollut taloudellisesti erityisen merkittävä ongelma (saati että se kytkeytyisi erityisesti muslimeihin): koko jutun tarkoitushan oli vain maalittaa maahanmuuttajat, jotta syvillä riveillä olisi muuta mietittävää kuin hallituksen tekemät sosiaaliturvan heikennykset.

Tai sitten voisi kirjoittaa Unkarin tämänhetkisistä kansainvälisistä uutisista. Makedonian entinen pääministeri Nikola Gruevski, värikäs hahmo, joka vallassa ollessaan täytti Skopjen Aleksanteri Suuren patsailla ynnä muilla kuvitellun kunniakkaan menneisyyden muistoilla ja hyvässä yhteisymmärryksessä Unkarin Viktor Orbánin kanssa pyöritti mahtavia kampanjoja George/György Sorosin pirullisia maailmanvalloitussuunnitelmia vastaan, on väittämän mukaan pyytämässä Unkarista poliittista turvapaikkaa. Gruevskia uhkaa kotimaassaan parin vuoden vankeustuomio korruptiosta ja opposition vaientamisesta. Nyt hän on ilmeisesti jotenkin saapunut Unkariin (erään jo pilapiirtäjiä ja meeminikkareita kovasti inspiroineen huhun mukaan naiseksi pukeutuneena); tosin arvellaan hänen aikovan vielä jatkaa matkaa vahvempien suosijoiden hoiviin, joko Erdoğanin tai Putinin. Hupaisaa tietenkin myös se, että tämmöistä tuomittua rikollista maahanmuuttajaa ei Unkarin etelärajan kuuluisa piikkilanka-aita mitenkään estänyt.

Mutta ei näistä nyt sen enempää, vaan otan lopultakin esille aiheen, josta olen halunnut kirjoittaa jo muutaman päivän, siitä lähtien, kun 444.hu-sivustolla ilmestyi aihetta käsittelevä Zoltán Haszánin artikkeli, jonka perustana puolestaan on Attila Simonin neljä vuotta sitten ilmestynyt teos Magyar idők a Felvidéken 1938-1945 (‘Unkarilaiset ajat Ylä-Unkarissa 1938–1945’; Felvidék eli “Ylämaa” on Slovakian vanha suurunkarilainen nimitys). Viime päivinähän on kaikkialla juhlistettu ensimmäisen maailmansodan päättymisen satavuotispäivää, mutta pyöreitä vuosia tuli juuri kuluneeksi myös eräästä toisesta Unkarin kannalta merkittävästä tapahtumasta. 11.11.1938, tasan kahdeksankymmentä vuotta sitten, kello 11 kaikkialla Unkarissa soivat kirkonkellot, liikenne ja työpaikat seisahtuivat pariksi minuutiksi, kaupunkien varuskunnissa ammuttiin 21 tykinlaukausta sen kunniaksi, että valtionhoitaja Horthy samaan aikaan ratsasti valkoisella hevosella Slovakian Košicen eli vaihteeksi taas Unkarin Kassan kaupunkiin.

Hitler oli jo jonkin aikaa havitellut Tšekkoslovakian hajottamista ja yrittänyt saada tähän projektiin mukaan myös Unkarin, jolle olisi annettu mahdollisuus valloittaa takaisin koko entiseen Unkarin kuningaskuntaan kuulunut Slovakia sekä Taka-Karpatia, Slovakian itäinen hännänpää, joka nykyään kuuluu Ukrainaan. Kun Unkarin valtiojohto ei kuitenkaan ollut innostunut sotilaallisesta ratkaisusta – mm. maineikkaan Škodan asetehtaan tuotteilla varustettu Tšekkoslovakian armeija olisi ollut Unkarin armeijalle kova vastus – eikä hyökkääjä-pahiksen roolin esittämisestä kiristyvässä kansainvälisessä kriisissä, päädyttiin ”rauhanomaisesti” ns. ensimmäiseen Wienin päätökseen eli saneluratkaisuun, jolla käytännössä Hitler ja Mussolini antoivat Unkarille Slovakian eteläreunan. Tätä perusteltiin sillä, että Münchenin sopimus – muistattehan: ”rauha meidän elinajaksemme” – ei vain antanut Tšekkoslovakian saksalaisväestöisiä sudeettialueita Saksalle vaan myös velvoitti sen sopimaan rajakiistansa Puolan ja Unkarin kanssa.

Ensimmäinen Wienin päätös oli laastaria Trianonin rauhansopimuksen haavoihin. Vuonna 1920 ensimmäisen maailmansodan voittajavallat olivat irrottaneet Unkarin alueesta uusille naapurivaltioille kaksi kolmasosaa, ja näihin maihin oli jäänyt melkoiset unkarilaisvähemmistöt, jotka 1920- ja 30-luvuilla monin paikoin saivat kokea etnopoliittista sortoa ikään kuin kostona sotaa edeltäneiden aikojen unkarilaistamispolitiikasta. ”Tynkä-Unkarissa” puolestaan oli harjoitettu sydämen kyllyydestä revanssipolitiikkaa: hehkutettu Unkarin kansakunnan nöyryytyksiä ja messiaanisia kärsimyksiä ja lietsottu uskoa “Unkarin ylösnousemukseen”.

Eteläisen Slovakian paluu vanhan emämaan yhteyteen ei tietenkään täyttänyt kuin pienen osan näistä tavoitteista. Slovakian puolelle jäi yhä kymmeniätuhansia etnisiä unkarilaisia (ja lisäksi kymmeniätuhansia juutalaisia, joista melkoinen osa puhui unkaria äidinkielenään ja oli varmaankin ennen Trianonia katsonut kuuluvansa Unkarin kansakuntaan). Rajan taakse jäivät edelleen sellaiset “historiallisesti unkarilaiset” kaupungit kuin Nyitra/Nitra ja etenkin Bratislava, unkariksi Pozsony, missä aikoinaan oli istuttu monia historiallisia Unkarin valtiopäiviä ja turkkilaisvallan ajoista saakka kruunattu Unkarin kuninkaat. (Bratislavasta tuli pääkaupunki Hitlerin tukemalle Slovakian nukkevaltiolle – unkarilaisten pettymykseksi Saksa muutti mieltään eikä halunnutkaan antaa koko Slovakiaa ”takaisin” Unkarille.)

füleki_vár_mindent_vissza

Fülekissä (slov. Fil’akovo) nykyisen Slovakian etelärajalla kansanjoukko liputtaa eläköötä valtionhoitaja Horthylle. Linnan muureilla Suur-Unkarin kartan molemmin puolin lukee: “Kaikki takaisin!”

Vaikka rajaa ehkä pidettiinkin väliaikaisena, joka tapauksessa riemu eteläisen Slovakian ”kotiinpaluusta” oli suuri emä-Unkarissa ja ehkä, ainakin jonkin aikaa, myös palautetun alueen unkarilaisväestön parissa. Ensimmäinen pettymys lienee ollut se, että palautetun alueen ja emämaan välinen raja ei suinkaan heti lakannut olemasta. Päinvastoin, Unkarin armeija sulki sen tiukasti. Rajan yli pääsivät ensimmäisen kuukauden aikana vain sotilashenkilöt, tulli- ja valvontavirkamiehet, sotilashallintoa avustavat siviilivirkailijat – sekä, kuinka ollakaan, korkeiden upseerien ja virkamiesten puolisot, jotka ensimmäisinä päivinä riemuissaan ostivat kaupat tyhjiksi laadukkaista ja edullisista tšekkoslovakialaisista tuotteista, kengistä keittiötarvikkeisiin. Uutta tavaraa ei saatu tilalle enää Tšekkoslovakiasta eikä vielä Unkarista, ja paikallisväestöä harmitti.

Ylipäätään palautetun alueen talous- ja työelämässä alkoivat ilmetä ne erot, joita jo 1800-luvulla oli alkanut kehittyä teollistuvan ja modernisoituvan Tšekinmaan ja itäeurooppalaiseen suurmaanomistaja-maatalouteen nojaavan Unkarin välille. Tosin Tšekkoslovakiassa Slovakia-puolisko, entisen Unkarin osa, oli ollut maatalousvaltaisempi ja takapajuisempi, ja nyt Unkariin palautettu raja-alue oli 1920- ja 30-luvuilla jäänyt alikehittyneeksi umpiperäksi. Tätä uusi ja ”etnisempi” raja ei korjannut, päinvastoin: Bratislava/Pozsony taloudellisine mahdollisuuksineen ja työpaikkoineen oli nyt rajan takana, Unkarin takaisin saamat Kassan (Košice) ja Lévan (Levice) kaupungit jäivät riutuviksi rajakyliksi. Kaiken lisäksi hinnat enimmäkseen nousivat, palkat laskivat, ja Tšekkoslovakian kruunun tilalle oli vaihdettu Unkarin pengő epäedulliseen kurssiin. Palautetun alueen unkarilaisten keskuudessa mielialat synkistyivät aikalaisraporttienkin mukaan, ja vielä tyytymättömämpiä lienevät olleet slovakit, joita palautetun alueen väestöstä oli huolellisesta etnisestä rajanvedosta huolimatta 20–25 %.

Myös hallinnon uudelleenjärjestelyt nostattivat pahaa verta. Vallan vaihtuessa moni tärkeä tuoli oli jäänyt tyhjäksi; johtotehtävissä oli Tšekkoslovakian aikaan ollut suhteettoman vähän unkarilaisia, joille syntyperästä oli selvää haittaa, mutta varsinkin korkeammissa viroissa oli Slovakiassakin ollut huomattavan paljon tšekkejä. Näiden tilalle ei välttämättä nostettukaan paikallisia unkarilaisia vaan junantuomia pyrkyreitä emämaasta; nämä saivat pian pilkkanimityksen anyás. (Sana on johdettu ‘äitiä’ merkitsevästä sanasta anya ja voi tarkoittaa esimerkiksi erityisesti äitiinsä kiintynyttä lasta. Tässä se viittaa ‘emämaahan’, anyaország, mutta unkarissa ‘äiti’-sana on myös suosittujen loukkaus- tai voimasanojen olennainen osa, ja näitäkin mielleyhtymiä tähän ilmaukseen varmaan liittyi.)

Luottamuspulaa palautetun alueen kansan ja uuden unkarilaishallinnon kesken ei varmaankaan ollut omiaan korjaamaan se, että ”kotiin palanneet” unkarilaiset eivät juuri päässeet osallistumaan demokraattiseen päätöksentekoon, siinä määrin kuin sellaisesta voi Horthyn autoritaarisessa ellei peräti puolidiktatorisessa järjestelmässä puhua. Tšekkoslovakian viranomaiset olivat toki suhtautuneet unkarilaisvähemmistöön torjuvasti ja syrjivästi, unkarilaisen kansallistunteen ilmaukset kuten kansallisvärien kantaminen tai Unkarin kansallislaulun laulaminen oli kriminalisoitu, ja unkarilaisuudesta saattoi julkisessa ja työelämässä olla suoranaista haittaa. Siitä huolimatta Tšekkoslovakia oli ollut länsimainen demokratia, jossa kaikilla kansalaisilla oli yleinen äänioikeus. Unkarissa ei näin ollut: vuonna 1938 oli tosin lopultakin otettu käyttöön salainen äänestys, siis vaalisalaisuus, mutta äänioikeus oli erinäisin mutkikkain systeemein sidottu koulunkäyntiin ja omaisuuteen (naisilla jopa miehen äänioikeuteen), jotta köyhin ja sivistymättömin väestönosa saataisiin suljettua pois uurnilta. Tasapuolisuuden nimissä olisi nyt pitänyt joko ottaa koko Unkarissa käyttöön yleinen äänioikeus tai riistää se siihen jo tottuneelta palautetun alueen kansalta. Tätä ongelmaa ei pystytty ratkaisemaan, ennen kuin sota siirsi sen pois päiväjärjestyksestä.

Slovakian unkarilaisten ongelmallinen asema oli myös johtanut jonkinlaiseen sisäiseen demokraattistumiseen: vähemmistön sisällä ylhäisten ja alhaisten oli pakko pitää yhtä. Tämä kehittyvä demokratiaperinne törmäsi nyt myöhäisfeodaaliseen sääty-yhteiskuntaan. Kirjailija Sándor Márai, aikoinaan Kassan kaupungissa syntynyt vauraan porvarisperheen poika, palasi Wienin päätöksen jälkeen kotiseudulleen ja kommentoi tapahtumia näin:

Kaupunkiin, joka tšekkien aikaan oli tullut tuntemaan vähemmistön aina katkeran kohtalon – siksi, yhteisen kielen ja syntyperän sitein, se innoissaan odotti meitä unkarilaisia takaisin – mutta joka oli tullut tuntemaan myös demokratian, jonka sisällä oli kansallisuuksien välisiä raja-aitoja mutta ei voittamattomia rajamuureja luokkien välillä: tähän kaupunkiin me toimme takaisin nämä rajamuurit. Tänä päivänä ei vain irrotettu osa Unkaria palannut kotiin, vaan Ylämaahan palasi “arvoisa herra”, palasivat haamut, unkarilaisen puolimenneisyyden hämmentävät, eläviksi jääneet varjot, sivistymätön ja honottaen puhuva tuomari sinettisormus sormessaan, verovirkailija tai kaupunginkirjuri, joka korvaukseksi palkkansa kehnoudesta tiuskii ristikon läpi ”asiakkailleen” ison herran alentuvin tai torjuvin äänenpainoin. Nyt palasi tiukasti herrojen tai palvelijoiden yhteiskuntiin jaetun Unkarin vastenmielinen ääni, kumarrellen ja pokkaillen tervehtiminen, kérlek alássan [kirjaimellisesti: ‘pyydän sinua nöyrimmin’] ja alázatos tisztelettel [‘nöyrästi kunnioittaen’] -tyyppisten kohteliaisuuksien unkarilainen yhteiskuntamuoti, samaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvien mielenosoituksellinen toistensa sinuttelu – sinuteltiin, vaikka olisi oltu ventovieraita – ja tämä sinuttelu oli aina myös loukkaavaa niitä kohtaan, joita ei sinuteltu, sillä se osoitti, että se, jota teititellään, ei kuulu herrojen hyvävelikerhoihin, ei siis ole “herrasmies”. Nyt palasi uusbarokkisen luokkakulttuurin “ylemmyys”, mielistelevä kaavamaisuus, mahtaileva ja pinnallinen “kulttuuristen” etuoikeuksien tyyli.

Kaiken tämän rinnalla varmaan oli myös iloa ja tyytyväisyyttä. Oli varmaan myös niitä  kansallismielisiä unkarilaisia, joille emämaan yhteyteen palaaminen oli tärkeämpää kuin aineelliset tai kulttuuripoliittiset mieliharmit. Mutta sitähän ei enää voi tietää, olisiko tämä tyytyväisyys ajan mittaan saanut yliotteen, olisiko palautettu alue kasvanut takaisin osaksi Unkaria. Tuli sota kaikkine kauhuineen, ja sitten tulivat uudessa sodanjälkeisessä Tšekkoslovakiassa kostotoimet ja pahamaineiset Benešin dekreetit: kansantuomioistuimet ja sotarikostuomiot, väestönsiirrot ja karkotukset. Unkarilaiset kansanryhmänä saivat niskaansa kollektiivisen syyllisyyden ja koston, joka ei ollut missään suhteessa siihen, mitä palautetun alueen slovakit olivat vuonna 1938 saaneet kokea. Se on taas toinen tarina, joka yhä kaihertaa unkarilaisten ja slovakkien välejä.

Niinpä. Olen näitä miettiessäni muistellut kauan sitten tapaamaani transilvanianunkarilaista, jonka mielestä kaikilla kansoilla piti olla oma kansallisvaltio eikä kenenkään pitäisi joutua olemaan vähemmistössä. (”Minä siis todella arvostan suomalaisia. Mutta jos saamelaiset haluavat itsenäistyä omaksi valtiokseen, olen valmis taistelemaan heidän puolestaan.”) Vastaväitteeni, että esimerkiksi Sentroopan tilkkutäkin jakaminen etnisesti puhtaiksi paloiksi on käytännössä mahdotonta, kaikui kuuroille korville. Kansallismielisen kasvatuksen ja Ceauşescun diktatuurin jäljiltä keskustelukumppanini eli, hm, aika lailla erilaisessa todellisuudessa kuin minä. Jos vielä tapaisimme, yrittäisin ehkä tarjota esimerkiksi eteläisen Slovakian tapahtumia toisen maailmansodan aattona. Jos eivät slovakkien ja unkarilaisten suhteet olleet parhaalla mahdollisella tolalla 1800-luvun kansallisten heräämisten ja “magyarisoivan” kansallisvaltiopolitiikan aikaan, niin ei asiaa korjannut Trianonin kostoraja eikä myöskään Wienin päätöksen raja – joka oli oikeudenmukaisempi etnisesti mutta ei välttämättä taloudellisesti tai demokratiapoliittisesti.

Tai no. Ehkä en sittenkään edes yrittäisi.

Mainokset

Huvittaa ja hirvittää

Touko 26, 2018

444.hu-sivuston artikkelista löysin tämmöisen helmen.

On näköjään olemassa tämmöinenkin kuin “Saata maailmaan vielä yksi unkarilainen -liike”. Sen propagandavideossa esiintyy Edda Budaházy -niminen nainen, vanhan unkarilaisen aatelissuvun vesa, jonka veli György on tunnettu, myös poliisin tuntema kansallisradikaali, mm. polttopullojen heittelystä epäiltyjen aktivistiporukoiden jäsen. Ns. Bocskai-takkiin (maailmansotien välisenä aikana suosituksi tullut ”kansallismielinen” pukine) sonnustautunut Budaházy kulkee kolkossa maisemassa, kertoen kolkolla äänellään kolkkoa sanomaa:

Unkarissa syntyvien lasten määrä on paljon alhaisempi kuin kansakunnan säilymiseen tarvittaisiin. Demografisessa mielessä koko maa on kuolemaisillaan. Tämä on suurin ongelma.
(Kuvassa onnellinen hääpari kulkee portaita ylös ja ruusunlehtisateeseen.) Onko avioliitto sinusta hyvä juttu? Ja tiedät, että perhe on kansakunnan rakennuskivi, vain sinä et semmoisesta välittäisi? Olet jo reilusti päälle kolmenkymmenen mutta asut vielä kotona ja haluaisit vielä vähän bilettää? Etkä muutenkaan tunne ketään, johon haluaisit sitoutua? Jätät avioliiton solmimisen mieluummin toisten huoleksi?
Et hanki lapsia, koska niistä on paljon huolta? Et halua lapsia, koska pelkäät, ettet pysty antamaan niille kaikkea tarpeellista? Etkö pikemminkin pelkää, että et itse pysty antamaan itsellesi kaikkea sitä, mitä kaipaat?
(Iloinen perhe juoksentelee päivänpaisteisella vuoristotiellä.) Onko sinusta oikein, että muiden lapset maksavat sinun eläkkeesi? (Miettiväinen vanha herra ottaa silmälasit päästään.) Oletko jo ajatellut, että sinäkin vanhenet ja lapseton vanha ihminen on toisten armoilla? (Sotilaat kantavat Unkarin lippua kahden polvillaan (?!) ihmettelevän pikkutytön ohi.) Tietenkin olet ylpeä siitä, että olet syntynyt unkarilaiseksi, mutta (pilvenpiirtäjiä jossain Länsi-Euroopassa) meistä länteen päin työstäsi tarjotaan paljon enemmän, joten pakkaat tavarasi ja lähdet, viis koti-ikävästä. Täällä isänmaasi tarvitsisi sinua, mutta sinulla on painavat perusteet (putoilevia kolikoita) sille, miksi sinun on parempi muualla. Selittelet itsellesi, että kyllä vielä palaat. (Saksalainen metroasema.) Lähdet, vaikka tiedät, että täällä sinun tulisi elää ja kuolla.
Kuulutko eläinrääkkäyksen vastustajien yhdistykseen? (Kuvia hylkeistä…) Taistelet hyljevauvojen ja norsujen sukupuuttoon kuolemista vastaan? (… ja sohvalla koiransa vieressä tv:n kaukosäädintä näpräävästä miehestä.) Koirasi nukkuu sohvalla? Taistelet marsujen onnellisuuden puolesta? Mutta abortti ei sinua häiritse? Eikö sinua kiihdytä, että päivittäin murhaamme sata unkarilaista sikiölasta? (Odottava äiti, jonka ympärillä isommat lapset onnellisina taputtelevat äidin masua.) Onko sinusta oikein, että me saamme päättää, mitä tapahtuu ruumiissamme olevalle ihmiselämälle?
(Kadulla musta mies käy valkoisen miehen kimppuun.) Häiritseekö sinua maahanmuutto? (Mustapukuiset hahmot kulkevat pimeää katua astaloilla huitoen, autoja poltetaan.) Raivostuttaako, että afrikkalaiset kannibaalit tulvivat Eurooppaan? (Unkarilaiset poliisit kuulustelevat tummaihoisten nuorten miesten joukkoa.) Mielestäsi ymmärrät vaaran ja haluat tehdä jotain sen torjumiseksi?
Se on kaunista. Ja minulla on hyvä uutinen. Maahanmuuton vastaiseen taisteluun voit osallistua sinäkin. Vaan ei niin, että jaat postauksen Facebookissa. Vaan kaikkein onnellisimmalla ja yksinkertaisimmalla tavalla.
(Kaksi suloista pikkutyttöä vuorimaisemassa.) Hanki lapsia, jotka kansoittavat Karpaattien altaan [poliittisesti korrekti vastine ”Suur-Unkarille”] eivätkä anna muukalaisten vallata sitä. Ilman tätä sotaisa asenteesi on pelkkää tyhjää lörpötystä.
Jumala, isänmaa, perhe. (Onnellinen pariskunta vauvoineen.) Lapset, sitoutuminen, uskollisuus, vastuunkanto. Ilman tätä meillä ei ole tulevaisuutta. Kasva aikuiseksi ja perusta perhe, joka ylläpitää sinut ja tekee sinut paremmaksi ihmiseksi.
Jos et ole valmis tähän, tiedä, että János Hunyadin [1400-luvun turkkilaisvastaisen taistelun sankari], Rákóczin [1700-luvun alun vapaustaistelun johtaja], Kossuthin [vuosien 1848-1849 vapaustaistelun johtohahmo], Ulosmurtautumisen sankarien [helmikuussa 1945 Budaan saarretut saksalais- ja unkarilaisjoukot yrittivät Hitlerin käskystä vielä murtautua Puna-armeijan saartorenkaan läpi, ja tätä katastrofaalista yritystä, jossa parikymmentätuhatta miestä sai surmansa ja vain korkeintaan 700 pääsi linjojen läpi turvaan, muistellaan nykyään säännöllisesti äärioikeiston ja uusnatsien piireissä] ja Ilonka Tóthin [vuoden 1956 vapaustaistelun sankari, lääketieteen opiskelija, jonka kommunistit teloittivat syyttäen häntä hoidettavana olleen, valtionpoliisin agentiksi epäillyn miehen murhasta] uhraus oli turha, sillä sinun sukupolvesi on mukavuuden alttarille uhrannut koko kansakunnan, ainuttakaan laukausta ampumatta. Valitan, mutta sinun täytyy tietää, että ellet saata maailmaan ainakin kahta lasta, sinäkin olet aiheuttamassa Unkarin tuhoa.
Sinua tarvitaan, ilman sinua tämä ei onnistu. Unkarin säilyminen riippuu myös sinusta. Saata maailmaan vielä yksi unkarilainen.

Että näin. Tämmöinen raikas tuulahdus suoraan 1930-luvulta. YouTube-kommentit puhuvat puolestaan:

Tämä oli niin liikuttavaa, että jo tätä katsellessani synnytin kolme lasta, ja nyt lähden tästä rajalle taistelemaan afrikkalaisia kannibaaleja vastaan.

Minä en ole ylpeä siitä, että olen syntynyt unkarilaiseksi, olen ylpeä siitä, että olen ihminen tässä maailmassa. Paskat minä tästä kansakunnasta ja isänmaasta, minä välitän maailmasta, sillä maailma kuuluu kaikille. Lähden länteen, sillä tahdon nähdä ja tuntea toisten ihmisten kulttuuria, ja voi käydä niinkin, että en halua lasta, sillä minä päätän niin. Eläkää te vain menneisyydessä (…)

Minä en lähde ulkomaille paremman palkan perässä vaan tällaisten älyttömyyksien takia kuin tämä video.

Minä kyllä haluaisin mennä naimisiin ja hankkia lapsiakin, mutta meillä se ei ole juridisesti mahdollista, joten varmaan se tulee tapahtumaan jossain sellaisessa maassa, missä ajatellaan edistyksellisemmin eikä hypitä seinille, jos jollakulla on kaksi isää tai kaksi äitiä.

Tämä video vahvisti päätöstäni siitä, etten koskaan hanki lapsia. Kiitos!

Videon YouTube-sivulla peukutuksia on ainakin tähän mennessä tullut ylivoimaisesti enemmän alas- kuin ylöspäin. YouTube tarjoaa myös heti perään Vastagbőr-oppositioblogin laatimaa parodiaversiota, jossa Edda Budaházyn ääneen on yhdistetty kohtauksia The Handmaid’s Tale -sarjasta.

”Liikkeen” kotisivuilta löytyy lisää mielenkiintoista luettavaa. Siellä sotatorvi antaa aivan selkeän äänen: ”rakentajia” ovat muutamat lapsiperheitä tukevat ja aborttia vastustavat järjestöt, ”hävittäjiä” taas Unkarin seksuaalivähemmistöjen liitto, pakolaisia ja turvapaikanhakijoita avustava Menedék-järjestö sekä Patent-yhdistys, jonka tehtävänä on tukea perheväkivallan uhreiksi joutuneita naisia. (Tokihan todellisia väkivallan uhreja pitää auttaa ja joku saattaa tätä apua tarvitakin, mutta Patent-yhdistyksen toiminta ”johtaa usein perheenvastaisiin mielenilmauksiin ja isien demonisoimiseen”, puhumattakaan pahimmasta perheväkivallan muodosta eli ”sikiölapsen” [magzatgyermek, tällaista termiä todellakin käytetään] murhasta…) Kotisivun ylävalikosta löytyy myös kohta ”Ongelmat”, ja niitähän on tietenkin kolme: maahanmuutto, abortti ja seksuaaliset poikkeavuudet.

Tämä koko juttu olisi helppo kuitata suhteellisen pienen natsihörhöporukan huvittavaksi vouhotukseksi. ”Liike” ilmoittaa tekevänsä yhteistyötä muutaman tunnetun äärioikeistotahon kanssa, joista merkittävin lienee äärioikeistosivusto kuruc.info, mutta mitään laajempaa tai virallisempaa tukea se ei näytä nauttivan. Löytyyhän tuommoisia hörhöjä meiltäkin ja kaikkialta Euroopasta. Eikö tätä voisi lukea vitsinä samaan tapaan kuin lukuisat suomalaiset lukevat Jouko Pihon blogeja?

Voisi kai. Se vain hirvittää, miten monet noista ylempänä linkitetyn YouTube-videon kommentoijista eivät yhdistä näkemäänsä mihinkään hassuun marginaaliporukkaan vaan Unkarin hallitukseen ja Fidesz-puolueeseen. Vaikka videon tekijöillä näyttäisi olevan yhteyksiä lähinnä äärioikeistoon tai Jobbik-puolueen liepeille, Sinäputkilon kommentoijat puhuvat ”vastenmielisestä hallituksen propagandasta” tai kuittaavat, että Unkarin pahin ongelma on Fidesz.

Eikä ihme. Pääministeri Orbán uusine hallituksineen on ottanut väestönlisäyksen entistäkin keskeisemmäksi ohjelmakohdaksi, ja ilmeisesti väestön lisääntymisen nähdään olevan nimenomaan perinteisestä äitiydestä kiinni. Orbán haluaa ”solmia laajan sopimuksen Unkarin naisten kanssa”, sillä ”heidän varassaan demografia seisoo tai kaatuu”. (Tosin tähän linkitetty Index-portaalin juttu nimeää myös tämän politiikan ongelmakohdat: lapsiperheiden tuet, joihin Unkarin valtio sijoittaa enemmän kuin useimmat naapurinsa, on kohdistettu selkeästi hyvätuloisiin perheisiin, mutta juuri nämä ovat itse asiassa altteimpia lähtemään maasta tai viivyttämään lasten hankkimista, jos julkisen koulu- ja terveydenhuoltojärjestelmän alamäki jatkuu ja yksityiset opetus- ja terveyspalvelut koetaan liian kalliiksi.)

Se on myös jo aiemmin kuultu vallanpitäjien suusta, että Unkari ei aio ratifioida perheväkivallan vastaista Istanbulin sopimusta, koska maahanmuutto. (Niin juuri – Unkarin naisia ei uhkaa mikään muu kuin mahdollinen himokkaiden muslimimiesten invaasio.) Perheväkivallan uhrina kuolee Unkarissa nainen viikossa ja lapsi kuussa, mutta tästä pitävät ääntä vain oppositiopuolueet. Abortti puolestaan on Unkarissa toistaiseksi ollut sallittu, vaikka sekä katolinen kirkko että äärioikeisto ovat jatkuvasti tehneet abortinvastaista propagandaa. Virallisesti tähän linjaan ei ole tiedossa muutoksia, mutta hieman merkillisen vaikutelman on kuitenkin antanut uusi inhimillisten voimavarojen superministeri Miklós Kásler ja hänen möläytyksensä siitä, että ”ilman nykyistä aborttilakia unkarilaisia olisi jo 20 miljoonaa”.

Ja mitä seksuaalivähemmistöihin tulee, niitäkään ei Unkarissa varsinaisesti hemmotella. Avioliitto on perustuslaissa määritelty miehen ja naisen väliseksi, vaikka homopareilla on mahdollisuus rekisteröityyn parisuhteeseen. Pääministeri Orbán on muutamia vuosia sitten julistanut olevansa kiitollinen Unkarin homoseksuaaleille siitä, että nämä eivät harrasta sellaista provokatiivista käytöstä, jollaista länsimaissa nähdään ja joka kääntyy itseään vastaan (toisin sanoen: kiitos kun pysytte kaapissa vastedeskin!). Orbán on myös välienselvittelyissään äärioikeisto-oppositiopuolue Jobbikin äskettäin eronneen johtajan Gábor Vonan kanssa useampaan otteeseen turvautunut merkillisiin vihjailuihin: Vonan homoseksuaalisuudesta levitettyjen huhujen jälkeen Orbán viime syyskuussa valtiopäivien avajaisissa murjaisi merkillisen vitsin siitä, miten Vona tarvitsisi hallitsemiseen ”vakavampia vehkeitä kuin kulmakarvapinsetit”. (Vitsi meni perille, koko Fidesz-edustajien rivistö puhkesi muhevaan nauruun.)

Synnytystalkooliikkeen natsi-ideologiaa mieleen tuova video, vaikka sen tekijät kytkeytyisivätkin lähinnä poliittiseen oppositioon, on siis itse asiassa aika lailla samoilla linjoilla kuin Unkarin hallitus. Tai päinvastoin. On syntynyt tilanne, jossa äärioikeisto-opposition merkillisimmätkin mielenilmaukset tulkitaan hallituksen politiikaksi. Näin hallitus voi kerätä laariinsa kansallismielisten äärihörhöjenkin kannatuksen, samalla kun Eurooppaan päin pidetään yllä normaalien eurooppalaisten demokraattisten arvojen ja ihmisoikeuksien mukaista julkisivua. Kysymys kuuluu vain, rakennetaanko tämän julkisivun takana todellakin jo Handmaid’s Talen ”Gileadin” kaltaista maailmaa.


Jotain vanhaa, jotain turkoosia, jotain sinistä

joulukuu 19, 2017

Itävallan uusi hallitus on sitten nimitetty virkaansa, ja siitähän uutisoitiin Suomessa asti. Uusi hallituskoalitio kulkee Sentroopassa tärkeään värikoodityyliin turkoosi-sinisen nimellä, ”kokoomuspuolue” ÖVP:n uusi karismaattinen ”ihmepoika” Kurz kun ei halunnut käydä vaaleihin puolueen nimeä ja mustaa tunnusväriä käyttäen vaan omalla uudella listallaan uusine turkooseine tunnusväreineen. (En ole huomannut kenenkään ihmeemmin revitelleen huumoria värinnimityksen etymologiasta. ”Turkoosi” (Türkis), värin ja alun perin korukiven nimitys, palautuu ”turkkilaista” merkitsevään sanaan, koska kyseisiä korukiviä aikoinaan tuotiin Eurooppaan siihen aikaan Turkin valtakuntaan kuuluneen Persian Khorasanin maakunnan kaivoksista. Turkkilaisia taas on Itävallan maahanmuuttajista suuri ja näkyvä osa, syntymämaan mukaan tilastoiden Turkissa syntyneet ovat toiseksi suurin ryhmä Saksassa syntyneiden jälkeen, joten ”turkkilainen” nykyitävaltalaisessa ajattelussa vastaa ”prototyyppistä maahanmuuttajaa” – ja nykyinen hallitus puolestaan on kerännyt kannatuksensa nimenomaan entistä tiukempaa maahanmuuttopolitiikkaa lupaamalla.)

Näiden uutisten johdosta syntyi yhden kollegan FB-seinällä keskustelua siitä, ovatko Itävallan ”siniset” eli vapauspuolue FPÖ äärioikeistolaisia, oikeistoradikaaleja vai ”vain” oikeistopopulisteja. Vai peräti, niin kuin jotkut aatteelliset vastustajat herkästi heittävät, (sala)natseja tai (piilo)fasisteja. Tästä aukeaa joukko mahdollisia argumentointilinjoja, jotka yleensä ovat aika hedelmättömiä. Ainakin ”fasismi” on terminä niin ryöstöviljelty (entisten aikojen reaalisosialismeissa ja edelleenkin tässä suhteessa Neuvostoliiton perinteitä jatkavalla Venäjällä), että sitä on vaikea nähdä muuna kuin tunteenomaisena haukkumasanana.

Asian järkevää käsittelyä vaikeuttaa myös se, että historian tunnetuille fasismeille (ainakin Mussolinin, Hitlerin ja heidän aikalais-myötäilijöidensä) on ollut ominaista eklektisyys ja aatteellinen sekakoosteisuus, perinteisen oikeiston ja vasemmiston aateainesten yhdistely ja samalla koko oikeisto-vasemmisto-jaon kiistäminen. Hitler nousi valtaan sekä rähinähinkuisen ja katkeran, puolisyrjäytyneen proletariaatin että vaatimattoman hyvinvointinsa puolesta pelkäävän siivon alemman keskiluokan, sosialismikammoisten suurkapitalistien ja saksalais-sotilaallisen isänmaallisuuden ihanteet sisäistäneen ylemmän keskiluokan tuella. Natsien kuvitellun saksalaisuuden suureen kertomukseen (sen käytännön sovelluksista puhumattakaan) mahtui monenlaista juonnetta, jotka puhuttelivat eri kohdeyleisöjä.

”Fasismia” tai ”äärioikeistolaisuutta” tai ei, FPÖ:n kannattajakunta on kirjavaa joukkoa kuten sille suunnattu sanomakin. Osa näistä aineksista on tuttua kautta Euroopan. Kaikkiallahan on nykyään sekä jonkinlaisia uusnatseja, jotka nimenomaisesti ihailevat Hitlerin Kolmatta valtakuntaa (ja joista osa sitten paremman puutteessa voi taipua äänestämään populistista lainkuuliaisen nössöä kansanpuoluetta), että hieman toisentyyppisiä, enemmän tai vähemmän epämääräisiä ideologisia päämääriä edustavia ”maahanmuuttokriitikkoja” tai ”kansallismielisiä”, paksummin tai ohuemmin verhotun rasismin kannattajia. Kaikkialta löytyy myös populistisia uuskonservatiiveja, joille homoliittojen vastustaminen tai evoluution kiistäminen (koska sanoohan sen järkikin, ettei ihminen ole voinut kehittyä apinasta) on politiikanteon keskeisiä kysymyksiä, tai ”kunnollisia työtätekeviä” sosiaalipummien vihaajia.

Itävallan FPÖ:n aatteisiin ja kannattajiin kuuluu kuitenkin myös omaa kansallista erikoislaatua ilmentäviä aineksia. Tämä kansallinen erikoislaatu liittyy tietenkin osaksi Kolmanteen valtakuntaan ja sen perintöön, jonka jälkipyykki Itävallassa on tunnetusti hoidettu hivenen lepsummin kuin Saksassa. Mutta tämäkin perintö on Itävallassa monisyisempi ja sen juuret ovat syvemmällä kuin tietävät ne paljolti englanninkielisten uutiskanavien varassa olevat länsieurooppalaiset, joiden käsitys tästä historiasta tyhjenee sodan (”pam, kuolkaa, natsisiat!”) ja keskitysleirien kauhukertomuksiksi eksotisoituun jännäpahuuteen. (Ja joiden tietämys Itävallan 1900-luvun historiasta perustuu Sound of Musiciin ja ohittaa täysin esimerkiksi austrofasismin ajan.)

FPÖ:n (Vapauspuolue, Freiheitliche Partei) edustama ”vapausaate” tai ”kansallismielisyys” ei ole vain kaappinatsien perinteenvaalintaa, vaikka FPÖ:n edeltäjä VdU olikin selkeästi sodanjälkeisten katumattomien vanhojen natsien peitejärjestö ja vaikka FPÖ:n natsikytkökset kaikista poliittisen korrektiuden vaatimista Distanzierungeista, irtisanoutumisista ja irtiotoista huolimatta ovat epäilemättä yhä jossain kellareissa olemassa. Freiheitlich-ideologian juuret ulottuvat 1800-luvulle ja siihen samaan maaperään, josta Hitlerin natsiaate kasvoi. ”Vapaus” tarkoitti vapautta ylikansallisten hallitsijadynastioiden ja aristokraattisukujen, monikansallisten monarkioiden, niiden kaikkeinkatolisimpia majesteetteja siunaavan universaalin katolisen kirkon ja niitä lainoittavan ylikansallisen (juutalaisen!) rahalaitosverkoston vallasta. Se tarkoitti kaipuun sinisen kukan etsintää kotomaan kielestä ja kansanperinteestä kansallisromantiikan hengessä, ja saksalaisella kielialueella se tarkoitti ajatusta kaikkien saksankielisten yhteisestä kansallisvaltiosta. Tämä ”vapausaate” merkitsi myös ylioppilaiden (eikä vain sotilaiden tai sotilas-aateliston) vapautta kantaa miekkaa ja käydä kaksintaisteluja, ja sillä oli voimakas ”osakuntien”, Burschenschaft-opiskelijajärjestöjen kannattelema akateeminen perinne.

Tästä perinteestä – josta myös natsismi kasvoi mutta joka ei tyhjenny nykyiseen (uus)natsismiin – nousee ainakin kaksi mielenkiintoista seikkaa, joiden merkitystä puolestaan voimistaa se, että nykyinen FPÖ on kaikessa hiljaisuudessa joutunut paljolti Burschenschaft-väen hallintaan. Ensinnäkin ”saksalais-kansallisuus”. Osa Itävallan uuden hallituksen jäsenistä ja sen taustavoimista on kytköksissä järjestöihin, joiden ideologian mukaan Itävallan olemassaolo valtiona on historiallinen erhe. (Esimerkiksi Marko-Germania-osakunta, johon FPÖ:n suosittu presidenttiehdokas ja uuden hallituksen infrastruktuuriministeri Norbert Hofer kuuluu, on julistanut  torjuvansa ”historianvastaisen fiktion Itävallan kansakunnasta”, jota vuodesta 1945 lähtien on ”istutettu itävaltalaisten aivoihin”.) Siitä, onko tämä ristiriita maan perustuslain kanssa todellinen vakava ongelma vaiko vain historiallinen koristekiekura, jolla ei tule olemaan merkitystä todellisen hallitustyön kannalta, voi olla ja ollaankin monta mieltä.

Laajemmin FPÖ poikkeaa esimerkiksi meidän perussuomalaisistamme (jne.) tämän voimakkaan akateemisen, yhteiskunnan laitoksiin ja korkeimpiinkin herrakerhoihin juurensa työntäneen perinteensä kautta. Suomessahan oikeistopopulistien on menestyäkseen pakko vetää intellektualisminsa mahdollisimman näkymättömiin laimentavaa maisterisjätkä-linjaa. Jussi Halla-aho tohtoris- ja tiedemiehenä on yksinäinen susi vailla laajoja akateemisia tukijoukkoja, muuten puolueen ääniharavina ja keulakuvina on nähty pillerihuuruisen oloisia lihaskimppuja, kännissä sekoilevia törkypellejä tai jenkkiläistä pölhöfundamentalismia suoltavia barbeja. (En siis todellakaan pystyisi kuvittelemaan Teuvo Hakkaraista tai Laura Huhtasaarta FPÖ:ssä yhteenkään johtavaan tehtävään, vaikka puolueen syvistä riveistä samanlaisia tapauksia voi hyvinkin löytyä.)

Se jännittävä seuraus tästä akateemisesta pohjasta ja vaikutusvaltaisesta verkostoitumisesta on, että – kuten Der Standard -lehden vaalikommentaattori muistaakseni viikonlopun numerossa totesi – mitä mieltä FPÖ:n ideologiasta ja toimintasuunnitelmasta sitten ollaankin, puolueella ainakin on sellainen, ja on myös riittämiin koulutettuja asiantuntijoita panemaan sitä toimeen. Olen tällä palstalla joskus muistellut vuosituhannen taitteen edellistä oikeisto-äärioikeistokoalitiota, jonka toimintaa leimasi populistipuolueen epäpätevien ministerien pelleparaati – mutta silloinen Jörg Haiderin FPÖ oli eri puolue kuin nykyinen, jonka johtaja HC Strache tosin on syviin riveihin vetoava kansanmies, hammasteknikko vailla akateemista arvoa, mutta muu johto tiukasti akateemisissa käsissä. (Vuosituhannen vaihteen FPÖ:n Herr Doktor Haideriahan ympäröi johtotehtävissä ns. Buberlpartie, joukko nuoria miehiä, jotka vaikuttivat tulleen valikoiduiksi enemmän ulkonäkönsä kuin sisäisten kvaliteettiensa perusteella.)

Ja nyt on siis hallituksessa puolue, jonka johtaja on viettänyt nuoruutensa uusnatsiporukoissa ja jonka muidenkin tärkeiden hahmojen kaapeista voi löytyä erilaisia luurankoja. Uusi hallitusohjelma on ainakin taloudellisilta linjauksiltaan leikkauksineen ja verohelpotuksineen enemmän oikeistolainen kuin ”pientä ihmistä” kosiskelevan populistinen. Mutta samaan tapaan kuin meillä aikoinaan hallitukseen nousseet persut pyrkivät viimeiseen saakka pitämään autoveroa alhaalla, perusitävaltalaiset haluavat toteuttaa ainakin yhden tavallisen kansan toiveista eli turvata kansalaisten perusihmisoikeuden tupakanpolttoon kapakassa. Toukokuussa 2018 voimaan astuvaksi tarkoitettu ravintolatupakoinnin totaalikielto on nimittäin tarkoitus kumota. Uusista FPÖ-ministereistä taas monet vaikuttavat yllättävän asiallisilta, vaikka omassa punavihreässä mediakuplassani kannetaankin syvää huolta esimerkiksi FPÖ:n ”väkivaltamonopolista” – sekä armeija (puolustusministeriö) että poliisi (sisäministeriö) ovat nyt FPÖ:n käsissä, ja jälkimmäisen salkun sai pelätty Herbert Kickl, joka ei ole vain puoluejohtaja Strachen lähimpiä uskottuja vaan myös 1990-luvulta saakka puoluejohdon puheenkirjoittaja, pahamaineisten vaalisloganien (kuten pahennusta herättänyt ”Wiener Blut”) isä. Ulkoministeriksi nousee sitoutumaton Karin Kneissl, joka on oikeasti työskennellyt ulkoministeriön palveluksessa ja on lisäksi arabiantaitoinen Lähi-idän asiantuntija, ja sosiaali- ja terveysministeri Beate Hartinger on toiminut sekä sairaaloiden että sosiaalivakuutusyhdistysten keskusliiton johdossa.

Burschenschaft-FPÖ:n pelätty aikaansaapuus puolestaan kontrastoituu ikävästi siihen pieneen hapuiluun, jota hallituksen ykköspuolue ÖVP uuden karismaattisen ihmepoikansa johdolla osoitti. Kurz on ”messiaaninen” poliitikkotyyppi Obaman tai Macronin tapaan: lupaa jotakin aivan uutta, vetoaa henkilökohtaisella viehätysvoimallaan, mutta varsinainen poliittinen ohjelma ja tosiasialliset saavutukset voivat jäädä hämärän peittoon. Ilkeät kommentaattorit ovat huomautelleet, että Kurzilla ilmeisesti oli ollut hyvä sotasuunnitelma vallan kaappaamiseen omassa puolueessaan mutta hallituksen muodostamiseen ei paukkuja sitten riittänytkään. Monet avaintehtävät olivat viimeiseen saakka auki, ja ÖVP:n ministereistä muutamat ovat melkoisia yllätysnimiä. Valtionvarainministerin salkun saa varsin tuntematon Hartwig Löger, jolla ei ole korkeakouluopintoja laisinkaan; sen jälkeen, kun taistelulentäjän ura katkesi loukkaantumiseen, Löger siirtyi vakuutusyhtiöhommiin ja yleni vähitellen talon sisällä korkeimpaan johtoportaaseen saakka. Totaalinen yllätys on myös tiede- ja digitaaliasioiden ministeri Margarete Schramböck, IT-alan johtotehtävissä toiminut Ala-Itävallan uuden maaherran Johanna Mikl-Leitnerin luottonainen. Maanviljelijöiden edustajana poliittisen uransa käynnistänyt Elisabeth Köstinger puolestaan saa yllättäen salkkuunsa myös ympäristöasiat.

Yksi mielenkiintoinen nimi on uudesta hallituksesta lopuksi mainittava. Opetusministeriksi nousee ÖVP:n edustajana mies, jonka kanssa olen muutaman kerran jutellut kasvotusten ja kerran jopa laitoksemme kahvihuoneessa oikein mukavanhenkisen tutustumiskäynnin yhteydessä. Heinz Faßmann, Wienin yliopiston vararehtori, maantieteen ja aluekehitysasioiden tutkija, on kuulemma liittokansleri Kurzin luottomies ja uskottu asiantuntija. Wienin yliopiston ja koko tiedemaailman puolesta olen iloinen tästä uutisesta. Ja vielä iloisempi olisin, ellei yksi Faßmannin kanssa käymistäni keskusteluista olisi alkanut niin kuin se alkoi. Oli puhe silloin meillä käynnissä olleesta vähemmistöjen monikielisyyttä käsittelevästä tutkimusprojektista, ja maahanmuutto- ja integraatioasiantuntijana pidetty Faßmann (hän on itsekin maahanmuuttaja, Itävallan suurinta maahanmuuttajaryhmää eli syntyisin Saksasta) totesi jotain siihen suuntaan, että ”kyllähän se monikielisyys on hienoa, mutta sehän on paha ongelma, että maahanmuuttajalapset eivät opi saksaa”.

Tässä piilee isoja ongelmia. Mutta niistä kirjoitan ehkä vielä joskus joutessani kieliblogini puolella.


Kaarle Viimeisen satavuotismuisto

joulukuu 31, 2016

Eilen, 30.12., tuli sata vuotta kuluneeksi Unkarin viimeisen kuninkaan kruunauksesta. Itävallan keisari ja Unkarin kuningas Frans Joosef oli kuollut kesken maailmansodan, ja kaksoismonarkian loppuaikojen hallitsijaksi nousi keisarin veljenpojanpoika Karl, Unkarin kuninkaana Kaarle (Károly) IV.  (Anjou-sukuiset Kaarle I ja II olivat hallinneet Unkaria jo 1300-luvulla, 1700-luvun alkupuolella hallinnut kolmas, Habsburg-sukuinen Kaarle taas hallitsi myös kuninkaana ja keisarina Saksaa, missä hänen järjestysnumeronsa oli kuutonen.) Itävallan keisarina Kaarle Viimeinen taas oli järjestysnumeroltaan I., sillä Itävallan ja Saksalais-roomalaisen keisarikunnan teiden erottua lopullisesti Kaarle-numerointi aloitettiin Itävallassa alusta.

Arkkiherttua Carl Franz Joseph Ludwig Hubert Georg Otto Maria von Österreich, sittemmin ”Kaarle Ensimmäinen, Jumalan armosta Itävallan keisari, Unkarin kuningas, neljäs tämänniminen, Böömin, Dalmatian, Kroatian, Slavonian, Galitsian, Lodomerian ja Illyrian kuningas, Jerusalemin kuningas jne.; Itävallan arkkiherttua; Toscanan ja Krakovan suurherttua; Lothringenin, Salzburgin, Steierin, Kärntenin, Krainin ja Bukovinan herttua; Transilvanian suuriruhtinas, Määrin rajakreivi; Ylä- ja Ala-Sleesian, Modenan, Parman, Piascenzan ja Quastallan, Auschwitzin ja Zatorin, Teschenin, Friaulin, Ragusan ja Zaran herttua; Habsburgin ja Tirolin, Kyburgin, Görzin ja Gradiskan ruhtinaskreivi; Trientin ja Brixenin ruhtinas; Ylä- ja Ala-Lausitzin ja Istrian rajakreivi; Hohenemsin, Feldkirchin, Bregenzin, Sonnenbergin jne. kreivi; Triesten, Cattaron ja Windische Markin herra; Serbian voivodikunnan suurvoivodi, jne. jne.” oli syntynyt 1887 Itävallassa Persenbeugin linnassa. Hänen isänsä arkkiherttua Otto oli keisari Frans Joosefin veljen Karl Ludwigin poika. Kun Frans Joosefin ja hänen ”Sissinsä” ainoa poika Rudolf oli kuollut hämärissä oloissa 1889, Karl Ludwig oli jonkin aikaa ollut kruununperimysjärjestyksessä seuraava, mutta luopui sitten oikeudesta kruunuun vanhemman poikansa Franz Ferdinandin hyväksi. Franz Ferdinand puolestaan oli solminut morganaattisen avioliiton, mikä merkitsi, että hänen lapsensa eivät perisi kruunua, ja sittenhän hänet tunnetusti murhattiin Sarajevossa vuonna 1914. Koska hänen pikkuveljensä Otto, aikoinaan kovana naistenmiehenä ja playboyna tunnettu ”kaunis arkkiherttua”, oli jo 1906 kuollut syfilikseen, vuoro siirtyi Oton pojalle Karlille.

Karlia ei ollut varsinaisesti kasvatettu hallitsijaksi. Hän oli jopa, mikä tuon ajan eurooppalaisissa kuningashuoneissa oli täysin epätavallista, käynyt jonkin aikaa tavallista oppikoulua, benediktiiniveljestön pyörittämää Wienin Schottengymnasiumia. Tätä oli seurannut säädynmukainen upseerikoulutus sekä jonkin verran oikeustieteellisiä opintoja. Vuonna 1911 hän oli avioitunut Bourbon-Parman herttuattaren Zitan kanssa. Kunnon katolilaisesta avioliitosta syntyi kaikkiaan kahdeksan lasta ja se oli ilmeisesti onnellinen, mutta Zitan italialainen syntyperä tuotti melkoisia ongelmia sen jälkeen, kun ”petollinen” Italia oli livennyt vihollisten puolelle. Etenkin sitten, kun keväällä 1917 Zitan veljensä avustuksella junailema yritys neuvotella erillisrauha ilman Saksaa oli vuotanut julki, Itävallan ns. saksalais-kansallismieliset piirit näkivät keisarinna Zitan suoranaisena maanpetturina.

zitawed

Kaarlen ja Zitan häät Schwarzaun linnassa 1911. (Wikimedia Commons)

Kaarle Viimeisen noustessa keisariksi ja kuninkaaksi vanha kaksoismonarkia oli jo hajoamassa käsiin. Joku wieniläinen teräväkynä, olikohan itse Karl Kraus, nimitti Kaarlea ”keisariksi, jonka valtakunnassa aurinko ei koskaan nouse” (viitaten tietenkin 1500-luvun Habsburg-keisariin Kaarle V:een, jonka valtakunnassa aurinko ei kuuluisan väittämän mukaan koskaan laskenut, koska hän hallitsi myös Espanjaa ja sen merentakaisia siirtomaita). Lopullista sisäpoliittista ja sotilaallista romahdusta seurasi vallasta luopuminen (Verzichtserklärung, keisarinna Zitan raivokkaista protesteista huolimatta) marraskuussa 1918. Viralliseen kruunusta luopumiseen (Abdankung) Kaarle ei itse asiassa koskaan suostunut.

Vuonna 1919 Kaarle perheineen siirtyi Sveitsiin, mistä käsin hän vielä pari kertaa yritti paluuta valtaan. Uusi Itävalta tosin oli ryhtynyt tasavallaksi ja virallisesti karkottanut Habsburg-hallitsijat, mutta Unkari oli lyhyen porvarillisen tasavaltakokeilun ja sitä seuranneen neuvostotasavallan jälkeen palannut virallisesti kuningaskunnaksi. Uusi valtionhoitaja, amiraali Horthy ei ollut erityisen innoissaan kuninkaan paluusta, mutta muutamia tukijoitaan ja neuvonantajiaan uskoen – näiden joukossa muun muassa eversti Anton Lehár, säveltäjä Franz Lehárin veli – Kaarle kannattajineen käväisi vuonna 1921 parikin kertaa Unkarissa yrittämässä jonkinlaista vallankaappausta. Kun jälkimmäinen yritys huipentui kahakkaan, joka vaati muutamia kuolonuhrejakin, Kaarle ymmärsi, että valtaan paluu ei onnistuisi ilman sisällissotaa. Voittajavallat puolestaan veivät viimeisen keisarin perheineen Madeiralle, missä Kaarle kuoli keuhkokuumeeseen vuonna 1922.

Hartaan katolilaisen Kaarlen muistoa vaalittiin tietyissä katolisissa piireissä, ja 1950-luvulla alkoivat yritykset hänen autuaaksi julistamisekseen. Vuonna 2003 hanke lopulta onnistui, kun vaadittu ihmekin löydettiin ja saatiin todistetuksi: Brasiliassa oli puolalaissyntyinen nunna Maria Zita Grabowska vuosikausia kärsinyt kivuliaasta laskimovaivasta, joka aiheutti avoimia haavaumia ja piti hänet suorastaan vuoteenomana, mutta keisari Kaarle -vainajan esirukousta pyydettyään hän oli yhdessä yössä parantunut vaivoistaan. Tämä oli itse asiassa tapahtunut jo vuonna 1960, mutta Vatikaanin myllyt olivat selvästikin jauhaneet pitkään ja perusteellisesti. Valitettavasti tällä välin maailma oli jo ehtinyt muuttua. 2000-luvun maallistunut itävaltalainen älymystö suhtautui tarinaan ”nunnan suonikohjuista” avoimen ivallisesti (valitettavasti en löydä tähän hätään mistään sitä Rudi Kleinin pilapiirrosta, jossa autuaaksijulistamista ehdotetaan juhlistettavaksi erityisellä suonikohjuleivoksella, Krampfaderschnitte). Kaiken lisäksi autuaaksijulistamishankkeen päävetäjänä oli kiistelty kiukkukonservatiivinen piispa Kurt Krenn, joka samoihin aikoihin joutui pappisseminaarissa puhjenneen lapsipornoskandaalin takia eroamaan virastaan.

Autuas Kaarle joka tapauksessa lepää rauhassa haudassaan viimeisen kotinsa luona, Nossa Senhoran kirkossa Monte-nimisessä kylässä lähellä Funchalia. Paikallinen väestö ilmeisesti yhä vaalii hänen muistoaan, ja Itävallassakin on useampaankin katoliseen kirkkoon perustettu Kaarlen muistopaikkoja.

Itävallan ja Unkarin historiassa Kaarlen hallituskausi jäi lyhyeksi välikohtaukseksi keskellä suurta ja väistämätöntä mullistusta. Unkarilaisille Kaarlen kruunauksen satavuotismuisto on silti tärkeä. Unkarin Kansallismuseossa on tämän johdosta avattu näyttely, otsikolla Utolsó felvonás, ”Viimeinen näytös”. Siinä esitellään Unkarin kuninkaiden kruunajaisperinteitä ja kohtaloita, ja tarjolla on myös runsaasti aikalaisdokumentaatiota sekä Kaarlen ja Zitan kruunajaisista että sotaakäyvän kaksoismonarkian arjesta, jonka keskellä suurisuuntaiset kruunajaismenot varmasti olivat perin merkillinen väriläiskä.

1942-24a_press

Kaarle, Zita ja esikoispoika Otto kruunajaisasussa. Otto (von) Habsburgista (1912–2011) tuli pitkän elämänsä aikana merkittävä eurooppalainen oikeistopoliitikko ja vaikuttaja, europarlamentaarikko ja kirjailija, jonka osuutta rautaesiripun kaatumiseen on sittemmin arvostettu suuresti myös yhdessä hänen kotimaistaan, Unkarissa.

Niinpä. Cisleithaniassa, Leitha-joen ”tämänpuolisilla” alueilla eli ns. Itävalta-puoliskossa kaksoismonarkiaa Kaarlesta tuli keisari ex lege, lain nojalla, ilman että erityistä valtaistuimellenousu- tai kruunajaisseremoniaa olisi tarvittu. Unkari-puoliskossa eli Transleithaniassa, johon siis kuului suuret möhkäleet nyky-Unkarin myöhempiä naapurimaita (esimerkiksi Slovakia ja Transilvania kokonaisuudessaan), johtavat poliitikot kuitenkin vaativat historiallista kruunajaisseremoniaa järjestettäväksi, mahtavin menoin, joista mult-kor.hu-historiaportaali kertoo näin:

Seremonia noudatti vuosisataisia perinteitä. Esztergomin arkkipiispa János Csernoch voiteli kuninkaan oikean käsivarren pyhällä öljyllä. Tämän jälkeen Kaarlen harteille levitettiin Pyhän Tapanin viitta, ja messu alkoi. Esztergomin arkkipiispa veti esiin Pyhän Tapanin miekan, jolla vyötti kuninkaan. Tämä sivalsi miekalla tavanmukaiset neljä kertaa ja pani miekan sitten tuppeen. Tämän jälkeen Esztergomin arkkipiispa sekä tässä ”varakuninkaan” tehtävää toimittava pääministeri István Tisza panivat kuninkaan päähän Pyhän Kruunun, samalla kun piispat kädet ojennettuina lausuivat siunauksia. (Kruunu oli liian suuri Kaarlen päähän, siksi se oli pitänyt vuorata, mutta näin oli tehty ennenkin.) Uusi hallitsija sai valtikan ja valtakunnanomenan käteensä, nousi sitten valtaistuimelle, ja kuului huuto: ”Eläköön kuningas!” Tämän jälkeen kruunattiin kuningatar Zita. Seremonian päätyttyä kuningas kruunu päässä lausui Pyhän Kolminaisuuden aukiolle (Szentháromság tér) rakennetulla korokkeella julkisen kruunajaisvalan, minkä jälkeen laulettiin taas kansallishymni. Kuningas nousi ratsaille ja siirtyi kulkueen kärjessä Pyhän Yrjänän aukiolle (Szent György tér), missä hän ratsasti Unkarin 63 läänin mullasta kootulle kruunauskummulle ja sivalsi miekalla neljä kertaa neljään ilmansuuntaan sen merkiksi, että tulkoon hyökkäys miltä suunnalta hyvänsä, hän puolustaa maata. Tätä seurasi perinteinen illallinen, mihin kruunajaiset päättyivät, ja illalla kuningas perheineen palasi Wieniin. Pyhää Kruunua pidettiin näytteillä vielä kolme päivää, mutta sotatilan takia tavanomaista kansanjuhlaa ei järjestetty, vain köyhille tarjottiin ruokaa ilmaiskeittiöistä.

Komeaa. Mutta niin hassuja eivät unkarilaisetkaan ole, että olisivat järjestäneet kalliit kemut vain sitä varten, että kansa saisi nähdä ihan oikean kuninkaan Pyhä Kruunu päässä ratsastavan multakasan päälle huitomaan miekalla. Olennaista oli, että Kaarle kruunajaisten yhteydessä vannoisi valan, jolla sitoutuisi Unkarin perustuslakiin. Näin historiallisen Unkarin kuningaskunnan alueellinen koskemattomuus turvattaisiin, eli Unkarin slaavi- ja romanialaisvähemmistöt voisivat unohtaa poliittiset haaveensa.

Unkarin erikoisasemahan oli kaksoismonarkian slaaveille jo pitkään ollut piikki lihassa. Tšekit, slaavivähemmistöistä kenties vaurain ja edistynein, eivät tykänneet olla vain yksi Itävallan kruununmaista ja kohta kuninkaan titulatuurissa (Böömin kuningas, Määrin rajakreivi) samalla kun Unkarilla oli oma parlamentti ja armeija. Vielä enemmän kiukutti slovakkeja ja muita Unkarin puolen slaaveja, joita 1800-luvun loppupuolella pyrittiin määrätietoisesti unkarilaistamaan. Tämä kiukku ei tietenkään ollut jäänyt Wienissä huomaamatta, ja Franz Ferdinandin (jonka puoliso muuten oli böömiläinen) oli jo arveltu heti valtaan päästyään panevan toimeen suuria rakennemuutoksia valtakunnassa ennen kuin Unkarin kuninkaan kruunajaisvala sitoisi hänen kätensä.

Kaarle IV:n kruunajaiset Budapestissa uudenvuoden aatonaattona 1916 eivät siis ehkä niinkään olleet monikansallisen, satojen vuosien takaisen valtiomallin viimeinen voimanponnistus. Paremminkin ne voisi nähdä unkarilaisen nationalismin viimeisenä pinnistyksenä, ennen kuin kansallisvaltioksi yrittävä Unkarin kuningaskunta – alkuaan samanlainen monikansallinen feodaalirakennelma kuin Itävalta-puoliskokin – koki Trianonin rauhaan huipentuvan totaaliromahduksen.

Tämän kannalta tekeekin mieli kysyä, miksi Kaarle Viimeistä juuri nyt juhlitaan. Onko tämä näyttely kriittinen tilinteko umpikujaan johtaneiden menneisyyden aatteiden kanssa, nyt kun huuhaahistorialla pönkitetty kansallisylpeys ja todellisuudentajuton sapelinkalistelu näyttävät nostavan päätään kaikkialla Euroopassa? Vai kuuluuko se siihen samaan virtuaalisen Suur-Unkarin rakennuspolitiikkaan kuin Unkarin passien jakeleminen rajantakaisille unkarilaisvähemmistöille, vanhan Suur-Unkarin vaakunoilla koristettujen turul-patsaiden pystyttäminen, Romanian-puoleisen Székelymaan lipun roikuttaminen Unkarin parlamentin ikkunasta, Serbian Vojvodinan maanviljelijöiden luotottaminen (maatalouden kehitysprojekti siis) Unkarin veronmaksajien varoilla, tai jalkapallojoukkueen ostaminen Kroatian Osijekista (unk. Eszék, pienen unkarilaisvähemmistön keskuskaupunki) pääministerin suosikkioligarkille?


Illan Unkari-sekalaiset

heinäkuu 2, 2016

Unkari on nyt toipumassa jalkapallohuumastaan. Joukkue palasi Ranskasta tappiostaan huolimatta juhlittuna, huikeassa kansansuosiossa paistatellut maalivahti Király nosti lököttävät harmaat collegehousut (unkariksi mackónadrág, ‘nallehousut’) muotiin, ja sen verran kuin kesähelteeltä jaksetaan, on tietenkin nostatettu väistämätöntä poliittista kiistaa siitä, kenen ansiota tämäkin suhteellinen menestys oli ja missä suhteessa se oli pääministeri Orbánin viime vuosina joka niemeen, notkohon, saarelmaan nostattamiin stadioneihin.

Mutta nyt kisat ovat ohi Unkarin osalta, ja lohtua täytyy etsiä jostain muualta. Uutisportaali index.hu löysi tämän sarjan luultavasti hurjimman yrityksen. ”Unkarilaisten maailmanliitto” (Magyarok Világszövetsége), aikoinaan vakavasti otettavasta ulkounkarilaisten järjestöstä viime vuosina täysin eetteripyörresarjaan singahtanut seura, on antanut Wales–Belgia-ottelun tulokselle henkeäsalpaavan esoteeris-nationalistisen tulkinnan, joka on yhtä wettenhoviaspalaisen vaihtoehtohistorian ja kansanetymologian ilotulitusta, tietenkin asianmukaisella rasismilla höystettynä (ettei rasistinen vihje jäisi kohdeyleisön hitaammalta osalta huomaamatta, se on alkutekstissäkin kirjoitettu ISOILLA KIRJAIMILLA).

Eilen Wales–Belgia 3:1. Fantastinen voitto. Tämä on kelttiläisten sukulaistemme revanssi unkarilaisten puolesta. Kun katselee katsomossa kannustavaa 3000 Walesin kelttiläistä, heidän kasvonsa muistuttavat aivan unkarilaisia. Pyöreä kallo, leveät posket, lyhyt kaula. Ulkonäkönsä puolesta sopisivat unkarilaisiksi.
Heitä elää kolme miljoonaa Cymrin / Walesin itsenäisessä ruhtinaskunnassa. Heidän pääkaupunkinsa on Cardiff. Heidän symbolinsa ja lippunsa kuva on punainen lohikäärme, joka eilen voitti Belgian, siis BELGIAN KONGON joukkueen, toiselta nimeltään punaiset paholaiset.
Historiansa puolesta he ovat kuningas Arthurin kansaa. Arthurin isä oli kuningas Uther Pendragon, joka tunnettiin nimellä Lohikäärme [unkariksi sárkány]. Sárkány = sár arany [‘kirkas kulta’] = Auringon muinainen nimi = merkitsee ‘Valon poikia’.
Lohikäärmeliput hulmusivat hunnien kuninkaan Attilan taisteluissa. Hän oli kuningasten kuningas Euraasiassa, ja Pendragon tai hänen poikansa Arthur olivat sukulaisuussiteen nojalla hänen liittolaisiaan Galliassa gallialaisten avaarien vapauttamisessa roomalaisten barbaarien ikeestä.

Huh huh. Mutta siirtykäämme eteenpäin ja vähän vähemmän marginaalisiin ryhmiin. Tänään juhlivat Budapestin kaduilla futisfanien sijasta Pride-paraatin sateenkaariaktivistit, joita hehkuvasta helteestä huolimatta oli kerääntynyt paikalle tuhansia (sitä vastoin vastamielenosoittajia ei juurikaan näkynyt). Vitsikkäässä videossaan Index-portaali rinnasti Priden ja futisfanien katujuhlat, joissa kummassakin ”puolialastomat miehet halailevat toisiaan”, ja vaihtoi tapahtumien kirvoittamia some-kommentteja keskenään. Kummastakohan mahtaa olla kysymys?

Vihdoinkin ihmiset tuo kadulle ilo eikä tyytymättömyys!

Taas se alkaa… ei se mitään, meidänpähän ovat juhlamme!

Kunpa unkarilaiset aina pitäisivät näin yhtä!

Ihanaa nähdä, että ihmisillä on vihdoinkin aihetta iloita!

Ihmiskunta on kypsä tuhoon!

Vihdoinkin tämä paljon kärsinyt kansa saa juhlia!!!

Joka ei tajua, mitä mieltä tässä on, sulkekoon videon ja menköön nukkumaan.

Priden johdosta muutamat unkarilaiset tuttavani ovat myös kaivaneet esiin jo jonkin aikaa somessa kiertäneen historialöydön. Gender-bendausta tai ristiinpukeutumista keisarillis-kuninkaalliseen malliin esittelee, vuoden 1883 meriupseeriakatemian tanssiaisissa, kukapa muu kuin tuleva konservatiivis-kristillisen unkarilaisen nationalismin ikoni, itse Unkarin valtionhoitaja amiraali Horthy.

horthy

Mutta ei minun alun perin tästäkään pitänyt kirjoittaa. Vaan uutisesta, joka perin pohjin järkytti muutamia unkarilaisia tuttaviani vähän aikaa sitten. Pénzcentrum.hu-portaali kertoo, mitä muutoksia tuo heinäkuun ensimmäisenä voimaan astuva lainmuutos: tästä lähin lapset ovat velvollisia elättämään vanhempansa, ja tähän voi puuttua kuka hyvänsä.

Unkarissa kuten kaikkialla muuallakin Euroopassa tikittää eläkepommi. Väestö vanhenee, eläkeläisten elättäjät, hoivaajat ja verojen maksajat vähenevät. Unkarissa kaiken lisäksi valtiojohdon virallinen kanta on, että ”maahanmuuttoa ei tarvita”. Tarkoitus olisi saada unkarilaiset lisääntymään ja tuottamaan enemmän lapsia, mutta valitettavasti näin ei näytä käyvän – päinvastoin hedelmällisessä iässä olevia, työtätekeviä nuorehkoja ihmisiä lähtee koko ajan muualle Eurooppaan parempaa elintasoa ja vapaampaa henkistä ilmapiiriä etsimään. Kun vuonna 1990 Unkarin väestöstä yli 65-vuotiaita oli 13%, vuoden 2014 alussa heidän osuutensa oli jo 17,5%. Unkarin lisääntyvä eläkeläisväestö myös elää yhä heikommissa taloudellisissa oloissa. Keskimääräinen eläke (viime syksynä ilmestyneen artikkelin mukaan noin 120.000 forinttia eli alle neljäsataa euroa kuussa) ei riitä kovin kummoiseen elämiseen, erikoispalveluista tai yksityissairaanhoidosta puhumattakaan. Ténytár-blogin mukaan jopa puolet Unkarin eläkeläisistä elää köyhyydessä.

Mitä tekee nyt Unkarin lakiasäätävä mahti? Heinäkuun alusta alkaen ei vain lapsella ole velvollisuutta elättää vanhempiaan, niin että vanhempi tarvitessaan voi periä elatusta oikeusteitse. Vaan vanhemman sijasta myös kuka hyvänsä kolmas taho (vanhainkoti, kotihoitopalvelu, sairaala tai vaikkapa naapuri, ystävä tai muu sukulainen) voi, vaikka ilman elatusta tarvitsevan vanhuksen lupaakin, periä jälkeläiseltä korvausta elatuskustannuksiin tarvittaessa vaikka vuoden ajalta taannehtivasti. Korvauksen suuruuden ratkaisee oikeusistuin tarpeen ja kykyjen mukaan; suurimmillaan se voi olla puolet jälkeläisen tuloista.

Näin puusta katsoen voi miettiä, miten tämä suhteutuu siihen eurooppalaisten hyvinvointivaltioiden perusajatukseen, että vanhuksista huolehtiminen on ensisijaisesti koko yhteiskunnan tehtävä. Kuka muuten elättäisi lapsettomat vanhukset? Vai ajatellaanko, että joka on laiminlyönyt väestönlisäämisvelvollisuutensa, syyttäköön itseään? Vielä pahemmin kuitenkin särähtää ajatus siitä, mitä uusi laki voi pahimmillaan tehdä sukulais-, ystävyys- ja naapuruussuhteille. Kaikki kaikkia vastaan?

 


Kansallisrunoilijan vaihtoehtoiset elämät

elokuu 2, 2014

Vapaus, lempi –
kumpi kultaisempi?
Lemmelle henkeni
uhriksi kannan,
vapaus jos vaativi,
lempenikin annan!

Kaunis ja liikuttava runo, johon ensi kertaa tutustuin Aapelin Pikku Pietarin piha -romaanin kautta. Siinä Vetterantin Klory, suloinen ja muutamia vuosia varhemmin sattuneesta pikku vahingosta huolimatta (äidin ja mummon hoivissa varttuva Vetterantin Kloryn Henry, jota pihan poikien pitää opettaa pissimään seisaaltaan)  elämässä eteen- ja ylöspäin yrittävä nuori nainen ottaa opettaja Helmeläiseltä lausuntotunteja. Lausunto-, ei lausunta-, koska sanotaanhan myös ahtaat asunto-olot eikä asunta-. Ehkä tämä ihana kielioppinatsiuden parodia osaltaan vaikutti siihen, että Kloryn lausuntoharrastuksen myötä myös runo jäi muistiini.

Vasta paljon myöhemmin minulle selvisi, että runo on Otto Mannisen suomennos Sándor Petőfin runosta Szabadság, szerelem, jonka sittemmin joku minua hieman vanhempi fennougristi – en muista nimeä, tarinasta kierteli assistenttiaikoinani Helsingissä useita versioita – suomensi Loman ja rakkauden / kummankin tarvitsen. (Aivan pätevä suomennos, szabadság tarkoittaa suomeksi sekä vapautta että lomaa.) Ja vielä pitempään kesti, ennen kuin tajusin, että yksi suomalaisen yksinlaulukirjallisuuden klassikko, Oskar Merikannon Kas, oksa värähtää, perustuu sekin Petőfin rakkausrunoon (Reszket a bokor, mert madárka szállott rá).

Sándor Petőfi oli aikoinaan, sekä kansalliseen heräämiseen liittyvän heimoharrastuksen että Otto Mannisen kaltaisten mestarisuomentajien ansiosta, Suomessa varsin tunnettu ja luettu runoilija. Minun sukupolveni, myöhemmistä puhumattakaan, ei enää juuri muuta tiedä kuin korkeintaan, että olipahan siellä Unkarissa tuommoinen romanttinen kansallisrunoilija. Kerrataanpa siis vähän faktoja, tietäväiset voivat hypätä parin seuraavan kappaleen yli.

Sándor Petőfi syntyi vuonna 1822 Kiskőrösissä, keskisessä Unkarissa, teurastaja István Petrovicsin ja ennen naimisiinmenoaan paikallisen luterilaisen papin palvelijattarena työskennelleen Mária Hrúzin poikana. Molemmat vanhemmat olivat slovakialaista syntyperää (Unkarin Alföldissä on tai paremminkin on ollut melkoisia slovakkivähemmistöjä, jotka osaltaan ovat syntyneet Slovakian protestanttien paetessa vastauskonpuhdistusta), äiti-Mária oppi unkarin kieltä vasta aikuisiällään. Isä yritti kouluttaa lahjakkaasta pojastaan herraa, mutta varat loppuivat kesken, ja nuori Petrovics joutui elättämään itseään muun muassa opettajana ja näyttelijänä. 1840-luvun mittaan hän alkoi saada toisaalta eurooppalaisesta kansallisromantiikasta, toisaalta Unkarin omasta kansanlauluperinteestä ammentavia runojaan julki ja kerätä mainetta kansallismielisissä kulttuuripiireissä, ja tässä yhteydessä myös slaavilainen sukunimi vaihtui unkarilaisemmaksi Petőfiksi.

Kuuluisa daguerrotypia nuoresta Petőfistä vuodelta 1844.

Vuosien 1848-49 vallankumouksessa, unkarilaisten itsenäisyystaistelussa Habsburgeja vastaan, Petőfi oli keskeisiä hahmoja ja alullepanijoita. Hänen runoaan Nemzeti dal ‘Kansallislaulu’ pidetään vallankumouksen lähtölaukauksena, ja hän oli mukana laatimassa kuuluisaa 12 kohdan vaatimusluetteloa, jonka kapinalliset esittivät Wienin hoville. Tapahtumien edetessä Petőfi kuitenkin syrjäytyi johtotehtävistä. Vuonna 1849 hän taisteli kapinallisarmeijan riveissä Transilvaniassa. Viimeisen kerran hänet nähtiin elossa 31. heinäkuuta 1849 Segesvárin (rom. Sighişoara) taistelussa, jossa kapinalliset kukistettiin Itävallan ja Venäjän keisarillisten armeijojen voimin. Petőfin ruumista ei koskaan löydetty, eikä koskaan varmuudella selvinnyt, mitä hänelle oli tapahtunut.

Jo nuorena kansakunnan kaapin päälle päätyneen kansallisrunoilijan ja kansallissankarin kohtalo on tietenkin puolentoista vuosisadan mittaan houkutellut monenlaisiin fantasioihin ja spekulaatioihin (muutamia vale-Petőfien tarinoita on koottu nyest.hu-portaalin artikkeliin). 1980-luvulla julkisuuteen ilmestyi uusi tarina: Petőfi ei kaatunutkaan taistelussa vaan joutui venäläisten vangiksi ja päätyi kauas Etelä-Siperiaan Baikaljärven taakse, Barguzin-nimiseen kylään. Siellä hän eli yhdessä Anna Kuznetsova -nimisen naisen kanssa ja siitti tälle lapsenkin, kunnes kuoli keuhkotautiin, erään tiedon mukaan vuonna 1868.

Tätä johtolankaa lähti seuraamaan kiistelty tutkija István Kiszely, alun perin koulutukseltaan maantieteilijä ja maaperähydrologian asiantuntija, sittemmin innokas arkeologian ja antropologian harrastaja, joka kävi aikoinaan Suomessakin kuuluisaa Leväluhdan luulöytöä ”tutkimassa”. Hänellä oli myös painokkaita mielipiteitä suomalais-ugrilaisuudesta unkarilaisvastaisena salaliittoteoriana. (Kiszely muun muassa väitti löytäneensä jostakin Wienin arkistosta historioitsijoille annetun keisarillisen määräyksen kirjoittaa Unkarin kansalle uusi, vaihtoehtoinen ja vähemmän kunniakas menneisyys. Kopiota, kuvaa, tarkkaa sitaattia tai edes diaarinumeroa ja sijaintitietoa tästä määräyksestä ei tiettävästi ole kukaan nähnyt.)

Kuten nyest.hu-portaalin artikkelissa kerrotaan, Kiszelyn johtama ja unkarilaisen liikemiehen Ferenc Morvain mesenoima retkikunta lähti Barguziniin vuonna 1989 ja kaivoi sikäläiseltä hautausmaalta esiin luurangon, jossa Kiszelyn mielestä kaikki tuntomerkit sopivat Petőfiin. Kun unkarilaiset ja venäläiset asiantuntijat eivät ottaneet tätä uskoakseen ja Kiszely ja Morvai pelkäsivät, että ”luuranko tuhottaisiin ja kätkettäisiin merkitsemättömään hautaan”, kallisarvoiset jäännökset pakattiin salaa Morvain vaimon luovuttamaan Malév-lentoyhtiön olkalaukkuun ja salakuljetettiin Amerikkaan. Siellä niille tehtiin laboratoriotutkimuksia, jotka Kiszelyn mukaan tukivat hänen väitteitään; henkilöllisyyden varmistamiseksi olisi kuitenkin vaadittu vertailevaa DNA-tutkimusta Petőfin äidin ja veljen jäännöksistä, mutta heidän hautansa avaamiseen ei annettu lupaa. Syykin on ilmeinen: toisin kuin Kiszely väittää, amerikkalainen DNA-tutkimus osoitti, että Barguzinista esiin kaivetut luut olivat naisen.

Vaihtoehtoiset teoriat Petőfin elämästä eivät kuitenkaan jääneet tähän. István Kiszelyn vaiherikas elämä on päättynyt pari vuotta sitten, mutta hänen ajatuksilleen riittää innokkaita kannattajia myös nyky-Unkarissa, missä kaikenlaisille salaliittoteorioille altista, suorastaan mielenterveyden rajamailla liikkuvaa väkeä näyttää olevan aina vain enemmän. Maaliskuussa 2014 – näin kertoo László Lőrinc tieteenpopularisointisivustolla Tényleg! – innokas salaliittoteorioiden levittäjä János Drábik kertoi nettikanavalla Viva Natura uusia hätkähdyttäviä totuuksia Petőfistä. Barguzinin tuntematon vainaja oli tietenkin Petőfi itse, mutta vapaamuurarien ja kansainvälisen suurpääoman (jälkimmäisellä tietenkin, kuten kaikki ymmärtävät, tarkoitetaan juutalaisia) salaliitto, joka kukisti Unkarin vapaustaistelun ja on koko ajan pitänyt vallassaan Unkarin Tiedeakatemiaa, pyrkii kaikin keinoin tukahduttamaan tämän totuuden. Vaan eipä tässä kyllin: Petőfi, kertoi Drábik, ei tietenkään ollut slovakki (hyi olkoon) ainakaan molempien vanhempiensa puolelta, vaan hänen avioton isänsä oli itse kreivi István Széchényi, legendaarinen valtiomies ja reformipoliitikko. Tämän totuuden vain Tiedättehänketkä haluavat salata, sillä jos Petőfin todellinen syntyperä tulisi kaikkien tietoon…

… silloin Unkarin kansa saisi monessakin suhteessa sellaista uutta voimaa – sillä tiedämmehän, että menneisyys on meidän voimanlähteemme – että tämä fantastinen nouseva kehitys, josta Luojan kiitos olemme osallisia, tapahtuisi vieläkin nopeammin.

Ja nyt, kun pari päivää sitten tuli kuluneeksi 165 vuotta Petőfin oletetusta kuolinpäivästä, hysteria nousee jälleen (kuten hvg.hu-portaalin artikkelissa kerrotaan), ja Magyarok Világszövetsége (Unkarilaisten maailmanliitto) -niminen järjestö antoi asian johdosta julkilausuman. Tämä kyseinen järjestö on ilmeisesti entisinä maailmanaikoina ollut aivan vakavasti otettava länsimaiden diasporaunkarilaisten yhteistyö- ja edustuselin, mutta viime vuosina se on luisunut täysin eetteripyörrelinjoille. Vuonna 2012 se valitsi ”Vuoden unkarilaiseksi kirjaksi” János Borbolan teoksen Az egyiptomi ősmagyar nyelv (‘Egyptin muinaisunkarilainen kieli’, nimi kertonee kaiken olennaisen) ja julisti nyt tieteellisesti todistetun, että unkarilaiset ovat perustaneet kaikki maapallon suuret muinaissivilisaatiot kaikilla mantereilla, Antarktista nyt ehkä lukuun ottamatta. Nyt, Segesvárin taistelun vuosipäivän yhteydessä, oli Petőfin vuoro:

Hvg.hu-portaalin pirullisessa uutisvideopätkässä jälleen ystävämme Drábik, joka näköjään johtaa Unkarilaisten maailmanliiton Petőfi-kysymyksen johdosta nimittämää ”strategista komiteaa”, julistaa lavalta, että Barguzinin vainajan henkilöllisyys samoin kuin Petőfin ja Széchenyin sukulaisuus selviäisi ”yksinkertaisella DNA-tutkimuksella”, jota vain ilkeä Tiedeakatemia ei halua sallia. Ääneen pääsevät myös yleisön joukosta haastatellut kuulijat, jotka tietävät ”sataprosenttisen varmasti”, että Petőfi ei kuollut Segesvárissa vaan Siperiassa ja että tämän kaiken salaaminen on ilkeän ”taustamahdin” syytä, jonka nimeä ei kannata mainita, koska kaikkihan me tiedämme, mistä on kyse…

Hulluja tietenkin kasvaa kylvämättä kaikkialla. Mutta se, miten johdonmukaisesti nämä kahjot Unkarissa kokoontuvat nimenomaan äärinationalististen lippujen alle (uutisvideossa muuten näkyy runsaasti punavalkoraitaisia ns. Árpád-raidallisia lippuja, joita perinteisesti käyttää Unkarin äärioikeisto) ja pyrkivät omimaan itselleen kansallisia kulttuurisymboleja, ei enää ole pelkästään naurun asia.