EU, Unkari, Ukraina ja vuoden 1956 muistot vielä kerran

Tervehdys pitkästä aikaa!

Unkarissa on taas Suomi jossain määrin tapetilla ja mainittuna (torille!), kun jo komeasti oikeusvaltion puolustajana profiloitunut suomalainen kokoomusmeppi Petri Sarvamaa tempaisi ja ryhtyi keräämään kollegoiltaan allekirjoituksia europarlamentin puhemiehelle ja koko Suomen miniälle (siis minun sukupolvenihan vielä muistaa, miten Armi Kuuselan puolisoa Gil Hilariota tituleerattiin naistenlehdissä ”koko Suomen vävypojaksi”) Roberta Metsolalle osoitettuun vetoomukseen. Siinä pyydetään Metsolaa EU:n 7. artiklan hengessä toteamaan, että Unkari on vakavasti ja jatkuvasti rikkonut EU:n arvoja rapauttamalla oikeusvaltioperiaatetta ja estämällä EU:n päätöksenteon, viimeksi Ukrainalle annettavan tuen tapauksessa. Tämän johdosta voitaisiin käynnistää menettely, jolla Unkarilta riistettäisiin äänioikeus – ja vihdoinkin näytettäisiin Orbánille, että jatkuva lypsäminen, vastaan haraaminen ja kiristäminen ei enää onnistu.

Saapas nähdä, kuinka käy. Unkarin riippumaton media raportoi asiasta varsin varovaisin sanakääntein ja innostumatta ihmeempään kannunvalantaan. (Lähinnä hämmentää se, että ilmeisesti Népszava-lehden juttu sekä siihen viittaavat uutissivustot Telex ja 444 ovat tehneet Sarvamaasta ”kristillisdemokraatin”.) Hallituksen äänitorvi Magyar Nemzet puolestaan otsikoi, kuten odottaa saattaa, että ”allekirjoitusten keruu Unkaria vastaan käynnistyi Brysselissä”. Ei siis Orbánia tai Orbánin järjestelmää vaan ”Unkaria”. Selityksiä tälle hankkeelle Magyar Nemzet löytää kaksi: Brysselissä pelätään lähestyvien eurovaalien oikeistojytkyä sekä – jos Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja Charles Michel joutuu eurovaaleissa ehdolle asettuessaan luopumaan paikastaan – Viktor Orbánin, tuolloisen EU-puheenjohtajamaan johtajan nousua ”Euroopan keisariksi”.

Vähän railakkaammin tuulettelee Balázs Orbán, pääministerin sukunimikaima (mutta tiettävästi ei sukulainen) ja kanslian politiikkajohtaja, tuolla Elon Muskin nykyisessä Äksylässä. Hänen mukaansa Sarvamaan ”äärimmäiset ideat saavat hänet vaikuttamaan vielä radikaalimmalta kuin fanaattinen äärivasemmistolainen Daniel Freund”. (Saksalainen meppi Daniel Freund, EU-parlamentin perustuslaki- sekä talousvaliokuntien jäsen, vanha korruptionvastustaja, joka on usein arvostellut Unkarin hallitusta, edustaa kylläkin vihreitä. Mutta myös Fidesz-puolueessa näköjään noudatetaan tätä persulogiikkaa, jonka mukaan kaikki, jotka eivät ole meidän kanssamme äärioikealla, ovat äärivasemmalla.) Ja tämän myötä tietenkin koko EPP on liukunut vasemmalle ja tykkänään tahraantunut.

Mutta varsinaisesti hämmennyin, kun Sarvamaan X-postauksen kommenteissa törmäsin tämmöisiin, sinänsä ei mitenkään ennenkuulumattomiin väitteisiin:

László A.:
Miksi teitä ja teidän edustamianne tahoja loukkaa se, että Unkari haluaisi rauhaa, ei sotaa? Onko tämä isompi rikos kuin kaikessa hiljaisuudessa tukea sitä, että päivittäin viattomia ihmisiä kuolee järjettömissä taisteluissa?

László V. [kyllä unkarilaisilla on useampiakin etunimiä, vaikka aina ei siltä tunnu]:
Siksi loukkaa, koska ne ovat likaisia natseja!
Vuonna 1956 lokakuun 25:nnen veritorstaina kuoli tuhansia unkarilaisia Kiovan natsien voimannäyttöpullistelun takia! Me emme unohda niitä saastaisia rikoksia, joita ne tekivät meitä kohtaan!

Siis: vuoden 1956 kansannousun murskanneet neuvostojoukot olivat itse asiassa ukrainalaisia, ja sitä paitsi natseja. Jälkimmäinen haukkumanimi nyt ei sinänsä merkitse mitään, jos ja kun se palautuu Putinin propagandatehtaaseen. Kuten hyvin tiedämme, venäläisessä propagandakielenkäytössä ”natsi” ei merkitse mitään muuta kuin ’venäläisten vihollista’. Sillä Venäjähän se voitti Hitlerin natsit toisessa maailmansodassa, tässä kärsimys- ja sankaruustarinassa esimerkiksi juutalaisten vainot ja joukkomurhat ovat mitätön sivujuonne samoin kuin läntisten liittolaisten osallisuus ja apu, ja tämän sankaruuden takia koko muu maailma on Venäjälle ikuisessa kiitollisuudenvelassa. Natseja ovat siis edelleenkin kaikki Venäjän viholliset, siitä huolimatta, että Venäjän nykyinen meininki diktatorisine johtajakultteineen, militarismeineen ja mielipideterroreineen, huuhaatieteestä ammentavine kahjonationalismeineen ja mystifioituine ”perusarvoineen” vastaa kaikkia klassisen fasismin tuntomerkkejä.

Äkkinäistä ulkopuolista saattaa kyllä ihmetyttää se, miten moniin unkarilaisiin putinistinen propaganda uppoaa. En edelleenkään keksi tälle muuta selitystä kuin sen, että unkarilaiset eivät oikeasti tunne Venäjää, toisin kuin vanhat hengenheimolaisensa puolalaiset, joiden historiassa Venäjä on ikuinen arkkivihollinen. Unkarin yhteydet Venäjään ovat sen koko historian ajan olleet epäsuoria ja etäisiä, välissä on aina ollut se vyöhyke, jonka suuresta osasta on sittemmin tullut nykyistä Ukrainaa ja josta suuri osa kuului historiallisesti ensin Puola-Liettuaan, sitten Habsburg-imperiumiin. Venäläinen kulttuuri ei juurikaan ole suoraan vaikuttanut Unkarin kulttuuriin, eivätkä useimmat unkarilaiset ole koskaan oppineet kunnolla venäjän kieltä, vaikka sitä kouluissa opetettiinkin, usein kehnosti ja pitkin hampain, 1940-luvun lopulta 1980-luvun lopulle.

Venäläiset (siis Venäjän ja sittemmin Neuvostoliiton imperiumin asevoimat) ovat olleet unkarilaisten kannalta varsin ikävässä osassa vuosien 1848–49 vapaustaistelun kukistajina (Euroopan hullun vuoden herättämien kapinoiden riehuessa tsaari lähetti joukkonsa wieniläisen kollegansa avuksi), viimeisen sotatalven 1944-1945 ryöstelevinä ja raiskaavina ”vapauttajina” sekä vuoden 1956 kansannousun murskaajina. Näköjään nämä tapahtumat ovat kuitenkin jääneet ohimeneviksi episodeiksi, eikä venäläisiä ole ehditty tai viitsitty nostaa kansakunnan suurten kertomusten pahisrooliin. Siihen on nimittäin ollut tarjolla muitakin, ennen muita jokseenkin kaikki unkarilaisten naapurikansat, jotka aikoinaan Trianonin rauhassa 1920 repivät itselleen palasia Unkari raukasta ja sittemmin ovat sortaneet omia unkarilaisvähemmistöjään. Näihin peruspahiksiin kuuluvat tietenkin myös ukrainalaiset.

Väitettä siitä, että vuoden 1956 kansannousua kaatamassa olisivat olleet nimenomaan ukrainalaiset, näkee nykyään unkarinkielisen some- ja mediakuplani laitamilla usein. Eikä nyt puhuta pelkästään somealustojen virtuaalisista essonbaariparlamenteista. Viime keväänä Fidesz-puolueen kansanedustaja Miklós Zombory intoutui muistelemaan alakoululaisena Budapestissa näkemiään taistelujen jälkiä:

Näin tosi paljon panssarivaunuja, joihin paloivat niissä taistelleet miehet, mutta kahdeksankymmentä prosenttia heistä ei ollut venäläisiä. Erehdys. He olivat ukrainalaisia. Ne olivat ukrainalaisia tankkeja, joten niissä ei ollut venäjänkielisiä tekstejä [??!!]. (…) Minä näin ne tankit, yhdessä isäni kanssa, kun ne olivat menossa taisteluun Üllői útin kasarmin luokse. (…) Näistä tankeista merkittävä osa oli ukrainalaisia tankkeja.

Myös Orbánin hovihistorioitsija Mária Schmidt oli jo sodan alkukuukausina twiittaillut, että vuoden 1956 invaasion panivat toimeen neuvostojoukot, osaksi myös ukrainalaiset, ”ukrainalaisen Hruštšovin käskystä”. Kuten faktantarkistussivusto Lakmusz jo tuolloin muistutti, Hruštšov oli syntynyt venäläiseen perheeseen Venäjällä Kurskin alueella, vaikka hänen isänsä ja myöhemmin koko perhe muutti paremman toimeentulon perässä Donbassin kaivosalueelle ja nuori Nikitakin aloitti työ- ja poliittisen uransa silloisessa Ukrainan neuvostotasavallassa.

Mutta niin sitkeä tämä väite ukrainalaisista vuoden 1956 vapaustaistelun nujertajina on, että tiedesivusto Qubit jo viime kesänä omisti aiheelle kokonaisen jutun. Siinä Neuvostoliiton ja Venäjän armeijan uudempaan historiaan keskittynyt historiantutkija selvittelee yksityiskohtaisesti sitä, mitä vuonna 1956 Unkarissa toimineiden joukkojen etnisestä koostumuksesta tiedetään. Nythän neuvostoarmeijassa ei enää tuolloin ollut minkäänlaisia ”kansallisia” tai ”etnisiä” joukko-osastoja. (Tämä muistetaan hyvin esimerkiksi Baltiassa, missä Neuvostoliiton lopun häämöttäessä alkavan itsenäisyystaistelun ensi merkkejä oli vaatimus siitä, että Viron, Latvian ja Liettuan nuoret miehet saisivat suorittaa asepalveluksensa omassa maassa eikä jossain Siperian peräkorvessa.)

Armeijakunnat ja rintamat saatettiin nimetä Neuvostoliitossa nimetä maantieteellisin perustein, joten keväällä 1945 Unkariin tunkeutuvat joukot edustivat ”Ukrainan rintamaa”, koska ne tulivat Ukrainan suunnalta. Mahdollista on, että niissä palveli hieman keskimääräistä enemmän etnisiä ukrainalaisia, mutta ei tietenkään enemmistöä saati kahdeksaakymmentä prosenttia. Susan L. Curranin ja Dmitri Ponomareffin tutkimusten mukaan vuonna 1943, jolloin Ukrainasta suuri osa oli saksalaisten miehittämänä, etnisiä ukrainalaisia oli heidän tutkimissaan joukko-osastoissa 11,8 %, vuoden 1944 alussa ukrainalaisten osuus oli noussut 22 prosenttiin.

Vuonna 1956 Unkarissa toimineista joukoista on vielä yksityiskohtaisempaa tietoa saatavilla. Noihin aikoihin Neuvostoliiton koko väestöstä etnisiä venäläisiä oli hieman yli puolet, ukrainalaisia noin viidesosa (ukrainalaiset siis olivat entisen Neuvostoliiton suurin ei-venäläinen kansa). Unkarissa kaatuneista 707 miehitysjoukkojen sotilaasta Ukrainan alueella syntyneitä oli 154 eli samoin noin viidesosa; näistäkin itse asiassa melkein kolmasosa oli Itä-Ukrainasta, missä tunnetusti eli paljon Hruštševin perheen tapaisia hiljattain Venäjältä muuttaneita. Toisin sanoen, Unkarin vuoden 1956 kansannousun kaatoi neuvostoarmeija, jossa palveli myös ukrainalaisia suunnilleen samassa suhteessa kuin ukrainalaisia oli koko Neuvostoliiton väestöstä: melkoisena vähemmistönä mutta kuitenkin vähemmistöryhmänä.

Vaikuttaa myös siltä, että väitteet ukrainalaisten osuudesta vuoden 1956 tapahtumiin ovat ilmestyneet näkyviin vasta hiljattain. Itse asiassa, kuten ex-Twitterissä tuohon yllä siteerattuun väitteeseen kommentoitiin, iäkkäiden unkarilaisten aikalaismuisteluksissa neuvostoarmeijasta ei suinkaan korostu ukrainalaisten osuus (tavallinen unkarilainen tuskin muutenkaan pystyi erottamaan ukrainalaista venäläisestä), vaan usein unkarilaisten huomiota herättivät lukuisat ”vinosilmäiset”, aasialaisen näköiset neuvostosotilaat. Qubitin jutussa eritellyistä neuvostokaatuneista pieni osa olikin syntyisin Kazahstanista, Uzbekistanista, jokunen myös Tadžikistanista, Turkmenistanista tai Mantšuriasta, mutta heidän etnisyydestään ei tietenkään ole tarkempaa tietoa, niin kuin ei myöskään Venäjän federaation alueella syntyneiden (joiden joukossa periaatteessa saattoi olla myös esimerkiksi Siperian alkuperäiskansojen edustajia tai vaikkapa Venäjän korealaisia). Tämä lienee samanlainen ”näin nämä asiat koetaan” -juttu kuin myöhemmin keksitty neuvostomiehittäjien ”ukrainalaisuus”.

Joka tapauksessa Neuvostoliiton armeijassa ei ihmeemmin piitattu erilaisista etnisyyksistä. Se oli yleisliittolainen rakennelma, jonka kieli oli venäjä, ja yllä siteerattu kansanedustajan väite panssarivaunujen ”ukrainankielisistä teksteistä” on täysin järjetön. Yhtä järjetön on puhe ”Kiovan natseista” vuoden 1956 yhteydessä: päätöstä Unkarin kansannousun jyräämisestä telaketjujen alle ei todellakaan tehty Kiovassa. Unkarissa operoivia neuvostojoukkoja muuten johti marsalkka Ivan Stepanovitš Konev, syntyisin Pohjois-Venäjältä Vologdan alueelta.

Mutta eihän etnisillä taustoilla ole todellisuudessa paljonkaan merkitystä poliittisissa kysymyksissä, ellei niille nimenomaan tätä merkitystä haluta antaa. Sivumennen sanoen: vasta tätä juttua kirjoitellessani minulle selvisi myös, että Petri Sarvamaalla on itse asiassa isän puolelta venäläiset juuret. Hänen isänsä syntyi tsaarinaikaisessa Pietarissa, perhe muutti Suomeen juuri ennen lokakuun vallankumousta ja suomensi nimensä – monien suomenvenäläisten tapaan – Saharoffista Sarvamaaksi vasta 1930-luvulla. Venäjän hyökkäyssodan tai sitä vähintäänkin epäsuorasti tukevan Orbánin Unkarin kannalta tällä ei tietenkään ole yhtään sen enempää väliä kuin sillä, oliko vuonna 1956 Unkariin hyökänneistä neuvostojoukoista etnisiä ukrainalaisia enemmän tai vähemmän kuin 20 prosenttia. Olennaista sitä vastoin on se, että EU saattaisi lopultakin puuttua Orbánin yhä härskimpään kaksilla rattailla ajeluun. Toivokaamme parasta.

Jätä kommentti