Matka menneeseen maailmaan

Tästä on pitänyt kirjoittamani todella pitkään. Ja nyt on kesäloma, ja vihdoinkin aikaa.

Itävaltalainen kirjailija ja kääntäjä Martin Pollack, jonka menneisyydenetsintäkirjasta Der Tote im Bunker kirjoitin jo aiemmin, on jo muutama vuosi sitten julkaissut myös kirjan Galizien, ”matkan halki Itä-Galitsian ja Bukovinan kadonneen maailman”. Kirja on alituinen vuodekumppanini niinä iltoina, joina en keksi tai jaksa lukea mitään muuta, ja pehmeäkantinen taskupainos alkaa jo pikkuhiljaa hajota. Mutta pitkän työpäivän jälkeen on niin ihanaa ennen nukahtamista mielessään matkata 1900-luvun taitteessa Lembergin-Czernowitzin-Jassyn rautatietä Galitsiasta Bukovinaan ihastellen matkalla Karpaattien vuoristomaisemia. (Ne muuten ovat todella järjettömän upeita. Kauan kauan sitten matkustin junalla Moskovasta Debreceniin halki Taka-Karpatian, ja niitä näkymiä ei voi unohtaa.)

Galitsia, Karpaattien kaarteen pohjois- ja itäpuolella sijaitseva pitkulainen maakaitale, jakautuu nykyään Puolan ja Ukrainan kesken, sen kaakkoispään jatkeena sijainnut Bukovinan maakunta on nykyään puoliksi Ukrainaa, puoliksi Romaniaa. Ennen ensimmäistä maailmansotaa valtakunnanrajat kulkivat aivan toisin: kolmen naapuri-imperiumin kesken jaettua Puolaa ei ollut olemassakaan, ei myöskään Ukrainaa. Venäjän puolella ukrainalaisuus eli ”vähävenäläisten” talonpoikien ”murteena” (jota jotkut venäläiset eivät vieläkään oikein pidä oikeana kielenä kielten joukossa) ja kansanperinteenä, Itävallan Galitsiassa suunnilleen samanlaista itäslaavilaista kieltä puhuvat talonpojat tunnettiin ruteeneina (tai joskus vanhemmissa lähteissä ”punavenäläisinä”). Galitsian etelä- ja lounaispuolella Karpaattien takana sijaitsevat Slovakia (”Ylä-Unkari”) ja Transilvania taas kuuluivat tuolloin Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian Unkari-puoliskoon. Rajat ovat sittemmin siirtyilleet miten milloinkin ja valtiot vaihtuneet: Czernowitz, Bukovinan pääkaupunki, oli maailmansotien välisenä aikana Romanian kuningaskuntaa ja nimeltään Cernauţi, nykyään se löytyy Tšernivtsi-nimisenä Ukrainan kartalta.

Kirjan unenomaista kuvaa maailmasta, jota ei enää ole, vahvistaa kartan puute. Lukija saa yrittää mielessään orientoitua Karpaattien luode-kaakko-suuntaisen kaarteen sekä jokien mukaan, eivätkä kaikki paikannimet löydy nykyisiltä kartoilta. Saksankielisenä polonistina Pollack käyttää joko vakiintuneita saksankielisiä nimiä (Lemberg on se kaupunki, joka vielä minun koulukirjoissani tunnettiin venäläisessä muodossa Lvov, siis nykyinen Ukrainan Lviv) tai joskus puolalaisia muotoja (Suczawa on Romanian Bukovinassa sijaitseva, vanhojen ortodoksikirkkojensa taideaarteista tunnettu Suceava). Mutta nykyisiin kansallisvaltioihin ja niiden standardoituihin kansalliskieliin pohjaavaa ajatteluahan ei 1800-luvulla vielä tunnettu, tai paremminkin se oli vasta nousemassa esille uuden ajan aatteena. Sen innoittamina Galitsiassakin yritettiin luoda uusia kansakuntia tai sulautua olemassa oleviin – kunnes 1900-luvun totalitaariset nationalismin tai ”internationalismin” vääristymät jyräsivät Galitsian yli, ja lopulta juuri nämä seudut kuuluivat toisessa maailmansodassa pahimpia hirmutekoja nähneisiin ”kuolemanmaihin”.

Galitsian maaseudun kylät olivat paljolti ruteenien asuttamia – mutta vain ”paljolti”. Ensinnäkin jo ”ruteeni” on epäselvä käsite: ruteeneiksi nimitettiin kaikkia Itävalta-Unkarin itäslaaveja, mutta näistä Galitsian ruteenit ovat sittemmin enimmäkseen katsoneet kuuluvansa kansallisesti ja kielellisesti yhteen ukrainalaisten kanssa, läntisemmät itäslaavit – joista osa siirtyi 1700-luvulla uudisasukkaiksi aivan toiselle puolelle monarkiaa, nykyiseen Serbiaan ja Kroatiaan – taas nimittävät itseään rusiineiksi ja pitävät itseään erillisenä kansakuntana omine kielineen. Ruteenien ohella Galitsian lukumääräisesti merkittävimpiä kansanryhmiä olivat puolalaiset ja juutalaiset, mutta oli myös saksalaisia uudisasukkaita omissa kylissään, oli moldovalaisia ja romanialaisia, armenialaisia ja romaneja, ja monia muitakin kansanryhmiä, joista kaikista keskiverto länsieurooppalainen lukija ei ole koskaan kuullutkaan, kuten vaikkapa lipovaaneja ja hutsuuleja.

Lipovaanit olivat venäläisiä vanhauskoisia, siis niiden venäläisten jälkeläisiä, jotka eivät suostuneet hyväksymään Venäjän ortodoksisen kirkon 1600-luvulla toimeenpanemia uudistuksia vaan pakenivat niitä (sekä vallanpitäjien vainoja) eri puolille valtakunnan periferioita, niin Siperiaan, Karjalaan tai Itä-Viroon kuin Ukrainaankin. 1800-luvun kuvaukset lipovaaneista tuovat mieleen sen kuvan, joka monilla suomalaisilla on vanhoillislestadiolaisista: huomiotaherättävän siivoa ja kunnollista, ahkeraa ja vaurasta joukkoa, jonka parissa ei tunneta juoppoutta tai rötöstelyä, mutta myös omiin kummallisiin kuvioihinsa sulkeutuneita yhteisöjä, jotka mahdollisimman paljon välttävät yhteydenpitoa ulkopuolisten kanssa. Hutsuulit taas olivat Karpaattien vuoristokylissä elelevä kansa, joka puhui itäslaavilaista murretta mutta jonka uskottiin juontavan juurensa jostain idän aroilta saapuneesta, kenties turkkilaissukuisesta heimosta. Puolipaimentolaista elämää viettävät hutsuulit tunnettiin omaperäisestä kulttuuristaan, hienoista käsitöistään ja kauniista naisistaan, mutta hutsuulien köyhissä kylissä elämä oli myös nälkäistä ja likaista ja lapsikuolleisuuslukemat huikeat.

Galitsian ja Bukovinan kaupungeissa puhuttiin osaksi saksaa, mutta ajan mittaan yhä enemmän puolaa: 1800-luvun lopulla Galitsiaan päätyneet saksankielisetkin itävaltalaiset virkamiehet saattoivat usein puolalaistua. Sivistyneet juutalaiset suuntautuivat jompaankumpaan näistä. Oli valistuneita kaupunkien juutalaisperheitä, joissa puhuttiin huoliteltua kirjasaksaa (ei missään nimessä rumaa ”murretta”, jollaisena jiddišiä pidettiin), luettiin Goetheä ja Schilleriä ja katseltiin kaihoisasti saksankielisen maailman metropolien suuntaan. Tällaisista perheistä olivat lähtöisin esimerkiksi Helene Deutsch, Freudin oppilas ja sittemmin Amerikassa vaikuttanut merkittävä psykoanalyysin kehittäjä, tai toimittaja ja kirjailija Karl Emil Franzos, joka 1800-luvun jälkipuoliskolla tuli tunnetuksi ”puoliaasialaisen” kotiseutunsa elämän ironisen tarkkana kuvaajana ja jonka Pollack kirjassaan usein kutsuu virtuaaliseksi matkaoppaaksi. Ja ilmeisesti tällainen tausta oli myös Friederike Antschelilla, Czernowitzissä (tai paremminkin tuolloin jo Cernauţissa) syntyneen runoilija Paul Celanin äidillä, joka vastapainoksi miehensä sionistis-heprealaiselle linjalle piti perheen kotikielenä saksan ja siten kasvatti pojastaan yhden 1900-luvun merkittävimmistä saksankielisistä runoilijoista. 1800-luvun lopulle tultaessa taas yhä useammat Galitsian sivistyneet juutalaiset alkoivat suuntautua selvemmin puolalaisuuteen, kirjoittaa ja lukea puolaksi ja määritellä itsensä ”mooseksenuskoisiksi puolalaisiksi”.

Suuri osa Galitsian juutalaisista kuitenkin eli sekä saksan- että puolankielisen korkeakulttuurin ulottumattomissa köyhissä shtetleissä tai pikkukaupunkien ghetoissa, puhui keskenään jiddišiä ja hankki usein epätoivoisen niukan elantonsa useimmiten kaupustelulla tai käsityöläisammateissa, joskus hoitamalla kartanonherran omistamaa anniskelupaikkaa, jossa köyhät ruteenitalonpojat tuhlasivat vähäiset rahansa (mikä puolestaan toi lisää vettä perinteisen juutalaisvihan myllyyn: juutalaiset paitsi rikastuvat huijaamalla kaupoissa rehellisiä kristittyjä myös syöksevät viattomat talonpojat juoppouteen). Toisin kuin usein muistetaan, juutalaisia oli myös runsaasti työläisinä Galitsian hissukseen nousevassa teollisuudessa. Drohobyczin öljykaupungista Boryslawiin johtavalla rautatiellä henkilöliikenne ei toiminut lauantaisin, koska kunnon juutalainen ei matkusta sapattina ja muita matkustajia ei olisi ollut riittävästi.

Tuo Drohobyczin, ”Galitsian Pennsylvanian” öljyteollisuus oli sekin niitä asioita, joista en ennen Pollackin Galitsia-kirjan lukemista ikinä ollut kuullutkaan. Noilla seuduilla, vähän Lemberg/Lvov/Lwów/Lvivistä lounaaseen, öljyä on maaperässä joskus niin pinnassa, että sitä helposti kertyy kuoppiin, joista sitten talonpojat sitä jo vuosisatojen ajan olivat keränneet ja käyttäneet esimerkiksi kärrynrasvaksi. Kun rautatien myötä lopulta kävi mahdolliseksi kuljettaa öljy myytäväksi monarkian läntisempiin osiin ja kun nokkela lembergiläinen apteekkari oli keksinyt oman öljynjalostuslaitteen, Drohobyczin seuduilla alkoi villi valtausryntäys. Pahaa aavistamattomilta talonpojilta osteltiin pikkuisia maapalasia, joille lapio- ja kuokkapelillä kaiveltiin syviä kuiluja, joista öljy vintattiin ämpärillä maan pinnalle. Mitään turvalaitteita ei ollut, onnettomuuksia tapahtui tavan takaa, mutta päivä kerrallaan palkattavaa halpaa työvoimaahan Galitsiassa riitti. Vähitellen saapuivat myös amerikkalaismalliset poraustornit, jotkut rikastuivat, mutta monet jäivät siihen epätoivoiseen köyhyyteen, josta sadattuhannet eivät nähneet muuta pelastusta kuin lähteä siirtolaisiksi Amerikkaan.

1800-luvun lopulla uusi aika oli jo tekemässä tuloaan Galitsian unisiin kyliin ja pikkukaupunkeihin monin eri tavoin. Rautatiet kuljettivat paitsi tuotteita myytäväksi myös herrasväkeä lomailemaan joihinkin kauniisiin vuoristokyliin, jotka kokivat uuden kukoistuksen kaupunkilaisten Sommerfrischenä. Hutsuulikylissä alkoi perinteisen trembita-alppitorven lisäksi kaikua huuto kinetou! (puu kaatuu!), kun vuoriston metsiä ryhdyttiin muuttamaan rahaksi. Kaupunkeihin nousi paitsi rikkaiden huviloita ja huvittelulaitoksia myös kaikenlaista kansallismielistä kulttuuriharrastusta. Oli lyseoita ja kirjastoja, paroni Hirschin säätiön ylläpitämiä moderneja juutalaisia kouluja (vastapainoksi perinteisille cheder-kouluille), ja alle 40 000 asukkaan Kolomean kaupungissa ilmestyi eri kielillä useita sanomalehtiä, vaikka esimerkiksi yksi paikallisen Gazeta Pokuckan numero maksoi kolmasosan tulitikkutehtaan työläisen päivän palkasta. Nuori ruteenilainen ja puolalainen älymystö alkoi yhä avoimemmin arvostella Itävalta-Unkarin monarkiaa ”kansojen vankilana”. Puolalaiset, juutalaiset, saksalaiset ja ruteenilaiset työtätekevät ja köyhät alkoivat perustaa omia keskinäisen avun yhdistyksiään ja järjestäytyä, ja vähitellen ehtivät Galitsiaan myös kansainvälinen työväenliike sekä varsinkin köyhiä juutalaisia Palestiinaan houkutteleva sionismi.

Myöhemmin, 1900-luvun mittaan, oli Galitsiassa tapahtuva kauheita. Mutta tähän asti ei Pollackin kirjassa edetä kuin viittauksittain; jotkut matkaoppaina toimivista Galitsian ja Bukovinan kirjailijoista menehtyivät sodassa ja vainojen uhreina, ja heidän kohtaloaan on myös lyhyesti kommentoitu. Monet Pollackin virtuaalisista matkaoppaista kuitenkin joko kuolivat ennen tätä kaikkea kauheutta tai siirtyivät Galitsiasta läntisempiin suurkaupunkeihin, muistelemaan unisten kylien ja pikkukaupunkien elämää kipeänhellänä osana omaa rakasta nuoruuttaan. Siksikin kuva Galitsiasta on niin tunteellisen haikea: tuota maailmaa, johon kaikesta aineellisesta kurjuudesta huolimatta mahtui niin paljon kielten ja kulttuurien rikkautta, ei enää kerta kaikkiaan ole olemassa.

Pollackin virtuaalinen Galitsian-matka päättyy historialliseen Lembergiin, jonka rautatieaseman II luokan odotussalissa voi mielessään jättää ”puoli-Aasian” taakseen ja mukavassa nahkanojatuolissa kristallikruunun alla istuen katsella muotokuvaa ulaanin univormussa poseeraavasta arkkiherttua Karl Ludwigista, kunnes juna kohti Krakovaa ja Wieniä lähtee. Kello 18:10. Onneksi matka on ollut virtuaalinen, ja siksi sen voi toistaa. Ainakin niin kauan kuin Galitsia-kirjani liimaukset pysyvät kasassa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: