Unkarissa keskustellaan yhä siitä, miten vuoden 1956 vapaustaistelu venäläiskoulujen kohutussa uudessa historiankirjassa kuvataan lännen masinoimien fasistien riehunnaksi, ja ennen kaikkea siitä, miten vaivaantuneesti maan korkein johto väistelee asian kommentointia. Ensin ulkoministeriön valtiosihteeri, sitten ulkoministeri Szijjártó itse vastasi median kyselyihin vain, että vuoden 1956 sankarien muisto on niin pyhä, että tästä asiasta ei edes ruveta väittelemään, ei kenenkään kanssa. (Ei siis varsinkaan Venäjän, jonka ulkoministerikollegalta Szijjártó pari vuotta sitten otti vastaan Kansojen ystävyyden kunniamerkin.) Ja kohta somessa kiersi tämmöinen kuva historiallisesta julisteesta, jonka joku tuntematon aktivisti oli liimannut ulkoministeri Szijjártón talon porttiin:
Mutta samaan aikaan on jo seuraava menneisyyden kipupisteiden kaivelu saatu mukavasti alulle. Nyt ei ole kyseessä vuosi 1956 vaan vielä varhaisemmat ajat eli amiraali Horthyn muisto ja jälkimaine, josta jo taannoin kirjoittelin historiantutkija Krisztián Ungváryn tätä aihetta käsittelevän kirjan pohjalta.
Miklós Horthy, amiraali vailla laivastoa ja merta, Unkarin kuninkaattoman kuningaskunnan valtionhoitaja vuosina 1920–1944, oli, näkökannasta riippuen, joko lahtarikenraali ja fasistidiktaattori tai upseeri, herrasmies ja nuhteeton ritari, tai jotakin näiden väliltä. Virallinen Unkari on järjestelmänvaihdoksen jälkeenkin suhtautunut hänen muistonsa vaalimiseen vähintäänkin välttelevästi, ja kun kuusi vuotta sitten Viktor Orbán meni puheessaan nimittämään Horthya ”poikkeukselliseksi valtiomieheksi”, asiasta nousi melkoinen kohu. Mutta ajat ovat muuttuneet, ja Horthyn jonkinlainen kunnianpalautus näyttää olevan yhä enemmän valtavirtaa.
Horthy kuoli maanpaossa Portugalin Estorilissa 1957, ja hänet haudattiin Lissaboniin. Testamentissaan hän oli määrännyt, ettei hänen ruumistaan saisi palauttaa kotimaan multiin ennen kuin viimeinenkin venäläinen sotilas on sieltä lähtenyt. Vuonna 1993 tämä uudelleenhautaus sitten järjestettiin, Horthyn jäännökset tuotiin juhlallisesti hänen kotikaupunkiinsa Kenderesiin, neljän ja puolen tuhannen asukkaan pikkukaupunkiin, jota ei juuri muusta tunneta kuin tästä suuresta pojastaan. (No itse asiassa Kenderesissä näkyy syntyneen myös Jolán Földes, 1900-luvun puolessavälissä kansainvälisestikin suosittu kirjailija, joka vuodesta 1941 lähtien vaikutti Englannissa ja kirjoitti englanniksi. Näköjään myös romaanin Golden Earrings, jonka filmatisoinnissa Marlene Dietrich esitti mustalaistyttöä…)
Horthyn uudelleenhautaus vuonna 1993 nostatti jonkin verran nurinaa etenkin politiikan vasemmalla laidalla. Virallinen Unkari ei siihen virallisesti osallistunut, monet poliitikot kävivät paikalla mutta ”vain yksityishenkilöinä”, ja Horthyn muiston pelättiin jakavan kansaa ja repivän arpisia haavoja auki. Nyt siitä on kulunut kolmekymmentä vuotta, joten Kenderesissä ilmeisesti ajateltiin, että tapahtuman muistoa oli aika juhlistaa. Uutissivusto 24.hu lähetti toimittajansa juhlien alla haistelemaan paikkakunnan ilmapiiriä, ja juttu on hieman hämmentävää luettavaa: Horthyn muisto ikään kuin on Kenderesissä koko ajan läsnä eikä kuitenkaan ole. Toisaalta Horthyn perhe oli aikoinaan kartanostaan käsin hallinnut kaikkea, ja paikkakuntalaisten muistoissa nimenomaan hyvänä ja suopeana herrasväkenä, joka teki paljon pienen kotikaupunkinsa kehittämiseksi. Kenderesin tärkeimmät nähtävyydet liittyvät edelleenkin Horthyyn: siellä on hänen sukunsa kartanolinna, on pieni museo ja tietenkin tuo kuuluisa hauta, joilla aina toisinaan vierailee entisen valtionhoitajan ihailijoita. Toisaalta taas valtionhoitajan muisto on viime aikoihin saakka ollut poliittisesti arka asia. Toimittajien tavoittama paikallinen rouvashenkilö (joka, kuten ilmenee, on Fidesz-puolueen kunnanvaltuutettu), muistelee:
Minä olen syntynyt täällä, ja muistan, miten ennen järjestelmänvaihdosta ei tuumattu uskaltaa sanoa, että ollaan Kenderesistä, sillä pelättiin, että siitä tulisi rangaistus. Mitään hyötyä siitä ei ainakaan ollut! Sitten oli uudelleenhautaus, sinne tuli valtavasti väkeä, kymmeniä tuhansia, se oli suuri tapaus, vähän meistä tuntui siltä, että Kenderesistä on taas tullut tärkeä paikka. Mutta ei silloinkaan kukaan oikein ottanut siitä kunnolla vastuuta. Viime vuosina täällä on tehty paljon parannustöitä, se on totta, mutta ei sekään riitä. Vielä nytkään ei voi ylpeänä sanoa, että minäpäs olen Horthyn kaupungista, Kenderesistä!
Iäkkäämmänpuoleinen mieshenkilö taas toteaa:
Isoisäni oli Horthyn henkivartija, mutta minä olin vielä kovin nuori, kun hän kuoli. En siis tiedä paljoakaan niistä asioista. Enkä muutenkaan, kas kun meillä ei paljon puhuta Horthysta, se ei ole mikään kiinnostava puheenaihe. Ei edes meille vanhemmille, saati nuorille. Täkäläisistä suurinta osaa eivät kiinnosta nämä Horthy-kierrokset ja juhlat. Tiedetään, mutta ei välitetä. En minäkään niissä käy. On täällä muutenkin tarpeeksi harmeja ja kummallisia juttuja. Tuo rautatieasema esimerkiksi, joka remontoitiin, mutta silti sinne ei pääse sisään. Oletteko kuullut siitä?
Kun koitti varsinainen muistojuhlan päivä, myös remontoitu asemarakennus vihdoin avattiin – itse asiassa avajaiset olivat osa Horthy-juhlaa, josta raportoi yksityiskohtaisesti Telex-uutissivusto. Varsinainen Horthy-tilaisuus juhlapuheineen oli Telexin mukaan tunnelmaltaan rauhallinen joskin surrealistinen. Muutaman sadan hengen yleisö kuunteli puheita, joissa ylisteltiin Horthyn elämäntyötä eikä vahingossakaan käsitelty valkoista terroria, sotaan liittymistä Hitlerin rinnalla tai Unkarin juutalaisten kansanmurhaa. Perinteenvaalijat poseerasivat univormuissaan, ja torvisoittokunnan lisäksi kuultiin tárogatón soittoa (se on saksofonia muistuttava pseudo-perinnesoitin, jonka budapestilainen soitinrakentaja kehitteli 1890-luvulla ja nimesi Unkarin vanhemmasta historiankirjoituksesta tunnetun sotilassoittimen mukaan).
Kahden tárogató-musiikkinumeron välillä Telexin toimittaja ehti haastatella Mi Hazánk (‘Meidän isänmaamme’) -äärioikeistopuolueen Előd Novákia, joka paheksui hallituksen passiivisuutta Horthyn muiston vaalimisen suhteen (toki juhlan järjestänyt Kenderesin kaupungin hallinto on nykyään lähes täysin Fidesz-valtapuolueen käsissä). Entinen inhimillisten voimavarojen ministeri Káslerkin tulee täällä käymään vasta entisenä ministerinä! Tämä laiminlyönti kuitenkin korjaantui, kun juhlaväki seppeleenlaskun jälkeen siirtyi uusitun rautatieaseman avajaisiin. Asema liittyy Horthyyn, jonka valtakaudella sitä korjattiin ja laajennettiin, ja siellä oli myös Horthyn István-pojalle omistettu näyttely (István Horthy, joka kuoli taistelulentäjänä hävittäjänsä maahansyöksyssä Venäjällä 1942, ehti toimia pari vuotta Unkarin valtionrautateiden johtajana). Ja näihin avajaisiin sitten saapui oikea istuva ministeri, János Lázár, jonka rakennus- ja liikenneasiain salkkuun tietenkin kuuluvat myös rautatiet. (Ja jonka muistamme sekä kuuluisasta toteamuksesta ”jolla ei ole mitään, se ei ole minkään arvoinen” että wieniläisellä ostoskadulla kuvatusta, maahanmuuton kauhuja esittelevästä videosta.)
Puheessaan ministeri Lázár käsitteli enemmän Unkarin rautateiden historiaa kuin amiraali Horthya tai hänen poikaansa, ja valtionhoitajan muistoa hän kuvaili ilmeisesti edelleenkin aika varovaisin sanakääntein: Horthyn elämäntyö ”herättää tunteita” ja sen objektiiviseen arviointiin tarvitaan vielä aikaa ja etäisyyttä. Jotakin Lázár kuitenkin sanoi selvästi, ja näitä sanoja on Unkarin riippumattomassa ja oppositiomediassa viime päivät loukutettu: Horthy oli poikkeuksellinen valtionpäämies (huomattakoon, että Lázár tässä toistaa lähes täsmälleen Orbánin kuusi vuotta sitten käyttämän ilmauksen!), aito isänmaallinen unkarilainen ja sankarillinen sotilas. Ja vuonna 1919 Horthy pelasti Unkarin siltä kohtalolta, jota ”läntiset suurvallat” sille suunnittelivat.
Lázárin mukaan asioista ”pitää puhua selkeästi ja yksiselitteisesti”. Tähän haasteeseen tarttui Unkarin juutalaisten uskonyhteisöjen keskusjärjestön (MAZSIHISZ) ylirabbiini Róbert Frölich Facebook-postauksessaan, jota siteeraa mm. Magyar Hang -sivusto, lakkautetun ja sitten hallituksen äänenkannattajaksi omitun Magyar Nemzetin jatkaja. Frölichin mukaan selkeintä on kuulla Horthya itseään, ja hän lataakin postaukseensa useita paljonpuhuvia Horthy-sitaatteja. Vuonna 1940 Horthy kirjoitti pääministeri Pál Telekille:
”Mitä juutalaiskysymykseen tulee, olen koko ikäni ollut antisemitisti, juutalaisten kanssa en ole koskaan ollut tekemisissä. Mielestäni on ollut sietämätöntä, että täällä Unkarissa joka ainoa tehdas, pankki, suuromaisuus, liikeyritys, teatteri, lehti, kauppa jne. on juutalaisten käsissä ja että unkarilaisen kuvastimena – etenkin ulkomailla – on juutalainen. Kuitenkin, koska pidän hallituksen yhtenä tärkeimpänä tehtävänä elintason nostamista, meidän tulee siis rikastua, ja juutalaisia, joiden käsissä on ollut kaikki, on mahdotonta vuodessa-parissa irrottaa tästä ja korvata heidät asiantuntemattomilla, enimmäkseen arvottomilla, suurisuisilla aineksilla, sillä se vie meidät tuhoon.”
Toinen Frölichin sitaateista on Horthyn kirjeestä Hitlerille. Siinä valtionhoitaja ilmoittaa, että ”juutalaisten vähittäistä syrjäyttämistä koskevat jatkotoimet ovat käynnissä, ja kunhan heidän kuljetuksensa edellytykset on luotu, tulemme myös toteuttamaan sen.” Postauksensa lopuksi Frölich toteaa:
”Selkeää ja yksiselitteistä puhetta. Tällaisten puheiden takia en koskaan tullut tuntemaan suurta osaa isäni ja äitini suvuista. Siihen nimittäin luotiin edellytykset.”
Selväähän on, että väitteet Horthysta juutalaisten suojelijana, joka muka ei ensin olisi tiennyt natsien kansanmurhasuunnitelmista ja joka hyvän hyvyyttään keskeytti Unkarin juutalaisten kuljetukset Auschwitziin, eivät kestä minkäänlaista tarkempaa tarkastelua. Kuivakammin mutta yhtä painokkaasti Horthyn roolia käsittelee entinen vihreä kansanedustaja, hallituksen kriitikkona ja korruptionpaljastajana ansioitunut Benedek Jávor, samoin Facebookissa. Jávor muistuttaa, että unkarilaisia, sotilaita ja siviilejä, kuoli toisessa maailmansodassa jopa 950 000, väkilukuun suhteutettuna lähes yhtä suuri osuus kuin Saksassa ja paljon enemmän kuin Romaniassa, Suomessa, Ranskassa tai Britanniassa. Tässä luvussa ovat mukana sekä natsien ”lopullisen ratkaisun” yhteydessä murhatut sadattuhannet Unkarin juutalaiset että ne toistasataatuhatta riittämättömästi varusteltua sotilasta ja työpalvelumiestä, jotka lähetettiin kuolemaan Venäjälle Saksan sotaponnistusten tueksi. Valtionpäämies, joka onnistuu tapattamaan omia kansalaisiaan tällaisia määriä, on todellakin ”poikkeuksellinen”.
Eikä tässä kaikki. Lázárin möläytys siitä, miten Horthy vuonna 1919 pelasti Unkarin siltä kohtalolta, jota läntiset suurvallat sille kaavailivat, on täysin järjetön. Lázár tietenkin viittaa siihen perinteiseen kansallis-paranoidiseen historiakäsitykseen, jossa Unkari raukka on koko ajan vihollisten ympäröimänä (”jostain käsittämättömästä syystä kaikki naapurimme vihaavat meitä…”). Sen mukaan Unkarin vuosisatainen tragedia huipentui vuoden 1920 Trianonin häpeärauhaan, jossa ensimmäisen maailmansodan voittajat silpoivat vanhan Unkarin kuningaskunnan alueesta sen naapureille kaksi kolmasosaa. Rauhantekoa edelsivät vielä aseelliset välienselvittelyt, joissa Unkari yritti saada alueestaan hallintaansa mahdollisimman paljon – ja tuolloin, siis keväällä 1919, voittajavaltioita vastaan taisteli, jopa joltisellakin menestyksellä, Unkarin lyhytikäisen Neuvostotasavallan armeija. Horthy puolestaan nostettiin valtaan tämän Neuvostotasavallan romahdettua, ja nimenomaan läntisten voittajavaltioiden tuella. Hän ei ”pelastanut Unkaria lännen suurvalloilta” vaan päinvastoin sai valtansa näiden voittajien kädestä.
Eniten tässä pirkkalanmoniste-loogisessa nyrjähdyksessä särähtää korvaan epämääräinen ”lännestä” puhuminen. Vuoden 1919 kontekstissakin se viittaa siihen, miten nykyään Orbánin Unkarin retoriikassa vihollisena ja pahiksena on kollektiivinen ”Länsi”, jota edustavat sekä katalat Brysselin herrat että merentakainen Soros-imperiumi sekä perusarvonsa ja Donald Trumpin hukannut Amerikka. Tämä retoriikka tuo mieleen sekä nykyisen Venäjän että entisaikojen Neuvostoliiton propagandan, samoin kuin ministeri Szijjártón porttiin liimattu Stalin-juliste muistuttaa Orbánin ”rauhanmies”-linjan synkeistä kaiuista. Ja tämä panee myös miettimään, mitä valtionhoitaja Horthy, joka aikoinaan ei halunnut tulla haudatuksi kotimaahansa niin kauan, kuin sitä tallaisi venäläisen sotilaan saapas, tuumaisi Unkarin nykyisistä meiningeistä.
.
Sentrooppa-Santra 