Unkarilaisessa isänmaallisuudessa on merkillinen ”loukatun suurvallan” juonne. 1500-luvulta saakka siihen on kuulunut menetetyn suuruuden ja koettujen kärsimysten ruikuttaminen. Otetaanpa kuuluisa esimerkki: 1700-luvun alun ns. Rákóczin vapaustaisteluun (jossa turkkilaisvallan alta vapautuva Unkari turhaan pyristeli Habsburg-imperiumia vastaan) yhdistetty kansanlaulu, ns. Rákóczi-nóta:
Jaj, régi szép magyar nép!
Az ellenség téged miképp
Szaggat és tép!
Mire jutott állapotod,
Romlandó cserép.
Mint egy kedves eleven kép,
Valál olyan szép,
Magyar nép! (…)
‘Voi muinainen kaunis Unkarin kansa!
Vihollinen sinua kuinka
raastaa ja repii!
Mihin tilaan oletkaan joutunut,
särkyvä saviruukku.
Kuin ihana elävä kuva
niin olit kaunis,
Unkarin kansa!’ (…)
Tätä perinnettä (riimisanoja nép ‘kansa’ – tép ‘repii’ myöten) jatkaa myös Unkarin kansallislaulu Himnusz, jonka sanat kirjoitti Ferenc Kölcsey vuonna 1823 kotonaan Itä-Unkarin maaseudulla Szatmárcsekessä; sinne hänet on myös haudattu. Tekstin syntymäpäivä on myös Unkarin kulttuurin virallinen kansallinen juhlapäivä. Tasan 200. vuosipäivän kunniaksi järjestettiin äskettäin tavallista isompi juhlatilaisuus, johon liittyi ekumeeninen jumalanpalvelus Szatmárcseken reformoidussa kirkossa. Siellä pääministeri Orbán piti puheen, jota haluaisin pikaisesti kommentoida – vaikka sekä kansallislaulusta ja sen aatteista sinänsä että Kölcseyn yksityiselämään liittyvästä jännästä juonteesta olen kirjoittanut täällä ennenkin.
Unkarilaiseen ruikutusisänmaallisuuteen nimittäin liittyy jonkinlainen kitkerä syyttely: me olemme kärsineet enemmän kuin kukaan muu (varsinkin naapuriemme taholta, jotka jostain käsittämättömästä syystä kaikki vihaavat meitä), ja siitä huolimatta tai oikeastaan siksi me ansaitsisimme parempaa. Tämä kansallisen ylpeyden teema oli ilmeisesti myös keskeisessä osassa Viktor Orbánin puheessa, sen mukaan kuin sitä referoidaan hänen kotisivullaan. Toinen tähän kietoutuva aihe on ”kansakunnan säilymisen” ajatus ja kansakunnan katoamisen pelko. (Tästäkin olen aiemmin kirjoittanut: kansallisromantiikan isän Johann Gottfried von Herderin jossain sivulauseessa heittämä huomautus siitä, että yksinään keskellä slaavien ja germaanien merta kelluvat unkarilaiset saattaisivat jossain vaiheessa kadota tykkänään, on kahdensadan vuoden kuluessa vaahdotettu Unkarin kansallisessa diskurssissa todelliseksi sukupuuttopaniikiksi. Paha saksalainen Herder povasi meidän kielellemme sukupuuttoa ja kuolemaa!) Nykymaailman aikaan tähän voi oivasti yhdistää oikeistopopulistisen näkökulman väestöpoliittisiin kysymyksiin, eli näistä aiheista saa ns. koirapillin, jonka vihellyksen kohdeyleisö hyvin osaa tulkita: muijat kotiin nyrkin ja hellan väliin rotupuhtaita lapsia synnyttämään, että saadaan Sorosin, illuminaattien ja liskoihmisten häijyt väestönvaihtosuunnitelmat torpattua.
Tähän aiheeseen ilmeisesti Orbánkin tarttui juhlapuheessaan. Unkari, Magyarország, on, samoin kuin kaksisataa vuotta sitten, yhä edelleenkin unkarilainen maa, magyar ország. (Itse asiassa entisen Unkarin kuningaskunnan, ”Suur-Unkarin” asukkaista oli Kölcseyn aikaan ja vielä vuosikymmeniä myöhemminkin etnisiä unkarilaisia alle puolet – mutta se, miten ”unkarilainen” määritellään, onkin paljon yksinkertaista etnonationalistitulkintaa mutkikkaampi juttu.) Kansallislaulua kuunnellessaan tai sen tekstiä lukiessaan unkarilainen voi ylevää liikutusta tuntien kuulla siinä ”historian pyörteistä”, muinaisuudesta nousevan ja tulevaisuuteen tähtäävän ikiaikaisen viestin. Tämähän on kaunista ja hienoa ja sinänsä aivan oikein. Tätä varten kansallislaulut on kirjoitettu, rakentamaan kansallista identiteettiä, tunnetta kaikesta siitä hyvästä ja kauniista, mikä liittyy omaan kansaan ja mihin halutaan samaistua.
Mutta Orbán tai hänen puheenkirjoittajansa veti perinteisestä kansallisromanttisesta näkemyksestä myös suoran linjan nykyhetken kulttuuritaisteluihin. Himnusz on toki katuva rukous, jossa heti aluksi pyydetään Jumalan armoa ja kuvataan kansakunnan kokemat koettelemukset Korkeimman rangaistuksina sen synneistä. Silti, näin Orbán, sitä tulee kuunnella ylpeänä, suorana seisten ja pää pystyssä. Toki unkarilaisilla, ”kuten kaikilla kristityillä kansoilla, jotka ymmärtävät, mitä tarkoittaa synti ja anteeksiantamus”, on aihetta katumukseen. Mutta:
”Pitäisikö meidän ehkä polvistua keskelle jalkapallokenttää? [Tässä tietenkin viitataan viimevuotiseen skandaaliin, kun brittipelaajien rasisminvastainen mielenilmaus, ”taking the knee”, Budapestin Puskás-areenalla sai unkarilaiset fanit buuaamaan. Nämäkin fanit olivat itse asiassa lapsia, sillä ”oikeaa” yleisöä ei otteluun saanut päästää, rangaistuksena unkarilaisen jalkapalloyleisön aiemmasta rasistisesta elämöinnistä…] Tai kaataa suurten esi-isiemme patsaat? Kieltää ja pyyhkiä pois tuhatvuotinen kulttuurimme? Tai sallia, että itse itsensä nimittäneet, isänmaattomat ja liberaalit sensorit seulovat ja kirjoittavat uusiksi unkarilaisten historian?”
Myös atlantintakaisen uusoikeiston woketuksenvastainen koirapilli siis vinkui ja känkelöinnillä peloteltiin oikein olan takaa. Orbán otti myös kantaa Ukrainan sotaan (”emme anna yhä verisemmän sodan pyörteiden huimata päätämme, ja siksi haluamme tulitaukoa, neuvotteluja ja rauhaa”), ja – tietenkin – rakensi taas kuvaa Unkarista pienenä gallialaisena kylänä yksin uhmaamassa imperiumin valtapyrkimyksiä:
[Pääministeri] muistutti: osmanit sanelivat, kuka on oikeauskoinen ja kuka pakana, Habsburgit, kuka on hyvä kristitty [viittaus kaikkeinkatolisimpien majesteettien tukemaan vastauskonpuhdistukseen, jolla oli marttyyrinsa ja sankarinsa etenkin Unkarin reformoitujen protestanttien keskuudessa], saksalaiset, kenen kanssa saamme elää yhdessä ja kenen emme [tällä ilmeisesti taas kerran viitataan siihen Unkarin hallituksen nykyiseen viralliseen kertomukseen, jonka mukaan Unkarin juutalaisten joukkotuho oli yksinomaan saksalaisten miehittäjien syytä], neuvostoliittolaiset halusivat painostaa unkarilaiset muuttumaan maailman proletaareiksi. ”Brysselin byrokraatit taas haluavat takoa meistä liberaaleja maailmankansalaisia, ajastaan jälkeen jääneeksi tuomitun unkarilaisuutemme sijaan”, hän sanoi.
Mutta tästäkään en halunnut kirjoittaa, vaan siitä, miten Orbánin puheessa tulkittiin kansallislaulun loppusäe: Megbűnhödte már e nép a múltat s jövendőt, ’tämä kansa on jo kyllin kärsinyt menneisyyden ja tulevaisuuden edestä’.
”Kristityn sielulle tämä lause merkitsee sitä, että vaikka syntiemme määrä ja mitta olisi suuri, ei Taivaan Isä silti ole pyyhkäissyt meitä pois maan pinnalta. Vaikka Hän onkin meitä rangaissut, hän sallii meidän jatkaa historiaamme. Tähän syy voi olla vain se, että myös hyveemme ja ansiomme ovat lukuisat, eli olemme ansainneet saada tulevaisuuden.”
Kristittynä ja jonkin verran teologisia viisastelujakin lueskelleena ihmisenä minun oli pakko tarttua tähän kohtaan. Se oli nimittäin niin huutavassa riidassa sen kanssa, mitä kristinuskon perinne, ainakin sen protestanttinen tulkinta, opettaa armosta ja ansiosta. Sekä Luther että Orbánin ja Kölcseyn oman kirkkokunnan isähahmo Jean Calvin korostivat sitä, että syntinen ihminen pelastuu yksin Jumalan armosta, ei omien tekojensa tähden. Toki maallinen menestys on eri asia kuin sielun pelastus. Silti ajatus siitä, että Kaikkivaltias palkitsisi tietyt kansakunnat poliittisella itsenäisyydellä ja muulla mukavalla niiden ”lukuisien ansioiden ja hyveiden” tähden, on kristinuskon kannalta monella tapaa pielessä. Mainitaan tässä nyt pikaisesti vaikkapa Vanhan testamentin Job ja kärsimyksen ongelma, tai tänään vietettävän Vainojen uhrien muistopäivän johdosta holokaustin miljoonat uhrit ja se vakavasti pohdittu kysymys, onko ”Auschwitzin jälkeinen teologia” ylipäätään mahdollinen.
Kristinuskolla voi tehdä politiikkaa monella tapaa. Eurooppalaiseen ”kristillisdemokraattiseen” traditioon parhaimmillaan kuuluu ihmisoikeuksien ja luovuttamattoman ihmisarvon tunnustaminen, ajatus kaikkien ihmisten tasavertaisuudesta, köyhien ja vähäväkisten tukeminen, väkivallaton yhteiskuntasopuun pyrkiminen. Näiden ajatusten voi nähdä nousevan kristinuskon perusperiaatteista. Sitten on se primitiivisempi tapa, jossa kristinuskoon yhdistetty kulttuuris-kansallinen identiteetti otetaan perusteeksi kansalliselle ylemmyydentunnolle ja Raamatusta irti repäistyillä fraaseilla tuetaan omaa puolueohjelmaa. Tästä näyttivät taannoin loistoesimerkin ”perusitävaltalaiset” vaalikampanjallaan, jossa ”lähimmäisenrakkaus” merkitsi käytännössä muukalaisvastaisuutta (”minulle lähimmäisiä ovat meidän itävaltalaisemme”, eli Jeesuksen vertaus oli käännetty komeasti päälaelleen).
Tällä primitiivisemmällä linjalla on myös Unkarin hallitus, joka näyttää suhtautuvan Jumalaan samoin kuin Brysseliin, eli ”tänne ja heti se, mikä meille kuuluu!” Orbán viittasi puheessaan myös Luukkaan evankeliumin 21. luvun 28. jakeeseen: ”Kun nämä tapahtumat alkavat, ryhdistäytykää ja nostakaa päänne pystyyn, sillä teidän vapautuksenne lähestyy.” Tässä raamatunkohdassahan Jeesus puhuu lähestyvien lopun aikojen koettelemuksista, Jerusalemin tuhosta ja vainoista. Orbánin puheessa sanomaksi on väännetty suunnilleen: Olkaa edelleenkin ylpeästi unkarilaisia, älkää antako periksi Brysselin byrokraateille ja muille valitun kansamme vihollisille.
”Sillä nöyränä sinun edessäsi, mutta ylpeänä maailmaa vastaan seisoo sinun valittu soturikansasi sinun siunaavan kätesi alla.” Näin ei sanonut Viktor Orbán vaan Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaanissa koulun aamuhartautta pitävä opettaja Rautajärvi, naiivin äärioikeistolaisen nationalistin karikatyyri. Väinö Linnan Suomessa tämmöinen hurskastelevan mahtailun kuvaus oli helppo lukea äärirealistiseen proosaan kätketyksi piruiluksi. Nyt eletään Euroopassa toisenlaisia aikoja.
Sentrooppa-Santra 