Sanat ja epäsanat, osa 2

Paitsi Itävallassa, myös Unkarissa valitaan saksalaisten esimerkkiä noudattaen vuoden sana, epäsana, nuorisosana – ja lisäksi ”runollinen sana”. Vuoden 2011 sanojen julkistustilaisuus järjestettiin äskettäin Sátoraljaújhely-Széphalomissa, Unkarin kielen museossa.

Pysähdytään hetkeksi naatiskelemaan näiden nimien, nimikkeiden ja paikkojen äärelle. Sátoraljaújhely on (Hódmezővásárhelyn ohella) suosikkipaikannimiäni Unkarissa. Sananmukaisesti se tarkoittaa ”Teltanalusuusipaikka”, mutta itse asiassa Sátor, ”Teltta”, ei viittaa mihinkään historialliseen leirimeininkiin vaan on läheisen vuoren nimi. Kaupunki sijaitsee koillisessa Unkarissa lähellä Slovakian rajaa, ja Unkarin kielen museo on pykätty sinne tai tarkemmin sanoen kaupungin vieressä sijaitsevaan Széphalomin eli ”Kauniskummun” kylään siksi, että siellä vaikutti aikoinaan Ferenc Kazinczy (1759–1831), runoilija ja unkarin kielen uudistaja. Kazinczy ja kumppanit käynnistivät aikoinaan samanlaisen, romanttisesta kansallistunteesta nousevan kielenkehitysliikkeen, jollainen Suomessa kehkeytyi muutamaa vuosikymmentä myöhemmin, ja jonka ansiosta nykyäänkin ulkomaalaiset turistit saavat pyöritellä päätään ja repiä hiuksiaan, kun yleiseurooppalaisen restaurantin sijasta pitäisikin löytyä jokin ihmeellinen étterem tai ravintola.

Perinteessä, jonka yhtenä isänä Kazinczya kunnioitetaan, on tietenkin kyse muustakin kuin siitä, että keksitään omaperäisiä, osuvia ja kauniita ilmauksia inhottavien ulkomaankielisten sanojen tilalle, jotka edustavat ja symboloivat vierasta sortovaltaa. Unkarilaisilla nimittäin on, mikäli mahdollista (ja kyllä, unkarilaisille se on mahdollista) vieläkin suurempi kompleksi oman kielensä erilaisuudesta ja outoudesta kuin suomalaisilla. Suomalaiset ratkaisevat tämän puhumalla englantia (tai tankeroenglantia) vaikka väkisin kaikkien kanssa viimeistään Eckeröstä eteenpäin. Unkarilaisista taas lähes kaksi kolmasosaa ei osaa mitään vierasta kieltä (uusimman Eurobarometer-tutkimuksen mukaan, tähän ehkä vielä palaan), joten omaa kieltä ei voi tukahduttaa, se on pakko nostaa jalustalle. Oman epätieteellisen mahatuntumani mukaan unkarilaiset vieläkin herkemmin kuin suomalaiset selittävät kielensä erilaisuuden paremmuudeksi: unkarin kieli on Euroopan vanhin, rikkain ja hienoin kieli. (Kielitieteen kannalta tietenkin on mieletöntä puhua ”vanhoista” tai ”nuorista” kielistä. Mutta tässä ei olekaan kysymys tieteestä vaan tunteista.)

Toiseksi: unkarilaiset myös pelkäävät kielensä puolesta. Näinhän toki tehdään muuallakin, globaalienglannin vaikutusta kauhistellaan ja yritetään torjua sekä Saksassa että Ranskassa, kaikkialla Euroopassa kehitellään kielipoliittisia strategioita oman kansalliskielen monipuolisen käytön säilymiseksi ja halutaan edistää sen opiskelua ulkomailla. Mutta unkarilaiset ovat saaneet kansansieluunsa ja kielelliseen itsetuntoonsa ikuisen vamman jo kansallisromantiikan isältä, Johann Gottfried (von) Herderiltä, joka vuonna 1791 ilmestyneessä tutkielmassaan jossain sivumennen huomauttaa, että unkarilaiset elävät saksalaisten, slaavien ja romanialaisten väliin puristuneina ja muutaman vuosisadan kuluttua saattaa kenties käydä niinkin, että heidän kielensä katoaa tykkänään. Tämä lyhyt, puolen lauseen mittainen reunahuomautus sai jo unkarilaiset aikalaiset raivon valtaan, ja siitä pitäen jokainen sivistynyt unkarilainen on tiennyt, että saksalainen Herder oli se pahis, joka aikoinaan ”ennusti unkarin kielen kuolevan sukupuuttoon” – vaikka aniharva jos kukaan on lukenut Herderin kyseistä tutkielmaa ja tutustunut tuon ”ennustuksen” laajempiin asiayhteyksiin. Ajatus unkarin kielen uhanalaisuudesta on siten jo yli kaksisataa vuotta elänyt yhtenä unkarilaisen isänmaallisuuden käyttövoimana, eikä tätä perinnettä heilauta mihinkään se fakta, että kymmenen miljoonaa ihmistä Unkarissa ja muutama miljoona Unkarin ulkopuolella puhuu unkaria äidinkielenään (ja, kuten mainitsin, monet eivät muuta kieltä osaakaan). Tämä ajatus ehkä selittää, miksi unkarin kielelle on rakennettava museo, joka näyttää linnoitukselta:

(Kuva Unkarin kielen museon kotisivulta, http://www.nyelvmuzeum.hu)

Myös vuoden sanojen ja epäsanojen valinta kytkeytyy Unkarissa väkisinkin tähän kansallisromanttiseen kielenvaalintaperinteeseen. Sekä siihen, että kielenhuolto, kuten monet muutkin asiat Unkarissa, kärsii melkoisesta ideologisesta polarisoitumisesta. Innokkaat kielenvaalijat harjoittavat vapaaehtoista kielipoliisitointa ja kiukuttelevat lepsuille kielentutkijoille, jotka vain höpisevät kielen luontaisesta muuttuvaisuudesta ja vaihtelusta eivätkä suostu näkemään näitä asioita ”virheinä”, ”turmeltumisena” ja ”rappiona”.

Jälleen kerran: samantapaisia ongelmia on toki muuallakin, kuten varmaan Suomessa jokainen suomen kieltä opiskellut voi yhden kapakkakeskustelun jälkeen todistaa. (”Ai sä olet niinku suomen kielen asiantuntija. Sano hei kuule, eikö se olekin ihan kamalaa että nykyään kaikki sanoo xzxzxz…”) Mutta Suomessa kuitenkin kielipoliisitoimen harjoittajat ovat yksittäisiä desperadoja, ja järjestäytynyttä kielenhuoltoa hallussaan pitävä ammattilaisporukka puolestaan koostuu – toisin kuin ”Kielitoimisto suosittelee…” -urbaanilegendojen perusteella voisi luulla – ihan fiksuista ja fleksiibeleistä ihmisistä. Unkarissa sitä vastoin Anyanyelvápolók szövetsége eli ”Äidinkielen vaalijoiden liitto” kokoaa vapaaehtoiset kielipoliisit järjestäytyneeksi joukoksi ja julkaisee omaa lehteäkin, Édes anyanyelvünk (suomeksi jotain sentapaista kuin ”Suloinen äidinkielemme”, tai kenties ”Ikioma äidinkielemme”), jonka lukeminen on suomalaista kielenhuoltokeskustelua seuranneelle lukijalle kuin aikamatka 1920-luvulle.

Tämä joukko siis — yhdessä yksityisen mutta valtion tukeman kielenhuoltotoimiston Magyar Nyelvi Szolgáltató Iroda sekä Budapestin ELTE-yliopistossa vaikuttavan ”Unkarin kielistrategian tutkijaryhmän” kanssa, molempien keskushahmona näyttää olevan konservatiivista kielenhuoltoa edustava ”Unkarin E. A. Saarimaa” Géza Balázs – julkisti vähän aikaa sitten vuoden 2011 sanat ja epäsanat, tuossa edellä mainitussa linnoituksen näköisessä museossa. Luokaamme siis lopultakin silmäys näihin sanoihin.

Vuoden sanaksi valittiin alkotmány, ’perustuslaki’. Sana itse on ollut olemassa unkarin kielessä kielenuudistuksen ajoilta saakka; se on johdannainen verbistä alkot ‘luoda’, ja esikuvana on selvästikin ollut latinan constitutio. Alkotmány ei siis päässyt vuoden sanaksi siksi, että se olisi jotenkin uusi tai vuotta 2011 leimaava, vaan siksi, että kielenvaalijat kantavat huolta sen katoamisesta. Orbánin hallituksen kiireellä läpi nuijiman uuden perustuslain nimitys ei näet ole enää alkotmány vaan alaptörvény (sananmukaisesti ”perusta-” tai ”perustuslaki”); ilmeisesti tällä uuden nimityksen lanseeraamisella haluttiin ilmaista jyrkkää pesäeroa entiseen ja uutta alkua ”Kansallisen yhteistoiminnan järjestelmälle”, kuten nykyinen hallitus nykymeininkiään nimittää. Päätöksen perustelutekstissä kielenvaalija Károly Minya kysyy, kokeeko alkotmány saman kohtalon kuin vaikkapa fillér (pienempi rahayksikkö eli ”penni”), jota nykyään ei enää käytetä kuin vakiintuneissa sanonnoissa. (Fillér oli sadasosa Unkarin forinttia, joten sen arvo nykykurssien mukaan olisi 0,0035 eurosenttiä.) ”Perintöprinsessoiksi” vuoden sana -kilpailussa pääsivät okostelefon ‘älypuhelin’ (sananmukaisesti ”fiksupuhelin”) ja táblagép eli taulutietokone (omana kielenhuoltodesperadon mielipiteenäni haluan muuten merkittäväksi pöytäkirjaan, että HS:n uudissanakilpailun voittanut ”sormitietokone” on typerä ja kömpelö sana, enkä yhtään ihmettele, ettei sitä kukaan käytä).

Vuoden epäsanaksi pääsi banki termék ‘pankkituote’. Näin nimittävät unkarilaiset pankit palvelujaan, esimerkiksi lainapaketteja. Lautakunnan mukaan kuitenkin ”tuote-sana merkitsee jotain konkreettista, käsinkosketeltavaa, esillä olevaa esinettä. Niinpä tämä ilmaus häivyttää mielestä sen, että pankkiluotot – jotka ovat mutkikkaita abstrakteja rakenteita eivätkä esineitä – eivät tarjoa asiakkaille vain kehitysmahdollisuuksia vaan saattavat myös sisältää vaaroja ja riskejä, kuten valuuttaluottojen tapauksessa taannoin nähtiin.” Ja vuoden nuorisosana on tietenkin fészel eli ”feisbuukata”, unkarin kielessä paljon käytetyllä l-johtimella Facebook-nettipalvelun nimen lyhentymästä muodostettu verbi.

Eniten kuitenkin hätkähdin ”vuoden runollisen sanan” kohdalla. Se on málnahabos fa, ”vadelmavaahtopuu”, ja sanaa ehdotti ilmeisesti itse Mr Oikeakielisyys, Géza Balázs. Hänen joku tuttavansa käyttää tuota nimitystä puista, jotka kuuluvat johonkin Prunus cerasiferan (näkyy olevan suomeksi ”herkkuluumu”) jalostettuun koristelajikkeeseen ja kukkivat erityisen näyttävästi, yhtenä vaaleanpunaisena kukkapilvenä. No juu, onhan ”vadelmavaahtopuu” kaunis ja tavallaan kekseliäs sana, mutta eikö tämmöisiä löydy kenen hyvänsä tuttavapiiristä tai lapsuusmuistoista? (Minusta huomattavasti runollisempia ovat vanhempien nettikeskusteluihin postaamat lapsostensa uudisluomukset tyyliin surinapallo ’mehiläinen’.)

Ja mitä ihmettä kielenvaalijoiden mielestä oikein tarkoittaa, että sana on ”runollinen”? Nyt kiitän hartaasti vuosien takaisen Debrecenin kesäyliopistokurssin unkarinopettajaani, joka antoi minulle erään Lajos Mesterházin tekstin luettavaksi kurssin oppilaille järjestettyyn kaunoääntämyskilpailuun. (Ihan totta, sellaisia järjestettiin. Jotkut kurssin opettajista kuulemma tulivat kuuntelemaan pelkästään alkeiskurssisarjalaisia, koska siitä sai parhaat naurut.) Tarinassa kirjailija keskustelee naiivin lukijattarensa kanssa, jonka mielestä kirjallisuudessa asiat pitäisi ilmaista siis sillä lailla kauniisti. Lyhyt asiallinen ilmaisu, tyyliin ”koira haukkuu”, ei ole mitään oikeaa kaunokirjallisuuden kieltä. Kirjailija kysyy ironisesti, pitäisikö sanoa vaikkapa a komondor mélán perel a néma holddal (suomeksi vähän sinne päin kuin ”hurtta haikean äänensä kohottaa mykkää kuuhutta kohti”) – ja naiivi lukijatar on innoissaan: näin juuri!

Siis: runolliset sanat ovat semmoisia, jotka viittaavat kauniisiin asioihin ja kuulostavat kauniilta, ja joita käytetään tavallisten arkisanojen tilalla. Ja runous ylipäätään on kukkia, vadelmia ja vaahtoa. Mutta loppujen lopuksi vielä enemmän ärsyttää se, että ”vadelmavaahtopuun” runollisuutta ei ainakaan julkistetussa tekstissä ole mitenkään yritetty perustella – ei viitata sanan äänteelliseen sointuisuuteen, ei sen merkitysosasten kauneuteen, ei kokonaisuuden uutuuteen tai oivaltavuuteen. Ehei, perustelut ovat aivan samat kuin perinteisessä kielipoliiisi-kielenhuollossa kauheimmillaan: sana/ilmaus/muoto X on oikein/väärin, koska joku vanha herra (tai rouva) on sitä mieltä, piste. Tämä tausta asettaa koko Unkarin Vuoden sana ja epäsana -valinnat vähän ikävään valoon.

Mainokset

One Response to Sanat ja epäsanat, osa 2

  1. Arhippa sanoo:

    Kaunoääntämyskilpailuja järjestetään yhä edelleen Debrecenissä. Valitettavasti kesäyliopiston osallistujamäärät pienenevät vuosi vuodelta 😦

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: