Raastamille kohtalon

Balsors akit régen tép, / hozz rá víg esztendőt, / megbűnhödte már e nép / a múltat s jövendőt. Eli muistista siteeraten koulun laulukirjan suomennoksena, jonka tekijää en tähän hätään muista: ”Raastamille kohtalon / vuos tuo onnen uuden, / maksanut tää kansa on / lunnaat vastaisuuden.” Näin päättyy Ferenc Kölcseyn vuonna 1823 kirjoittaman runon, sittemmin Unkarin kansallislaulun (Himnusz) ensimmäinen säkeistö. Kansallisromanttista paatosta uhkuvassa tekstissä on kaikki ne tutut ainesosat, joita romanttiseen kansallishymniin tarvitaan: ylistetään oman maan ihanuutta ja oman kansan ansioita, etenkin sen sotilaallista mieskuntoa ja kykyä vainolaisen hurmehella peittää maa, ja anellaan tälle kaikelle Korkeimman siunausta. Ja kun tällaiset tekstit usein liittyvät kansallisen heräämisen ja itsenäisyystaistelun aikaan, niin tietenkin niissä kuuluu viitata yli pauhun kenttien hurmeisten kajastavaan ihanampaan kansalliseen tulevaisuuteen.

Tuttua kansainvälistä kauraa siis, mutta jotain unkarilaisen isänmaallisuuden erityispiirrettä olen tässä myös huomaavinani. En tarkoita itsesääliä ja marinaa, sillä se on tuttua monille muillekin, myös meille, joiden maa on köyhä, siksi jää. Vaan tarkoitan sinänsä helppoa loogista luiskahdusta, jolla itsesääli (ken mittasi sen [Suomen kansan] hurmehen / ja kärsimykset sen, niissä Maamme-laulun harvemmin lauletuissa säkeistöissä) ja oman maan ainutlaatuisuuden ylistys (mitä muutakaan isänmaallisuus voisi olla?) sulavat yhteen ja ainutlaatuiseksi, ylittämättömäksi nousevat nimenomaan oman kansan kokemat, suorastaan messiaaniset kärsimykset, sovitustyö, jolla menneisyys ja tulevaisuus ”lunastetaan”.

Tietenkin kysymys on menetyksen suhteellisuudesta: suomalaiset, joilla Runebergin aikoihin ei ollut mitään loisteliasta valtiohistoriaa omine pyhimys-kuninkaineen ja sotapäälliköineen, eivät kerta kaikkiaan voineet pudota niin korkealta kuin unkarilaiset. Joku Juhana-herttuan renessanssihovi Turussa, vaikka miten oli puolalainen prinsessa emäntänä, on melkoisen köyhä yritys siihen traditioon verraten, joka katkesi vuonna 1526, kun Mohácsin taistelun jälkeen kuningas oli kuollut ja turkkilaiset valloittivat hajaannukseen joutuneen maan. Niinpä Unkarissa onkin 1500-luvulta lähtien viljelty erilaisia kulta-aikamyyttejä, taaksepäin katsovaa isänmaallista retoriikkaa.

Mutta ei tässä vielä kaikki. Unkarilaiset eivät ole tyytyneet syyttämään kärsimyksistään vain ylimalkaan huonoa onnea, luonnon ankaruutta tai – niin kuin Kölcsey alkuperäisessä tekstissä – Kaikkivaltiaan vihaa. (Ah, mutta syntiemme tähden / syttyi povessasi viha, / ja iskit salamasi / jyrisevistä pilvistäsi, / milloin mongolirosvojen nuolet / päästit viuhumaan yllemme, / milloin turkkilaisen ikeen / saimme ottaa harteillemme.) Syypäitä Unkarin kansan kovaan kohtaloon eivät ole vain mongolit ja turkkilaiset vaan jokseenkin kaikki naapurikansat, joiden uusiin valtioihin kaksi kolmasosaa vanhasta Unkarista leikattiin 1920 ja jotka sittemmin ovat enemmän tai vähemmän sortaneet ja syrjineet vähemmistöksi muuttunutta entistä vallanpitäjäkansaa. (Totta. Mutta sitä, miten kaksoismonarkian Unkari-puolisko kohteli slaavi- ja romanialaisvähemmistöjään, ei tässä yhteydessä tietenkään aina muisteta. Slovakian kansallisessa historiankirjoituksessa unkarilaiset ovat ehdottomia pahiksia.) Unkarissa voi aivan täysijärkisten, sivistyneiden ihmisten suusta kuulla semmoista kuin ”kaikki naapurimme jostain syystä vihaavat meitä” tai ”Unkarin historia on Unkarin vihollisten kirjoittama ja siksi vääristelty”. Ja kaiken lisäksi Unkari parkaa edelleenkin syövyttävät sisäiset viholliset. Valtava romaniväestö (jota tuoreen tutkimuksen mukaan jopa puolet vihreitä arvoja kannattavista unkarilaisista pitää ”geneettisesti rikollisuuteen taipuvaisena”) kuormittaa valtiota sosiaalipummeina ja rikollisina, ja juutalaisilla on (edelleenkin, monien muuten ihan täyspäisiltä vaikuttavien unkarilaisten mielestä) suhteettoman paljon vaikutusvaltaa.

Tässä yhteydessä on pakko siteerata sosialistipuoluetta lähellä olevan Népszabadság-lehden verkkoversiossa pari kolme viikkoa sitten ilmestynyttä artikkelia ”Suomen ihmeestä”. En nyt rupea miettimään, missä määrin PISA- ja Nokia-hehkutukset oikeasti pitävät paikkansa (saati miten vastedes käy, kun Kiina-ilmiö syö Nokia-ilmiön ja PISA-menestystä niittänyt koulujärjestelmä säästetään hengiltä). Mutta kiintoisaa on, miten lehti tulkitsee Suomen menestystarinaa: järkevä konsensuspolitiikka, vihanpidon sijasta hallituksen yhteistyö ammattijärjestöjen kanssa sekä tinkimätön (?) panostus perusturvaan, terveydenhuoltoon, koulutukseen ja tutkimukseen ovat nostaneet Suomen siitä järjestelmänvaihdosta seuranneesta 90-luvun velka- ja talouskriisistä, johon sosialisminjälkeinen Unkari jämähti. Ja ennen kaikkea:

Tyypillistä on sekin, että Suomessa ei ole nimetty ”sisäistä vihollista” (toisin sanoen: syntipukkia), siitä huolimatta, että maan historiallisiin vähemmistöihin kuuluvat myös juutalaiset ja mustalaiset, puhumattakaan entisistä sortajista, ruotsalaisista (itse asiassa alle kuusiprosenttisen ruotsinkielisen väestön perusteella maa on virallisesti kaksikielinen). Myöskään tapana ei ole ollut selittää talouden aallonpohjia ulkoisten vihollisten juonittelun syyksi, vaikka esimerkiksi markan romahdukseen oli todistettavasti syynä myös kansainvälinen keinottelu. Tämä selittelyjä välttävä asenne auttaa löytämään virheet nopeasti ja korjaamaan ne tehokkaasti.

Siis ilmeisesti vihollis- ja vihapuheen traditio, maailman ja omankin yhteiskunnan jakautuminen ”meihin” ja ”muihin”, elää Unkarissa muuallakin kuin yleismaailmallisen typerissä netin lynkkauskeskusteluissa. Tähän traditioon nojaa nykyinen Orbánin hallitus työntäessään kaiken vihollisten syyksi. Esimerkiksi kun Moody’s marraskuussa laski Unkarin luottoluokitusta, se oli hallituksen mukaan ”osa keskitettyä taloudellista hyökkäystä Unkaria vastaan”, ja kun Standard & Poor’s teki samoin joulukuussa, kyseessä oli ”euron kriisi, ei Unkari”. Ja tähän loppuun on vielä pakko siteerata Fidesz-puolueen tiedottajan Gabriella Selmeczin julkilausumaa eilisiltaisen johdosta, kun Budapestin oopperassa uutta perustuslakia juhlistettiin galakonsertilla ja oopperatalon ympärille kertyi jopa satatuhatta mielenosoittajaa (valtion MTV-kanavan uutiskuvassa tosin näytettiin lähes tyhjää katua ennen mielenosoittajien saapumista):

Gyurcsányistien mielenosoitus oopperan luona

Gyorskocsi-katulaiset [viittaa viimeaikaisten mielenosoituksien yhteydessä toisensa löytäneisiin oppositioryhmiin] jatkavat yhä gyurcsányilaista vihannostatusta ja haluavat tuottaa vahinkoa Unkarille. Demokraatti ei ole se, jonka mielestä demokratia vallitsee vain silloin kun hän itse on vallassa: olisi aika sosialistienkin hyväksyä kansan ratkaisu. Tänä iltana ero käy selväksi: kansakunnan asioita hoitava hallitus kansan [tai oikeastaan ”ihmisten”, emberek – ”kansa”, nép, ehkä mielletään jotenkin sosialismin tahraamaksi sanaksi] valtuuttamana korjaa Gyurcsányn kauden virheitä, mutta maata tuhoavat gyurcsányilaiset vihannostattajat taas synnyttävät epäjärjestystä ja kaaosta sekä kiihottavat laittomuuksiin. Unkarilaiset ovat jo aiemmin tehneet yksiselitteisen päätöksensä: he eivät halua vihaa ja erimielisyyttä.

Mitä tässä voi sivustakatsoja muuta kuin päivitellä ja pyöritellä päätään?

Advertisement