Kansallista historianopetusta

Unkarin koulujen uusista, keskitetysti tuotetuista ”valtiollisista” oppikirjoista on ollut viime vuosina runsaasti puhetta Unkarin mediassa ja somessa. Tässä blogissa kirjoitin viimeksi uuden kirjallisuuden oppikirjan nostattamasta kohusta. Jatkan referoimalla historiantutkija Nóra Berendin kiukkuista kirja-arviota, jonka Unkarin historianopettajien yhdistys julkaisi verkkosivuillaan ”keskustelupuheenvuorona”. Arvion otsikkona on Kis magyar mitológia eli hyvin vapaasti suomentaen ‘Unkarin mytologian aapinen’, ja sen kohteena on Péter Grófin ja György Szabadosin laatima peruskoulun viidennen luokan historian oppikirja.

Berend on Euroopan historian professori Cambridgen yliopistossa, ja hänen tutkimusalueenaan on erityisesti keskiajan historia sekä sen hyödyntäminen modernissa identiteetinrakennustyössä. Siispä hänen mielipiteellään luulisi olevan painoa. Luulisi.

Berend ei ole didaktiikan eikä kouluopetuksen asiantuntija eikä halua puuttua näissä koulukirjojen ja koko uuden opetussuunnitelman kritiikeissä monesti esiin nostettuihin käytännön oppimisen ja opettajantyön ongelmiin. Uusia oppikirjoja on jo muutenkin laajalti arvosteltu kohtuuttomasta leksikaalisen nippelitiedon määrästä ja täysin epärealistisista oppimisvaatimuksista. Berend vain lyhyesti mainitsee ihmettelevänsä, miten koulukirjassa voidaan antaa tehtäviä, joihin vastaukset on etsittävä Internetistä, kun puolessa miljoonassa unkarilaiskodissa ei ole kunnon nettiyhteyttä. Berend ei myöskään rupea ruotimaan kaikkia yksittäisiä asiavirheitä. Hänen kritiikkinsä kärki kohdistuu siihen, miten kirja ei näköjään yritäkään opettaa lapsille ymmärrystä modernista historiantutkimuksesta saati kannustaa kriittiseen ja itsenäiseen ajatteluun, lähdekritiikin alkeiden ymmärtämiseen. Kirjan tarkoituksena tuntuu Berendin mielestä olevan lasten ideologinen muovaaminen ”suuntaan, joka on sekä demokratian että terveen henkisen kehityksen vastainen”. Se vaikuttaa palvelevan ennen kaikkea nationalistista arvokasvatusta ja rakentavan kansallista mytologiaa, joka lapsille esitetään historiallisena totuutena.

Ensimmäisenä esimerkkinä ideologisista tendensseistä Berend nostaa esille yksinvallan ihannoinnin. Antiikin Rooman historiaa kuvataan kehityksenä ”pahasta”, kaoottisesta tasavallasta keisarikuntaan, jossa hallitsijan ”vahva käsi” takasi kansallisen yhteyden ja rauhan. Julius Caesar oli paitsi voimakas hallintomies ja rauhantekijä myös kansansa ja sotilaidensa rakastama hallitsija, hänen murhaajansa tavoittelivat tasavallan palauttamista vain itsekkäistä syistä, saadakseen oman valtansa takaisin. Samoin Kreikan kaupunkivaltiot olivat kirjan mukaan heikkoja ja riitaisia, mutta Aleksanteri Suuri esitetään yksiselitteisen positiivisena hahmona.

Pitkään ja kiukkuisesti Berend ruotii myös sitä, miten kirjassa kuvataan kristinuskon historiaa. Tämä kuvaus ilmeisesti on rakennettu täysin kristinuskon näkökulmasta ja kuuluisi paremminkin uskonnon oppikirjaan. Teksti sekoittaa historialliset tosiseikat ja uskonkappaleet (Jeesuksen lunastustyö ja ylösnousemus mainitaan ikään kuin historiallisina tosiseikkoina), ei lainkaan nosta esille historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen kysymyksiä vaan käsittelee Raamattua ikään kuin historiallisena lähdeteoksena, ei pohdi kristinuskon syntyä historialähteiden valossa ja uskontososiologisena ilmiönä. Jeesuksen ristinkuoleman yhteydessä oppikirja toistaa kristinuskon perinteiden pimeään puoleen kuuluvaa, historiantutkimuksen kannalta ei suinkaan ongelmatonta väitettä: ”Juutalaiset ylipapit olivat kateellisia Jeesuksen kansansuosiosta. He päättivät surmauttaa hänet.”

Kristinuskon leviäminen Eurooppaan (tämä muuten on Berendin omia keskeisiä tutkimusaiheita) kuvataan oppikirjassa ruohonjuuritason yhteisöjen syntymisenä ja lähetystyöntekijöiden ansiona. Kerrotaan esimerkiksi legenda pyhästä Bonifaciuksesta, joka kaatoi pakanallisten germaanien palvoman pyhän tammen ja sai tällä rohkeudellaan pakanat vakuuttuneiksi kristinuskon ylemmyydestä – mutta ilmeisesti kirja ei kerro kristinuskon yhteyksistä tuon ajan valtapolitiikkaan, pakkokasteista ja miekkalähetyksestä. Islam taas esitetään väkivaltaisena valloittajauskontona, vaikka itse asiassa sen leviäminen Euroopassa oli nimenomaan spontaania ruohonjuuritason toimintaa: muslimihallitsijat eivät yleensä aktiivisesti pakkokäännyttäneet alamaisiaan tai kieltäneet muiden uskontojen harjoittamista, vaan esimerkiksi Iberian niemimaalla islamiin käännyttiin vapaaehtoisesti, koska siitä oli erinäisiä etuja.

Todellinen pohjakosketus Berendin mukaan koetaan kuitenkin oppikirjan siinä osassa, jonka aiheena on unkarilaisten esi- ja varhaishistoria. Unkarin kansan varhaisimpien vaiheen kuvauksessa nimittäin etualalla on tarujen, legendojen ja keskiaikaisten kronikkojen perustalle rakennettu kansallisromanttinen kansallismytologia:

”Unkarin kansan esihistoriasta on vain vähän kirjallisia lähteitä. Niihin kuuluvat kotimaiset kronikat ja ulkomaisten kirjoittajien muistiinpanot. Kronikoissamme ovat säilyneet myös ikivanhat tarumme.” (…) ”Varmaan jokaisella kansalla on oma alkuperätarunsa, joka kertoo kansan historian alkuvaiheista värikkäästi, sadunomaisesti. Tämä onkin luonnollista, sillä tuhansien vuosien takaisista tapahtumista ei ole kirjallisia lähteitä. Taruperinteet säilyttävät muistoa muinaisimmista ajoista.” (…) ”Kansan varhaisinta menneisyyttä tallettavat tarut ja myytit.”

Kenen hyvänsä sivistyneen ihmisen, joka jotakin tietää historiantutkimuksesta, luulisi ymmärtävän, että keskiaikaiset kronikat eivät olleet historiallista dokumentaatiota modernissa mielessä vaan aikansa poliittista propagandaa ja että kansantarut (tai niiden pohjalta laaditut kansallisromanttiset lukemistot) eivät ”kerro kansan historian alkuvaiheista” tai ”tallenna kansan varhaisinta menneisyyttä” vaan ovat taiteellisiin, viihteellisiin ja sosiaalis-rituaalisiin tarkoituksiin syntyneitä rakennelmia ikivanhoista ja uudemmista aineksista. Jo keskiajan kronikoitsijat ja tarujen muistiinmerkitsijät sekoittivat sumeilematta uudempia ja vanhempia satuja ja tarinoita omiin keksintöihinsä. Bérend muistuttaa, että esimerkiksi tanskalainen historioitsija Saxo Grammaticus 1100-luvun lopulla loi veljekset Danin ja Angulin, tanskalaisten ja anglosaksien myyttiset esi-isät. Samaan tapaan esiintyvät unkarilaisessa kansallisromanttisessa tarustossa myyttiset veljekset Hunor ja Magor, hunnien ja unkarilaisten esi-isät. Kahden veljeksen aihelma voi sinänsä olla peräisin keskiajan historioitsijoiden kulttuurisen muistin pohjimmaisista kerroksista, ikivanhoista myyteistä, mutta nykyajan kansakuntien synnyn kanssa näillä taruilla ei suoranaisesti ole mitään tekemistä.

(Toki tämän ymmärtäminen on vaikeaa muuallakin kuin Unkarissa. Meilläkin näkee jatkuvasti Kalevalaan, Elias Lönnrotin vienankarjalaisesta kansanrunoudesta rakentelemaan runokoosteeseen, viitattavan ikään kuin historialähteenä: ”jo muinaiset suomalaiset sitä ja sitä, koska Kalevalassakin kerrotaan, miten…” Oma suosikkiesimerkkini on Aira Kemiläisen, ihan oikean akateemisen historiantutkijan, tutkimus suomalaisista suhteessa rotuoppien ”arjalaisuuteen”, Finns in the shadow of the “Aryans”. Race theories and racism (1998). Sen johdannossa Kantelettaren runo ”Suomettaren kosijat” mainitaan jonkinlaisena kansanperinteen käsityksenä suomalaisten etnisestä alkuperästä. Itse asiassahan runo on Lönnrotin suomennos virolaisesta kansanrunosta Salme-neiu kosilased.)

Lopullisesti tarumaailmoihin oppikirja siirtyy opettaessaan lapsille historiallisena tosiseikkana, että unkarilaiset polveutuvat hunneista. Tämä käsitys on toki tärkeä osa Unkarin kulttuurihistoriaa: Unkarin kuninkaat keskiajalta lähtien halusivat nähdä itsensä Attilan jälkeläisinä (samaan tapaan, kuin monet muut hallitsijat ovat juontaneet juurensa esimerkiksi Rooman keisareista), ja kansallisromantiikan aikaan unkarilaisille – joilla ei itsellään ollut Kalevalan tai pohjoismaisten saagojen kaltaista sankariepiikkaa – rakenneltiin kronikoiden hunnitarujen pohjalta sellaista uljasta kansallista muinaisuutta, jollaisen jokainen itseään kunnioittava Euroopan kansa tuohon aikaan katsoi tarvitsevansa. Tieteellisiä perusteita tälle hunniuskomukselle ei ole. Päinvastoin keskiaikaisten lähteiden perusteella on ilmeistä, että 800-luvun lopulla idästä saapuneita unkarilaisia ruvettiin ensin samastamaan hunneihin – pari vuosisataa varhemmin samalta suunnalta tulleeseen, elintavoiltaan samantapaiseen arojen soturikansaan – Länsi-Euroopassa, ja vasta vähän myöhemmin unkarilaisten hallitsijat ja heidän kronikoitsijansa itse omaksuivat länsieurooppalaisilta oppineilta tämän idean. Varsinkin kirjassa esitetty väite, että unkarilaisten oma nimitys magyar olisi peräisin hunneilta (sillä kreikkalaisissa lähteissä 500-luvulla kutrigur-hunniheimon kuningas mainittiin nimellä Muageris), on täysin perätön.

Hunniperinnettä on tietenkin vaikea sovittaa yhteen suomalais-ugrilaisen kielisukulaisuuden kanssa. (Hunnien arvellaan usein käyttäneen jotain turkkilaissukuista kieltä, mutta varmuudella heidän kielestään ei tiedetä yhtään mitään, sillä siitä ei ole säilynyt kirjallisia lähteitä.) Siispä tämä kipeä kysymys on Unkarissa järjestelmänvaihdoksen jälkeen jälleen politisoitunut kerrassaan ennennäkemättömällä tavalla. Koska suomalais-ugrilainen kielisukulaisuus sisältyy myös uuteen kansalliseen opetussuunnitelmaan, siihen on historiankirjan pakko ottaa kantaa, ja tästä syntyy melkoinen sarja loogis-älyllisiä häränpyllyjä:

”Taruperinne ja kielelliset samankaltaisuudet – ristiriita vai ei? Ikivanhojen unkarilaisten tarujen mukaan unkarilaiset polveutuvat hunneista tai ovat ainakin hunnien sukulaisia. Ulkomaiset kirjoittajat ovat yhdistäneet esi-isiämme muihinkin arokansoihin, esimerkiksi onogureihin, avaareihin ja turkkilaisiin. Kielentutkijat puolestaan ovat sijoittaneet unkarin kielen suomalais-ugrilaiseen kielikuntaan ja väittäneet, että Ural-vuoriston tienoilla eli muinaiskansa, joka puhui suomalais-ugrilaista kantakieltä. Tällaista muinaiskansaa ei kuitenkaan tuolla pohjoisessa [sic] ollut, ei siis ollut myöskään tällaista kantakieltä. Unkarin ja Uralin tienoon kielten yhtäläisyydet ovat saattaneet muodostua siten, että unkarin kieli toimi aikoinaan välittäjäkielenä [közvetítő nyelv] niillä kansoilla, jotka myöhemmin muuttivat Uralin tienoille. Näin voidaan ratkaista historiaperinteen ja kielellisten havaintojen välinen ristiriita.”

Ei voida. Tässä ovat perusasiat toivottomasti sekaisin. Kielisukulaisuuden olemusta ei taaskaan ole ymmärretty vaan kuvitellaan, että siinä on kyse vain ”samankaltaisuuksista”, jotka voivat syntyä myös kontaktissa. Näinhän ei ole: kielisukulaisuutta ei ole eikä voi olla ilman yhteistä kantakieltä, josta nykyiset sukulaiskielet ovat kehittyneet. On siis ollut suomalais-ugrilainen kantakieli ja varmaan myös kansa, joka tätä kieltä on puhunut. Se on sitten kokonaan eri asia, miten kulttuurisesti tai etnisesti yhtenäinen tämä kantakielen puhujayhteisö oli, tai miten tästä kielestä kehittyvien kielimuotojen myöhemmät kehitykset liittyivät erilaisten etnisten yhteisöjen muotoutumiseen. Itse asiassa mitään ”ristiriitaa” ei ole olemassakaan. Ei ”historiaperinteen” (siis: kronikoiden hunnitarujen) ja ”kielellisten havaintojen” (paremmin: historiallisen kielitieteen tutkimustulosten) välillä, sillä tarut ovat taruja ja tiede tiedettä. Eikä arojen soturikansan identiteetin ja suomalais-ugrilaisen kielisukulaisuuden välillä, sillä kieli, kulttuuri ja geenit ovat eri asioita ja välittyvät sukupolvelta toiselle eri tavoin.

”Ristiriita” siis syntyy vain siitä, että ”kansa” kuvitellaan ensisijaiseksi lähtökohdaksi, jonkinlaiseksi selvärajaiseksi ja ikuiseksi systeemiksi, ja ”kieli” vain tämän ”kansan” liitäkkeeksi, kun todellisuudessa tutkimuksen kannalta asia on päinvastoin. Tämän ongelman rinnalla pieniä perunoita on oletetun alkukodin sijoittaminen Ural-vuoristoon (nykyinen suomalainen valtavirta on paljolti perinteisen Volgan mutkan kannalla, mutta muillakin vaihtoehdoilla on kannattajansa) tai käsittämätön ”pohjoisesta” sekoilu.

Tämän jälkeen ei tietenkään yllätä, että Unkarin valtion varhaisvaiheiden kuvausta tässä historiankirjassa – ainakin Berendin mukaan – leimaa kansallisromanttinen hymistely ja yritys suurennella Unkarin ja unkarilaisuuden roolia Euroopassa. Näin jo alkaen hunneista, joiden mahtavan ”imperiumin” vihjaillaan aiheuttaneen Rooman kukistumisen, ja kuvitteellisesta ”Unkarin suuriruhtinaskunnasta”, joka edelsi Unkarin kuningaskunnan syntyä – 800-luvulla Pannonian altaaseen saapuvilla unkarilaisilla oli tietenkin päällikkönsä ja jonkinlaisia hallintorakenteita, mutta ”suuriruhtinaskunnasta” tai ”arovaltiosta” puhuminen on pelkkää spekulaatiota, jolla Unkarin valtion historiallista jatkuvuutta yritetään pidentää mahdollisimman kauas muinaisuuteen. Perustajakuningas Tapani Pyhän kruunuun (joka todellisuudessa on myöhempää perua) ja muumioituneeseen oikeaan käteen (Szent Jobb) liittyvät uskomukset tarjoillaan ikään kuin historiallisina tosiseikkoina, samoin Árpádien hallitsijasuvun pyhimysten legendat – ikään kuin Euroopan nuorten kristittyjen valtioiden kuningashuoneiden jäseniä olisi aikoinaan kanonisoitu vain suuren hurskautensa takia eikä ilmeisistä poliittisista syistä.

Berendin kirja-arvion luettuaan sitä masentuneena miettii, mikä mahtoikaan olla eurooppalaisen koululaitoksen historianopetuksen päämäärä. Kuuluuko koulun ennen kaikkea antaa riittävästi ns. yleissivistävää tietoa maailman sekä erityisesti oman maan ja maanosan historiasta: mikä oli Rooman imperiumin merkitys, mitä olivat musta surma ja reformaatio, mitä merkitsi Ranskan vallankumous, miksi ja miten Euroopan valtioiden rajoja on 1900-luvulla vedelty? Vai pitäisikö koululaisten historiantunnilla ennen kaikkea saada tietoa ja ymmärrystä historiantutkimuksesta, sen päämääristä ja menetelmistä, sen erilaisista lähteistä ja niiden luotettavuudesta? Ilmeisesti Unkarissa näitä molempia päämääriä tärkeämpää on syöttää lapsille ”kansallismielistä” mytologiaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: