Tänä vuonna Martin päivänä eli aivan kohta Suomi hiljentyy seuraamaan aikamme maineikkaimman suomalaisen Martin, presidentti Martti Ahtisaaren hautajaisia. Muutenhan Martin päivää eivät ainakaan minun sukupolveni suomalaiset ole ihmeemmin tottuneet viettämään. Toisin on monissa muissa maissa – missä tosin martinpäivää vietetään perinteisellä paikallaan 11. marraskuuta. Luterilainen kalenteri siirsi Martin nimipäivän päivää aikaisemmaksi, 10.11. syntyneen Martti Lutherin kunniaksi. (Luther sai nimensä siksi, että hänet kastettiin päivän vanhana, pyhän Martin muistopäivänä. Tuohon aikaan ei kastamisen kanssa välttämättä turhaan vitkuteltu.)
Jo lahden takana Virossa martinpäivään on liittynyt kasoittain perinteitä, jotka osaksi elävät edelleen: martinpäivänä ”martit” tai ”martinvaivaiset” (mardisandid), alun perin etenkin nuoret miehet, joskus miehiksi pukeutuneet tytöt tai kokonaiset ”marttiperheet”, kiersivät naamioituneina talosta taloon metelöiden, musisoiden ja tanssien ja erilaisia herkkuantimia pyydellen. Martinpäivään päättyi pyhäinpäivästä (joka meillä nykyään tunnetaan nimellä Halloween…) alkanut ns. sielujenaika (hingedeaeg), jolloin vainajien henkien ajateltiin liikuskelevan ihmisten keskuudessa.
Aivan erityisesti martinpäivä ja Pyhän Martin muistoon liitetty juhlinta kuuluvat Keski-Eurooppaan, ja Martti, katolisen kirkon kielellä Martinus, olikin todellinen eurooppalainen pyhimys. Hän syntyi vuonna 316 tai 317 silloisessa Rooman valtakunnan Pannonian provinssissa, Savarian kaupungissa, joka nykyään löytyy kartalta Unkarin länsilaidalta nimellä Szombathely, roomalaisen upseerin poikana. Isä erosi sittemmin vakinaisesta palveluksesta ja asettui veteraanina elelemään Ticinumiin (nykyinen Italian Pavia), missä Martinus vietti varhaisnuoruutensa. Legendan mukaan Martinus kiinnostui kristinuskosta jo keskenkasvuisena pojankloppina, mutta isä ei lämmennyt poikansa uskonnolliselle etsinnälle vaan pakotti tämän sotilasuralle. Nuori Martinus palveli keisarillisessa kaartissa ensin nykyisen Italian alueella Milanossa, sitten nykyisen Ranskan alueella Amiensissa, ja tähän aikaan sijoittuu se tapaus, jota pyhän Martin kuvat kirkkotaiteessa usein esittävät.
Nimittäin: eräänä talvi-iltana nuori Martinus kohtasi partiosta palatessaan kaupungin porttien ulkopuolella palelevan, onnettoman kerjäläisen. Kun hänellä ei ollut mukanaan mitään almuksi annettavaa, muuta kuin aseensa ja varusteensa, hän veti miekkansa ja leikkasi viitastaan puolet kerjäläisen lämmikkeeksi. Seuraavana yönä, näin kertoo legenda, hänelle ilmestyi unessa itse Kristus viitan puolikkaaseen pukeutuneena, osoittaen, että Martti oli toiminut juuri niin kuin Matteuksen evankeliumissa opetetaan.
Sotilasuransa päätteeksi Martinus pääsi kunnostautumaan vielä rauhanmiehenä. Kun keisari Julianuksen – tunnetaan muuten myös lisänimellä Apostata eli Luopio, koska hän yritti kääntyä takaisin setänsä Konstantinus Suuren tieltä, luopua kristinuskosta ja palata uusplatonilaiseen pakanuuteen – sotajoukot nykyisen Saksan Wormsin luona kävivät alemannien germaaniheimoa vastaan, Martinus ilmoitti kieltäytyvänsä taistelusta koska ei enää ole keisarin vaan Kristuksen sotilas. Kun häntä sitten syytettiin pelkuruudesta, hän tarjoutui kohtaamaan vihollisen aseettomana. Yllättäen germaanit antautuivatkin taistelutta, ja legendankirjoittajat ovat pitäneet tätäkin pyhän Martin aikaansaamana Jumalan ihmeenä.
Pian tämän jälkeen Martinus erosi armeijasta täysin palvelleena ja jättäytyi viettämään hurskaan erakon elämää. Vähitellen hän sai pyhän miehen maineen ja runsaasti seuraajia, ja lopulta hän perusti Ligugé-nimiselle paikkakunnalle lähelle Poitiersia lännen kirkon ensimmäisen luostarin. Kun hänet sitten haluttiin nimittää Toursin piispaksi, hän tarinan mukaan vaatimattomuuttaan piiloutui karjasuojaan hanhien sekaan, mutta linnut sitten kaakatuksellaan paljastivat hänet etsijöille. Tähän tarinaan viitaten muun muassa Itävallassa, Unkarissa ja Slovakiassa syödään martinpäivänä ”Martin hanhea”. Martinpäivän perinteisiin ainakin melkoisessa osassa saksalaista kielialuetta kuuluu myös lyhtykulkue tai lyhtyjuhla, sen poikkeuksellisen juhlallisen ruumissaaton muistoksi, jolla piispa Martinuksen ruumis toimitettiin hänen kuolinpaikastaan Candesista Toursiin. Wienissäkin voi näinä päivinä kaduilla nähdä lapsia kulkemassa lastentarhassa askarreltujen lyhtyjen kanssa.
Piispa Martinus kuoli rauhallisesti 81 vuoden korkeassa iässä, ja hänestä tuli ensimmäinen merkittävä pyhimys (itse asiassa häntä ei ilmeisesti koskaan virallisesti kanonisoitu), joka ei kuollut marttyyrina vainoojien käsiin vaan kunnioitettuna kirkonmiehenä. Hänen merkkipäivänsä ei ole vain suuri kirkkopyhä vaan osuu myös sopivasti sadonkorjuun jälkeen ja syysteurastusten aikaan, joten ainakin saksankielisellä alueella monin paikoin se oli talonpoikaisessa kalenterissa talousvuoden loppu, jolloin hoidettiin ja päätettiin esimerkiksi maanvuokrasopimukset. Syksyynhän sijoittuivat entisaikojen talonpoikien suuret juhlat muutenkin, koska silloin viljely- ja sadonkorjuukauden rankat sesonkityöt oli saatu päätökseen ja kaikilla vielä oli, millä juhlia – ja siksi martinpäivä on kerännyt ympärilleen kaikenlaisia aikuisten ja lasten perinteitä.
Kenties sopivasti ajoittuvan muistopäivänsä ansiosta, ja ehkä siksi, että hänen elämäntarinansa koskettaa niin monia Euroopan alueita, tai siksikin, että hänen hautapaikkansa Toursissa osui monien eurooppalaisten kannalta sopivasti kuuluisalle pyhiinvaellusreitille kohti Santiago de Compostelaa, pyhästä Martinus Toursilaisesta tuli yksi Euroopan suosituimmista pyhimyksistä. Hänen mukaansa nimettyjä paikkakuntia on ympäri Eurooppaa. Pelkästään unkarilaisesta Wikipediasta laskin kolmattakymmentä Szentmártonia, Transilvanian Csíkszentmártonista (Sânmartin) länsi-Unkarin Zalaszentmártoniin, ja myös Varsinais-Suomen Marttilan pitäjän vaakunassa näemme ratsastavan ritarin leikkaamassa miekalla viittaansa kahtia.
Pyhä Martti on Ranskan, Slovakian sekä Itävallan Burgenlandin osavaltion ja muun muassa Munkácsin (ukr. Mukatševe) katolisen (unkarilaisen) hiippakunnan suojeluspyhimys, ja häntä pidetään myös yhtenä Unkarin suojelijoista. Legendan mukaan itse perustajakuningas Tapani Pyhä turvautui sotilaspyhimys Martin apuun kukistaessaan pakanasukulaisensa Koppányn nostattamaa kapinaa. (Koppányn ruumis sitten leikattiin neljään kappaleeseen, jotka pantiin varoitukseksi näytteille Veszprémiin, Győriin ja Esztergomiin sekä kauas itään Transilvaniaan. Tästä katsotaan Unkarin integroitumisen eurooppalaiseen sivilisaatioon alkaneen, ja tässä yhteydessä voisi Unkarista ja Euroopasta taas kommentoida kaikenlaista, mutta ei ehkä mennä siihen nyt.) Vaikka Martin syntymäpaikka ei hänen aikanaan vielä ollut ”Unkaria” (unkarilaisten kielelliset esi-isät olivat vielä jossain idän aroilla etenemässä länttä kohti), unkarilaiset ovat innokkaasti ottaneet hänet omakseen (vähän samaan tapaan kuin pyhän Elisabetin, joka syntyi Unkarissa mutta eli lähes koko elämänsä Saksassa). Szombathelyssä on pyhälle Martille omistettu kirkko paikalla, joka legendan mukaan oli hänen syntymäpaikkansa, ja kirkon ovella lukee todellakin HIC NATUS EST S. MARTINUS. Vuoden 2017 Unkarin hallitus julisti virallisesti pyhän Martin syntymän 1700-vuotisjuhlavuodeksi.
Pyhä Martti suojelee matkustavaisia, ratsastajia ja sotilaita, köyhiä ja kerjäläisiä, mutta myös vankeja, pakolaisia ja niitä, jotka jostain syystä paastoavat tai pidättäytyvät. Luterilaisena en osaa varsinaisesti pyydellä Pyhää Marttia rukoilemaan puolestani. Mutta tällä hetkellä, sodan ja köyhyyden koetellessa yhä useampia, siihen rauhan ja oikeudenmukaisuuden toivoon on helppo samastua, jonka Eino Leino on sanoittanut runossaan ”Pyhä Martti”. Siinä Martti kuvataan mahtavana piispana, joka asemiestensä saattamana ratsastaa halki ankaran, tähtisen talviyön rangaisten roistoja ja auttaen köyhiä:
Kun kuuluvi kavion kopse,
rikas vuoteellaan vavahtaa,
kädet ristivi köyhä, mut konna
hätähuutohon havahtaa:”Sinis ratsastaa Pyhä Martti,
kunis maan päällä oikeus on,
kunis täyttynyt Jumalan tahto
on laupias, lahjomaton.”Yhä ratsastaa Pyhä Martti,
käy tuomio teräksinen
yön talvisen tähtien alla
yli maan, läpi sydämien.
Sentrooppa-Santra 