Ajan kuvaa

Tästä piti tulla kommentti Facebook-kaverini seinälle, sitten postaus omalleni, mutta lopulta oli pakko kirjoittaa koko juttu auki tänne. Tämmöinen kuva nimittäin kiertää nyt unkarilaisessa somekuplassani.

kalocsa.jpg

Kuva on peräisin KoronaFM-radioaseman sivuilla julkaistusta jutusta, jonka otsikkona on ”Tuhatvuotinen kohtaaminen Pyhän Tapani-kuninkaan kirkossa”. Kyseessä on tilaisuus, joka Unkarin kansallispäivän ja kansallispyhimyksen, valtion perustajakuningas Tapanin (Szent István) muistopäivän aattona järjestettiin Kalocsassa, noin Loviisan tai Uudenkaupungin kokoisessa mutta historiallisesti merkittävässä kaupungissa satakunta kilometriä Budapestista etelään.

Kuvan varsinaisena aiheena oleva ”vuosituhantinen kohtaaminen” tarkoittaa ilmeisesti sitä, että Kalocsan kirkossa ennestäänkin säilytetyn Tapani Pyhän pyhäinjäännöksen (ilmeisesti luunkappaleen?) rinnalle oli saatu toinen pyhäinjäännös, palanen pyhän Asztrik-piispan luuta. Nämä pyhäinjäännökset ovat keskellä kuvaa pienellä pöydällä koreissa kullatuissa ”lippaissaan”. Pöydän kummallakin puolella seisoo juhlavan yrmeä ilme kasvoillaan maastopukuinen sotilas, ase valkohansikkaisissa käsissään. Taustalla pönöttää ilmeisesti papistoa kaavuissaan. Ja koska ollaan Kalocsassa, kuuluisan kukkakirjonnan (kalocsai hímzés) kotikaupungissa, pöytä on peitetty värikkäin kukkakuvioin kirjotulla liinalla, ja aivan kuvan oikeassa laidassa näkyy naishenkilö puettuna samanlaiseen koruommelmaan.

Tässä on niin paljon omituista, etten tiedä, mistä aloittaisin. Tapahtuman varsinainen aihe on sinänsä aivan järkeenkäypä, vaikka vanhanaikaisen luterilaisen kasvatuksen saaneesta ihmisestä nuo pyhäinjäännösjutut saattavatkin tuntua oudolta taikauskolta. Pyhän Johannes Damaskolaisen määritelmän mukaan pyhäinjäännöksiä ei ”palvota” vaan ”kunnioitetaan” sitä Jumalan työtä, joka pyhimyksen kautta maailmassa ilmeni – eri asia toki, miten asia on vuosisatojen mittaan kansanhurskaudessa ymmärretty. Näyttävin pyhäinjäännösmeininki Unkarissa liittyy itseensä Tapani Pyhään ja hänen muumioituneeseen oikeaan käteensä (Szent Jobb)jota elokuun 20:nnen muistopäivän yhteydessä kuljetetaan riemusaatossa Budapestin kaduilla. (Käden kuljettamista varten vuonna 1938 rakennettujen koristeellisten vaunujen restaurointiin Unkarin hallitus myönsi äskettäisellä äkkipäätöksellään 70 miljoonaa forinttia eli yli 200 000 euroa. Kommenttiketjuissa kansa jaksaa populistis-demagogisesti miettiä, parantaako pyhän oikean käden voima sairaita tehokkaammin kuin Unkarin katastrofin partaalla horjuva terveydenhuolto, johon valtion varoja kenties myös olisi voinut sijoittaa.)

Pyhä Asztrik (kansainvälisemmin Astrik, Astericus tai Anastasius), Unkarin ensimmäinen arkkipiispa, tunnetaan epiteetillä koronahozó, ”kruununtuoja”. Legendan mukaan juuri hän kävi Tapani-kuninkaan lähettiläänä paavi Sylvester II:n luona vuoden 1000 tienoilla ja toi sieltä kruunun, jonka paavi – edellisenä yönä saamansa arkkienkeli Gabrielin ilmestyksen ohjaamana – oli päättänyt lähettää uuden kristillisen kuningaskunnan hallitsijan kruunausta varten. Itse asiassa ns. Pyhä Kruunu, jota nykyään säilytetään parlamenttitalossa, joka mainitaan perustuslaissa ja jonka pilkkaaminen on erikseen lailla kielletty, on tutkijoiden mukaan myöhäisempää perua, ja jos Astrikin legenda pitää paikkansa, se alkuperäinen paavin lähettämä kruunu, jolla pyhä perustajakuningas kruunattiin, on myöhemmin kadonnut. Tämä ei kuitenkaan estä kietomasta Astrikin pyhäinjäännöstä yhteen perinteisen unkarilaisen ”kruunuopin” kanssa, joka vähimmin esoteerisissakin muodoissaan palv… tuota, kunnioittaa Pyhää Kruunua merkkinä Unkarin valtakunnan eräänlaisesta jumalallisesta legitimaatiosta.

Tapani Pyhä ja hänen kruununtuojansa ovat siis symbolisesti läsnä asetelmassa, joka saa meikäläisenkin tyylitajuttoman estetiikkabarbaarin päästelemään piinattuja vingahduksia. Valtiomahdin symbolina seisovien sotilaiden moderni maastopuku ja sarjatuliaseet eivät kyllä oikein sovi yhteen vanhanaikaisen herrasmiestyylisten valkoisten hansikkaiden kanssa. (Jotenkin kaipailisin tähän kaluunaunivormua ja paraatimiekkaa, jollainen muuten Unkarin armeijassa on jälleen otettu käyttöön. Upseerien sotilasvalan vannomisen yhteydessä se – nyttemmin jälleen – tempaistaan huotrasta hihkaisten: Isänmaan puolesta kuolemaan saakka!) Tietenkin kannattaa muistaa, että Tapani Pyhä ei ollut mikään kaunosielu marjanpoimija vaan yhtä häikäilemätön ja väkivaltaa kaihtamaton kuin muutkin keskiajan kuninkaat. Voitettuaan vallantavoittelija-sukulaisensa Koppányn hän antoi leikata tämän ruumiin neljään osaan, jotka pantiin varoitukseksi näytteille neljään kaupunkiin eri puolilla Unkaria, ja serkkunsa Vazulin (joka olisi ollut kruununperimysjärjestyksessä hänen edellään) hän antoi sokaista, ettei tämä kelpaisi kuninkaaksi. (Myöhemmän tarinan mukaan Vazul-raukalle kaadettiin myös sulaa lyijyä korviin. Toisaalta kertojat pyrkivät pelastamaan Tapanin maineen panemalla kilpailijan vammauttamisen jonkun kuninkaan lähipiiriin kuuluneen henkilön, esimerkiksi kuningatar Gizellan syyksi.)

Samalla kun sotilaat ovat paikalla muistuttamassa siitä, että Unkarin kristillisen valtion perustaminen ja suojeleminen oli aikoinaan kontaktilaji eikä mitään käpykakun koristelua, asetelmassa on myös väkevästi läsnä tuo mainittu kalocsalainen kirjontaperinne. Värikkäät kukkakirjailut ovat Unkarin kansantaiteen ehkä tunnetuin ja kaupallistetuin muoto. Itse asiassahan vanhimmat tunnetut kirjontatyöt olivat väriskaalaltaan vaatimattomia tai jopa yksivärisiä, ja myös Kalocsan käsityöntaitajat harrastivat valkoista ”kohokirjontaa” tai reikäommelta. Tämä muuttui 1800-luvun jälkipuoliskolla, kun tehdaslangat voimakkaine ja kestävine väreineen tulivat kansan saataville, samalla kun nouseva kaupunkikeskiluokka alkoi matkailla ja ostaa matkamuistoja tai sisustaa kotejaan kansallisromantiikan ”kuvitellun tradition” hengessä. Näin luotiin moderni kansan käsityöperinne ja tuotteistettiin se väri-iloittelu, jota ilman ei unkarilaisia perinnetapahtumia tai matkailumainoksia voisi enää kuvitellakaan. Tässä valokuvassa pyhäinjäännösten alla olevaa liinaa koristavat kukat pysyttelevät liturgisenvioleteissa sävyissä, mutta kuvan reunassa seisovan naisen puvussa loistavat kaikki kirkkaat päävärit. Ylempänä linkitetyn verkkojutun muissa kuvissa näkyy vielä lisää kukkakirjontaan pukeutuneita naishenkilöitä.

Kuten somessakin jotkut ovat kommentoineet, tähän kuvaan tiivistyy jotakin olennaista nykyisen Unkarin meiningeistä. Keskiössä ovat prameasti kehystetyt uskonnolliset symbolit, jotka varsinaisen uskonnollisen sisällön sijasta – tuon ”pyhimyksen elämässä ilmenevän Jumalan työn kunnioittamisen” siis – on napattu nostattamaan isänmaallisia tunteita. Koko tilaisuuden tarkoituksenahan oli, näin kertoi KoronaFM-radioasemalle paikallisen seurakunnan edustaja, ”herättää Kalocsan ja ympäristön asukkaat huomaamaan heidän rikkaan perintönsä merkitys”. Jotenkin vähän luulen, että tällä ”rikkaalla perinnöllä” ajetaan takaa sitä historiakuvaa, jonka 1800- ja 1900-luvulla rakensi nationalistinen historiankirjoitus. Tämä kuva on kuin suoraan Ferenc Herczegin historiallisista romaaneista: etninen unkarilaisuus merkitsee erityistä sankarillisuutta ja ylevyyttä, joka kohottaa unkarilaiset naapurikansojen yläpuolelle – ja oikeuttaa sekä yhteiskunnalliset että etniset eriarvoisuudet. (Ja niin, Herczegistä puheen ollen: kulttuuripiirien nyrpistelystä huolimatta tuota pitkään väheksyttyä viihdekirjailijaa ollaan kampeamassa kirjallisuuden kaanoniin oikein tosissaan. Inhimillisten voimavarojen ministeri Kásler perusti äskettäin uuden kirjallisuuspalkinnon, joka on nimetty Ferenc Herczegin mukaan.)

Tapani Pyhän ja hänen kunniaansa kirkastavan katolisen kirkon symbolinen “tuhatvuotinen” kohtaaminen on kehystetty anakronistisilla rynnäkkökivääreillä ja imelällä pseudokansantaiteella. (Populistinen kitsch, väitän edelleenkin, on olennainen osa nykyistä ”kulttuuritaistelua”.) Tästä falskiudesta väkisinkin tulee mieleen kirkon ja vallanpitäjien likaisten lehmänkauppojen pitkä historia, joka (muun muassa) Unkarissa on jatkunut viime aikoihin saakka. Keskusasetelman ympärillä seisovat, kuten Pendulum-blogisti analysoioratores, bellatores et laboratores, rukoilijat, soturit ja työläiset. Mutta lopuksi täytyy todeta, että feministisesti sensibilisoitunut katsoja näkee kuvassa myös kolme sukupuolta: taistelija-miehet, palvelija- tai silmänilonaiset sekä koreisiin pitkiin mekkoihin pukeutuneet sukupuolisuudenkieltäjät, joiden tulkitseminen ”kolmanneksi sukupuoleksi” olisi tietenkin sitä kamalaa, yhteiskunnan perusarvoja tuhoavaa gender-ideologiaa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: