Idän kansaa

Euraasian pohjoisten tundra- ja havumetsävyöhykkeiden eteläpuolella leviää tuhansia kilometrejä pitkä itä-länsi-suuntainen käytävä, arovyöhyke,  nykyisen Etelä-Venäjän ja Ukrainan tietämiltä Itä-Aasiaan asti. Siitä pitäen kun hevonen kesytettiin ja ratsastaminen keksittiin, tätä käytävää pitkin ovat enemmän tai vähemmän (yleensä varmaankin enemmän) sotaisat paimentolaisheimot vaellelleet itään ja länteen, kehittäen ja jakaen omia kulttuuripiirteitään ja puhuen erilaisia kieliä, joista monet kuuluivat indoeurooppalaisen kielikunnan (indo)iranilaiseen haaraan tai sittemmin etenkin turkkilaiseen kieliperheeseen. Tämän arokulttuurin piirissä elivät pitkään myös unkarilaisten esi-isät, kunnes lopulta vähän toistatuhatta vuotta sitten tupsahtivat vyöhykkeen länsipään viimeiselle suurelle tasangolle, niin kutsuttuun Karpaattien altaaseen.

(Tämä ”Karpaattien allas”, Kárpát-medence, tarkoittaa siis sitä alavaa aluetta, joka jää Karpaattien, Alppien ja Dinaaristen vuorten väliin ja – kuinka ollakaan – osuu jokseenkin yksiin historiallisen Unkarin kuningaskunnan ensimmäistä maailmansotaa edeltäneen alueen kanssa. Itse asiassa nyest.hu-portaalin tarmokkaat tutkijat ovat selvittäneet, että ”Karpaattien altaasta” tässä merkityksessä eivät juuri puhukaan muut kuin unkarilaiset, eli toisin sanoen Kárpát-medence on poliittisesti korrekti synonyymi entiselle suur-Unkarille.)

Maahantulo, honfoglalás, on siitä pitäen ollut yksi unkarilaisten kansallisen mytologian avainkohtia. (Hard core -asianharrastajille voi muuten suositella tästä kertovaa Arvi Järventauksen historiallista romaania Maahantulo, joka panee miettimään, miksi suomalais-ugrilaisuuden historiasta on niin vaikea kirjoittaa mitään normaaleja taiteellisia kriteerejä täyttäen – samaan sarjaan kuuluvat János Kodolányin Juliánus barát sekä Onni Okkosen ”Raida ja Jagmort”, joskus jostain lukemani kulttuurihistoriallisen kaskun mukaan ”ainoa liian pitkä runo, joka Suomessa koskaan on kirjoitettu”.) Tietenkään kaikkien nykyisten unkarilaisten kaikki esi-isät eivät suinkaan ratsastaneet maahan vuonna 896 ruhtinas Árpádin johdolla (niin kuin eivät kaikkien valkoihoisten pohjoisamerikkalaistenkaan kaikki esi-isät saapuneet Britanniasta Mayflower-laivalla), mutta symbolien ja mytologian tasolla unkarilaisuus palautuu tähän: ”me” tulimme jostain muualta mutta jäimme tänne ”Eurooppaan” asumaan.

Samoin kuin suomalaiset, unkarilaiset mielellään märehtivät omaa erilaisuuttaan ja ainutlaatuisuuttaan, ennen muuta oman kielensä ylivertaista käsittämättömyyttä. Mutta siinä missä suomalaiset anteeksi pyydellen juontavat juurensa jonnekin pohjoisten metsien alkuhämäriin ja myyttiseen ”suomalais-ugrilaisuuteen”, jolla tarkoitetaan sivistymättömyyttä, kehnoja kommunikaatiotaitoja, juroutta ja humalahakuisuutta mutta josta muuten ei tiedetä paljon mitään, unkarilaisille heidän erilainen alkuperänsä on ylpeyden lähde. On hienoa polveutua arojen sotureista, joita aikoinaan pelättiin kautta Euroopan. Eikä tässä kyllin: monet unkarilaiset uskovat, että nämä arojen soturit puolestaan olivat lähtöisin jostakin muinaisesta korkeakulttuurista. Sándor Kőrösi Csoma 1800-luvun alkupuolella etsi unkarilaisten juuria Intiasta. (Sittemmin hänestä on tullut yksi ”vaihtoehtoisen” kansallismielisen historiankirjoituksen kulttihahmo. Valtavirtatiedekin kyllä arvostaa häntä, mutta ei unkarilaisten alkuperän tutkijana vaan länsimaisen tibetologian uranuurtajana.) Nyttemmin tuhannet unkarilaiset ilmeisesti ovat vakuuttuneita siitä, että heidän esi-isänsä eivät olleet vain skyyttejä ja hunneja vaan samalla myös sumerilaisten, maailman vanhimman korkeakulttuurikansan jälkeläisiä.

Erityisen mielellään unkarilaiset ovat jo keskiajalta lähtien juontaneet juurensa hunneista, idän soturikansasta, joka hyökkäsi Eurooppaa hävittämään muutama sata vuotta ennen unkarilaisten maahantuloa ja jonka kielestä ja alkuperästä ei varmuudella tiedetä juuri mitään. (Hunnien kielestä ei ole säilynyt yhtään varsinaista muistomerkkiä, vain muutamien päälliköiden nimiä sekä kesteissä vierailleen bysanttilaisen lähetystön muistiin merkitsemiä ruokien ja juomien nimityksiä. Osa näistä on kenties turkkilais-, osa germaanis- tai slaavilaisperäisiä, mutta tämä ei vielä kerro hunnien kielestä juuri mitään, sillä, kuten tiedämme, sekä henkilönnimet että ruokien nimitykset ovat herkästi liikkuvaa kansainvälistä muotitavaraa. Jessika ja Jasmiine, tulukeepa syömään pihtoo! Itse asiassa on hyvin mahdollista, että hunneiksi nimitetyssä joukossa oli mukana monia erikielisiä kansanryhmiä.) Jo keskiajan kronikoitsijat keksivät samastaa unkarilaisten esi-isät hunneihin, ja kuningas Attila, ”Jumalan ruoska”, sopi hienosti ”edeltäjäksi” kaikille myöhemmille Unkarin kuninkaille, jotka halusivat rakentaa itselleen pelätyn sotapäällikön mainetta – samaan tapaan kuin sekä Saksan että Venäjän keisarit ovat nähneet itsensä antiikin Rooman keisarien perillisinä ja roomalaiset puolestaan aikoinaan selittivät polveutuvansa Troijan sodan sankareista. Viimeistään 1800-luvulla keskiaikaisiin kronikoihin perustuvista hunnitaruista tuli olennainen osa Unkarin kulttuurihistoriaa ja kansallista identiteettiä, ja koulukirjojen, historiallisten romaanien ja kansallisromanttisen kuvataiteen kautta ne tehtiin tutuiksi koko kansalle.

Mór Than: Attilan pidot (1870)

Järjestelmänvaihdoksen jälkeisinä vuosikymmeninä arokansojen kulttuurien harrastus samoin kuin erilaiset huuhaan rajoilla (tai tukevasti niiden tuolla puolen) liikkuvat vaihtoehtoteoriat unkarilaisten alkuperästä ovat tulleet Unkarissa sangen suosituiksi. Näin etenkin kansallismielisten oikeistopiirien parissa, joista jotkut nimenomaisesti vaativat rappeutuneen länsi-Euroopan sijasta yhteyksiä rakennettavaksi keski-Aasian kansojen suuntaan, ”ikivanhojen sukulaisuussiteiden mukaan” (az ősi rokoni szálak mentén), kuten äärioikeistopuolue Jobbikin ohjelmassa asia ilmaistaan. Asianharrastajat elvyttävät Transilvanian vanhaa riimukirjoitusta, joka joidenkin aktivistien mielestä on paitsi unkarilaisten vanhan ajattelutavan kuvastin myös maailman vanhin kirjoitusjärjestelmä, harjoittelevat jousiammuntaa, ”nomadiratsastusta” ja huovutusta sekä kokevat suurta mystistä yhteyttä arojen ratsastajakansoihin esimerkiksi ”esi-isien jurtassa” kansainvälisessä ”turkkilais-skyyttiläis-hunnilaisen tietoisuuden” omaavien kansojen Kurultaj-perinnetapahtumassa.

Tätä perinnehuumaa ei aina haittaa sekään, että innostus idän arokansojen perinteisiin ei aina oikein sovi yhteen perinteisten eurooppalaisten arvojen kuten oikeistolais-kansallismielisten aatteiden toisen vanhan tukipylvään, (katolisen tai reformoidun) kristinuskon kanssa. Huhtikuussa 2012 nähtiin Unkarin parlamenttitalossa merkillinen tempaus, kun Tuvan tasavallasta Keski-Aasiasta saapunut aito šamaani suoritti seremonian Pyhän Kruunun kunniaksi – tämä uudessa perustuslaissakin mainittu kruunu on siis Tapani Pyhän, Unkarin valtion perustajan sekä koko tuhatvuotisen kristillisen Unkarin kuningaskunnan tärkein muistoesine, jonka ympärille on myös rakennettu puusta katsoen perin merkillinen, suorastaan esoteerinen kultti. Youtube-videolla šamaani Adigži tanssahtelee parlamenttitalon kupolisalissa kullattujen pylväikköjen keskellä hämmentyneen yleisön ja puunaamaisten vartijoiden edessä, taustalla laulaa tilaisuutta organisoinut unkarilainen etnolaulaja, Keski-Aasian šamanismista, ”maailman vanhimmasta uskonnosta” innostunut Éva Kanalas. Oppositiolehdistö huomautteli ivallisesti, että sen kummemmin kristillisillä perusarvoilla ratsastavalla Fidesz-puolueella kuin sen pienellä tukipuolueella kristillisdemokraateilla ei näköjään ollut mitään sitä pakanallista meininkiä vastaan, jota katolisen kirkon kanonisoiman pyhimyksen kruunun ympärillä puuhattiin.

Politiikan kannalta kiintoisaa on, että tällä itäisellä perinteellä ei ole juurikaan tekemistä eurooppalaisten demokratian ja valistuksen ihanteiden kanssa. Attilan jälkeläisten heimoylpeyden rinnalla onkin jo pitkään elänyt toinen, kansallisen itsekritiikin perinne, jossa ”itäinen perintömme” yhdistetään tietämättömyyteen ja kansalaisvastuun puutteeseen, velttoon fatalismiin ja vahvan johtajan kaipuuseen. Idässä yhteisiä asioita ei hoideta universaalien, kaikkia ihmisiä ja kaikkia kansoja koskevien periaatteiden, lakien ja laitosten varassa vaan joukot kokoaa kunkin heimon tunteenomainen yhteenkuuluvuus ja vahva johtaja, joku Attila, Atatürk tai Turkmenbaši. Tästä ajatusmallista monet unkarilaiset poliittiset ajattelijat ovat tietoisesti pyrkineet pois – mutta jotkut haluavat edelleenkin sinne takaisin ja näkevät esimerkiksi EU:n tämänhetkisen talouskriisin yhtenä ”länsimaiden perikadon” oireista.

Viktor Orbánin uudenlaiseen ”kansallisen yhteistoiminnan järjestelmään” pyrkivä hallinto on monesti käyttänyt ”itäisen” kansallisromantiikan kieltä. Yksi tuoreimmista esimerkeistä nähtiin Romaniassa, Transilvanian Tusnádfürdőn (Băile Tuşnad) kylpyläkaupungissa järjestetyssä perinteisessä Fidesz-puolueen kesätapahtumassa. (Nämä tapahtumat, alkuaan puolueen nuorten ”kesäyliopisto”, on siis vuodesta 1990 pidetty naapurimaassa, myös osana yhteistyötä rajantakaisten unkarilaisten kanssa, rajantakaisilla unkarilaisalueillahan on Unkarin oikeistopuolueille suuri merkitys. Tämänkesäiseen tapahtumaan ei tosin kutsuttu romanianunkarilaisten enemmistöä edustavaa RMDSZ-puoluetta, jonka kanssa Orbánin hallinto ei ole oikein päässyt väleihin. Unkarin hallituspuolueet tekevät mieluummin yhteistyötä pienen ”Transilvanian unkarilaisen kansanpuolueen” kanssa, jonka johtohahmo, nykyinen europarlamentaarikko, piispa László Tőkés, tuli aikoinaan tunnetuksi Romanian vallankumouksen sankarina ja yhtenä Ceauşescun diktatuurin kaatajista – nyttemmin hänestä on paljastunut hyvin ikäviä ja raadollisia puolia, mutta se on toinen tarina…)

Tusnádfürdőn puheessaan Orbán siis taas kerran asetti vastatusten rappeutuneen lännen ja elinvoimaisen idän. Länsi-Eurooppa on hoipertelemassa kuin unissakävijä kohti tuhoaan, koska se, fasisminpelon lamauttamana, panee toivonsa periaatteisiin ja instituutioihin eikä oikeisiin ihmisiin, jotka politiikkaa tekevät; Unkari sitä vastoin on tosin hankalassa tilanteessa mutta oikealla tiellä ja tulee myös taloudellisesti lopulta selviytymään tämänhetkisestä kriisistä paremmin kuin läntiset naapurinsa, Brysselissä kun ei kyetä tekemään tarvittavia radikaaleja ratkaisuja. Kuten amerikanunkarilainen emeritaprofessori Éva S. Balogh mainiossa blogissaan toteaa, tämä demokratian perusteista (kuten myös talouselämän realiteeteista) irtisanoutuva frightening nonsense ei sinänsä ole mitään uutta sen rinnalla, mitä Orbán muutenkin on viime aikoina puhunut; kuulemma Orbánin lähipiirissä jotkut alkavat olla vilpittömästi huolissaan pääministerin mielenterveydestä.

Toinen puoli idän kansan oletetusta mentaliteettiperinnöstä puolestaan tuotiin esiin samoin viime päivinä, kun Orbán nousi puhujanpönttöön Unkarin yrittäjien ja työnantajien järjestön (VOSZ) kokouksessa. Maalailtuaan ensin kauhukuvia tämänhetkisestä kriisitilanteesta ja uhkaavasta lännen rappiosta, johon Unkarikin uhkaa suistua, ellei kykene pääsemään mukaan itäisen Keski-Euroopan odotettavissa olevaan nousuun, Orbán teki selväksi, mitä Unkarin kansallinen yhteys (tai ”yhtä pitäminen”, összefogás) tarvitsee ja miksi:

Se, pidetäänkö yhtä, ei ole kiinni aikomuksesta vaan voimasta. On kenties sellaisia maita, joissa tämä ei toimi näin, esimerkiksi skandinaavien parissa, mutta tällainen puoliaasialainen kansa kuin me pystyy pitämään yhtä silloin, kun mukana on voima. Tämä ei sulje pois konsultaatiota, keskustelua ja demokratiaa, mutta tarvitaan keskitetty yksimielisyys (központi összefogás), kuten maamme historiallisista kokemuksistakin voidaan päätellä.

Kansallisissa juurimytologioissa on se kiva puoli, että ne taipuvat moneen, historiallisista totuuksista viis (kuten esimerkiksi siitä, että Unkarin historian uljaimmat vapaustaistelut on käyty nimenomaan keskitettyä valtaa ja voimaa vastaan, 1848 ja 1956, kun taas kansallisen ”yksimielisyyden” nimissä toimiva keskusvalta, ensin Horthyn ja sitten sosialististen vallanpitäjien käsissä, on 1900-luvulla jo pari kertaa saanut perin surkean lopun). Samaan tapaan kuin Skandinavian kansallisromantiikan perinteessä viikinki-esi-isiä on tulkittu sekä aikansa aristokratiaksi että ensimmäisiksi kansankoti-demokraateiksi, sekä kansainvälisyyden apostoleiksi että germaanisen rotupuhtauden edustajiksi, sekä kauppiaiksi ja kansainvälisiksi liikemiehiksi että mammonaa halveksiviksi soturikunnian etsijöiksi, samaan tapaan myös idän aroilla taistelleet unkarilaisten esi-isät voidaan nähdä sekä vapaina sotureina että aivottomana laumana, joka ymmärtää vain piiskaniskuja.

Mutta tärkeintähän on yksimielisyys – csak összefogni már (‘rintamaamme yhtykää’), laulettiin aikoinaan Kansainvälisen unkarinkielisessä versiossa. Niinhän vaikka?