Hauska juttu ja tositarinoita

Tämän päivän aikana on FB-uutisvirtaani tömähtänyt kaksi samaan aihepiiriin liittyvää tarinaa Unkarista. Ensimmäinen leviää urbaanilegendan tapaan, ”tämä tapahtui tuttavani kaverin sukulaiselle”, vaikka saattaa toki periaatteessa olla tottakin. Kertomus kuuluu suunnilleen näin: Sairaalan synnyttäneiden osastolle saapuu hyvinvoivan oloinen pikkukaupungin romaniperhe noutamaan kotiin uusinta jäsentään äiteineen. Lääkäri, jota ei muuten ole juuri osastolla nähty sitten synnytyksen, pelmahtaa paikalle selittelemään, miten hienosti kaikki on sujunut ja miten, krhm, hyvin tässä on pidetty huolta vauvasta ja äidistä. Romaniperheen pää kiittelee hartaasti – kyllä, hienosti on herra tohtori hoitanut kaiken, tässä olisi meidän perheeltä kiitokseksi vähän tämmöisiä herkkuja – ja ojentaa lääkärille komean suklaarasian. Tohtori punehtuu hieman ja alkaa selittää maan tapaa: Ei kuulkaas, ette kai te niin tyhmiä ole, ettette tätä tietäisi, kun näkyy teidän perheeseen tulleen lisäystä ennenkin. Ei lääkärille tällaisessa tilanteessa kuulu suklaata antaa vaan se, tuota noin, kirjekuori. Romanipäällikkö puhkeaa vuolaasti pyytelemään anteeksi tietämättömyyttään ja kysyy nöyrästi, miten suuria summia siinä kuoressa on ollut tapana antaa. No, semmoinen kolme-neljäkymmentä tuhatta forinttia, tiuskaisee lääkäri. Perheenpää pyytää suklaarasian takaisin, ottaa sieltä paksun nipun kahdenkymmenen tuhannen forintin seteleitä, irrottaa siitä kaksi ja ojentaa ne lääkärille. Sitten perhe poistuu paikalta vähin äänin, samalla kun lääkäri on tikahtumaisillaan voimattomaan raivoon ja huoneen muut potilaat yrittävät peiton alla epätoivoisesti pidätellä hihitystään.

Tarinan ytimessä on suomalaiselle perin outo käytäntö: Unkarissa lääkärille kuuluu maksaa epävirallisesti ns. kiitollisuusrahaa (hálapénz). Sen suuruus varmaan vaihtelee, tämän tarinan lääkärille normaali kiitollisuusraha oli näköjään noin sadan euron luokkaa. Tavan juuret ovat jo sosialismin ajassa, jolloin akateemisten ammattilaisten palkat olivat usein surkeat koulutukseen ja työaikoihin verraten, mutta järjestelmänmuutos ei ole tuonut tähän olennaista muutosta: tuoreen tutkimuksen mukaan unkarilaisten enemmistö on yhä tämän käytännön kannalla eikä näe siinä mitään paheksuttavaa. Lääkärien lahjomista pitää yllä ennen kaikkea se, että potilaat eivät tutkimuksen mukaan ole selvillä oikeuksistaan. Lahjonnalla varmistetaan, että saadaan se hyvä hoito, jota muuten ei uskalleta pitää itsestäänselvänä. Eikä sovi ihmetellä, jos lääkärit ovat tyytyväisiä tähän tilanteeseen. Itävaltalaisessa sairaalassa työskentelevä tuttavani kertoi pari vuotta sitten, että heille ylilääkäriksi kosiskeltu unkarilainen spesialisti oli kieltäytynyt ottamasta virkaa vastaan, oma praktiikka Unkarissa kun tuotti paljon mukavammat tulot – kun kiitollisuusrahat lasketaan mukaan. (Nykyään tilanne olisi ehkä toinen, lääkäreitä kuten muitakin koulutettuja ammattilaisia muuttaa kriisiytyvästä Unkarista ulkomaille yhä kiihtyvään tahtiin.)

Mutta tarinan toinen puoli nostattaa vähän sekavia tunteita. Toisaalta romaniperhe kuvataan tarinassa sympaattisessa valossa, jonkinlaisessa sankariroolissa, ovelasti antamassa nöyryyttävää näpäytystä röyhkeälle ja ahneelle lääkärille. Toisaalta sitä kuitenkin miettii, liittyykö tarinan pointti siihen samaan salonkirasistiseen uskomusperinteeseen, joka meilläkin tunnetaan: hei, niillähän on oikeasti mersut ja kultakorut, ja sitten vielä valittavat, kun kunta tuo polttopuut pitkinä eikä pilkottuina. Onhan tietenkin Unkarissa (kuten Suomessakin) romaneja, jotka kaikesta syrjinnästä huolimatta ovat ihan oikeasti onnistuneet menestymään ja rakentamaan itselleen melkoisen hyvinvoinnin. Mutta olisiko kuitenkin niin, että tällaisia setelinipputarinoita kerrotaan myös sen tosiasian peittelemiseksi, että melkoinen osa romaneista elää Unkarissa aivan käsittämättömässä köyhyydessä ja loppuiäkseen sivuraiteelle tuomittuina?

Kohta tämän setelinipputarinan jälkeen nimittäin tuli eteeni samaan synnytyssairaalaympäristöön sijoittuvia tositarinoita Népszabadság-lehden mielipidekirjoitusosastosta. Useat romaniäidit ovat kertoneet kirjoittajalle järkyttäviä tositarinoita kokemuksistaan synnytyssairaalassa: lääkärit ja kätilöt solvaavat ja haukkuvat (”te teette noita lapsia vain lapsilisiä saadaksenne ja meidän veronmaksajien elätettäviksi”), kieltäytyvät lievittämästä kipua tai satuttavat tahallaan. Erään maaseutukaupungin sairaalassa romaniäitien yleisesti pelkäämä rasistikätilö kieltäytyi tuomasta vuoteessa makaavalle synnyttäjälle alusastiaa, ”jotta lapsi syntyisi p…aan”. Eräältä romaniäidiltä vietiin keskosena syntynyt vauva toiseen sairaalaan hoidettavaksi eikä äidille edes kerrottu, missä lapsi on ja mitä sille on tapahtunut… Kirjoittaja on synnyttänyt pitkän lapsisarjansa sekä ennen järjestelmänvaihdosta että sen jälkeen ja itse nähnyt, miten rasismi ja rotuerottelu tunkevat myös sairaaloihin:

Vuosina 1986 ja 1988 kaksi lapsistani syntyi Dombóvárissa. Sairaalassa kyllä kuuli joskus mustalaisia haukuttavan, mutta rotuerottelua ei vielä ollut. Vuonna 1990 synnytin Miskolcissa. Silloinkin olimme samassa huoneessa, unkarilaiset [!] ja mustalaiset. Muistan, miten nuori mustalaisnainen pelasti unkarilaispotilaan hengen, kun häneltä oli unohdettu ottaa tippa pois, niin että suoneen oli vähällä mennä ilmaa. Vuonna 1997 olin taaskin Miskolcissa synnyttämässä. Silloin hätkähdin, kun lääkäri sanoi: ”Te olette opettaja, etsitään teille hyvä huone.” (Toisin sanoen: huone, jossa ei ole mustalaisia.) Jotakin oli jo alkanut tapahtua.

Vuonna 1999 Miskolcissa rotuerottelu oli jo täydessä käynnissä. Unkarilaiset ja mustalaiset olivat tiukasti eri huoneissa. Vuonna 2003 rotuerottelu oli saanut taas uuden muodon. Se oli todella hämmentävää. Yksityispuolen potilaat olivat alakerran uusituissa huoneissa, joihin kuului kylpyhuone ja vessa. Julkisen puolen unkarilaiset potilaat (kuten minä) olivat toisen käytävän varrella, ja vessa oli käytävässä. Mustalaisnaiset taas oli viety toiseen kerrokseen. Kun minua synnytyksen jälkeen tuotiin synnytyssalista, näin käytävällä romaniystävättäreni Tündiken, joka oli sairaalassa vaatteita kaupustelemassa. Tietenkin ilahduimme, kun tapasimme, ja varmaan sen jälkeen minuakin luultiin mustalaiseksi, sillä minut vietiin toiseen kerrokseen. […] Olin samassa huoneessa kahden nuoren mustalaisnaisen kanssa, he auttoivat minua kaikessa, olin jo 41-vuotias ja synnytys oli rasittanut minua paljon pahemmin kuin heitä. Seuraavana päivänä tuli lääkäri aivan järkyttyneenä paikalle ja uutterasti anteeksi pyydellen selitti, että minut vietäisiin heti paikalla toiseen huoneeseen. Sanoin, että en lähde täältä minnekään, täällä on hyvä olla.

Ennenkin on julkisuudessa ollut esillä koulujen rotuerottelu: romanilapset pyritään usein automaattisesti työntämään erityiskouluihin, joista kunnon koulutukseen ja ammattiin ponnistaminen voi olla ylivoimaisen vaikeaa. Mutta sitä en ollut tajunnutkaan, että rotuerottelu voi alkaa jo syntymässä.

Mainokset

One Response to Hauska juttu ja tositarinoita

  1. Riitta sanoo:

    Tämä kiitollisuusraha on ainakin ihan totta, nykyäänkin. Asuimme miehen työn takia Unkarissa nyt 3-vuotiaan tyttäremme syntymän aikaan, ja kun kävimme tervehtimässä hoitanutta lääkäriä veimme paikallisen tulkin neuvojen ansiosta suomalaisten tuliaisten lisäksi kauniin kirjekuoren, jossa 50 000 forinttia. Tosin sain huomattavasti parempaa hoitoa sekä odotus- että lapsivuodeaikana kuin mitä ikinä olisin Suomessa saanut. Eikä maksettu sairaalan päivämaksuja, joten taisi rahallisesti mennä tasoihin kotimaan synnytyksen kanssa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: