Kurjuuden reunalla

helmikuu 10, 2018

Tässä blogissa on silloin tällöin ohimennen viittailtu ns. syväköyhyyteen  (mélyszegénység)  Unkarin yhteiskunnan ongelmana. Kun ylivelkaantuneen reaalisosialismin kulissit virallisine, komentotalouden pyörittämine täystyöllisyyksineen hajosivat, monet niistä, jotka menettivät työpaikkansa ja toimeentulonsa, eivät enää koskaan päässeet jaloilleen. Osa kansasta – paljolti, mutta ei pelkästään romaneja – on ajautunut pysyvästi sivuraiteelle, sukupolvelta toiselle periytyvään syrjäytymisen kierteeseen, sinnittelemään vailla koulutusta ja ammattia yhteiskunnan ja avustusjärjestöjen tarjoaman perin reikäisen turvaverkon varassa. Tätä kansanosaa koskee usein myös szegregáció, segregaatio eli apartheidin kaltainen eristäminen. Käytännössä monin paikoin romanit eivät vain asu erillään muusta väestöstä omissa kylissään tai ”ghetoissaan”, vaan heidän lapsensa myös käyvät eri kouluja tai luokkia, tietenkin huonommin varusteltuja, siitä huolimatta, että tilanne on lainvastainen ja sen johdosta on eri paikkakunnilla käyty useampia oikeusjuttuja.

Syväköyhyydessä elävät ihmiset ovat tietenkin helposti värvättävissä järjestäytyneen rikollisuuden ja prostituution käyttöön. Kuten sveitsinunkarilainen kirjailija Anna Maros neljä vuotta sitten kertoi Magyar Narancs -lehdelle, Zürichin punalyhtykaduilla ja ”klubeissa” työskentelee – hintoja polkien ja alan nokkimisjärjestyksen pohjimmaisina – valtavasti unkarilaisia prostituoituja, suurin osa ilmeisesti romaneja. Joukossa on varmasti myös pakotettuja tai painostettuja ihmiskaupan uhreja, mutta Marosin arvion mukaan suurin osa on tullut tieten tahtoen tätä tienestiä etsimään, sillä ”sutenööreistä suurin on köyhyys”.

Syväköyhyys lamaannuttaa jo aivan fyysisestikin, vie ihmiseltä voimat suunnitella toimintaansa pitemmällä tähtäimellä, opiskella tai kouluttautua. Syväköyhyys vie itsekunnioituksen, ryhdin ja puhtauden, pakottaa elämään päivästä toiseen kädestä suuhun ja turvautumaan mihin hyvänsä, mikä antaa hetken helpotusta. Syväköyhä ei jaksa eikä osaa säästää: silloin kun on rahaa, ostetaan lapsille kaakaokierrepullia, että edes joskus olisi jotain hyvää, vaikka loppukuusta jouduttaisiin näkemään nälkää. Tai sitten otetaan pikaluottoa sieltä, mistä saa, eli oman kylän koronkiskurilta, tai jäädään mahavelkaan oman kylän ruokatrokarille, joka myy elintarvikkeita luotolla ja hirmuisella korolla. Sähkö- tai kaasulaskuja ei pystytä maksamaan, joten vaikka verkko olisikin, virran tulo on usein katkaistu, ja valoa ja lämpöä saadaan erilaisilla käryttävillä, osaksi omatekoisilla vehkeillä. Talvisin palellaan. A nyomor széle (’Kurjuuden reuna’) -blogissaan Nóra L. Ritók kertoi muutama vuosi sitten koululaisista, joille ”talven riemut” on aivan outo käsite: syväköyhyydessä elävät lapset voi toki panna koulussa piirtämään kauniita lumihiutaleita ja iloisia lumiukkoja, mutta todellisuudessa talvi merkitsee heille tuskallista, jatkuvaa palelemista, usein myös likaisina ja haisevina, sillä peseytyminen ja veden lämmittäminen on käytännössä mahdotonta.

Niin, tämä ”Kurjuuden reuna” -blogi tarjoaa jatkuvasti kipeitä tosikertomuksia siitä, millaista elämä voi olla nykyajan Euroopassa. Ritók kertoo velkaloukkuun jääneistä, kaikkensa menettäneistä ihmisistä, jotka etsivät ruoakseen tähteitä roskiksista, vanhemmista, joilla ei ole varaa ostaa lääkkeitä sairaalle lapselleen, lapsista, jotka tulevat kouluun vielä lokakuussakin vähän hassuissa, vääränkokoisissa sandaaleissa, koska muita kenkiä ei ole. Lapsista, jotka eivät ole eläessään käyneet museossa tai elokuvateatterissa, eivät ikinä ole ajaneet raitiovaunulla tai liukuportaissa, eivät eläessään ole syöneet salaattia, eivät koskaan käyneet suihkussa tai vetäneet ylleen uimapukua. Lapsista, jotka tilaisuuden tullen näpistävät koulun polttouunin vierestä polttopuita, että saisivat kotiin edes hiukan lämmintä. Lapsista, jotka vasta koulu tai avustusjärjestö tutustuttaa vesiklosettiin tai banaaneihin, lapsista, jotka ilman avustusjärjestön apua eivät ikinä pääsisi pääkaupunkiin tai eläintarhaan. Nämä lapset elävät meidän Euroopassamme aivan erilaisessa todellisuudessa kuin me.

Romanien asuttama ”ghetto” (cigánytelep) Karcagissa, itäisessä Unkarissa. István Husztin kuva Index.hu-sivustolta.

Ritókin perustama ”Aitohelmisäätiö” (Igazgyöngy Alapítványtoimii Itä-Unkarissa Berettyóújfalun seudulla, joka on Unkarin köyhimpiä alueita. Säätiön varsinainen päätavoite on lahjakkaiden lasten ja nuorten tukeminen, etenkin kuvataideopetuksen kautta. Kuvataidekoulun ohella säätiö tekee ruohonjuuritason humanitaarista työtä, ruoka- ja vaateavun toimittamista myöten, ja pyrkii perheitä tukemalla edistämään Unkarin romanien integraatiota. Toinen hieman vastaavanlainen projekti, jota olen viime vuosina seuraillut sivusta, avustaa Tarnabod-nimistä kylää, jossa asuu enimmäkseen työttömiä romaniperheitä, ja tukee siellä koulua pyörittävän Maltan ritarikunnan avustusjärjestön toimintaa. Kylän tilanteesta on kerrottu saksaksi Pusztastrangerin blogissa ja suomeksi täällä.

Ja tottakai Unkarin köyhimpiä auttavat monet muutkin järjestöt, seurakunnat ja yhteisöt. Mutta näin pohjoismaisen hyvinvointivaltion kasvattina sitä kysyy: missä on valtio? Tietenkin myös valtio vakuuttaa tukevansa köyhiä ja edistävänsä romanien integraatiota parhaansa mukaan. Vuosi sitten hallituksen tiedottaja Zoltán Kovács Politicon palstoilla yltyi melkoiseen kaunopuheisuuteen vastineessaan Amnesty Internationalin tutkijan kirjoitukseen Unkarin romanien kurjasta tilanteesta. Tietenkin ongelmia on, myöntää Kovács, mutta Orbánin hallitus on tehnyt niiden korjaamiseksi enemmän kuin yksikään edeltäjänsä. Työllistämisohjelma (közmunka, eli työttömien pakottaminen nälkäpalkalla pusikoita raivaamaan) on Kovácsin mukaan onnistunut palauttamaan monia työmarkkinoille (kriittiset lähteet taas väittävät, että közmunka-järjestelmä nimenomaan ei pysty tähän vaan toimii vain työttömyystilastojen kaunistajana). Orbánin hallitus on myös, Kovács muistuttaa, ajanut Euroopassa läpi yhteisen romanistrategian ja kieltänyt vihapuheen uudessa perustuslaissa. (Siitä huolimatta rasistinen vihapuhe on edelleen ongelma Unkarissa, väittää Euroopan neuvoston asiantuntijaryhmän kolmen vuoden takainen raportti.) Ja lapset saavat lastentarhassa ja koulussa ilmaiset ateriat, joten nälkääkään ei pitäisi enää olla!

Todellakin – Unkarin hallituksen on jo muutaman kerran ilmoitettu ”tehneen lopun lasten nälästä”. Nimenomaan näin ilmaisi asian inhimillisten voimavarojen superministeri Zoltán Balog parin vuoden takaisessa haastattelussa – jos jossain vielä lapset ovat nälässä, se tapahtuu koulun ulkopuolella, siihen ovat osasyyllisiä lasten vanhemmat, ja kaiken lisäksi myös viikonloppujen ja lomien ajaksi on suunnitteilla lasten ruokahuollon turvaavia ohjelmia.

Samaa on lausunut myös Orbánin virallinen neuvonantaja, sosiologi Zsuzsa Hegedűs, jonka erityisenä toimialana on lasten köyhyyden ja syrjäytymisen torjuminen. Hegedűsin johtama Minden Gyerek Lakjon Jól (‘Kaikki lapset kylläisiksi’) -säätiö jakaa köyhille perheille kasvisten siemeniä kotivaraviljelyä varten, porsaita ja kananpoikia. Itse asiassa, kuten viime vuosina hallituksen linjoilla liikkuvasta oikeistolaisesta äänitorvesta kriittiseksi kanavaksi muuttuneen HírTV:n ajankohtaisohjelma Célpont äskettäin paljasti, suuri osa Hegedűsin jakelemista kananpojista kuoli päivän-parin sisällä, eivätkä kaikkein epätoivoisimmassa köyhyydessä elävät ihmiset noin vain pysty hoitamaan ja ruokkimaan kotieläintä kuukausikaupalla tai perustamaan ja huoltamaan kasvimaata, jossa siemenpussit muuttuisivat porkkanoiksi, kurpitsoiksi ja kaaleiksi. Ilmeisesti Hegedűsin säätiö näyttävine tempauksineen nielee veronmaksajien rahoja tuottamatta vastineeksi juuri mitään.

hegeduszsuzsa-800x600.jpg

Zsuzsa Hegedűs nousemassa paljon puhutusta työsuhde-Audistaan. MTI:n kuva (Zsolt Szigetváry) Zárójel-blogista.

Nämä uutiset saivat viime viikolla riippumattoman uutisportaali Mércen toimittajan Nóra Diószegi-Horváthin käämit kärähtämään. Vilpittömän tuohtuneessa kirjoituksessaan Diószegi-Horváth julistaa Hegedűsin yhdeksi Orbánin järjestelmän tuhoisimmista toimijoista. Hegedűs poseeraa uutiskameroille lahjaporsas sylissään ja väittää lopettaneensa lasten nälän, samalla kun hänen säätiöönsä katoaa satoja miljoonia forintteja ”kuin sukkia pesussa”, kuten Magyar Narancs asian ilmaisee. Tämän halpamaisempaa sumutusta on harvoin nähty, lataa Diószegi-Horváth:

Nyttemmin he eivät enää välitä edes ulkoisesta vaikutelmasta. Satoja miljoonia on kulunut, mutta alkuaan mahtimenestyksiksi kuulutetut ohjelmat ovat supistuneet tai toteutuneet vain kerran, näytösluontoisesti. Hegedűsin säätiön kotisivua ei ole päivitetty vuosiin, puhelin on suljettu, ettei ketään voisi edes vaatia tilille siitä, mitä hemmettiä tämä säätiö oikein puuhaa. Täsmällisiä tiliselvityksiä ei tietenkään ole. [Säätiön sivuja on näköjään viime päivinä korjailtu ja lisätty sinne säätiön tiliselvitykset vuoteen 2016 saakka. Magyar Narancsin tietojen mukaan näitäkin on jälkikäteen muokattu. – Suom. huom.]
Ja moniko lapsi tuli kylläiseksi? UNICEFin tiedonannon mukaan Unkarissa 0–17-vuotiaista 25 prosenttia, siis joka neljäs lapsi elää köyhyydessä. Unkarin Tilastokeskuksen (KSH) tietojen mukaan alle 7-vuotiaista lapsista 42,2 % elää köyhyydessä, Budapest Intézet -tutkimuslaitoksen mukaan 130 000 lasta joutuu kokemaan jatkuvaa puutetta ja heistä noin 50 000 on säännöllisesti nälissään.

Korruptio, oligarkkien ja poliittisten päättäjien tolkuton rikastuminen on viime vuodet ollut Orbánin järjestelmän arvostelijoiden keskeisiä teemoja. On helppo paheksua ja päivitellä johtavien poliitikkojen loistoasuntoja ja upeita autoja, kalliita kelloja ja Louis Vuitton -laukkuja, luksuselämää, johon heillä ei virallisella palkallaan voisi mitenkään olla varaa. Usein näkee myös rinnastettavan esimerkiksi pääministerin kallista jalkapalloinnostusta ja terveydenhuollon tilannetta: Szent János -sairaalassa Budapestissa viime syksynä potilaat palelivat päällystakeissaan, kun lämmitys oli pettänyt, ja samaan aikaan julkisilla varoilla kustannettu lämmitetty nurmi on ainakin kahdeksalla jalkapallostadionilla. Tällaiset rinnastukset voi tietenkin kuitata demagogiaksi ja populismiksi – voisivatko esimerkiksi huippu-urheilun tukemiseen kulutetut varat siirtyä suoraan syöpälasten auttamiseen, tai katoaisivatko leipäjonot, jos valtio lakkaisi rahoittamasta oopperaa? Mutta jos joku nimenomaan kehuskelee ruokkineensa nälkäiset lapset ja lopettaneensa köyhyyden, samalla kun tähän suunnatut rahat on tuhlattu näyttäviin mutta tehottomiin tempauksiin ellei peräti hävitetty kokonaan muualle – tätä, jyrisee myös Diószegi-Horváth artikkelissaan, ei voi puolustaa kerrassaan millään.

(Jos nyt joku haluaa suoraan auttaa Unkarin puutteenalaisia: Igazgyöngy-säätiön tilitiedot löytyvät täältä, Tarnabodin kylää avustava vapaaehtoisryhmä ottaa vastaan avustuksia tilille nimellä Nemzeti Minimum Alapítvány, Magnet Bank, IBAN HU69 1620 0106 1157 1728 0000 0000, BIC: HBWEHUHB; tietoja-kenttään ”Tarnabod, adomány [= lahjoitus]”. Muitakin luotettavia auttajia varmasti löytyy. Ja jos olet sitä mieltä, että köyhyyttä on Suomessakin ja siitä kärsiviä lapsia olisi meidän ensisijaisesti autettava, niin suosittelen lämpimästi esimerkiksi Punaisen Ristin lahjoittajaksi ryhtymistä tai vaikkapa Lahja ja Veikko Hurstin laupeudentyön tukemista.)

Mainokset