Herrasväestä, roskaväestä ja erään tuhkauurnan seikkailuista

3 kesäkuun, 2012

Viimeksi kirjoitin unkarilaisesta herrasväen-isänmaallisuudesta. Tällä haaveiden operettimaailmassa elävällä, vielä sotien välisenä aikana jälkifeodaalista sääty-yhteiskuntaa ylläpitäneellä luokalla oli Unkarissa tietenkin vakiintunut nimikin, ”gentry” (tai unkarilaisessa kirjoitusasussa dzsentri), pikkuaatelisto, joka pyrki raivokkaasti pitämään hajurakoa rahvaaseen ja havitteli aristokraattisen huoletonta elämäntapaa, riittivät sitten rahkeet siihen tai eivät. Gentry-ihmisiä kritisoivat ja pilkkasivat kaikki 1900-luvun alun edistykselliset intellektuellit, joista useimmat puolestaan viimeistään Kádárin pehmososialismissa pääsivät kaanoniin, ja niinpä gentry-arvojen maineenpalautukseen on päästy vasta nyt.

Herraskaisten elämänarvojen omaksuminen ei kuitenkaan ole ihan yksinkertaista. Se ei onnistu pelkällä uskolla omaan erinomaisuuteen, vaan siihen vaaditaan myös ihan oikeaa sivistystä, yleistietoa, kielten ja kulttuurin tuntemusta sekä ennen kaikkea moraalista ryhtiä. Tähän on äskettäin tarttunut Népszabadság-lehden kirjoituksessaan ”Herraslapset harhateillä” (Úrigyerekek tévúton) Pál Engel, historiantutkija ja ilmeisesti eräänlainen Unkarin Matti Klinge, jota nyky-Unkarissa huolettaa uskottavan, sivistyneen ja porvarillisten arvojen parhaita perinteitä edustavan oikeiston puute:

Mutta ainakin niitä, jotka pitävät itseään ”kunnon unkarilaisina kristittyinä porvareina”, tahtoisin, omien muistojeni pohjalta, muistuttaa siitä, mitä tämä ilmaus aikoinaan merkitsi. Että oli aika, jolloin ”kristittyä porvaristoa”, ”herrasväen” maailmaa, niin raadollinen kuin se olikin, erotti syvä juopa henkisestä alamaailmasta ja roskaväestä. Ja jotta Unkarissa vihdoinkin voitaisiin puhua suhteellisen sivistyneestä konservativismista, tämä kuilu totisesti pitäisi luoda uudelleen.

Kirjoituksessaan Engel selostaa omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan sodanjälkeisessä Unkarissa ja niitä kristityn unkarilaisen herrasväen arvoja, joita hänen perheensä häneen iskosti. ”Kristitty” tässä viimeistään Horthyn aikana vakiintuneessa yhteiskunnallisessa merkityksessään ei tarkoita uskovaista tai uskonnollista vaan ennen kaikkea ”ei-juutalaista”, mutta siitä huolimatta todellisella sivistyneellä herrasväellä oli juutalaisia ystäviä ja tuttavia, eikä se ymmärtänyt eikä hyväksynyt juutalaisvainoja. (Varsinaisista natsipyöveleistä tai heidän myötäjuoksijoistaan taas monet valuivat sodan jälkeen luontevasti kommunistien riveihin, koska – kuten muuan Engelin artikkelissaan siteeraama herrasmies totesi – ”Unkari on niin pieni maa, ettei tänne ole riittänyt kuin yksi roskaväki”.) Herrasväki ei myöskään suvainnut kommunistiseen puolueeseen liittymistä, sillä herrasmies ei käännä takkiaan, ei esitä muuta kuin on, ei petkuta korttipöydässä eikä politiikassa. Sitä vastoin henkilötasolla työväenluokan ihmisten kanssa voitiin kyllä seurustella ja ystävystyäkin, jos niikseen tuli. Itse asiassa todellisen herrasmiehen tai hienon naisen ei sopinut valikoida ystäväpiiriään yhteiskuntaluokan tai syntyperän vaan inhimillisten ja moraalisten ominaisuuksien mukaan, eikä ”roskaväki” ollut varallisuuden tai koulutustason perusteella määräytyvä kategoria vaan moraalinen arvostelma.

Engelin kaltaiset, vanhanaikaiseen sivistysporvariston ja pikkuaateliston kulttuuriin kasvatetut ihmiset eivät koskaan voineet hyväksyä Unkarin reaalisosialistista järjestelmää, eivät edes sitä ”sosialistisen leirin hauskinta parakkia”, jollaiseksi Kádárin hallinnon loppuajat muotoutuivat — jolloin kaupoissa oli melkein kaikkea, tavallinen ihminen sai sanoa, katsella ja lukea melkein mitä hyvänsä ja matkustella melkein minne vain. Engel kirjoittaa myös, ettei ole koskaan pystynyt sulattamaan 1960- ja 1970-luvun länsieurooppalaista vasemmistoliberalismia ja sen hedelmiä, ympäristöaktivismia tai militanttifeminismiä myöten. Mutta, mikä mielenkiintoista, aivan samanlaista vastenmielisyyttä Engelissä herättää nykyisen oikeistohallituksen kurssi. Mitä tämä osaksi Horthyn aikaisilla arvoilla ratsastava ja niiden mainetta palauttava järjestelmä itse asiassa on rehabilitoimassa, kun koko lapsuutensa ajan äitinsä flyygelillä soittamaa Chopinia kuunnelleet ja isältään kastikehaarukan oikean paikan oppineet vanhat herrat katsovat aiheelliseksi purkaa poliittista turhautumistaan sosialistipuoluetta lähellä olevaan lehteen?

Vaihtoehdoksi sekä herrasväen-isänmaallisuudelle että ylikansalliselle proletariaatin veljeydelle tarjoutui Euroopassa 1900-luvun alkupuolelle tultaessa rahvaan-isänmaallisuuden muoto, jonka käyttövoimana oli usko eräänlaiseen syntyperäiseen aateluuteen – vaan ei sellaiseen aateluuteen, joka edellyttää kunniantunnon, eurooppalaisten sivistyskielten, pöytätapojen tai tanssitaidon vaivalloista oppimista. ”Veren ja maan uusaateli”, Neuadel aus Blut und Boden, perustui kansallisuuteen, tiettyyn ”ylempiarvoiseen” kansakuntaan kuulumiseen. Valitun kansan rotupuhtaat pojat ja tyttäret, jotka verellään ja hiellään olivat maan raivanneet ja sitä puolustaneet, ja heidän ”puhdas”, aito ja turmeltumaton talonpoikaiskulttuurinsa asetettiin rappeutuneen ylikansallisen herrasväen kaupunkikulttuurin vastapainoksi. Natsi-Saksan virallisessa ideologiassa Blut und Boden oli tietenkin aivan olennaisessa osassa, mutta samantapaisia äänenpainoja kuultiin kautta Euroopan, ja on kuultu näihin aikoihin saakka, etenkin poliittisessa populismissa: kansan (siis maan oman, alkuperäisen kansan) oikeustaju on lain yläpuolella, laithan ovat poliitikkojen, turmeltuneiden kaupunkilaisten ja kansainvälisten herranketkujen laatimia…

Unkarilaisessa kulttuurielämässä enemmän tai vähemmän Blut und Boden -henkinen ajattelu tunnettiin myös. Sen ”puhdasrotuiset” sankarit vain eivät olleet vaaleita ihannegermaaneja vaan unkarilaisten kylien kansaa, jota ei ollut turmellut muukalainen vaikutus. 1900-luvun alkupuolen Unkarissa tämän vieraan ja modernin turmeluksen edustajina, pahimpina vihollisina esitettiin toisinaan saksalaiset (tai saksankieliset itävaltalaiset), toisinaan 1. maailmansodan jälkeen naapurimaihin liitettyjen unkarilaisalueiden uudet herrakansat kuten romanialaiset tai slovakit, mutta hyvin usein myös juutalaiset, joita itäisen Keski-Euroopan nousevasta kaupunkiporvaristosta oli merkittävä osa ja jotka siksi näissä maissa usein saivat edustaa tyypillistä ketkua kaupunkilaista nousukasherraa, sekä vanhan ylimystön että perinteisen talonpoikaiston vihollista. Ja vähän samaan tapaan kuin Suomessa kansallisen kulttuurin alkuperäisin puhtaus oli 1900-luvun taitteessa heijastettu rajantakaisen Karjalan kalevalaisiin maisemiin, Unkarin kulttuuriväki loi kaihoisan katseensa Trianonin rauhassa menetettyyn Transilvaniaan, jossa unkarilaisen kulttuurin uskottiin kukoistavan erityisen alkuvoimaisena.

Transilvaniasta lähteneitä, jossain määrin Blut und Boden -hengessä toimineita kirjailijoita olivat sekä viime vuosina innokkaasti jalustalle nostettu Albert Wass että etenkin viime aikoina kulttuuri- ja ulkopoliittisen skandaalin ytimeen noussut József Nyirő, molemmat esimerkiksi uuteen kansalliseen opetussuunnitelmaan sisällytettyjä kirjailijoita. Siinä, missä Wassia vielä voidaan puolustella vähän samaan tapaan kuin amiraali Horthya itseään – upseeri ja herrasmies, joka historiallisista syistä taisteli saksalaisten rinnalla bolševismia vastaan mutta ei toki itse ollut mikään natsi – Nyirő on kovempi pala. Entinen katolinen pappi, joka aloitti kirjailijanuransa tunnelmallisilla kuvauksilla Transilvanian talonpoikien elämästä, oli Hitlerin unkarilaisen quislingin Szálasin hallituksen aktiivinen tukija ja Goebbelsin harras ihailija. Viime päivinä on nähty eräänlainen ulkopoliittinen musta farssi, kun Unkarin hallitus on halunnut toimittaa maanpaossa Francon Espanjassa kuolleen Nyirőn jäännökset haudattavaksi kotiin Transilvaniaan, mutta Romanian hallitus pysäytti uurnaa kuljettavan erikoisjunan, paikalliset viranomaiset eivät ole suostuneet antamaan lupaa hautaukseen, ja Blut und Boden -kirjailijan tuhkia ilmeisesti piilotellaan edelleenkin tuntemattomassa paikassa.

Tiistaina nähtiin Unkarin parlamentissa mielenkiintoinen ”keskustelu”. Jatkuvan välihuutelun ja metakan (johon puhemieskin yritti turhaan puuttua) keskeyttämänä ”gyurcsánylaisten” sosialistien (DK) opposition edustaja Ágnes Vadai esitti välikysymyksen: mitä oikein tarkoittaa hallituksen jatkuva Horthyn ajan maineenpalautuspolitiikka, kun nyt jo Nyirőn kaltaisia ilminatsejakin ollaan nostamassa takaisin kunniaan? Varapääministeri Tibor Navracsics ”vastasi” tukevasti asian vierestä: nuoliristiläisten (Unkarin natsien) suhteen tiliä tarvitsee tehdä yhden ainoan puolueen eli Unkarin kommunistisen puolueen, johon entiset natsit aikoinaan sodan jälkeen tulvivat, tai kommunistisen puolueen perillisten, nykyisten sosialistien. Vadain vastaus kannattaa siteerata tähän lopuksi kokonaisuudessaan ja samalla muistella, mitä jutun alussa siteerattu vanha herrasmies lausui ”roskaväen” käsitteestä:

Arvoisa herra ministeri! Pidän teitä hyvin älykkäänä ihmisenä. [metakkaa, naurua] Nyt olette osoittanut, että puolueuskollisuus pystyy kumoamaan älykkyytenne. Hävetkää, herra ministeri! [huutoa] Kysyin teiltä, mitä mieltä olette Horthyn kultista ja mahtaako Szálasin kultti olla myös heräämässä henkiin. Kysyin sitä oikeutetusti, sillä viime päivinä Unkarin lehdistö on äänekkäästi pitänyt asiaa esillä. Te haluatte Kansallisessa perusopetussuunnitelmassa opetuttaa nuorisolle József Nyirőtä, samaa József Nyirőtä, joka oli Szálasin parlamentin jäsen ja palvoi Goebbelsiä. [jatkuvaa huutelua] Vieläpä teidän puolueenne merkkihenkilö, Unkarin parlamentin puhemies, joka on kaksikymmentäkaksi vuotta ollut tämän parlamentin jäsen, osallistuu tämän ihmisen maineenpalautukseen. [kiivasta metakkaa] Hävetkää, edustajatoverini, ja hartaasti toivon, että jonakin päivänä vielä joudutte vastaamaan lapsillenne tästä häpeällisestä käyttäytymisestänne parlamentissa ja parlamentin ulkopuolella. [huutoa] Hävetkää! Vastaustanne en hyväksy.

 

PS. Pál Engelin artikkelin alussa muuten esitetään yksi mielenkiintoinen sivistyneistö-yläluokan tunnusmerkki. ”Siihen, missä unkarin kielen suomalais-ugrilaista alkuperää aletaan epäillä, päättyy tieteellisyys ja siitä alkaa henkinen ja poliittinen alamaailma.” ”Vaihtoehtoiset” esoteeris-isänmaalliset teoriat, joissa unkarin kielen alkuperä johdetaan milloin sumerista, milloin etruskista, milloin dravidakielistä, japanista, Atlantiksesta tai ulkoavaruudesta ja suomalais-ugrilainen kielisukulaisuus selitetään vihamieliseksi salaliittomeiningiksi, ovat nousseet takaisin maineeseen rinta rinnan äärioikeistolaisen Gedankengutin kanssa, ja usein niiden harrastajat ovat samoja henkilöitä. Tarkemmin täällä.


Pullansyöjät

4 helmikuun, 2012

Kohta pari viikkoa on mielessäni pyörinyt unkarilaisen Vasárnapi Hírek -viikkolehden julkaisema mielipidekirjoitus, kirjailija-toimittaja Krisztián Grecsón teksti otsikkonaan juuri tuo ”Pullansyöjät” eli Buktaevők. Otsikko viittaa kaveriin, joka aikoinaan opiskeli yhtaikaa kirjoittajan kanssa opettajankoulutuslaitoksessa. Iso, roteva ja järjenlahjoiltaan huomiotaherättävän heikko opiskelijapoika Alföldin lakeuksilta, näin kertoo Grecsó, piti tapanaan opetusharjoittelun lomassa syödä koululaisten eväspullat, ja kun joutui siitä tilille ja selittämään tekosiaan, ei osannut sanoa muuta kuin että ”oli nälkä”. Normaali oikeustaju kai sanoisi, että jos joku ei kykene tajuamaan tämmöistä moraalista perusvääryyttä, jos joku ei ymmärrä että opettajan ei kerta kaikkiaan sovi syödä lasten eväitä, niin tämän ihmisen paikka ei ole opettajankoulutuslaitoksessa, hänet pitäisi pistää pihalle heti. Vaan eipäs käynyt näin. Pustan pullarosvo varmaankin vetosi opettajien säälintunteisiin. Hänet ilmeisesti pakotettiin lupaamaan, että hän tästä lähin opiskelisi ahkerasti ja suoriutuisi tenteistä hyvin – ja niin hän suoriutuikin. Selvitettyään, miten vahtimestareita voitelemalla pääsee opettajien kaapille kurkkimaan tenttikysymyksiä etukäteen, pullansyöjäpoika ahkeralla ulkoaopettelulla läpäisi tentit, ja hänelle ojennettiin opettajandiplomi, kuulemma sitä juhlallista lupausta vastaan, ettei hän kuuna kullan valkeana yrittäisikään harjoittaa opettajan ammattia. Ja kuten asioita tunteva arvata saattaa, pullamies opettaa nykyään nousevaa polvea erään Alföldin pikkukaupungin alakoulussa.

Grecsón jutun loppupointti liittyy tietenkin presidentti Schmittin väitöskirjaplagiaattia koskevaan kohuun. (Tämä kohu on entisestään laajentunut: bulgarialaisen Georgievin tutkimuksen lisäksi on löytynyt toinenkin kunnolla mainitsematon käännösoriginaali, saksalaisen urheilututkijan julkaisu. Schmitt ei ole kyennyt antamaan kunnon selitystä – kohta kohun puhjettua annetussa radiohaastattelussa hän selitteli, että yhtäläisyydet Georgievin kanssa johtuvat saman ”lähdeaineiston” käytöstä, mutta sen lisäksihän työssä on hänen omia päätelmiään. Tämän jälkeen toinen tutkiva journalisti löysi ns. itsenäisen päätelmäosuuden takana olevan saksalaisen lähdeteoksen… Asiaa tutkimaan on nimetty komitea, joka antaa lausuntonsa maaliskuun loppuun mennessä. Ja jonkun englannintaitoisen Unkarin-tuntijan ansiosta piece of ScHmITt on päässyt jopa Urban Dictionaryyn.) Tämä pointti siis: joskus on tehtävä raskaita moraalisia päätöksiä. Jos joku ei tajua, että väitöskirjaksi ei riitä se, että lähdettä kunnolla mainitsematta kääntää (tai luultavammin: käännättää) 80% tekstistä yhden ja 10% toisen ulkomaankielisen tutkijan teoksista, niin hänelle ei kuulu myöntää tohtorinarvoa, ei edes ”pientä”. Ei vaikka miten olisi hieno mies ja sankari, tuonut isänmaalle olympiakultaa. Ei vaikka miten olisi vaikutusvaltainen mies, jonka mielen pahoittamisesta voi tulla ikäviä seurauksia. Ei vaikka miten olisi herttainen vanha äiti toivonut pojastaan tohtoria. Ei vaikka miten olisi kyseessä pelkkä muodollinen ele, josta ei ole mitään vahinkoa kenellekään, eihän Schmitt tule koskaan yrittämäänkään tieteelliselle uralle…

Mutta Schmitt sikseen, ilman tätä ajankohtaispointtiakin Grecsón tarinassa tiivistyy eräitä sentrooppalaisen kulttuurin ajattomia ja ikäviä puolia, eli ajattelutapa ja toimintakulttuuri, jota mielessäni ja mielelläni nimitän ”feodalismiksi”. Kärjistäen kuvatakseni: feodalismin maailma ei ole vaaka- vaan pystysuora, emme ole samalla tasolla ja samassa veneessä kaikki. Joukkuetta ei johdeta edestä, vaan kaikille on selvää, että säännöt eivät ole samat kaikille. Valta ei tule siitä hallinnollisesta rakenteesta, jonka osia me kaikki olemme, vaan ylhäältäpäin, kullakin portaalla lääninherra jakaa sitä seuraavaksi alemmalla portaalla sijaitseville vasalleilleen, ja nämä puolestaan eteenpäin. Tästä seuraa myös, että missä asemassa oletkin, et ole vastuussa työstäsi alempana oleville etkä myöskään koko systeemille, vaan vastuu ja kiitollisuudenvelka kohdistuvat aina ylöspäin, pahimmassa tapauksessa siihen kaveriisi, jolta olet valtasi tiettyjä ystävänpalveluksia vastaan saanut. Eikä systeemi ole ystävämme, joka palvelee meitä kaikkia ja kuuluu meille kaikille, vaan vihamielinen viidakko, jossa opitaan jäämään eloon löytämällä ne tarpeelliset porsaanreiät. (Tästä yksi konkreettinen esimerkki on opinto- ja tutkintovilppi. Suomessa on totuttu ajattelemaan, että oppilaitoksessa aikuiset ihmiset ovat oppimassa asioita oman etunsa tähden, ja se, joka huijaa, tuottaa vain haittaa itselleen ja sitä paitsi loukkaa rehellisiä tovereitaan. Monissa muissa maissa taas lunttaustekniikka opitaan viimeistään lukiossa, ja se on hiljaisesti mutta yleisesti hyväksytty itsenäistymisen ja aikuistumisen muoto, osa systeemissä selviytymisen oppimista.)

Vielä ikävämpi seuraus on, että tunteakseen asemansa turvatuksi moni lääninherra voi joutua kiusaukseen ympäröidä itsensä sellaisilla ihmisillä, jotka taatusti ovat häntä itseään tyhmempiä ja asiantuntemattomampia ja siksi vaarattomia. (Tämä on yksi tällä hetkellä Unkarin hallitukseen kohdistuvan kritiikin kärjistä: maan talous on kuralla siksi, että vastuuasemissa ei istu parhaita asiantuntijoita vaan niitä, joilla on pääministeri Orbániin ja hänen lähipiiriinsä parhaat välit.) Ja ehkä kaikkein ikävintä henkilötasolla on, että valta-asemaan päässeiltä joskus puuttuu kaikki empatia entisiä kohtalotovereita kohtaan. Minun ylenemiseni ei johdu objektiivisista asioista kuten organisaation tarpeista tai minun objektiivisesta pätevyydestäni, vaan se on taitavan suhdetoiminnan ja onnenkantamoisten ansiota. Siksi minun ei tarvitse tuntea mitään solidaarisuutta niitä kohtaan, jotka vielä rehkivät minun entisessä asemassani, eikä nolostella omaan asemaani liittyviä etuoikeuksia – kysymyshän ei ole systeemistä yleensä vaan tietyistä henkilöistä ja ennen kaikkea minusta. ”Ei minuakaan kukaan koskaan tukenut”, töksäytti Saksassa työskentelevän ystäväni saksalainen työkaveri, kun oli puhe nuorten auttamisesta uralla eteenpäin.

Tämä on nyt aika rankkaa tekstiä ja myönnän, erittäin kärjistettyä. Ja hyvänen aika, kyllähän Keski-Euroopan sivistyneet olot ovat vielä kaukana siitä primitiivisestä feodalismista, joka joissain köyhemmissä maissa kukoistaa. Tarkoitan niitä maita, joissa poliittiset päättäjät jostain ihmeen syystä aina valikoituvat tietyistä suvuista, joissa pahoinpitelyn uhriksi joutunut ei soita poliisille vaan lankomiehensä kehonrakentajakavereille, joissa kunnollista terveydenhoitoa ja opetusta saa vain isolla rahalla yksityisistä sairaaloista ja kouluista, ja joissa iltaisin (kuten sivumennen sanoen unkarilaiselta kuulostavaa sukunimeä kantava Nicholas D. Kristof kertoo Pakistanista) hienommissa kaupunginosissa pörähtävät käyntiin sadat generaattorit, koska rikkaat eivät välitä syöttää verorahoillaan korruptoitunutta valtiokoneistoa, joka ei kuitenkaan koskaan saa rakennetuksi toimivaa julkista sähköverkkoa… Jos feodalismilla tarkoitetaan tätä, niin Keski-Euroopassa toki ollaan aivan eri planeetalla.

Meillä Sentroopassa feodalismi ei toimi demokraattisen yhteiskunnan tukirakenteiden ja turvaverkkojen korvikkeena vaan niiden sisällä. Olematta historian tai valtio-opin asiantuntija heitän hatusta arvelun, että taustalla on valistuneen itsevaltiuden ihanne. Toisin sanoen valistus, siihen perustuvat sivistysihanteet, joihin kuuluu itsehillintä, kohtuullisuus ja alempien kansankerrosten humaani kohtelu, sekä tietty määrä pääomaa ja rikkautta, joka ei ole pelkästään ohuen oligarkkikerroksen vaan myös laajan sivistysporvariston ulottuvissa – jolle hallitsijaan ja hallitsijan virkakoneistoon tukeutuminen on ollut turva vanhanaikaisen aristokratian mielivaltaa vastaan. Ja tukeutuessaan ja soluttautuessaan tähän Keski-Euroopan monarkioiden hierarkkiseen virkakoneistoon myös porvarillinen viranhaltijakunta muuttui vähitellen feodaaliaristokratian moderniksi, valistuneeksi pehmoversioksi. Sitä vastoin känsäkouraisen kansan, talonpoikien, palkollisten ja proletaarien kanssa se ei koskaan tosissaan solminut yhteiskuntasopimusta tai istunut samaan veneeseen. Valistuneen hallitsijan kuuluu kohdella kansaa ystävällisesti ja suopeasti, mutta kaikki tietävät, että säännöt eivät edelleenkään ole kaikille aivan samat.

Vanhoja feodalismin, sääty- ja luokkayhteiskunnan, kahden kerroksen ihmisten ja kaksinaismoraalin perinteitä ei siis ole koskaan virallisesti lyöty hajalle eikä heitetty menemään – paitsi välillä ja mukamas entisissä sosialistimaissa. (Reaalisosialismin aikana puolestaan vallitsi peilikuvafeodalismi, johon yhtä lailla kuului hallitsijoiden mielivalta ja etuoikeutettujen luokkien luominen, ja jossa myös kukoistivat valehtelu ja kaksinaismoralismi.) Ja niiden pohjalta on rakentunut jonkinlainen keskieurooppalainen demokratiaymmärrys, joka on päältä katsoen samannäköinen mutta sisältä kuitenkin erilainen kuin meillä Pohjoismaissa. Sen runkona on vanha hieno, monenlaista kaunista turhuutta sisältävä tapa- ja elämäntapakulttuuri, jonka kääntöpuoli on juuri siinä, että säännöt eivät ole kaikille samat. Niinpä demokraattiset lait ja laitokset, niin kuin entisaikaan kuninkaiden ja paikallisruhtinaiden käskytkin, on tehty kierrettäviksi eli luovasti sovellettaviksi. Ja jokainen tietää, että se, mitä on juhlallisesti vakuutettu ja kenties vielä valalla tai sinetillä vahvistettu, ei ole koko totuus.

Ja millähän lihaksilla minä moukka nyt latelen tämmöisiä tuomioita Keski-Euroopan demokraattisille sivistysvaltioille? Eikö muka Suomessa ole hyväveliverkostoja, vaalirahoituskähmintöjä ja kassakaappisopimuksia? Eikö muka Suomessa kukaan työpaikkakiusaa tai käytä väärin esimiesasemaansa? Eivätkö viime aikoina nähdyt valelääkärit ja valehoitajat, jotka oikeasti ovat voineet vaarantaa jonkun hengen tai terveyden, ole vielä paljon pahempi juttu kuin se, että joku poliitikko yrittää vahvistaa uskottavuuttaan plagioidulla väitöskirjalla? Onko joustavuus byrokratian typeryyksien äärellä, kaiken lisäksi hienoon ja kohteliaaseen tapakulttuuriin verhottu joustavuus, todella aina huonompi vaihtoehto kuin ynseä ”meillonsellaset säännöt”?

Kun en ole politiikan enkä hallintojärjestelmien asiantuntija, en osaa tässä kertoa kuin omasta ruohonjuuritason mahatuntumastani ja omista yliopistomaailman kokemuksistani. Kohta kahdentoista Keski-Euroopan yliopistovuoteni aikana olen kuullut useita alussa referoimani Pullapojan tarinan tapaisia tositapauksia: N.N. päästetään armosta läpi tenteistä, hänen kaikkien mahdollisten rimojen alle jäävä kurssityönsä/gradunsa/väitöskirjansa hyväksytään, vain jotta hänestä päästäisiin eroon, tai vain koska hän on niin mukava ihminen ja ”eihän siitä ole harmia kenellekään, kun ei hän kuitenkaan koskaan tule tekemään uraansa alalla X”, vain koska hän on sen ja sen kaveri… Suomesta tiedän yhden (1) tällaisen tarinan, ja senkin vain useamman ns. luotettavan tahon kautta ja vuosien takaa: N.N:n, hienon ihmisen mutta jossain suhteessa alalle X täysin soveltumattoman henkilön, lopputyö oli täydellinen katastrofi, mutta hänet päästettiin läpi ja annettiin todistus käteen, sillä ehdolla että hän – aivan kuin Pullapoika – lupasi pyhästi koskaan olla toimimatta alalla X.

Toisin kuin pustan pullamies, suomalainen piti sanansa.


Herr Doktor! Doktor úr!

12 tammikuun, 2012

Taannoin keskusteltiin työkaverien kanssa keskieurooppalaisuuden kriteereistä. Minä ehdotin sitä silmäänpistävää seikkaa, että juristit kuten lääkäritkin valmistuvat suoraan perustutkinnon suorittaessaan tohtoreiksi, eli tyypillinen Herr Doktor ei ole lääkäri eikä tiedemies vaan usein semmoinen, joka Suomessa voisi tituleerata itseään varatuomariksi ja toimii esimerkiksi asianajajana (tai jossain firmassa, tai vaikka vähän korkeampana poliisivirkamiehenä). Sain hieman ärtyneen vastauksen, että Bolognan myötä näin ei enää ole. Mutta tittelihullujahan täällä ollaan, ja sen täkäläiset sentään myöntävät joskus itsekin.

Vaikka tohtorinarvo ei (ainakaan Saksassa eikä Itävallassa) virallisesti aivan tarkkaan ottaen kuulu henkilönnimeen, se voidaan merkitä virallisiin henkilödokumentteihin, ja käytännössä sitä kuuluu käyttää. Kun lapseni aloittivat koulun Wienissä, keskimmäisen opettaja saatuaan kyselemällä selville, mitä työtä teen, suorastaan vähän hermostuneena huomautti, että jos kerran olen yliopiston professori niin varmaan olen tohtorikin, ja siinä tapauksessa se Dr. kuuluu kirjoittaa näkyviin, muuten vaikuttaa kuin yrittäisin esiintyä väärällä nimellä. No nyt Dr. seisoo paikallisessa sairausvakuutuskortissani, ja jokainen milloin mitäkin paikkaani sorkkiva hoitohenkilö muistaa puhutella minua asianmukaisesti. Hupaisinta on ollut hammaslääkärillä. Hoidatan purukalustoani yliopiston klinikalla, missä suuni kimpussa häärii ainakin pari kandia kerrallaan, ja vahvistukseksi haetaan vähän väliä joku johtava tai  yli- tai mikä lieneekään lääkäri. Silloin kun kaikki nämä henkilöt sattuvat olemaan naispuolisia, syntyy kohtauksia, joista tulee mieleen Calamari Union kaikkine Frankeineen: Frau Doktor, avaisitteko suutanne vähän enemmän? Ja Frau Doktor, näyttäkääpäs peilillä tästä. Te, Frau Doktor, voitte sillä välin hakea lisää amalgaamia. Frau Doktorilla on tässä bukkaalipinnalla kariesta, voitte hoitaa sen saman tien, Frau Doktor

Eikä tässä kaikki. Minulta meni vuosi sen tajuamiseen, että olen Univ.-Prof. Dr. koska Itävallassa pelkäksi professoriksi ilman universiteettietuliitettä nimitetään jokaista oppikoulun tai muun vähänkin korkeamman oppilaitoksen opettajaa. Ja sen jälkeen meni vielä useampi vuosi ennen kuin ymmärsin, miksi jotkut kollegat käyttävät pitkää rimpsua Univ.-Prof. (tai, apulaisprofessoreilla, Ao. Univ.-Prof.) Mag. Dr. Se ei johdu siitä, että heillä olisi maisterinpaperit jostain ihan toiselta alalta kuin tohtorinarvo (vähän niin kuin useamman tohtorintutkinnon suorittaneet ihmiset käyttävät Saksassa titteliä Dr. Dr., Itävallassa DDr.), vaan siitä, että kaikki tohtorit eivät ole maistereita. Pelkät tohtorit ovat niitä, jotka ovat valmistuneet muutama vuosikymmen sitten, vanhassa systeemissä, jossa humanistitkin valmistuivat suoraan tohtoreiksi tekemättä siinä välissä mitään maisterintutkintoa.

(Epätieteellinen eli riittämättömästi perusteltu mutta vankka vakaumukseni on, että nämä perinteiset keskieurooppalaiset tohtoruudet (ainakin humanistisilla aloilla) vastaavatkin korkeintaan suomalaista maisteria. Ja suoraan sanoen olen ihan viime aikoinakin nähnyt omilta lähialoiltani pari paikallista väitöskirjaa, jotka minusta kelpaisivat Suomessa tasoltaan korkeintaan graduiksi, ja ollut läsnä tohtorinväitöksessä, joka muistutti meikäläistä lisensiaattiseminaaria – väitöskirja oli julkaisematon, sen tarkastajat omasta talosta, eikä muitakaan ulkopuolisia tilaisuudessa ihmeemmin näkynyt. Tämän takiahan keskieurooppalaisessa järjestelmässä tarvitaan habilitaatio, eli meikäläistä dosentuuria vastaava prosessi: ulkopuolisten tarkastajien ja julkaistun työn perusteella varmistetaan, että tästä tyypistä todellakin on yliopiston opettajaksi ja tutkijaksi.)

Vaan nyt kun Bolognan prosessi jyllää Euroopan yliopistomaailmassa, kaiken pitäisi olla transparenttia ja kompatiibelia, ja tohtorisysteemitkin menevät uusiksi. Erityisen meheviä hedelmiä tämä uudistus kantaa Unkarissa, jossa systeemi oli ennestäänkin mutkikas: ns. pikkutohtorin arvon (kisdoktori) lisäksi, joka siis oli tämmöinen meikäläisen vanhan systeemin kahden ällän maisteria vastaava keskieurooppalainen tohtoruus, on iso tohtorinarvo (nagydoktori), jonka yleensä saavuttavat vasta kypsään ikään ehtineet tiedemiehet (aniharvoin -naiset…) vuosikymmenten aktiivisen tieteenteon jälkeen. Tähän päälle on sittemmin rakennettu yleiseurooppalaisen mallin mukainen (?) PhD-koulutus, mutta miten se toimii ja suhteutuu aikaisempiin systeemeihin, sitä älkää kysykö. Olen tarpeeksi monta kertaa turhaan yrittänyt selityttää sitä itselleni.

Joka tapauksessa olennaista on, että tohtoruus ei Keski-Euroopassa merkitse valkotakkia tai tieteellistä kutsumusta vaan on jo iät ja ajat ollut sivistysporvariston säätyläisyysmerkki. Niinpä jokainen vähänkin itsekunnioitusta omaava virkamies ja isompi poliitikko tarvitsee tohtorin arvon, ja ellei aika, istumalihaksisto ja kirjallinen ilmaisutaito riitä väitöskirjan vääntämiseen itse, saatetaan turvautua ulkopuoliseen apuun tai sitten kootaan tekstit itse copypeistaamalla. Kuuluisin viime aikojen esimerkkihän on Saksan puolustusministeri Karl-Theodor zu Guttenberg, jonka väitöskirjan tekstistä melkoinen osa oli lähdettä mainitsematta muualta kopioitua. Vähän aikaa vastaan änkytettyään Guttenberg erosi ja lopetti poliittisen uransa, Bayreuthin yliopisto puolestaan peruutti hänen tohtorinarvonsa.

Kuten jo viimeksi kirjoitin, saksalaiset ovat tosikkoja ja pökkelömäisiä, itävaltalaiset ottavat asiat rennommin. Itävallan ”kokoomusta” ÖVP:ta edustava entinen opetusministeri (!), nykyinen EU-komissaari Johannes ”Gio” Hahn on  väitellyt filosofian tohtoriksi vuonna 1987 (väitöskirja käsitteli kaupunkia ilmiönä filosofian näkökulmasta) teelmällä, jonka omaperäisyydestä nousseet epäilyt ovat pyörineet otsikoissa jo pitkään. Lopulta asia tutkitutettiin ihan virallisesti, ja vuonna 2009 työn todettiin olevan ei ehkä varsinainen plagiaatti mutta kenties harmaalla vyöhykkeellä ja joka tapauksessa tieteellisenä tutkimuksena luokaton. Lähteisiin on kyllä viitattu eikä lainausmerkkejä ole unohdettu ihan joka paikasta, mutta muuten tohtori Hahnin teoksessa ”soppa on liian laihaa”, kuten täälläpäin sanotaan, eli siellä omaperäinen tieteellinen ajatus kaveriaan ehtii mutta turha on työse. Mm. vihreiden poliitikkojen vaatimuksista huolimatta Wienin yliopisto ei kuitenkaan ole lähtenyt riistämään Hahnilta tohtorinarvoa. Mitä turhia.

Mutta unkarilaiset ne vasta osaavat. Eilen tömähti nettiin, HVG-viikkolehden verkkosivuille, uutinen, jonka mukaan Unkarin presidentti Pál Schmitt, tuo oikeinkirjoitusvaikeuksistaan tunnettu valtionpäämies, entinen huippu-urheilija ja urheilubyrokraatti, on kopioinut (tai antanut kopioida) liikuntatieteen väitöskirjastaan suurimman osan, jopa 180 sivua kaikkiaan 215-sivuisesta hengentuotteesta. Vuonna 1992 korkeimman arvosanan summa cum laude saanut väitöskirja, joka käsittelee nykyajan olympialaisten ohjelmaa, on siis enimmäkseen sanatarkkaa, toisinaan hieman lyhenneltyä käännöstä bulgarialaisen Nikolai Georgievin vuonna 1987 valmistuneesta ranskankielisestä tutkielmasta. Presidentin kanslia on toistaiseksi kiivaasti torjunut koko syytöksen. Schmitt on toki tuntenut Georgievin ja työskennellytkin hänen kanssaan kansainvälisessä olympiakomiteassa, joten Georgievin työhön viitataan teoksen tekstissä. Ei kuitenkaan varsinaisissa lähdeviitteissä tai bibliografiassa, koska näitä ei koko väitöskirjassa kuulemma ole laisinkaan. Schmitt on muistelmissaan kertonut väitelleensä ”filosofian historiasta” (!), koska hänen vanha äitinsä toivoi pojastaan tohtoria, ja jossain varhemmassa haastattelussa hän toteaa lupsakasti, että onhan hänellä ”pikkutohtori” liikuntatieteestä mutta tohtorin titteliä hän ei käytä. Viime aikoina hän on kuitenkin esimerkiksi allekirjoittanut koko nykyisen Fidesz-parlamentin runnoman ennätysrunsaan lakitulvan nimellä dr. Schmitt Pál.

Kuten odottaa saattaa, unkarinkielinen verkko lainehtii nyt toinen toistaan henkevämpiä kommentteja tähän skandaaliin. (”Plagiaatti? Enhän minä osaa edes kirjoittaa koko sanaa.”) Muuan kotimaansa poliittisesta tilanteesta muuten perin juurin masentunut kollega juuri huomautti, että tämä kommenttitulva on sentään pelastanut hänen uskonsa kansansa lahjakkuuteen. Kenties kaikkein olennaisimman huomion teki se kirjoittaja, joka muistutti, että Unkarin tasavallan presidentiksi on aikoinaan virallisesti valittu dr. Schmitt Pál. Koska tohtoruus on osa nimeä, presidentiksi on siis valittu joku, jota ei ole olemassakaan. Ollapa se näin helppoa.