Vielä Wienin porteilta

maaliskuu 9, 2018

Tarina kansliaministeri János Lázárin kuuluisasta Wien-pelotteluvideosta jatkuu. Useammat unkarilaiset kriittiset viestimet ovat lähettäneet toimittajansa Wieniin faktantarkistusmatkalle. Uutisportaali 24.hu löysi kameransa eteen saman turbaanipäisen miehen, joka esiintyy Lázárinkin videolla; korosteisella mutta täysin ymmärrettävällä saksan kielellä mies ihmettelee, miksi häntä on kuvattu ja miksi ihmeessä väitetään, että täällä olisi epäjärjestystä ja rikollisuutta. Favoritenissa kasvanut toimittaja Bernhard Odehnal puolestaan kertoo heti videon nähtyään kiukuissaan kirjoittaneensa ministeri Lázárille ja kutsuneensa tämän tutustumaan asioiden todelliseen tilaan. ATV-kanava kuvasi omaan reportaasiinsa vertailukohdaksi todellisia katunäkymiä Budapestista, missä köyhyys, likaisuus ja rikollisuus näkyy aivan toisella tavalla kuin Lázárin videossa.

Tällä välin on tosin Wienissä tapahtunut oikeasti jotakin kamalaa: 23-vuotias afgaanimies on puukottanut hengenvaarallisesti neljää ihmistä. (Puukotus ei kylläkään tapahtunut Lázárin kauhistelemassa Favoritenin kaupunginosassa vaan Leopoldstadtissa, 2. kaupunginosassa, jossa toki on etenkin Praterin huvipuistoalueen ja Pratersternin aseman lähistöllä vähemmän miellyttäviä, mm. katuprostituutiosta tunnetuksi tulleita kortteleita.) Puukottaja on poliisille kertonut tekonsa syyksi, että hänellä oli ”paha, aggressiivinen olo ja koko elämäntilanne raivostutti”, ilmeisesti pelissä saattoi olla myös huumeiden vaikutus.

Ilmiöhän on tunnettu Euroopan suurkaupungeissa, ja itse asiassa juuri viime viikolla siitä kirjoitti Profil-lehti. Vaikka väkivaltarikollisuus kokonaisuudessaan on Itävallassa koko ajan vähentynyt, ihmisten subjektiivinen turvattomuudentunne kasvaa, ja yhtenä syynä on puukotusten lisääntyminen. Siinä, missä ennen kapakka- tai katutappeluissa nyrkit heiluivat, vedetään tietyissä piireissä nyt heti veitset esiin. Puukotuksia on lähes mahdoton ennalta ehkäistä, koska veitsien hallussapidon valvonta on käytännössä mahdotonta, ja tositilanteessa puukonheiluttajan torjuminen vaatisi todella ammattimaiset itsepuolustustaidot. Profilin haastattelema sosiaalityöntekijä kertookin korostavansa ohjaamilleen nuorukaisille, että ”jos puukkoon tartut, lähdet varmasti tilanteesta piipaa-autolla, joko ambulanssin tai maijan kyydissä”. Holtittomaan väkivallankäyttöön ovat alttiita syrjäytyvät, huumeiden ja rikollisuuden pariin valuvat maahanmuuttajamiehet, ja Wienissä etenkin nuoret afgaanit ja tšetšeenit, jotka usein ovat tulleet jo valmiiksi traumatisoivista oloista väkivallan keskeltä, ovat saaneet perin huonon maineen.

Ongelmana on siis nuorten, väkivaltaan taipuvaisten miesten syrjäytyminen ja rikollistuminen. Liittokansleri Kurz on kuitenkin käyttänyt tilaisuutta hyväkseen kerätäkseen ”maahanmuuttokriittisten” piirien sympatioita. Kurzin eilisen twiitin mukaan ”selvää on, että viime vuosina maahanmuutto- ja turvapaikkapolitiikassa on tehty paljon virheitä. Rajoittamaton maahanmuutto on syynä moniin ongelmiin, joita nyt kohtaamme. Uusi hallitus pyrkii siis korjaamaan nämä viime vuosien virheet.” Tämän persupopulistisemmaksi asiaa tuskin pystyy vääntämään: myytti ”rajoittamattomasta maahanmuutosta” (”rajoittamatonta” se ei ole ollut Itävallassakaan!) ongelmien syynä, todellisen ongelman eli syrjäytymisvaaraisten maahanmuuttajien valvonta- ja kotouttamisresurssien puutteen peitteleminen ja edellisen hallituksen syytteleminen on kaikki ahdettu yhteen lyhyeen twiittiin.

Unkarin hallituksen vaikutuspiiriin kuuluvassa mediassa Wienin puukotusuutinen on otettu voitonriemuisesti vastaan. Sen nähdään vahvistavan ministeri Lázárin kohuvideon väitteet siitä, miten Wien maahanmuuton takia hukkuu rikollisuuteen ja epäjärjestykseen. Ja samaa mieltä ovat Itävallassakin ilmeisesti olleet myös monet keltalehti Kronen Zeitungin ”maahanmuuttokriittiset” lukijat, jotka ovat kommentoineet uutista Lázárin videosta. Näinhän nämä asiat koetaan: yhdestä väkivaltarikoksesta – monien joukossa, joita suurkaupungissa tapahtuu – nostetaan esiin kaikkein pelottavimpana piirteenä se, että tekijä oli maahanmuuttaja ja muslimi. (Ei sitä, että poliisin ennestään tuntemaa väkivaltaista huumerikollista ei ajoissa ole saatu talteen vaarantamasta yleistä turvallisuutta. Saati sitä, että valitettavasti yksittäisten sekoajien väkivaltapurkauksia ei koskaan pystytä täysin ennalta ehkäisemään. Ajatellaanpa vaikka kouluammuskelijoita tai Imatran joukkosurmaa joulukuussa 2016.)

Mutta palataanpa Lázáriin. Näin puusta katsoen ei tunnu ihan ulkopolitiikan suursaavutukselta, että hallituksen ministeri marssii naapurimaan pääkaupunkiin kuvaamaan videota, jonka pääsanomana on: ”täällä on kamalaa ja aina kamalammaksi muuttuu, äänestäkää meidän puoluetta, ettei meilläkin muutu elämä samanlaiseksi kuin täällä”. Ministeri Lázár onkin kuulemma jo keskustellut asiasta itävaltalaisen kollegansa Gernot Blümelin kanssa, ja kaikessa ystävyydessä on todettu, että Unkarin ja Itävallan suhteet ovat niin hyvät, ettei niitä yksi vaalivideo mihinkään turmele. Samaisessa 444.hu-sivuston selostuksessa, joka ilmeisesti perustuu hallituksen tiedotustilaisuuteen, tiivistetään olennainen näin:

Lázárin mukaan hänen videonsa tarkoitus oli näyttää todellisuus sellaisena, kuin hän sen koki. Tarkoitus ei ollut loukata wieniläisiä. Hän sanoi, että video oli tarkoitettu ennen kaikkea Unkaria varten, sillä täällä vaaleissa on kysymys siitä, tuleeko maahanmuuttoa.

Toisin sanoen: uskokaa jo, Unkarissa ei ole maahanmuuttajia (tämä ei tarkkaan ottaen pidä paikkaansa, ja tästä on viime aikoina runsaasti kirjoiteltu hallituskriittisissä viestimissä), ja on elämän ja kuoleman kysymys, että niitä ei myöskään tule. Koko käynnissä olevan vaalikampanjan ydinkysymykseksi on entistä selvemmin nostettu maahanmuutto, sillä muukalaispelko on todettu vahvimmaksi vaalivaltiksi.

Mutta ennen kaikkea tästä käy selväksi yksi pääsyy myös siihen, miksi pidän tätä blogia. Unkarin hallituksen tiedotuspolitiikka perustuu koko ajan kaksoisstrategiaan: kotimaiselle ja ulkomaiselle yleisölle on omat tarjontansa, Brysselissä käydään puolustamassa Eurooppaa ja eurooppalaisia arvoja samalla kun kotimaassa raivotaan pahoja Brysselin byrokraatteja vastaan. Ja kotimainen propagandatarjonta tuntuu koko ajan perustuvan siihen kuvitelmaan, että kukaan ulkopuolinen ei ymmärrä unkarin kieltä eikä huomaa, mitä unkarinkielisessä mediassa tapahtuu. Näin Lázár saattoi marssia Wieniin päivittelemään köyhyyttä, likaa ja rikollisuutta, ikään kuin ei voisi joutua tilille sanoistaan.

Tai sitten Lázárin nolon tempauksen taustalla ei ollutkaan pelkkä naiivius. Kriittisessä mediassa ja omassa somekuplassani liikkuu tällä hetkellä kaksi selitystä tapahtuneelle. Ilkeämmän version mukaan ministeri Lázár on tarkoituksella komennettu nolaamaan itsensä (kuten ronski unkarilainen kielikuva asian ilmaisee: ”suu auki kyrpämetsään”), joko rangaistukseksi tai kuuliaisuudenosoituksena vaalitappion jälkeen, jossa Fidesz-puolue yllättäen hävisi pormestarinvaalit Lázárin omassa kotikaupungissa. Toiset taas huomauttavat, että Lázárin video ja siitä noussut kansainvälinen äläkkä ovat tehokkaasti vieneet huomion meneillään olevasta, pääministerin vävypoikaa ikävästi koskettavasta korruptioskandaalista. Mene tiedä.

Mainokset

Minkä mitäkin Tirolista ja muualtakin Itävallasta

maaliskuu 7, 2018

Itävallassahan on se kiva puoli, että kun tämä on liittovaltio ja eri osavaltiot järjestävät vaalinsa eri aikoihin, niin melkein koko ajan on jossakin vaalit tulossa. Tänä vuonna on jo nähty osavaltioparlamenttien vaalit Ala-Itävallassa, Tirolissa ja Kärntenissä. Ala-Itävallan vaalit tammikuussa eivät tuoneet mitään kovin yllättävää. Jo pitkään hallinnut ”Itävallan Kokoomus” ÖVP säilytti valta-asemansa vaikka menettikin absoluuttisen enemmistön saaden enää 49,63% äänistä eli vähän yli prosenttiyksikköä heikomman tuloksen kuin edellisellä kerralla. Varsin ponteva saavutus silti, ottaen huomioon, että paikallisen ÖVP:n pitkäaikainen johtaja ja puolueen harmaa eminenssi Erwin Pröll oli juuri äskettäin vetäytynyt eläkkeelle ja siirtänyt valtansa Johanna Mikl-Leitnerille, samaiselle tuikealle rouvalle, joka sisäministerinä vuonna 2015 pakolaiskriisin huipentuessa herätti kohinaa saksankielisessä Euroopassa möläytyksellään ”Euroopan linnoituksesta”, Festung Europa. (Tätä termiähän natsit käyttivät valtakunnastaan etenkin Stalingradin jälkeen, kun valloitussota oli kääntynyt puolustustaisteluksi.) Mikl-Leitner siis pärjäsi naisihmiseksi oikein hyvin, oikeistopopulistien FPÖ sai yli 6 prosenttiyksikköä lisää ääniä mutta jäi silti yhä kolmanneksi demarien (SPÖ) taakse – puolueiden järjestys ei siis muuttunut. Myös Tirolin vaaleissa helmikuussa tulos oli samantapainen. Osavaltiota ennestäänkin hallinnut ÖVP jopa kasvatti ääniosuuttaan hieman, 44,26 prosenttiin, FPÖ nousi aivan SPÖ:n kintereille mutta ei ohittanut sitä.

Niin, itävaltalaiset ovat oikeistolaisia (etenkin kaupunkien vahvan sosiaalidemokratiaperinteen ohella) ja konservatiivisia. Nyt maalla on oikeistokonservatiivien ja oikeistopopulistien muodostama hallitus, jonka sisäministeri puhuu sumeilematta pakolaisten ”keskittämisestä leireihin”, puolustusministeri, jonka kirjoituksia on ilmestynyt äärioikeistolaisissa julkaisuissa, varaliittokansleri, joka on nuoruudessaan pyörinyt uusnatsipiireissä ja jonka puolueesta tavan takaa paljastuu yhteyksiä natseihin sekä yleistä epäkorrektiutta. (Viimeksi Ala-Itävallan FPÖ:n johtajan Burschenschaft-järjestön sitsilaulukirja, josta löytyvät esimerkiksi säkeet: ”Nyt kaasua, germaanit, vielä seitsemäskin miljoona me hoidellaan.”)

Sveitsiläisen Republikin sivuilla Solmaz Khorsand pohtii Itävallan oikeistosuuntauksen taustoja haastattelemalla useita itävaltalaisia kulttuurihenkilöitä. Artikkeli piirtää kuvan tyypillisestä itävaltalaisesta, joka on oivallinen alamainen, altis ihailemaan kulloistakin Suurta Johtajaa – ja raivokkaasti hyökkäämään kaikkien ”oman pesän likaajien” kimppuun. Samalla itävaltalainen on myös turhautunut uhri, joka ei ymmärrä, miksi meitä aina kiusataan. Miksi esimerkiksi Kurt Waldheim, mies, joka vain teki velvollisuutensa ja totteli käskyjä, tuomitaan natsien myötäjuoksijaksi ja ”kirjoituspöytärikolliseksi”? Itävaltalainen kunnioittaa hallintoa ja hierarkioita, oudoksuu kaikkea uutta ja vierasta, ja tämä selvästikin luo oivan kasvupohjan oikeistopopulismille. Mutta tässä ei ole koko totuus.

Nimittäin: etelästä Kärntenistä kuuluu kummia.  Täälläkin äskettäisissä vaaleissa FPÖ ja hieman ÖVP:kin lisäsivät kannatustaan, mutta veretseisauttavan vaalivoiton sai sosiaalidemokraattien SPÖ, jonka ääniosuus nousi yli kymmenen prosenttiyksikköä, 47,94 prosenttiin, jolla puolue sai myös puolet osavaltioparlamentin paikoista. Tämä siis maakunnassa, joka pitkään tunnettiin Euroopan oikeistopopulismin pioneerin Jörg Haiderin omana valtakuntana – Haiderkaan ei koskaan saanut näin suurta ääniosuutta. Vaalitulosten analyyseissa on korostettu Kärntenin demarijohtajan Peter Kaiserin merkitystä. Tämä on showmies ja symbolipoliitikko Haiderin täydellinen vastakohta, kuivakan asiallinen kirjanpitäjätyyppi, joka on voittanut kansan luottamuksen vaivalloisesti mutta vähäeleisesti jalkautumalla kansan ja kuntapäättäjien pariin. Ja ilmeisesti juuri tätä kärnteniläiset kaipasivat: rehellistä ja luotettavan tuntuista faktajohtajaa. Haiderin aikaa olivat leimanneet suurisuuntaiset projektit (kuten talouskatastrofiksi osoittanut Wörtherseebühne, järveen rakennettu spektaakkelinäyttämö) ja kansaa kosiskelevat erikoistukiaiset sekä lopulta osavaltiojohdon ylimääräisenä kassalippaana toimineen Hypo-Alpe-Adria-pankin romahdus (tätä laskua maksavat koko Itävallan veronmaksajat vielä pitkään). Nyt selvästikin halutaan vähemmän leipää ja sirkushuveja. Antaisiko Kärntenin vaalitulos kaivattua uskoa järjen voittoon?

***

Samaan aikaan pääkaupungissa Wienissä nähtiin merkillinen Unkarin vaalikampanjan liitännäisnäytös, joka uutistoimisto AP:n ansiosta on levinnyt ympäri maailman lehdistöä ja jota Itävallan viestimet ovat jo hanakasti kommentoineet. Pääministerin kansliaministeri János Lázár, Orbánin kakkosmies ja mahdollinen perintöprinssi, julkaisi eilen Facebook-sivullaan videon, jossa hän seisoo Wienin Favoritenin kaupunginosassa sateisella kadulla ja kertoo dramaattisella äänellä, miten maahanmuutto on muuttanut Wienin kaupungin olemuksen kokonaan, valkoiset kristityt ihmiset eläkeläisiä lukuun ottamatta ovat paenneet tästäkin kaupunginosasta, jota nyt leimaa lika, epäjärjestys, köyhyys ja rikollisuus. (Mitään näistä ei tosin videolla näy, vain tavallinen liikekatu ja sillä tavallisia wieniläisiä jalankulkijoita, osalla tosin vähän tummempi ihonväri tai päässä hijab tai turbaani.) Ja tämä sama on tapahtuva myös Unkarin kaupungeissa, elleivät äänestäjät huhtikuussa varmista Fidesz-puolueen vallassa pysymistä. Video on sittemmin kadonnut, Lázárin väittämän mukaan Facebookin sensuroimana, mutta Internethän muistaa kaiken, ja videosta on nyt tarjolla myös englanniksi tekstitetty versio:

Koko juttuhan on puusta katsoen täysin tolkuton, ja siihen sävyyn sitä on Itävallassakin kommentoitu. Pakolaiskriisistä ja maahanmuutosta huolimatta rikollisuus ei Itävallassa ole viime vuosina kasvanut, päinvastoin, turvallisuus ja siisteys ovat Wienissä aivan toista luokkaa kuin Budapestissa (kenties aivan Budapestin keskikaupunkia lukuun ottamatta, missä turistien suosimat paikat on järjestetty hyvään kuntoon), ja köyhyys… kuten joku jo kommentoi, ei vaikuta kovin uskottavalta, miten tyylikäs pukumies kaikessa rauhassa kenenkään häiritsemättä seisten keskellä katua, jolla ei näy roskan roskaa ja jossa ohi kulkee siististi puettuja, täysiä ostoskasseja kantavia ihmisiä, puhuu rikollisuudesta, epäjärjestyksestä ja köyhyydestä. Ja tietenkin on täysin älytöntä väittää, että Favoriten, Wienin Vuosaari, olisi vasta parinkymmenen viime vuoden aikana ”pilaantunut” maahanmuuton johdosta – itse asiassa siellä on asunut maahanmuuttajia maailman sivu, ja nykyäänkin siellä asuu myös tuhansia unkarilaisia.

Twitterissä kaupunginhallituksen edustaja, sosiaalidemokraatti Renate Brauner tuomitsee Lázárin möläytykset jyrkästi ja lausuu toivovansa Unkarin kaupungeille samaa kuin Wienissä eli kansainvälisten vertailujen mukaan maailman parasta elämänlaatua. Monet unkarilaiset kommentoijat liittyvät häneen ja paheksuvat Lázária – itse asiassa Lázárin alkuperäinen Facebook-postauskin keräsi kasapäin kiukkuisia kommentteja niiltä monilta unkarilaisilta, jotka itse asuvat Wienissä tai ovat siellä käyneet ja nähneet asioiden oikean laidan.

Ympäri unkarilaista somekuplaani spekuloidaan sillä, oliko Lázár pakotettu tähän noloon videotempaukseen äskettäisen Hódmezővásárhelyn vaalitappion johdosta vai nähtiinkö tässä itse asiassa puolueen sisäinen valtataistelutemppu, jolla Lázár saatiin julkisesti munaamaan itsensä. Vai onko kuitenkin niin, että suureen osaan unkarilaisia tämä raivokas maahanmuuttovastaisuus yhä puree, uskottavuudesta viis? Tai että hallituksen ykköspäämääränä on pitää kiinni siitä kantaäänestäjiensä joukosta, joka ei lue lehtiä eikä osaa kieliä, ei matkaile maailmalla ja on valmis oikeasti uskomaan, että siellä vaarallisessa Länsi-Euroopassa kaikki kaupungit ovat täynnä allahu akbaria huutavien murhaaja-raiskaaja-terroristien valtaamia no go -vyöhykkeitä? Ja että siksi hallituksen propagandassa pääpaino on yhä sen korostamisessa, että ”Unkariin ei saa päästää ainuttakaan maahanmuuttajaa”? Hallituksen viestintäasioiden valtiosihteeri Bence Tuzson on ilmeisesti juuri tiedotustilaisuudessa ilmoittanut, että sensuroimalla Lázárin alkuperäisen videon Facebook on sekaantunut Unkarin lähestyviin vaaleihin ja Fidesz-puolueen vaalikampanjaan.

Ääh. Haluaisin lopuksi antaa puheenvuoron suosikkipakinoitsijalleni Péter Konokille, joka taas kerran tiivistää olennaisen:

János Lázár pelottelee meitä Wienillä pikku videossaan.
Wienissä sataa, tihuttaa surullista varhaiskevään sadetta, ja János Lázár on myös surullinen.
Kadulla kulkee kaikenlaista väkeä, menossa asioilleen tai työmatkalla. Tätä János Lázár ei ymmärrä. Hän ei ole koskaan tehnyt työtä.
Maahanmuuttajia, sanoo János Lázár. Migrantteja. Eivät ole valkoisia, kauhistelee János Lázár, moneen otteeseen. Eivät valkoisia, eivät kristittyjä ihmisiä. (Ovatko ne edes ihmisiä ollenkaan?) Taustalla huivipäinen nainen työntää lastenvaunuja. Mitähän sen huivin alla piilee? Minkähänlainen juonikas vauva siellä vaunuissa on kasvamassa? Taustalla nuorisoa, kuulokkeet korvissa. Mitähän ne kuuntelevat? Pelottavaa!
Pieni, pelästynyt valkoinen miekkonen tämä János Lázár keskellä Wienin infernoa. Hän on yrittänyt puhutella useita ihmisiä, näin János Lázár sanoo, mutta kukaan ei puhunut saksaa (onpa harmi, että tästä ei ole videokuvaa). Kaduilla on valtavasti roskia, János Lázár valittelee (onpa harmi, että kuvissa ei näy edes yhtä tupakantumppia).
Täällä on köyhyyttä, János Lázár toteaa järkyttyneenä, seistessään siinä kastumassa keskellä silminnähden vaurasta keskivertowieniläistä katua.
János Lázár pelottelee meitä wieniläisellä kadulla. Tämmöinen siis odottaa meitä. Ei mikään kurjalistokortteli Borsodissa, se on okei. Ei Budapestin 8. kaupunginosan ghetto, se on ihan kunnon juttu. Ei Hős utca [Budapestin Kőbányan kaupunginosan huumeista ja rikollisuudesta kuulu, yhä saneerausta odottava katu. Suom. huom.]. Ei meitä pelotella tällä Unkarilla, varastetulla, rikki tongitulla, viiltelöidyllä, asunnossaan kylmään kuolevalla, päivystyspoliklinikan odotushuoneeseen menehtyvällä, sairaalan käytävillä homehtuvalla, koulujen luokkahuoneissa päällystakki yllä istuvalla, rajoilleen piikkilankaa vetävällä, kanansiipiä jonottavalla, ulkomaille pakenevalla Unkarilla. János Lázár pelottelee meitä Wienillä. Wienin arjella.
Minä ihan oikeasti säikähdin. En tahtoisi nähdä Unkarin tulevaisuutta tällaisena: katu, jolla seisoo János Lázár. En ylipäätään haluaisi nähdä jánoslázáreja.
Sateesta, surullisesta varhaiskevään sateesta en tietenkään myöskään pidä, mutta sitä tarvitaan.

 


Wien, Wien on aina Wien

lokakuu 11, 2015

Huh. Nyt pitää ensiksi pyyhkiä hikeä, ennen kuin istuutuu kirjoittamaan.

Wienin vaalihuoneistot sulkeutuivat viideltä Keski-Euroopan aikaa, ja vajaassa kolmessa tunnissa oli lähes kaikki äänet jo laskettu. Ökande spänning, vilken feeling, jjjaaa…. hyvät naiset ja herrat, näyttää siltä, että kaikki pysyy sittenkin entisellään. Mutta kyllä tätä jännitettiin. Wien ei ole pelkästään pääkaupunkina liittovaltio Itävallan osavaltioista kenties tärkein, vaan näiden vaalien tulosta on pidetty myös ratkaisevana koko liittovaltion demarivetoisen hallituskoalition  ja liittokansleri Faymannin tulevaisuudelle. Sillä vaikka Faymann olikin aikoinaan sosiaalidemokraattien SPÖ:n sympaattisin ja karismaattisin vaihtoehto (mikä sinänsä ei merkitse paljoa) kanslerin paikalle Alfred Gusenbauerin seuraajaksi (jota karismaattisempi hahmo myös oli sinänsä helppo löytää), puolueen todellinen pitkän linjan voimatekijä ja harmaa (tai punakka) eminenssi on Wienin pormestari Michael Häupl. Hänen kaatumisensa olisi suistanut koko puolueen kriisiin.

Gallupeissa Wieniä iät ja ajat hallinnut SPÖ ja oikeistopopulistinen FPÖ olivat rinta rinnan, niin että SPÖ:n niukka etumatka mahtui hyvin virhemarginaaliin. Perusitävaltalaisten karismaattinen ja yksinvaltainen johtaja HC Strache piti voitonriemuisia puheita ”lokakuun vallankumouksesta” ja kenties mielessään jo sovitteli bodattua takapuoltaan pormestarin tuoliin. Omassa punavihreässä somekuplassani velloi jonkinasteinen paniikki, jaettiin opettavaisia kauhukuvia siitä, minkälaisen primitiivisen verenhimoisen rasisti- ja uusnatsijoukon kelkkaan lähtee se, joka hyväuskoisena äänestää FPÖ:tä. Oli valokuvia käsivarsi yläviistossa seisoskelevista nahkatukkajoukoista FPÖ:n vaalitilaisuuksissa, tai kerrottiin kannattajista, joiden käsivarsiin on tatuoitu numerot 83 ja 88. Jälkimmäinen on uusnatsien perinteistä salakieltä: koska H on aakkosten kahdeksas kirjain, 88 on lyhenne kielletystä tervehdyksestä Heil Hitler. 83 on samalla kielellä tietenkin ”HC”. Sivustolta Eau de Strache voi käydä lukemassa, minkätasoisia mielenilmauksia Strachen kannattajat FPÖ:n Facebook-sivuille postailevat (ilman että kukaan siihen puuttuisi tai niitä poistaisi). Pari esimerkkiä (yritän käännöksessä jotenkin välittää myös originaalien oikeinkirjoitusvirheet):

Hubert D. turvapaikanhakijoista: Avataan Mauthausen [ainoa Itävallan alueella sijainnut natsien keskitysleiri] niin meikä on siellä eka hoitaa poltto uuneja mutta ensin pannaan punaset ja mustat [SPÖ-ÖVP-hallituskoalitio] sytykkeeksi.

Richard M. poliittisista vastustajista: Jokainen joka äänestää paska punikkeja mustia ja vihreitä lapsen nussijoita on idijootti psykopaatti

Franz T. sukupuolivähemmistöistä: Homot on minun mielestä sikoja ja sitäpaitsi aitsin levittäjiä ja sitäpaitsi luonnon vastaisia […]

Vaalitunnelma oli siis kärjistynyt hyvän ja pahan (tai pahan ja hyvän) kaksintaisteluksi: Strache vastaan ei-Strache. Ja koska ei-Stracheista ainoa, jolla todella olisi mahdollisuuksia suurimman äänisaaliin keräämiseen, oli SPÖ:n Häupl, ilmeisesti monet niistäkin, joita demarien rutinoitunut, luutunut ja omahyväinen vallanpito ei varauksettomasti miellytä, antoivat hammasta purren äänensä SPÖ:lle.

Tässä siis lopputulos, josta puuttuvat vielä ennakkoäänet.

wien2015

SPÖ hävisi, mutta vähemmän kuin pelättiin, FPÖ voitti, mutta vähemmän kuin pelättiin. Vihreät menettivät ilmeisesti vain yhden mandaatin, joten punavihreä komento voi ainakin laskennallisesti hyvin jatkua. ”Itävallan Kokoomus” ÖVP, joka koskaan ei ole oikein menestynyt työväenkaupunki Wienissä, sai pahasti takkiinsa ja putosi neljänneksi. Mielenkiintoisin uusi menestyjä on tomera NEOS-puolue, eräänlainen ”nuoritävaltalainen” uusi kansalaisliike, joka liputtaa uudistusten puolesta: yrittäjiä tukevan verotuksen, lahjakkuutta ja yksilöllisyyttä tukevan koululaitoksen, läpinäkyvämpien päätäntäprosessien ja suoremman demokratian. Puolueella on jo yhdeksän edustajaa liittovaltion parlamentissa, yksi EU-parlamentissa, nyt se saa useita paikkoja myös pääkaupungin päättäjistöön. Kaikki muut jäivät äänikynnyksen alle, myös ANDAS eli ”Wien anders” (Wien toisin) -vaaliliitto, jossa olivat mukana mm. Itävallan pieni mutta vielä henkitoreissaan sinnittelevä kommunistinen puolue KPÖ sekä Itävallan Piraattipuolue.

Television vaalistudioissa nähtiin ilmeitä, joista tuli mieleeni se Voltairen Candiden kohtaus, missä taistelu on ohi ja molempien sotijapuolten kuninkaat laulattavat Te Deumia leireissään voiton kunniaksi. (No, lukuun ottamatta ÖVP:n Manfred Juraczkaa, siivon näköistä herrasmiestä, joka niin nöyränä myönsi tappionsa että sääliksi kävi ja on myös ilmoittanut luopuvansa Wienin ÖVP:n johtajan paikasta.) Edes vihreiden Wienin ykkösnainen, varapormestari Maria Vassilakou ei suostunut myöntämään mitään negatiivista, ei edes kommentoimaan aikaisempaa lupaustaan, että jos näissä vaaleissa tulisi vähänkin miinusta, hän eroaisi. Itse asiassahan, kuten vihreiden piiristä jo ensimmäisten tulosten tultua kärkkäästi huomautettiin, mitä luultavimmin monet tavallisesti vihreitä äänestäneet olivat kaksintaistelutilanteessa ”lainanneet” äänensä SPÖ:lle. HC Strache virnisteli niin hilpeänä, että kotikatsomossa mietti mahdollisten piristeiden osuutta asiaan. Pormestari Häupl taas – jolla tunnetusti on myös lupsakan weinselig, kantapöytien kansaa puhutteleva puolensa – esiintyi tällä kertaa vakavan valtiomiesmäisenä mutta muisti tähdentää, että wieniläisten enemmistö oli selkeästi antanut mandaatin jatkossakin SPÖ-johtoiselle hallinnolle.

Häuplin ja Strachen voitoneleet.

Häuplin ja Strachen voitoneleet (kuva Der Standard -lehden verkkosivuilta)

Mitä tästä kaikesta jää käteen? Jonkinlainen muutos on kyllä kypsymässä. Wieniläisistä lähes kolmasosa näkyy kannattavan populistipuoluetta, johon sisältyy pelottavia rasismin, muukalaiskammon ja uusnatsismin pesäkkeitä ja joka on selvästi ratsastanut tämänhetkisen pakolaiskriisin nostattamilla peloilla: mielipidetutkimusten mukaan kaksi kolmasosaa äänestäjistä näki turvapaikanhakijat yhtenä keskeisenä vaaliteemana. SPÖ:n ja ÖVP:n kannattajakunta vanhenee käsiin, ja kansa alkaa ainakin liittovaltion tasolla väsyä loputtomiin punamustakoalitioihin. ÖVP:n hupeneminen käsiin – Wienin vaalituloksen johdosta Vorarlbergin ÖVP:läinen maaherra jo huomautti, että ”Wienin ÖVP:tä ei kohta enää erota kuin suurennuslasilla” – on varoitus koko liittovaltion punamustalle hallitukselle, semminkin kun porvarilliseksi haastajaksi on nousemassa NEOS. Eikä SPÖ:lläkään niin ruusuiselta näytä, kunhan ”lainaäänten” osuus äänestäjävirta-analyyseissa oikein kunnolla selviää.

Samaan aikaan on kuitenkin pakko myöntää, että vaikka ei vuosikymmeniksi valtaan jämähtäneitä omahyväisiä demareita mitenkään varauksettomasti ihailisikaan, Wieniä on viime vuosikymmenet hallittu hyvin. Kaupunki ja sen julkiset palvelut toimivat niin hyvin, että FPÖ:n vihjailut rikollisuuden kasvusta tai ÖVP:n yksityisautoilijoiden epätoivoiset väitteet ”liikennekaaoksesta” ovat jääneet perin avuttomaksi piipitykseksi. Wien on kansainvälisissä elämänlaatuvertailuissa vuodesta toiseen maailman parhaimpia kaupunkeja asua. Wien on aina Wien, eikä Itävallassa hevillä ruveta asioita muuttamaan. Tähän loppuun sopii siteerata David Schalkon Facebook-päivitystä:

70 prosenttia wieniläisistä on äänestänyt muukalaisvihaa vastaan. That’s the message, Herr Strache. Tilatkaapa itsellenne  lasi viiniä kivennäisvedellä ja tajutkaa, ettei edes näinä ”valmiiksi petattuina” aikoina tämän parempaa tulosta ole odotettavissa.

Se on rauhoittavaa. Ja ihanaa. Ja nyt Prost, rakas Wien.

Ja huomenna me sitten ihan varmasti aloitamme SPÖ:n uudistusprosessin. Tai ylihuomenna. Tai ainakin joskus.


Jytkyä odotellessa

syyskuu 23, 2015

Itävalta kun on liittovaltio, niin varsinaisten pää-parlamenttivaalien väliaikoina ei tarvitse nuutua galluppien varassa kannuja valaen, vaan ihan sitä oikeaa vaaliriemua piisaa moninkertaisesti. Nyt ovat Ylä-Itävallan osavaltion vaalit aivan ovella, ja Wienin (joka myös on osavaltio) vaaleihin on enää muutama viikko.

Vaikka en ole Itävallan kansalainen, saan vakinaisesti maassa asuvana EU-kansalaisena armosta äänestää kaikkein alimman paikallistason eli oman kaupunginosani (Bezirk) valtuuston vaaleissa. Vaalimainoksiakin olen jo saanut, jopa aivan henkilökohtaisesti omaan osoitteeseeni. Kaupunginosavaltuuston yritteliäs demari lähestyi hyvin henkilökohtaisen näköiseksi laaditulla kirjeellä jo hyvän aikaa sitten (kyseinen herra on äskettäin loikannut vihreistä ja selosti tätä henkilökohtaista ratkaisuaan piinallisen hartaasti). Muutama päivä sitten sinkautin roskikseen ”kokoomuspuolue” ÖVP:n mainoksen, jossa kaksi yrmeää herrasmiestä esitti epämääräisiä syytöksiä Wienin nykyisen punaviherkoalition hirmuvaltaa ja katalia kähmintöjä kohtaan; positiivisin ja selkein tavoite herrojen agendalla oli estää kaupunginosaamme suunnitteilla olevan narkomaanien tukikeskuksen perustaminen, sillä tottahan huumeiden orjia pitää auttaa, mutta NIMBY.

Eivätköhän muutkin puolueet vielä aktivoidu. Edellisten vaalien alla sain, niin maahanmuuttaja kuin olenkin, postilaatikkooni jopa puolueista maahanmuuttokriittisimmän, ”perusitävaltalaisen” FPÖ:n kohutun sarjakuvakertomuksen (erään kollegani laittamaton kiteytys: ”Asterix meets Julius Streicher”), jossa tuttuja Wieniin sijoittuvia satuja ja tarinoita – omilta lapsiltani tiedän, että ne täkäläisissä kouluissa opetetaan kaikille huolellisesti – oli kuvituksissa sopivasti uudelleentulkittu. FPÖ:n johtaja HC Strache esiintyi mm. hohtavahaarniskaisena ritarina puolustamassa Wieniä julmilta turkkilaisilta ja näiden luihuilta kätyreiltä, esimerkiksi kovasti pormestari Häuplia muistuttavalta juopolta pelkurilta.

Niin, juuri tuo FPÖ on tällä hetkellä huikeassa nousussa. Pakolaiskriisin aikaan muukalaisvastaisuudella saa mukavasti ääniä, ja gallupien mukaan Wienissä FPÖ:n kannatus on jo noussut lähes SPÖ:n, siis Wieniä käytännössä koko sodanjälkeisen ajan hallinneen demaripuolueen tasalle. Koko kaupunki tuntuu olevan täynnä julisteita, joissa HC Strache vääntää naamalleen väkinäisen herttaista ja ystävällistä hymyä.

"WIR grenzen niemanden aus... schon gar nicht UNSERE WIENER"

”ME emme sulje ketään ulkopuolelle – emme varsinkaan OMIA WIENILÄISIÄMME”. Eikö olekin ovelaa? Meitä syytetään suvaitsemattomiksi, kaikki muut puolueet sulkevat meidät koko ajan ulkopuolelle eivätkä suostu leikkimään meidän kanssamme, mutta mehän emme todellakaan ole suvaitsemattomia vaan suvaitsemme kaikkia, etenkin tätä omaa meikäläistä paikallista kantaväestöä. (Vink vink: niitä on semmoisiakin ilkimyksiä, jotka eivät tykkää paikallisesta kantaväestöstä, koska kerran tykkäävät esimerkiksi maahanmuuttajista. Mutta enempää en sano, ettei meitä vain luultaisi rasisteiksi. Mitä me tietenkään emme ole, Herra paratkoon!)

Tämä kuva on ORF:n FM4-saitilla ilmestyneestä artikkelista, jossa Michael Fiedler tekee selvää jälkeä kaikkien Wienissä vaalikampanjoivien puolueiden mainosjulisteista. FPÖ:n julisteet ovat Fiedlerin mukaan ”loukkaus jokaista ajattelevaa olentoa kohtaan”, myönteistä on vain se, että puolueen tiedottaja ja iskulausemaakari Herbert Kickl ei tällä kertaa ole yrittänyt keksiä mitään loppusoinnullista.

Mutta ei horjuvasta hegemoniastaan epätoivoisesti kiinni pitävä SPÖ:kään paljon parempaan pysty. Rakennustyömaiden edessä tanakkana, punakkana ja hanakkana poseeraava pormestari Häupl ”puolustaa” ja ”pitää pintansa”, mutta ketä vastaan vuodesta 1994 pormestarinpallilla istunut Häupl muka joutuu taistelemaan? Onko joku muka yrittänyt estää häntä rakennuttamasta lisää kaupungin vuokra-asuntoja? Paikallisväriä ja kansanomaisuutta tavoitteleva murteellinen iskulause ”Für Wien brauchst a G´spür.” (‘Wieniä varten tarvitaan vaistoa/tuntumaa/otetta’, tai vapaammin: Nää stadihommat pitää bonjaa!), näin Fiedler, tuntuu jatkuvan näkymättömällä lisäyksellä Mia homs leider ned. (‘Mutku me ei bonjata.’)

Muiden puolueiden yritykset… no jaa. Uusliberaali uuspuolue NEOS on valinnut maalitaulukseen SPÖ:n mutta ei pysty esittämään mitään rakentavaa omasta puolestaan. Vihreiden vaalikampanjat ovat koko minun muistini ajan olleet jotenkin omituisia ja ontuvia, ja tämänkertaiset julisteet ovat suorastaan piinallisia. Kenties vaivaannuttavin on tämä, jossa vihreiden kansanedustaja Julian Schmid huulipunajälkiä naamassaan julistaa olevansa avoin ja valmis kaikkeen – tai oikeastaan Öffi viittaa julkisiin liikennevälineisiin ja vihreiden propagoimaan edulliseen vuosilippuun, jolla pitäisi voida matkustaa myös Wienin ympäristössä.

gruene-3_body

Armoniskun tälle vaalimainokselle antaa seksististä mainontaa tarkkaileva Werbewatchgroup Wien, jonka päätöksen mukaan mainos on seksistinen ja – tätä nyt vihreiltä viimeksi odottaisi – heteronormatiivinen.

”Itävallan Kokoomus” ÖVP ei Wienissä koskaan ole ollut kovin vahvoilla. Ykkösehdokas, keski-ikäinen pukumies Manfred Juraczka pyrkii vetoamaan yksityisautoilijoihin sekä niihin, jotka pelkäävät oppikoulujen puolesta, siis tämän perinteisen systeemin, jossa neljän kansakoululuokan jälkeen herrasväen lapset siirtyvät herrasväenkouluun oppimaan latinaa, lunttilappujen laatimista ja opettajien mielistelyä. (Peruskoulut ja yhtenäiskoulut ovat vaarallista tasapäistämistä ja sossujen hommia, meidän lasten oikeutta laadukkaaseen, säädynmukaiseen koulutukseen on puolustettava viimeiseen saakka.) Ilmeisesti, päättelee Fiedler artikkelissaan, ÖVP keskittyy Wienissä säilyttämään asemansa kapealla ydinalueellaan, konservatiivisen porvariston piirissä.

Ja juuri tähän ydinalueeseen on muutama viikko sitten iskenyt FPÖ:n odottamaton kaappaus. Kohta 70-vuotias Ursula Stenzel, Wienin 1. kaupunginosan eli Ringstraßen sisäpuolisen ydinkeskustan Bezirksvorsteherin eli eräänlainen ”kaupunginosapormestari”, on ollut miesvaltaisen ÖVP:n tunnetuimpia naispuolisia kasvoja – siksikin, että ennen politiikkaan siirtymistään hän toimi pitkään televisiotoimittajana ja uutistenlukijana. Eräänlainen Itävallan Eva-Riitta Siitonen siis. Eurooppalaisen ladylike – siis ei itseään kymmeniä vuosia nuoremman näköiseksi bodattu eikä botoxoitu mutta aina tyylikkäästi kammattu, meikattu ja asustettu – Stenzel edustaa perinteistä wieniläistä helminauhaporvarillisuutta tyylikkäimmillään, ja kaupunginosan hallinnossa hänet on tultu tuntemaan kaikenlaisen metelin, roskan ja rahvaanomaisuuden vastustajana. Nyt tämä pikkusormi pystyssä -lady on yllättäen loikannut, tosin sitoutumattomana, FPÖ:n ehdokkaaksi.

Kurier-lehden mainio pilapiirtäjä Michael Pammesberger kiteyttää:

pammesberger_stenzel

Ylhäällä näemme kahvihetken 1. kaupunginosassa. Rouvista toisen mielestä Strache on sentään niin komea nuori mies, toinen ilmaisee paheksuntansa ranskalaisittain (dégoutant!). Kuuluisan Demelin konditorian ikkunaan on nimittäin ilmestynyt Strache- ja FPÖ-aiheinen täytekakku. Strache itse esiintyy kuvan alanurkassa Grabenilla, Wienin ydinkeskustan fiineimmällä kävelykadulla, Frans Joosef -tyylisessä poskiparrassa ja tervehtien perinteikkäästi Gschamster Diener, Herr Hofrat! (‘Nöyrin palvelijanne, herra hovineuvos!’) Hofrat on Itävallassa edelleenkin käytössä oleva arvonimi, jota kantavat tietyt korkeammat virkamiehet. Ja tuo keisarillis-kuninkaallisten aikojen gschamster Diener, unkariksi muuten alá(zatos)szolgája, on yhä kansakunnan kulttuurisessa muistissa. Mutta hupaisin on kuvan oikea alanurkka, jossa näemme, mitä samaan aikaan tapahtuu ”esikaupungissa”, perusitävaltalaisten kenttäväen parissa. Ylipainoinen, tatuoitu rouvashenkilö hämmästelee (“Ootsä ihan hullu hei?”), kun samoin ylipainoinen, tatuoitu ja kaljaa tölkistä kittaava verkkopaitakavaljeeri yllättäen rupeaa esittämään herrasmiestä: Küss die Hand, gnä’ Frau!

”Perusitävaltalaisten” kannattajajoukko on koko ajan koostunut vähintään kahdesta osasta. On nämä populistipuolueen tyypilliset syvät rivit, keskimääräistä vähemmän koulutettu, kielitaidoton ja muukalaispelolle altis työväenluokka, jolta savupiipputeollisuuden kuihtuessa on mennyt perinteiset tukiverkostot ja  joka ei enää itsestäänselvästi äänestä sosiaalidemokraatteja. Tästä joukosta nousee myös suoraa toimintaa kaipaavia nuoria maihinnousukenkäisiä nahkatukkia, vaikka suurin osa tästä kenttäväestä luultavasti onkin väkivaltaa kaihtavia ns. kunnon työtätekeviä ihmisiä. Toisaalla on sitten FPÖ:n aatteellista pitkää linjaa edustava, 1800-luvun kansallisromanttiseen saksalais-nationalismiin nojaava akateemisesti koulutettu ruiskukkaväki, jonka aktiivisinta osaa ei tunnista maastohousuista ja hakaristitatuoinneista vaan yliopiston Burschenschaft-toiminnassa hankituista kaksintaisteluarvista (Schmiss).

HC Strache, ammatiltaan hammasteknikko ja nuorena aktiivisten uusnatsien kanssa veljeillyt kansanmies, kuuluu itse enemmänkin ensinmainittuun joukkoon. Tähän asti hänen näkyvin kantayleisönsä on löytynyt paremminkin kaljateltoista ja diskoista kuin Demelin konditoriasta tai Valtionoopperasta.  Itävalta on yhä luokka- tai sääty-yhteiskunta, ja siksi tämä FPÖ:n mahdollinen aluevaltaus siivon kulttuuriporvariston suuntaan on symbolisesti paljon suurempi askel kuin mitä se äänimäärissä merkitsee.


Tyyppejä

heinäkuu 1, 2013

Lapsuudenkotini kirjahyllyyn oli jonkin ihmeen kautta päätynyt Venny Soldán-Brofeldtista ja hänen taiteestaan kertova kirja, jota joskus hämmentyneenä lehteilin. Kirja oli luultavasti 1950-luvulta peräisin, joten tietenkään siinä ei käsitelty vuosisadanvaihteen naistaiteilijan ankaraa osaa patriarkaatin puristuksessa eikä Vennyn, puoliso Juhani Ahon ja Vennyn sisaren Tillyn kolmiodraamaa. Sitä vastoin siinä kerrottiin, miten Venny opiskeli taidetta Ranskassa ja myöhemmin matkaili miehensä kanssa Suomen ja Karjalan saloilla, ja kummassakin yhteydessä Venny piirsi ja maalasi – nyt opin uuden sanan, joka jotenkin oudosti painui mieleeni – kansantyyppejä.

Kun herrasväki ja kansa ovat riittävän etäällä toisistaan ja niiden välit riittävän selkeät, rauhalliset ja säännellyt, herrasväessä voi herätä hyväntahtoinen akateeminen kiinnostus noihin jännittävällä tavalla erilaisiin ihmisiin, joita näkee maalla ja kenties kaupungissakin, jos muistaa luoda katseensa omansäätyisensä seurapiirin ulkopuolelle. Näin kansasta tulee ”kansantyyppejä”, ei yksilöllisiä ihmisiä vaan paikallisvärin, rotupiirteiden ja kansallisen mentaliteetin kantajia, joita voi ihailla vaikkapa siinä kuin paikallista kasvi- tai eläinmaailmaa. Suomessa tähän ilmeisesti päästiin 1800-luvun lopulla, mutta Sentroopassa, mistä löytyi runsaammin ja rikkaammin sekä erilaisia kansoja että niitä hyväntahtoisesti pällistelevää herrasväkeä, käsite Volkstyp tunnettiin jo varhemmin.

Viime viikolla kävin Wienin kaupunginmuseossa ihastelemassa näyttelyä Wiener Typen, jossa wieniläisyyteen liittyvien kansantyyppien historiaa esiteltiin kuvan ja vähän äänenkin kautta. Näyttelyn oheisaineistona nimittäin oli kuulokkeista kuunneltavaa musiikkia sekä rekonstruoituja erilaisten kaupustelijoiden, veitsenteroittajien, kattilanpaikkaajien, lumpunkerääjien ynnä muiden vanhan Wienin katuja kansoittaneiden tyyppien huutoja. Laventelinkukkia kauppaavien naisten laulusta kuultiin parikin versiota eri vuosikymmeniltä: Lavendl kafts! Kafts an Lavendl! Erityisen vaikuttavaa kuitenkin oli kuva-aineiston runsaus. Wienin katujen kansantyypeistä oli jo 1700-luvun lopulla alkanut tulla kaikkien tuntemia kliseitä, matkamuistoainesta, joita esittäviä kuvakortteja ja posliinifiguureja myymään kehittyi todellinen teollisuus – ja tämä teollisuus nousi huippuunsa siinä vaiheessa, kun sen kuvaamaa nostalgista vanhaa Wieniä ei enää oikeastaan ollut olemassa. Tässä näyttelyn kantava idea paljolti olikin: kliseet vastaan todellisuus.

Italialainen salamikauppias 1700-luvun lopulta.

Wieniin tultiin ansion toivossa pitkienkin matkojen päästä, ja kaduilla kulki ammatinharjoittajia monista eri kansallisuuksista, usein tavaroitaan tai työkalujaan selässä tai erilaisilla kantovehkeillä raahaten, sillä – sekä liikenteellisistä syistä että kaupungin omien kauppiaiden ja liikkeenharjoittajien etujen varjelemiseksi – kärryjen ja vaunujen käyttö oli heiltä kielletty. Kroaatit myivät kangasta tai sipuleita, italialaiset salamia, juutalaiset kaikenlaista rihkamaa ja käytettyä tavaraa. Veitsenteroittajat koputtelivat keittiöiden ovia, posetiivarit ja kiertävät musikantit soittelivat pihoilla. Sääty-yhteiskunnan alimmilla portailla elää kituuttivat likaiset ja halveksitut lumppujen- ja romunkerääjät sekä jätteiden lajittelijat. Jotkut ammatit syrjäytyivät toisia aikaisemmin. Puunhakkaajilta ja sahanteroittajilta loppuivat työt, kun talot alkoivat 1800-luvun mittaan lämmitä rautateitse tuodulla hiilellä; tästä puolestaan köyhimmät ja köyhimpien lapset saivat ”työtä”, kun keräilivät kaduilta hiilikuormista tipahdelleita murusia kotiensa lämmittämiseksi. Myös kaduilla kyykkiviä hiilenkerääjiä ovat 1800-luvun taiteilijat ikuistaneet.

Mieleenjäävimpiä vanhan Wienin kansantyypeistä olivat lapset ja naiset, yhteiskunnan haavoittuvimmat, joiden kohdalla todellisuus oli selvimmin ristiriidassa iloisen ja tomeran kliseekuvan kanssa. Schusterbub, suutarin oppipoika, joka kansantyyppikuvissa seisoskelee tai kipittää kadulla asiakkaan kengät olkapäältä roikkuen, on aina hilpeä ja röyhkeä kovanaaman alku.

schusterbub

Wäschermädel, pyykkärityttö, on sievä ja hehkeä ja työnsäkin takia pukeutunut kevyesti ja lyhythelmaisesti, mutta seisoo kuvissa usein kädet tomerasti puuskassa antaen ymmärtää, ettei silti ole kenen tahansa napattavissa. Oikeiden pyykkärien elämästä viehkeys oli luultavasti varsin kaukana.

Pyykkärit pistävät tanssiksi. Kun perinteistä pyykkärien ammattikuntaa ei enää ollut, Wienin porvarisrouvat ja -neidit rupesivat tanssiaissesongin aikaan – jolloin monet muutkin ammattikunnat ja killat viettävät perinteisiä tanssiaisiaan – järjestämään ”pyykkäritanssiaisia”. Viime helmikuussa tämä Wäschermädelball-traditio elvytettiin taas kerran. Pukukoodi: korsetti, ohut pitsipusero, pitsimyssy tai huivi, helmoista lyhyemmäksi solmittu pitkä röyhelöhame.

Ja todellinen voimanainen oli tuulen ja tuiskun ahavoittama, jykevä ja tomera torimuija, esimerkiksi hedelmäkauppias, Öbstlerin. Mutta kumma kyllä perinteisistä wieniläistyyppiammateista ovat jääneet jäljelle vain miesten työt. Ikiwieniläisyyttä edustavat nykyään fiaker-ajuri, tuo turistien lemmikki, kesäistä hevonkakan lemua vihaavien keskikaupunkilaisten inhokki ja piikki kotimaisten eläinsuojelupiirien lihassa, sekä perinteinen wieniläinen tarjoilija, arvonsa tunteva herrasmies, minkä äreämpi ja nyrpeämpi, sen aidompi ja autenttisempi.

”Vanhan Wienin” nostalgialla on pitkät perinteet. Samaan tapaan kuin kaupunginmuseon muutaman vuoden takainen näyttely Alt-Wien – die Stadt, die niemals war (‘Vanha Wien, kaupunki, jota ei koskaan ollut’), myös Wiener Typen -näyttely pyrkii oikeastaan viime kädessä kertomaan, miten nostalgiasta tehdään kauppatavaraa ja romantisoidusta lähimenneisyydestä viihdettä nousevalle porvaristolle – miten wieniläisyyttä tuotteistetaan. Samalla, kun kaupunki myy naiivimmalle turistiporukalle Mozart-kuulia, Sissi-matkamuistoja ja peruukkipukuisten muusikkojen ”historiallisia” konsertteja, ja vähän sivistyneempänä itseään pitäville Klimtin ”Suudelmaa” silkkihuiviin painettuna, Kaupunginmuseolla on myytävänä analyyttinen ja ironinen näkökulma tähän kaikkeen. Ei pöllömpi idea.