Puna-mustasta turkoosi-siniseen?

lokakuu 9, 2017

Itävallassa varustaudutaan vaaleihin, joissa maata suurimman osan sodanjälkeistä aikaa hallinnut punamusta koalitio – siis sosiaalidemokraattien SPÖ sekä Itävallan Kokoomus eli “Kansanpuolue” ÖVP – uhkaa kaatua.

Edellisen kerran samantapaista nähtiin vuosituhannen vaihteessa. Jämähtäneisiin poliittisiin asetelmiin ja jäsenkirjapeliin kyllästyneet kansalaiset toivat sankoin joukoin äänensä ”Vapauspuolue” FPÖ:lle, josta sen taitava ja karismaattinen johtaja Jörg Haider oli rakentanut menevän, salonkikelpoisen ja natsijuurensa riittävän tiiviisti piilossa pitävän populistipuolueen. FPÖ pääsi uuteen ”musta-siniseen” oikeistohallitukseen ÖVP:n pienemmäksi kumppaniksi, vaikka hintana olikin euroopanlaajuinen järkytys, muutama EU:n painostustoimi sekä Jörg Haiderin siirtyminen ”tavalliseksi puolueen rivijäseneksi” (Itävallan poliittisessa julkisuudessa nopeasti vakiovitsiksi muuttunut termi). Seurasi taitamattomien populistiministerien pelleparaati sekä erinäisiä valtion omaisuuden yksityistämistempauksia, joiden yhteydessä tapahtuneita rötöksiä on selvitelty eri oikeusasteissa näihin päiviin saakka. Ja niin kuin populistipuolueille hallitusvastuuseen joutuessa usein käy, koko puolue hajosi lopulta Jörg Haiderin lähipiireineen irrottautuessa FPÖ:stä omaksi ”uudeksi vaihtoehdokseen” (jonka tunnusväri tosin ei ollut FPÖ:n haltuun jäänyt sininen vaan oranssi), ”Itävallan tulevaisuuden liitoksi” (Bündnis Zukunft Österreich, BZÖ). Sitten Jörg Haider kuoli, BZÖ:n ainoa todella elinvoimainen osa eli Haiderin hallitseman Kärntenin osavaltion oikeistopopulistit palasivat takaisin emopuolueen helmoihin, ja koska kansan poliittinen miesmuisti ei ulotu pitemmälle kuin ehkä kolmisen vuotta, FPÖ on jo pitkään ollut tekemässä uutta nousua.

Uusi johtaja Heinz-Christian (HC) Strache, siviiliammatiltaan hammasteknikko ja Herr Doktor Haiderin (jolla siis oli se säädynmukainen juristinkoulutus) hieman rahvaanomaisempi epigoni, aloitti poliittisen toimintansa nuorten uusnatsien taisteluharjoitusleireillä mutta uiskenteli sieltä Burschenschaft-aktivistien, siis näiden koppalakkiunivormuisten ja kaksintaisteluarvistaan (Schmiss) ylpeiden saksalais-kansallismielisten herrojen piireihin eli akateemisen äärioikeistolaisuuden kovaan ytimeen. Vanhojen valtapuolueiden (”systeemipuolueiden”, kuten populistis-natsistinen termi kuuluu) SPÖ:n ja ÖVP:n ukkoutuessa ja mummoutuessa Strache kellui iloisesti kasvavien kannatuslukujen laineilla ja veti puoleensa myös vähemmän koulutettua nuorisoa, puoluejohtajista ”ainoana, joka ei ole vanha ja ruma”. Ennemmin tai myöhemmin piti edessä olla liittokanslerin pesti. Mutta maailma muuttuu eikä historia aina toista itseään.

Ensin tempaisi SPÖ ja vaihtoi johtajansa ja liittokanslerinsa Werner Faymannin lennosta uuteen mieheen, valtionrautatieyhtiö ÖBB:n johdossa kunnostautuneeseen Christian Kerniin. Sympaattisen ja sivistyneen Kernin ajateltiin vetävän puoleensa sekä perinteistä yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta kiinnostunutta aateveljestöä ja -sisaristoa että markkinatalousorientoituneempaa ”it’s the economy, stupid” -väkeä kuin myös kultturelleja sivistysssosialisteja, ja ainakin jonkin verran kannatuskäyrät nousivatkin. Sitten ÖVP löi lopultakin pöytään ainoan mutta sitäkin vahvemman valttikorttinsa, puolueen pitkäaikaisen tulevaisuudentoivon ja perintöprinssin Sebastian Kurzin. Ja kuinka ollakaan, FPÖ:n Strache, vaikka miten käykin salilla ja solariumissa, ei enää olekaan puoluejohtajien ukkorivistön keskellä se nuori, komea diskokuningas, joka vielä muutama vuosi sitten esiintyi vaalimainoksissa supermies “HC-Manina”.

Nuoren prinssi Kurzin tuoma komea gallup-kannatusten nousu ei tietenkään ole tullut ÖVP:lle ilmaiseksi. Hintana olivat aikaistetut vaalit ja puoluetunnusten häivyttäminen taka-alalle: Kurz suostui ehdokkaaksi vain oman ”kansanliike”-listansa, ei puolueen nimissä (hieman samaan tapaan kuin viime vuoden presidentinvaaleissa voittoisa Alexander Van der Bellen oli virallisesti irrottautunut vihreästä puolueesta ”sitoutumattomaksi” ehdokkaaksi). ”Liste Kurzin” tunnusväri ei ole ÖVP:n perinteinen musta vaan turkoosi, raikas ja rauhoittava väri – joka ei ole niin kovin kaukana FPÖ:n sinisestä. Vaalijulisteissa luvataan kaunista, hyvää ja ympäripyöreää – nyt tai ei koskaan. (Ja mitä sitten, jos ei? Tuo iskulause kuulostaa joko hämärästi uhkailevalta – joko äänestätte nyt minua tai tapahtuu jotain kamalaa – tai lapselliselta: nyt äänestätte mua tai mä en enää koskaan leiki teidän kanssa ja vien lapioni ja ämpärinikin pois.)

kurzjetztodernie.jpg

Kaikkia ei Kurzin unelmavävy-olemus varauksettomasti ihastuta. Tähän vandalisoituun julisteeseen on joku tussitaituri lisännyt mm. ilkeän viittauksen Kurzin silmäänpistävän isoihin korviin.

Niin, mitkä ovat turkoosin paketin aatteelliset sisällöt? Onko nuorella Kurzilla uskottavaa näkemystä siitä, mihin yhteiskuntaa pitäisi ja voisi kehittää?

kurzbankomat.jpg

Koomikkoduo Gebrüder Moped tulkitsee Kurzin talouspoliittista ohjelmaa: ”Jos ei niillä ole rahaa, käykööt pankkiautomaatilla.”

Ulkoministeri Kurz rakensi aiemmin, maahanmuuttajien kotouttamisasiain valtiosihteerinä toimiessaan, hyvinkin ihmiskasvoista imagoa. Nyt ”prinssi Rautasydän” tarjoaa syville riveille sitä, mitä ne haluavat, eli kohteliaasti ilmaistakseni epäluuloista suhtautumista maahanmuuttajiin, etenkin islaminuskoisiin. Näkyvimpänä ilmauksena tästä on Kurzin toivomuksesta läpi ajettu burkakielto: kasvot peittävää huntua ei enää saa käyttää julkisilla paikoilla. Kyseessä on symbolinen kädenojennus ”maahanmuuttokriitikoille”, sillä Itävallan maahanmuuttajia burkakielto ei juuri kosketa. Kasvot peittävään huntuun pukeutuu Itävallan musliminaisista häviävän pieni osa. Sitä vastoin kielto koettelee Wienin kalleimmilla ostoskaduilla liikkuvia rikkaiden arabituristiseurueiden naisia, joiden on jo nähty turvautuvan sallittuihin kasvojenpeittokeinoihin eli valtaviin aurinkolaseihin ja aasialaisten turistien jo tutuiksi tekemiin hengityssuojaimiin. Mutta kiusahan se on pienikin kiusa.

Kysymys kuuluukin nyt, menevätkö muukalaispelkoisten konservatiivien äänet turkoosiin vai siniseen laariin. Tässä yhteydessä on monesti mainittu vanha sananparsi geh gleich zum Schmied und nicht zum Schmiedl, ‘mene suoraan (oikealle) sepälle äläkä pikku seppäselle’. Ne, jotka haluavat kunnon räyhärasismia, hakevat sitä luultavasti edelleen perinteisestä lähteestä eli FPÖ:n kaljatelttameiningistä, missä n-sana sanotaan niin kuin se on ja takarivien nahkatukkaisilta pojilta käsivarsi nousee kärkkäästi yläviistoon. Mutta ehkäpä ns. hiljaiselle enemmistölle kuitenkin sopii paremmin Kurzin light-versio?

Samaan aikaan SPÖ:n vaalikampanja on ikävästi tahriintunut. Profil-lehti nimittäin paljasti, että Facebookissa toimineen, nyttemmin suljetun loanheittosivun ”Totuus Sebastian Kurzista” takana ei olekaan, kuten voisi luulla, FPÖ tai jokin muu äärioikeistolainen taho. Kyseessä oli ns. dirty campaigning -operaatio, jonka toteuttajana, näin Profil väittää, oli SPÖ:n entinen kampanjaguru, israelilainen Tal Silberstein. Tarkoituksena näytti olevan ajaa Kurzin mahdolliset äänestäjät takaisin FPÖ:n leiriin syyttelemällä Kurzia maahanmuuttajien mielistelijäksi ja ties minkä kansainvälisen monikulttuurisalaliiton käsikassaraksi, mutta ennen kaikkea kylvää hämmennystä ja mustata sekä FPÖ:n että Kurzin maine. Tähän salaiseen operaatioon Silberstein kokosi pienen itävaltalaisen iskuryhmän, joka tuotti sekä harmittomampaa huumoria – esimerkiksi nettivisailun, jossa tehtävänä on erottaa Kurzin vaalisloganit IKEAn katalogin iskulauseista – että todella ilkeää rasistista, islamofobista ja antisemitististä kuraa.

(Tapaus Silberstein ei muuten ole ensimmäinen kerta, kun juutalaisia kampanjaguruja käytetään tuottamaan perinteisen juutalaisvihan varaan rakentavaa vaalipropagandaa. Unkarin Viktor Orbánin propagandakoneisto on pitkään tehnyt yhteistyötä äskettäin edesmenneen amerikkalaisen Arthur Finkelsteinin kanssa.)

Tal Silberstein, joka ei siis ollut mikä hyvänsä mainontavekkuli vaan useiden huippupoliitikkojen (Israelin Ehud Barakin ja Ehud Olmertin, Ukrainan Julia Timošenkon, Romanian Traian Basescun ja Victor Pontan…) neuvonantajana toiminut kovan luokan kampanja-asiantuntija, jäi kesällä Israelin viranomaisten haaviin, syynä epäilyt rahanpesusta, lahjonnasta ja muista rötöksistä yhdessä israelilaisen kaivosmiljardöörin Beny Steinmetzin kanssa. SPÖ katkaisi yhteistyön Silbersteinin kanssa siihen paikkaan, mutta ”Facebook-Affären” paljastuttua ilmassa leijuu yhä ikävä kysymys: kuka SPÖ:n johdossa tiesi tästä likaisesta tempusta? Kuka kantaa vastuun ja suojelee puoluejohtaja Kerniä tahriintumiselta? Liittokansleri Kern on vakavassa videoviestissään syvästi pahoitellut tapahtunutta…

prinzessinkern.jpg

Koomikkoduo ”Gebrüder Moped” kuvaa liittokansleri Kernin herkkänä prinsessana: ”Otan sen, mikä minulle kuuluu.”

…mutta ÖVP ottaa tietenkin tilanteesta kaiken irti. Sebastian Kurz riensi kommentoimaan, että ensi sunnuntain vaalit ovat myös ”kansanäänestys siitä, haluammeko me Silbersteineja Itävaltaan.” Ja tästä puolestaan ovat hermostuneet monet, joiden mielestä tämmöinen silbersteinittely on aivan ilmeistä perinteistä antisemitismiä.

Kärkikamppailu siis kiertyy perinteisiin sentrooppalaisiin ulottuvuuksiin. ÖVP:n, SPÖ:n ja FPÖ:n kinastellessa likaisista tempuista muille puolueille ei paljon huomiota riitä. Muutamien pienten sirpale- ja vitsipuolueiden rinnalla edes jossakin määrin vakavasti otettavia kärpässarjalaisia on kaksi: uusliberaali ”nuoritävaltalainen” NEOS sekä kriisien runtelema Vihreät. Vuonna 2012 perustettu, yrittäjäystävällistä verotusta, läpinäkyvyyttä ja suoraa demokratiaa hehkuttava NEOS on Itävallan poliittisella kartalla uusi tulokas, joka on jo onnistunut vakiinnuttamaan asemansa jossain määrin vakavasti otettavana vaihtoehtona vanhoille valtapuolueille. Sillä on tällä hetkellä 9 kansanedustajaa Itävallan parlamentissa ja yksi europarlamenttiedustaja. Puolueen tunnusväri on pinkki (kyllä, värit ovat Sentroopan politiikassa tärkeä asia!), ja sen julisteissa poseeraavat kärkikaksikkona puoluejohtaja Matthias Strolz sekä viime vuoden presidentinvaaleista tuttu Irmgard Griss, entinen Korkeimman oikeuden presidentti. Politiikan ulkopuolelta sitoutumattomana presidenttikisaan tullut Griss selviytyi varsin hyvin, päihittäen kirkkaasti molempien valtapuolueiden SPÖ:n ja ÖVP:n ehdokkaat, ja nyt hän on ilmeisesti löytänyt poliittisen kotinsa. Strolzia puolestaan kehutaan innokkaaksi ja sytyttäväksi kampanjoijaksi.

Mutta Vihreät, oivoi. Puolueella luulisi olevan hyvin tilaa poliittisen kentän vasemmalla laidalla, jossa markkinatalous-kaasuputkidemarien ja pieneksi vitsisirpaleeksi kutistuneen mutta vielä sinnittelevän kommunistipuolue KPÖ:n välissä ammottaa valtava aukko. Sitä kuitenkin repivät sisäiset riidat, eikä selkeää linjaa tunnu löytyvän. Alexander Van der Bellenin, nykyisen liittopresidentin jälkeen puoluetta pitkään luotsannut Eva Glawischnig jätti toukokuussa yllättäen kaikki julkiset tehtävänsä terveydellisiin syihin vedoten. Hänen jälkeensä puoluejohtajan, ryhmyrin ja vaalikampanjan kärkiehdokkaan tehtävät on jaettu kolmen henkilön kesken, joista kahta ensiksi mainittua en tähän hätään edes muista – he eivät ole ihmeemmin paistatelleet valtakunnallisessa julkisuudessa. Kärkiehdokkaana vaalikampanjassa on Ulrike Lunacek, vanha kokenut Brysselin-kettu, europarlamentin varapuheenjohtaja – samainen suorasanainen Lunacek, jota Unkarin Orbánin suosikki-törkyjournalisti Zsolt Bayer taannoin nimitti ”kapiseksi valehtelevaksi idiootiksi”. Pelättävissä kuitenkin on, että Lunacek on vihreiden vasemmalle änkyräsiivelle liian sovinnollinen reaalipoliitikko, kun taas vähänkään konservatiivisemmille äänestäjille ei kelpaa lyhyttukkainen lesbotäti. Väitetään jo, että vihreät saa ensi kertaa historiansa aikana pelätä tipahtavansa parlamentin äänikynnyksen alle.

lunacek.jpg

”Gebrüder Moped”: ”…ja sitten mä sanoin niille vielä, että me halutaan yli kymmenen prosenttia äänistä.” 

Vihreiden sisäisten kiistojen myötä nimittäin yksi puolueen kokeneimpia ja näkyvimpiä nimiä, perustajajäsen Peter Pilz jätti heinäkuussa puolueen ja ilmoitti pyrkivänsä parlamenttiin omin voimin. Uutta puoluetta hän ei halua perustaa, mutta Liste Peter Pilz uhkuu voitontahtoa, iskulauseenaan Ja, es geht! (Kyllä, se käy!), ja lupaa panostaa erityisesti sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen, rikkaiden verottamiseen, köyhien tukemiseen ja ihmisoikeuksien puolustamiseen. Maahanmuuttokysymyksissä Pilzin linjaa on väitetty paljon tiukemmaksi kuin vihreillä, mutta ilmeisesti suurin mielipide-ero koski Turkkia: Pilzin mielestä Erdoğanin Turkki ei kuulu Eurooppaan eikä sen kanssa sovi tehdä yhteistyötä.

Näissä kuvissa, näissä tunnelmissa siis matkataan kohti sunnuntaita ja vaaleja. Ja kun juuri sain heitetyksi roskiin erehdyksessä tämmöisen maahanmuuttajan postilaatikkoon jaetun Strache-mainoksen (”Punavihreät [Wienin kaupungin hallinto] katselevat toimettomina islamisaation etenemistä!”), yritän nyt vetäytyä yöpuulle laskemaan lampaita tai jotain muuta mukavaa ja epäpoliittista. Loppupäätelmien aika koittaa kenties viikon päästä.

Mainokset

Lupsakan itävaltalaista kannunvalantaa

heinäkuu 1, 2017

En ole aikoihin kirjoitellut Itävallan asioista. Siellä on kuitenkin koko poliittinen kenttä mullistumassa, kun lähes kaikki puolueet ovat vaihtaneet johtohahmoa.

Liittokansleripuolue demareista se alkoi, toista vuotta sitten. Kun kevään 2016 liittopresidentinvaaleissa Itävallan sosiaalidemokraattinen puolue SPÖ ei löytänyt riittävän karismaattista ehdokasta ja presidenttiehdokkaaksi kaivettu väritön vanha puoluejyrä Rudolf Hundstorfer sai itkettävän huonon ääniosuuden, SPÖ:n riveissä alettiin yhä ankarammin kritisoida siihenastista puoluejohtajaa ja liittokansleria Werner Faymannia. Faymannin tilalle vaihdettiin Christian Kern, reipas viisikymppinen kaveri julkisen sektorin ja liike-elämän risteyskohdasta eli Itävallan valtionrautateiden (ÖBB) holding-yhtiön johdosta. Siinä missä Faymannia hänen aikoinaan puolueen johtoon astuessaan kiiteltiin karismaattisuudesta ja sympaattisesta ihmisläheisyydestä, Kernillä on sympaattisuuden lisäksi sekä uskottavuutta talouselämän suuntaan että puolueen älymystösiipeä miellyttävää kulttuuriharrastuneisuutta. Hänellä on työväenluokkainen tausta – isä sähköasentaja, äiti sihteeri, lapsuus Wienissä Simmeringin työläiskaupunginosassa – mutta akateeminen koulutus, uransa hän aloitti tiedotusopin opintojen jälkeen taloustoimittajana. Ukkoutuvan ja mummoutuvan SPÖ:n gallup-lukemat lähtivät kohta nousuun.

Sitten oli vuorossa SPÖ:n perinteinen hallituskumppani, konservatiivinen ÖVP. Myös siellä podettiin ukkoutumista, karismaattisen ja nuorekkaan johtohahmon puutetta. Kun puoluejohtaja ja varaliittokansleri Reinhold Mitterlehner lopulta tänä keväänä väsyi ja ilmoitti vetäytyvänsä, puolueen oli pakko lopulta nostaa johtoon ainoa mutta sitäkin suurempi nuori toivonsa, politiikan ihmepoika Sebastian Kurz, joka vuonna 2013 nimitettiin vain 27-vuotiaana Itävallan historian nuorimmaksi ulkoministeriksi. Kurz on miellyttävän oloinen nuori mies, josta on pitkään ollut vaikea sanoa, onko hänen siloisen teflonkuorensa alla kiltisti setien ohjeita kuunteleva mallipoika vai aito poliittinen luonnonlahjakkuus.

Alun perin ”ihmiskasvoista konservatismia” edustaneesta Kurzista näyttää nyt kuoriutuvan yhä kovemman linjan populisti, joka viimeksi korotti äänensä islamilaisia lastentarhoja vastaan (viitaten puolentoista vuoden takaiseen kiisteltyyn tutkimukseen) – hänen mielestään ne haittaavat kotoutumista ja edistävät rinnakkaisyhteiskunnan syntyä ja radikalisoitumisen vaaraa. Meikäläisen punavihreässä somekuplassa puolestaan hermostuttiin siitä, että Kurz käytti lähteenä ja perusteena vanhan kunnon keltalehti Kronen Zeitungin (jonka rinnalla, kuten monesti olen todennut, meikäläiset iltapulut edustavat laatujournalismin siintäviä huippuja) julkaisemaa valokuvaa. Närkästyneen Kronen lukijan lähettämässä kuvassa näkyy rivi pieniä tyttöjä, kaikilla hijab-huivi päässä, ja kuva on kuulemma otettu Wienin Liesingissä sijaitsevassa lastentarhassa. Näin ei kuitenkaan ole – kuva esittää Wienin islamilaisessa kulttuurikeskuksessa järjestettyä tilaisuutta, jossa muslimiperheiden lapset lukevat Koraanin tekstejä, eikä siis kerro väitetystä ”Wienin lastentarhojen islamisaatiosta” yhtikäs mitään. (Kuvan tytöt ovat sitä paitsi 9–13-vuotiaita, selvästi eivät lastentarhaikäisiä, mutta yllätys yllätys, Kronen toimitus ja lukijakunta eivät ole vaivautuneet kuvaa sen kriittisemmin tutkimaan.)

Kurzin myötä ÖVP:n kannatuslukemat gallupeissa ovat singahtaneet huikeaan nousuun: ilmeisesti yksi ainoa mies on pelastanut puolueen kuihtumasta vanhojen ukkojen perinneyhdistykseksi. Tällä on kuitenkin hintansa. Kurz suostui johtoon vain sillä ehdolla, että uudet vaalit järjestetään pikimmiten, ja vaaleissa hän ei halua olla vain ÖVP:n ehdokas vaan koota äänestäjiä yli puoluerajojen omalle henkilökohtaiselle vaalilistalleen – Liste Kurz, tunnusvärinä ÖVP:n perinteisen mustan sijasta turkoosi. Näinhän teki entinen vihreä, sittemmin ”sitoutumaton” Alexander Van der Bellen liittopresidentinvaaleissa, ja ilmeisesti myös Ranskan Macron ”kansanliikkeineen” on näyttänyt mallia.

Ohjelmasta ja sisällöistä on puhuttu varsin vähän. Eniten huomiota on saanut populistinen maahanmuuttovastaisuudella ratsastaminen, jossa Kurz ja oikeistopopulistisen FPÖ:n HC Strache kilpailevat keskenään, rapakontakaisen populismin mieleen tuovin ottein.

strache-vs-kurz.jpg

Strache: Välimeren reitti heti kiinni!
Kurz: Muuri pystyyn, Välimeri kiinni!
Strache: Välimerelle kaksi muuria ja aurinkokennot!
Kurz: Kolme muuria, aurinkokeräimet, Pohjois-Afrikka maksaa muurit!
Strache: Neljä muuria, keräimiä, tuuligeneraattoreita, startup-yrityksiä muurille, Afrikka maksaa…
Kurz: Neljä muuria, keräimiä, hoitolaitoksia, startuppeja, tuuligen… Mexico pays!
(Michael Pammesbergerin pilapiirros Kurier-lehdessä)

Ja kun myös SPÖ ja Kern ovat siirtäneet maahanmuuttoasioissa poliittista kurssiaan yhä konservatiivisempaan suuntaan, onkin nähty mielenkiintoinen (mutta suomalaisittain tutunoloinen) kehitys. Pitkään galluppien kärjessä porskuttaneet ”perusitävaltalaiset” ovat tipahtaneet kahden perinteisen valtapuolueen taakse, ja HC Strachen liittokansleriushaaveet näyttävät taas karkaavan käsistä.

profil-umfrage.jpg

Profil-lehden julkaisemasta kannatuskyselygrafiikasta näkyy hyvin, miten FPÖ:n käyrä lähtee lievään laskuun keväällä 2016, kun SPÖ:n Faymannin tilalle vaihtuu Kern, ja miten FPÖ:n kannatus suorastaan sukeltaa keväällä 2017 samalla kun ÖVP:n musta käyrä Mitterlehnerin vaihtuessa Kurziin syöksähtää suoraan ylös. FPÖ:n tärkein valtti, tiukka maahanmuuttopolitiikka, on alkanut entistä selvemmin näkyä myös kahden vanhan valtapuolueen linjassa, ja muita eroja näiden kolmen välillä on entistä vaikeampi hahmottaa. Populistipuolueethan tunnetusti nojaavat johtajan persoonaan, ja tätä kehitystä katsellessa kysyy väkisinkin: miten paljon tässä on kysymys vain siitä, että HC Strache ei enää ole nuorin ja komein alfauros? Kymmenen vuotta sitten asetelmat olivat vielä selvät: nuorekas ja timmi diskokuningas Strache kiiti Wienin yöelämässä ja hurmasi etenkin vähemmän koulutettujen kansankerrosten nuoret, joiden silmissä kaikki muut puoluejohtajat olivat tylsiä ja rumia vanhoja ukkoja. Nyt, tunnollisesta salilla ja solariumissa käymisestä huolimatta, vuodet alkavat jättää jälkensä Stracheen, joka on jopa ruvennut esiintymään julkisuudessa silmälasit päässä.

neuebrille

SPÖ: Uusi kansleri, uusi suunnitelma! ÖVP: Uusi puoluejohtaja, uusi puolue! FPÖ: Uudet silmälasit. (Michael Pammesbergerin piirros Kurier-lehdestä)

Kun kolme suurinta puoluetta pakkautuvat kentän oikeaan laitaan, vihreillä olisi mahdollisuus nousta uudeksi vaihtoehtoiseksi vasemmistovoimaksi. Vaan kuinkahan käy? Puoluejohtaja Eva Glawischnig jätti politiikan vähän aikaa sitten, vedoten terveys- ja perhesyihin. Uutena johtohahmona ja puolueen ykkösehdokkaana tulevissa vaaleissa on oleva Ulrike Lunacek, tuo unkarilaisen törkypopulisti Zsolt Bayerin aikoinaan ”aivottomaksi kapiseksi idiootiksi” ja ”haisevaksi saastaksi” haukkuma kokenut poliitikko, yksi EU-parlamentin varapuhemiehistä. Lunacek on taitava ja järkevä, mutta viime vuodet Brysselissä vietettyään kotimaan yleisölle aika tuntematon, ja pelättävissä on, että toisaalta lyhyttukkainen lesbotäti on perinteiselle äijävasemmistolle liian radikaali vaihtoehto ja toisaalta taas anarkistisemmat viheränkyrät eivät tykkää rauhallisesta ja realistisesta EU-poliitikosta.

Gallup-grafiikkojen alalaidassa matelee vihreiden ohella yhä myös NEOS, oikeistoliberaali uuspuolue, jolla saattaisi olla saumaa ei-vasemmistolaiseksi vaihtoehdoksi niille, jotka eivät tykkää populismista eivätkä kansallis-konservatiivisesta stagnaatiosta. Mutta mihinkähän asti mahtaa Itävallassa – pääkaupungin hipsteripiirien ulkopuolella – päästä ei-konservatiivisella agendalla? Kelpaisiko NEOS, tunnusväriltään pinkki (värit ovat keskieurooppalaisessa politiikassa tärkeä asia), täytepuolueeksi vaikkapa puna-viher-pinkkiin koalitioon, jos semmoinen uhkarohkea mahdollisuus tarjoutuisi?

Sen nyt ainakin voi todeta, että alun alkaenkin tahattomalta vitsiltä vaikuttanut Team Stronach -puolue, hieman erikoisen kanadanitävaltalaisen miljardöörin yksityisharrastus, on tainnut lakata olemasta. Käytännössä ns. vakavasti otettavilta puoluekartoilta mini- ja vitsipuolueiden joukkoon (esimerkiksi Itävallan kommunistisen puolueen KPÖ:n rinnalle) on luiskahtanut myös BZÖ, Itävallan ”Sininen tulevaisuus” (BZÖ on todellakin Bündnis Zukunft Österreich, Itävallan tulevaisuuden liitto, tunnusväri tosin ei ollut FPÖ:n omima sininen vaan oranssi), jonka Jörg Haider, tuo Itävallan Timo Soini, rakensi vuonna 2002, kun vanha FPÖ hajosi hallitusvastuun paineisiin. Haiderin kuoltua BZÖ:n elinvoimaisimmat jäänteet palasivat FPÖ:n helmoihin, tynkä-BZÖ lienee vielä olemassa mutta on kadonnut poliittisista uutisista tykkänään.

Vaalit ovat siis edessä lokakuussa. Mutta sitä ennen on paahtavan kuuma kesä ja lomat. Itävalta ottaa rauhallisesti, ja tämä blogi palannee asiaan viimeistään syksymmällä. Totaalista kesätaukoa en kuitenkaan lupaa pitää, aina Sentroopassa jotain tapahtuu.


Määrittelykysymyksiä

helmikuu 17, 2012

Edellisen postaukseni jälkeen jouduin niin uuvuttavaan keskusteluun, että minun ei pitänyt plokailla pieneen aikaan. Mutta Unkarin tapahtumat eivät jätä rauhaan.

Euroopan parlamentti äänesti juuri läpi kannanoton, jossa se ilmaisee huolensa Unkarin demokratian ja kansalaisoikeuksien tilasta. Näin siitä huolimatta, että Unkaria käytännössä yksinvaltaisesti hallitsevan Fidesz-puolueen EPP-ryhmällä on europarlamentissa suurin edustus: toisin sanoen osa ulkomaisista ”aatetovereista” lipesi Fideksen takaa. Reaktiot Unkarissa (oivallinen unkarinkielinen tiivistelmä Galamus-sivustolla) ovat olleet odotetunlaiset: Fidesz vertaa tapahtunutta poliittisiin näytösoikeudenkäynteihin, syyttää kannanoton allekirjoittanutta kahta unkarilaista sosialistimeppiä petturuudesta ja pelottelee, että Unkaria uhkaa äänioikeuden ja EU-tukien menetys. Sosialistit puolestaan vakuuttavat tuon kuuluisan 7. pykälän tarkoittavan ainoastaan, että Unkarilla on vaarana korkeintaan joutua EU:n erityisvalvontaan, ja korostavat, että EU:n mitkään toimet eivät tässä vahingoita Unkaria eivätkä ketään unkarilaista. Kiistan ytimessä on jälleen kerran se, ketä ja mitä tarkoitetaan ”Unkarilla”. Onko kritiikin kohteena maa ja kansa (Fideksen pienen tukipuolueen, kristillisdemokraattisen KDNP:n varajohtajan Bence Rétvárin mukaan europarlamentin vasemmisto- ja liberaaliryhmät ovat ”ennennäkemättömällä tavalla hyökänneet yhden jäsenmaan kimppuun”) vai Viktor Orbánin hallinto?

Samaan aikaan on vielä räväkämpi kiista käynnissä jo edellisen juttuni kommenttiketjussa esiintyneen pahamaineisen räyhäpopulistin, Fidesz-puolueen yhden perustajajäsenen ja Orbánin lähipiiriin kuuluvan Zsolt Bayerin ympärillä. Toimittaja Bayerilla ei nyky-Fideszissä ole varsinaista virallista asemaa, mutta hänen arvellaan toimivan puolueen yhdyssiteenä niiden ns. syvien rivien suuntaan, jotka mielellään kuulevat sentasoista vihapuhetta, jota hallituspuolueen virallisilla edustajilla ei ole varaa suustaan päästellä.

Tällä kertaa Bayerin käämit käräytti itävaltalainen EU-kansanedustaja, vihreä Ulrike Lunacek, puuttumalla 21.1. hallituksen tueksi järjestettyyn mielenosoitukseen eli ns. rauhanmarssiin, jolla hänen mukaansa oli näkynyt kiihkeän EU-vastaisia ja antisemitistisiä iskulauseita. Bayer, joka kuului rauhanmarssin järjestäjiin, ampui tv:n ajankohtaisohjelmassa täyslaidallisen sitä ihtiään: ”Sieltä tulee tuommoinen aivoton kapinen valehteleva idiootti, Ulrike Lunacek, ja tämä oli vielä kohteliaasti ilmaistu (…) koko juttu on yhtä haisevaa (tai oikeastaan ”mätää” tai ”lahoa”, rohadt) saastaista valhetta, haisevan saastan suusta.” Ei siis ollut mitään antisemitistisiä iskulauseita, piste. Samaan syssyyn Bayer haukkui myös Unkarin hallituksen kakkosmiestä Tibor Navracsicsia ryöpyttäneen EU-komissaari Neelie Kroesin ”onnettomaksi idiootiksi”.

Ulrike Lunacek, jota tällä välin on unkarilaisilla äärikansallismielisillä verkkosivustoilla ryöpytetty edelleen (nainen, julkilesbo ja varmaan juutalainenkin…), sai – mm. mainion Pusztaranger-blogistin suosiollisella avustuksella – tiedon ja käännöksen tästä poliittisesta laatukommentaarista ja lähetti tv-kanavalle valituskirjeen; nyttemmin asiaa on käsitelty EU-parlamenttia myöten. Tuoreen Pusztarangerin blogin mukaan keskusteluun on liittynyt myös György Schöpflin, Fidesz-meppi, politiikantutkija ja yksi todella harvoja Unkarin nykyistä hallintoa puolustavia oikeita kansainvälisesti tunnettuja älykköjä. Setämäisen kohteliaassa englanninkielisessä viestissään Lunacekille Schöpflin kirjoittaa, että Bayerin kommentit olivat toki ”asiattomia ja epäkohteliaita” (impertinent and discourteous), mutta tämäntyylisen debatin kanssa julkisuuden henkilön on opittava elämään. Se, miten kohtuuttomana tätä verbaalista hyökkäystä pidetään, on ”subjektiivinen määrittelykysymys”. Sitä paitsi Schöpflin kokee ihan yhtä loukkaavana Unkarin viimeaikaisen joutumisen ulkopuolisten jatkuvaksi silmätikuksi: miksi juuri Unkaria riepotetaan koko ajan?

Schöpflinin mielestä on siis keskityttävä olennaiseen eli siihen asiakysymykseen, oliko mielenosoituksessa antisemitistisiä iskulauseita vai ei. Nythän mielenosoituksen järjestäjät olivat nimenomaisesti pyytäneet osallistujia muotoilemaan sanomansa positiivisesti, välttämään vihapuhetta ja kansanryhmien vastaista kiihotusta. Niinpä ”EU-USA GO HOME” -julisteen iso daavidintähti oli aluksi teipattu peittoon, mutta myöhemmissä kuvissa peittona ollut lappu on lähtenyt lentoon. Samaisessa Pusztarangerin blogissa on lisääkin kuvamateriaalia samaisen mielenosoituksen julisteistosta: kansallisvärinen ja ns. Árpád-raitoihin (punavalkoinen raitalippu on leimautunut äärioikeiston tunnukseksi) sonnustautunut hahmo heittää roskakoriin EU:n lipun, punatähden ja daavidintähden, ja tähtilippu-lampaantaljaan verhoutuneella EU-sudella on ortodoksijuutalaisen miehen ohimokiharat.

Kaiken lisäksi Pusztaranger siteeraa antisemitismin tutkijaa Magdalena Marsovszkya, jonka mielestä Unkarin nykyinen antisemitismi ei niinkään merkitse vihaa tiettyä todellista kansanryhmää, oikeita eläviä juutalaisia ihmisiä kohtaan, vaan suuntautuu symbolista ”juutalaisuutta”, ”muukalaisuutta” vastaan. Toisin sanoen: Vihollinen, ”juutalainen”, tarkoittaa oikeastaan  vasemmisto-liberaali-älykkö-kosmopoliittista ajattelutapaa (Suomessa varmaan puhuttaisiin myös ”postmodernista tekotaiteesta”), jonka ylläpitäjiin voidaan lukea myös EU instituutiona; nämä viholliset eivät ymmärrä eivätkä arvosta äärikansallismielisyyden tunteellista mytologiaa (”sankarten veren kostuttama isänmaan kamara”, ”silvottu, kärsivä isänmaa”…).

Vainoharhan asteesta sitten riippuu, missä määrin EU:n oikeasti uskotaan kulkevan Tel Avivin tai kansainvälisen Siionin viisaiden salaliiton talutusnuorassa ja pyrkivän ihan oikeasti orjuuttamaan ja tuhoamaan Unkarin kansan. Määrittelykysymys siis tämäkin: jos esim. antisemitismi määritellään oikeiden elävien juutalaisten konkreettiseksi sortamiseksi, ei Fidesztä tietenkään voi helposti syyttää rasismin tai antisemitismin tukemisesta, kun sen edustajina europarlamentissa ovat myös juutalainen Ágnes Hankiss ja romani Lívia Járóka.

Mitä opimme tästä? Politiikka nykyään taitaa entistä enemmän olla ”määrittelykysymysten” suossa rämpimistä. Käsittämätön määrä aikuisten ihmisten työaikaa uppoaa tekstivivahteiden viilaukseen ja sanojen merkitysten ja tyylisävyjen pohtimiseen, ennen kuin päästään itse asiaan eli esimerkiksi siihen, miten Unkarin katastrofin partaalla horjuva talous voidaan pelastaa ja tavallisten ihmisten yhä ankeammaksi käyvään arkeen tuoda jotain toivonkipinää. (Viime päivinä Unkarissa on esimerkiksi nähty ”nälkämarssi” (éhségmenet) eli mielenilmaus yhä epätoivoisemmassa tilassa elävien köyhimpien puolesta, ja päivitelty Fidesz-puolueen kansanedustajan Marcell Zsigan naiivia arvelua, että ”kyllähän sitä 47 000 forintilla [= n. 160 euroa] kuussa voi elää”.)

Maailma on siis sana, ja kieltä. Amatöörit harrastavat innosta puhkuen kriittistä tekstianalyysia ja stilistiikkaa. Vihapuhe kasvaa uusia rönsyjä nopeammin, kuin entisiä ehditään leikkaamaan. Ja myös kielten erot ja vieraiden kielten taito pääsevät polttopisteeseen yhä useammin. Bayerin möläytystä seuranneista kommenteista löytyy useita kansanlingvistiikalle (maallikkojen kieltä koskevien käsitysten tutkimukselle) tuttuja uskomuksia: ”meidän kielellämme (tässä tapauksessa unkariksi) voi kiroilla mehevämmin ja väkevämmin kuin millään muulla”, ”näillä ilmauksilla ei kerta kaikkiaan ole vastinetta eikä niitä voi kääntää”… Ei ainakaan meiltä kielen ja kommunikaation tutkijoilta luulisi töiden loppuvan kesken.

***

PS. Edellisen blogini kommentit muistuttivat myös siitä, että Sentroopassa melkein asiasta kuin asiasta keskusteltaessa päädytään ennen pitkää juutalaiskysymykseen, josta tuntuu olevan mahdottoman vaikea keskustella rauhallisesti. Palaan kenties asiaan myöhemmin, mutta sitä ennen täsmennys, jota minulta kiukkuisella unkarinkielisellä viestillä vaadittiin. Anonyymin kommentaattorini suosittelema teksti juutalaiskysymyksestä Unkarissa ei tietenkään ole pahamaineisen kuruc.info-sivuston eli Unkarin nykyisten äärikahjojen sepite vaan paljon vanhempaa perua ja aikoinaan ilmeisesti ihan asialliseksi tarkoitettu tutkielma. Mutta kun ensiksi löysin sen nimenomaan kuruc.info-sivustolta, missä sitä kehuttiin edelleenkin merkittäväksi dokumentiksi, päätin aivan oman, onneksi matalan, verenpaineeni tähden lopettaa tämän johtolangan seuraamisen tähän paikkaan.

Jatkossa pyydän kommentoimaan lyhyesti, asiallisesti ja suomeksi. Unkarinkieliset vihaviestit lentävät roskiin edellisten seuraksi.