Turkin hihasta

lokakuu 17, 2019

No nih, Unkarin kunnallisvaalit olivat pienoinen yllätys. Budapestin ylipormestariksi valittiin kuin valittiinkin opposition yhteisehdokas Gergely Karácsony, monessa muussakin kaupungissa opposition ehdokas korjasi yllätyspotin. Riippumatta siitä, mitä jatkossa tapahtuu ja miten opposition yhteisrintama ajan mittaan kestää, nämä vaalit osoittivat, että huolimatta hallituksen mediaylivoimasta ja sen takaamasta jatkuvasta propagandatulvasta Orbán ja Fidesz ovat voitettavissa. Tästä on kerrottu Suomenkin mediassa laajalti, joten ei nyt sen enempää. Jäämme odottelemaan, miten uudet luudat lakaisevat. Karácsony on jo nähty lehtikuvissa ajamassa vihreästi ja vaatimattomasti polkupyörällä töihin. Muutamissa Budapestin kaupunginosissa taas hävinneet tähänastiset vallanpitäjät ovat tehneet vaalituloksesta valituksen, joka estää uusia pormestareita aloittamasta heti työtään ja – näin somekuplassani yleisesti arvellaan – antaa tähänastisille viranhaltijoille jopa muutaman viikon aikaa huudattaa asiakirjasilppuria ja hävittää raskauttavimmat korruption ja suhmurointien jäljet.

Mutta samaan aikaan tapahtuu Lähi-Idässä kauheita, ja yhtenä päätekijänä näissä tapahtumissa on Turkin Erdoğan, joka tunnetusti on Viktor Orbánin vanha kaveri. Unkari onkin revennyt EU:n rintamasta ja kieltäytynyt tuomitsemasta Turkin hyökkäystä kurdien kimppuun. Ulkoministeri Szíjjártón yhteistyössä turkkilaisten kanssa tarjoama selitys on henkeäsalpaava: Turkin hyökkäys on Unkarin kansallisen edun mukainen, se suojelee muun muassa Unkaria uudelta pakolaistulvalta, koska sen avulla luodaan turvavyöhyke, jonne Syyrian pakolaiset voivat asettua eikä heidän tarvitse vyöryä Eurooppaan.

Eikä tässä kyllin. Viime päivinä on vuoden takaista postaustani taas ruvettu jakamaan somessa, sillä Viktor Orbán on taas kerran kaivanut esiin unkarilaisten ja turkkilaisten suuren sukulaisuuden. Seurueineen hän kävi edustamassa Unkaria Azerbaidžanin Bakussa, turkkilaiskielisten valtioiden liiton kokouksessa – tässä liitossa Unkari on ”tarkkailijajäsenenä” mukana.

türkkenesi.jpg

Vuosi sitten Kirgisian Tšolpon-Atassa Orbán lausui suoria sanoja unkarin ja turkkilaiskielten sukulaisuudesta. Tämänkertainen julkilausuma, joka yleisen hämmästelyn säestyksellä kiertää riippumatonta mediaa ja somea, oli ehkä vieläkin räväkämpi. Orbán onnitteli Kazahstanin virallisesti eläkkeelle (väittämän mukaan vain kulissien taakse naruja vetelemään) siirtynyttä suurta johtajaa Nursultan Nazarbajevia kunniamerkistä, jonka heimoveli Erdoğan oli hänelle juuri ojentanut, näin sanoen:

Tahtoisin onnitella kiptšakkien suurta ystävää, herra presidentti Nazarbajevia korkeasta kunniamerkistä. Läsnäolijoista eivät kaikki tätä tiedä, mutta Unkarissa on kiptšakkeja. Monissa unkarilaisissa on kiptšakkilaista verta, heillä on oma itsehallinto, ja herra presidentti Nazarbajev on myös Unkarin kiptšakkiheimojen ikuinen presidentti, ja joka vuosi myös lähetämme hänelle viestin, kun kiptšakkien vuosikokousta vietetään Unkarissa.

Luultavasti melkoinen osa unkarilaisista ei tätä ennen ole tiennyt, mitä kiptšakit ovat ja voiko niitä syödä. Kyseessä on historiallinen heimonnimi, jota turkologiassa on käytetty myös turkkilaisen kieliperheen yhden päähaaran nimityksenä (kiptšakkikieliin luetaan muun muassa tataari, baškiiri, kazahi ja kirgiisi). Kiptšakeiksi nimitettyjä, ilmeisesti turkkilaissukuista kieltä puhuvia heimoja liikkui 1000–1200-luvuilla eri puolilla itäisen Euroopan ja Keski-Aasian aroja. Tähän luultavasti etnisesti kirjavaan heimoliittoon, joka venäläisissä lähteissä tunnetaan ”polovtseina”, kuuluivat myös kumaanit, toinen turkkilaiskielinen kansanryhmä.

Kumaaneja, unkariksi kun, asettui 1200-luvulla Unkariin, missä heidän mukaansa saivat nimensä Kiskunságin ja Nagykunságin maakunnat. Jonkin aikaa he olivat merkittävä tekijä Unkarin erinäisten eturistiriitojen repimässä sisäpolitiikassa. Jopa Unkarin kuningas László (Ladislaus) IV (1262–1290) on jäänyt historiaan lisänimellä Kun László; hän oli äitinsä puolelta kumaanilaista sukua (hänen äitinsä oli kumaaniruhtinaan tytär) ja eli itse mielellään kumaanien joukossa näiden tuohon aikaan vielä varsin villien ja pakanallisten tapojen mukaan. Kumaanin kieltä, joka sekin kuului turkkilaiskielten kiptšakkiryhmään, puhuttiin Unkarissa vielä muutaman vuosisadan ajan, mutta lopullisesti se sammui viimeistään 1700-luvulla. Kumaanien perintömassaa on varmasti monissa nykyisissä unkarilaisissa, mutta Unkarin vanhojen kumaanialueiden väestö on turkkilaisvallan aikaisten ja sen jälkeisten muuttoliikkeiden perin pohjin sekoittama.

1900-luvulla jotkut kumaanien jälkeläiset tai sellaisiksi itsensä tuntevat ovat ryhtyneet tutkimaan juuriaan ja elvyttämään identiteettiään. Merkittävin vaikuttaja tällä alalla oli kielen- ja perinteentutkija, tunnustettu turkologi István Mándoky Kongur (1944–1992), joka muun muassa keräsi kumaanialueiden kansanperinteestä käsittämättömiksi loruiksi vääntyneitä kumaanin kielen jäänteitä. Kumaaniperinteen harrastajilla on omat järjestönsä ja kokouksensa – näihin ilmeisesti Viktor Orbán viittasi puhuessaan Unkarin kiptšakkien kokouksesta. Ja yhteys Kazahstanin ”heimoveljiin” on myös olemassa. Karcagin kaupungissa on vuodesta 1998 toiminut paikallisen kumaaniaktivistin pyörittämä Kazahstanin kunniakonsulaatti.

Tästä kumaanimeiningistä tulevat jossain määrin mieleen ns. metsäsaamelaiset tai mettälappalaiset, siis ne nykyisen Suomen Lapin eteläisemmissä osissa asuvat suomalaiset, jotka viime aikoina ovat ruvenneet löytämään saamelaisia juuriaan ja rakentamaan itselleen jonkinlaista saamelaista identiteettiä. Vaikka ”mettälappalaisten” esi-isissä onkin voinut olla suomalaisiin uudisasukkaisiin sulautuneita noiden alueiden entisiä saamelaisia, niin heidän saamelainen kielimuotonsa on sammunut jo parisataa vuotta sitten, ja ajatus siitä, että jonkinlainen saamelainen etnisyys olisi kaikessa hiljaisuudessa katkeamatta elänyt Peräpohjan suomalaisten keskuudessa, tuntuu näin puusta katsoen hieman epäilyttävältä. Riittääkö etnisen identiteetin rakennusaineiksi pelkkä epämääräinen usko siihen, että kenties ollaan näillä seuduilla aikoinaan asuneen jännittävän, kadonneen kansan jälkeläisiä?

Etnisen identiteetin rakennustyöllä on myös poliittiset ulottuvuutensa. ”Metsäsaamelaisuuden” nousuun on varmasti vaikuttanut ”oikeiden” alkuperäiskansojen kuten pohjoisempien saamelaisten taistelu oikeuksiensa puolesta. Unkarin kumaaniaktivistit taas ovat jo vuosia sitten keksineet ”sukulaisuutensa” muihin kiptšakkiturkkilaisiin kansoihin, jostain syystä etenkin kazaheihin. Nyt tätä ajatusta tarjoillaan turkkilaissukuisille ”veljeskansoille” osana Orbánin ”avaus itään” -politiikkaa. Näinköhän vielä tulevaisuudessa nähdään Orbánin outojen puheiden muuttuvan todeksi? Saavatko ”kumaanit” virallisen vähemmistökansan statuksen, vaaleihin omat listat ja mahdollisuuden omaan parlamenttiedustajaan (jollainen Unkarin saksalaisvähemmistöllä jo on)? Perustetaanko kumaaneille oikeasti oma virallinen itsehallintoelin (jollaisen Orbán jo väitti heillä olevan), samantapainen kuin Unkarin romanien sakean korruptionkäryn ympäröimä ORÖ? Onko Orbán vain innostunut liikaa diktaattoritoverien veljespiirissä ja seonnut sanoissaan (somekuplassani spekuloidaan myös lääkityksen tarkistamisen tarpeella…), vai näkeekö hän todellakin kumaaneissa mahdollisuuden mafiaimperiumin laajentamiseen?

***

Pikapäivitys: Juuri tulleen tiedon mukaan Budapestin Ferencvárosissa alkaa toimia turkkilainen koulu, jota ylläpitää Erdoğanin vuonna 2016 Fethullah Gülenin liikkeen vastapainoksi perustama Maarif-säätiö. Koulun ohjelmasta ja oppilaista ei vielä ole tarkempaa tietoa, mutta Turkin Maarif-kouluissa konservatiivinen (?) islamin ja Koraanin opetus on keskeisellä sijalla. Jo aiemmin on kerrottu suunnitelmasta rakentaa Budapestin Kőbányaan turkkilaisten kustantama moskeija. Tämän suunnitelman tosin keskeytti vuoden 2015 pakolaiskriisi, jonka yhteydessä islamin ekspansiolla pelottelusta tuli Orbánin hallituksen keskeisin propagandavaltti. Mutta ehkä tämäkin suunnitelma voidaan nyt ottaa hyllyltä, kun Erdoğan itse on taas tulossa vierailemaan ystävänsä Viktorin valtakunnassa marraskuun alussa.

Mainokset

Uskon varjolla

syyskuu 7, 2016

Ei ole enää kuukauttakaan siihen suureen päivään, lokakuun toiseen, jona itävaltalaiset äänestävät uudelleen liittopresidentin valinnasta ja unkarilaisia puolestaan kutsutaan täälläkin jo monesti mainittuun kansanäänestykseen, toisin sanoen antamaan muukalaiskammoinen mielenilmaus nykyhallituksen tueksi. Jo paljon huomiota saaneen ”TIESITTEKÖ?”-julistekampanjan lisäksi mielialaa nostatetaan valtion viestimissä, ja jotkut näyttävät ottaneen kohteekseen tietyt erityisryhmät. Yksi tällainen puheenvuoro nostatti muutama päivä sitten melkoiset laineet ympäri sosiaalista mediaa.

Nimittäin. Tällä kertaa valtion ykkösradiokanavalle Kossuth Rádióon oli sunnuntaina marssitettu László Tőkéczki, Budapestin ELTE-yliopiston kulttuurihistorian laitoksen esimies, jota radion verkkosivuilla tituleerataan ”politologiksi” – hän on historiantutkija, joka on yliopistourallaan aiemmin harrastanut kasvatuksen historiaa ja sittemmin aatehistoriaa. Kymmenen vuoden takainen Magyar Narancs -lehden kirjoitus kuvaa Tőkéczkiä eräänlaiseksi Fidesz-puolueen oikeistoideologiksi, joka oli aikoinaan innolla ohjaamassa kapinallisten pitkätukkien nuordemokraattipuoluetta kansallis-konservatiiviseen suuntaan ja kentän oikeaa laitaa kohti. Tőkéczki on myös aktiivinen toimija Unkarin reformoidussa kirkossa, kansalliskirkoista pienemmässä mutta poliittisesti kenties vieläkin yhtenäisemmin oikealla laidalla seisovassa. (Unkarin roomalaiskatolinen kirkko, niin vankasti kuin sekin on sosialismin ajoista alkaen ollut valtion ohjauksessa, on kaikesta huolimatta osa mahtavaa ylikansallista organisaatiota, jota tunnetusti nykyään johtaa, Zsolt Bayerin kaltaisten ”katolisten” julkisuushahmojen harmiksi, pakolaisten jalkoja pesevä ja ihmisarvosta höpisevä outo hippi.)

Radiopuheenvuorossaan Tőkéczki maalailee kuulijoidensa eteen kauhukuvia, jotka ”avoimessa” Länsi-Euroopassa ovat jo toteutumassa, jos EU:n, uuden Neuvostoliiton, hirmuvalta pääsee toteutumaan. (Puhumattakaan koukkunokkaisten Siionin viisaiden ahneudesta: György Soroskin oli taas pakko mainita.) Rikas Saksakin romahtaa kohta maahanmuuttajiin, jotka eivät sopeudu, eivät tee työtä vaan pelkästään odottavat, että heille kustannetaan kaikki. On siis elintärkeää jatkossakin pitää maahanmuuttajat poissa Unkarista, ja kaikki äänestäjät on saatava tajuamaan tämä. Näin Tőkéczkin logiikka:

Meidän on otettava mustalaiset tähtäimeen. Pitää kertoa heille, että jos meille halutaan asuttaa viisi-kuusikymmentätuhatta ihmistä, siihen loppuu mustalaisten avustaminen, sillä sama raha pitää jakaa useampaan osaan.

Ihan totta. Tőkéczkin mielestä siis Unkarin valtion budjetissa on oma erillinen kiintiöity menoeränsä ”niille”, joita tuetaan vaikka he eivät tuota ja jotka ovat erilaisia kuin ”me”. Siksi jos humanitaarisista syistä maahan otettavat pakolaiset (joita siis, toisin kuin propaganda väittää, EI olla asuttamassa Unkariin kymmeniä tuhansia) tarvitsevat avustusta, se on pois Unkarin romaneilta, kaikilta heiltä yhtäläisesti. (Unkarin romaneihin kuuluu historialtaan, kieleltään ja identiteetiltään erilaisia ryhmiä. Ja vaikka pelottavan monet heistä elävätkin nykyään ns. syväköyhyydessä ja sukupolvesta toiseen periytyvässä syrjäytyneisyydessä, heissäkin on työtätekeviä veronmaksajia, joista varmaan ei tunnu kovin mukavalta kuunnella tällaisia päätelmiä.)

Eikä tässä kaikki. Myös muiden pitäisi ymmärtää tilanteen vaarallisuus:

… vasemmistotyyppisten järjestöjen, feministien, homoseksuellien, miten sen nyt sanoisin, juutalaiston (zsidóság), myös ateistienkin [pitää ymmärtää], että jos islam tulee, se on heidän loppunsa.

Näin siis puhuu aatehistorioitsija ja seurakunta-aktiivi, jonka pitäisi tietää, että uskonnot ovat moniulotteisia ja muuttuvia ilmiöitä, joita tulkitaan monin tavoin ja joiden nimissä on tehty hyvin erilaisia asioita. Jos Tőkéczki ei olekaan kovin hyvin perillä siitä, millaista islamia (tai paremminkin: millaisia islamin ja muiden uskontojen suuntauksia sekä niihin yhdistettyjä kulttuuri- ja tapakomplekseja) nykyään Eurooppaan pakenevat syyrialaiset, irakilaiset ja afgaanit edustavat, niin historioitsijana ja reformoituna kristittynä hänen pitäisi tietää, mitä edellinen muslimivalta Unkarissa teki.

1500-luvun turkkilaisvalloittajat nimittäin eivät olleet erityisen kiinnostuneita pakkokäännyttämään uusia alamaisiaan tai vainoamaan kristittyjä. Päinvastoin turkkilaisvallan aikaan protestanttinen kristinusko pääsi hyvin leviämään. Unkarin katolisesta ylhäisöstä suuri osa oli paennut turkkilaisten tieltä, ja alustalaiset saivat rauhassa kuunnella kiertävien protestanttisaarnaajien sanomaa, Transilvanian ruhtinaskunnassa taas – joka oli muodollisesti itsenäinen, vaikka tunnusti sulttaanin ylivallan – ylhäisökin omaksui uuden uskon.

Ehkä olennaisinta on, että turkkilaisvalta esti vastauskonpuhdistusta ajamasta koko kansaa takaisin Rooman helmaan. Esimerkiksi Tšekissä ja Slovakiassa – missä paavinvallasta ja joistakin sen opeista oli pyristelty irti jo Jan Husin ajoista lähtien – sekä Puolassa protestantismin aate oli kyllä levinnyt laajalle (jossakin vaiheessa 1500-luvulla nykyään umpikatolisen Puolan ylemmistä yhteiskuntaluokista kenties jopa puolet oli protestantteja), mutta kaikkeinkatolisimpien Habsburg- ynnä muiden majesteettien tomerilla vastatoimilla se torjuttiin. Ilman turkkilaisvaltaa siis tuskin olisi Unkarissakaan Tőkéczkin rakasta reformoitua kirkkoa, ainakaan nykyisissä mitoissaan.

(Toisaalla muslimivaltaa toki muistellaan. Erdoğanin hallituksen linja on Orbánille kovasti mieleen, ja hallituspuolueen kannattajissa on paljon niitä, jotka mielellään liittävät unkarilaiset idän uljaiden turkkilaisheimoisten soturikansojen joukkoon. Tätä hymistelyä kuultiin pari päivää sitten, kun Budapestin Gül Baba türben, turkkilaisvallan aikaisen maineikkaan dervissin hautamuistomerkin restaurointitöiden johdosta arvovaltainen turkkilaisvaltuuskunta vieraili paikalla. Tietenkään ei Gül Baba -vainajan muslimihurskaudesta kuulunut pahaa sanaa, päinvastoin.)

Tätä voisi miettiä nyt, kun Unkarissakin varaudutaan reformaation juhlavuoden viettämiseen. Kampanjasivustolta voi jo nyt ladata kivoja GIF-animaatioita esimerkiksi Calvinista luomassa lunta, jonka alta paljastuu symbolinen lumikello

kalvin_es_a_hovirag

tai Lutherista ruksailemassa päivän tehtävälistaansa: siihen kuuluu teesien naulaamisen, Raamatun kääntämisen ja kirkon uudistamisen jälkeen vuoden pienpanimo-oluen nauttiminen.

az_ev_kezmuves_sore-1

 

Näistä kivoista ja hauskoista, uudistusmielisistä (sloganina a megújulás lendülete, suunnilleen ‘uudistuksen vauhdissa’) jutuista huolimatta vähän pelkään, että reformaation juhlavuosikin – jonka toimikuntaa johtaa itse pääministeri Orbán, rinnallaan inhimillisten voimavarojen superministeri Zoltán Balog, siviiliammatiltaan reformoidun kirkon pappi – tullaan kuluttamaan asianmukaisen, kristinuskon varjolla kansallismielisyyttä ja muukalaisvihaa korostavan propagandan merkeissä.

Yksi mielenkiintoinen merkki nähtiin pääministeri Orbánin taannoisen Vatikaanin-vierailun jälkeen. Unkarin hallitus nimittäin ilmoitti perustavansa uuden alivaltiosihteerin viran, jonka toimialana on, uskokaa tai älkää, kristittyjen vainon vastustaminen. Opposition äänekkään someräkätyksen ja inkvisitiovitsien säestyksellä hallitus täsmensi, että kristityt ovat maailman vainotuin uskontokunta ja että tarkoitus on paitsi auttaa etenkin Lähi-Idän vainottuja kristittyjä myös kiinnittää kansainvälistä huomiota vainottujen hätään sekä järjestää humanitaarisia tukitoimia.

Niin kuin verraton Imre Para-Kovács kirjoittaa:

Orbán on juuri valmistautumassa barbaari Fritigernin rooliin: pyytää päästä sisään Rooman imperiumiin, koska ulkopuolella nuo hunnit liikehtivät niin pelottavasti, ja sisään päästyään tuikkaa tuleen koko Balkanin. Ei sillä, että Roomassa kaikki olisi hyvin, päinvastoin. Mutta sen kulttuuriperintö on kiistämätön, sitä vastoin osaako kukaan nimetä visigoottilaista pianistia tai basistia? No eikö niin?

Onhan Euroopan unionissakin valtavasti vikoja, mutta noin konkreettisesti se, että siellä syödään veitsellä ja haarukalla ja lautasliinaa käyttäen sekä kiinnitetään huomiota siihen, miten heidän meille osoittamansa miljardit käytetään, se häiritsee vain Unkarin hallitusta, ja sen ottaminen närkästyksen aiheeksi on aika, hm, noloa.

Kuka muuten vielä muistaa ne tuhat koptiperhettä?


Parempi kuin Indiana Jones?

syyskuu 18, 2012

Krisztián Nyáry -niminen unkarilaismies on minulle henkilönä aivan tuntematon, mutta jo jonkin aikaa olen Facebookin välityksellä nauttinut hänen julkaisemistaan historiallisista valokuvista ja niihin liittyvistä uskomattomista elämäntarinoista. Lontoon olympialaisten aikoihin Nyáryn postaamat kuvat esittelivät Unkarin osaksi unohdettua urheiluhistoriaa, käsipuolesta pistooliampujamestarista (joka kesken uransa, menetettyään käsikranaattionnettomuudessa oikean kätensä, opetteli ampumaan vasemmalla) jalkapuoleen uinti- ja vesipallomestariin. Äskettäin, kun runoilija Miklós Radnótin leski Fanni Gyarmati täytti sata vuotta, Nyáry julkaisi Fannista kuuluisan nuoruudenkuvan, josta puolet on lahonnut ja revennyt pois – siksi, että kuva oli ollut pakkotyöleirillä murhatun ja joukkohautaan kuopatun Radnótin povitaskussa. Nyt tuli julki tarina, josta – kuten Nyáry kuvatekstinsä lopuksi toteaa – jossain muussa maassa olisi jo kauan sitten tehty elokuva. Ja tämä tarina on pakko kertoa myös tässä blogissa, siksikin, että sen päähenkilön elämäntyöstä olen tiennyt vain yhden, loppujen lopuksi aika epäolennaisen puolen.

Ármin Vámbéry, noin 180 vuotta sitten syntynyt turkologi ja orientalisti, tunnetaan virallisessa tieteenhistoriassa lähinnä ”ugrilais-turkkilaisen sodan” ansiosta, jota hän kävi Unkarin fennougristiikan yhden merkkihahmon József Budenzin kanssa. Fennougristit muistavat tästä vain kiistan lopputuloksen: Vámbéry uskoi unkarin kielen olevan sukua turkin kielelle, Budenz taas päätyi systemaattisen historiallis-vertailevan kielitieteen menetelmin siihen tulokseen, että unkarin kielen runsaat turkkilaisainekset eivät ole alkusukulaisuuden merkkejä vaan tulosta siitä tiiviistä kontaktista, jossa unkarilaisten esi-isät turkkilaiskielisten kansojen kanssa elivät. Valtavirtatieteen kannalta Vámbéry siis väistyi marginaaliin, edustamaan näkemyksiä, joiden ohitse aika ja tieteen edistys ajoivat.

Ihme kyllä, nekään ”vaihtoehtopiirit”, jotka nykyään Unkarissa väittävät suomalais-ugrilaista kielisukulaisuutta ilkeiden Habsburgien salajuoneksi ja kilttiä kamarioppinutta Budenzia saksalaiseksi unkarilaisvihaajaksi ja roistomaiseksi Habsburgien agentiksi, eivät ole kovin äänekkäästi olleet nostamassa Vámbérya jalustalle. Hänestä ei ole tehty sellaista äärikansallismielisten ”antifennougristien” kulttihahmoa kuin Sándor Kőrösi Csomasta, samoin legendaarisesta tutkimusmatkaajasta, joka 1800-luvun alkupuolella etsi unkarilaisten juuria Intiasta ja siinä sivussa laski perustan länsimaiselle tibetologialle. Tähän näyttää olevan taas perinteinen, raadollinen ja hyvin sentrooppalainen syynsä: Ármin Vámbéry oli alkuaan nimeltään Herman Wamberger (tai toisten lähteiden mukaan Bamberger), rutiköyhän juutalaisperheen poika.

Herman-pojan lapsuudesta Dunaszerdahelyn pikkukaupungissa (löytyy nykyään Slovakian kartalta nimellä Dunajská Streda) ei ilmeisesti paljoa tiedetä. Kun Englannin kuningatar Viktoria paljon myöhemmin tiedusteli hänen syntymäaikaansa, että se voitaisiin merkitä kalenteriin ja hovi tietäisi vuosittain lähettää hänelle syntymäpäiväonnittelut, kävi ilmi, ettei hän tiennyt syntymänsä päivämäärää. Miksipä epätoivoisen köyhyyden ja koleraepidemian keskellä olisi pidetty mielessä ramman pojan syntymäaikaa, lapsen, jonka ei varmaan uskottu elävän pitkään. Herman-poika kulki kainalosauvoilla, elätti itseään iilimatoja keräämällä ja joutoaikoinaan luki kirjoja ja haaveili. Oppikoulun hän joutui rahan puutteessa jättämään kesken, mutta jo kymmenvuotiaana teräväpäinen poika ansaitsi elantonsa antamalla koti- ja tukiopetusta itseään tyhmemmille ja rikkaammille lapsille.

Jo varhain kävi ilmi, että nuorella Hermanilla oli aivan käsittämätön kielipää. Parikymmenvuotiaana Budapestiin saapuessaan hän oli opetellut toistakymmentä kieltä ja osasi lukea esimerkiksi ruotsia, englantia ja turkkia. Yliopiston kirjastossa aamusta iltaan istuva innokas itseopiskelija herätti kirjastonhoitajan kiinnostuksen, ja tämä esitteli hänet ystävilleen, joihin kuului tuonaikaisen Unkarin kulttuurielämän useita merkkihahmoja. Näiden uusien tuttavuuksien avulla nuorukaisen hartain toive toteutui: hänelle järjestettiin matkapassi ja matkarahat Turkkiin unkarin kielen juuria etsimään.

Vámbéry – tällä välin hän oli monien sivistyneiden Unkarin juutalaisten tapaan unkarilaistanut nimensä – asui Turkissa vuosikausia. Sikäläisten emigranttituttaviensa kautta hän tuli tunnetuksi lopulta myös sulttaanin hovissa, ja miehestä, joka osasi paitsi loistavasti turkkia myös kaikkia tärkeimpiä Euroopan kieliä, tuli korvaamaton ja arvostettu diplomaattien ja mahtimiesten tulkki. Kielitieteellisten tutkielmien ohella hän kirjoitti, turkkilaisella nimellään ”Rešid efendi”, artikkeleita Unkarin lehtiin ja muun muassa käänsi unkarilaista kirjallisuutta turkiksi. Kotimaahan palatessaan hänet tunnettiin tiedepiireissä merkittävänä turkin ja itämaisten kielten asiantuntijana, ja nuori juutalainen, jonka muodollinen koulutus oli jäänyt kuuteen luokkaan oppikoulua, valittiin Unkarin tiedeakatemian jäseneksi.

Ármin Vámbéryn muotokuva vuodelta 1861, maalannut Mihály Kovács (lähde: Wikimedia Commons)

Vámbéry ei kuitenkaan jäänyt lepäämään laakereilleen vaan lähti jo 1862 kohti Keski-Aasiaa, mistä uskoi löytävänsä unkarilaisten juuret. Pitkällä ja seikkailurikkaalla matkallaan hän kulki Kiinan rajoille asti halki seutujen, joita eurooppalaiset eivät vielä koskaan olleet kartoittaneet, kerjäläisderviššin valepuvussa. Kukaan ei osannut epäillä täydellisesti paikallisia kieliä puhuvaa rampaa kerjäläistä vääräuskoiseksi eurooppalaiseksi tutkijaksi, ja jos vaarallisia tilanteita tulikin, Vámbéry selvisi niistä rauhallisen, lempeän luonteensa ja terävän järkensä avulla.

Budapestiin palattuaan Vámbéry sai kuitenkin huomata, etteivät hänen matkallaan keräämänsä arvokkaat aineistot saaneet ansaitsemaansa huomiota. Toisin oli Englannissa, missä Keski-Aasiaa kohtaan tunnettiin suurta sekä tieteellistä että poliittista kiinnostusta. Vámbéry jatkoi matkaansa Lontooseen, missä suuri tutkimusmatkailija oli tervetullut vieras itämaista innostuneiden aristokraattien hoveissa, itseään kuningasperhettä myöten. Väitetään, että juuri Vámbéry ensimmäisenä kertoi Bram Stokerille Transilvanian historiasta ja julmasta Vlad Tepesistä ja oli täten mukana luomassa kreivi Draculan hahmoa; Dracula-romaanissa mainittu ”professori Arminius Buda-Pesthin yliopistosta” lienee kunnianosoitus Vámbérylle.

Ilmeisesti Englannissa Vámbérylle olisi voinut urjeta loistava ura, ja hän olisi voinut päättää päivänsä jossakin Oxfordissa tai Cambridgessa kaikkien kunnioittamana Sir Arminina. Mutta miehemme oli sydämeltään isänmaallinen unkarilainen ja palasi kotimaahansa, missä sentään tällä välin oli huomattu hänen ansionsa. Vámbéry vietti loppuelämänsä Budapestin yliopiston itämaisten kielten professorina, opettaen ja tutkien sydämensä kyllyydestä ja kateellisten kollegojen juonitteluista välittämättä. Nykyään Ármin Vámbéryn saavutukset ilmeisesti muistetaan lähinnä turkologian ja orientalistiikan piirissä, fennougristiikan historiassa hän vain vilahtaa yhden ohimenevän välikohtauksen yhteydessä, ja muu maailma tuntuu unohtaneen hänet tykkänään.

Mitä opimme tästä? Monesta uskomattomasta elämäntarinasta jää historian lehdille vain muutamia reunahuomautuksia. Tieteelliset ansiot yksinään eivät riitä luomaan kestävää mainetta, eivät välttämättä edes, vaikka niihin liittyisi jännittäviä seikkailuja. Olisikohan Vámbéryn kulttimaineeseen noustakseen pitänyt olla Harrison Fordin näköinen salskea komistus – tai ehkä mieluummin ikivanhan kristityn unkarilaisen, mieluiten transilvanianunkarilaisen aatelissuvun vesa?

Ja toiseksi: Vaikka miten syvällisesti osaisi jotakin kieltä ja tuntisi sen puhujien kulttuurin, historiallis-vertailevan kielentutkimuksen tuhansien vuosien taakse tunkeutuvat menetelmät ovat jotakin aivan muuta, ja ylipäätään lingvistiikka on eri asia kuin kielten osaaminen. Vámbéry, lukemattomien 1800-luvun alkupuolen tutkijoiden lailla, uskoi unkarin kielen turkkilaiseen alkuperään, koska hänen tieteellinen näkökulmansa ei yltänyt selkeiden samankaltaisuuksien pintaa syvemmälle. Toisin kuin aikansa edistyksellisintä teoreettista kielitiedettä Göttingenissä opiskellut Budenz, Vámbéry oli lähtenyt kielten tutkijaksi itseoppineena polyglottina ja perinteisellä filologisella linjalla, varmaankin enemmän omaan synnynnäiseen ”kielipäähänsä” eli intuitiiviseen hahmotuskykyynsä kuin teoreettiseen analyysiin nojaten. Siispä hän ei ilmeisesti tuntenut vertailevan kielihistorian menetelmiä riittävän hyvin eikä täysin tajunnut, että typologinen samankaltaisuus on eri asia kuin geneettinen sukulaisuus.

Unkarin kielen alkuperän suhteen, sen asian, joka häntä alun perin väkevimmin tutkijantielleen ajoi, Vámbéry oli väärässä. Mutta jos kaikki alkoikin aikansa eläneestä harhakuvitelmasta, tuloksena oli silti uskomaton elämäntarina ja huikea tutkijanura.