Juu juu juuri niin.

20 marraskuun, 2016

(Epänatiivi englanninkielinen versio / Parallel version in non-native English)
Tämähän ei ole mikään kieliblogi. Mutta tämänkertainen juttu ei liity vain kielitieteeseen vaan mitä suurimmassa määrin Unkariin ja sen politiikkaankin.

En varsinaisesti seuraa Magyar Idők (‘Unkarilaiset ajat’) -lehteä, joka on Unkarin hallituksen uusin uskollinen äänitorvi. Sen perusti aiemman talouslehti Napi Gazdaságin pohjalle Gábor Liszkay, entinen Magyar Nemzet -lehden päätoimittaja vuonna 2015, kun Magyar Nemzetin omistaja, suurliikemies Lajos Simicska oli riitaantunut vanhan ystävänsä pääministeri Orbánin kanssa ja tämä ns. Gecigate vei joukon Simicskan omistamia konservatiivimedioita pois hallituksen otteesta. Mutta kielentutkijakollegan Facebook-seinän kautta uutisvirtaani tipahti, sanoisinko, melkoinen pökäle kyseisen lehden palstoilta. Taas kerran ollaan arvovaltaisella (?) taholla nimittäin sitä mieltä, että suomalais-ugrilaisessa kielisukulaisuudessa ei ole mitään perää.

Ns. antifennougrismilla on Unkarissa pitkät perinteet (olen niistä joskus laajemmin kirjoittanut täällä). Alun alkaenkaan kaiken maailman kalanrasvanhajuiset lappalaiset eivät tuumanneet kelvata ylvään keskieurooppalaisen soturikansan sukulaisiksi, ja 1900-luvun mittaan tästä muotoutui uusi salaliittoteoria, jota toisen maailmansodan jälkeen alettiin suosia etenkin länteen emigroituneiden unkarilaisten parissa. Sen mukaan suomalais-ugrilainen sukulaisuus olikin alkuaan Wienin keisarihovin juoni ylpeiden ja niskuroivien unkarilaisten nöyryyttämiseksi, sen olivat kehitelleet saksalaiset tai saksankieliset keisarin kätyrit, ja 1900-luvulla tähän samaan ideaan olivat puolestaan tarttuneet, samanlaisin päämäärin, Moskovan imperialistit sekä heidän tukemansa gulassikommunistit, joille suomalais-ugrilaisen normitieteen tutkiminen takasi mukavan leipäpuun valtion tutkimuslaitoksissa…

Väite on tietenkin täysin tolkuton. Ei Wien eikä Moskova ollut missään vaiheessa erityisen kiinnostunut fennougristiikan tukemisesta poliittisin päämäärin. (Itse asiassa Unkarin joutuessa Neuvostoliiton valtapiiriin neuvostokielitieteessä vallitsi vielä ns. marrismi, jonka mukaan kielisukulaisuutta perinteisessä mielessä, myöskään suomalais-ugrilaista, ei ollut olemassakaan. Horthyn Unkari puolestaan oli pontevasti tukenut heimotyötä ja suhteita Suomeen ja Viroon.) Sille löytyi kuitenkin poliittista tilausta, ja järjestelmänvaihdoksen jälkeen Unkarissa yhä useammat ovat näköjään ostaneet tämän ajatuksen. Unkarin fennougristit saavat – tai saisivat, sikäli kuin enää jaksaisivat – hiki hatussa olla kumoamassa väitteitä, joiden mukaan ”Suomessakaan ei enää uskota suomalais-ugrilaiseen kielisukulaisuuteen”, se on ”poistettu koulukirjoista”, tai ”Suomen Tiedeakatemia on lakkauttanut suomalais-ugrilaisen osastonsa”.

Aivan vihoviimeistä virallista siunausta nämä vaihtoehtoajatukset eivät vielä ole Unkarissa saaneet. Itse asiassa muutama vuosi sitten Suomessa vieraillessaan Viktor Orbán julkilausui, että kielisukulaisuus on tosiasia eikä mielipidekysymys. Poliittinen tilaus on kuitenkin yhä olemassa, ja olen jo pitkään arvellut, että myös kielitieteen alalla ollaan Unkarissa kypsyttelemässä jonkinlaista salonkikelpoista versiota kansallisesta kielihistoriahuuhaasta: olkoon vain se kielisukulaisuus jossain takavasemmalla yhä olemassa, ei kannata ruveta väittelemään koko kansainvälistä tiedemaailmaa vastaan, mutta olennaisempaa on korostaa unkarin kielen ainutlaatuisuutta ja erikoisuutta ja sen yhteyksiä ainutlaatuiseen unkarilaiseen ajattelutapaan.

Ja näin siis pullahtaa Magyar Idők -lehden haastateltavaksi Amsterdamin yliopiston apulaisprofessori László Marácz, Hollannissa unkarilaiseen vuoden 1956 pakolaisten perheeseen syntynyt kielentutkija, joka jo pitkään on tunnettu suorasukaisista hyökkäyksistään fennougristiikkaa vastaan. Marácz on tehnyt väitöskirjansa unkarin syntaksin generatiivisesta analyysista, se siis edustaa teoreettis-spekulatiivista lähestymistapaa, joka on mahdollisimman kaukana kielihistorian tutkimusotteista. Nykyiseltä akateemiselta profiililtaan hän on (vähemmistö)kielipolitiikan tutkija, ja hänen työpaikkansa Amsterdamissa on Eurooppa-tutkimuksen laitos. Mutta kielihistoriahan, ikävä kyllä, on tunnetusti se hiekkalaatikko, jonne naapuritieteiden ennakkoluulottomammat edustajat mielellään pomppaavat leikkimään…

Magyar Idők -lehden haastattelussa Marácz kertoo, miten päätyi tajuamaan, että maapallo onkin oikeasti litteä:

Suoritin Groningenin yliopistossa tutkinnon fennougristiikasta, joten tiedän oikein hyvin, mistä puhun. Jo yliopistovuosinani harrastin tätä aihetta, ja jo silloin huomioni kiintyi siihen, että tietyt ns. äännelait eivät toimi. Oli liikaa lisäselittelyä ja vaadittiin paljon lisäsääntöjä. Heikko on semmoisen selitysjärjestelmän voima, jossa yksittäistapausten selittämiseen aina tarvitaan yhä uusia lakeja.

Tämä kuulostaa samalta kuin Angela Marcantonion vuonna 2002 ilmestyneen kohukirjan The Uralic language family: Facts, myths, and statistics ydinsanoma: historiallisiksi äännevastaavuuksiksi esitettyä ainesta on niin niukasti, että sitä ei voi tilastollisesti erottaa satunnaisista samankaltaisuuksista (!). (Marcantonio ja Marácz ovat viime aikoina tehneet yhteistyötä ja järjestäneet yhteisiä konferensseja. Lika barn leka bäst.) Marcantonio päätyi omituiseen väitteeseensä mm. analysoimalla Juha Janhusen äärimmäisen tiukoilla kriteereillä laadittua kantauralin sanalistaa ja väärinkäsittämällä tiettyjen äänneyhdistelmien vastaavuudet yksittäisiä äänteitä koskeviksi äännelaeiksi. Maráczia puolestaan on ehkä ärsyttänyt, ja osaksi aivan oikeutetustikin, fennougristiikan tutkimusperinteessä täysin pätevien sanarinnastusten mukana raahautuvien epävarmojen ja heikkojen etymologioiden määrä. Mutta väittäisin, että tässä on taustalla myös se, miten vanha generativisti haluaa nähdä kielen puhtaana ja säihkyvän eksaktina koneistona eikä kykene ymmärtämään historiallisten prosessien monisyistä ja sotkuista todellisuutta.

Viime vuonna Unkarin Tiedeakatemia joutui antamaan julkilausuman, jonka mukaan suomalais-ugrilainen kielisukulaisuus on kielitieteessä yleisesti hyväksytty eikä aiheesta käydä vakavasti otettavaa väittelyä. Miksi, kysyy haastattelija, Marácz on jälleen lähtenyt kirjoittamaan aiheesta?

Suomalais-ugrilainen teoria [!!!] ei ole newtonilainen fysiikan laki. Teorian heikko kohta on se, että sillä ei ole kirjallisia lähteitä. Indoeuropeistiikassa on gootin- ja sanskritinkielisiä tekstejä, toki niihinkin liittyy paljon spekulaatiota. Mutta fennougristiikan vanhin lähde on Halotti beszéd [muinaisunkarilainen ruumissaarna 1100-luvun lopulta], sitä edeltävältä ajalta ei ole kirjoitettuja lähteitä, lukuun ottamatta riimukirjoituksia, joita tiede ei ole juuri tutkinut.

Hetkinen. Ensinnäkään ei ole olemassa mitään ”suomalais-ugrilaista teoriaa” vaan yleisesti hyväksytyt historiallis-vertailevan kielitieteen menetelmät, joiden perusteella myös suomalais-ugrilaisten kielten oletetaan polveutuvan yhteisestä kantamuodosta. Olennaista tässä ei ole se, löytyykö vanhoja tekstejä; ei indoeurooppalaisesta kantakielestäkään ole jäänyt kirjallista dokumentaatiota, ja gootti ja sanskrit ovat jokseenkin yhtä kaukana toisistaan kuin suomi ja unkari. Marácz ei siis tunnu ymmärtävän, miten historiallinen kielentutkimus toimii ja mihin sen väitteet perustuvat. (Voisi myös huomauttaa, että székelyläisen (”muinaisunkarilaisen”) riimukirjoituksen useimmat muistomerkit eivät ole sen vanhempia kuin Halotti beszéd. Bodrog-Alsóbűn löytö tosin lienee 900-luvulta, mutta siinä on vain muutama merkki, joiden tulkinta on kiistanalainen.)

Unkarin kieli ei koostu suomalais-ugrilaiselta vogulilaiselta [??!!] pohjalta rekonstruoiduista juurista. Sillä on juurijärjestelmä, jonka kartoittivat laajassa sanakirjassaan Gergely Czuczor ja János Fogarasi 1800-luvulla.

No niinpä juuri. Benediktiinimunkki Gergely Czuczor ja säädynmukaisen juristinkoulutuksen saanut sivistynyt herrasmies János Fogarasi olivat Unkarin kansallisen uudistusliikkeen aktivisteja, joiden sädekehää kirkastaa myös osallistuminen vuosien 1848–49 vapaustaisteluun (sen jälkeen Czuczor istui jonkin aikaa jopa vankina Itävallassa, Tirolin Kufsteinin linnan kuuluisassa tyrmässä, työskennellen koko ajan sanakirjaprojektin kimpussa). Heillä oli aikansa eurooppalaisen yläluokan filologinen yleissivistys, mutta tuohon aikaan vauhdilla kehittyvän ja itsenäistyvän kielitieteen uusimpia tutkimusmenetelmiä he eivät tunteneet. Siksi heidän kunnianhimoinen unkarin kielen suursanakirjansakin on jäänyt tieteenhistorialliseksi kuriositeetiksi, jota nykyään harrastetaan lähinnä ”antifennougristien” vaihtoehtopiireissä.

1800-luvun alkupuolella toki kieliasioihin perehtynyt sivistyneistö oli jo kuullut ”juuren” käsitteestä. Se taitaa olla peräisin seemiläisestä kielitieteestä (mihin Euroopassa kuului esimerkiksi raamattuheprean tutkimus), ja varsinaisen voittokulkunsa se koki indoeuropeistiikassa, missä sanojen historiaa pystyttiin laajalti ja syvältä kuvaamaan yksitavuisten juurten ja niihin sisältyvien vokaalivaihtelujen avulla. Juuria oli etsiskelty unkarinkin kielestä jo aiemminkin, ja Czuczor ja Fogarasi tarttuivat tähän keinoon innokkaan spekulatiivisin ottein. Yrittämättä ihmeemmin selittää konsonanttien ja vokaalien vaihteluja tai niiden merkityksiä he etsivät merkitykseltään samantapaisista sanoista samantapaisia yksitavuisia aineksia, joiden konsonantit ja vokaalit saivat lopulta lähes mielivaltaisesti vaihdella. Näin sellaisissa sanoissa kuin rossz ‘huono, paha’, rohad ‘lahota, mädätä’ ja rozsda ‘ruoste’ on tietenkin juurielementti ro- (mitäpä väliä sillä, että rozsda on ilmeinen lainasana). Tai monissa pyöreää tai kaarevaa merkitsevissä sanoissa on k–r-, g–r-tyyppinen konsonantisto: kör ‘kehä, piiri’, kerek ‘pyöreä’, görbe ‘käyrä’, gurul ‘kieriä’…

Näinhän amatöörietymologia on toiminut maailman sivu: etsitään samannäköisiä sanoja ja aineksia ja vakuututaan mahatuntumalla siitä, että niiden samankaltaisuus ”ei voi olla sattumaa!” Maráczin ideoissa tähän tosiasioista riippumattoman spekulaation jaloon perinteeseen yhdistyy toinenkin huuhaalingvistiikan yleinen piirre: ”kansallismielisyys”. Juuriin perustuva rakenne on Maráczin mielestä nimenomaan unkarin kielen ainutlaatuinen erikoispiirre, joka tietenkin ilmentää unkarilaisten ainutlaatuista ajattelutapaa. Ja tämän ainutlaatuisuuden unohtuminen on, tottakai, häijyjen sortajien salajuoni.

Intiassakin on sama ongelma, englantilaiset siirtomaaherrat levittivät indoeurooppalaisen kieliperheen teoriaa [!!!], mutta oli niitäkin, jotka tekivät vastarintaa eivätkä hyväksyneet sanskritin indoeurooppalaisuutta. Suomalais-ugrilaisen teorian [!!!] kirjoittivat, muovasivat ja keksivät sellaiset ihmiset, joiden intresseissä ei ollut unkarin kielen alkuperäisen rakenteen ilmi tuleminen. Czuczoria ja kumppaneita esimerkiksi tarkkaili loppuun saakka Ferenc Toldy, hän ja Hunfalvy tovereineen olivat Habsburg-imperiumin täkäläisiä luottomiehiä, kaikki tämä voidaan todistaa agenttiasiakirjoilla. Heidän tehtävänään oli manipulaatio, ja heidän kielitieteellinen työnsäkin osoittaa tähän suuntaan. Myöhemmistä asiaintiloista voisi sanoa, että entiset imperialistit lähtivät mutta heidän henkinen perintönsä jäi. Jostain syystä yhteistyömiehiä ei haluta paljastaa, tämäkin osoittaa, että vuoden 1848 perintöä ei vieläkään ole työstetty, työ on kesken.

Sillä lailla. (Angela Marcantoniohan on muuten, ”kumottuaan” suomalais-ugrilaisen kielisukulaisuuden, myös todistanut, että indoeurooppalainen kielisukulaisuus on pelkkää harhaa, ja saanut tästä tunnustusta äärihinduilta, joille tuntuu olevan tärkeää, että heidän kielensä alkukoti olisi Intiassa eikä missään muualla.) Suomalais-ugrilaisen kielisukulaisuuden keksivät ilkeät saksalaiset, kuten runoilija Ferenc Toldy (Schedel) ja kielentutkija Pál Hunfalvy (Hunsdorfer), alun perin etnisiä Unkarin saksalaisia molemmat. (Oikeastaanhan ensimmäisenä Euroopan tiedeyhteisön vakuutti asiasta János Sajnovics jo vuosikymmeniä aiemmin, ja hänen jälkeensä Sámuel Gyarmathi, mutta nämä eivät ilmeisesti unkarilaisen syntyperänsä takia sovi tarinan pahiksiksi.) Ja tämä poliittinen propaganda ilmeisesti levisi jotenkin salakavalana pisaratartuntana ja juurtui niin tiukkaan, etteivät historialliset kielentutkijat kautta maailman – Suomessa, Venäjällä, Ruotsissa, Norjassa, Amerikassa… – ole silloin eivätkä sen koommin tajunneet epäillä unkarin suomalais-ugrilaisuutta, eivät edes ole huomanneet, miten ovelasti heitä on manipuloitu.

Ja aina paranee:

Itse en ole koskaan väittänyt, ettei unkarin ja suomalais-ugrilaisten kielten välillä olisi jonkinlainen yhteys, kysymys kuuluu vain, miten voimakas kielisukulaisuus on. Akateemikkojen mukaan tässä on geneettinen yhteys, siis unkari polveutuu suomesta ja vogulista [!!!]. Teknisesti en tiedä, miten tämän voisi johtaa. Tätä geneettistä yhteyttä he eivät pysty todistamaan, ja nämä yhteydet ovat varsin pinnallisia, meillähän on 20–30 varmaa suomalais-ugrilaista sanaetymologiaa. Budenz arveli niitä olevan tuhat, suomalainen kielentutkija Janhunen olettaa uralilaisille kielille yhteiseksi 100 varmaa etymonia. Nämä yhteiset ilmiöt voi selittää myös kielten kosketuksilla, miksi pitäisi heti epäillä geneettistä yhteyttä? Se oli 1800-luvun muoti, sen aloittivat saksalaiset kielentutkijat, Grimm-veljekset, jotka halusivat todistaa, että saksa liittyy sanskritiin.

Jälleen kerran on selvää, että Marácz ei ymmärrä tai ei halua ymmärtää, mistä puhuu. Termi ”geneettinen” on tahallisen harhaanjohtava, koska se saa maallikot ajattelemaan väestöryhmien geneettistä sukulaisuutta. Aivan käsittämättömältä tuntuu myös, että Marácz on ”suorittanut tutkinnon fennougristiikasta” mutta luulee fennougristien haluavan ”polveuttaa unkarin suomen kielestä”. Historiallis-vertailevan kielitieteen perusidea – jota toteuttivat ja kehittelivät Grimmin veljesten ohella monet muutkin ja muunkinmaalaiset 1800-luvun tutkijat – on nimenomaan se, että nykykieliä ei ”johdeta” toisistaan vaan yritetään rekonstruoida niiden aikaisempi, yhteinen kantamuoto, jota enää ei ole olemassa. (Aivan niin kuin ihminenkään ei ”polveudu apinasta” vaan ihmisillä ja apinoilla on ollut yhteinen esi-isä. Tämä ero saattaa vaikuttaa triviaalilta mutta on itse asiassa aivan olennainen.)

Väite 20–30 varmasta etymologiasta on todella outo: nykyisen valtavirtanäkemyksen mukaan kantauraliin tai suomalais-ugrilaiseen kantakieleen on kyllä rekonstruoitavissa ainakin parisataa sanaa (unkarilaisten fennougristien mukaan paljon enemmänkin, mutta tähän suomalaiset kollegat yleensä suhtautuvat vähän kriittisemmin). Ja näistä kantamuodoista nykykielten sanat kyllä pystytään teknisesti johtamaan. (Toistaiseksi kenties kattavin ja tiivein kokonaisesitys löytyy Pekka Sammallahden artikkelista muuten hyvin kirjavantasoisessa Denis Sinorin toimittamassa kokoomateoksessa The Uralic Languages vuodelta 1988. Ehkäpä Oulun yliopiston emeritusprofessori Sammallahtikin on postkommunistien kätyri tai unkarilaisvastaisen propagandan aivopesty uhri.) Ennen kaikkea: kielisukulaisuus joko on (siis kielet polveutuvat samasta kantamuodosta) tai ei ole, eikä ole aivan sama, selitetäänkö yhtäläisyydet polveutumisella vai lainautumisella. Lainasanat ja omaperäiset sanat pystytään usein erottamaan toisistaan systemaattisin kriteerein, eikä perussanaston (pienet lukusanat, joukko ruumiinosien nimityksiä, sellaisia luontotermejä kuin puu, kivi, kala, yö, talvi tai perusverbejä kuin antaa, elää, kuolla, mennä, syödä…) lainautumista ole ihan helppo selittää millä hyvänsä kosketuksilla.

Tämä kaikki on aivan aapistotuuksia jokaiselle, joka on vähänkin perehtynyt historialliseen kielitieteeseen. Kaikki vain eivät ole – ei valitettavasti ole mitenkään mahdottoman harvinaista, että koulutettu kielentutkimuksen ammattilainen ja yliopistoviran haltija innostuu ajattelemaan kielten historiaa laatikon ulkopuolelta ja tuottamaan täydellistä tuubaa. (Eikä ulkopuolinen välttämättä arvaa tätä huuhaaksi, niin kuin ei äkkinäinen välttämättä tule kysyneeksi, millä asiantuntemuksella ortopedi Antti Heikkilä on ryhtynyt ravitsemusguruksi.) Huuhaan itsensä enemmän analysoimisen sijasta pitäisi kysyä, miksi tätä kaikkea taas tarjotaan Unkarin kansalle hallituksen uskollisimman sanomalehden sivuilla.

Kansallistunteen nostattamisestahan tässä tietenkin on kysymys. Marácz kertoo haastattelussa uusista kielihistoriallisista ideoistaan: hänen mielestään unkari on muotoutunut Keski-Aasian arokansojen kulttuurikontakteissa. Eikä vain niin kuin valtavirtatutkimuksessakin on ajateltu, eli että unkarilaisten esi-isät elivät tiiviissä yhteyksissä turkkilaiskielisiin arovyöhykkeen kansoihin, vaan siten, että unkari esitti jotenkin keskeistä osaa. Esimerkiksi unkarin kielen ’vaunuja, kärryjä’ tarkoittava sana szekér on sanskritissa ”sakar” ja sikäläisten tutkijoiden mukaan peräisin Keski-Aasiasta (sanoo Marácz, tästä kuulisin mielelläni asiantuntijan mielipiteen), ja Maráczin mukaan ”ei unkarin kieli tätä sanaa lainannut ja muuttanut szekériksi vaan päinvastoin”. (Kielitieteellisen huuhaan tuntomerkkeihin muuten kuuluu myös kielikontaktien arvottaminen: ikään kuin olisi hienoa ja tärkeää olla lainasanan antajana ja alentavaa tai nöyryyttävää vastaanottaa lainoja.)

Ja näin päästään varsinaiseen poliittiseen agendaan. Marácz uskoo ja toivoo, että unkarista voisi tulla itäisessä Keski-Euroopassa kansainvälinen lingua franca, välittäjäkieli, onhan se historiallisesti juurtunut moneen valtioon.

Joka osaa unkaria, pääsee käsiksi ensi käden tietoihin 6-7 valtiosta. Unkarin kieli esittää keskeistä osaa tällä alueella, ja jos Unkari kehittyy poliittisessa ja taloudellisessa mielessä, tämä prosessi tulee voimistumaan. Nykyiset makroindeksit [??] osoittavat tähän suuntaan, maan poliittinen arvostuskin kasvaa, vaikka pääministeri Viktor Orbánin kimppuun yritetään hyökätä ja häntä arvostellaan, kritiikki on tulkittava myös tunnustukseksi, sillä jatkuva läsnäolo Euroopan julkisuudessa on tärkeää. Tällä alueella Unkari on jälleen tiennäyttäjämaa – meidän poliittiset toimenpiteemme omaksutaan vuoron perään kaikissa naapurimaissamme – ja hajaannuksemme voi nykyisessä virtuaalisessa maailmassa muuttua eduksemme. Trianonin jatkajavaltioissa monilla on passiivinen unkarintaito, ja jos maa jatkaa tätä poliittista ja taloudellista tahtia, yhä useammat saattavat herätä huomaamaan olevansa tai olleensa unkarilaisia. Meillä on paljon mahdollisia puhujia.

Tätähän valtion hallitsemista tiedotusvälineistä kuullaan koko ajan. Samalla kun oppositiomediat kertovat köyhyydestä, korruptiosta ja suoranaisen maastapaon mittoihin yltävästä jatkuvasta aivovuodosta tai välittävät saksan-, ranskan- tai englanninkielisen lehdistön kriittisiä artikkeleja Unkarin politiikasta, hallituksen viestimet vakuuttelevat, että oikeasti Unkaria vain kadehditaan, ihaillaan ja jäljitellään. En kyllä kuitenkaan menisi lyömään vetoa sen puolesta, että  joskus tulevaisuudessa itävaltalaiset, slovakit ja romanialaiset innolla opiskelevat unkaria käyttääkseen sitä yhteisenä kommunikaatiokielenään. Enkä yhtään tykkää siitä, että tämmöisen omituisen sumutuspropagandan välineeksi pitää valjastaa myös jonkinlainen historiallisen kielitieteen irvikuva.

(Unkarintaitoisille lisätiedon kaipaajille voi suositella Unkarin tiedeakatemian kielitieteen instituutin sivuilla julkaistua vastinetta Marácz-haastatteluun. Teksti on tietorikas ja asiantunteva. Se on myös yksityiskohtainen ja kuiva, eikä se luultavasti tule tavoittamaan tai vakuuttamaan niitä ihmisiä, jotka ovat halukkaita lukemaan tai auliita uskomaan Marácz-haastattelun kaltaisia tekstejä.)

 


Parempi kuin Indiana Jones?

18 syyskuun, 2012

Krisztián Nyáry -niminen unkarilaismies on minulle henkilönä aivan tuntematon, mutta jo jonkin aikaa olen Facebookin välityksellä nauttinut hänen julkaisemistaan historiallisista valokuvista ja niihin liittyvistä uskomattomista elämäntarinoista. Lontoon olympialaisten aikoihin Nyáryn postaamat kuvat esittelivät Unkarin osaksi unohdettua urheiluhistoriaa, käsipuolesta pistooliampujamestarista (joka kesken uransa, menetettyään käsikranaattionnettomuudessa oikean kätensä, opetteli ampumaan vasemmalla) jalkapuoleen uinti- ja vesipallomestariin. Äskettäin, kun runoilija Miklós Radnótin leski Fanni Gyarmati täytti sata vuotta, Nyáry julkaisi Fannista kuuluisan nuoruudenkuvan, josta puolet on lahonnut ja revennyt pois – siksi, että kuva oli ollut pakkotyöleirillä murhatun ja joukkohautaan kuopatun Radnótin povitaskussa. Nyt tuli julki tarina, josta – kuten Nyáry kuvatekstinsä lopuksi toteaa – jossain muussa maassa olisi jo kauan sitten tehty elokuva. Ja tämä tarina on pakko kertoa myös tässä blogissa, siksikin, että sen päähenkilön elämäntyöstä olen tiennyt vain yhden, loppujen lopuksi aika epäolennaisen puolen.

Ármin Vámbéry, noin 180 vuotta sitten syntynyt turkologi ja orientalisti, tunnetaan virallisessa tieteenhistoriassa lähinnä ”ugrilais-turkkilaisen sodan” ansiosta, jota hän kävi Unkarin fennougristiikan yhden merkkihahmon József Budenzin kanssa. Fennougristit muistavat tästä vain kiistan lopputuloksen: Vámbéry uskoi unkarin kielen olevan sukua turkin kielelle, Budenz taas päätyi systemaattisen historiallis-vertailevan kielitieteen menetelmin siihen tulokseen, että unkarin kielen runsaat turkkilaisainekset eivät ole alkusukulaisuuden merkkejä vaan tulosta siitä tiiviistä kontaktista, jossa unkarilaisten esi-isät turkkilaiskielisten kansojen kanssa elivät. Valtavirtatieteen kannalta Vámbéry siis väistyi marginaaliin, edustamaan näkemyksiä, joiden ohitse aika ja tieteen edistys ajoivat.

Ihme kyllä, nekään ”vaihtoehtopiirit”, jotka nykyään Unkarissa väittävät suomalais-ugrilaista kielisukulaisuutta ilkeiden Habsburgien salajuoneksi ja kilttiä kamarioppinutta Budenzia saksalaiseksi unkarilaisvihaajaksi ja roistomaiseksi Habsburgien agentiksi, eivät ole kovin äänekkäästi olleet nostamassa Vámbérya jalustalle. Hänestä ei ole tehty sellaista äärikansallismielisten ”antifennougristien” kulttihahmoa kuin Sándor Kőrösi Csomasta, samoin legendaarisesta tutkimusmatkaajasta, joka 1800-luvun alkupuolella etsi unkarilaisten juuria Intiasta ja siinä sivussa laski perustan länsimaiselle tibetologialle. Tähän näyttää olevan taas perinteinen, raadollinen ja hyvin sentrooppalainen syynsä: Ármin Vámbéry oli alkuaan nimeltään Herman Wamberger (tai toisten lähteiden mukaan Bamberger), rutiköyhän juutalaisperheen poika.

Herman-pojan lapsuudesta Dunaszerdahelyn pikkukaupungissa (löytyy nykyään Slovakian kartalta nimellä Dunajská Streda) ei ilmeisesti paljoa tiedetä. Kun Englannin kuningatar Viktoria paljon myöhemmin tiedusteli hänen syntymäaikaansa, että se voitaisiin merkitä kalenteriin ja hovi tietäisi vuosittain lähettää hänelle syntymäpäiväonnittelut, kävi ilmi, ettei hän tiennyt syntymänsä päivämäärää. Miksipä epätoivoisen köyhyyden ja koleraepidemian keskellä olisi pidetty mielessä ramman pojan syntymäaikaa, lapsen, jonka ei varmaan uskottu elävän pitkään. Herman-poika kulki kainalosauvoilla, elätti itseään iilimatoja keräämällä ja joutoaikoinaan luki kirjoja ja haaveili. Oppikoulun hän joutui rahan puutteessa jättämään kesken, mutta jo kymmenvuotiaana teräväpäinen poika ansaitsi elantonsa antamalla koti- ja tukiopetusta itseään tyhmemmille ja rikkaammille lapsille.

Jo varhain kävi ilmi, että nuorella Hermanilla oli aivan käsittämätön kielipää. Parikymmenvuotiaana Budapestiin saapuessaan hän oli opetellut toistakymmentä kieltä ja osasi lukea esimerkiksi ruotsia, englantia ja turkkia. Yliopiston kirjastossa aamusta iltaan istuva innokas itseopiskelija herätti kirjastonhoitajan kiinnostuksen, ja tämä esitteli hänet ystävilleen, joihin kuului tuonaikaisen Unkarin kulttuurielämän useita merkkihahmoja. Näiden uusien tuttavuuksien avulla nuorukaisen hartain toive toteutui: hänelle järjestettiin matkapassi ja matkarahat Turkkiin unkarin kielen juuria etsimään.

Vámbéry – tällä välin hän oli monien sivistyneiden Unkarin juutalaisten tapaan unkarilaistanut nimensä – asui Turkissa vuosikausia. Sikäläisten emigranttituttaviensa kautta hän tuli tunnetuksi lopulta myös sulttaanin hovissa, ja miehestä, joka osasi paitsi loistavasti turkkia myös kaikkia tärkeimpiä Euroopan kieliä, tuli korvaamaton ja arvostettu diplomaattien ja mahtimiesten tulkki. Kielitieteellisten tutkielmien ohella hän kirjoitti, turkkilaisella nimellään ”Rešid efendi”, artikkeleita Unkarin lehtiin ja muun muassa käänsi unkarilaista kirjallisuutta turkiksi. Kotimaahan palatessaan hänet tunnettiin tiedepiireissä merkittävänä turkin ja itämaisten kielten asiantuntijana, ja nuori juutalainen, jonka muodollinen koulutus oli jäänyt kuuteen luokkaan oppikoulua, valittiin Unkarin tiedeakatemian jäseneksi.

Ármin Vámbéryn muotokuva vuodelta 1861, maalannut Mihály Kovács (lähde: Wikimedia Commons)

Vámbéry ei kuitenkaan jäänyt lepäämään laakereilleen vaan lähti jo 1862 kohti Keski-Aasiaa, mistä uskoi löytävänsä unkarilaisten juuret. Pitkällä ja seikkailurikkaalla matkallaan hän kulki Kiinan rajoille asti halki seutujen, joita eurooppalaiset eivät vielä koskaan olleet kartoittaneet, kerjäläisderviššin valepuvussa. Kukaan ei osannut epäillä täydellisesti paikallisia kieliä puhuvaa rampaa kerjäläistä vääräuskoiseksi eurooppalaiseksi tutkijaksi, ja jos vaarallisia tilanteita tulikin, Vámbéry selvisi niistä rauhallisen, lempeän luonteensa ja terävän järkensä avulla.

Budapestiin palattuaan Vámbéry sai kuitenkin huomata, etteivät hänen matkallaan keräämänsä arvokkaat aineistot saaneet ansaitsemaansa huomiota. Toisin oli Englannissa, missä Keski-Aasiaa kohtaan tunnettiin suurta sekä tieteellistä että poliittista kiinnostusta. Vámbéry jatkoi matkaansa Lontooseen, missä suuri tutkimusmatkailija oli tervetullut vieras itämaista innostuneiden aristokraattien hoveissa, itseään kuningasperhettä myöten. Väitetään, että juuri Vámbéry ensimmäisenä kertoi Bram Stokerille Transilvanian historiasta ja julmasta Vlad Tepesistä ja oli täten mukana luomassa kreivi Draculan hahmoa; Dracula-romaanissa mainittu ”professori Arminius Buda-Pesthin yliopistosta” lienee kunnianosoitus Vámbérylle.

Ilmeisesti Englannissa Vámbérylle olisi voinut urjeta loistava ura, ja hän olisi voinut päättää päivänsä jossakin Oxfordissa tai Cambridgessa kaikkien kunnioittamana Sir Arminina. Mutta miehemme oli sydämeltään isänmaallinen unkarilainen ja palasi kotimaahansa, missä sentään tällä välin oli huomattu hänen ansionsa. Vámbéry vietti loppuelämänsä Budapestin yliopiston itämaisten kielten professorina, opettaen ja tutkien sydämensä kyllyydestä ja kateellisten kollegojen juonitteluista välittämättä. Nykyään Ármin Vámbéryn saavutukset ilmeisesti muistetaan lähinnä turkologian ja orientalistiikan piirissä, fennougristiikan historiassa hän vain vilahtaa yhden ohimenevän välikohtauksen yhteydessä, ja muu maailma tuntuu unohtaneen hänet tykkänään.

Mitä opimme tästä? Monesta uskomattomasta elämäntarinasta jää historian lehdille vain muutamia reunahuomautuksia. Tieteelliset ansiot yksinään eivät riitä luomaan kestävää mainetta, eivät välttämättä edes, vaikka niihin liittyisi jännittäviä seikkailuja. Olisikohan Vámbéryn kulttimaineeseen noustakseen pitänyt olla Harrison Fordin näköinen salskea komistus – tai ehkä mieluummin ikivanhan kristityn unkarilaisen, mieluiten transilvanianunkarilaisen aatelissuvun vesa?

Ja toiseksi: Vaikka miten syvällisesti osaisi jotakin kieltä ja tuntisi sen puhujien kulttuurin, historiallis-vertailevan kielentutkimuksen tuhansien vuosien taakse tunkeutuvat menetelmät ovat jotakin aivan muuta, ja ylipäätään lingvistiikka on eri asia kuin kielten osaaminen. Vámbéry, lukemattomien 1800-luvun alkupuolen tutkijoiden lailla, uskoi unkarin kielen turkkilaiseen alkuperään, koska hänen tieteellinen näkökulmansa ei yltänyt selkeiden samankaltaisuuksien pintaa syvemmälle. Toisin kuin aikansa edistyksellisintä teoreettista kielitiedettä Göttingenissä opiskellut Budenz, Vámbéry oli lähtenyt kielten tutkijaksi itseoppineena polyglottina ja perinteisellä filologisella linjalla, varmaankin enemmän omaan synnynnäiseen ”kielipäähänsä” eli intuitiiviseen hahmotuskykyynsä kuin teoreettiseen analyysiin nojaten. Siispä hän ei ilmeisesti tuntenut vertailevan kielihistorian menetelmiä riittävän hyvin eikä täysin tajunnut, että typologinen samankaltaisuus on eri asia kuin geneettinen sukulaisuus.

Unkarin kielen alkuperän suhteen, sen asian, joka häntä alun perin väkevimmin tutkijantielleen ajoi, Vámbéry oli väärässä. Mutta jos kaikki alkoikin aikansa eläneestä harhakuvitelmasta, tuloksena oli silti uskomaton elämäntarina ja huikea tutkijanura.