Koskaan ei ole myöhäistä saada loistava menneisyys

tammikuu 13, 2019

Magyarság, ‘unkarilaisuus’. Substantiivijohdos, jolla on monta merkitystä. Hupaisimman löysin aikoinaan Sándor Weöresin viehättävästä Unkarin vanhan kirjallisuuden kuriositeettien antologiasta Három veréb hat szemmel, Péter Ilosvai Selymesin 1500-luvulla tuttavansa tyttären ristiäisiin kirjoittamasta tilapäisrunosta, jossa selitetään naisten nimien etymologioita. Zsófia-nimen (Sophia, ‘viisaus’) selitykseksi on annettu ‘magyarság’. Tässä on taustalla sama sinänsä yleisinhimillinen ajatus kuin verbijohdannaisessa magyaráz ‘selittää’: meidän kieli on se oikeiden merkitysten ja oikean ymmärtämisen kieli. Nykyään magyarság, samaan tapaan kuin muutkin kansojen ja kielten nimityksistä johdetut abstraktisubstantiivit, voi tarkoittaa unkarin kieltä ja sen hallinnan tasoa: hyvin unkariksi ilmaistu asia voi olla kirjoitettu szép magyarsággal, ‘kauniilla unkarilaisuudella’. Toinen yleinen käyttötapa on kollektiivinen: magyarság tarkoittaa unkarilaisia ryhmänä, Unkarin kansakuntaa.

1920- ja 1930-luvulla, kun historiallinen Unkarin kuningaskunta oli Trianonin rauhassa menettänyt kaksi kolmasosaa alueistaan eikä tämän menneen suuruuden palauttamiseen ollut välittömiä poliittisia keinoja näkyvissä, Unkarissa ei pelkästään harrastettu revansistista symbolipolitiikkaa ja kollektiivista surutyötä (“uskon Unkarin ylösnousemukseen…”). Suru ja huoli, myös absurdi mutta perinteinen sukupuuton pelko, ilmeni myös ‘unkarilaisuustieteen’ (magyarságtudomány) eli ‘hungarologian’ tukemisena kautta maailman. Moniin maihin syntyi Unkarin kulttuuri- ja tiedekeskuksia (Collegium Hungaricum), ja Horthyn Unkari tuki avokätisesti unkarin kielen ja unkarilaisen kulttuurin opetusta ja tutkimusta ulkomailla. Tämä tutkimusperinne ja akateeminen laitosten verkosto säilyi myös sosialismin ajan yli – osaksi ulkounkarilaisten, toisen maailmansodan ja vuoden 1956 jälkeen länteen siirtyneiden tai jääneiden tieteen- ja kulttuurintekijöiden voimin – ja nykyään sitä hallinnoi 1500-luvun merkittävimmän unkarilaisen runoilijan Bálint Balassin mukaan nimetty Balassi-instituutti. Kansainvälisiä Unkari-tutkijoita yhdistää kansainvälinen hungarologian seura, Nemzetközi Magyarságtudományi Társaság.

Monilla muillakin mailla ja kansakunnilla on toki vastaavaa. On ”kansallisia” filologioita eli jonkin tietyn kielen ja kirjallisuuden tutkimusta yliopistollisena oppiaineena ja tutkimusalana kansainvälisine verkostoineen, on ulkomaisia kulttuurikeskuksia ja niiden katto-organisaatioita British Councilista ja Goethe-instituutista alkaen, on julkaisusarjoja, sekä kyseisessä maassa että ulkomailla ilmestyviä (kuten vaikkapa Amerikassa ilmestyvä Journal of Finnish Studies). Ja niin edelleen. Unkarissa mielenkiintoista on kuitenkin kompaktin termin hungarológia tai magyarságtudomány käyttö: ei ole kysymys vain ”unkarilaisesta filologiasta” tai epämääräisestä nipusta tutkimusaloja monikossa (Finnish Studies), vaan tiiviillä yksisanaisella termillä annetaan ymmärtää, että kyseessä on yhtenäinen ja vakiintunut, holistinen tutkimusala. Toisin kuin perinteisesti kielen- ja monesti myös kirjallisuudentutkimukseksi ymmärretyt fennistiikka, germanistiikka, turkologia, polonistiikka, iberoromanistiikka ynnä muut, hungarologia käsittää hyvin monenlaista Unkariin liittyvää tutkimusta filologisen perinteen ulkopuolelta. Hungarologia-käsitteen luojan, kirjallisuushistorioitsija Róbert Graggerin (1887–1926) kerrotaan joskus kivahtaneen, että ”myös Unkarin rautateiden historia kuuluu hungarologiaan”.

Tämän ”unkarilaisuustieteen” rinnalle on viime aikoina julkiseen keskusteluun ilmestynyt ”unkarilaisuudentutkimus”, magyarságkutatás. Sekään ei ole uusi nimike, kuten esimerkiksi Index-uutisportaalin viimelokakuisesta perusteellisesta artikkelista ilmenee. Kansainvälisen ”hungarologisen” maabrändäyksen ja ulkomaisten unkarilaisvähemmistöjen suojelun ohella maailmansotien välisenä aikana Horthyn Unkarissa ”unkarilaisuudentutkimusta” motivoi kulttuurielämän suuntaus, jonka nimitystä népi (‘kansallinen’) on vaikea kääntää. Hieman samaan tapaan kuin Venäjän narodnikit vähän aiemmin nämä kulttuuri-ihmiset, kirjailijat, kansa- ja yhteiskuntatieteilijät, halusivat nostaa Unkarin maaseudun köyhän kansan ja sen arjen esiin myös kulttuurielämässä ja tieteessä. ”Oikeita” unkarilaisia eivät olisi vain historian suuret aristokraatti-sankarit eikä varsinkaan kaupunkien kulttuuriporvaristo, joka oli suurelta osin saksalaista, juutalaista tai muuten muukalaista alkuperää. Oikeaa unkarilaisuutta etsittiin talonpoikaisesta kulttuurista (aiemman kansallisromanttisen kitschin, mustalaismusiikin ja ”viihdekansanlaulujen” (magyarnóták) tai historiallisten sankaritarujen sijaan), ja sen kantajat haluttiin paremmin osallistaa poliittiseen päätöksentekoon. Myös tämä perinne katkesi reaalisosialismin myötä, jolla oli oma ainoa ja oikea lähestymistapansa siihen, mitä on kansan oikea kulttuuri.

Unkarilaisuuden tutkimukseen tai unkarilaisuustieteeseen on siis aikojen saatossa mahtunut vaikka mitä, vankasta kulttuurin- ja kielentutkimuksesta tai kriittisestä sosiografiasta aina selviin tai hämäriin poliittisiin puuhiin, amatööri- ja huuhaatieteeseen asti eli (ylempänä linkitettyä Indexin juttua siteeratakseni) ”foliohattuiseen aivopiereskelyyn”. Tähän viimeksi mainittuun kuuluu myös suomalais-ugrilaisen kielisukulaisuuden vastustamisen pitkä ja merkillinen, oudosti politisoitunut perinne siihen liittyvine salaliittoteorioineen häijyistä Habsburgeista ja heidän perinnettään jatkavista häijyistä kommunisteista, jotka haluavat vaientaa ja salata unkarilaisten todellisen, uljaan esihistorian.

Vaihtoehtoisen esihistoriankirjoituksen perinne juontaa juurensa keskiaikaisiin hunnitaruihin ja niiden hyväksikäyttöön kansallisromanttisessa identiteetinrakennustyössä, mutta todella keulimaan sen mopo lähti toisen maailmansodan jälkeen ulkounkarilaisten piireissä ja järjestelmänvaihdoksen jälkeen taas myös koti-Unkarissa. Unkarilaisten ja unkarin kielen sukujuurten johtaminen sumerilaisiin, muinaisegyptiläisiin tai muihin muinaisuuden kulttuurikansoihin ulkoavaruutta myöten (kenties niihin kaikkiin) pysyi pitkään amatööriaktivistien harrastuksena, mutta viime aikoina nämä puuhat ovat saaneet uuden korkean tason tukijan.

Inhimillisten voimavarojen (siis terveys-, sosiaali-, opetus- ja kulttuuriasioiden) uusi superministeri Miklós Kásler, siviiliammatiltaan lääkäri, on myös kansallismielinen historianharrastaja, jonka kristillis-konservatiiviset mutta villit ajatukset ovat viime aikoina nostattaneet melkoista kauhistelua kriittisessä mediassa. Káslerin mielestä suurin osa sairauksista voitaisiin välttää noudattamalla Kymmentä käskyä, hän ei usko alkuräjähdykseen eikä suhteellisuusteoriaan ja näkee valistuksen tasa-arvoaatteineen vain porttina reaalisosialismin kauhuihin. Suomalais-ugrilaisuus on hänen mielestään geeneissä – joita taas, kuten hän väittää viitaten tutkimusartikkeliin, jonka kirjoittajien listaan hänenkin nimensä pantiin (luultavasti siksi, että geneetikkoryhmä teki testejään hänen johtamansa instituutin laboratoriossa), Unkarin muinaisilla kuninkailla ei ollut: nämä olivat ”euraasialaisia mutta eivät suomalais-ugrilaisia”.

Vuoden alusta Káslerin yksi harrastehaave toteutui: toimintansa aloitti virallisesti uusi tutkimuslaitos, Magyarságkutató Intézet (MKI) eli Unkarilaisuustutkimuksen instituutti. Instituutin on ilmoitettu työllistävän sata henkeä (!), ja sen toiminta-ala tulee kattamaan monenlaista kulttuuripuuhaa, arkeologiasta ja kulttuuriturismin edistämisestä kirkkohistoriaan. Erityistä huomiota on herättänyt se Káslerin monesti mainitsema tavoite, että uuden instituutin tulisi lopultakin ratkaista ikivanha kiista unkarilaisten alkuperästä: suomalais-ugrilaisia vai turkkilaisia? Itse asiassahan tämä ”kiista” on ratkaistu jo vähintäänkin pitkästi toistasataa vuotta sitten. Unkarin kielen alkuperä on suomalais-ugrilainen, vaikka siihen ovat sittemmin voimakkaasti vaikuttaneet muun muassa arokansojen turkkilaiskielet. Unkarin kansan juuret taas, kuten kansojen aina, haarovat moneen suuntaan. Näitä suuntia voi toki genetiikan keinoin selvitellä, ja siinä uusin tutkimus avaa monenlaisia jännittäviä mahdollisuuksia. Mutta yhtä ainoaa ”kansan alkuperää” ei tietenkään voi löytää genetiikan eikä minkään muunkaan tieteen avulla, ihan vain siksi, että ”kansa” ei ole mikään ikuinen orgaaninen kokonaisuus eikä etnisyys kulje geeneissä – paitsi ehkä Perussuomalaisten nuorisojärjestön mielestä.

Uusi MKI ei hallinnollisesti ole missään tekemisissä Unkarin Tiedeakatemian tai muiden tiedeinstituutioiden kanssa, vaan se on suoraan inhimillisten voimavarojen ministeriön alainen. Perustaminen noudattaa siis samaa kaavaa kuin muutamien muidenkin vastaavantapaisten laitosten, joita Unkarin hallitus on viime vuosina luonut: on useampia historian tutkimusinstituutteja tai ajatuspajoja, joista osa toimii hovihistorioitsija Mária Schmidtin johtaman terrorimuseon ympärillä, on Unkarin kaksoismonarkian ajan sekä 1900-luvun historiaa tutkiva Veritas-instituutti, on ”Kansallisstrategian tutkimusinstituutti”, ja on ollut arvoituksellinen Kielistrategiainstituutti (MANYSI), josta jo aiemmin kirjoitin ja joka nyt ilmeisesti sulautuu uuden MKI:n osaksi. Nämä ”tutkimusinstituutit” eivät tähän asti ole tosissaan pyrkineet kilpailemaan ”oikeiden” tiedelaitosten kanssa; ne ovat järjestäneet pienimuotoisia konferensseja, julkaisseet julkaisuja ja taanneet muutamille oikeilla aatteellisilla linjoilla oleville luotettaville henkilöille mukavia työpaikkoja. Mutta voisiko MKI:n perustaminen olla merkkinä linjan muuttumisesta, kun samaan aikaan Unkarin Tiedeakatemiaa ja sen ”oikeita” tutkimusinstituutteja kuristavat ankarat säästötoimet?

HVG-sivustolla, artikkelissa otsikolla “Uusi unkarilaisten alkuperätaru tekeillä sadoilla miljoonilla”, Péter Hamvay pohtii, mitä vaihtoehtoisen kansallisen esihistorian etsintä oikein merkitsee ja mihin se johtaa. Hän siteeraa historioitsija ja kustantaja János Gyurgyákia, jonka mukaan Orbánin poliittisena päämääränä ei näköjään niinkään ole minkään konkreettisen vaihtoehtoisen tieteellisen rakennelman luominen – jos tämmöinen tavoite olisi selvänä olemassa, se olisi jo toteutettu – vaan paremminkin ”läntisen” tai ”liberaalin” aatemaailman vastainen taistelu tieteen ja kulttuurin alalla ylipäätään. Käytännössä viime vuosina on nähty erilaisia omituisia yrittäjiä, joiden yksittäisiä merkillisiä möläytyksiä on saatu mediassa hämmästellä, mutta mitään ratkaisevia muutoksia tiedemaailmaan ne eivät ole tuoneet.

Vuonna 2010 kulttuuriasiain valtiosihteeri Géza Szőcs jo kaipaili geneettisiä tutkimuksia unkarilaisten alkuperää koskevan kiistan selvittämiseksi. Tämä idea haudattiin nopeasti ja vähin äänin. Mária Schmidtin möläytykset ovat olleet useampaan otteeseen esillä tässäkin blogissa; viime aikoina hän on kunnostautunut vaatimalla koulujen historianopetukseen lisää kansallisylpeyden nostatusta ja kansallista historiaa ja vähemmän Ranskan tai Britannian historiaa tai ”marxilaista lineaarista historianäkemystä”. Veritas-instituutin johtaja Sándor Szakály puolestaan herätti muutama vuosi sitten pahennusta nimittämällä Unkarin holokaustin tärkeintä esinäytöstä vuonna 1941, kymmenientuhansien juutalaisten kyyditystä lähes varmaan kuolemaan Ukrainan Kamenets-Podolskiin, ”tavalliseksi muukalaispoliisitoimeksi”.  Aivan äskettäin samainen Szakály puolestaan, haastattelussa, jossa kommentoi vuoden 1956 kansannousun pääministerin ja marttyyrin Imre Nagyn muistomerkin äskettäistä siirtämistä, innostui myös puolustelemaan vuoden 1920 ns. numerus clausus -lakia, jolla vähemmistöjen, myös (ja erityisesti) juutalaisten osuudet korkeakoulujen opiskelijoista rajoitettiin vastaamaan näiden kansanryhmien osuutta koko väestöstä. Szakályn mukaan laissa oli kysymys vain juutalaista uskoa tunnustavasta vähemmistöstä, ei Unkarin juutalaisista laajemmassa mielessä ja myös kristinuskoon kääntyneet mukaan lukien. Tämähän ei pidä paikkaansa; itse asiassa numerus clausus -lakia ajaneet poliitikot halusivat nimenomaan määritellä juutalaiset ”roduksi”, uskonnosta ja äidinkielestä riippumatta, ja rajoittaa heidän osuuttaan Unkarin sivistyksen ja yhteiskunnan korkeammilla portailla.

Tällaisia möläytyksiä siis on kuultu poliittisin perustein luoduista ”tutkimusinstituuteista”. Mutta olisiko siis uuden MKI:n myötä tulossa jotain uudenlaista? Ehkä ei. Hamvayn mielestä on hyvinkin mahdollista, että MKI:stä tulee entisten kaltainen ”rahaa nielevä, uinuva instituutti, jossa akateemisten piirien ulkopuolelle jääneet saavat lämmitellä ja josta voi kasvaa uusi tieteentekijäjoukko, jolle uskollisuus hallitusta kohtaan on aina ammattietiikkaa tärkeämpi”. Paljon on vielä tietymättömissä. Keillä täytetään uuden instituutin sata työpaikkaa, niiden kymmenkunnan lisäksi, jotka siirtynevät MKI:n leipiin entisestä Kielistrategiainstituutista? Mielenkiintoista on myös se, että uuden instituutin johtajaksi on nimitetty juristi Gábor Horváth-Lugossy, jolla ei ole mitään tieteellisiä meriittejä. Hän on Fidesz-puolueelle uskollinen hallintomies, jolla on ollut läheisiä bisnesyhteyksiä viime aikojen ”kulttuuritaistelussa” kunnostautuneeseen Árpád Szakácsiin, ”Suur-Unkari”-nimisen historiallisen aikakauslehden toimittajaan. Hamvayn haastattelemat lähteet arvelevatkin, että Horváth-Lugossy on vain paikantäyttäjä ja varsinaisesti MKI on tarkoitettu jonkinlaiseksi syytinkituvaksi ministeri Káslerille, joka ministerinhommat jätettyään saisi siirtyä uuden instituutin johtajaksi puuhastelemaan historiaharrastuksensa parissa.

Unkarin hallitus siis, samalla kun se kurjistaa normitieteen toimintaedellytyksiä, jakaa rahaa poliittisesti motivoidulle ja vallanpitäjien suosikkijärjestelmässä hyvin sijoittuneelle, huuhaan rajamailla liikkuvalle toiminnalle. Tässä voi Hamvayn mukaan nähdä selvän tavoitteen heikentää Unkarin Tiedeakatemiaa. Jos esihistorian tutkimukseen ohjatut määrärahat todellakin siirtyvät uuden MKI:n haltuun, syntyykö siitä ”tutkimusta”, jonka tulokset politiikka sanelee ennalta, viime kädessä ”kansallismielistä” historian väärentämistä? Hamvayn haastattelemien tutkijoiden mielestä tieteen immuunijärjestelmä on vielä tarpeeksi vahva torjumaan uuden MKI:n taholta mahdollisesti nousevat vaarat. Toivokaamme parasta.

 

Mainokset

Menipäs viraaliksi

syyskuu 9, 2018

Pari viimeistä blogahdusta on tullut omistettua kielisukulaisuuden kysymyksille, jotka ovat monille kielentutkijoillekin yllättävän vaikeita ymmärtää mutta Unkarissa tämän lisäksi oudosti politisoituneita ja siksi käsittämättömän kipeitä. Ja pari päivää sitten, kun taas törmäsin uutiseen siitä, mitä pääministeri Orbán on kirgiisien luona kyläillessään lausunut unkarin kielen sukulaisuussuhteista, päässäni napsahti ja parissa minuutissa tekaisin tämmöisen väritetyn version Orbánin möläytyksestä:

“Me elämme Unkarissa, olemme unkarilaisia, puhumme unkaria, tämä on ainutlaatuinen ja erikoinen kieli, joka on sukua turkkilaiskielille.”

Näyttökuva 2018-09-05 kello 21.32.50

En siis tehnyt sen kummempaa kuin mitä kuka hyvänsä pari fennougristiikan peruskurssia opiskellut, lukutaitoinen ja joskus vähän etymologisia sanakirjoja katsellut ihminen voisi tehdä. Väritin Orbánin lausahduksesta vihreällä kaikki ne sanat ja päätteet, joiden alalla yleisesti katsotaan olevan suomalais-ugrilaista tai, no, ainakin ugrilaista perua, ja muihin lisäsin lonkalta pari värikoodia.

Turkkilaisten oma nimitys on luullakseni turkkilaisperäinen, ja sanan ország ‘maa, valtakunta’ alkuosa lienee alkuaan sama sana kuin úr ‘herra’; sen suhteen minusta Ulla-Maija Forsbergin yhdessä takavuosien esitelmässä kuulemani arvelu, että sana olisi iranilaista perua samoin kuin vaikkapa mordvan azoro ‘herra, isäntä’, on uskottavampi kuin vanhemmissa etymologisissa sanakirjoissa pyörivä suomalais-ugrilainen etymologia. (Näitä iranilaisperäisiä kulttuurisanoja unkarissa on muitakin, kuten asszony ‘rouva’, arany ‘kulta’ tai sör ‘olut’.) Sinisellä väritin slaavilaisen lainasanan beszél, ‘puhua’ – tosin virtuaalikynä lipsahti, sillä itse asiassa on vanha suomalais-ugrilainen johdin eikä kuulu slaavilaiseen kantasanaan. (Slaavilainen beseda merkitsee mm. keskustelua, juttelua, myös jonkinlaista hauskanpitotilaisuutta tai illanviettoa, kuten pohjoisvenäläisistä murteista karjalaan lainautunut be(s)soda.)

Mustiksi jäivät rokon ‘sukulainen’ sekä abstraktisubstantiivien johdin -ság/-szág. Ensinmainittua näkee vanhoissa etymologisissa sanakirjoissa yhdistettävän suomen rakas-sanaan, joka kuitenkin on pikemminkin germaaninen laina, samaa kantaa kuin saksan frech tai ruotsin fräck ‘röyhkeä’; se on meillä alkuaan tarkoittanut jotain sellaista kuin ‘ahne, himokas’. Unkarin rokon on siis jotain muuta perua. Johdin -ság/-szág (tai etuvokaalisena -ség/-szég) palautunee johonkin substantiiviin, mutta mihin, se on epäselvää, ja siksi epäselvää on myös sen suomalais-ugrilaisuus.

Kaikkein kyseenalaisin on inessiivipäätteessä -ban/-ben (rokonságban ‘sukulaisuudessa’) piileskelevä vanha ‘sisusta, sisäosaa’ merkinnyt substantiivi, nykyunkarissa bél ‘suoli’. Jossain hieman obskyyrissä lähteessä sille tarjotaan turkkilaista etymologiaa suomalais-ugrilaisen rinnalle, ja siksi halusin olla jalomielinen ja värittää edes tämän inessiivipäätteen alkuosan turkinpunaiseksi. Lopun -n on tietenkin ikivanha suomalais-ugrilainen lokatiivipääte, sama kuin vaikkapa suomen sanassa kotona.

Joka tapauksessa olennaista on, että suomalais-ugrilaista perua ovat unkarin monet tärkeät perussanat (él ‘elää’, vagy-/val- ‘olla’ sekä áll ‘seistä’, jolla ei satu olemaan suomessa vastinetta; mi ‘me’ tai nyelv ‘kieli’, jolla samoin ei ole varmaa vastinetta suomen yleiskielessä mutta kylläkin esimerkiksi saamessa: njálbmi ‘suu’). Unkarilaisten oma nimitys magyar on alkuosaltaan samaa kantaa heidän lähimpien kielisukulaistensa Siperian mansien eli vogulien oman nimityksen kanssa, loppuosaa näkee etymologisissa sanakirjoissa yhdistettävän suomen ylkä ~ yrkä -sanaan, jolla on ’poikaa, nuorukaista’ tms. merkitseviä vastineita muissakin sukukielissä. Suomalais-ugrilaisia ovat myös useimmat päätteet ja johtimet. Ja kun tuotetaan tällaista tahallisen naiivin yksinkertaista kieltä, missä sormella osoittaen väännetään perusasioita rautalangasta, niin noiden vanhojen perussanojen sekä niistä samoin enimmäkseen ikivanhoilla johtimilla muodostettujen johdosten osuus nousee korkeaksi. Jostakin toisesta tekstilajista tai aiheesta olisi helposti saanut aikaan tekstinpätkän, jossa esimerkiksi turkkilais- tai slaavilaisperäistä sanastoa olisi ollut paljon runsaammin.

Siispä tämä kaunis värikuvio onkin oikeasti vähän harhaanjohtava. Sukulaisuutta ei nimittäin osoita sukulaissanojen määrä sinänsä: suomalais-ugrilaista sanastoa ei lukumääräisesti unkarissa niin kamalasti ole, vaikka juoksevassa tekstissä määrää toki lisääkin näiden sanojen ja niiden johdannaisten keskeisyys. Sukulaisuus merkitsee sitä ja vain sitä, että nämä keskeiset sanat, johtimet ja taivutuspäätteet voidaan säännönmukaisesti palauttaa yhteisiin alkumuotoihin muiden sukukielten kanssa ja että näitä säännöllisiä vastaavuuksia löytyy perussanastosta riittävästi, että yhteisen kantakielen oletus olisi uskottava. Kuvioni ei siis ”todista” kielisukulaisuutta vaan vain havainnollistaa yhtä todistusketjun lenkeistä.

Menin onneton kuitenkin postaamaan tämän värikuvioni Facebook-seinälleni täysin julkisena, ja leviämäänhän se lähti. Tällä hetkellä jakoja ja kommentteja kilahtelee jatkuvasti lisää. Ja koska journalismi Unkarissakin entistä enemmän merkitsee juttujen tekemistä siitä, mikä somessa leviää, niin tähän mennessä ainakin 444.hu, HVGIndex ja 168 Óra (samoin kuin Itävallan puolella ORFin unkarinkielinen toimitus!) ovat uutisoineet siitä, miten “Wienissä asuva suomalainen kielentutkija kumosi Viktor Orbánin väitteen tämän omin sanoin”. Tai jopa, niin kuin yksi oppositioryhmä FB-jakonsa saatesanoissa kertoo, ”suomalainen kielentutkija pyyhki lattiaa Unkarin pääministerillä”. Lukuisat somekuplani asukit, joilla on jotakin hampaankolossa Orbánia ja hänen hallitustaan vastaan, näkevät tässä tietenkin ennen kaikkea tukea omille poliittisille mielipiteilleen. Muuan 444.hu:n kommentoija täydensi värikoodien listaa: ”ja oranssinkeltaisella [Fidesz-puolueen tunnusväri] on merkitty ne kohdat, joissa Orbán puhui totta”. Toiset sarkastiset kommentoijat hymähtelevät, että wieniläisen migrantin (ja varmaan myös Sorosin palkkasoturin) piipityksistä ei pääministeri paljoa tule perustamaan, varsinkaan, kun ei tunnetusti välitä naisjutuista.

Kommentteja on alkuperäiseen postaukseen sekä sen jakoihin ja uutisiin tullut myös aivan toisesta todellisuudesta, sieltä, missä suomalais-ugrilainen kielisukulaisuus on pelkkä Habsburgien ja sittemmin kommunistien ilkeä salajuoni unkarilaisten päänmenoksi ja heidän todellisen, kunniakkaan esihistoriansa häivyttämiseksi. Näin tietää herra, jonka Facebook-profiilin julkisesta osasta ei selviä juuri muuta kuin että hän on jostain syystä valinnut kansikuvakseen bodattua ylävartaloa(an) esittävän kuvan:

okadek

”Tuo oksettava suomalais-ugrilaisteoria on kumottu jo aikaa päiviä… turhaan pinnistelette onnettomat…. hyvä olisi jos valheiden sijasta lopultakin toisitte totuuden julki surkeat roistot….”

Väkevästi oikeinkirjoitusrajoitteinen foliopipoveikko puolestaan todistaa:

foliopipo

Mitä tämä typerä suomalaisugrilainen sukulaisuus on Unkarin kieli on vaikuttava [???] kieli sillä ei ole mitään tekemistä Suomen kielen kanssa tämän Suomalaisugrilainen typeryys on Habsburgien keksintöä . Me olemme Skyyttejä aikoinaan Paavi UrbanusV puhutteli meitä näin Rakkaat Unkarilaiset veljeni Kuninkaalliset Skyytit . Geeni tutkimuskin todistaa sen. R1a geeniä on löydetty 2010 Koreastakin haudoista ,mutta myös Idän Hunneilta . Sanopas Johanna Lakso nimesikin on vaihdettu [???] millon oli Suomalaisilla Haukka ja Hirvi [viittaus unkarilaisten alkuperälegendojen petolintuun ja ihmehirveen, jotka ovat arojen paimentolaiskansojen tyypillisiä ”toteemieläimiä”] . Tämä Suomalaisugrilainen hölmöily vuotaa pahasti. (Toinen kommentoija: ”En ole tämän postauksen kirjoittaja, mutta herralta menevät nyt sekaisin geneettinen ja kielisukulaisuus.”) Sanoppas miten on mahdollista se että miten voi olla että missä kyseinen Kansa elää niin sen kieli ei muodostu siellä.

Myöhemmissä puheenvuoroissaan kyseinen elämänkoululainen pääsee myös hänelle hyvin tärkeään uskonasiaan eli unkarilaisissa esoteriapiireissä suosittuun ajatukseen siitä, että maapallon sydäntšakra, siis jonkinlainen yliluonnollinen energiakeskus, sijaitsee Unkarissa, tarkemmin sanoen Dobogókőssä Pilisin kukkuloilla, Tonavan mutkassa Budapestin ja Esztergomin välillä. Ehkä tämän takia hänelle on mahdoton ajatus, että unkarilaiset ja heidän kielensä olisivat ”kotoisin” jostakin muualta.

Monista muistakin kommenteista käy ilmi, että uskomus kielen ja kansan ykseyteen – etnolingvistinen oletus, niin kuin sitä alan tutkijat toisinaan nimittävät – istuu Unkarin kansan syvissä riveissä todella lujassa. Suomalais-ugrilainen kielisukulaisuus siis merkitsee ”suomalais-ugrilaista alkuperää”. Tämä ”alkuperä” ei tietenkään sovi yhteen hunnilais-skyyttiläis-sumerilaisten ynnä muiden vaihtoehtoteorioiden kanssa, Egyptistä Etelä-Amerikkaan ja ulkoavaruuteen asti. (Niin juuri. Joissakin esoteriapiireissä uskotaan vakaasti, että unkarilaisten esi-isät ovat tulleet Siriuksesta, ja siksi heillä on DNA:ssaan ylimääräinen kierre.) Mutta kiperämpi juttu on, että toisten mielestä suomalais-ugrilainen alkuperä sulkee pois kaiken muunkin, mitä kansallisromantiikan ajoista saakka on opetettu kansallisena esi- ja varhaishistoriana, aina Tapani Pyhää myöten. Suomalais-ugrilaisuus on epäkansallismielistä, ja siksi sitä pitää vastustaa.

Surullisinta tietenkin näin kielentutkijan näkökulmasta on se, että kielisukulaisuuden olemusta ei edes haluta ymmärtää. Oikeastihan unkarilaisten esihistoriaan ja identiteettiin mahtuisivat hyvin rinnakkain sekä kaukainen kielisukulaisuus suomalaisten ja muiden suomalais-ugrilaisten kanssa että ne myöhemmät vaiheet, jotka ovat jättäneet syviä jälkiä myös unkarin kieleen mutta ennen kaikkea unkarilaisten kulttuuriin ja geeniperimään. Turkkilaiset tai slaavilaiset lainasanat eivät ole parempia tai huonompia kuin perityt suomalais-ugrilaiset, ne ovat vain eri asia. Eikä unkarin kielen katkeamaton suomalais-ugrilainen sukulinja ole parempi tai huonompi asia kuin unkarilaisten esihistoria arojen hevospaimentolaisina tai unkarilaisten myöhemmät vaiheet siinä itäisen Keski-Euroopan suuressa geenisekoittimessa, josta nykyisten unkarilaisten fyysinen perintömassa enimmäkseen on peräisin. Näistä olisi myös Viktor Orbán voinut poimia esiin soveltuvia näkökohtia milloin mitäkin ulkomaanvierailuaan varten – eikä hänen olisi välttämättä tarvinnut möläytellä älyttömyyksiä niin spesifistä ja väärinymmärryksille alttiista käsitteestä kuin kielisukulaisuus.


Esihistoriaa ja vaalieuforiaa

helmikuu 27, 2018

Perin merkillinen ”antifennougrismin” purskahdus levisi viime viikolla Unkarin mediaan. Unkarilaistenhan oli jo 1800-luvulla vaikea luopua keskiaikaisiin kronikoihin palautuvista hunnitaruista, joista oli tullut osa kansallista kulttuurihistoriaa, ja 1900-luvun loppupuoliskolla kysymys suomalais-ugrilaisesta sukulaisuudesta politisoitiin tavalla, jota on puusta katsoen hyvin vaikea ymmärtää. Ensin ulkounkarilaisten parissa, sittemmin sosialismin ikeestä vapautuneessa Unkarissa alkoivat levitä merkilliset salaliittoteoriat: suomalais-ugrilainen sukulaisuus on ensin Habsburgien kätyrien, sittemmin Moskovan imperialismien masinoima huijaus, jonka tarkoituksena on nöyryyttää ylpeät unkarilaiset riistämällä heiltä heidän uljas ja sotaisa esihistoriansa ja tekemällä heistä joidenkin kalanrasvanhajuisten tundrantonkijoiden sukulaisia.

Unkarin kielen suomalais-ugrilaisuutta ei nykynäkymällä voi täysin ruveta kiistämään, koska se merkitsisi koko historiallis-vertailevan kielitieteen menetelmien ja tulosten heittämistä roskiin maailmanlaajuisesti. Kuitenkin Unkarin nykyisten vallanpitäjien klienteelissä on paljon äärikansallismielistä väkeä, joita ei haluta karkottaa kilpailijoiden karsinaan. Varsinkaan äärioikeistolaisen Jobbik-puolueen, jonka viralliseen ohjelmaan ”suomalais-ugrilaisen narratiivin uudelleenarviointi” on jo pitkään kuulunut. Tälle porukalle tarjoillaankin säännöllisin väliajoin esimerkiksi hallituksen äänitorven, Magyar Idők -lehden palstoilla ”toisinajattelijoiden” kuten huuhaa-kielisukulaisuusteorioita levittelevän László Maráczin haastatteluja. (Tämä ei estä samaa lehteä vähän myöhemmin julkaisemasta sympaattista henkilöjuttua ansioituneesta fennougristista Márta Csepregistä; tässä jutussa puolestaan ei sanallakaan vihjata, että suomalais-ugrilaisessa kielisukulaisuudessa olisi mitään epäilyttävää.)

Pari viikkoa sitten unkarilainen tutkijaryhmä julkaisi jännittäviä tutkimustuloksia Székesfehérvárin vanhoista kuningashaudoista löydetystä DNA:sta. Tutkijat olivat analysoineet Unkarin vanhinta kuningassukua, ns. Árpád-dynastiaa eli maahantulon aikaisten ruhtinaiden jälkeläisiä edustavan kuningas Béla III:n ja hänen puolisonsa jäännöksiä ja identifioineet hänen haploryhmäkseen itäisessä Keski-Euroopassa ja Keski-Venäjällä mutta laajalti muuallakin Euraasiassa esiintyvän R1a-tyypin. Vaan ei tämä vielä mitään: Magyar Idők -lehdelle antamassaan haastattelussa ryhmän puolesta lausui valtakunnallisen syöväntutkimuslaitoksen johtaja, professori Miklós Kásler: Árpád-suvun jäsenet ovat aivan varmasti euraasialaista, eivät suomalais-ugrilaista alkuperää.

Siis mitä ihmettä? Fennougristit ovat vähintään sadan vuoden ajan jankuttaneet, että kielisukulaisuus ei kulje geeneissä. Koska kieli ja geenit periytyvät eri tavoin, ”suomalais-ugrilaisuus” on kielellinen käsite eikä sitä voi todeta tai kumota geenien perusteella. Ja mitä oikein tarkoittaa ”euraasialaisuus”, tai tämä haploryhmä, jonka tyypillistä esiintymisseutua näyttäisivät olevan muiden muassa juuri Volgan mutkan tienoilla asustavien kielisukulaistemme kotimaat? Index-uutisportaali julkaisi samana päivänä Magyar Idők -lehden jutun kanssa pitkän pohdinnan, jossa näitä käsitteitä yritettiin vääntää rautalangasta. (Englanninkielinen selostus löytyy Éva S. Baloghin Hungarian Spectrum blogista.) Mutta pari päivää myöhemmin tähän asiaan palasi vielä nykyään hallituksen kontrolloimaan mediaimperiumiin kuuluva Origo-uutissivusto. Tamás Elterin artikkelissa julistetaan, että ”unkarilaisten suomalais-ugrilainen alkuperä saattaa olla tieteenhistoriallinen erehdys”.

Koko tämä juttu on tietenkin niin masentavaa väärinkäsitysten juhlaa, että sitä ei viitsisi oikein edes kommentoida. Olennaista on, että Unkarin vallanpitäjiä lähellä olevat tahot haluavat oikein tosissaan piiskata kuollutta hevosta ja vakuutella samaa asiaa, mitä fennougristit itse asiassa ovat korostaneet jo yli sadan vuoden ajan: suomalais-ugrilaisia kieliä puhuvien kansojen kesken ei ole olemassa mitään erityistä antropologista tai geneettistä sukulaisuutta. Valitettavasti vain tämä ajatus ei Unkarissa ole koskaan oikein lyönyt itseään läpi, vaan varsinaisen fennougristiikkatieteen sijaan kansalle on ilmeisesti tarjottu vääristeltyjä, yksinkertaistettuja propagandaversioita unkarilaisten ”suomalais-ugrilaisesta alkuperästä”. Ja kaiken takana on nationalismin harha.

Asiahan olisi erittäin yksinkertainen. Kieli periytyy sukupolvelta toiselle kokonaisena systeeminä. Vaikka se tässä muuntuukin ja ottaa vastaan vieraita vaikutteita, eräänlainen neitseellinen polveutumislinja säilyy, ja tämän perusteella – vain tämän perusteella – voidaan sanoa, että unkarin kieli on suomalais-ugrilainen ja sukua esimerkiksi suomelle. Geenit taas sekoittuvat joka sukupolvessa fifty-fifty, ja toisin kuin kieli, ne eivät voi siirtyä sukuun kuulumattomalle esimerkiksi adoption tai avioliiton kautta. Geneettinen ”sukulaisuus” on siis eri tason ilmiö kuin kielisukulaisuus.

Tässä ei olisi mitään ongelmaa, ellei kansallisromantiikasta alkunsa saanut perinne haluaisi nähdä ”kansaa” jonkinlaisena ikuisena, elimellisenä kokonaisuutena: esimerkiksi ”unkarilaiset” ovat aina olleet olemassa, muista kansoista selvästi erottuvana yksikkönä, ja tehtävänä on vain löytää tämän yksikön alkuperä, mihin esimerkiksi kieli voi tarjota johtolankoja. Oikeasti tällainen yhden linjan alkuperä on vain kielellä: kieli kulkee omia latujaan, samalla kun sitä kannattelevat ihmiset vaihtuvat ja heidän joukkoonsa liittyy eri tavoin eri suunnilta tullutta väkeä. Kansa ei siis muodosta kieltä vaan kieli yhdistää puhujayhteisön, joka sitten jossain vaiheessa saattaa ruveta tulkitsemaan itsensä ”kansakunnaksi”. Nationalismi on kääntänyt tämän logiikan päälaelleen. Ja koska tämä nurinkurinen ajattelutapa Unkarissa yhä menee kansaan kuin häkä, sitä kannattaa jatkaa ja kannustaa. Mehän olemme etnisesti homogeeninen kansa, ja pahoihin, hirveisiin maahanmuuttajiin sekoittumiselta Boldogasszony (Neitsyt Marian nimitys, jonka tietyissä piireissä uskotaan alkuaan viitanneen esikristillisten unkarilaisten palvomaan äitijumalattareen) meitä varjelkoon!

***

Mutta tämän tappojärjettömän ikuisuusväännön sijasta minun piti kirjoittaa tuoreimmista poliittisista uutisista eli Hódmezővásárhelyn vaalituloksista. Hódmezővásárhely, suomeksi ”Majavapellonmarkkinapaikka”, on pieni, alle 45 000 asukkaan kaupunki Etelä-Unkarissa lähellä Szegediä. Poliittisesti mielenkiintoiseksi sen tekee se, että kaupunki on ollut harvinaisen lujasti Fidesz-puolueen otteessa, erityisesti ministeri János Lázárin, joka vuosina 2002–2012 toimi kaupungin pormestarina. Pormestari puolestaan on unkarilaisessa järjestelmässä melkoisen vallan haltija, suorastaan paikallinen pikkukuningas.

Äskettäisten pormestarinvaalien yhteydessä tapahtui se, mitä Unkarin politiikassa on tähän asti turhaan haikailtu. Oppositio sai kootuksi rivinsä ja kaikki puolueet, äärioikeiston Jobbikista sosialisteihin, asettuivat yhden ehdokkaan, Péter Márki-Zayn taakse. Márki-Zay on elämässään opiskellut useampia ammatteja, viimeksi väitellyt tohtoriksi taloushistoriasta, työskennellyt sekä Amerikassa että Unkarissa mm. markkinointialalla ja opettanut Szegedin yliopistossa. Hän on ilmeisesti paikkakunnalla tunnettu ja arvostettu henkilö myös siksi, että osallistuu aktiivisesti katolisen kirkon toimintaan ja on toiminut paikallisen seurakunnan kirkkovaltuuston puheenjohtajana. Politiikkaan hän sanoo lähteneensä, koska ei kristittynä ihmisenä kestänyt katsella korruptiota, sortoa ja ihmisten pelottelua. Kotisivullaan hän kertoo selittäneensä asian kahdeksanvuotiaalle pojalleen näin:

”Tiedätkös, tämä on niin kuin silloin, kun luokassa joku iso tuhma poika vuoron perään hakkaa pienempiään ja vie niiltä eväät. Jos vain joku silloin, toinen tällöin panee vastaan, iso poika vain antaa niille turpaan. Mutta nyt isi aikoo mennä sanomaan, että tämä ei käy. Ehkä siitä tulee turpaan. Mutta voi käydä niinkin, että pienemmät kaikki vihdoinkin nousevat yhdessä ja ajavat kiusaajan tiehensä.”

Márki-Zayn kannatus sai Fidesz-puolueen hermostumaan. Ei vain paikallinen kirkkoherra pantu messun jälkeen (jota kirkkoherra itse ei toimittanut) julistamaan kirkkokansalle, että kirkon asiat ovat nyt Orbánin hallituksen aikana paremmin kuin koskaan ennen ja siksi kunnon kristityn ei pidä äänestää Márki-Zayta. Jostain ilmestyi myös kilpaileva sitoutumaton (entinen sosialisti-) ehdokas jakamaan opposition ääniä, ja vielä vaalien alla kaupungissa jaettiin tämännäköistä lehtistä:

összefogtak.jpeg

”He liittyivät yhteen saadakseen Hódmezővásárhelyn valtaansa.” Péter Márki-Zayn tukijoiksi nimetään tietenkin ykköspahis, maailmanlaajuista Unkarin-vastaista salaliittoa pyörittävä György Soros, sosialistipuolueen László Botka ja sosialisteista lohjenneen DK:n johtaja, entinen pääministeri Ferenc Gyurcsány, vihreän LMP-puolueen Bernadett Szél, Jobbikin Gábor Vona sekä pääministeri Orbánin entinen ykkösoligarkki ja nykyinen verivihollinen Lajos Simicska – ja sosialistipuolueen entinen kampanjaguru Ron Werber. Márki-Zayn kuvan alla puolestaan kerrotaan, että hän on ”valehtelija ja susi lammasten vaatteissa”.

Ei kuitenkaan auttanut pelottelukampanja, ei edes se perinteinen pelote, että ei-fideszläisen pormestarin valitseminen johtaa valtionapujen leikkaamiseen kaikkialla, missä se suinkin on mahdollista. Hódmezővásárhelyn äänestäjät lähtivät uurnille ja valitsivat Márki-Zayn: Fidesz-puolueen ehdokas sai suunnilleen yhtä paljon ääniä kuin edellisissäkin vaaleissa, mutta äänestysprosentti kohosi merkittävästi, ja aktivoituneiden nukkuvien äänet ratkaisivat vaalin.

Nyt on Unkarin oppositiopiireissä tunnelma katossa ja suorastaan euforinen optimismi vallalla huhtikuun 8:nnen parlamenttivaalien lähestyessä. Fidesz-puolue on sittenkin voitettavissa, jos vain äänestysprosentti saadaan tarpeeksi korkealle ja ihmiset uskomaan, että äänestäminen kannattaa. Pelkästään vaalimatemaattisesti tämä on toki mahdollista, mutta aivan yksinkertaista se ei tule olemaan. Pienen kaupungin mittakaavassa rehellisen ”puolueiden yläpuolella olevan” ehdokkaan imagoon perustuva kampanja on aivan eri juttu kuin valtakunnallisessa politiikassa. Márki-Zayn valinta ei myöskään ollut aatteellinen tai ideologinen ratkaisu: hän on mielipiteiltään selvästikin oikeistokonservatiivi ja sai puolelleen perinteistä Fideszin kannattajakuntaa siksi, että edustaa niitä arvoja, joita nykyinen valtakin sanoo edustavansa – vain ilman korruptiota ja vallan väärinkäyttöä. Ja ennen kaikkea: vaalien jälkeen voittajien pitäisi pystyä hallitsemaan ideologisesti maksimaalisen laajalla koalitiolla, tullen toimeen sekä äärioikeiston että sosialistien kanssa. Sateenkaaret ja sikspäkit taas ovat osoittautuneet hankaliksi jopa suuriin koalitioihin tottuneessa Suomessa, saati sitten yhden tai korkeintaan kahden puolueen hallituksilla pyörineissä Sentroopan maissa. Erityinen ongelma on Jobbik, joka tosin on kovasti yrittänyt kehittää imagoaan kansanpuoluemaisemmaksi ja salonkikelpoisemmaksi mutta jonka historiasta ja laitamilta yhä löytyy avonatsismia ja väkivaltaista rasismia. Uskaltaako tässä lähteä liittoutumaan Belsebubin kanssa pirua vastaan?

Skeptikkojen tunnelmat tiivistää pieneen eläinsatuunsa historioitsija ja vapaa kirjoittaja Péter Konok:

– Hei Susi, kuule!
– No mitä, Jänöpupu?
– Eikös niin että sinäkin vihaat Kettua?
– Kyllä vihaan, Jänöpupu!
– Ai kun kiva, niin minäkin! Eikö pidettäisi yhtä?
– Mielihyvin, Jänöpupu!
– Sovitaanpa sitten yhteistyöstä. Miksi muuten sinä vihaat Kettua?
– Koska me molemmat tykätään sinusta, Jänöpupu.

 


Juu juu juuri niin.

marraskuu 20, 2016

(Epänatiivi englanninkielinen versio / Parallel version in non-native English)
Tämähän ei ole mikään kieliblogi. Mutta tämänkertainen juttu ei liity vain kielitieteeseen vaan mitä suurimmassa määrin Unkariin ja sen politiikkaankin.

En varsinaisesti seuraa Magyar Idők (‘Unkarilaiset ajat’) -lehteä, joka on Unkarin hallituksen uusin uskollinen äänitorvi. Sen perusti aiemman talouslehti Napi Gazdaságin pohjalle Gábor Liszkay, entinen Magyar Nemzet -lehden päätoimittaja vuonna 2015, kun Magyar Nemzetin omistaja, suurliikemies Lajos Simicska oli riitaantunut vanhan ystävänsä pääministeri Orbánin kanssa ja tämä ns. Gecigate vei joukon Simicskan omistamia konservatiivimedioita pois hallituksen otteesta. Mutta kielentutkijakollegan Facebook-seinän kautta uutisvirtaani tipahti, sanoisinko, melkoinen pökäle kyseisen lehden palstoilta. Taas kerran ollaan arvovaltaisella (?) taholla nimittäin sitä mieltä, että suomalais-ugrilaisessa kielisukulaisuudessa ei ole mitään perää.

Ns. antifennougrismilla on Unkarissa pitkät perinteet (olen niistä joskus laajemmin kirjoittanut täällä). Alun alkaenkaan kaiken maailman kalanrasvanhajuiset lappalaiset eivät tuumanneet kelvata ylvään keskieurooppalaisen soturikansan sukulaisiksi, ja 1900-luvun mittaan tästä muotoutui uusi salaliittoteoria, jota toisen maailmansodan jälkeen alettiin suosia etenkin länteen emigroituneiden unkarilaisten parissa. Sen mukaan suomalais-ugrilainen sukulaisuus olikin alkuaan Wienin keisarihovin juoni ylpeiden ja niskuroivien unkarilaisten nöyryyttämiseksi, sen olivat kehitelleet saksalaiset tai saksankieliset keisarin kätyrit, ja 1900-luvulla tähän samaan ideaan olivat puolestaan tarttuneet, samanlaisin päämäärin, Moskovan imperialistit sekä heidän tukemansa gulassikommunistit, joille suomalais-ugrilaisen normitieteen tutkiminen takasi mukavan leipäpuun valtion tutkimuslaitoksissa…

Väite on tietenkin täysin tolkuton. Ei Wien eikä Moskova ollut missään vaiheessa erityisen kiinnostunut fennougristiikan tukemisesta poliittisin päämäärin. (Itse asiassa Unkarin joutuessa Neuvostoliiton valtapiiriin neuvostokielitieteessä vallitsi vielä ns. marrismi, jonka mukaan kielisukulaisuutta perinteisessä mielessä, myöskään suomalais-ugrilaista, ei ollut olemassakaan. Horthyn Unkari puolestaan oli pontevasti tukenut heimotyötä ja suhteita Suomeen ja Viroon.) Sille löytyi kuitenkin poliittista tilausta, ja järjestelmänvaihdoksen jälkeen Unkarissa yhä useammat ovat näköjään ostaneet tämän ajatuksen. Unkarin fennougristit saavat – tai saisivat, sikäli kuin enää jaksaisivat – hiki hatussa olla kumoamassa väitteitä, joiden mukaan ”Suomessakaan ei enää uskota suomalais-ugrilaiseen kielisukulaisuuteen”, se on ”poistettu koulukirjoista”, tai ”Suomen Tiedeakatemia on lakkauttanut suomalais-ugrilaisen osastonsa”.

Aivan vihoviimeistä virallista siunausta nämä vaihtoehtoajatukset eivät vielä ole Unkarissa saaneet. Itse asiassa muutama vuosi sitten Suomessa vieraillessaan Viktor Orbán julkilausui, että kielisukulaisuus on tosiasia eikä mielipidekysymys. Poliittinen tilaus on kuitenkin yhä olemassa, ja olen jo pitkään arvellut, että myös kielitieteen alalla ollaan Unkarissa kypsyttelemässä jonkinlaista salonkikelpoista versiota kansallisesta kielihistoriahuuhaasta: olkoon vain se kielisukulaisuus jossain takavasemmalla yhä olemassa, ei kannata ruveta väittelemään koko kansainvälistä tiedemaailmaa vastaan, mutta olennaisempaa on korostaa unkarin kielen ainutlaatuisuutta ja erikoisuutta ja sen yhteyksiä ainutlaatuiseen unkarilaiseen ajattelutapaan.

Ja näin siis pullahtaa Magyar Idők -lehden haastateltavaksi Amsterdamin yliopiston apulaisprofessori László Marácz, Hollannissa unkarilaiseen vuoden 1956 pakolaisten perheeseen syntynyt kielentutkija, joka jo pitkään on tunnettu suorasukaisista hyökkäyksistään fennougristiikkaa vastaan. Marácz on tehnyt väitöskirjansa unkarin syntaksin generatiivisesta analyysista, se siis edustaa teoreettis-spekulatiivista lähestymistapaa, joka on mahdollisimman kaukana kielihistorian tutkimusotteista. Nykyiseltä akateemiselta profiililtaan hän on (vähemmistö)kielipolitiikan tutkija, ja hänen työpaikkansa Amsterdamissa on Eurooppa-tutkimuksen laitos. Mutta kielihistoriahan, ikävä kyllä, on tunnetusti se hiekkalaatikko, jonne naapuritieteiden ennakkoluulottomammat edustajat mielellään pomppaavat leikkimään…

Magyar Idők -lehden haastattelussa Marácz kertoo, miten päätyi tajuamaan, että maapallo onkin oikeasti litteä:

Suoritin Groningenin yliopistossa tutkinnon fennougristiikasta, joten tiedän oikein hyvin, mistä puhun. Jo yliopistovuosinani harrastin tätä aihetta, ja jo silloin huomioni kiintyi siihen, että tietyt ns. äännelait eivät toimi. Oli liikaa lisäselittelyä ja vaadittiin paljon lisäsääntöjä. Heikko on semmoisen selitysjärjestelmän voima, jossa yksittäistapausten selittämiseen aina tarvitaan yhä uusia lakeja.

Tämä kuulostaa samalta kuin Angela Marcantonion vuonna 2002 ilmestyneen kohukirjan The Uralic language family: Facts, myths, and statistics ydinsanoma: historiallisiksi äännevastaavuuksiksi esitettyä ainesta on niin niukasti, että sitä ei voi tilastollisesti erottaa satunnaisista samankaltaisuuksista (!). (Marcantonio ja Marácz ovat viime aikoina tehneet yhteistyötä ja järjestäneet yhteisiä konferensseja. Lika barn leka bäst.) Marcantonio päätyi omituiseen väitteeseensä mm. analysoimalla Juha Janhusen äärimmäisen tiukoilla kriteereillä laadittua kantauralin sanalistaa ja väärinkäsittämällä tiettyjen äänneyhdistelmien vastaavuudet yksittäisiä äänteitä koskeviksi äännelaeiksi. Maráczia puolestaan on ehkä ärsyttänyt, ja osaksi aivan oikeutetustikin, fennougristiikan tutkimusperinteessä täysin pätevien sanarinnastusten mukana raahautuvien epävarmojen ja heikkojen etymologioiden määrä. Mutta väittäisin, että tässä on taustalla myös se, miten vanha generativisti haluaa nähdä kielen puhtaana ja säihkyvän eksaktina koneistona eikä kykene ymmärtämään historiallisten prosessien monisyistä ja sotkuista todellisuutta.

Viime vuonna Unkarin Tiedeakatemia joutui antamaan julkilausuman, jonka mukaan suomalais-ugrilainen kielisukulaisuus on kielitieteessä yleisesti hyväksytty eikä aiheesta käydä vakavasti otettavaa väittelyä. Miksi, kysyy haastattelija, Marácz on jälleen lähtenyt kirjoittamaan aiheesta?

Suomalais-ugrilainen teoria [!!!] ei ole newtonilainen fysiikan laki. Teorian heikko kohta on se, että sillä ei ole kirjallisia lähteitä. Indoeuropeistiikassa on gootin- ja sanskritinkielisiä tekstejä, toki niihinkin liittyy paljon spekulaatiota. Mutta fennougristiikan vanhin lähde on Halotti beszéd [muinaisunkarilainen ruumissaarna 1100-luvun lopulta], sitä edeltävältä ajalta ei ole kirjoitettuja lähteitä, lukuun ottamatta riimukirjoituksia, joita tiede ei ole juuri tutkinut.

Hetkinen. Ensinnäkään ei ole olemassa mitään ”suomalais-ugrilaista teoriaa” vaan yleisesti hyväksytyt historiallis-vertailevan kielitieteen menetelmät, joiden perusteella myös suomalais-ugrilaisten kielten oletetaan polveutuvan yhteisestä kantamuodosta. Olennaista tässä ei ole se, löytyykö vanhoja tekstejä; ei indoeurooppalaisesta kantakielestäkään ole jäänyt kirjallista dokumentaatiota, ja gootti ja sanskrit ovat jokseenkin yhtä kaukana toisistaan kuin suomi ja unkari. Marácz ei siis tunnu ymmärtävän, miten historiallinen kielentutkimus toimii ja mihin sen väitteet perustuvat. (Voisi myös huomauttaa, että székelyläisen (”muinaisunkarilaisen”) riimukirjoituksen useimmat muistomerkit eivät ole sen vanhempia kuin Halotti beszéd. Bodrog-Alsóbűn löytö tosin lienee 900-luvulta, mutta siinä on vain muutama merkki, joiden tulkinta on kiistanalainen.)

Unkarin kieli ei koostu suomalais-ugrilaiselta vogulilaiselta [??!!] pohjalta rekonstruoiduista juurista. Sillä on juurijärjestelmä, jonka kartoittivat laajassa sanakirjassaan Gergely Czuczor ja János Fogarasi 1800-luvulla.

No niinpä juuri. Benediktiinimunkki Gergely Czuczor ja säädynmukaisen juristinkoulutuksen saanut sivistynyt herrasmies János Fogarasi olivat Unkarin kansallisen uudistusliikkeen aktivisteja, joiden sädekehää kirkastaa myös osallistuminen vuosien 1848–49 vapaustaisteluun (sen jälkeen Czuczor istui jonkin aikaa jopa vankina Itävallassa, Tirolin Kufsteinin linnan kuuluisassa tyrmässä, työskennellen koko ajan sanakirjaprojektin kimpussa). Heillä oli aikansa eurooppalaisen yläluokan filologinen yleissivistys, mutta tuohon aikaan vauhdilla kehittyvän ja itsenäistyvän kielitieteen uusimpia tutkimusmenetelmiä he eivät tunteneet. Siksi heidän kunnianhimoinen unkarin kielen suursanakirjansakin on jäänyt tieteenhistorialliseksi kuriositeetiksi, jota nykyään harrastetaan lähinnä ”antifennougristien” vaihtoehtopiireissä.

1800-luvun alkupuolella toki kieliasioihin perehtynyt sivistyneistö oli jo kuullut ”juuren” käsitteestä. Se taitaa olla peräisin seemiläisestä kielitieteestä (mihin Euroopassa kuului esimerkiksi raamattuheprean tutkimus), ja varsinaisen voittokulkunsa se koki indoeuropeistiikassa, missä sanojen historiaa pystyttiin laajalti ja syvältä kuvaamaan yksitavuisten juurten ja niihin sisältyvien vokaalivaihtelujen avulla. Juuria oli etsiskelty unkarinkin kielestä jo aiemminkin, ja Czuczor ja Fogarasi tarttuivat tähän keinoon innokkaan spekulatiivisin ottein. Yrittämättä ihmeemmin selittää konsonanttien ja vokaalien vaihteluja tai niiden merkityksiä he etsivät merkitykseltään samantapaisista sanoista samantapaisia yksitavuisia aineksia, joiden konsonantit ja vokaalit saivat lopulta lähes mielivaltaisesti vaihdella. Näin sellaisissa sanoissa kuin rossz ‘huono, paha’, rohad ‘lahota, mädätä’ ja rozsda ‘ruoste’ on tietenkin juurielementti ro- (mitäpä väliä sillä, että rozsda on ilmeinen lainasana). Tai monissa pyöreää tai kaarevaa merkitsevissä sanoissa on k–r-, g–r-tyyppinen konsonantisto: kör ‘kehä, piiri’, kerek ‘pyöreä’, görbe ‘käyrä’, gurul ‘kieriä’…

Näinhän amatöörietymologia on toiminut maailman sivu: etsitään samannäköisiä sanoja ja aineksia ja vakuututaan mahatuntumalla siitä, että niiden samankaltaisuus ”ei voi olla sattumaa!” Maráczin ideoissa tähän tosiasioista riippumattoman spekulaation jaloon perinteeseen yhdistyy toinenkin huuhaalingvistiikan yleinen piirre: ”kansallismielisyys”. Juuriin perustuva rakenne on Maráczin mielestä nimenomaan unkarin kielen ainutlaatuinen erikoispiirre, joka tietenkin ilmentää unkarilaisten ainutlaatuista ajattelutapaa. Ja tämän ainutlaatuisuuden unohtuminen on, tottakai, häijyjen sortajien salajuoni.

Intiassakin on sama ongelma, englantilaiset siirtomaaherrat levittivät indoeurooppalaisen kieliperheen teoriaa [!!!], mutta oli niitäkin, jotka tekivät vastarintaa eivätkä hyväksyneet sanskritin indoeurooppalaisuutta. Suomalais-ugrilaisen teorian [!!!] kirjoittivat, muovasivat ja keksivät sellaiset ihmiset, joiden intresseissä ei ollut unkarin kielen alkuperäisen rakenteen ilmi tuleminen. Czuczoria ja kumppaneita esimerkiksi tarkkaili loppuun saakka Ferenc Toldy, hän ja Hunfalvy tovereineen olivat Habsburg-imperiumin täkäläisiä luottomiehiä, kaikki tämä voidaan todistaa agenttiasiakirjoilla. Heidän tehtävänään oli manipulaatio, ja heidän kielitieteellinen työnsäkin osoittaa tähän suuntaan. Myöhemmistä asiaintiloista voisi sanoa, että entiset imperialistit lähtivät mutta heidän henkinen perintönsä jäi. Jostain syystä yhteistyömiehiä ei haluta paljastaa, tämäkin osoittaa, että vuoden 1848 perintöä ei vieläkään ole työstetty, työ on kesken.

Sillä lailla. (Angela Marcantoniohan on muuten, ”kumottuaan” suomalais-ugrilaisen kielisukulaisuuden, myös todistanut, että indoeurooppalainen kielisukulaisuus on pelkkää harhaa, ja saanut tästä tunnustusta äärihinduilta, joille tuntuu olevan tärkeää, että heidän kielensä alkukoti olisi Intiassa eikä missään muualla.) Suomalais-ugrilaisen kielisukulaisuuden keksivät ilkeät saksalaiset, kuten runoilija Ferenc Toldy (Schedel) ja kielentutkija Pál Hunfalvy (Hunsdorfer), alun perin etnisiä Unkarin saksalaisia molemmat. (Oikeastaanhan ensimmäisenä Euroopan tiedeyhteisön vakuutti asiasta János Sajnovics jo vuosikymmeniä aiemmin, ja hänen jälkeensä Sámuel Gyarmathi, mutta nämä eivät ilmeisesti unkarilaisen syntyperänsä takia sovi tarinan pahiksiksi.) Ja tämä poliittinen propaganda ilmeisesti levisi jotenkin salakavalana pisaratartuntana ja juurtui niin tiukkaan, etteivät historialliset kielentutkijat kautta maailman – Suomessa, Venäjällä, Ruotsissa, Norjassa, Amerikassa… – ole silloin eivätkä sen koommin tajunneet epäillä unkarin suomalais-ugrilaisuutta, eivät edes ole huomanneet, miten ovelasti heitä on manipuloitu.

Ja aina paranee:

Itse en ole koskaan väittänyt, ettei unkarin ja suomalais-ugrilaisten kielten välillä olisi jonkinlainen yhteys, kysymys kuuluu vain, miten voimakas kielisukulaisuus on. Akateemikkojen mukaan tässä on geneettinen yhteys, siis unkari polveutuu suomesta ja vogulista [!!!]. Teknisesti en tiedä, miten tämän voisi johtaa. Tätä geneettistä yhteyttä he eivät pysty todistamaan, ja nämä yhteydet ovat varsin pinnallisia, meillähän on 20–30 varmaa suomalais-ugrilaista sanaetymologiaa. Budenz arveli niitä olevan tuhat, suomalainen kielentutkija Janhunen olettaa uralilaisille kielille yhteiseksi 100 varmaa etymonia. Nämä yhteiset ilmiöt voi selittää myös kielten kosketuksilla, miksi pitäisi heti epäillä geneettistä yhteyttä? Se oli 1800-luvun muoti, sen aloittivat saksalaiset kielentutkijat, Grimm-veljekset, jotka halusivat todistaa, että saksa liittyy sanskritiin.

Jälleen kerran on selvää, että Marácz ei ymmärrä tai ei halua ymmärtää, mistä puhuu. Termi ”geneettinen” on tahallisen harhaanjohtava, koska se saa maallikot ajattelemaan väestöryhmien geneettistä sukulaisuutta. Aivan käsittämättömältä tuntuu myös, että Marácz on ”suorittanut tutkinnon fennougristiikasta” mutta luulee fennougristien haluavan ”polveuttaa unkarin suomen kielestä”. Historiallis-vertailevan kielitieteen perusidea – jota toteuttivat ja kehittelivät Grimmin veljesten ohella monet muutkin ja muunkinmaalaiset 1800-luvun tutkijat – on nimenomaan se, että nykykieliä ei ”johdeta” toisistaan vaan yritetään rekonstruoida niiden aikaisempi, yhteinen kantamuoto, jota enää ei ole olemassa. (Aivan niin kuin ihminenkään ei ”polveudu apinasta” vaan ihmisillä ja apinoilla on ollut yhteinen esi-isä. Tämä ero saattaa vaikuttaa triviaalilta mutta on itse asiassa aivan olennainen.)

Väite 20–30 varmasta etymologiasta on todella outo: nykyisen valtavirtanäkemyksen mukaan kantauraliin tai suomalais-ugrilaiseen kantakieleen on kyllä rekonstruoitavissa ainakin parisataa sanaa (unkarilaisten fennougristien mukaan paljon enemmänkin, mutta tähän suomalaiset kollegat yleensä suhtautuvat vähän kriittisemmin). Ja näistä kantamuodoista nykykielten sanat kyllä pystytään teknisesti johtamaan. (Toistaiseksi kenties kattavin ja tiivein kokonaisesitys löytyy Pekka Sammallahden artikkelista muuten hyvin kirjavantasoisessa Denis Sinorin toimittamassa kokoomateoksessa The Uralic Languages vuodelta 1988. Ehkäpä Oulun yliopiston emeritusprofessori Sammallahtikin on postkommunistien kätyri tai unkarilaisvastaisen propagandan aivopesty uhri.) Ennen kaikkea: kielisukulaisuus joko on (siis kielet polveutuvat samasta kantamuodosta) tai ei ole, eikä ole aivan sama, selitetäänkö yhtäläisyydet polveutumisella vai lainautumisella. Lainasanat ja omaperäiset sanat pystytään usein erottamaan toisistaan systemaattisin kriteerein, eikä perussanaston (pienet lukusanat, joukko ruumiinosien nimityksiä, sellaisia luontotermejä kuin puu, kivi, kala, yö, talvi tai perusverbejä kuin antaa, elää, kuolla, mennä, syödä…) lainautumista ole ihan helppo selittää millä hyvänsä kosketuksilla.

Tämä kaikki on aivan aapistotuuksia jokaiselle, joka on vähänkin perehtynyt historialliseen kielitieteeseen. Kaikki vain eivät ole – ei valitettavasti ole mitenkään mahdottoman harvinaista, että koulutettu kielentutkimuksen ammattilainen ja yliopistoviran haltija innostuu ajattelemaan kielten historiaa laatikon ulkopuolelta ja tuottamaan täydellistä tuubaa. (Eikä ulkopuolinen välttämättä arvaa tätä huuhaaksi, niin kuin ei äkkinäinen välttämättä tule kysyneeksi, millä asiantuntemuksella ortopedi Antti Heikkilä on ryhtynyt ravitsemusguruksi.) Huuhaan itsensä enemmän analysoimisen sijasta pitäisi kysyä, miksi tätä kaikkea taas tarjotaan Unkarin kansalle hallituksen uskollisimman sanomalehden sivuilla.

Kansallistunteen nostattamisestahan tässä tietenkin on kysymys. Marácz kertoo haastattelussa uusista kielihistoriallisista ideoistaan: hänen mielestään unkari on muotoutunut Keski-Aasian arokansojen kulttuurikontakteissa. Eikä vain niin kuin valtavirtatutkimuksessakin on ajateltu, eli että unkarilaisten esi-isät elivät tiiviissä yhteyksissä turkkilaiskielisiin arovyöhykkeen kansoihin, vaan siten, että unkari esitti jotenkin keskeistä osaa. Esimerkiksi unkarin kielen ’vaunuja, kärryjä’ tarkoittava sana szekér on sanskritissa ”sakar” ja sikäläisten tutkijoiden mukaan peräisin Keski-Aasiasta (sanoo Marácz, tästä kuulisin mielelläni asiantuntijan mielipiteen), ja Maráczin mukaan ”ei unkarin kieli tätä sanaa lainannut ja muuttanut szekériksi vaan päinvastoin”. (Kielitieteellisen huuhaan tuntomerkkeihin muuten kuuluu myös kielikontaktien arvottaminen: ikään kuin olisi hienoa ja tärkeää olla lainasanan antajana ja alentavaa tai nöyryyttävää vastaanottaa lainoja.)

Ja näin päästään varsinaiseen poliittiseen agendaan. Marácz uskoo ja toivoo, että unkarista voisi tulla itäisessä Keski-Euroopassa kansainvälinen lingua franca, välittäjäkieli, onhan se historiallisesti juurtunut moneen valtioon.

Joka osaa unkaria, pääsee käsiksi ensi käden tietoihin 6-7 valtiosta. Unkarin kieli esittää keskeistä osaa tällä alueella, ja jos Unkari kehittyy poliittisessa ja taloudellisessa mielessä, tämä prosessi tulee voimistumaan. Nykyiset makroindeksit [??] osoittavat tähän suuntaan, maan poliittinen arvostuskin kasvaa, vaikka pääministeri Viktor Orbánin kimppuun yritetään hyökätä ja häntä arvostellaan, kritiikki on tulkittava myös tunnustukseksi, sillä jatkuva läsnäolo Euroopan julkisuudessa on tärkeää. Tällä alueella Unkari on jälleen tiennäyttäjämaa – meidän poliittiset toimenpiteemme omaksutaan vuoron perään kaikissa naapurimaissamme – ja hajaannuksemme voi nykyisessä virtuaalisessa maailmassa muuttua eduksemme. Trianonin jatkajavaltioissa monilla on passiivinen unkarintaito, ja jos maa jatkaa tätä poliittista ja taloudellista tahtia, yhä useammat saattavat herätä huomaamaan olevansa tai olleensa unkarilaisia. Meillä on paljon mahdollisia puhujia.

Tätähän valtion hallitsemista tiedotusvälineistä kuullaan koko ajan. Samalla kun oppositiomediat kertovat köyhyydestä, korruptiosta ja suoranaisen maastapaon mittoihin yltävästä jatkuvasta aivovuodosta tai välittävät saksan-, ranskan- tai englanninkielisen lehdistön kriittisiä artikkeleja Unkarin politiikasta, hallituksen viestimet vakuuttelevat, että oikeasti Unkaria vain kadehditaan, ihaillaan ja jäljitellään. En kyllä kuitenkaan menisi lyömään vetoa sen puolesta, että  joskus tulevaisuudessa itävaltalaiset, slovakit ja romanialaiset innolla opiskelevat unkaria käyttääkseen sitä yhteisenä kommunikaatiokielenään. Enkä yhtään tykkää siitä, että tämmöisen omituisen sumutuspropagandan välineeksi pitää valjastaa myös jonkinlainen historiallisen kielitieteen irvikuva.

(Unkarintaitoisille lisätiedon kaipaajille voi suositella Unkarin tiedeakatemian kielitieteen instituutin sivuilla julkaistua vastinetta Marácz-haastatteluun. Teksti on tietorikas ja asiantunteva. Se on myös yksityiskohtainen ja kuiva, eikä se luultavasti tule tavoittamaan tai vakuuttamaan niitä ihmisiä, jotka ovat halukkaita lukemaan tai auliita uskomaan Marácz-haastattelun kaltaisia tekstejä.)

 


Parempi kuin Indiana Jones?

syyskuu 18, 2012

Krisztián Nyáry -niminen unkarilaismies on minulle henkilönä aivan tuntematon, mutta jo jonkin aikaa olen Facebookin välityksellä nauttinut hänen julkaisemistaan historiallisista valokuvista ja niihin liittyvistä uskomattomista elämäntarinoista. Lontoon olympialaisten aikoihin Nyáryn postaamat kuvat esittelivät Unkarin osaksi unohdettua urheiluhistoriaa, käsipuolesta pistooliampujamestarista (joka kesken uransa, menetettyään käsikranaattionnettomuudessa oikean kätensä, opetteli ampumaan vasemmalla) jalkapuoleen uinti- ja vesipallomestariin. Äskettäin, kun runoilija Miklós Radnótin leski Fanni Gyarmati täytti sata vuotta, Nyáry julkaisi Fannista kuuluisan nuoruudenkuvan, josta puolet on lahonnut ja revennyt pois – siksi, että kuva oli ollut pakkotyöleirillä murhatun ja joukkohautaan kuopatun Radnótin povitaskussa. Nyt tuli julki tarina, josta – kuten Nyáry kuvatekstinsä lopuksi toteaa – jossain muussa maassa olisi jo kauan sitten tehty elokuva. Ja tämä tarina on pakko kertoa myös tässä blogissa, siksikin, että sen päähenkilön elämäntyöstä olen tiennyt vain yhden, loppujen lopuksi aika epäolennaisen puolen.

Ármin Vámbéry, noin 180 vuotta sitten syntynyt turkologi ja orientalisti, tunnetaan virallisessa tieteenhistoriassa lähinnä ”ugrilais-turkkilaisen sodan” ansiosta, jota hän kävi Unkarin fennougristiikan yhden merkkihahmon József Budenzin kanssa. Fennougristit muistavat tästä vain kiistan lopputuloksen: Vámbéry uskoi unkarin kielen olevan sukua turkin kielelle, Budenz taas päätyi systemaattisen historiallis-vertailevan kielitieteen menetelmin siihen tulokseen, että unkarin kielen runsaat turkkilaisainekset eivät ole alkusukulaisuuden merkkejä vaan tulosta siitä tiiviistä kontaktista, jossa unkarilaisten esi-isät turkkilaiskielisten kansojen kanssa elivät. Valtavirtatieteen kannalta Vámbéry siis väistyi marginaaliin, edustamaan näkemyksiä, joiden ohitse aika ja tieteen edistys ajoivat.

Ihme kyllä, nekään ”vaihtoehtopiirit”, jotka nykyään Unkarissa väittävät suomalais-ugrilaista kielisukulaisuutta ilkeiden Habsburgien salajuoneksi ja kilttiä kamarioppinutta Budenzia saksalaiseksi unkarilaisvihaajaksi ja roistomaiseksi Habsburgien agentiksi, eivät ole kovin äänekkäästi olleet nostamassa Vámbérya jalustalle. Hänestä ei ole tehty sellaista äärikansallismielisten ”antifennougristien” kulttihahmoa kuin Sándor Kőrösi Csomasta, samoin legendaarisesta tutkimusmatkaajasta, joka 1800-luvun alkupuolella etsi unkarilaisten juuria Intiasta ja siinä sivussa laski perustan länsimaiselle tibetologialle. Tähän näyttää olevan taas perinteinen, raadollinen ja hyvin sentrooppalainen syynsä: Ármin Vámbéry oli alkuaan nimeltään Herman Wamberger (tai toisten lähteiden mukaan Bamberger), rutiköyhän juutalaisperheen poika.

Herman-pojan lapsuudesta Dunaszerdahelyn pikkukaupungissa (löytyy nykyään Slovakian kartalta nimellä Dunajská Streda) ei ilmeisesti paljoa tiedetä. Kun Englannin kuningatar Viktoria paljon myöhemmin tiedusteli hänen syntymäaikaansa, että se voitaisiin merkitä kalenteriin ja hovi tietäisi vuosittain lähettää hänelle syntymäpäiväonnittelut, kävi ilmi, ettei hän tiennyt syntymänsä päivämäärää. Miksipä epätoivoisen köyhyyden ja koleraepidemian keskellä olisi pidetty mielessä ramman pojan syntymäaikaa, lapsen, jonka ei varmaan uskottu elävän pitkään. Herman-poika kulki kainalosauvoilla, elätti itseään iilimatoja keräämällä ja joutoaikoinaan luki kirjoja ja haaveili. Oppikoulun hän joutui rahan puutteessa jättämään kesken, mutta jo kymmenvuotiaana teräväpäinen poika ansaitsi elantonsa antamalla koti- ja tukiopetusta itseään tyhmemmille ja rikkaammille lapsille.

Jo varhain kävi ilmi, että nuorella Hermanilla oli aivan käsittämätön kielipää. Parikymmenvuotiaana Budapestiin saapuessaan hän oli opetellut toistakymmentä kieltä ja osasi lukea esimerkiksi ruotsia, englantia ja turkkia. Yliopiston kirjastossa aamusta iltaan istuva innokas itseopiskelija herätti kirjastonhoitajan kiinnostuksen, ja tämä esitteli hänet ystävilleen, joihin kuului tuonaikaisen Unkarin kulttuurielämän useita merkkihahmoja. Näiden uusien tuttavuuksien avulla nuorukaisen hartain toive toteutui: hänelle järjestettiin matkapassi ja matkarahat Turkkiin unkarin kielen juuria etsimään.

Vámbéry – tällä välin hän oli monien sivistyneiden Unkarin juutalaisten tapaan unkarilaistanut nimensä – asui Turkissa vuosikausia. Sikäläisten emigranttituttaviensa kautta hän tuli tunnetuksi lopulta myös sulttaanin hovissa, ja miehestä, joka osasi paitsi loistavasti turkkia myös kaikkia tärkeimpiä Euroopan kieliä, tuli korvaamaton ja arvostettu diplomaattien ja mahtimiesten tulkki. Kielitieteellisten tutkielmien ohella hän kirjoitti, turkkilaisella nimellään ”Rešid efendi”, artikkeleita Unkarin lehtiin ja muun muassa käänsi unkarilaista kirjallisuutta turkiksi. Kotimaahan palatessaan hänet tunnettiin tiedepiireissä merkittävänä turkin ja itämaisten kielten asiantuntijana, ja nuori juutalainen, jonka muodollinen koulutus oli jäänyt kuuteen luokkaan oppikoulua, valittiin Unkarin tiedeakatemian jäseneksi.

Ármin Vámbéryn muotokuva vuodelta 1861, maalannut Mihály Kovács (lähde: Wikimedia Commons)

Vámbéry ei kuitenkaan jäänyt lepäämään laakereilleen vaan lähti jo 1862 kohti Keski-Aasiaa, mistä uskoi löytävänsä unkarilaisten juuret. Pitkällä ja seikkailurikkaalla matkallaan hän kulki Kiinan rajoille asti halki seutujen, joita eurooppalaiset eivät vielä koskaan olleet kartoittaneet, kerjäläisderviššin valepuvussa. Kukaan ei osannut epäillä täydellisesti paikallisia kieliä puhuvaa rampaa kerjäläistä vääräuskoiseksi eurooppalaiseksi tutkijaksi, ja jos vaarallisia tilanteita tulikin, Vámbéry selvisi niistä rauhallisen, lempeän luonteensa ja terävän järkensä avulla.

Budapestiin palattuaan Vámbéry sai kuitenkin huomata, etteivät hänen matkallaan keräämänsä arvokkaat aineistot saaneet ansaitsemaansa huomiota. Toisin oli Englannissa, missä Keski-Aasiaa kohtaan tunnettiin suurta sekä tieteellistä että poliittista kiinnostusta. Vámbéry jatkoi matkaansa Lontooseen, missä suuri tutkimusmatkailija oli tervetullut vieras itämaista innostuneiden aristokraattien hoveissa, itseään kuningasperhettä myöten. Väitetään, että juuri Vámbéry ensimmäisenä kertoi Bram Stokerille Transilvanian historiasta ja julmasta Vlad Tepesistä ja oli täten mukana luomassa kreivi Draculan hahmoa; Dracula-romaanissa mainittu ”professori Arminius Buda-Pesthin yliopistosta” lienee kunnianosoitus Vámbérylle.

Ilmeisesti Englannissa Vámbérylle olisi voinut urjeta loistava ura, ja hän olisi voinut päättää päivänsä jossakin Oxfordissa tai Cambridgessa kaikkien kunnioittamana Sir Arminina. Mutta miehemme oli sydämeltään isänmaallinen unkarilainen ja palasi kotimaahansa, missä sentään tällä välin oli huomattu hänen ansionsa. Vámbéry vietti loppuelämänsä Budapestin yliopiston itämaisten kielten professorina, opettaen ja tutkien sydämensä kyllyydestä ja kateellisten kollegojen juonitteluista välittämättä. Nykyään Ármin Vámbéryn saavutukset ilmeisesti muistetaan lähinnä turkologian ja orientalistiikan piirissä, fennougristiikan historiassa hän vain vilahtaa yhden ohimenevän välikohtauksen yhteydessä, ja muu maailma tuntuu unohtaneen hänet tykkänään.

Mitä opimme tästä? Monesta uskomattomasta elämäntarinasta jää historian lehdille vain muutamia reunahuomautuksia. Tieteelliset ansiot yksinään eivät riitä luomaan kestävää mainetta, eivät välttämättä edes, vaikka niihin liittyisi jännittäviä seikkailuja. Olisikohan Vámbéryn kulttimaineeseen noustakseen pitänyt olla Harrison Fordin näköinen salskea komistus – tai ehkä mieluummin ikivanhan kristityn unkarilaisen, mieluiten transilvanianunkarilaisen aatelissuvun vesa?

Ja toiseksi: Vaikka miten syvällisesti osaisi jotakin kieltä ja tuntisi sen puhujien kulttuurin, historiallis-vertailevan kielentutkimuksen tuhansien vuosien taakse tunkeutuvat menetelmät ovat jotakin aivan muuta, ja ylipäätään lingvistiikka on eri asia kuin kielten osaaminen. Vámbéry, lukemattomien 1800-luvun alkupuolen tutkijoiden lailla, uskoi unkarin kielen turkkilaiseen alkuperään, koska hänen tieteellinen näkökulmansa ei yltänyt selkeiden samankaltaisuuksien pintaa syvemmälle. Toisin kuin aikansa edistyksellisintä teoreettista kielitiedettä Göttingenissä opiskellut Budenz, Vámbéry oli lähtenyt kielten tutkijaksi itseoppineena polyglottina ja perinteisellä filologisella linjalla, varmaankin enemmän omaan synnynnäiseen ”kielipäähänsä” eli intuitiiviseen hahmotuskykyynsä kuin teoreettiseen analyysiin nojaten. Siispä hän ei ilmeisesti tuntenut vertailevan kielihistorian menetelmiä riittävän hyvin eikä täysin tajunnut, että typologinen samankaltaisuus on eri asia kuin geneettinen sukulaisuus.

Unkarin kielen alkuperän suhteen, sen asian, joka häntä alun perin väkevimmin tutkijantielleen ajoi, Vámbéry oli väärässä. Mutta jos kaikki alkoikin aikansa eläneestä harhakuvitelmasta, tuloksena oli silti uskomaton elämäntarina ja huikea tutkijanura.