Viikonlopun sekalaiset

Tänään Unkarista pari tarinaa, jotka eivät nähdäkseni ole juuri ylittäneet uutiskynnystä Suomessa. Mutta sitä ennen hieman EU:n äskeisestä EU-huippukokouksesta, jossa Ukrainan Zelenskyin vierailu nostatti monenlaisia laineita. Kun Zelenskyi asteli aplodien saattelemana ryhmäpotrettirivistöön EU-maiden johtajien keskelle, huomio kiintyi leveiden hymyjen ja ihastuneiden katseiden keskellä jähmeän Orbánin synkkään ilmeeseen. Tai kuten Twitterissä huumoritili ”Le Chou News” muotoili: ”Viktor Orbán käskee avustajaansa oitis lähettämään Putinille tekstiviestin, että se valokuva yhdessä Zelenskyin kanssa ei merkitse yhtään mitään.”

Viktor Orban Asks His Assistant To Text Putin Immediately, Tell Him The Photo With Zelenskyy Doesn’t Mean Anything pic.twitter.com/Yajwc8ySZq

— Le Chou News (@LeChouNews) February 9, 2023

Mielenkiintoista on ollut myös katsella kuvia Orbánin ja Zelenskyin kättelystä. Ilmeet ovat molemmilla jäyhät, mutta kuvakulmat Unkarin valtamedian ja läntisten uutislähteiden sivuilla aika lailla erilaiset. 444.hu-sivuston koosteesta näkyy, miten Unkarin media on valinnut käyttöönsä kuvia, joissa Zelenskyi on pää kumarassa tai taempana ja pienemmän näköinen kuin jymäkkä Orbán. Euroopan neuvoston julkaisemassa kättelykuvassa taas Zelenskyi näyttää reippaalta ja dynaamiselta, Orbán hieman pöllähtäneeltä ja hämmentyneeltä.

Unkarin hallituksen äänitorvi Magyar Nemzet keskittyy jutussaan huippukokouksesta siteeraamaan pääministerin kanslian poliittisen johtajan Balázs Orbánin (ei tiettävästi sukua pääministerille) kommentteja. Olennaisinta on näköjään, että Unkari tukee Ukrainaa toimittamalla humanitaarista apua sekä osallistumalla EU-maiden yhteistoimiin Ukrainan valtion toiminnan auttamiseksi, mutta aseita ei toimiteta, vaikka Zelenskyin kerrotaan tätä nimenomaan Unkariltakin pyytäneen. ”Unkari voi olla kumppani vain rauhan rakentamisessa.” Tämänkin jutun ykkösaiheeksi kuitenkin nostetaan… (rummunpärinää)… maahanmuutto! Migraatiopaine on EU:n rajoilla kasvanut lähes vuoden 2015 mittoihin, ja yhä useammat EU-maat vastustavat ”laitonta maahanmuuttoa”.

Kaikkien näiden EU-kuvioiden ja EU:n ulkopuolisten ongelmien heijastumien rinnalla itäisessä Sentroopassa kytevät edelleen vanhat kaunat ja selvittämättömät konfliktit, joilla yhä lyödään poliittista mynttiä. Jälleen kerran siis muistoissamme Trianon, ah, nyyh, eli ensimmäisen maailmansodan voittajavaltioiden kostotoimi ja ”häpeärauha”, jolla entisestä Unkarin kuningaskunnasta irrotettiin kaksi kolmasosaa sen alueista. Näin sekä tyydytettiin entisten sorrettujen slaavi- ja romanialaisvähemmistöjen kansallismieliset toiveet että luotiin uusia unkarilaisvähemmistöjä uusien vallanpitäjien potkittavaksi ja kylvettiin uuden kaunan siemenet. Jopa EU:n sisällä, jonka piti vähitellen siirtää nuo vanhojen valtionrajojen luomat ongelmat historiaan, ajatukset ”hyvityksistä” ja alueiden ”palauttamisista” kömpivät esiin heti, kun Ukrainan sota järkyttää turvatuiksi luultuja kuvioita.

Muutamia päiviä sitten (näin kertoo esim. Index-uutissivusto) Slovakian ulkoministeri Rastislav Káčer oli haastateltavana tv-ohjelmassa, jossa häneltä kysyttiin, voiko Unkarin politiikka kymmenen vuoden kuluessa vielä edetä siihen pisteeseen, että Unkari alkaa esittää aluevaatimuksia naapureilleen. Kysymyksen taustana olivat luultavasti myös ne ajatukset, joita Venäjän hyökkäys Ukrainaan on nostattanut Unkarissa, ei tosin virallisen Unkarin taholta virallisesti mutta tietyissä ääripiireissä yhä äänekkäämmin (ja kuten on nähty, Orbán ja Fidesz ovat viime vuosina taitavasti onnistuneet omimaan äärinationalistista agendaa itselleen ilman, että itse siihen virallisesti sitoutuisivat). Ukrainan Transkarpatia, alue, joka maailmansotien välisenä aikana muodosti Tšekkoslovakian itäisen hännänpään ja toisen maailmansodan jälkeen siirtyi osaksi silloista Neuvosto-Ukrainaa, kuului entiseen Unkarin kuningaskuntaan, ja siellä elää huomattava unkarilaisvähemmistö, jonka suhteet nykyisen Ukrainan kansallisuuspolitiikkaan eivät ole olleet ongelmia vailla. Nyt siis Unkarin poliittisen elämän äärilaidoilla ehdotellaan jopa avoimesti, että Putin valloitettuaan Ukrainan antaisi Transkarpatian Unkarille ”takaisin”.

Tältä taustalta ministeri Káčer siis totesi, että jos Putin olisi onnistunut Ukrainan-sotaretkessään, Unkari olisi jo esittänyt aluevaatimuksia Slovakialle (joka aikoinaan kuului kokonaisuudessaan Unkarin kuningaskuntaan ja jonka etelälaidalla elää suuri unkarilaisvähemmistö, jonka alueen ”palautttamista” on yritetty ennenkin) – ja siksikin on tärkeää, ettei Putin onnistu vastedeskään. Toisin sanoen: Unkarin naapurimaassa uskotaan, että Unkari on EU- ja Nato-kumppanuudesta huolimatta valmis vehkeilemään Putinin kanssa naapuriensa vahingoksi. Varsin rankkaa tekstiä, etenkin kun se tulee ministeritasolta ja asiantuntevan, kokeneen poliitikon suusta; ankarana Orbán-systeemin kriitikkona tunnettu Káčer on toiminut aikoinaan viisi vuotta suurlähettiläänä Unkarissa. Slovakiassakin Káčerin lausahduksesta nousi kohu, ja Unkarissa Slovakian suurlähettiläs kutsuttiin ulkoministeriöön puhutteluun.

***

Mutta siirrytäänpä aivan toisiin asioihin. Katolisen kirkon piirissä tapahtuvasta lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä on viime vuosikymmenten ja vuosien aikana noussut skandaaleja eri puolilla läntistä maailmaa. Näitä ikäviä juttuja on nähty monenlaisissa kuvioissa, missä aikuiset pääsevät käyttämään valtaa lapsiin ja nuoriin, opettajina, kasvattajina tai valmentajina. Katolisessa kirkossa tätä luultavasti on pahentanut sekä selibaatti, jonka voisi kuvitella vetävän alalle ihmisiä, joilla on ongelmia oman seksuaalisuutensa kanssa, että mahtavan ylikansallisen organisaation salailukulttuuri. Kirkko on suojellut omiaan ja samalla kasvojaan. Länsimaissa nämä kulissit ovat sitten viime aikoina usein näyttävästi kaatuneet, ja Vatikaania myöten on jouduttu tekemään kipeitä tunnustuksia ja lupaamaan hyvityksiä ja vastedes selkeämpää ja avoimempaa kurinpitoa. Unkarissa sitä vastoin näitä tapauksia on puitu julkisuudessa paljon vähemmän, ja Unkarin katolisen kirkon piispat ovat viime aikoihin saakka jopa yrittäneet kiistää koko ongelman Unkarin osalta.

Pari vuotta sitten kirjoiteltiin tapaus A:sta, joka nyttemmin on tullut julkisuuteen koko nimellään: Attila Pető. Alaikäisenä papin hyväksikäyttämäksi joutunut Pető yritti täysi-ikäiseksi tultuaan vuosien ajan saada katolista kirkkoa ja esimiesvastuussa olleita piispoja tunnustamaan väärinkäytökset ja pyytämään julkisesti anteeksi. Hän soitteli parillekin piispalle useaan otteeseen (puheluihin ei koskaan vastattu) ja lähetteli tekstiviestejä, ilmestyi lopulta kirkkoonkin, jossa kardinaali Erdő oli toimittamassa messua. Erityisen törkeäksi ja väkivaltaiseksi tulkittiin seuranneessa poliisitutkinnassa se, että Pető oli kerran kiivastuksissaan potkaissut apulaispiispan asunnon ovea… Sillä poliisitutkinta tästä seurasi, Pető vietiin raudoissa putkaan (ihan totta), ja nyt hänet on virallisesti tuomittu vainoamisesta. Tosin lievimpään mahdolliseen rangaistukseen eli viralliseen nuhteluun. Tällä välin ilmeisesti kirkkokin on tajunnut, että rikosilmoituksen tekeminen Petőn toiminnasta ei ollut fiksu ratkaisu, ja arkkipiispan edustaja on virallisesti pahoitellut tapahtunutta ja pyytänyt oikeusistuinta jättämään Petőn tuomitsematta.

Asia ei kuitenkaan ole tällä loppuun käsitelty. András Hodász, katolinen somevaikuttaja, joka isännöi YouTubessa suosittua Papifrankó (‘Papin suorat sanat’) -kanavaa, itsensä oikeistokonservatiiviksi määrittelevä mutta kuitenkin Orbánin järjestelmää monissa kohdin kritisoiva Budapestin Angyalföldin seurakunnan kirkkoherra, erosi viime syksynä papin virastaan ilmeisesti henkilökohtaisen kutsumuskriisin jälkeen. Nyt hän julkaisi kristillisellä Szemlélek-sivustolla pitkän henkilökohtaisen tilityksen, joka noteerattiin myös riippumattomassa mediassa. Käännän siitä katkelmia, joihin tämä blogahdus on hyvä lopettaa:

Kuten tiedetään, Attila oli Unkarin ensimmäinen pappien seksuaalisen ahdistelun uhri, joka tuli julkisuuteen omalla nimellään ja kasvoillaan. Ja luultavasti hän on ensimmäinen uhri – varmasti ainakin Unkarissa – jonka haastoi oikeuteen se järjestö, joka osittain on itse vastuussa siitä, mitä hänelle tapahtui. (…) Muutamia kuukausia sitten olin ystäväpiirin kanssa oluella eräässä ”rauniokapakassa”. Jotenkin keskustelu ajautui seksuaalisen hyväksikäytön suuntaan, ja etenkin puhuttiin siitä, mitä me voimme tehdä lasten suojelemiseksi. (…) Yksi seurueen jäsenistä piti tiukasti kiinni siitä kannastaan, että näistä asioista ei sovi puhua lapselle, sillä semmoinen vain vetää huomion asiaan, ja muutenkin paras ratkaisu on vain panna lapsi hyvään kristilliseen kouluun. Hänen mielipiteensä oli järkkymätön, vaikka luettelimme miten monta tutkimusta, tilastoa tai lukemattomia yleisesti tunnettuja tapauksia, jotka olivat sattuneet, kuinka ollakaan, juuri kristillisessä koulussa, jopa niin, että tekijänä oli pappi. Sana seurasi toistaan, ja jossain kohdassa sisälläni jotain napsahti.

Yhtäkkiä, itsellenikin yllätykseksi, aloin mölistä sekavasti, pomppasin pystyyn ja paiskasin lattiaan ensimmäisen esineen, joka käteeni osui. Näin toisten silmissä pelkoa, että nyt käyn kimppuun ja lyön, mutta minä vain putosin takaisin tuolilleni ja nyyhkytin hillittömästi minuuttikaupalla. Keskustelu katkesi, minä poistuin pian sen jälkeen ja lähdin yhä itkien kulkemaan kotiin. Reaktioni ei selity pelkällä mielipide-erolla: olen monesti tähänastisella urallani joutunut väittelyihin, mutta koskaan en ole käyttäytynyt näin. Selitystä on etsittävä muualta, nimittäin siitä, että

olen itsekin asianosainen:

teini-ikäisenä olen itsekin useaan otteeseen joutunut seksuaalisen väärinkäytöksen uhriksi.

Potkittujen ovien, kaadettujen pöytien, lattiaan paiskattujen pullojen ymmärtämiseksi on tiedettävä:

seksuaalisen hyväksikäytön uhrit kokevat väkevää, suorastaan hillitsemättömän suurta raivoa, jonka he sitten ulkoisten olojen paineessa tukahduttavat mielensä pohjille.

Normaalissa tapauksessa viha löytää tiensä. Me olemme saaneet sen Luojalta, jotta pystyisimme puolustautumaan, kun sitä tarvitaan. (…) Hyväksikäytön uhri taas usein jäätyy ja kokee voimattomuutta, ei pysty puolustautumaan, ei ilmaisemaan, että hänelle tämä tilanne ei ole okei, ja siksi suuri osa vihasta jää hänen sisälleen. (…) Tämä tukahdutettu viha, koetusta nouseva häpeä ja hämmennys eristää uhrin täysin, hän jää oman onnensa nojaan, mikä tekee lähes mahdottomaksi myöhemmin käsitellä tapahtunutta, sillä olennaisen tärkeää olisi pystyä puhumaan siitä jonkun kanssa.

Siksi monet yrittävät vain unohtaa koko jutun. Muistan, miten vuosia myöhemmin, kun kerroin vanhemmilleni, mitä minulle oli tapahtunut, he kertoivat, että heistäkin oli ollut omituista, että niin usein tapailen tuota pappia, josta he olivat jo kuulleet, että hänessä on jotain pielessä ja hänen ympärillään liikkuu jatkuvasti epäilyttävän paljon nuoria poikia, mutta he eivät olleet tienneet, mitä tehdä. Ja minä raivostuin heille, tästä heidän rikollisesta naiiviudestaan ja vastuuta väistelevästä kyvyttömyydestään. Minä olin lapsi, he olivat minun vanhempiani, heidän olisi pitänyt tehdä kaikkensa puolustaakseen minua. Ja nyt tuossa rauniokapakassa koin uudelleen tuon raivon tunteen. Tässä on isä, joka tiukasti pitää kiinni siitä, ettei itse asiassa pysty tekemään mitään suojellakseen lastaan. Minä taas, kuin play-nappulasta painettuna,

koin uudelleen tuon menneisyyden hetken ja tuon lapsen raivo purkautui minusta,

ja karjuin aivan suunniltani tuttavalleni päin naamaa, että juuri siksi minulle tapahtui se, mikä tapahtui, koska minunkin vanhempani olivat yhtä tolloja kuin hän. (Itse asiassa käytin vähän väkevämpää ilmausta.) Tällaisissa tilanteissa, kun ihminen kokee uudelleen jonkin lapsuuden traumansa osan (tässä tapauksessa se oli kohtaaminen vastuutaan välttelevän aikuisen kanssa), mieli päästää valloilleen sen vihan, jota koko ajan on säilytellyt. Siksi se vaikuttaa niin hurjalta ja ulkopuolisen silmään käsittämättömältä.

Siispä nyt, kun luin Attilan tarinan, muistin, että minulle tuo oven potkiminen, tuo viha, on tuttua ja ymmärrän sen. Attila! Olit oikeassa ja teit oikein! (…)

En halua syyttää katolista kirkkoa passiivisuudesta, sillä se on todellakin tehnyt valtavasti viime vuosina: tuo tietty pappi on aikoja sitten erotettu palveluksesta, ehkäiseviä toimia on otettu käyttöön, on perustettu lastensuojelukomitea, tämä aihe on otettu pappisseminaarien opetusohjelmaan, koulutusta ja konferensseja on järjestetty, ynnä muuta.

Mutta yksi asia vielä puuttuu – ei Kirkosta vaan koko Unkarin yhteiskunnasta: sen ymmärtäminen, mitä uhrin sielussa tapahtuu,

sillä silloin pystymme kohtelemaan uhreja myötätunnolla ja antamaan heille kaiken sen, mitä he todella tarvitsevat. Meidän on otettava vakavasti se, että suurin laiminlyöntimme on ollut heidän jättämisensä oman onnensa nojaan. Olemme jättäneet heidät yksin tuskassaan ja laiminlyöneet myötätunnon. (…)

On symbolinen hetki, kun uhri istuu syytetyn penkillä.

Se on yhteiskunnan häpeän hetki, ihmisyytemme pohjakosketus, oikeastaan uhrin syyllistämistä.

Ymmärrän kyllä, että lain kirjaimen mukaan Attila syyllistyi ahdisteluun, mutta jos pesemme kätemme ja piiloudumme lakipykälien taakse, me myös vältämme myötätunnon ja jätämme jälleen yksin sen, jonka jo vuosia sitten jättivät yksin hänen ympärillään olevat ihmiset, emmekä silloin ole yhtään heitä parempia. Ottakaamme nyt kerrasta opiksemme:

jos ovi on auki, ei tarvitse potkia.

Advertisement

Kuivaharjoittelua ja hapatusta

Tänään taas Unkarin median risukoista riipomia.

Aloitetaan kepeämmällä jutulla. Unkarilaisessa mediasyötteessäni on jo jonkin aikaa kellunut tarina ”silityslautaopettajasta”. Noin Raahen kokoisessa Makón kaupungissa Unkarin etelä-kaakkoisella rajaseudulla, runoilija Attila Józsefin mukaan nimetyssä oppikoulussa liikunnanopettaja László Vezsenyi oli korona-etäopetuksen vauhdittajaksi halunnut keksiä jotakin hauskaa, joka motivoisi oppilaita ja innostaisi liikkumaan karanteenioloissakin. Koulun rehtorikin oli kehottanut opettajia luovuuteen tässä asiassa. Vezsenyi toteutti vaimonsa avustuksella vitsikkään uimaopetusvideon, jossa hän uimalakki ja aurinkolasit päässä, koulun t-paita ja uimahousut yllä esittelee selkä- ja rintauintiliikkeitä olohuoneeseensa pystytetyllä silityslaudalla, ja latasi jutun YouTubeen. Videon voi yhä katsella tuosta ylempänä linkitetystä HVG-sivuston jutusta.

Seuraavana aamuna sitten puhelin soi. Rehtori oli hyvin hyvin vihainen: koulupiiristä oli soitettu, ja sen johdon mielestä siinä vaiheessa jo 1700 katselukertaa kerännyt video ei ollut yhtään hauska vaan se pitäisi heti poistaa. Eikä tässä kyllin: Vezsenyi joutui luopumaan opetusryhmistään eli käytännössä hänet nostettiin hyllylle. Ilmeisesti hänen väitettiin häpäisseen koko koulun mainetta, sillä kohuvideolla hänellä oli päällään koulun teepaita (itse asiassa nämä paidat, joita kullakin luokalla on omanvärisensä, oli Vezsenyi itse ottanut käyttöön koulunsa liikunnanopetuksessa). Koulupiirin johtaja oli myös vaatinut Vezsenyiä opiskelemaan Kansallisen pedagogikunnan (vuonna 2013 perustettu opettajien ”korporaatio”, jota perinteisemmät opettajien ammattijärjestöt ovat arvostelleet) eettistä ohjeistoa sekä kansallista perusopetussuunnitelmaa, ja rehtorin olisi pitänyt tarkistaa opin perille meno kuulustelulla (siihen rehtori ei sentään ruvennut). Vaikka Vezsenyi ei saanut opettaa, häntä simputettiin vaatimalla häntä päivittäin toimittamaan koululle kunkin päivän ”oppimateriaalit”, mitä sitten lienevätkin.

Asia ei jäänyt tähän. Silityslautaopettajan tapausta on ryhtynyt tutkimaan opettajien oikeusturvavaltuutettu, joka – ilmeisesti asian saaman julkisuuden perusteella – arvelee, että tämä kohtelu loukkasi Vezsenyin ihmisarvoa. Näin Unkarin koulujen hallinnon ja sen järjettömän autoritaarisuuden ongelmat (sen myötä myös Orbánin hallituksen hinku varmistaa opettajien ideologinen luotettavuus ja lojaalius järjestelmää kohtaan) ovat jälleen kerran tapetilla. Vezsenyin puolesta on someen myös syntynyt pienimuotoinen ”je suis silityslauta” -liike.

Silityslautajutun inspiroimana samalla huumorilinjalla jatkoi Pécsin luterilaisen seurakunnan pastori Zoltán Ócsai, joka someen postaamassaan kuvassa poseeraa olohuoneessaan silityslaudalle rakennetun alttarin takana:

HVG:n toimittajalle Ócsai kertoo, että hänestä Vezsenyin video oli hauska eikä hän tykännyt siitä tylystä tavasta, jolla asiaa käsiteltiin. Ócsai vakuuttaa myös luottavansa oman kirkkonsa johdon (olen ehkä puolueellinen, mutta minusta Unkarin pieni luterilainen kirkko on maan perinteisistä kirkoista fiksuin ja sattuneesta syystä myös vähiten poliittisen vallanjanon turmelema) ja seurakuntalaistensa huumorintajuun. Samalla hänen on erikseen vakuutettava, että tämän postauksen takana ei ole mitään ”poliittista tai muuta ideologiaa”. Pastorin postauksen saateteksti on kuitenkin paljonpuhuva:

– Et kyllä uskalla postata silityslautakuvaa!
– Pitelepäs kaljaani! (= Odotas niin näytän!)

Ei tässä ole pelkästään yhdestä silityslautapelleilystä tai yhden opettajan tai koulun arvokkuudesta kysymys.

***

Tavallisen somekansan keskustellessa silityslaudoista ja opettajakunnan korona-arjesta valtakunnan korkein johto on taas möläytellyt kaikenlaista kriittisten verkkokommentaattorien pureskeltavaksi. Esillä on ollut muun muassa Viktor Orbánin ja hänen slovakialaisen kollegansa Igor Matovičin lehdistötilaisuus Matovičin Unkarin-vierailun johdosta. Vielä varsin tuore pääministeri Matovič johtaa perustamaansa poliittisesti keskustaoikeistolaiseksi luonnehdittua, korruption vastustamiseen keskittynyttä Obyčajní l’udia (‘Tavalliset ihmiset’) -puoluetta.

Unkarin ja Slovakian välit eivät aina ole olleet sydämellisimmästä päästä, ja äskettäisen Trianonin rauhan satavuotisjuhlan johdosta olisi periaatteessa puolin ja toisin voinut kaivaa sotakirveen esiin. Matovič oli kuitenkin Trianon-päivänä kunnostautunut pitämällä omille kansalaisilleen sovinnollisen puheen, jossa käännyttiin suoraan myös Slovakian unkarilaisvähemmistön puoleen, ja tämä oli kirvoittanut Unkarin mediassa runsaasti positiivisia kommentteja. Nyt hänelle järjestettiin Unkarissa komea vastaanotto, ja ilmeisesti tapaaminen Orbánin kanssa sujui hyvässä hengessä. Lehdistötilaisuudessa tunnelma oli rento, ja Orbán innostui vastailemaan myös Trianon-aiheisiin kysymyksiin tavalla, jonka – kuten Index-sivusto huomautti – “vain oikeistolainen pääministeri voi sallia itselleen”. Sillä varjelkoon, jos joku korkea-arvoinen vasemmistopoliitikko olisi päästänyt suustaan jotain niin epäisänmaallista ja, nyyh, rajantakaisten unkarilaisten kokemia kärsimyksiä halventavaa kuin että Trianon ei ole loukkaus vaan historiallinen epäoikeudenmukaisuus, jonka kanssa on elettävä. Tai että ”on slovakialainen näkemys ja on unkarilainen näkemys”, mutta suhteet on rakennettava niin, että sadan vuoden takaiset tapahtumat eivät estäisi yhteistyötä.

Käytännön naapuruuspolitiikan ohella Orbán nosti esille myös V4- eli Visegrád-maiden yhteistyön. Ensimmäisenä kohtana yhteisellä työlistalla olisi tietenkin maahanmuutto: V4-maat torjuvat ”maahanmuuttokiintiöt”. (Edelleenkään EU ei ole pakottamassa jäsenmaitaan ottamaan vastaan tiettyä määrää maahanmuuttajia, varsinkaan ”laittomia”, niin kuin Unkarin hallitus uusimmassa ”kansallisessa konsultaatiossa” jälleen väittää. Asiasta on käyty kipakkaa väittelyä EU-komissaari Věra Jourován kanssa.) Tämän lisäksi Orbán kuitenkin intoutui lausumaan ylevän runollisia ajatuksia unkarilaisten menneisyydestä ja tulevaisuudesta. Näin Index-sivuston mukaan:

Slaaveja ja germaaneja on aina oleva, myös anglosakseja ja latinalaisiakin. Sekä arabeja. Mutta se, onko oleva unkarilaisia, jotka eivät ole indoeurooppalaisia, joilla ei ole kulttuurisia sukulaisia kuin korkeintaan jossakin Keski-Aasiassa, [se ei enää ole niin varmaa]. (…) Kulttuuria ja kieltä ei saa painaa taka-alalle, sillä se on unkarilaiselle elämääkin tärkeämpää. Jotkut kääntävät tämän nationalismiksi. [Orbánin mielestä tämä ei kuitenkaan ole nationalismia vaan] järkkymättömän väkevää kansallista identiteettiä. Me olemme ainoa jäljelle jäänyt, idästä länteen lähtenyt kansa. Me olemme jäännös, entisaikojen mahtavan aromaailman viimeiset jäänteet, jotka olemme päättäneet jäädä eloon. Tämän varassa me toimimme. Meidät pitää hyväksyä sellaisina kuin me olemme.

Tässä ovat taas kerran puurot ja vellit mahtavasti ja aivan tarkoituksella sekaisin. ”Slaavi”, ”germaani”, ”anglosaksi” (historialliset anglosaksit muuten luetaan germaaneihin) ja ”indoeurooppalainen” ovat kielisukulaisuuden perusteella määrittyviä käsitteitä. Mitä kaukaisemmasta kielisukulaisuudesta on kysymys (kuten koko indoeurooppalaisen kielikunnan tapauksessa, joka ulottuu Islannista Intiaan), sen vähemmän se merkitsee geneettistä samankaltaisuutta tai yhteistä kulttuuria. Kansallisromanttisissa kansallisvaltioprojekteissa 1800-luvulta lähtien kielisukulaisuuden varaan on kuitenkin rakennettu kansallisia identiteettejä ja semmoisia kansainvälisiä kehyksiä kansalliselle hengenluonnille kuin esimerkiksi panslavismi, panskandinavismi, panturkkilaisuus – tai suomalais-ugrilainen heimoaate.

Unkarin kielen (varsin kaukaisia) sukulaisiahan ovat suomalais-ugrilaiset (uralilaiset) kielet, kuten esimerkiksi suomi. Kuitenkin huomattava osa Orbánin kannattajakuntaa tykkää enemmän niistä vaihtoehtoisista opeista, joiden mukaan koko fennougristiikka oli ensin pahojen Habsburgien, sitten pahojen kommunistien salajuoni unkarilaisten nöyryyttämiseksi ja oikeasti unkarilaiset polveutuvat Attilan hunneista, arojen turkkilais- ja mongoliheimoisista sotureista ja siinä sivussa ehkä myös sumerilaisista tai muista muinaisaikojen kulttuurikansoista. Siispä Orbán on viime vuosina vienyt Unkarin tarkkailijajäseneksi turkkilaiskielisten valtioiden neuvostoon (Türk Keneşi) Erdoğanin Turkin ja muiden diktatuurien joukkoon. Ja siksi hän nytkin puhuu, perinteisen sukupuutto-hehkuttelun ohella, arokansojen uljaasta muinaisuudesta ja ”kulttuurisista sukulaisista” jossakin Keski-Aasiassa.

”Kulttuurinen sukulaisuus” on siitä kiva käsite, että se ei oikeastaan tarkoita mitään. ”Kielisukulaisuudesta” voidaan puhua, koska kielellä on eräänlainen geneettinen historia: se välittyy polvesta polveen samalla koko ajan hieman muuntuen, kielten kehitystä voidaan hyvin verrata biologisten lajien kehitykseen ja sitä voidaan mallintaa tavallaan luonnonlain kaltaisilla prosesseilla. Siispä kielten sukulaisuus on samanlainen selkeästi määriteltävä käsite kuin lajien sukulaisuus: lehmä on läheistä sukua visentille, kaukaisempaa sukua hirvelle ja sinivalaalle, vielä kaukaisempaa, ”paljaalla silmällä näkymätöntä” sukua kissalle, ihmiselle tai kengurulle. Kulttuurilla taas ei ole yhtä selkeää rakennetta eikä yhtä selkeästi määriteltäviä polveutumisprosesseja, ei siksi myöskään selviä sukulaisuussuhteita.

Kulttuurien samankaltaisuudesta toki voidaan puhua. Ja jos siitä puhutaan, niin mitä luultavimmin nykyunkarilaisten kulttuuri on paljon lähempänä nykyslovakkien kulttuuria ja elämäntapaa kuin vaikkapa turkkilaisten tai uzbekkien. Vaikka unkarilaisten kulttuurissa on saattanut olla ikivanhoja, pustan paimenilla säilyneitä kerrostumia, jotka olivat tuosta Orbánin mainitsemasta muinaisuuden aromaailmasta peräisin, ne ovat peittyneet jokseenkin näkymättömiin myöhempien, naapurien kanssa yhteisten kulttuurikerrosten alle, samalla kun nykyisen unkarin kielen esimuotoa puhuneen arojen ratsastajakansan biologinenkin perimä tirahti ”keskisen Itä-Euroopan suuren geenisekoittimen” sisältöön. Tätä ei voisi paremmin havainnollistaa kuin Éva S. Balogh blogissaan viitatessaan lahjaan, jonka Orbán ojensi Matovičille: purkilliseen itse hapatettuja suolakurkkuja, kovászos uborka. Sekä kovász ‘hapatus, taikinanjuuri’ että uborka ‘kurkku’ ovat slaavilaisia lainasanoja, eikä perinteinen suolakurkun valmistus Slovakiassa millään tavalla eroa unkarilaisesta.

Toukokuun lopulla pääministerin Facebook-sivu kertoi kurkunvalmistuksen etenemisestä. Perinteinen hapankurkku hapatetaan leipäviipaleella, kuten kuvasta näkyy. Unkarilaisessa somekuplassani hilpeyttä herättänyt kommentti: ”Rakas herra pääministeri! Kurkut muhivat oikein mukavasti, mutta ehdotan, että ensi kerralla laittaisitte vähemmän leipää, sillä sitä pannaan kurkkujen päälle vain kypsymisen käynnistämiseksi. Päivän parin päästä sen voi ottaa poiskin. Hyvää ruokahalua ja haista v***u.”

Olen vuosikaudet pitänyt lähinnä ensimmäisen vuoden opiskelijoille tarkoitettua kurssia nimeltä ”Uralilaisten kansojen kulttuurit”. Ensi syksystä se kuuluu ensimmäisen lukukauden orientaatio-opintoihin. Siellä väännän opiskelijoille rautalangasta muun muassa, mitä kielisukulaisuus merkitsee ja mitä ei, miten ongelmallinen ja ehdollinen on ”kansan” käsite, ja miten semmoisilla käsitteillä kuin ”alkuperäinen” tai ”puhdas” ei vakavasti otettavassa kulttuurintutkimuksessa pitkälle pötkitä. Mielelläni toivottaisin myös pääministeri Orbánin puheenkirjoittajan tervetulleeksi kuulemaan näitä perusasioita – mutta tuskinpa häntä kiinnostaa, kun eivät ”kulttuuria elämääkin tärkeämpänä pitävät” kulttuuripolitiikan päättäjät kuuntele parempia ja lähempänä oleviakaan Unkarin kulttuurin asiantuntijoita.

Muiston mahdottomuudesta

Nimi Trianon on tässä blogissa joskus ennenkin ollut esillä. Versailles’n palatsin puiston laidalla entisen Trianonin kylän mailla sijaitseva kuuluisa palatsi, jossa asustivat useat Ranskan hallitsijat, oli myös se paikka, jossa allekirjoitettiin rauhansopimus Unkarin ja ensimmäisen maailmansodan voittajavaltioiden välillä. Unkarilaisille nimi Trianon merkitsee yhä kansallista katastrofia: kun rajat määrättiin vastaamaan suurin piirtein marras-joulukuussa 1918 tulitauon aikaan vallinneita rintamalinjoja, niiden ulkopuolelle jäi kaksi kolmasosaa historiallisen Unkarin kuningaskunnan alueista ja yksi kolmasosa etnisistä unkarilaisista. Näin syntyivät naapurimaiden suuret unkarilaisvähemmistöt, jotka sen jälkeen ovat uusissa kotimaissaan joutuneet kokemaan monenlaisia sortotoimia. Ja ensi torstaina 4.6.2020 tämän häpeärauhan allekirjoittamisesta tulee kuluneeksi sata vuotta.

Trianonin rauhansopimuksen allekirjoittaminen oli sodan päätyttyä viivästynyt Unkarin sekavien olojen takia. Viimeinen Habsburg-hallitsija, kuningas-keisari Kaarle oli syrjäytetty mutta kieltäytynyt virallisesti luopumasta kruunusta, Unkarissa ns. asterivallankumouksen valtaan nostama Károlyin porvarillis-edistysmielinen hallitus ei saanut oloja järjestykseen ja joutui väistymään lyhytikäisen ”Neuvostotasavallan” (Tanácsköztársaság) tieltä. Keväällä 1919 syttyi, yhtenä ensimmäisen maailmansodan aseellisista jälkiselvittelyistä, Unkarin ja Romanian välille sota, jossa Neuvostotasavalta lopulta kukistui; Romanian joukot valtasivat suuren osan Unkaria, pääkaupunkia myöten, ja väistyivät vasta kun voittajavaltojen siunauksella amiraali Horthy ratsasti pääkaupunkiin ja nousi tosiasialliseksi valtionpäämieheksi.

Faktat olivat kuitenkin selvillä jo paljon ennen kuin Unkarin edustajat joulukuussa 1919 kutsuttiin virallisesti rauhanneuvotteluihin. Syyskuussa 1919 oli sodanjälkeisen uuden Itävallan asema lyöty lukkoon Saint-Germainin rauhansopimuksessa. Tämä sopimus määräsi ns. Deutsch-Westungarnin eli vanhan Unkarin kuningaskunnan läntisimmän, enimmäkseen saksankielisen reuna-alueen Itävallalle (missä uusi maakunta sai nimekseen Burgenland). Se myös määritti Itävallan rajanaapuriksi upouuden valtion nimeltä Tšekkoslovakia, jota sodan aikana maanpaossa elävät tšekkiaktivistit kuten Tomáš Masaryk olivat ajaneet; tähän valtioon siis kuuluisivat sekä Itävallan entiset Böömi ja Määri että Unkarin kuningaskuntaan kuulunut Slovakia.

”Ei! Ei! Ei koskaan!” (samoin kuin Mindent vissza! ‘Kaikki takaisin!’) oli unkarilaisten Trianonin vastustajien tärkeimpiä iskulauseita.

Unkarissa Trianonin rauhaan jouduttiin alistumaan, mutta sitä ei hyväksytty. Horthyn Unkari harrasti toiseen maailmansotaan saakka vertauskuvallista sapelinkalistelua ja revisionistista muistopolitiikkaa, jossa ”uskottiin yhden Unkarin ylösnousemukseen”, ja jotakin samantapaista yrittää myös Orbánin hallitus: ylirajaisen kansakunnan aatetta (ja pinnan alla kaunaa roistomaisia naapureita kohtaan) vaalitaan, vaikka ajatus oikeista rajansiirroista EU- ja Nato-kumppanusten kesken on kaikkea muuta kuin realistinen. Tälle on myös kansan laaja tuki. Viime kesänä Nato-maissa järjestetyssä mielipidekyselyssä kaksi kolmasosaa unkarilaisista (suhteessa Nato-maiden suurin osuus, Kreikan ja Bulgarian edellä) oli sitä mieltä, että ”jotkin naapurimaidemme osat kuuluvat oikeasti meille”.

Virallista suruun, kansalliseen tragediaan ja kaunaan keskittyvää muistopolitiikkaa kuitenkin arvostellaan ainakin kriittisen älymystön kuplissa. Budapestin ydinkeskustaan nousevasta tai paremminkin laskeutuvasta muistomerkistä, kaivannosta, jonka seinämiin on kaiverrettu entisen Suur-Unkarin paikannimet, olen jo aiemmin kirjoittanut. Slovakianunkarilaisessa Új Szó -lehdessä aiheeseen palaa historiantutkija László Szarka, jonka mielestä muistomerkki ikuistaa ”yksikielistä unelmaa monikielisestä valtakunnasta”.

Kaivantoon laskeutuvan luiskan päässä on Unkarin jakoa symboloiva seitsemäksi osaksi lohkottu möhkäle, jonka keskellä palaa ikuinen tuli. Kuva Imre Steindl -ohjelman (Budapestin hallinto-ydinkeskustan uusi kaavoitus) Facebook-sivulta.

Entinen Unkarin kuningaskunta oli muuttoliikkeiden sekoittelema kansojen ja kielten mosaiikki, jossa vielä 1800-luvun puolessavälissä etnisiä unkarilaisia oli alle puolet väestöstä. Vuoden 1867 jälkeisessä kaksoismonarkian Unkari-puoliskossa tätä moninaisuutta yritettiin muokata länsimaisen kansallisvaltioihanteen mukaiseksi. Apua vähemmistöjen unkarilaistamiseen odotettiin modernisaatiolta ja unkarinkieliseksi muovattavalta kaupunkikulttuurilta sekä ennen kaikkea koulujärjestelmältä. Kouluissa vähemmistökielten asemaa heikennettiin koko 1800-luvun loppupuolen ajan, ja tämän kehityksen huipensi vuoden 1907 lex Apponyi, silloisen opetusministerin mukaan nimetty laki, jonka mukaan kaikkien kansakoululaisten oli ensimmäisen neljän kouluvuoden kuluessa opittava kirjoittamaan, lukemaan ja laskemaan unkariksi. Trianonin myötä tilanne muuttui täysin. Tynkä-Unkarissa kielivähemmistöjen osuus on kutistunut mitättömäksi, vuonna 2011 tunnustettuihin etnisiin vähemmistöihin kuuluvista vain neljäsosa, alle 150 000, ilmoitti äidinkielekseen jonkin muun kuin unkarin. Tämä uusi yksikielinen Unkari, näin Szarka väittää, ei selvästikään osaa käsitellä monikielistä perintöään.

Uuden muistokaivannon seinämiin on kaiverrettu ne 12 537 paikannimeä, jotka vuonna 1913 kirjattiin silloisen Unkarin kuningaskunnan viralliseen paikannimiluetteloon – virallisessa unkarinkielisessä muodossa. Tämä virallinen paikannimiluettelo kuvasti karkean assimiloivaa kansallisuuspolitiikkaa, ja sitä vastustivat jo jotkut tuonaikaiset unkarilaiset tutkijat ja poliitikot. Unkarilaisen historiantutkijan Pál Engelin mukaan noin 2500 paikannimeä tässä listassa oli unkarilaistettu täysin harhaanjohtavasti ja väärin: näillä uusilla unkarilaisnimillä ei ollut mitään paikallista historiaa, niitä ei ollut koskaan käytetty, myös koska näillä seuduilla ei koskaan ollut asunut mainittavampaa unkarinkielistä väestöä. Nimien pakkounkarilaistaminen oli alkanut jo aiemmin. Niinpä – kirjoittaa Szarka – esimerkiksi 400 vuoden ajan Kutti (Kúty) -nimellä tunnetusta Länsi-Slovakian pitäjästä tuli vuonna 1898 kansanetymologisesti Jókút ‘Hyväkaivo’, ja tämä hihasta ravistettu nimi on käytössä Unkarissa ilmestyvissä unkarinkielisissä julkaisuissa vielä nykyäänkin. Nämä aiheettomasti unkarilaistetut nimet saattavat vielä nykyäänkin harhateille unkarinkielisen GPS:n varassa eksyileviä unkarilaisia turisteja – ja nyt ne on hakattu kiveen Trianonin muistoksi.

Kun nyt Trianonia muistellaan, sietäisi muistaa, että Unkarin jaon ja sitä seuranneiden kansallisten kaunojen, sorto- ja kostotoimien syynä oli myös entisen Unkarin kuningaskunnan pakkounkarilaistamispolitiikka. Tästä samasta aiheesta kirjoittaa filosofi ja tunnettu esseisti Gáspár Miklós Tamás, unkarilaisille vain TGM (alun perin Élet és Irodalom -lehdessä ilmestynyt juttu löytyy myös Civilhetes-sivustolta). TGM, itse taustaltaan Transilvanian unkarilaisia, on työlästynyt siihen historiasivistymättömyyteen, jonka vallassa unkarilaiset nyt tuntuvat haikailevan takaisin jotain koskaan-olematonta kansallisesti yhtenäistä Suur-Unkaria. Hänen kirjoituksensa on otsikoitu ”Miksi meidän ei pidä kirjoittaa Trianonista”.

Trianonin rauha kosketti unkarilaisten lisäksi ainakin kahdeksaa muuta kansakuntaa, muistuttaa TGM. Silti Unkarissa jopa älymystökin, syvistä riveistä puhumattakaan, katselee Trianonia pelkästään Unkaria ja unkarilaisia kohdanneena katastrofina. Esimerkiksi entisen Unkarin romanialaisvähemmistöjen ja niiden poliittisen liikehdinnän historiasta on kirjoitettu hyviä, perusteellisia teoksia, jotka ovat saatavilla myös unkariksi, mutta niitä ei lue kukaan. Unkarin älymystö ei kysy, miksi romanialaiset halusivat eroon ensin unkarilaisten hallitsemasta Transilvaniasta, sitten Transilvanian kanssa yhdistetystä Suur-Unkarista. Ei tunneta Transilvanian romanialaisten Horean ja Cloşcan talonpoikaiskapinan (1784) taustoja eikä Baanaatin romanialaisen Aurel C. Popovicin vuonna 1906 julkaisemaa manifestia Die Vereinigten Staaten von Groß-Österreich, jossa hahmotellaan yhtenäistä, keskitetysti hallittua monikansallista Itävaltaa. Ei kysytä, miksi nykyisessä Itävallassa Unkarin ja slaavilaisalueiden ”menetystä” ei nähdä suurena kansallisena tragediana. Unkarin älymystö keskustelee Trianonista lukematta Tomáš Masarykia, Tšekkoslovakian ”isää”, tai Romanian kenties suurinta historiantutkijaa Nicolae Iorgaa, aikoinaan merkittäviä eurooppalaisia ajattelijoita, joiden teoksia on saatavissa myös useilla maailmankielillä. Trianon nähdään pelkästään Unkariin kohdistuneen kansainvälisen ”valtapelin” lopputuloksena, suurvaltojen ja kenties ylikansallisten salaliittojen (niin, ne koukkunokkaiset Siionin viisaat…) tuotteena, unohtaen, että tässä ”valtapelissä” olivat innolla mukana myös kaikki Unkarin naapurikansakunnat.

Ylipäätään, jyrisee TGM, entisiä aikoja haikaileva Unkari on unohtanut todellisen Kaksoismonarkian perinnön. Nykyaikaisia kansallisvaltioita moderneine yksikielisine identiteetteineen heijastetaan anakronistisesti entisaikaan, ja samalla unohtuu tämän entisajan todellinen monikielisyys sekä se paljolti saksankielinen yhtenäiskulttuuri, jonka piirissä eurooppalainen älymystö Hampurista Belgradiin ja Zürichistä Czernowitziin (nyk. Ukrainan Tšernivtsi) eli ja työskenteli. Yksi olennainen osatekijä tässä on sekin, että saksan kieltä ei enää osata; TGM kuittailee myrkyllisesti nuoremmista kollegoistaan, jotka siteeraavat Karl Krausia ”englanninkielisestä alkutekstistä” ja puhuvat ”Uolter Bendžäministä” (saksalaisfilosofi Walter Benjamin).

Näillä eväillä Trianonista ei edes kannata keskustella, tiivistää TGM:

Trianon on meille kipeä asia, sillä menetimme jotakin, mitä emme tunne, mitä emme rakasta emmekä osaa kaivata. Kun kerran tämä tuntemisen ja rakastamisen työ, jonkin sellaisen parissa, mikä on aivan erilaista kuin meidän nykyinen elämämme ja siitä nousevat ennakkoluulomme tai uskottelemamme taustatiedot, ei vielä ole edes alkanut, on parempi, kun emme sano Trianonista yhtään mitään, vain tunnustamme, että emme ole arvollisia emmekä kelvollisia siitä lörpöttelemään.

Oli miten oli, ensi torstaina myös Budapest pysähtyy muistelemaan Trianonin tragediaa. Aikoinaan, sata vuotta sitten, Unkarissa kirkkojen kellot soivat, mustat suruliput vedettiin salkoon, kaupat ja koulut suljettiin, ja liikenne pysäytettiin kymmeneksi minuutiksi. Nyt ylipormestari Gergely Karácsony on ilmoittanut, että Budapestin julkinen liikenne pysähtyy torstaina kello 16:30 minuutin ajaksi ja myös yksityisautoilijoita, jalankulkijoita ja pyöräilijöitä kehotetaan pysähtymään kansallisen muistohetken viettoon.

Oppositiopoliitikko Karácsonyn muistopoliittinen tempaus ei välttämättä ihastuta politiikan kumpaakaan laitaa. Orbánin hallitukseen kriittisesti suhtautuvat näkevät tässä hieman ylipinnistellyn yrityksen vakuutella omaa isänmaallisuutta. Hallituksen äänitorvet taas eivät usko Karácsonyn tarkoitusperien vilpittömyyteen vaan nälvivät ”pelkästä markkinointitempusta”. Fidesz-puolueen tiedottajan István Hollikin mukaan ”pormestari ja hänen poliittiset liittolaisensa ovat jo lukemattomat kerrat osoittaneet, että rajantakaisten unkarilaisten kohtalo ei heitä liikuta”. Vastoin kaikkia kauniita toiveita tästäkään Trianonin muistelutapahtumasta ei taida tulla tilaisuutta, joka toisi unkarilaiset yhteen ja lähemmäksi toisiaan, vaan taas yksi tilaisuus syventää koko Unkarin poliittista kahtiajakoa.

Erään toisen vuosipäivän johdosta

Työviikon lähestyessä loppuaan on taas Sentroopassa tapahtunut kaikenlaista, mistä voisi kirjoittaa. Esimerkiksi täällä Itävallassa, missä hallituskoalition pienemmältä ja populistisemmalta osapuolelta on taas ”laadunvalvonta pettänyt”, niin kuin varaliittokansleri Strache valittelee. FPÖ:n Facebook-sivulla julkaistiin nimittäin videopätkä, jossa sosiaaliministeri Beate Hartinger-Klein esittelee tekeillä olevaa uudistusta: täkäläiset ”kelakortit”, aitosaksalaiselta nimeltään e-card, varustetaan haltijansa valokuvalla, etteivät sairausvakuutusjärjestelmästä pääsisi hyötymään ne, jotka eivät ole siihen mitään maksaneet. Tätä kuvitetaan tönköllä, hieman South Park -tyylisellä animaatiolla, jossa häijysti nauraa kätkättävä fetsipäinen (!) ”Ali” haluaa laittaa purukalustonsa kuntoon ja – koska ei itse omista e-cardia – saapuu hammaslääkärille mukanaan serkkunsa Mustafan kortti. Korttiuudistus tulee estämään tämmöiset väärinkäytökset: ”Kävipäs ikävästi, Ali! Nyt loppui sosiaalipummaus!” Tämä ”satiiri”, jonka tietenkin oli tarkoitus olla vain vitsikäs eikä lainkaan rasistinen, eihän toki, onnistui suututtamaan melkoisen osan itävaltalaista yleisöä, video poistettiin pikaisesti Facebookista, ja nyt FPÖ:n johto kilvan pesee käsiään ja syyttelee tapahtuneesta kahta nimetöntä puolueen toimihenkilöä, joille on kuulemma annettu ankara varoitus. Omassa somekuplassani kiertää myös lukuisia ilkeitä analyyseja siitä, miten e-cardien väärinkäyttö ei ole ollut taloudellisesti erityisen merkittävä ongelma (saati että se kytkeytyisi erityisesti muslimeihin): koko jutun tarkoitushan oli vain maalittaa maahanmuuttajat, jotta syvillä riveillä olisi muuta mietittävää kuin hallituksen tekemät sosiaaliturvan heikennykset.

Tai sitten voisi kirjoittaa Unkarin tämänhetkisistä kansainvälisistä uutisista. Makedonian entinen pääministeri Nikola Gruevski, värikäs hahmo, joka vallassa ollessaan täytti Skopjen Aleksanteri Suuren patsailla ynnä muilla kuvitellun kunniakkaan menneisyyden muistoilla ja hyvässä yhteisymmärryksessä Unkarin Viktor Orbánin kanssa pyöritti mahtavia kampanjoja George/György Sorosin pirullisia maailmanvalloitussuunnitelmia vastaan, on väittämän mukaan pyytämässä Unkarista poliittista turvapaikkaa. Gruevskia uhkaa kotimaassaan parin vuoden vankeustuomio korruptiosta ja opposition vaientamisesta. Nyt hän on ilmeisesti jotenkin saapunut Unkariin (erään jo pilapiirtäjiä ja meeminikkareita kovasti inspiroineen huhun mukaan naiseksi pukeutuneena); tosin arvellaan hänen aikovan vielä jatkaa matkaa vahvempien suosijoiden hoiviin, joko Erdoğanin tai Putinin. Hupaisaa tietenkin myös se, että tämmöistä tuomittua rikollista maahanmuuttajaa ei Unkarin etelärajan kuuluisa piikkilanka-aita mitenkään estänyt.

Mutta ei näistä nyt sen enempää, vaan otan lopultakin esille aiheen, josta olen halunnut kirjoittaa jo muutaman päivän, siitä lähtien, kun 444.hu-sivustolla ilmestyi aihetta käsittelevä Zoltán Haszánin artikkeli, jonka perustana puolestaan on Attila Simonin neljä vuotta sitten ilmestynyt teos Magyar idők a Felvidéken 1938-1945 (‘Unkarilaiset ajat Ylä-Unkarissa 1938–1945’; Felvidék eli “Ylämaa” on Slovakian vanha suurunkarilainen nimitys). Viime päivinähän on kaikkialla juhlistettu ensimmäisen maailmansodan päättymisen satavuotispäivää, mutta pyöreitä vuosia tuli juuri kuluneeksi myös eräästä toisesta Unkarin kannalta merkittävästä tapahtumasta. 11.11.1938, tasan kahdeksankymmentä vuotta sitten, kello 11 kaikkialla Unkarissa soivat kirkonkellot, liikenne ja työpaikat seisahtuivat pariksi minuutiksi, kaupunkien varuskunnissa ammuttiin 21 tykinlaukausta sen kunniaksi, että valtionhoitaja Horthy samaan aikaan ratsasti valkoisella hevosella Slovakian Košicen eli vaihteeksi taas Unkarin Kassan kaupunkiin.

Hitler oli jo jonkin aikaa havitellut Tšekkoslovakian hajottamista ja yrittänyt saada tähän projektiin mukaan myös Unkarin, jolle olisi annettu mahdollisuus valloittaa takaisin koko entiseen Unkarin kuningaskuntaan kuulunut Slovakia sekä Taka-Karpatia, Slovakian itäinen hännänpää, joka nykyään kuuluu Ukrainaan. Kun Unkarin valtiojohto ei kuitenkaan ollut innostunut sotilaallisesta ratkaisusta – mm. maineikkaan Škodan asetehtaan tuotteilla varustettu Tšekkoslovakian armeija olisi ollut Unkarin armeijalle kova vastus – eikä hyökkääjä-pahiksen roolin esittämisestä kiristyvässä kansainvälisessä kriisissä, päädyttiin ”rauhanomaisesti” ns. ensimmäiseen Wienin päätökseen eli saneluratkaisuun, jolla käytännössä Hitler ja Mussolini antoivat Unkarille Slovakian eteläreunan. Tätä perusteltiin sillä, että Münchenin sopimus – muistattehan: ”rauha meidän elinajaksemme” – ei vain antanut Tšekkoslovakian saksalaisväestöisiä sudeettialueita Saksalle vaan myös velvoitti sen sopimaan rajakiistansa Puolan ja Unkarin kanssa.

Ensimmäinen Wienin päätös oli laastaria Trianonin rauhansopimuksen haavoihin. Vuonna 1920 ensimmäisen maailmansodan voittajavallat olivat irrottaneet Unkarin alueesta uusille naapurivaltioille kaksi kolmasosaa, ja näihin maihin oli jäänyt melkoiset unkarilaisvähemmistöt, jotka 1920- ja 30-luvuilla monin paikoin saivat kokea etnopoliittista sortoa ikään kuin kostona sotaa edeltäneiden aikojen unkarilaistamispolitiikasta. ”Tynkä-Unkarissa” puolestaan oli harjoitettu sydämen kyllyydestä revanssipolitiikkaa: hehkutettu Unkarin kansakunnan nöyryytyksiä ja messiaanisia kärsimyksiä ja lietsottu uskoa “Unkarin ylösnousemukseen”.

Eteläisen Slovakian paluu vanhan emämaan yhteyteen ei tietenkään täyttänyt kuin pienen osan näistä tavoitteista. Slovakian puolelle jäi yhä kymmeniätuhansia etnisiä unkarilaisia (ja lisäksi kymmeniätuhansia juutalaisia, joista melkoinen osa puhui unkaria äidinkielenään ja oli varmaankin ennen Trianonia katsonut kuuluvansa Unkarin kansakuntaan). Rajan taakse jäivät edelleen sellaiset “historiallisesti unkarilaiset” kaupungit kuin Nyitra/Nitra ja etenkin Bratislava, unkariksi Pozsony, missä aikoinaan oli istuttu monia historiallisia Unkarin valtiopäiviä ja turkkilaisvallan ajoista saakka kruunattu Unkarin kuninkaat. (Bratislavasta tuli pääkaupunki Hitlerin tukemalle Slovakian nukkevaltiolle – unkarilaisten pettymykseksi Saksa muutti mieltään eikä halunnutkaan antaa koko Slovakiaa ”takaisin” Unkarille.)

Fülekissä (slov. Fil’akovo) nykyisen Slovakian etelärajalla kansanjoukko liputtaa eläköötä valtionhoitaja Horthylle. Linnan muureilla Suur-Unkarin kartan molemmin puolin lukee: “Kaikki takaisin!”

Vaikka rajaa ehkä pidettiinkin väliaikaisena, joka tapauksessa riemu eteläisen Slovakian ”kotiinpaluusta” oli suuri emä-Unkarissa ja ehkä, ainakin jonkin aikaa, myös palautetun alueen unkarilaisväestön parissa. Ensimmäinen pettymys lienee ollut se, että palautetun alueen ja emämaan välinen raja ei suinkaan heti lakannut olemasta. Päinvastoin, Unkarin armeija sulki sen tiukasti. Rajan yli pääsivät ensimmäisen kuukauden aikana vain sotilashenkilöt, tulli- ja valvontavirkamiehet, sotilashallintoa avustavat siviilivirkailijat – sekä, kuinka ollakaan, korkeiden upseerien ja virkamiesten puolisot, jotka ensimmäisinä päivinä riemuissaan ostivat kaupat tyhjiksi laadukkaista ja edullisista tšekkoslovakialaisista tuotteista, kengistä keittiötarvikkeisiin. Uutta tavaraa ei saatu tilalle enää Tšekkoslovakiasta eikä vielä Unkarista, ja paikallisväestöä harmitti.

Ylipäätään palautetun alueen talous- ja työelämässä alkoivat ilmetä ne erot, joita jo 1800-luvulla oli alkanut kehittyä teollistuvan ja modernisoituvan Tšekinmaan ja itäeurooppalaiseen suurmaanomistaja-maatalouteen nojaavan Unkarin välille. Tosin Tšekkoslovakiassa Slovakia-puolisko, entisen Unkarin osa, oli ollut maatalousvaltaisempi ja takapajuisempi, ja nyt Unkariin palautettu raja-alue oli 1920- ja 30-luvuilla jäänyt alikehittyneeksi umpiperäksi. Tätä uusi ja ”etnisempi” raja ei korjannut, päinvastoin: Bratislava/Pozsony taloudellisine mahdollisuuksineen ja työpaikkoineen oli nyt rajan takana, Unkarin takaisin saamat Kassan (Košice) ja Lévan (Levice) kaupungit jäivät riutuviksi rajakyliksi. Kaiken lisäksi hinnat enimmäkseen nousivat, palkat laskivat, ja Tšekkoslovakian kruunun tilalle oli vaihdettu Unkarin pengő epäedulliseen kurssiin. Palautetun alueen unkarilaisten keskuudessa mielialat synkistyivät aikalaisraporttienkin mukaan, ja vielä tyytymättömämpiä lienevät olleet slovakit, joita palautetun alueen väestöstä oli huolellisesta etnisestä rajanvedosta huolimatta 20–25 %.

Myös hallinnon uudelleenjärjestelyt nostattivat pahaa verta. Vallan vaihtuessa moni tärkeä tuoli oli jäänyt tyhjäksi; johtotehtävissä oli Tšekkoslovakian aikaan ollut suhteettoman vähän unkarilaisia, joille syntyperästä oli selvää haittaa, mutta varsinkin korkeammissa viroissa oli Slovakiassakin ollut huomattavan paljon tšekkejä. Näiden tilalle ei välttämättä nostettukaan paikallisia unkarilaisia vaan junantuomia pyrkyreitä emämaasta; nämä saivat pian pilkkanimityksen anyás. (Sana on johdettu ‘äitiä’ merkitsevästä sanasta anya ja voi tarkoittaa esimerkiksi erityisesti äitiinsä kiintynyttä lasta. Tässä se viittaa ‘emämaahan’, anyaország, mutta unkarissa ‘äiti’-sana on myös suosittujen loukkaus- tai voimasanojen olennainen osa, ja näitäkin mielleyhtymiä tähän ilmaukseen varmaan liittyi.)

Luottamuspulaa palautetun alueen kansan ja uuden unkarilaishallinnon kesken ei varmaankaan ollut omiaan korjaamaan se, että ”kotiin palanneet” unkarilaiset eivät juuri päässeet osallistumaan demokraattiseen päätöksentekoon, siinä määrin kuin sellaisesta voi Horthyn autoritaarisessa ellei peräti puolidiktatorisessa järjestelmässä puhua. Tšekkoslovakian viranomaiset olivat toki suhtautuneet unkarilaisvähemmistöön torjuvasti ja syrjivästi, unkarilaisen kansallistunteen ilmaukset kuten kansallisvärien kantaminen tai Unkarin kansallislaulun laulaminen oli kriminalisoitu, ja unkarilaisuudesta saattoi julkisessa ja työelämässä olla suoranaista haittaa. Siitä huolimatta Tšekkoslovakia oli ollut länsimainen demokratia, jossa kaikilla kansalaisilla oli yleinen äänioikeus. Unkarissa ei näin ollut: vuonna 1938 oli tosin lopultakin otettu käyttöön salainen äänestys, siis vaalisalaisuus, mutta äänioikeus oli erinäisin mutkikkain systeemein sidottu koulunkäyntiin ja omaisuuteen (naisilla jopa miehen äänioikeuteen), jotta köyhin ja sivistymättömin väestönosa saataisiin suljettua pois uurnilta. Tasapuolisuuden nimissä olisi nyt pitänyt joko ottaa koko Unkarissa käyttöön yleinen äänioikeus tai riistää se siihen jo tottuneelta palautetun alueen kansalta. Tätä ongelmaa ei pystytty ratkaisemaan, ennen kuin sota siirsi sen pois päiväjärjestyksestä.

Slovakian unkarilaisten ongelmallinen asema oli myös johtanut jonkinlaiseen sisäiseen demokraattistumiseen: vähemmistön sisällä ylhäisten ja alhaisten oli pakko pitää yhtä. Tämä kehittyvä demokratiaperinne törmäsi nyt myöhäisfeodaaliseen sääty-yhteiskuntaan. Kirjailija Sándor Márai, aikoinaan Kassan kaupungissa syntynyt vauraan porvarisperheen poika, palasi Wienin päätöksen jälkeen kotiseudulleen ja kommentoi tapahtumia näin:

Kaupunkiin, joka tšekkien aikaan oli tullut tuntemaan vähemmistön aina katkeran kohtalon – siksi, yhteisen kielen ja syntyperän sitein, se innoissaan odotti meitä unkarilaisia takaisin – mutta joka oli tullut tuntemaan myös demokratian, jonka sisällä oli kansallisuuksien välisiä raja-aitoja mutta ei voittamattomia rajamuureja luokkien välillä: tähän kaupunkiin me toimme takaisin nämä rajamuurit. Tänä päivänä ei vain irrotettu osa Unkaria palannut kotiin, vaan Ylämaahan palasi “arvoisa herra”, palasivat haamut, unkarilaisen puolimenneisyyden hämmentävät, eläviksi jääneet varjot, sivistymätön ja honottaen puhuva tuomari sinettisormus sormessaan, verovirkailija tai kaupunginkirjuri, joka korvaukseksi palkkansa kehnoudesta tiuskii ristikon läpi ”asiakkailleen” ison herran alentuvin tai torjuvin äänenpainoin. Nyt palasi tiukasti herrojen tai palvelijoiden yhteiskuntiin jaetun Unkarin vastenmielinen ääni, kumarrellen ja pokkaillen tervehtiminen, kérlek alássan [kirjaimellisesti: ‘pyydän sinua nöyrimmin’] ja alázatos tisztelettel [‘nöyrästi kunnioittaen’] -tyyppisten kohteliaisuuksien unkarilainen yhteiskuntamuoti, samaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvien mielenosoituksellinen toistensa sinuttelu – sinuteltiin, vaikka olisi oltu ventovieraita – ja tämä sinuttelu oli aina myös loukkaavaa niitä kohtaan, joita ei sinuteltu, sillä se osoitti, että se, jota teititellään, ei kuulu herrojen hyvävelikerhoihin, ei siis ole “herrasmies”. Nyt palasi uusbarokkisen luokkakulttuurin “ylemmyys”, mielistelevä kaavamaisuus, mahtaileva ja pinnallinen “kulttuuristen” etuoikeuksien tyyli.

Kaiken tämän rinnalla varmaan oli myös iloa ja tyytyväisyyttä. Oli varmaan myös niitä  kansallismielisiä unkarilaisia, joille emämaan yhteyteen palaaminen oli tärkeämpää kuin aineelliset tai kulttuuripoliittiset mieliharmit. Mutta sitähän ei enää voi tietää, olisiko tämä tyytyväisyys ajan mittaan saanut yliotteen, olisiko palautettu alue kasvanut takaisin osaksi Unkaria. Tuli sota kaikkine kauhuineen, ja sitten tulivat uudessa sodanjälkeisessä Tšekkoslovakiassa kostotoimet ja pahamaineiset Benešin dekreetit: kansantuomioistuimet ja sotarikostuomiot, väestönsiirrot ja karkotukset. Unkarilaiset kansanryhmänä saivat niskaansa kollektiivisen syyllisyyden ja koston, joka ei ollut missään suhteessa siihen, mitä palautetun alueen slovakit olivat vuonna 1938 saaneet kokea. Se on taas toinen tarina, joka yhä kaihertaa unkarilaisten ja slovakkien välejä.

Niinpä. Olen näitä miettiessäni muistellut kauan sitten tapaamaani transilvanianunkarilaista, jonka mielestä kaikilla kansoilla piti olla oma kansallisvaltio eikä kenenkään pitäisi joutua olemaan vähemmistössä. (”Minä siis todella arvostan suomalaisia. Mutta jos saamelaiset haluavat itsenäistyä omaksi valtiokseen, olen valmis taistelemaan heidän puolestaan.”) Vastaväitteeni, että esimerkiksi Sentroopan tilkkutäkin jakaminen etnisesti puhtaiksi paloiksi on käytännössä mahdotonta, kaikui kuuroille korville. Kansallismielisen kasvatuksen ja Ceauşescun diktatuurin jäljiltä keskustelukumppanini eli, hm, aika lailla erilaisessa todellisuudessa kuin minä. Jos vielä tapaisimme, yrittäisin ehkä tarjota esimerkiksi eteläisen Slovakian tapahtumia toisen maailmansodan aattona. Jos eivät slovakkien ja unkarilaisten suhteet olleet parhaalla mahdollisella tolalla 1800-luvun kansallisten heräämisten ja “magyarisoivan” kansallisvaltiopolitiikan aikaan, niin ei asiaa korjannut Trianonin kostoraja eikä myöskään Wienin päätöksen raja – joka oli oikeudenmukaisempi etnisesti mutta ei välttämättä taloudellisesti tai demokratiapoliittisesti.

Tai no. Ehkä en sittenkään edes yrittäisi.