Menneisyys aina edessämme

Piti kirjoittaa Unkarin merkillisistä venkoiluista Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyden yhteydessä ja parista muustakin jutusta. Mutta sitten törmäsin somessa kirjoitukseen, joka vei huomion taas historiaan.

Unkarissa on viime keväästä lähtien kiertänyt vaihtoehtoisia versioita toisen maailmansodan lopun sekä vuoden 1956 tapahtumista: ne pahikset, jotka vuonna 1944 ”vapauttivat” Unkarin, ryöstelivät ja raiskasivat, eivät olleet venäläisiä sotilaita vaan nimenomaan ukrainalaisia, ja samoin vuoden 1956 kansannousun kukistivat ukrainalaiset joukko-osastot. Tietenkin voisi kysyä, miten tämä liittyy nykyisen Venäjän ja Ukrainan käymään sotaan – mutta liittyyhän se, kun ympäri Itä-Eurooppaa aina Suomeen saakka Venäjän hyökkäyssota on nostanut esiin vanhan tutun ”perivihollis”-kuvaston: vaikka voissa paistaisi. Butšan hirmuteot on ainakin entisen rautaesiripun itäpuolella ihan liian helppo yhdistää siihen, mitä toisen maailmansodan aikana Puna-armeija harrasti miehittämillään alueilla.

Ja selvästi Unkarissa on myös tahoja, joille tämä ei ole mieleen ja jotka yrittävät pelastaa Venäjän maineen, joskus suoltaen suoranaista putinistista propagandaa. Twitterissä Beáta Kiss -niminen käyttäjä äskettäin avasi keskustelun Puna-armeijan sotarikoksista (ilmeisesti häntä kuten monia muitakin hapottaa Orbánin hallituksen nykyinen Venäjä-mielisyys), ja käyttäjä Kmw:n vastauksesta käy ilmi, että iäkkäämpi polvi (väkisinkin tulevat mieleen Fidesz-puoluetta kannattavat ”mummojengit”) on saattanut antaa muistojensa muokkautua sopivaan suuntaan.

– Minulle mummoni (hän oli lapsi silloin vuonna 44-45) kertoi, että venäläiset eivät suinkaan tehneet heille pahaa, mutta ukrainalaisia he pelkäsivät. En kyllä tiedä, miten hyvin ne pystyivät erottamaan venäläisen ja ukrainalaisen toisistaan.

– Silloin ne olivat neuvostoliittolaisia kaikki. En usko, että niiltä kysyttiin, mihin kansallisuuteen ne lukivat itsensä. Puhuivat venäjää, sehän oli virallinen kieli, eikä unkarilainen maalaisihminen niitä muutenkaan olisi osannut erottaa toisistaan.

En tiedä, oliko nimimerkki Kmw:n mummo tosiaan tietämätön ja vain sittemmin niellyt ukrainalaisvastaista ja/tai venäläismyönteistä propagandaa vai oliko hänen perheellään ollut jokin erityinen suhde ukrainalaisuuteen ja siihen liittyviä kaunoja ja pelkoja: vanhaa unkarilaisten ja naapurikansojen välistä vihanpitoa löytyy, Luoja paratkoon, entisen suur-Unkarin reunamailta etnisten rajojen molemmin puolin. Joka tapauksessa Beáta Kiss on sinänsä aivan oikeassa, kuten jo viime vuonna julkaistu Lakmusz-faktantarkistussivuston artikkelikin kertoo. Sekä 1944 että 1956 Unkariin vyöryivät Neuvostoliiton ”Ukrainan rintamaksi” nimitetyt tai Neuvosto-Ukrainaan asemoidut joukko-osastot, mutta nämä joukot olivat ”ukrainalaisia” enemmän maantieteellisessä kuin etnisessä mielessä: niissä saattoi olla etnisiä ukrainalaisia hivenen keskimääräistä enemmän, mutta yleisilmeeltään ne olivat venäjänkielisiä, monietnisiä ja yleis-neuvostoliittolaisia.

Samainen vuoden takainen faktantarkistusartikkeli joutui myös muistuttamaan, että toisin kuin väitetään, Neuvostoliiton johtajista Hruštšev ei ollut ukrainalainen ja Brežnevinkin ukrainalaisuus on kyseenalainen. Nikita Hruštšev (jota mm. Orbánin hovihistorioitsija Mária Schmidt innoissaan väitti ukrainalaiseksi) syntyi Venäjällä (joskin lähellä Ukrainan rajaa) Kurskin alueella, venäläiseen ja venäjänkieliseen perheeseen, vaikka sittemmin työskentelikin Ukrainassa. Muistelmissaan hän kertoo olevansa internationalisti, jolle ei ole mitään merkitystä sillä, onko hän venäläinen vai ukrainalainen. Leonid Brežnev puolestaan syntyi Ukrainassa, papereissa hänet mainitaan milloin ukrainalaisena, milloin venäläisenä, hänen vanhempansa olivat muuttaneet Ukrainaan Venäjältä, hekin Kurskin alueelta, ja muistelmissaan hän itse kirjoittaa olevansa kansallisuudeltaan venäläinen. Ukrainalaisuuden ja venäläisyyden osittain sumea ja muuttoliikkeiden sekoittelema raja ymmärrettiin tuolloin eri tavoin kuin nykyään. Mielenkiintoista on nyt se into, millä jotkin tahot Unkarissa haluavat selventää tätä rajaa siten, että Neuvostoliittoon liittyvät ikävät muistot irrotetaan venäläisyydestä ja yhdistetään nimenomaan Ukrainaan.

Mitkähän tahot? Viktor Orbánin ja Venäjän suhteesta on sodan alusta alkaen kirjoitettu paljon. Ilmeisesti Unkarin yksinvaltias pääministeri, sen lisäksi että on sitonut maansa ja energiapolitiikkansa kaasu-, öljy- ja ydinriippuvuuteen Venäjästä, tuntee yleistä sympatiaa idän diktaattoreja kohtaan ja uskoo tai toivoo edelleenkin, että Venäjä ei voi hävitä tätä nyt aloittamaansa sotaa. Kun muu Eurooppa vakuuttelee seisovansa Ukrainan rinnalla ja tuomitsevansa Venäjän hyökkäyssodan, Unkarin hallitus yrittää jatkuvasti ajella kaksilla rattailla, kuten sodan alkupäivistä lähtien on nähty.

Orbánin Venäjä-mielisyys on rikkonut Visegrád-maiden yhteisrintaman ja, niin kuin jo vuosia on ounasteltu, lopulta pilannut vanhan ystävyyden Puolan kanssa. Tuoreen mielipidetutkimuksen mukaan, jota Facebook-sivullaan esitteli pari viikkoa sitten unkarilainen historiantutkija ja Puola-asiantuntija Miklós Mitrovits, Puolassa unkarilaisia kohtaan tunnetut sympatiat ovat lyhyessä ajassa huvenneet vauhdilla. Vielä vuosi sitten unkarilaiset (węgrzy) olivat puolalaisten mielestä toiseksi mukavin kansa italialaisten (włosi) jälkeen, nyt puolalaisten suhtautuminen heihin on enää hädin tuskin positiivisen puolella, vain hiukan juutalaisia (żydzi) myönteisempi ja selvästi kielteisempi kuin esimerkiksi ukrainalaisiin (ukraińcy), joiden arvostus on noussut kohisten.

Julkisesti Orbánin hallinto ei venäjämielisyyttä tai Putinin tukemista myönnä, vaan puolustaa ”rauhaa” (”Unkari kuuluu rauhan leiriin”), Ukrainaan ei lähetetä aseita, mutta humanitaarista apua annetaan ja jälleenrakennustyötä tottahan toki tuetaan (kuvakaappaus hallituksen kansainvälisen tiedottajan Zoltán Kovácsin Twitteristä):

Nämä rauha- ja yhteistyöpuheet vuorottelevat avoimen nyrkinheristelyn kanssa: viimeksi ulkoministeri Szijjártó ilmoitti, että Ukrainan ulkoministerin kutsuminen Naton ulkoministerien tapaamiseen ”loukkaa Naton yhtenäisyyttä” eikä Unkari suostu tukemaan Ukrainan lähentymispyrkimyksiä ennen kuin Transkarpatian unkarilaisten oikeudet palautetaan.

Niin, tämä Transkarpatia (myös Taka-Karpatiana tai Karpatoruteniana tunnettu, unkariksi Kárpátalja) on siis nykyisen Ukrainan lounaiskulma, joka kuului entiseen Unkarin kuningaskuntaan aina Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian luhistumiseen saakka. Ensimmäisen maailmansodan jälkiselvittelyjen jälkeen se liitettiin uuden Tšekkoslovakian valtion itäiseksi hännänhuipuksi, palasi diktaattorien siunauksella takaisin Unkarin osaksi vuonna 1939 ja sodan jälkeen muodollisesti pariksi vuodeksi Tšekkoslovakialle, kunnes se vuonna 1946 liitettiin silloiseen Ukrainan neuvostotasavaltaan. Alueella on vanhastaan elänyt monia kansanheimoja; unkarilaisia, jotka nykyään ovat suurin vähemmistö, oli vuoden 2001 väestönlaskennan mukaan 12,1 % alueen väestöstä. Suurin osa heistä elää Unkarin rajan lähistöllä, Užhorodin (Ungvár), Mukatševen (Munkács) ja Berehoven (Beregszász) alueilla.

Lisätietoja Ukrainan unkarilaisvähemmistön tilanteesta kaipaaville suosittelen lämpimästi tätä englanninkielistä, kauniisti kuvitettua ja oikeiden paikallisten asiantuntijoiden kirjoittamaa brosyyria, josta myös tuo yllä esitetty kartta on peräisin. Siinä kerrotaan asiallisesti, miten Ukrainan vuosina 2017, 2019 ja 2020 säätämät kieli- ja koululait kaventavat unkarin kielen elintilaa. Vuoden 2019 kielilaki kielsi muiden kielten kuin ukrainan käyttämisen kunta- ja aluehallinnossa, joten jopa lähes täysin unkarinkielisillä alueilla kunnanvaltuustot tai -hallitukset eivät saa työskennellä unkariksi. Myös kaksikieliset katukilvet ja virastojen kyltit katosivat. Erityisen kipeä paikka unkarilaisvähemmistölle on koululaki, joka vuodesta 2023 lähtien on lisännyt myös vähemmistökielisissä kouluissa ukrainankielisen opetuksen osuutta: unkarinkielisissä kouluissa opetus on täysin unkariksi vain neljän ensimmäisen vuoden ajan, sen jälkeen ukrainankielistä on opetuksesta eri asteilla vähintään 20 tai jopa 60 %.

Kiovan hallituksen ns. ukrainisaatiopolitiikka tähtää tietenkin ennen kaikkea venäjän kielen perinteistä ylivaltaa vastaan ja pyrkii nostamaan pitkään hassun etnomurteen asemassa olleen ja monissa suvuissa muutaman viime sukupolven aikana venäjän tieltä väistyneen ukrainan kielen taas paikoilleen täysiarvoiseksi kansalliskieleksi. Tämän voi jollain lailla ymmärtää, kun muistaa, miten Ukrainassa monin paikoin vielä maan itsenäistyttyäkin venäjän dominanssi esimerkiksi kulttuurin, viihteen tai nuorison arkielämän kielenä on ollut ehdoton: olen lukenut kuvauksia siitä, miten kiovalaisen koulun ukrainalaiset oppilaat puhuivat ukrainaa tunnilla, kun se kerran oli opetuskieli, mutta luokan ulkopuolella ukrainaa puhuvat leimautuivat oudokeiksi tai junteiksi. Mutta pienempiin vähemmistöihin ukrainisaatio osuu kipeästi, unkarilaisiin erityisesti siksi, että siinä heiltä viedään saavutettuja etuja ja ylimuistoisia oikeuksia. Tilannetta voisi verrata siihen, että Suomen valtio rupeaisi vaatimaan ruotsinkielisiin kouluihin – myös Närpiössä tai Ahvenanmaalla – opetuskieleksi suomea ainakin puolessa oppiaineista, ja tätä perusteltaisiin sillä, että suomen kielen tulevaisuus on uhattuna ja että ruotsinkieliset eivät muuten opi suomea tarpeeksi hyvin.

Mutta ei tässä kaikki. Jos Suomi olisi kuin Ukraina ja Pietarsaari kuin Mukatševe, niin tässä kuvitellussa tilanteessa myös Suomen ruotsinkieliset liputtaisivat mielellään kelta- eikä siniristisellä lipulla ja riitelisivät verisesti viranomaisten kanssa, jotka poistattaisivat historiallisia kolme kruunua -vaakunoita julkisista tiloista. Ruotsin valtio tukisi avokätisesti suomenruotsalaisten kouluja ja kulttuuritilaisuuksia ja ennen kaikkea kannustaisi heitä samastumaan Ruotsin ylirajaiseen kansakuntaan ja muistelemaan uljasta menneisyyttään koko Suomea hallinneen ”johtajakansan” edustajina. (Jotkut, eivät suinkaan kaikki, olisivat tästä innoissaan.) Kaikille suomenruotsalaisille tarjottaisiin Ruotsin passia, ja ruotsinmaalaiset poliitikot kalastelisivat Ruotsin vaalien alla myös heidän ääniään; Ruotsin politiikan äärilaidalla ja kansan syvien rivien syvemmässä päädyssä haikailtaisiin Suomea tai ainakin Svenskfinlandia takaisin Ruotsin yhteyteen. Ja jotta analogia olisi täydellinen, niin kuvitellaanpa edelleen, että Suomella olisi itärajallaan menossa Venäjän kanssa pitkällinen konflikti, joka räjähtäisi lopulta ilmisodaksi, mutta Ruotsin valtion johto – ja johdossa olisi hankala, autoritäärinen ja läpeensä korruptoitunut tyyppi – tuntuisi sympatiseeraavan Putinia ja peukuttavan Venäjää niin paljon kuin vain muun EU:n kanssa ilmiriitaantumatta kehtaisi, samalla kun Ruotsissa jotkut piirit (toki ilman valtiojohdon virallista siunausta, mutta kärkkäästi koirapillin merkinantoihin reagoiden) avoimesti haaveilisivat siitä, miten Ruotsi ja Venäjä vielä jakavat Suomen keskenään.

No, tästäpä näkyykin hyvin, että Suomi ja Ruotsi eivät (onneksi) ole Ukraina ja Unkari. Tämän olennaisen eron juuret ovat jo satojen vuosien takaisessa historiassa, ja historiaa tunteville suomalaisille, ruotsalaisille, ukrainalaisille tai unkarilaisille ne ovat ilmiselvät. Nämä edellisten sukupolvien aikaiset tai jopa vuosisatojen takaiset tapahtumat nostetaan sitten yhä uudelleen esiin aina, kun kansojen välille syntyy kahnausta.

Tässä voisikin lopuksi hiljentyä muistelemaan Euroopan läntisempien valtojen ja Venäjän konfliktien historiaa ja palata jälleen Puolaan. Twitteristä löytämässäni uutiskuvassa Ukrainan presidentti Zelenskyi äskeisellä Puolan-vierailullaan katselee Jan Matejkon (1838–1893) historiallista maalausta. Zelenskyin kasvoja ei näy, mutta voisin arvailla ilmeen olevan hymyssä.

"Volodymyr Zelensky looking at things… in Warsaw".

But this "thing" is special. Jan Matejko's painting, depicting boyars of the Russian tsar Ivan the Terrible kneeling before the Polish king Stefan Batory at Pskov. And begging for peace.

Photo credit => @jakub_szymczuk pic.twitter.com/QcZVFzQ5Ja

— Marek Magierowski (@mmagierowski) April 6, 2023

Maalauksessa, joka on enemmän allegoria kuin kuvaus todellisesta tapahtumasta, Iivana Julman edustajat kohtaavat Pihkovassa Puolan kuninkaan Stefan Báthoryn ja polvistuvat tämän eteen anomaan rauhaa, mikä varmaankin kutkutteli 1800-luvun kuten nykyistenkin puolalaisten isänmaallisia tunteita. Vuosina 1581–1582 Puola-Liettuan sota Venäjää vastaan huipentui Pihkovan (Pskov) piiritykseen. Báthoryn joukot eivät onnistuneet valloittamaan kaupunkia, mutta Venäjä kuitenkin tunnusti vastustajan ylivoimaisuuden ja allekirjoitti itselleen epäedullisen rauhansopimuksen. Venäjä ei vieläkään päässyt Itämeren rannikolle (meni vielä toistasataa vuotta ennen kuin Pietari Suuri pääsi pykäämään uutta pääkaupunkiaan, joka nyt on taas jäämässä sotilaallisesti eristyksiin Nato-järven pohjukkaan), Puola sai taas itselleen Liivinmaan, johon siis kuului nykyisen Latvian pohjois- ja nykyisen Viron eteläosa.

Mielenkiintoista tarinassa on se, että Stefan (István) Báthory oli itse asiassa unkarilainen, mahtavan aatelissuvun vesa, joka 1571 oli noussut Transilvanian ruhtinaaksi ja viisi vuotta myöhemmin Puolan kuninkaaksi, avioiduttuaan Anna Jagellonican kanssa. Annan veli oli lapsettomana kuollut Puolan kuningas Sigismund II, Annan ja Sigismund II:n sisar Katariina puolestaan tunnetaan meillä ”Juhana-herttuan” puolisona, joka Turussa vähän aikaa emännöi Suomen historian ainoaa jonkinlaista renessanssihovia. István Báthoryn ja tuolloin jo sangen kypsässä iässä olleen Anna Jagellonican avioliitosta (joka ilmeisesti oli enemmänkin muodollinen) ei syntynyt lapsia, joten heidän seuraajanaan Puolan valtaistuimelle nousi Annan sisarenpoika, Katariinan ja Suomen herttuan, sittemmin Ruotsin kuninkaan Juhanan poika Sigismund, ensimmäisenä Puolan Vaasa-sukuisista hallitsijoista. Näin tähän tarinaan tulevat mukaan myös Suomi ja Ruotsi. István Báthory puolestaan oli niitä ilmeisesti varsin harvoja hallitsijoita, joiden alamaisiin on kuulunut sekä unkarilaisia että virolaisia ja liiviläisiä.

Eksyin aiheesta, tai sitten en. Jos tähän vielä jonkinlainen opettavainen loppulauselma pitää vääntää, niin kansojen historiat ovat paljon monisyisempiä kuin kansallisten perusmyyttien kuvitukseen mahtuu tai mitä nostetaan esiin. Mutta jostain syystä István Báthoryn joukot Pihkovassa tai niiden mukana voittoisasti taistellut transilvanianunkarilaisen Gáspár Bekesin johtama palkkasoturiarmeija eivät kiinnosta Unkarin nykyistä identiteettipolitiikkaa.

Unkari, Puola ja Ruotsi voidaan nykyään nähdä siisteinä ja homogeenisina yhden kansan kansallisvaltioina. Tämä kuva ei vastaa totuutta nytkään, saati silloin, kun näillä valtioilla oli suurvalta-aikansa, jonka jäljiltä niiden entisille reuna-alueille on jäänyt monenlaista työstämätöntä traumaa. Mitä paremmin historian monimutkaisuutta tunnetaan, sen helpompi on luultavasti myös selvitellä näitä ongelmia. Transkarpatian osalta selvittelyn aika tulee viimeistään sitten, kun Ukrainan ja Venäjän sota on päättynyt, toivottavasti demokratian voittoon. Mitä Unkari siinä vaiheessa tekee, on taas ihan oma tarinansa.

Advertisement

Ei tässä kohta silmiäänkään usko

Tässäpä muutama viime päivien uutinen Unkarista:

Hallitus ilmoitti toissapäivänä Facebook-sivullaan käynnistävänsä uuden tiedotuskampanjan, sillä ”jokaisella on oikeus tietää, mitkä ovat ne tämänhetkiset ehdotukset, joiden pohjalta Unkarin turvallisuus vaarannetaan”. Odotettavissa katujen varsille tämännäköisiä julisteita:

”Teilläkin on oikeus tietää, mitä Brysseli kaavailee! He haluavat ottaa käyttöön pakollisen maahanmuuttokiintiön. He haluavat heikentää jäsenvaltioiden oikeutta puolustaa rajojaan. Migranttiviisumin avulla he helpottaisivat maahanmuuttoa.”

Soros ja maahanmuutto, niillä pelottelemalla on pärjätty tähänkin asti… Eivät kuitenkaan ole ajat niin kuin oli ennen, kun Unkarissa voitiin kuvitella, että kielimuurin takana kaikessa rauhassa saa sanoa ja kirjoittaa mitä tykkää. Brysselissä ja muuallakin Euroopassa on ”tiedotuskampanjaan” reagoitu varsin kipakasti. Euroopan komissio laati välittömästi vastausjulisteen. Siitä on unkarinkielinenkin versio, jota valitettavasti ei varmaankaan tulla Unkarin julkisissa ilmoitustiloissa näkemään:

”Teilläkin on oikeus tietää, mikä on faktaa ja mikä on fiktiota. Täällä ei ole ”heitä” – on vain Euroopan Unioni, ja sen pöydän ääressä istuu myös Unkari. EU tukee jäsenvaltioiden rajojen puolustusta, ei heikennä sitä. EU ei suunnittele ns. humanitaaristen viisumien käyttöönottoa. Jäsenvaltiot päättävät itse, missä määrin ne haluavat ottaa vastaan laillista maahanmuuttoa.”

***

Viimeksi päivittelemäni sanasota, joka lähti liikkeelle Ruotsin sosiaaliministerin Annika Strandhällin twiitistä, jatkuu yhä. Strandhällhän oli kauhistellut Orbánin kolmikymmenlukulaiselta haiskahtavaa syntyvyydenlisäysohjelmaa. Tästä Unkarin ulkoministeri oli hikeentynyt ja kutsunut Ruotsin Unkarin-lähettilään puhutteluun. Asia sai kuitenkin jatkoa. Vanha ystävämme, poronmetsästäjä-varapääministeri Zsolt Semjén vieraili toisen vanhan tuttavamme, poliittisen ja muunkin epäkorrektiuden mestarin Zsolt Bayerin tv-showssa ja siellä innostui kommentoimaan Strandhällin twiittiä sananmukaisesti näin: “Se, mitä tuo olento parka (szegény teremtés) sanoi, on poikkeavuus (aberráció) itse.” Tämä sairaalloista tai epänormaalia poikkeavuutta merkitsevä ”aberraatio”-sana matkasi ripeästi kielimuurin yli Ruotsiin, missä paikalliset viestimet kertovat Semjénin kutsuneen Strandhälliä ”sairaaksi olento paraksi” (stackars sjuk varelse). Nyt on puolestaan Unkarin Ruotsin-lähettiläs saanut kutsun Ruotsin ulkoministeriöön.

Ministeri Semjén ei vähästä hätkähdä. ATV-kanavalle antamassaan haastattelussa hän kyllä kehtaa: ”Näin heillä on ainakin tilaisuus pyytää anteeksi sitä, että heidän rouva ministerinsä vertasi Unkarin perhepolitiikkaa natsi-Saksaan.” Ja näin ruotsalaisetkin saavat oppia, miten Unkarin hyvä perhe- ja kansakuntapolitiikka käytännössä toimii. ”Tämä koituu siis opiksi rouva ministerille ja hyväksi koko kunnon Ruotsin kansalle.”

***

Hyvin kehtaa myös valtakunnansyyttäjä Péter Polt, jonka pöydälle päätyneet korruptioepäilyt eivät yleensä oikein johda toimenpiteisiin. Eivät ainakaan pääministerin vävypoikaa ikävästi koskettavassa ns. Elios-jutussa, josta äskettäin kirjoitin. Unkarihan veti Elioksen laskut pois Brysseliin lähetettävästä tukihakemusnivaskasta eli käytännössä luopui EU-tuista ja siirsi laskun veronmaksajien maksettavaksi. Nyttemmin muuten, juuri tulleen tiedon mukaan, myös surkuhupaisista julkisuusesiintymisistään tunnetun ministeri Lajos Kósan yli 80-vuotias äiti (joka ei siis ole mikään bulvaani) luopuu vapaaehtoisesti suursikalansa EU-tuista.

Ilmeisesti EU on alkanut hieman aiempaa pontevammin puuttua siihen, mitä eurooppalaisten veronmaksajien rahoille Unkarissa tapahtuu. Äskettäin uutisoitiin, että valtakunnansyyttäjä Polt oli saanut kutsun Brysseliin Euroopan parlamentin budjettivalvontavaliokunnan puheille, selvittelemään myös korruptiovalvontavirasto OLAFin esille nostamia juttuja. Polt ei kuitenkaan aio lähteä. Kirjeessään valiokunnan puheenjohtajalle Inge Gräßlelle hän selittää, että jo ennen kutsun saapumista tieto kutsusta oli levinnyt Unkarin mediaan ja siellä oli annettu ymmärtää, että kyseessä olisi OLAFin vaatimien selvitysten arviointi. Koska EU-vaalit ovat jo ovella, Poltin mielestä tilanne on liiaksi politisoitunut ja se voitaisiin nähdä osana poliittista vaalikampanjaa. (Ja pois se meistä, että meillä vaalikampanjoitaisiin! Hallituksen Soros-julisteet ovat tiedotusta!)

***

Ja jos haluatte vielä kuulla, miten unkarilaisten propagandakone vinkuu, kun kaasu painetaan pohjaan, niin katsokaapa tätä Euronewsin haastattelua, jossa ulkoministeri Szíjjártó menettää malttinsa. ”Unkarilaiset eivät ole migrantteja!” Siis valkoihoiset eurooppalaiset unkarilaiset, jotka liikkuvat EU:n sisällä maasta toiseen, ovat kokonaan eri asia kuin Euroopan ulkopuolelta väitetysti häijyin aikein saapuvat tummaihoiset ja islaminuskoiset tulokkaat, joihin Unkarissa sanalla migráns yleensä viitataan. Haastattelijalle samoin kuin kansainväliselle yleisölle, joka ei tunne tätä migrantti-termin unkarilaista erityiskäyttöä haukkuma- ja pelottelusanana, tämä on tietenkin aika käsittämätöntä. Ja kun haastattelija yrittää selittää, että Britannian muukalaiskammoinen brexit-väki haluaisi eroon myös itäeurooppalaisista ”migranteista”, olkoot miten valkoihoisia kristittyjä EU-kansalaisia hyvänsä, Szíjjártó hermostuu ja käskee haastattelijan lakata loukkaamasta unkarilaisia.

***

Tämä kaikki siis ihan oikeasti, vakavissaan, aikuisten ihmisten kesken. Ja pyöritys sen kun jatkuu.

Eilen hallituksen kansainvälisten kommunikaatio- ja tiedotusasiain valtiosihteeri Zoltán Kovács, puhuessaan Unkarin kansainvälistä mediaimagoa käsittelevän analyysin julkistustilaisuudessa, tulkitsi tilannetta näin:

”Unkaria vastaan on kahdeksan vuotta ollut käynnissä disinformaatiokampanja, on rakennettu narratiivi, joka sopii täydellisesti antamaan niille, jotka haluavat perinteisestä mediasta saada tietoja Unkarista, koko maasta täysin todellisuudesta poikkeavan kuvan.”

Siis: Unkarista levitetään valheita ja valeuutisia. Mutta, vakuuttaa Kovács,

”meidän kertomamme tarinat (…) ovat varmasti lähempänä totuutta kuin se narratiivi, jota meistä levitellään esimerkiksi Länsi-Euroopan lehdistössä. (…) Tästä ei mikään todista paremmin kuin kolme peräkkäistä kahden kolmasosan parlamenttivaalivoittoa.”

Juupajuu. Kahden kolmasosan parlamenttienemmistöhän on tosin saavutettu kyseenalaisin keinoin ja vaalimatematiikan avulla eikä todellakaan tarkoita, että kaksi kolmasosaa Unkarin kansasta olisi äänestänyt nykyisen hallituskoalition puolesta. Mutta tämäkin vain kuvaa kahden todellisuuden – tai kahden narratiivin – taistelua.

Tänä aamuna Unkarin yleisradion ykköskanavan (Kossuth Rádió) aamumakasiinissa EU-asiain valtiosihteeri Judit Varga puolestaan puuttui siihen, miten Euroopan komission varapuheenjohtaja Frans Timmermans oli arvostellut hallituksen tiedotuskampanjaa. Vargan mielestä Timmermans ei osaa pitää varapuheenjohtajan tehtäväänsä erossa sosialistien kärkiehdokkaan asemastaan vaan käy komission nimissä omaa vaalitaisteluaan. (Syytä toisia siitä, mitä itse teet…) ”Unkaria halutaan rangaista sen maahanmuuttopolitiikan tähden.” (Ei tietenkään korruption vuoksi, ei oikeusvaltion vaarantamisen, ihmisoikeusrikkomusten tai tieteen alasajon takia…) Valtiosihteerin mukaan vaalitaistelun kuumuudessa ei enää onnistu asiallinen väittely esimerkiksi EU:n 7. artiklasta, ja ”hallituksen tiedotuskampanjan herättämät kiivaat reaktiot todistavat, että ne tiedot, joita unkarilaisille halutaan välittää, pitävät paikkansa”. Siis: on Brysselin syytä, että enää ei voi käydä järkevää keskustelua.

***

Summa summarum: Keskustelu Unkarin tilanteesta uhkaa muuttua järjettömäksi kilpa-älämölöksi, jossa kilpailevat todellisuudet loittonevat toisistaan vinhaa vauhtia ja jossa väittelyn volyymia vääntää kovemmalle ja keskinäisen syyttelyn tasoa yhä lapsellisemmaksi ennen muuta Unkarin hallitus. Kun kerran on ääliöpopulismin linjalle menty ja rakennettu kannatus äänestäjäkunnan kaikkein tuulellakäyvimmän segmentin varaan, ulkoa tulevaan uhkaan tai kritiikkiin ei näköjään voi muuten reagoida kuin lisäämällä kierroksia propagandamoottoriin. Sivustakatsoja jää miettimään, päättyykö tämä moottorin tikahtumiseen, polttoaineen loppumiseen vai koko pöntön räjähtämiseen.

Ja tietenkin voi aina miettiä, mikä tähän on johtanut. Väitän, että yhtenä syynä ääliöpopulismin kukoistamiseen on kansansivistyksen surkea tila, ja tähän puolestaan on pitkät historialliset syyt. Unkari on aina ollut eriarvoisuuden maa. Horthyn ajan myöhäisfeodaalisen gentry-kulttuurin tilalle tuotu reaalisosialismi ei demokratisoinut yhteiskuntaa vaan loi vain, etumerkit vaihtaen, entisen tilalle uuden feodaaliyhteiskunnan, jossa menestyminen oli kiinni suhteilla ja suosiolla pelaamisesta. Järjestelmänvaihdoksen jälkeenkään ei tästä päästy irti, ennen kuin Orbánin järjestelmä loi uudelleen kuvion, jossa Horthyn aikojen ideologisia tunnuksia yhdistellään sosialismin ajan reaalipoliittisiin käytänteisiin. Tässä unkarilaiset nyt istuvat ja ihmettelevät, kun periaatteessa valtakunnan korkeinta oppineisuutta edustava mies, konservatiivisen ”professorien Batthyány-piirin” johtaja Gábor Náray-Szabó selittää patruunamaisella tyyneydellä, että kansa nyt on tyhmää eikä siitä pidä välittää:

– Minä kyllä kestän nuo Soros-jutut, vaikka tunnenkin monia, joiden mielestä tämä on liikaa.
[Haastattelija:] – Onko Professorien Batthyány-piirissäkin tästä väittelyä?
– On ollut. Mutta yksi asia on hyvin tärkeä: Sorosilla pelottelua ei ole tarkoitettu älymystölle. Älymystön ei pitäisi siitä hermostua. Voihan sitä toki sanoa, että kansaa ei saisi tyhmentää, mutta ei ole varmaa, että tämäkään täysin pitää paikkansa.

EU:lla on nyt tuhannen taalan paikka. Miten käydään aikuista poliittista vuoropuhelua vastapuolen kanssa, joka käyttäytyy kuin uhmaikäinen lapsi? (Ja miten ylipäätään asiat on päästetty tähän pisteeseen – onko ”lapsen” demokraattista tapakasvatusta laiminlyöty liian kauan, miksi sille ei ole osoitettu rakkautta ja rajoja?) Ja miten estetään tätä kommunikaation ja sen myötä kohta päätöksenteonkin rapautumista ja infantilisoitumista leviämästä (entisestään), kun muualtakin Euroopasta, meiltäkin, löytyy typerälle vihapropagandalle altista älämölöporukkaa, joka on aina valmis juhlimaan Orbánia uutena mestarinaan?

Lennä porosein

Kansliaministeri Lázárin hirmuiset kokemukset maahanmuuttajien tuhoamasta Wienistä saavat parhaillaan Unkarin hallituksen vaikutuspiiriin kuuluvassa mediassa taustatukea muista vastaavista kauhutarinoista (”Unkarilaiset toimittajat vierailivat Brysselin no-go-vyöhykkeellä”, ”Emme halua takaisin niitä aikoja, kun eloon jäädäkseen piti kääntyä islamin uskoon” [puhe on kenraali Bemistä, vuosien 1848-49 vapaustaistelun sankarista, joka hävityn taistelun jälkeen pakeni Turkkiin, missä joutui vaihtamaan uskontoa], ”Wienissä maahanmuuttajat ovat merkinneet ongelmaa jo vuosia sitten”).

Toissapäivänä valtion viestimet toivat unkarilaisten nähtäville myös ruotsalais-unkarilaisen Natalie Contessa af Sandebergin, joka M1-kanavan haastattelussa kertoi muuttavansa Ruotsista turvalliseen Unkariin, koska ei enää kestä maahanmuuttajien luomaa kaaosta ja turvattomuutta. Tukholman metrossa ahdistelijat käyvät kimppuun eikä edes poliisi tule auttamaan, kouluissa opettajia uhkaillaan puukotuksella, kaduilla ryöstetään lapsia, monet perheet suunnittelevat Ruotsista pois muuttoa, koska pelkäävät. Kaiken lisäksi maahanmuuttajat vievät ruotsalaisten työpaikat, sairaalassa, jossa af Sandeberg työskenteli, 80% lääkäreistä ja hoitajista oli maahanmuuttajia.

Komeaa nimeä kantava Natalie Contessa af Sandeberg kertoo olevansa äitinsä puolelta unkarilainen ja pitävänsä Unkaria toisena kotimaanaan. Hän myös puhuu unkaria oikein sujuvasti ja lähes ilman aksenttia, vain harvinaisemmat sanat tekevät tiukkaa (mecset, ’moskeija’, ei heti löydy – näitä moskeijoja hänen kertomansa mukaan rakennetaan kaikkiin Ruotsin kaupunkeihin vieläpä niin, että kaikki joutuvat tulevaisuudessa kuuntelemaan minareeteista kaikuvia rukouskutsuja).

Ruotsalaisesta internetistä ei paljon tietoja tästä rouvasta löydy. Yritysrekisterin mukaan hän omistaa Båstadissa hedelmien ja vihannesten tukkukauppaa harjoittavan firman, joka ei enää ole aktiivinen. Juorupalstoilta sitä vastoin löytyy väitteitä, joiden mukaan Natalie Contessa, koulutukseltaan lääkäri, on isänsä puolelta venäläistä syntyperää, upporikkaasta perheestä ja asunut elämänsä aikana useissa eri maissa. Af Sandebergien suku on oikea ruotsalainen aatelissuku, mutta arvoitukseksi jää, miten unkarilaisen äidin ja venäläisen isän tytär siihen liittyy. Natalie on ilmeisesti ollut naimisissa kohutoimittaja Staffan Erforsin kanssa, ja näköjään tästä syystä hänen persoonaansa ruotii myös ”Skandalbloggen”-niminen hämärä palsta. Siellä muuan hieman oikeinkirjoitusrajoitteinen nimetön kommentoija toteaa, että Natalie on hieno, hyväsydäminen ihminen mutta ”hänelle Ruotsi on kuin Irak”, sillä ”hän ei ole ruotsalainen vaan venäläinen, ne eivät tykkää asua semmoisessa maassa, joka on täynnä keltaisen värisiä [!] ihmisiä”.

Kaiken kaikkiaan hieman epätavallinen persoona ja erikoinen tarina siis, mielenkiintoisia Venäjä-kytköksiä myöten… Mutta valtion viestimien kohdeyleisön suhteen se täyttänee tarkoituksensa ja auttaa monia uskomaan, että Tukholma ja Malmö ovat täynnä palavia ghettoja ja riehuvia terroristeja, joita tavalliset kunnon ruotsalaiset ovat valmiita päätä pahkaa pakenemaan. Samaan aikaan kuitenkin Ruotsi on ollut Unkarin uutisissa myös toisella tavalla.

Varapääministeri, Fidesz-puolueen pienen apupuolueen, kristillisdemokraattisen KDNP:n puheenjohtaja Zsolt Semjén on se mies, joka parlamentin etupenkissä istuu pääministeri Orbánin vieressä sietämättömän makea hymy huulillaan. Semjén muistetaan myös uutiskuvista, joissa hän ratsastaa perinnejuhlan yhteydessä transilvanianunkarilaiseen Kézdivásárhelyn (Târgu Secuiesc) kaupunkiin kuin valloittajaruhtinas ikään, sekä vuonna 2012 julkisuuteen tulleista plagiaattiepäilyistä: hänen katolisessa Péter Pázmány -yliopistossa tekemänsä teologian lopputyö (laureatus), joka sittemmin korkeakoulu-uudistuksen myötä uudelleenarvioitiin tohtorinväitöskirjan arvoiseksi, sisälsi runsaasti lainauksia, joita ei ollut asianmukaisesti merkitty. Lisäksi Semjén oli myöhemmin jättänyt samaa aihetta käsittelevän tekstin ELTE-yliopistoon sosiologian graduna, ja tämä teksti sisälsi runsaasti päällekkäisyyksiä sekä edellisen väitöskirjan että työn ohjaajan aikaisemmin ilmestyneen tutkielman kanssa. ELTE-yliopiston asiaa tutkinut työryhmä totesi lopulta Semjénin syyllistyneen ammatillisiin ja eettisiin rikkomuksiin mutta ei nähnyt mahdollisuuksia konkreettisiin seuraamuksiin asian johdosta.

Kuten kansliaministeri Lázár, myös Semjén on innokas metsästyksen harrastaja, jota silloin tällöin on nähty uutiskuvissa poseeraamassa pyssyineen tai saaliineen. Nyt, kun vaalien lähestyessä oppositio entistä raivokkaammin yrittää kohdistaa kansan huomiota korruptioskandaaleihin ja -epäilyihin sekä ylipäätään Unkarin vallanpitäjien epäilyttävän kalliiseen luksuselämään, on hanakasti tartuttu myös tuoreisiin kuviin Semjénin Ruotsin-matkoista. Magyar Nemzet -lehden mukaan Semjén on viime vuosina käynyt vuosittain Ruotsissa hirvi-, peura- tai metsojahdissa. Ministerille ja hänen seurueelleen on toisinaan vuokrattu kokonainen hotelli, ja metsästysten oheisjärjestelytkin ovat olleet komeat: mukana on ollut apumiehiä varmistamassa, että ministerin tähtäimeen osuu riittävästi saalista, tarvittaessa ministerin jalkavaivojen säästämiseksi hänelle on järjestetty ratsuhevonen, ja nyt tuoreimmissa uutiskuvissa näkyy helikopteri, joka köydestä roikottaen kuljettaa kaadettua hirvieläintä metsästä ihmisten ilmoille.

Helikopteri luksuselämäntavan symbolina on ollut Unkarin julkisuudessa esillä myös puolitoista vuotta sitten, kun ministeri Antal Rogánin ja hänen puolisonsa huviretki helikopterilla rouva Rogánin ystävättären häihin herätti epäilyksiä siitä, kuka tämän lystin viime kädessä maksaa. Nyt ministeri Semjén hermostui helikopterijutuista sen verran, että katsoi tarpeelliseksi Facebook-sivullaan muistuttaa, että helikopterilla matkusti vain hänen saaliinsa, ei hän itse.

(Alkuperäisessä postauksessaan Semjén nimitti saaliseläintä ’hirveksi’, jávorszarvas, mutta korjasi sen myöhemmin ”peuraksi” tai ”poroksi”, rénszarvas. Montakohan metsästysretkeä Pohjolaan tarvitaan, että keskieurooppalainen pyssymies oppii erottamaan toisistaan hirven ja poron? Népszava-lehti toi julkisuuteen unkarilaisen luontoharrastajan Facebook-postauksen: Ruotsissa asuva luontokuvaaja Zoltán Török muistuttaa, että villipeuroja ei Ruotsissa ole elänyt 150 vuoteen, joten Semjén on todennäköisimmin ampunut poron. Niitä Ruotsin poronhoitajat kuulemma saattavat myydä turistien ammuttavaksi syksyisin, kun laumasta on erotettu rykimäajan jäljiltä pahanmakuiset isot hirvaat. Tämmöinen puolikesyjen eläinten ”metsästäminen”, näin Török, on kuin Unkarin pustalla ammuttaisiin laiduntavia nautoja. Vaan eipä ilmeisesti perinteinen keskieurooppalainen tarhattujen puolikesyjen fasaanien ammuskelu ole sekään paljon uljaampi saavutus.)

Semjénin selittelyistä yleisö vain innostui, ja Internetissä kiertää muunnelma täälläkin esillä olleesta kärvennetyn sian kuvasta:

”Hän se helikopterilla matkusti!”

Valtion uutiskanavat yrittävät rientää Semjénin avuksi ja selittävät, että kyseessä on asiaa tuntemattomien oppositiomedioiden ”ajojahti”. Nyttemmin hallituksen käsissä oleva Origo-uutissivusto muistuttaa, että saaliin kuljettaminen helikopterilla on Pohjois-Ruotsin metsissä välttämätöntä, koska teitä ei ole, ja metsäänkään ei kaadettua eläintä lain mukaan saa jättää. (Oikeastaanhan Ruotsin kuten Suomenkin poro- ja hirvimetsämiehet kai käyttävät tiettömissä selkosissa liikkumiseen mönkijöitä, mutta mitäpä pienistä.) Ennen kaikkea ministeri Semjénin Ruotsin-matkojen pääsyynä on sukulaisten luona vieraileminen: hänen setänsä perheineen asuu Ruotsissa. Ministeri Semjén ei siis tehnyt mitään muuta kuin kävi tapaamassa sukulaisiaan ja tämän yhteydessä osallistui metsästykseen, joka suoritettiin ”Skandinavian tapojen ja lain määräysten mukaisesti”.

Selvä. Nyt kun vielä kerrottaisiin, miksi ihmeessä ministeri antaa setänsä ja serkkujensa asua maahanmuuton tuhoamassa, hengenvaarallisessa Ruotsissa. Eikö varapääministerin sukulaiset pitäisi tuoda turvaan Unkariin, vaikka helikopterilla?

No go!

Jo jonkin aikaa olen ihmetellyt sitä syvää uskonvarmuutta, jolla monet viisaat ja valistuneetkin unkarilaiset tuttavani julistavat, että maahanmuuttajien kotouttaminen Länsi-Euroopassa ”on epäonnistunut” ja että tämänhetkisestä pakolaistulvasta ei voi seurata mitään hyvää. Mitkään esimerkit tähänastisista onnistuneesti integroituneista ja menestyneistä maahanmuuttajista eivät vakuuta, sillä ”se oli silloin se, mutta nämä nykyiset eivät ikävä kyllä enää tule sopeutumaan”.

Osa näin väittävistä on itse asunut ulkomailla – ja hivenen epäilen tässä vaikuttavan senkin ilmiön, jonka olen huomannut Itävallan unkarilaisissa maahanmuuttajissa: korostetaan sitä, miten itse ollaan ”hyviä maahanmuuttajia”, siivoja ja sivistyneitä, valmiita integroitumaan ja oppimaan kieltä ja tapoja, ja tähän vaaditaan tietenkin kontrastiksi vastakkaista esimerkkiä, ”pahoja maahanmuuttajia”, niitä pelottavia mustanpuhuvia miehiä ja huivipäisiä naisia, jotka ”eivät halua sopeutua”. Osa taas, kuten useimmat unkarilaiset, ei ole pitempään elänyt ulkomailla eikä varsinkaan päässyt lähempää näkemään näitä pelottavia etenkin islaminuskoisten maahanmuuttajien asuinalueita. Tässä varmaan toimii sama ilmiö kuin entisessä Itä-Saksassa (tai ylipäätään myötätuntovajeisessa Itä-Euroopassa) tai Suomenkin syrjäseuduilla: muukalaisia pelätään eniten siellä, missä niitä on suhteessa vähiten tai tuskin lainkaan.

Ja kun tämä tapahtuu kuivassa puussa (siis järkevien, sivistyneiden ihmisten parissa, jotka suhtautuvat hyvin kriittisesti Unkarin nykyisen hallituksen propagandaan), mitä sitten tuoreessa? Naiivin, vähemmän koulutetun ja kielitaidottoman kansan parissa muukalaisviha myy, ja sillä hallitus yrittää edelleenkin ylläpitää kannatustaan, muita valtteja sillä kun ei juuri ole hihassaan. Unkarin talous on pystynyt jossain määrin seuraamaan kasvuennusteita vain EU:n kehitystukien ansiosta. (Niidenkin maksatus takkuilee: 120 miljoonan euron infrastruktuuritukien maksu on jäädytetty kehitysprojektien kilpailutuksessa ilmenneiden epäselvyyksien vuoksi, joista hallitus ei ole vaivautunut toimittamaan Brysseliin lupaamaansa selvitystä.) Köyhyys on silminnähtävää todellisuutta suurelle osalle kansaa, samoin koulujen ja sairaaloiden surkea tila. Opettajien vastarintaliike jatkuu: tänä aamuna nähtiin useiden koulujen luona tunnin mittainen mielenilmaus. Mutta pelottelupropaganda, se on tähän asti aina purrut.

EU:n pakolaiskiintiöitä demonisoimaan on pystytetty hallituksen oma sivusto: kvota.kormany.hu. Siellä on tarjolla (dis)informaatiota siitä, miten EU haluaisi sijoittaa Unkariin 160 000 pakolaista ja miten tämä vaarantaa Unkarin ja Euroopan kulttuurin sekä lisää terrorin uhkaa. Varoittavaksi esimerkiksi tarjotaan ns. no-go zoneja eli Länsi-Euroopan kaupunkialueita, joissa holtiton maahanmuuttajatulva on johtanut omalakisten rinnakkaisyhteiskuntien syntymiseen:

YLI 900 NO-GO-VYÖHYKETTÄ EUROOPAN SUURKAUPUNGEISSA. ”No-go”-vyöhykkeeksi nimitetään kaupunginosia, joita viranomaiset eivät pysty tai tuskin pystyvät pitämään valvonnassaan. Näillä alueilla isäntämaan yhteiskunnan kirjoitetut tai kirjoittamattomat normit eivät juuri päde. Niissä Euroopan kaupungeissa, kuten Pariisissa, Lontoossa, Tukholmassa tai Berliinissä, joissa elää suurin määrin maahanmuuttajia, on yli 900 tällaista ”no-go”-vyöhykettä.

444.hu-sivusto ryhtyi selvittämään, mihin perustuvat väitteet yli 900:sta järjestetyn yhteiskunnan ulkopuolelle jääneestä kaupunginosasta. Unkarin hallitus ei tietenkään ole yksin näine väitteineen. Kauhutarinoita maahanmuuttajalähiöistä, jonne valkonaamaiset ulkopuoliset tai poliisitkaan eivät uskalla mennä ja joissa vallitsee ”sharia-laki”, on netti väärällään. Tämä lähinnä äärioikeiston ja rasistiporukoiden blogeissa sekä keltalehdistön sivuilla rehottava folklore on ilmeisesti saanut alkunsa amerikkalaisen historioitsijan Daniel Pipesin vuonna 2006 ilmestyneestä artikkelista, jossa Ranskan suurkaupunkien ongelmalähiöistä ilmeisesti ensi kerran käytettiin nimitystä no-go zone. Sittemmin Pipes on todennut olleensa väärässä ja pahoitellut hätiköityjä väitteitään. Köyhien maahanmuuttajien asuttamilla alueilla on toki rikollisuutta ja massiivisia sosiaalisia ongelmia, mutta puheet alueista, jonne viranomaiset eivät pääse tai poliisitkaan uskalla mennä, ovat rankasti liioiteltuja.

Mutta tästä hauskuus vasta alkaa. 444.hu:n toimittajat kääntyivät suoraan ulkoministeriön lehdistöosaston puoleen tiedustellen, mistä tiedot ulkomaiden no-go-vyöhykkeistä olivat peräisin. Ministeriö vastasi yksityiskohtaisesti, lähettipä muutaman linkinkin, joiden takaa paljastuu mielenkiintoisia asioita.

Ensinnäkin Saksa. ”Berliinin kaupungin virallisen kotisivun mukaan”, kertoi ministeriö, ”Neuköllnin kaupunginosassa on no-go-vyöhyke.” Ministeriön antama linkki johdattaa Berliinin matkailusivuille, ja siellä kerrotaan, että kaupunginosa on ollut köyhyyden ja runsaiden sosiaalisten ongelmien takia huonossa maineessa ja vuonna 2006 erään paikallisen koulun opettajien julkinen hätähuuto synnytti väitteitä suoranaisesta no-go-alueesta, mutta nyttemmin Neuköllnistä on tullut nopeasti juppiutuva, bilettäjänuorisoa, repputuristeja, vaihtoehtoväkeä ja luovaa luokkaa puoleensa vetävä hipsterikaupunginosa. (No, myönnetään, sanaa ”hipsteri” käyttää 444.hu, ei alkuperäinen berliiniläisten sivu.)

Ranskan osalta Unkarin ulkoministeriö viittaa vuonna 1996 koottuun viralliseen listaan, jossa luetellaan eri kaupungeista yhteensä 751 ongelma-aluetta. Nämä alueet eivät siis ole mitään no-go-vyöhykkeitä vaan todellakin ongelma-alueita, siis sellaisia, jotka viranomaiset ovat todenneet erityistä tukea ja kehitystoimenpiteitä tarvitseviksi. Rikollisuutta ja syrjäytymistä toki on, mutta väitteet no-go-vyöhykkeistä Ranskan lähetystö, jonka kommenttia 444.hu:n väki myös kysyi, kuittasi ”absurdeiksi”. Ranskalaiset muistuttivat myös, että amerikkalainen Fox-kanava oli vuonna 2015 joutunut pyytämään anteeksi Ranskan no-go-vyöhykkeistä esittämiään perättömiä väitteitä.

Belgiasta ulkoministeriö mainitsi äskettäisten terrori-iskujen yhteydessä ongelma-alueena julkisuutta saaneen Molenbeekin kaupunginosan Brysselissä. Kuulemma ”marraskuussa 2015 Belgian sisäministeri oli myöntänyt menettäneensä Molenbeekin kaupunginosan hallinnan”. Kysymys oli Pariisin terrori-iskun jälkimainingeista, ja tuolloin oli aivan totuudenmukaisesti todettu, että Molenbeekistä on tullut yksi Euroopan radikaali-islamismin keskuksia, missä lukuisien maahanmuuttajataustaisten asukkaiden köyhyys ja syrjäytyminen ajaa nuorisoa myös terroristivärvärien käsiin.  Sosiaalipoliittiset päättäjät ja poliisi eivät siis ole olleet tehtäviensä tasalla. Mutta siltikään tämä ei merkitse, että Molenbeek olisi irronnut Brysselistä omaksi maailmakseen, jossa vallitsee viidakon tai fanaattisten imaamien laki. Siellä liikkuu poliiseja, kulkee turisteja, asuupa siellä ainakin yksi 444.hu:n toimittajien tuntema unkarilainenkin, joka ei ole vielä törmännyt erityisempiin järjestyshäiriöihin.

Suomalaisvinkkelistä mielenkiintoisin on kuitenkin Ruotsin tapaus. Unkarin ulkoministeriön mukaan nimittäin Ruotsin poliisi olisi ilmoittanut maassa olevan 55 no-go-vyöhykettä. Tieto kuitenkin perustuu ilmeisesti Ruotsissa asuvan amerikkalaisen ylläpitämään SwedenReport.org-blogiin, jossa puolestaan oli muistutettu, että vaikka ruotsalaisessa lehdistössä ja julkisuudessa onkin puhuttu no-go-vyöhykkeistä, poliisi itse ei tätä termiä käytä. Ja todellakin, esimerkiksi Svenska Dagbladetista löytyy kirjoitus, jossa tätä käsitettä hieman avataan. Kyseessä ovat siis alueet, joilla paikallisten rikollisjengien toiminta haittaa kansalaisten arkea ja jopa poliisien työtä: rikolliset ammuskelevat toisiaan kaduilla, poliisien kimppuun saatetaan hyökkäillä eikä väestö uskalla tehdä yhteistyötä poliisin kanssa, esimerkiksi todistaa rikollisia vastaan.  Useimmilla näistä alueista – poliisi käyttää virallisesti termiä prioriterade områden, joita uusin lista luettelee 14 ja joilla siis tarvitaan erityisiä tukitoimia  yleisen järjestyksen säilyttämiseksi – poliisi kuitenkin pystyy liikkumaan ja partioimaan jokseenkin normaalisti. Kumma kyllä, näitä täsmennyksiä ei 444.hu löytänyt mistään, eikä Ruotsin lähetystöstäkään suostuttu vastaamaan toimittajien kysymykseen. (Ehkä ruotsalaiset ovat lopullisesti kyllästyneet käymään tiedotussotaa unkarilaisten kanssa.)

Siispä siitä huolimatta, että ongelmia, rikollisuutta, syrjäytymistä ja joidenkin väestönosien radikalisoitumistakin oikeasti on olemassa, mistään no-go-vyöhykkeistä, siis täysin laittomista ja turvattomista, yhteiskunnan ulkopuolelle jääneistä alueista ei oikeasti pitäisi puhua. Tämän osoittaa jo sekin, että mikään Euroopan maa, Unkarikaan, ei esimerkiksi edustustojensa välityksellä jaa ulkomaisille matkailijoille tietoa paikallisista no-go-alueista. (Jos tilanne esimerkiksi Brysselissä on näin paha, miksi Unkarin ulkoministeriö tai Brysselin-lähetystö ei varoita siellä liikkuvia unkarilaisia Molenbeekin vaaroista?)  Unkarin kotiyleisölle tarjoillaan siis Euroopan maahanmuutosta vääristeltyä tietoa: sosiaaliset ongelmat ja rikollisuus yhdistetään tämänhetkiseen pakolaiskriisiin ja islamiin, rikollisjengien vallankäyttö ”sharia-lakiin”, maahanmuutto ja islam terrorismiin ja rikollisuuteen täysin harhaanjohtavasti yleistäen.

444.hu:n sivulla käydään parhaillaan vilkasta keskustelua Länsi-Euroopan maahanmuuttajalähiöistä. Monet keskustelijat ovat itse käyneet, asuneet tai asuvat nytkin jossakin väitetyistä no-go-alueista tai niiden lähistöllä, ja vaikka jotkut ovat törmänneet rikollisuuteen, häirikköjengeihin, juoppoihin ja huumehörhöihin, varkaisiin ja kurjuuteen, mitään sharia-lain alla elävää rinnakkaisyhteiskuntaa ei kukaan tunnusta nähneensä.  Sitä vastoin monet huomauttavat, että Budapestista tai Miskolcin köyhälistökortteleista löytyy alueita, joissa äkkinäistä pelottaa liikkua, ja jotkut kuittaavat, että ”Unkari on koko Euroopan no-go-alue”. Erillisessä jutussa 444.hu:n toimitus pyytää niitä urheita unkarilaisia, jotka ovat uskaltautuneet Euroopan no-go-alueille, kertomaan kokemuksistaan. Jäämme odottamaan.