Rumia sanoja

huhtikuu 9, 2015

Nyt oli näköjään taas YLEn uutistoimituksen vuoro tuottaa jonkinlainen Unkari-paketti. Ja tekisi mieleni sanoa aika rumasti.

Julkisen palvelun tv-yhtiön edustajat oli lähetetty Budapestiin kuvaamaan kadulla käveleviä ihmisiä, raitiovaunuja, parlamenttitaloa ja Tonavaa. Human interest -osuuden hoiti sympaattinen keski-ikäinen ja keskiluokkaisen oloinen naishenkilö, Fidesz-puolueen kannattaja, joka nähtiin puuhailemassa kodissaan ja selittämässä, että nykyinen hallitus on kiva, koska se laskee kansalaisten energiakustannuksia, ja että hallituksen arvostelijoita ei viitsi kuunnella, koska virheensähän on kaikilla. Mikrofoni kourassa Tonavan rannalla sojottava toimittaja toteaa jylhästi, että hallitusta syytetään jatkuvasti korruptiosta, mutta ”näyttöjä ei ole löytynyt”. Ei ole löytynyt?! Asiasta haastateltu hallituksen tiedotuspäällikkö vastaa toimittajan kysymyksiin ympäripyöreästi mutta kauniilla englannilla: korruptiohan on aina kaikkien hallitusten ongelma, Suomessakin, eikö niin, ja me teemme todella kovasti työtä kitkeäksemme korruption. Emmekä me tässä mitään eurooppalaisia arvoja ole unohtamassa, katsokaa vaikka tätä kaupunkia ja kysykää vaikka keneltä, heh heh. Opposition mielipiteitä saa edustaa Zoltán Kész, juuri se äskettäin Veszprémistä täytevaaleilla valittu sitoutumaton kansanedustaja, jonka valinta kaatoi Fidesz-KDNP-koalition kahden kolmasosan parlamenttienemmistön. Kész puhuu myös hyvää englantia, mutta ilmeisesti hänen ylimalkainen toteamuksensa, että hallituksen jäsenet ja sen lähipiiri viettävät elämää, jollaiseen heillä ei pitäisi olla varaa, ei toimittajan mielestä riitä ”näytöksi”. Näin on kuultu molempien osapuolten ympäripyöreitä mutu-lausuntoja ja nähty kauniita kaupunkikuvia keväisestä Budapestista, siirrytäänpä jonkinlaisen epämääräisen huolentunteen vallassa seuraavaan uutisaiheeseen.

Semmoista tutkivaa journalismia siis. En siis todellakaan tarkoita, että YLEn uutistoimituksen pitäisi ottaa selvemmin kantaa Fidesz-hallitusta vastaan – tai sen puolestakaan. Mutta olisiko voinut vaikkapa tuon korruption suhteen tehdä vähän taustatöitä esimerkiksi Transparency Internationalin tietojen pohjalta, ennen kuin väitetään, että ”näyttöjä ei ole”? Ja yrittää grillata hallituksen tiedottajaa esimerkiksi GRECOn (Euroopan valtioiden korruptionvastaisen elimen) tuoreesta raportista, jossa Unkarin hallituksen todettiin jättäneen toteuttamatta melkoisen osan Euroopan neuvoston suosittelemista korruptionvastaisista toimista. Tai olisiko voinut hieman purkaa sitä nopeasti esitettyä toteamusta, että pääministeri Orbán pyrkii rajoittamaan kansalaisvapauksia. (Mitähän tämmöinen tarkoittaa?) Tai olisiko Fidesz-kannattajan haastattelun yhteydessä voinut jotenkin tuoda esiin sen, mitä kaikki tutkimuslaitokset – joskin melkoisella tuloshajonnalla – ovat mielipidetutkimuksissaan todenneet, eli että Fidesz-puolueen kannatus on viime kuukausina selvästi huvennut? Tai olisiko voinut kansanedustaja Készin sijaan, joka kertoo korruptiosta samaa, mitä kuka hyvänsä voi lukea lehdistä, vaikkapa haastatella tutkivaa journalistia Krisztina Ferencziä, joka vuosikaudet on tutkinut pääministeri Orbánin perheen omaisuutta ja sen satumaista kasvua – siis miten broileripoliitikosta, joka ei ole oikeastaan koskaan tehnyt ns. siviilityötä, on voinut tulla yksi maan rikkaimpia miehiä – ja viime vuonna julkaissut aiheesta kirjan? Tai jos kerran oppositiopoliitikkoa haastatellaan, olisiko voinut myös vähän grillata ja esimerkiksi kysyä, miksi sitoutumaton Kész ei ole löytänyt itselleen puoluetta ja miksi Unkarissa ylipäätään ei oppositio saa rivejään järjestykseen?

***

Muutama ruma sana siis singahti ilmoille tätä uutislähetystä katsellessani. Ja kun niihin päästiin, niin jatketaanpa. Unkarilaisethan (kuten moni muukin kansa) uskovat kielensä olevan kirosanojen suhteen erityisen rikas ja vivahteikas. Tiedä noista vivahteista – käytännössä ymmärtääkseni paljon muuta ei tarvitse kuin ilmaukset, joilla (a) kehotetaan puhuteltavaa harrastamaan seksuaalihommia sukupuolimoraaliltaan kyseenalaisen äitinsä kanssa tai (b) toivotetaan puhuteltavalle orihevosen vehkeellä tapahtuvaa anaalipenetraatiota. Mutta ainakin näitä haukkuma- ja kirosanoja käytetään todella runsaasti ja estottomasti. Niin paljon kuin Suomessa näkee valitettavan nettikeskustelujen typerää törkeyttä ja aggressiivisuutta, unkarinkielisessä verkossa, ihan asiallisillakin foorumeilla, käydään sellaista mutapainia, että meikäläiset kommenttiketjujen sanasoturit kalpenevat kertaheitolla.

Yksi kiroilua kirvoittanut aihe on viime viikkoina ollut kauppojen sunnuntaiaukiolon lopettaminen, jota Fidesz-valtapuolueen pieni sivuvaunu, kristillisdemokraattinen puolue KDNP, ylpeästi pitää suurena saavutuksenaan. Mandiner-blogin András Stumpfille antamassaan haastattelussa KDNP:n johtaja Zsolt Semjén selittää absurdin tyynesti, että kysymys ei ole ”kauppojen sulkemisesta sunnuntaisin” vaan ”vapaasta sunnuntaista”, että ravintoloiden henkilökunta on silti työssä sunnuntaisin, jotta perheet pääsisivät yhdessä ulos syömään, ja että pienet perhemyymälät voivat aukiolokiellosta huolimatta olla auki, koska perhemyymälää pyörittäessään perhe on myös yhdessä ja lain tarkoitus täten täyttyy.

Kansan mielipidettä sunnuntaiaukiolon lopettamisesta kuvaa tyylipuhtaasti YouTube-hitiksi pongahtanut (välillä kielletty ja sitten taas verkkoon palannut) laulu, jonka laatija, nimimerkki Apa zenél (‘Isä musisoi’) haluaa pysytellä tuntemattomana. Laulu kiteyttää karulla tavalla kansan kiukun, jota ei ole kirvoittanut pelkästään kauppojen sulkeutuminen; osansa saavat KDNP:n edustajista myös entinen opetusasiain valtiosihteeri Rózsa Hoffmann sekä entinen ministeri ja parlamentin entinen varapuhemies Péter Harrach.

Laulun teksti kuuluu suomeksi suunnilleen näin (pahoittelen ronskia kieltä, joka originaalissa on ehkä vielä piirun verran ronskimpaa):

Sunnuntai on, herään, pitää kirkkoon lähteä,
mutta huomaan: nauha katkennut on kengästä.
Lähellä on ostoskeskus, sieltähän saa uuden –
sitten vasta huomaan koko suuronnettomuuden.

Sunnuntai on, herään, ryhdyn leipää leipomaan,
ennen nostatusta piirrän ristin taikinaan –
mutta jauhot loppuivat, ja kauppahan on kiinni,
varma hallitus näin aina vastaa toiveisiini.

Haista vittu KDNP sekä Zsolt Semjén,
nousit niin kuin paise kansakunnan persiiseen,
ei sua kukaan valinnut, ei sulta kysynyt,
sunnuntaina pidä vain se turpas kiinni nyt.

Haista vittu KDNP sekä Zsolt Semjén,
ja Rózsa Hoffmanniakin voit vetää persiiseen,
Péter Harrachille hevonvehje hanuriin,
voi kun häipyisitte kaikki kauas helvettiin.

Vaan ettehän te häivy täältä teidän onnelasta,
vaikka teidän saaliinne on murusia vasta.
Teidän uraputkenne on aivan umpijäässä,
kieli juutuksissa Fidesz-miesten peräpäässä.

Sunnuntai on, herään vaimokullan parkunaan:
vessanpytty hajosi ja paska täyttää maan.
Eipä hätää, onhan meillä rautakauppiaita –
teen jo lähtöä, kun muistan, kuinka onkaan laita.

Sunnuntai on, herään, yli kolkytyhdeksän
kuumetta on lapsilla, sen kuinka lievitän?
Viimeinenkin särkylääke loppui talosta
ja päivystävä apteekki on hiton kaukana.
Haista…

Laulun nostattama vastakaiku innoitti sen tekijän laatimaan eräänlaisen anteeksipyyntöversion, jossa vakuutellaan ystävyyttä ihanaa KDNP:tä kohtaan ja toivotellaan sen edustajille kaikenlaista hyvää. Ironianetsintäharjoituksen huippuna on ns. akrostikon-tekniikka, eli säkeiden alkukirjaimista muodostuu alkuperäisen laulun rukiinen haistattelutoivotus. Mutta siitä ehkä joskus toiste.

Mainokset

Politiikan Mars ja Venus

kesäkuu 8, 2014

Meillä kukkahattutädeillä ja -sedillä, ”suvakeilla” ja Gutmenscheillä on viime aikoina ollut pällistelemistä Euroopan kansallis-konservatiivisten ja (ääri)oikeistopopulististen puolueiden uudessa nousussa. Vaalikarja saadaan omaan aitaukseen varsin alkeellisilla konsteilla: ”perusarvojen” puolustaminen ja tunteenomainen turvallisuudenkaipuuseen vetoaminen menee järkevän talouspolitiikan edelle, puhumattakaan ihmiskunnan eloonjäämisen kysymyksistä kuten ilmastonmuutoksen vastustamisesta. Silloinkin, kun salonkikelpoisuuden säilyttämiseksi on ruuvattava EU-kritiikkiä vähän hiljaisemmalle ja suitsittava kaikkein avoiminta älämölö-muukalaisvihaa, poliittiseksi käyttövoimaksi näyttää kelpaavan – ainakin meidän ikiomalla Timo Soinillamme – primitiivinen homokammo.

Meillä vähemmälle huomiolle on jäänyt yksi näkökohta, joka Itävallassa on noussut ilmeiseksi (ja ollut itävaltalaisissa viestimissä sekä tässäkin blogissa esillä ennenkin). Profil-lehden uusimmassa numerossa Edith Meinhart ja Christa Zöchling pohdiskelevat uusien EU-vaalitulosten valossa yhä selkeämpää trendiä: naiset äänestävät vasemmistoa ja vihreitä, miehet oikeistokonservatiiveja ja oikeistopopulisteja. Itävallan miehistä kolmasosa äänesti oikeistopopulistista FPÖ:tä, vihreitä vain 11%. Naisista taas vihreitä äänesti melkein kolmannes (32%), FPÖ:lle antoi äänensä naisista vain 17%. Sukupuolten välinen ero vaalikäyttäytymisessä on Itävallassa nyt suurempi kuin koskaan, ja ero näyttää kasvavan: alle 29-vuotiaista naisista 54% äänesti vasemmistoa tai vihreitä, samanikäisistä miehistä 51% joko oikeistokonservatiiveja (ÖVP) tai FPÖ:tä.

Meinhart ja Zöchling löytävät artikkelissaan tälle yhä suurenevalle gender gapille useitakin järkeenkäyvältä tuntuvia selityksiä. Perimmältään kyse voisi olla siitä, että naisten äänestyskäyttäytyminen on rationaalista. Maailmansotien välisenä aikana sekä kommunisteja että natseja suosivat etenkin räiskettä ja jytinää kaipaavat miehet, naiset taas etsivät turvallisuutta. Sama turvallisuushakuisuus näkyi vielä 1960-luvullakin konservatiivisina valintoina. Umpikatolisessa Itävallassa keskiluokan naisen normaaliin elämänsuunnitelmaan kuului elinikäinen avioliitto riittävästi ansaitsevan miehen kanssa (avioero olisi sekä moraalinen että taloudellinen katastrofi), lasten kasvatusta ja mahdollisesti, jos aikaa riittäisi, jossain vaiheessa jokin kiva pieni osapäiväduuni taskurahan hankintaa varten. Tätä silmällä pitäen kannatti äänestää koti-uskonto-isänmaa-linjaista perusarvopuoluetta – ja kotirauhan nimissä muutenkin kannatti asennoitua niin, että ”isä tietää kaiken”, ja kannattaa samaa puoluetta kuin ukkokultakin.

Sitten tuli 1960-luvun radikaalistumismurros, joka Itävallassa oli harvinaisen jyrkkä. Legendaarisen liittokansleri Kreiskyn kaudella toimeenpannut reformit toivat lisää naisia oppikouluihin ja yliopistoihin, yhä useammat naiset alkoivat ansaita elantonsa itse ja tehdä omia, yhä radikaalimpia poliittisia valintojaan. Työtätekevälle naiselle hyvinvointivaltio äitiyslomineen, päivähoitoineen ja työttömyysturvineen on elintärkeä asia. Eurooppalaisten hyvinvointivaltioiden naisten ammatit – hoito- ja opetusala – ovat ehkä olleet myös globalisoitumiselta ja Kiina-ilmiöltä paremmin turvassa kuin perinteinen savupiipputeollisuus, jonka raunioilta populistiset ääriliikkeet nykyään keräävät riveihinsä katkeroituneita, työttömiä tai työnsä puolesta pelkääviä vähemmän koulutettuja miehiä. Näihin vihaisiin poikiin, joille koulunkäyntikään ei ole oikein maittanut, yksinkertainen syntipukkiretoriikka (”ne tulee ja vie meidän työpaikat ja naiset”) ehkä puree paremmin kuin älyllisesti haastavammat ja mutkikkaammat selitykset yhteiskunnan ongelmiin.

Itävallan tapainen sukupuoliero näkyy muuallakin Länsi-Euroopassa, kuten Meinhartin ja Zöchlingin artikkelin lähteenä käytetty Simone Abendschönin ja Stephanie Steinmetzin tuore tutkimus osoittaa. Erityisen suuri tämä ero on Norjassa, mutta myös Sveitsin, Ruotsin, Tanskan, Kyproksen ja Benelux-maiden naiset äänestävät selkeästi miehiään punavihreämmin. Outona poikkeamana tässä joukossa näkyy myös Bulgaria. Suomessa ero on – näin toteavat artikkelissaan Meinhart ja Zöchling – tutkijoiden ihmeeksi oudon pieni (suunnilleen samaa luokkaa kuin Saksassa, hieman suurempi kuin Britanniassa ja Ranskassa), vaikka ”Suomessa tasa-arvolla on pitkät perinteet”. (En ihan ymmärrä tutkijoiden hämmästelyä. Eikö oikeastaan ole odotuksenmukaista, että tasa-arvoisessa Suomessa naisetkin haluavat äänestää ”äijämäisesti” ja ihailevat Teuvo Hakkaraisen kaltaisia totuudentorvia? Tai että tässä tasa-arvolassa kasvaneet kokoomusnuoret eivät enää osaa kuvitellakaan, että sukupuoliperustainen sorto – samoin kuin rasistinen ”heikomman aineksen” syrjintä – voisi jossain toisessa maailmassa kohdistua heihin itseensä?)

Itä-Euroopassa taas haarukka avautuu toiseen suuntaan. Erityisesti Slovakiassa, Tšekissä ja Puolassa, hieman vähemmässä määrin myös Sloveniassa ja Unkarissa naiset äänestävät konservatiivisemmin kuin miehet. (Tähän katoliseen joukkoon liittyy myös talouskriisin runtelema Irlanti.) Klassinen selitys tälle on tunnettu jo pitkään. Vanhoina hyvinä aikoina sukupuolten tasa-arvo opittiin tuntemaan vain yhtenä reaalisosialismin valheista: naiset ohjaavat avaruusaluksia ja traktoreita, joo joo, ja sitten työpäivän jälkeen raahaavat vaivalla jonotetut ostokset kotiin ja viettävät loppuillan sohvalla makaavaa miestään passaten. Länsimaista feminismiä ei juuri tunnettu, sitä vastoin sekä sotien välisen ajan porvarisrouvan että nykyajan amerikkalaisen tai länsisaksalaisen keskiluokan Hausfraun elämä näytti oman arjen rinnalla sangen hohdokkaalta. Niinpä järjestelmänvaihdoksen jälkeen Itä-Euroopan naiset kenties viittasivat kintaalla tasa-arvon aatteelle ja asettivat tavoitteekseen perusarvoturvallisen porvarillisen elämän, jossa naisen ylimpänä elämänsisältönä ovat ikiaikaiset avioliitto ja perhe?

Tämä varmaan pitää jossain määrin paikkansa. Mutta silti – järjestelmänvaihdoksesta alkaa olla niin paljon aikaa, että nuoremmat äänestäjät eivät reaalisosialismista enää mitään tiedä. Ja jos ihanteena olisikin Amerikan tai Länsi-Euroopan ylemmän keskiluokan perhemalli, jossa miehen kunnia-asia on todeta, että ”minun vaimoni ei tarvitse käydä töissä”, niin tätä ihannetta on ainakin nyky-Unkarissa perin harvojen mahdollista tavoittaa. Yleensä molemmilla vanhemmilla on oltava työpaikka tai kaksikin, että normaaleilla unkarilaisilla keskiansioilla perhe pysyisi leivässä. Tuntuu vaikealta uskoa, että Unkarin naisten konservatiivisympatioita motivoisi pelkkä toivoton haave turvatuista kotirouvanpäivistä.

Ehkä jokin tällainen haave, toive tai illuusio silti jotenkin vaikuttaa Unkarin naisten poliittiseen käyttäytymiseen ja panee heidät etsimään turvaa – nimenomaan konservatiivista turvallisuutta, ei niinkään aggressiivista äärimeininkiä. Unkarin viime parlamenttivaaleissa äärioikeistolaista Jobbikia äänesti 12% miehistä mutta vain 6% naisista. Tähän konservatiiviseen turvallisuuteen kuuluu vanhassa feodaali-Euroopassa myös solidaarisuuden ja luokka-ajattelun puute.

Niin, solidaarisuus, mitä se on? Minulle tulee tuosta sanasta aina mieleen lapsena radiosta kuultu Rauha, ystävyys, solidaarisuus, jonka tekstiä en alkuunkaan käsittänyt – tuon mystisen s-sanan lisäksi minua ihmetyttivät laulussa toistuvat sanat ”miten Neuvostoliittoa autamme…”. Sen verran jo varsin pienenä ymmärsin, että Neuvostoliitto on varsin suuri ja mahtava ja on saanut aikaan kaikenlaisia ikäviäkin asioita tarvitsematta siihen laisinkaan suomalaisten radionkuuntelijoiden apua. Luulenpa, että postsosialistisessa maailmassa s-sana herättää edelleenkin samanlaisia outoja mielleyhtymiä. Eikä vain sana, vaan koko käsite.

Tarkoitan siis, että vanhan Sentroopan kuvioissa kasvaneille naisille – elleivät karut taloudelliset tekijät selkeästi ohjaa heitä toimimaan toisin – kuten miehillekin vaakasuoraa solidaarisuutta ei hevin ole olemassa. Säännöt eivät ole kaikille samat, eikä olennaista ole samalla tasolla olevien kohtalotoverien tukeminen (se ei kuitenkaan johda mihinkään) vaan pystysuorien lääninherra-vasallisuhteiden ymmärtäminen. Naisen on osattava sijoittua ihmissuhdeverkostoon, löytää paikkansa ja vaikuttaa sieltä käsin naisen aseilla.

Unkarin parlamentissa naisten osuus putosi tänä keväänä alemmaksi kuin koskaan sitten järjestelmänvaihdoksen: 199 edustajasta naisia on 19, eli täsmälleen saman verran kuin Suomen ensimmäisessä modernissa eduskunnassa vuonna 1907. Hallituksessa puolestaan ei ole ainuttakaan naista, ei edes sellaista puoluepoliittis-alueellisin perustein valittua kiintiö-kulttuuriministeriä, jollaiset Suomessa olivat aikoinaan tavallinen ilmiö. Válasz.hu-portaalin artikkelissa Zsuzsa Hegedűs kirjoittaa Unkarin poliittisen elämän naisvastaisuudesta ja naisvihasta; artikkeliin on myös haastateltu useita naispoliitikkoja. Kriittisten äänten joukosta erottuu edellisen hallituksen legendaarinen opetusasiain valtiosihteeri Rózsa Hoffmann, useiden hätäisten ja koulujärjestelmää ravistelleiden uudistusten vihattu alullepanija, joka nyt ilmeisesti luovuttaa tehtävänsä – tietenkin miehelle. [Korjaus: Rózsa Hoffmannin tehtäviä jatkaa kuin jatkaakin tuoreen tiedon mukaan nainen, Judit Czunyiné Bertalan. Inhimillisten voimavarojen superministeriön valtiosihteereihin tulee kuulumaan toinenkin nainen, nuoriso- ja perheasioiden valtiosihteeri Katalin Veresné Novák. Muut valtiosihteerintehtävät – kirkko-, kulttuuri-, sosiaali- ja terveysasiat – menevät miehille; korkeakouluasioista vastaavaa valtiosihteeriä ei vielä ole julkisesti nimetty.]

Rózsa Hoffmannin rinnakkaistodellisuudessa ei tunneta naisvastaisuutta, ei perheväkivaltaa tai muita naisia koskettavia erityisongelmia – tai jos, nehän ovat kutsumuksensa unohtaneiden naisten syytä. Näin lausuu Rózsa-täti politiikasta ja puoluetovereistaan, ja nämä sanat ehkä puhuvat parhaiten itse puolestaan. Jääkäämme niitä hiljaa pohdiskelemaan.

Selitystä naispuolisten parlamenttiedustajien vähenemiseen en löydä sattumasta, enkä varsinkaan miesten yhteiskunnan tai miespoliitikkojen naisvastaisuudesta.

Valitettavasti meillä valtakunnallinen politiikka on viime vuosina muuttunut sangen aggressiiviseksi alaksi. Tämä taas on naisille outoa, ainakin kauempana heidän luonteestaan kuin miesten. Harvat tytöt tai naiset tuntevat halua jatkuvaan sodankäyntiin. Tämän takia ne naiset, joita on siunattu kutsumuksella yhteisten asioiden hoitamiseen, osallistuvat lähinnä paikalliseen ja aluepolitiikkaan, paljon vähemmän valtakunnalliseen.

Tästä huolimatta ei ole hyvä, että 199-henkisessä Unkarin parlamentissa naisia on vain 19. Tilanne on mielestäni korjattavissa neljän vuoden päästä vain puolueiden järkevästi rakennetulla ”kasvatustyöllä”. Esimerkiksi siten, että ”naispolitiikkaa” eivät ensi sijassa edusta naiset, vaan sen puolestapuhujiksi muuttuvat myös miespoliitikot.

Itse aloitan kolmatta kauttani parlamentissa. En ole koskaan määritellyt itseäni naispoliitikoksi, sillä sukupuoli-identiteetti ei kutsumusten joukossa ole ensisijainen näkökohta. En ole koskaan pitänyt haittana (paljon ennemmin lahjana) sitä, että olen syntynyt tytöksi. Olen kaikissa tilanteissa pitänyt itseäni tasa-arvoisena ja tuntenut itseni tasa-arvoiseksi. Itse asiassa olen arjen tilanteissa kokenut mieskollegoideni taholta jonkinlaista positiivista erikoiskohtelua: he ovat ehkä toisinaan olleet minua kohtaan herttaisempia, kohteliaampia, hienokäytöksisempiä kuin miestovereitaan kohtaan.

 


… mutta voiko joulupukki tullakaan?

joulukuu 14, 2012

Missä vaiheessa poliittinen tilanne voi paheta niin pitkälle, että, usein erheellisesti Eino Leinon nimiin pantua Heikki Asunnan runoa siteeratakseni, ”on jo, jumaliste / saavutettu päätepiste”?

Unkarissa on viime päivät nähty ennennäkemättömiä mielenosoituksia. Ensin tuhannet korkeakoulujen opiskelijat marssivat kaduille sekä yliopistojen saleja valtaamaan yli kymmenessä kaupungissa, eilen satoja koululaisia kerääntyi Budapestissa osoittamaan mieltään ”Inhimillisten voimavarojen ministeriön” eteen, kuten mm. opetusasioista vastaavaa taloa nykyään kutsutaan, ja ensi viikolla mielenosoitusten on luvattu jatkuvan. Näin siitä huolimatta, että Index-uutisportaalin kuvassa perin väsyneeltä ja rähjäiseltä näyttävä pääministeri Orbán yrittää kokousmatkalta Brysselistä käsin rauhoitella opiskelijoita: eihän tässä vielä ole edes tehty varsinaisia päätöksiä.

Siis mitä nyt ollaan päättämässä? Lukukausimaksuja, jotka siis jotenkin eivät ole lukukausimaksuja mutta kuitenkin ovat. Valtion opintotukijärjestelmää ollaan rajaamassa koskemaan, ennakkotietojen mukaan, ainoastaan noin kymmentätuhatta opiskelijaa kautta koko maan. (Nämä puolestaan ”sidottaisiin turpeeseen” eli pantaisiin lupaamaan, että he valmistuttuaan työskentelevät Unkarissa niin ja niin monta vuotta lipeämättä ulkomaille.) Loput saisivat sitten luvan maksaa omasta tai pappansa pussista Euroopan kalleimpia lukukausimaksuja sekä opiskella lainalla. Maassa, missä lähes jokainen kynnelle kykenevä tekee kahta työtä saadakseen leivän päälle muutakin kuin ylähuulen, ja missä jatkuvasti nähdään velkaantuneiden ihmisten suistuvan kadulle, tämä ei liiemmin naurata.

Konfliktin kruunasi tunnetulla vetovoimallaan ja retorisella taidollaan opetusasiain valtiosihteeri Rózsa Hoffmann, josta en vielä ole yhdenkään unkarilaisen kollegani kuullut käyttävän ainuttakaan positiivista sanaa. Näin Rózsi-täti vastasi tiedotustilaisuudessa kecskemétiläisen opiskelijan kysymykseen: mitä pitäisi tehdä opiskelijan, joka ei ole päässyt tuetulle opiskelupaikalle, jos vanhemmat eivät voi maksaa lukukausimaksuja ja itse ei uskalla ottaa opintolainaa?

Ette tule ilahtumaan tästä vastauksestani, mutta tämän voin sanoa: opiskelkaa niin menestyksekkäästi, että pääsette valtion stipendiaatiksi. Ellei se onnistu, ettekä halua ottaa opintolainaa tai perheenne ei pysty tukemaan teitä, silloin opiskelkaa vuoden verran ja yrittäkää uudestaan. Parikymmentä vuotta sitten useimmat nuoret yrittivät valintakoetta kahdesti, kolmesti, neljästikin, niin pienet olivat opiskelijakiintiöt. Jos joku ei halua ottaa opintolainaa ja perhe on köyhä, silloin hänellä pitää olla sen verran kunnianhimoa, että yrittää itse päästä huipulle, kiivetä Himalajalle vaikka yhdellä jalalla. Se on sitä oikeaa mentaliteettia. Uskokaa pois, valtio ei pysty maksamaan koulutusta kaikille. Eikä sen kuulukaan maksaa.

Hiljaa mielessäni voisin jupista, että Rózsi-tädin jutuissa on tietty totuuden siemen. Unkarissa on ilmeisesti valintakokeet tulkittu vihatun sosialisminajan meiningiksi ja haluttu siirtyä siihen samaan herraskaiseen sentrooppalaiseen ajattelutapaan, joka Itävallassa on vallinnut: jokaisen ylioppilastutkinnon suorittaneen kuuluu saada kävellä sisään  yliopistoon opiskelemaan mitä haluaa, oli taipumuksia tai ei. (Eihän tämä systeemi oikeasti toimi Itävallassakaan, ei varsinkaan nyt, kun EU-kansalaisia on kohdeltava tasavertaisesti ja Saksan yliopistojen numerus clausuksiin mahtumattomat pyrkijät tukkisivat Itävallan yliopistot tykkänään, ellei käyttöön otettaisi jotain valintakokeen tapaista, jota ei kuitenkaan saa nimittää valintakokeeksi…) Mutta: on silti jotain eroa järkevällä opiskelijavalinnalla, johon kuuluu asiallinen korkeakoulusektorin tukeminen, ja minimaalisilla giljotiinikiintiöillä sekä tolkuttomilla säästötoimilla sen ”omakustanteisen korkeakoulujärjestelmän” nimeen, josta pääministeri on viime kuukausina houraillut.

Eihän tämä todellakaan ole ensimmäinen Orbánin hallituksen järjettömyys. Varánusz-blogisti luettelee Orbánin kaatumisen aineksia ja toteaa, että vanha resepti, tuttu jo vihatun Gyurcsányin hallituksen keittokirjasta, alkaa olla kasassa. TÁRKI-tutkimuslaitoksen mielipidetutkimuksen mukaan nykyinen Orbán II. on jo järjestelmänvaihdoksen jälkeisistä hallituksista vihatuin. ”Kommunisminvastaisuus” ei kelpaa enää ideologiseksi pönkäksi nykyiselle hallitukselle, kun se samalla kieltäytyy itsepintaisesti julkistamasta entisten aikojen salaisen poliisin agenttien nimilistoja, mitä oppositiopuolueet vaativat. (Ilmeisesti Fidesz-puolueen omissa riveissä on liikaa jo sosialismin aikoina ryvettyneitä takinkääntäjiä.) Uuden vaalilain vaatimaa äänestäjien rekisteröitymistä vastustaa 80% kansasta. Samaan aikaan, kun hallitusta lähellä oleville oligarkeille tulvii rahaa ovista ja ikkunoista, ja hallitus syytää miljardeja esimerkiksi uusiin jalkapallostadioneihin, itsekehukampanjoihin sekä Amerikkaan perustettavalle ”Friends of Hungary” –säätiölle, jonka tarkoitus on siis viritellä mertentakaisia mielialoja suopeammiksi, niin – samaan aikaan yliopistot sulkevat ovensa muutamaksi viikoksi keskitalvella, koska rakennusten lämmittämiseen ei ole rahaa, ja ”toivottomiksi” luokitelluille syöpäpotilaille ei enää kustanneta kalliita lääkkeitä. Viime päivien pakkasiin on kuollut jo useita kymmeniä köyhiä unkarilaisia, monet näistä omiin koteihinsa, kun ei ole ollut varaa lämmitykseen. (Hallitus on luvannut laskea kaasun hintaa. Tämä puolestaan tarkoittaa, huomautti unkarilainen kollegani kuivasti, että kohta kansainväliset kaasufirmat lähtevät Unkarista, kukaan ei huolla putkia, ja muutaman vuoden päästä ei putkesta tule kaasua enää isommallakaan rahalla.)

Ja siinä, missä keväällä tasavallan presidentti ja parlamentin lakiverstaan oma kyselemätön allekirjoituskone, ”Kansakunnan Kuulakärkikynä” Pál Schmitt menetti tohtorinarvonsa plagiaattiskandaalin jälkeen ja joutui eroamaan, viime viikkoina on lähtenyt liikkeelle aivan samalla tavalla, samoin hvg.hu-uutisportaalin toimesta, samanlainen plagiaattiskandaali. Keskushenkilönä on tällä kertaa Fidesz-puolueen pienen tukipuolueen, kristillisdemokraattisen KDNP:n johtaja Zsolt Semjén, jonka New Age -liikettä käsittelevä teologian tohtorinväitöskirja sisältää huonosti merkittyjä ja osaksi vähän hassusti käännettyjä osia yleistajuisista ensyklopedioista ja tietokirjoista. Tohtoroitumispaikka, katolinen Pázmány-yliopisto tosin ilmoittaa, että asia on loppuun käsitelty eikä anna aihetta lisätoimiin, mutta onnettomuudekseen Semjén meni jättämään jokseenkin saman tekstin myös sosiologian graduksi ELTE-yliopistoon, missä asiasta paljastui lisää omituisuuksia. Nyt ollaan jo siinä vaiheessa, että joukko ELTEn professoreja pitää opinnäytetyötä eettisesti hylättävänä, ja sosiaalinen media on jo viikkokaudet tulvinut erilaisia ”uusia, kristillisdemokraattisia” versioita kymmenestä käskystä ja etenkin siitä seitsemännestä.

Tämän hallituksen taloudellinen ja moraalinen selvitystila on siis jo aikaa ollut aivan ilmeinen. Mutta silti tarvittiin jotain räjäyttävää kipinää, ja nyt se näyttää löytyneen. Kuten suosikkini, Index-portaalin poliittisen satiirivideosarjan Riszpekt Ház ihanat poitsut asian ilmaisevat: Tuuli puhaltaa Őszödistä päin. (Tällä viitataan kuuluisaan ”Őszödin puheeseen”, joka aikoinaan kaatoi Gyurcsányin hallituksen: sisäpiirille tarkoitettu möläytys siitä, miten tässä ollaan koko ajan valehdeltu koko maalle, vuoti nauhoituksena julkisuuteen ja laukaisi kansan spontaanit raivonpurkaukset.) Orbán, joka itse vain muutama vuosi sitten pauhasi lukukausimaksuja vastaan, ja Rózsa Hoffmann, joka moneen kertaan on vakuutellut, että lukukausimaksuja ei tule, ovat jääneet kiinni aivan liian ilmeisestä valheesta.

Vaikea sanoa, tapahtuuko vieläkään mitään ratkaisevaa. Mutta jonkinlaista mielialojen muutosta on ilmassa. Ehkä tarvittiin nuoria ihmisiä, joilla on aikaa ja voimia lähteä kaduille ja jotka eivät vielä ole kaulaansa myöten kahden työpaikan eloonjäämistaisteluloukussa. Ehkä tarvittiin nuoria ihmisiä, joilla on tarpeeksi järkeä ja medialukutaitoa, että niille eivät riitä isänmaalliset juhlapuheet kansallisromanttisen kotkapatsaan vihkiäisissä. Joka tapauksessa pitkästä aikaa jotkut näyttävät tosissaan uskovan siihen, että jotain voisi olla tapahtumassa. Enää ei pelkästään valitella vaan viitataan jopa vuoden 1956 tapahtumiin: silloinkin opiskelijat lähtivät kaduille, ja silloinkin ”szegediläiset ottivat ensimmäisen askeleen”.

Joulun tienoillahan näitä myllerryksiä on ennenkin nähty. Kunpa nyt lähtisi jotain tapahtumaan, mutta ilman verenvuodatusta. Egyenlítő-blogissa ”Pistike” eli pikku-Tapsa kirjoittaa joulupukille, että tämän ei ehkä kannata tänä vuonna tulla Unkariin ollenkaan, täällä tapahtuu niin merkillisiä asioita.


Kielipuolet heimolaisemme

heinäkuu 11, 2012

Aivan äskettäin julkistettiin uusi Eurobarometer-tutkimus eurooppalaisten kielistä ja kielitaidosta. Edustavien otosten perusteella kaikissa EU-maissa tehdyt galluptutkimukset paljastavat kaikenlaista mukavaa, kuten että suomalaisista 70% katsoo osaavansa englantia ainakin sen verran että pystyy keskustelemaan, kaikkein parhaiten englantia osaavat ei-englanninkielisistä kansoista maltalaiset (89%), tanskalaiset ja ruotsalaiset (86%), mutta laajimmat kielitaidot on luxemburgilaisilla, joista 84% osaa äidinkielensä lisäksi vähintään kahta muuta kieltä. Kaikista eurooppalaisista keskimäärin vain (?) 46% ei osaa mitään muuta kieltä äidinkielensä lisäksi.

Itävalta-Unkari-akselilla tilanne, Eurobarometer-tutkimuksen kolmen eniten osatun kielen listan valossa, on aika mielenkiintoinen. Itävaltalaiset ovat kohentaneet englannintaitoaan huomattavasti sitten edellisen Eurobarometer-tutkimuksen (2006) ja ohittaneet ainakin englannintaidossa suomalaiset (saksalaisista puhumattakaan, jotka ovat jääneet kauas taakse): 73% sanoo pystyvänsä keskustelemaan englanniksi. Muita kieliä ei sitten niin ihmeesti osatakaan: 11% osaa ranskaa ja 9% italiaa. Unkarilaisten ennestäänkin kehnot kielitaidot taas ovat heikentyneet entisestään: melkein kaksi kolmasosaa unkarilaisista (65%) ei osaa mitään vierasta kieltä, mikä on koko EU:n heikoin tulos (suomalaisista ”vain” 25% ei pysty keskustelemaan millään muulla kuin äidinkielellään, ruotsalaisista yksikielisiä on vain 9% ja luxemburgilaisista vain 2%). Vaikka englanti on Unkarissa lopultakin ohittanut saksan eniten osattujen kielten listalla, sitä puhuu madjaareista edelleenkin vain 20%. Saksaa ilmoitti osaavansa 18%, ja kolmanneksi top three -listalle pääsi ranska, jota osaa unkarilaisista huikeat 3%.

(Mielenkiintoista muuten, että siinä missä koulujen pakkoruotsi ja pakkoiiri ovat kantaneet edes jonkinlaista hedelmää – Suomessa ruotsia puhuu 44%, irlantilaisista ilmoitti iiriä osaavansa 22% – Unkarin top three -listalla ei näy jälkeäkään siitä pakkovenäjästä, jota vuosina 1949–1989 koulunsa käyneet sukupolvet joutuivat vuosikausia jyystämään. Rinnastus ruotsiin ja iiriin tietenkin ontuu sikäli, että venäjä ei ole ollut unkarilaisille mikään perinteinen vähemmistö- eikä kontaktikieli, eikä se unkarilaisessa kulttuurissa ollut millään tavalla erityisesti läsnä ennen kuin sitä sosialismin aikaan ruvettiin sinne tuomaan, tunnetulla menestyksellä. Jos ei kontakteja Varsovan liiton miehitysjoukkoihin lasketa, ja kukapa niitä haluaisi laskea, niin keskiverto-kecskemétiläisen tilaisuudet päästä oikeasti käyttämään venäjän kieltä olivat luultavasti vielä vähäisemmät kuin keskiverto-pieksämäkeläisen chanssit päästä puhumaan ruotsia.)

Unkarilaiset ovat siis Euroopan kielitaidottominta kansaa ja jäävät vertailuissa jopa italialaisten ja brittien jälkeen. Kun taannoin postasin tämän Facebook-seinälleni, jouduin mielenkiintoisiin keskusteluihin unkarilaisten kollegojen kanssa. Joista muuten useimmat osaavat erinomaisesti useita vieraita kieliä. (Olen myös Itävallassa toisinaan törmännyt saksankielisiin itävaltalaisiin, joilla on se käsitys, että unkarilaiset ovat varsinaisia kielihirmuja, koska heidän omassa tuttavapiirissään on unkarilaisia, joilla on huomiotaherättävän hyvät ja laajat kielitaidot. Selvästikään tasan eivät käy onnen lahjat.) Kaikki kyllä myönsivät, että vieraiden kielten osaaminen on Unkarissa heikoissa kantimissa, mutta samaan hengenvetoon monet halusivat vähän suhteellistaa tätä surkeaa tutkimustulosta. Käydäänpä nämä kootut selitykset läpi.

Ensimmäiseksi on tietenkin muistettava, että monissa EU-maissa eniten osattujen kielten listalla komeilee kansalliskielen läheinen sukukieli. (Tähän tilastovääristymään viittasi myös HVG-viikkolehti pikku-uutisessaan, muuta reaktiota en ole vielä Unkarin lehdistössä huomannut.) Slovakeista 47% puhuu tšekkiä, sloveeneista 61% osaa kroaattia, tanskalaisista 13% ruotsia ja portugalilaisista 10% espanjaa, mikä ei tietenkään ole paljon kummoisempi suoritus kuin se klassinen ”suomee ja savvoo, hilijoo ja kovvoo”. Samainen lista kuitenkin paljastaa, että pelkkä sukulaisuus ei riitä. Vaikka yhteinen pohja huimasti helpottaakin kielen oppimista, silti tarvitaan jonkinlaista altistusta ja motivaatiota. Kuvaavaa kielten arvovaltasuhteille on, että vaikka melkein puolet slovakeista osaa tšekkiä, tšekeistä taas slovakkia ilmoitti osaavansa vain 16%; Ruotsissa tanska (tai norja) ei mahtunut top three -listalle (englannin ja saksan jälkeen ruotsalaisten kolmanneksi paras kieli on ranska, jota osaa 9%), ei myöskään Suomessa viro (vaikka virolaisista 21% ilmoitti osaavansa suomea).

Toinen aivan aiheellinen huomautus: Unkari on hyvin homogeeninen maa, etnisiä unkarilaisia on pitkästi yli 90% ja niistä lopuistakin (esimerkiksi romani- ja slovakkivähemmistöistä) suuri osa puhuu unkaria vahvimpana tai ainoana kielenään. Monissa muissa maissa taas kielitaitoprosentteja kasvattavat maahanmuuttajat tai vanhat vähemmistöt, jotka puhuvat maan kansalliskieltä vieraana kielenä tai, jos pitävät maan kansalliskieltä äidinkielenään, ovat maininneet vieraana kielenä osaavansa omaa perintökieltään. Esimerkiksi Espanjan tilastossa eniten osattuja vieraita kieliä ovat englannin jälkeen espanja (siis esimerkiksi katalaanien ja baskien tai maahanmuuttajien puhumana vieraana kielenä) ja katalaani (vahva vähemmistökieli ja sitä paitsi läheistä sukua espanjalle, joten monet espanjan- ja muunkinkieliset ovat sitä oppineet). Saksan listalla kolmantena kielenä on saksa, Britannian listalla toisena englanti. Ja kun brittien parhaiten hallitsemaa vierasta kieltä ranskaa puhuu vain 19% kansasta, aivan selvää on, että britit ovat välttyneet joutumasta yksikielisyystilaston kärkeen vain sen ansiosta, että vähemmistöjen ja maahanmuuttajien lukuisat perintökielet toimivat yhä kielitaitovarannon kasvattajina, eli melkoinen osa briteistä puhuu englannin ohella esimerkiksi punjabia, karibiankreolia tai kantoninkiinaa.

Kolmanneksi voi tietenkin kyseenalaistaa koko tutkimusmenettelyn. Kielitaitoprosentit perustuvat gallup-haastateltujen omaan arvioon, ja käsitys siitä, millainen kielitaito riittää keskustelun ylläpitämiseen, voi eri maissa ja eri kulttuureissa olla aivan erilainen. Muistan kaukaa takavuosilta yhden Suomessa toimineen Goethe-instituutin saksanopettajan huokauksen: hänellä oli ollut Välimeren maista oppilaita, jotka osasivat viisi sanaa saksaa ja halusivat keskustella politiikasta, suomalaiset taas eivät suostu avaamaan suutaan jos pelkäävät, että nyt tulee väärä artikkeli. Ilmeisesti Unkarin kielenopetus on onnistunut kommunikaatiovalmiuksien kehittämisessä vielä kehnommin kuin Suomen, eli niitäkään kieliä, joita periaatteessa on koulussa opittu, ei uskalleta puhua.

Mutta ongelman ydintähän nämä selitykset eivät poista: suomalaiset osaavat englantia paljon paremmin ja sen lisäksi saksaa yhtä hyvin kuin unkarilaiset, vaikka nämä kielet ovat suomalaisille vähintäänkin yhtä kaukaisia. Jokin Unkarin kielenopetuspolitiikassa on siis pahasti pielessä. Perinteinen syntipukki on tietenkin sosialisminaikainen pakkovenäjä, jota kukaan ei halunnut oppia mutta joka neljän vuosikymmenen ajan vei tunteja ja resursseja muilta kieliltä. Lisäksi englanti ja saksa ovat olleet jonkinlaisessa kilpailuasetelmassa ja edelleenkin usein sulkevat toisensa pois. Tyypillistä on, että koulujakäyneet unkarilaiset osaavat joko englantia tai saksaa, eivät molempia. Ja tiedän unkarilaisia kollegoja, jotka nykyään ovat totisissa vaikeuksissa, kun pelkällä saksalla ei pärjääkään kansainvälisissä tiedekuvioissa, toisin kuin heille opintiensä alussa uskoteltiin.

Jo aiemmin, presidentti János Áderin kehnon englannintaidon pähkäilyn yhteydessä, tulin kertoneeksi omat kokemusperäiset vaikutelmani unkarilaisten kielitaidosta: ne unkarilaiset, jotka oikeasti osaavat kieliä, ovat joko oleskelleet pitempään ulkomailla, käyneet jotain poikkeuksellisen tasokasta eliitti- tai kielikoulua tai muuten oikein erikseen opiskelleet kieltä, esimerkiksi vanhempien koulun oheen kustantamilla yksityistunneilla. Tavallisesta unkarilaiskoulusta ei näytä kunnon kielitaitoa irtoavan, ja edelleenkin on ihan mahdollista, että yliopistollisen loppututkinnon suorittanut ihminen on lukenut kaikki kurssikirjansakin unkarilaisina käännöksinä eikä osaa kunnolla yhtään vierasta kieltä. (Pari suomalaiskollegaani joutui taannoin Unkarissa autokolariin ja sen jälkeen sairaalaan yhden matkustajan vammoja hoidattamaan. He olivat aika järkyttyneitä, kun sairaalan lääkärin kanssa ei pystynyt keskustelemaan ei saksaksi eikä englanniksi.)

Jokin siis on unkarilaisten koulujen kielenopetuksessa vialla. En itse ole tämän alan asiantuntija enkä tiedä, mitä Unkarin koulujen sisällä tapahtuu, mutta yksi ilmeinen selitys on tullut monesti esille keskusteluissa unkarilaisten tuttujen kanssa: kehnosti koulutetut ja epäpätevät opettajat. (Ja tähän on heti lisättävä, että ihan varmasti Unkarissa niin kuin kaikkialla muuallakin on taitavia ja työhönsä sitoutuneita opettajia. Kysymys on järjestelmästä kokonaisuutena.)

Vanhempi polvi (esimerkiksi Amerikassa Unkarin asioista kirjoitteleva Eva S. Balogh loistavassa blogissaan) muistaa vielä, mitä tapahtui 1940-luvun lopulla, kun pakkovenäjä tuotiin kouluihin: venäjän opettajiksi uudelleenkoulutettiin hätäpikaa esimerkiksi saksan tai ranskan opettajia, kun mokomia lännen imperialistikieliä ei enää koulujen ohjelmassa tarvittu ainakaan entisiä määriä. Sama toistui toisin päin neljäkymmentä vuotta myöhemmin: entiset vihatun bolševikkimolotuksen opettajat pantiin uudelleenkoulutukseen, ja he joutuivat opettamaan englantia tai saksaa samalla kun itse opiskelivat sitä. Tarinat ”opettajasta, joka on vain lukukappaleen tai parin verran oppilaitaan edellä” kuulostavat uskomattomilta, mutta olen kuullut niitä monen monituiselta ns. varmalta taholta. Tällaisella pohjalla toimiva kielenopetus ei tietenkään voi olla muuta kuin tekstien, sanojen ja kirjan sääntöjen ulkoa opettelemista, mistään autenttisten kommunikaatiotilanteiden harjoittelemisesta ei voi olla puhettakaan.

Tätä järjettömyyttä ei voi muuten ymmärtää, kuin että päättäjätasolla on täytynyt vallita jokin yleinen tietämättömyys tai piittaamattomuus siitä, mitä kielten oppiminen tai opiskelu oikein tarkoittaa – mitenkään muuten ei voi selittää sitä, että kielenopettajiksi pannaan ihmisiä, jotka eivät kunnolla kieltä osaa. Varmaan näin vallitsikin: entisten aikojen herraspäättäjät olivat joka tapauksessa oppineet saksaa, ranskaa ja englantia kotiopettajalta tai hienostokouluissa eivätkä osanneet ajatella asiaa koko kansan koulujärjestelmän näkökulmasta, sosialismin aikaiset päättäjät (ainakin näiden ensimmäinen polvi) taas olivat paitsi ideologian sokaisemia ja kahlehtimia myös itse usein aika heikosti koulutettuja. Ehkä unkarilaisilla on myös kielten suhteen ollut jonkinlainen suurvaltaitsetunto: vanhassa Unkarin kuningaskunnassa, ensimmäiseen maailmansotaan asti, he olivat johtava kansakunta, jonka kieltä slaavien, romanialaisten ja saksalaisten oli opittava, jos tuumasivat tulla toimeen. Tietenkin entisessä monikansallisessa Unkarissa monet osasivat muita kieliä: rahvaan parissa oli usein jonkinlaista arjen monikielisyyttä, kun lähistöllä asuvien toisheimoisten kanssa oli jotenkin pystyttävä hoitamaan käytännön asioita, herrasväki taas tietenkin opetteli läntisiä sivistyskieliä sekä ennen muuta latinaa, joka Unkarissa oli hallinto- ja virkakieli 1800-luvulle asti. Kansallisromantiikan tuoksinassa tämä puoli sitten pääsi jollakin tavalla unohtumaan unkarin kielen ja (ah, nyyh, uhanalaisen) unkarilaisuuden vaalimisen tieltä.

Tähän soppaan on vielä lisättävä se autoritaarisuuden perinne, joka Sentroopan koulu- ja opetusjärjestelmää yleensäkin tuntuu leimaavan. Asiat ovat näin siksi, että minä sanon, että ne ovat näin. Tämä perinne tuntuu edelleenkin voivan hyvin Unkarin opetushallinnossa, ainakin päätellen monista opetusasiain valtiosihteeri Rózsa Hoffmannin neronleimauksista. Kenties järkyttävin esimerkki nähtiin viime kesänä, kun Hoffmannin johdolla valmisteltu kielenopetusstrategia julkistettiin. Kas näin:

”… edullista on valita ensimmäiseksi vieraaksi kieleksi jokin muu kuin englanti, didaktisista syistä. Englannin opiskelun alussa saavutetut, nopeat ja näyttävät tulokset voivat synnyttää oppijoissa sen harhaluulon, että vieraan kielen oppiminen on näin yksinkertaista. […] tarkoituksenmukaista on valita sellainen kieli, jonka rakenteinen kieliopillinen järjestelmä on yksiselitteisesti kuvattavissa ja jonka oppiminen merkitsee tasaisesti jakautuvaa rasitusta (esimerkiksi romaaniset kielet).”

Kielessä on siis oltava riittävästi morfologiaa, sanojen taivuttamista, jota on opeteltava jo alusta alkaen, että ylipäätään voitaisiin jotain tuottaa ja ymmärtää. Tausta-ajatuksena on selvästikin, että kielen oppiminen on sääntöjen opettelua, jossa ensin opetellaan kielen pienemmät rakennuspalikat – sanat ja niiden osaset – ja sitten edetään isompiin. Ja ilmeisesti on myös olemassa sellaisia kieliä, joiden säännöstö on jotenkin selkeämmin rakentunut ja ”yksiselitteisesti kuvattavissa” (mitä ihmettä tämä sitten tarkoittaakin), siis kieliä, jotka ovat jotenkin sisäisesti loogisempia, niin että niiden sääntöpohjainen opettelu on jotenkin järkeenkäyvempää kuin esimerkiksi englannin. Haiskahtaa siltä mytologialta, jota esimerkiksi ranskalaisessa perinteessä on vaalittu: ranska on kielistä loogisin. Ja yllätys yllätys, Rózsa Hoffmann on taustaltaan ranskan kielen opettaja.

Niin kuin monet tuohtuneet unkarilaiset kielenopetuksen ja kielitieteen asiantuntijat huomauttivat (esimerkiksi László Kálmán nyest.hu-kielitiedeportaalin artikkelissa), Hoffmannin neronleimauksella ei ole minkäänlaista järkevää kielitieteellistä tai kielididaktista perustaa. Mihin ihmeeseen perustuu esimerkiksi se ajatus, että helppouden ja onnistumisen kokemukset olisivat jotenkin haitallisia oppimiselle? (Tiettävästi tutkimustulokset viittaavat lähinnä päinvastaiseen.) Siitä huolimatta olen sittemminkin törmännyt tähän samaan ajatukseen – esimerkiksi eräässä taannoisessa konferenssissa, jossa puolestaan unkarilainen saksan kielen opettaja esitti samat perusteet tällä kertaa saksan puolesta. Ei missään nimessä ensin englantia, koska se on liian helppoa eikä opeta pääsemään käsiksi kielen logiikkaan!

(Tuon kyseisen konferenssiesitelmän jälkeen minun oli pakko pitää melko kiukkuinen puheenvuoro: vaikka olenkin englanti ensiksi -kielenopetuspolitiikan onneton uhri, kuten arvoisa yleisö äskeisestä saksankielisestä esitelmästäni varmaankin kuuli, uskallan olla eri mieltä siitä, että vieraiden kielten oppimisjärjestys olisi loppupelissä kovin olennaista – tärkeämpää on, miten ja milllä menetelmillä kieliä opetetaan ja onko sen ensimmäisen vieraan kielen jälkeen seuraaville muille riittävästi aikaa ja voimavaroja. Puheeni tuntui jäävän kärpäsen surinaksi faaraon korvissa.)

Ei siis näytä hyvältä unkarilaisten kielitaidon tulevaisuuskaan – paitsi niille, jotka lähtevät ulkomaille. Sekä yksityisille kielenopettajille ja kielikouluille.

Itävaltalaisten kielitaidon kysymyksiin palaan toivottavasti vielä tuonnempana. Lupsakkaa kesää, rakkaat lukijat!