Muiston mahdottomuudesta

1 kesäkuun, 2020

Nimi Trianon on tässä blogissa joskus ennenkin ollut esillä. Versailles’n palatsin puiston laidalla entisen Trianonin kylän mailla sijaitseva kuuluisa palatsi, jossa asustivat useat Ranskan hallitsijat, oli myös se paikka, jossa allekirjoitettiin rauhansopimus Unkarin ja ensimmäisen maailmansodan voittajavaltioiden välillä. Unkarilaisille nimi Trianon merkitsee yhä kansallista katastrofia: kun rajat määrättiin vastaamaan suurin piirtein marras-joulukuussa 1918 tulitauon aikaan vallinneita rintamalinjoja, niiden ulkopuolelle jäi kaksi kolmasosaa historiallisen Unkarin kuningaskunnan alueista ja yksi kolmasosa etnisistä unkarilaisista. Näin syntyivät naapurimaiden suuret unkarilaisvähemmistöt, jotka sen jälkeen ovat uusissa kotimaissaan joutuneet kokemaan monenlaisia sortotoimia. Ja ensi torstaina 4.6.2020 tämän häpeärauhan allekirjoittamisesta tulee kuluneeksi sata vuotta.

Trianonin rauhansopimuksen allekirjoittaminen oli sodan päätyttyä viivästynyt Unkarin sekavien olojen takia. Viimeinen Habsburg-hallitsija, kuningas-keisari Kaarle oli syrjäytetty mutta kieltäytynyt virallisesti luopumasta kruunusta, Unkarissa ns. asterivallankumouksen valtaan nostama Károlyin porvarillis-edistysmielinen hallitus ei saanut oloja järjestykseen ja joutui väistymään lyhytikäisen ”Neuvostotasavallan(Tanácsköztársaság) tieltä. Keväällä 1919 syttyi, yhtenä ensimmäisen maailmansodan aseellisista jälkiselvittelyistä, Unkarin ja Romanian välille sota, jossa Neuvostotasavalta lopulta kukistui; Romanian joukot valtasivat suuren osan Unkaria, pääkaupunkia myöten, ja väistyivät vasta kun voittajavaltojen siunauksella amiraali Horthy ratsasti pääkaupunkiin ja nousi tosiasialliseksi valtionpäämieheksi.

Faktat olivat kuitenkin selvillä jo paljon ennen kuin Unkarin edustajat joulukuussa 1919 kutsuttiin virallisesti rauhanneuvotteluihin. Syyskuussa 1919 oli sodanjälkeisen uuden Itävallan asema lyöty lukkoon Saint-Germainin rauhansopimuksessa. Tämä sopimus määräsi ns. Deutsch-Westungarnin eli vanhan Unkarin kuningaskunnan läntisimmän, enimmäkseen saksankielisen reuna-alueen Itävallalle (missä uusi maakunta sai nimekseen Burgenland). Se myös määritti Itävallan rajanaapuriksi upouuden valtion nimeltä Tšekkoslovakia, jota sodan aikana maanpaossa elävät tšekkiaktivistit kuten Tomáš Masaryk olivat ajaneet; tähän valtioon siis kuuluisivat sekä Itävallan entiset Böömi ja Määri että Unkarin kuningaskuntaan kuulunut Slovakia.

”Ei! Ei! Ei koskaan!” (samoin kuin Mindent vissza! ‘Kaikki takaisin!’) oli unkarilaisten Trianonin vastustajien tärkeimpiä iskulauseita.

Unkarissa Trianonin rauhaan jouduttiin alistumaan, mutta sitä ei hyväksytty. Horthyn Unkari harrasti toiseen maailmansotaan saakka vertauskuvallista sapelinkalistelua ja revisionistista muistopolitiikkaa, jossa ”uskottiin yhden Unkarin ylösnousemukseen”, ja jotakin samantapaista yrittää myös Orbánin hallitus: ylirajaisen kansakunnan aatetta (ja pinnan alla kaunaa roistomaisia naapureita kohtaan) vaalitaan, vaikka ajatus oikeista rajansiirroista EU- ja Nato-kumppanusten kesken on kaikkea muuta kuin realistinen. Tälle on myös kansan laaja tuki. Viime kesänä Nato-maissa järjestetyssä mielipidekyselyssä kaksi kolmasosaa unkarilaisista (suhteessa Nato-maiden suurin osuus, Kreikan ja Bulgarian edellä) oli sitä mieltä, että ”jotkin naapurimaidemme osat kuuluvat oikeasti meille”.

Virallista suruun, kansalliseen tragediaan ja kaunaan keskittyvää muistopolitiikkaa kuitenkin arvostellaan ainakin kriittisen älymystön kuplissa. Budapestin ydinkeskustaan nousevasta tai paremminkin laskeutuvasta muistomerkistä, kaivannosta, jonka seinämiin on kaiverrettu entisen Suur-Unkarin paikannimet, olen jo aiemmin kirjoittanut. Slovakianunkarilaisessa Új Szó -lehdessä aiheeseen palaa historiantutkija László Szarka, jonka mielestä muistomerkki ikuistaa ”yksikielistä unelmaa monikielisestä valtakunnasta”.

A Nemzeti Összetartozás Emlékhelye (Fotók: Steindl Imre Program, Facebook)
Kaivantoon laskeutuvan luiskan päässä on Unkarin jakoa symboloiva seitsemäksi osaksi lohkottu möhkäle, jonka keskellä palaa ikuinen tuli. Kuva Imre Steindl -ohjelman (Budapestin hallinto-ydinkeskustan uusi kaavoitus) Facebook-sivulta.

Entinen Unkarin kuningaskunta oli muuttoliikkeiden sekoittelema kansojen ja kielten mosaiikki, jossa vielä 1800-luvun puolessavälissä etnisiä unkarilaisia oli alle puolet väestöstä. Vuoden 1867 jälkeisessä kaksoismonarkian Unkari-puoliskossa tätä moninaisuutta yritettiin muokata länsimaisen kansallisvaltioihanteen mukaiseksi. Apua vähemmistöjen unkarilaistamiseen odotettiin modernisaatiolta ja unkarinkieliseksi muovattavalta kaupunkikulttuurilta sekä ennen kaikkea koulujärjestelmältä. Kouluissa vähemmistökielten asemaa heikennettiin koko 1800-luvun loppupuolen ajan, ja tämän kehityksen huipensi vuoden 1907 lex Apponyi, silloisen opetusministerin mukaan nimetty laki, jonka mukaan kaikkien kansakoululaisten oli ensimmäisen neljän kouluvuoden kuluessa opittava kirjoittamaan, lukemaan ja laskemaan unkariksi. Trianonin myötä tilanne muuttui täysin. Tynkä-Unkarissa kielivähemmistöjen osuus on kutistunut mitättömäksi, vuonna 2011 tunnustettuihin etnisiin vähemmistöihin kuuluvista vain neljäsosa, alle 150 000, ilmoitti äidinkielekseen jonkin muun kuin unkarin. Tämä uusi yksikielinen Unkari, näin Szarka väittää, ei selvästikään osaa käsitellä monikielistä perintöään.

Uuden muistokaivannon seinämiin on kaiverrettu ne 12 537 paikannimeä, jotka vuonna 1913 kirjattiin silloisen Unkarin kuningaskunnan viralliseen paikannimiluetteloon – virallisessa unkarinkielisessä muodossa. Tämä virallinen paikannimiluettelo kuvasti karkean assimiloivaa kansallisuuspolitiikkaa, ja sitä vastustivat jo jotkut tuonaikaiset unkarilaiset tutkijat ja poliitikot. Unkarilaisen historiantutkijan Pál Engelin mukaan noin 2500 paikannimeä tässä listassa oli unkarilaistettu täysin harhaanjohtavasti ja väärin: näillä uusilla unkarilaisnimillä ei ollut mitään paikallista historiaa, niitä ei ollut koskaan käytetty, myös koska näillä seuduilla ei koskaan ollut asunut mainittavampaa unkarinkielistä väestöä. Nimien pakkounkarilaistaminen oli alkanut jo aiemmin. Niinpä – kirjoittaa Szarka – esimerkiksi 400 vuoden ajan Kutti (Kúty) -nimellä tunnetusta Länsi-Slovakian pitäjästä tuli vuonna 1898 kansanetymologisesti Jókút ‘Hyväkaivo’, ja tämä hihasta ravistettu nimi on käytössä Unkarissa ilmestyvissä unkarinkielisissä julkaisuissa vielä nykyäänkin. Nämä aiheettomasti unkarilaistetut nimet saattavat vielä nykyäänkin harhateille unkarinkielisen GPS:n varassa eksyileviä unkarilaisia turisteja – ja nyt ne on hakattu kiveen Trianonin muistoksi.

Kun nyt Trianonia muistellaan, sietäisi muistaa, että Unkarin jaon ja sitä seuranneiden kansallisten kaunojen, sorto- ja kostotoimien syynä oli myös entisen Unkarin kuningaskunnan pakkounkarilaistamispolitiikka. Tästä samasta aiheesta kirjoittaa filosofi ja tunnettu esseisti Gáspár Miklós Tamás, unkarilaisille vain TGM (alun perin Élet és Irodalom -lehdessä ilmestynyt juttu löytyy myös Civilhetes-sivustolta). TGM, itse taustaltaan Transilvanian unkarilaisia, on työlästynyt siihen historiasivistymättömyyteen, jonka vallassa unkarilaiset nyt tuntuvat haikailevan takaisin jotain koskaan-olematonta kansallisesti yhtenäistä Suur-Unkaria. Hänen kirjoituksensa on otsikoitu ”Miksi meidän ei pidä kirjoittaa Trianonista”.

Trianonin rauha kosketti unkarilaisten lisäksi ainakin kahdeksaa muuta kansakuntaa, muistuttaa TGM. Silti Unkarissa jopa älymystökin, syvistä riveistä puhumattakaan, katselee Trianonia pelkästään Unkaria ja unkarilaisia kohdanneena katastrofina. Esimerkiksi entisen Unkarin romanialaisvähemmistöjen ja niiden poliittisen liikehdinnän historiasta on kirjoitettu hyviä, perusteellisia teoksia, jotka ovat saatavilla myös unkariksi, mutta niitä ei lue kukaan. Unkarin älymystö ei kysy, miksi romanialaiset halusivat eroon ensin unkarilaisten hallitsemasta Transilvaniasta, sitten Transilvanian kanssa yhdistetystä Suur-Unkarista. Ei tunneta Transilvanian romanialaisten Horean ja Cloşcan talonpoikaiskapinan (1784) taustoja eikä Baanaatin romanialaisen Aurel C. Popovicin vuonna 1906 julkaisemaa manifestia Die Vereinigten Staaten von Groß-Österreich, jossa hahmotellaan yhtenäistä, keskitetysti hallittua monikansallista Itävaltaa. Ei kysytä, miksi nykyisessä Itävallassa Unkarin ja slaavilaisalueiden ”menetystä” ei nähdä suurena kansallisena tragediana. Unkarin älymystö keskustelee Trianonista lukematta Tomáš Masarykia, Tšekkoslovakian ”isää”, tai Romanian kenties suurinta historiantutkijaa Nicolae Iorgaa, aikoinaan merkittäviä eurooppalaisia ajattelijoita, joiden teoksia on saatavissa myös useilla maailmankielillä. Trianon nähdään pelkästään Unkariin kohdistuneen kansainvälisen ”valtapelin” lopputuloksena, suurvaltojen ja kenties ylikansallisten salaliittojen (niin, ne koukkunokkaiset Siionin viisaat…) tuotteena, unohtaen, että tässä ”valtapelissä” olivat innolla mukana myös kaikki Unkarin naapurikansakunnat.

Ylipäätään, jyrisee TGM, entisiä aikoja haikaileva Unkari on unohtanut todellisen Kaksoismonarkian perinnön. Nykyaikaisia kansallisvaltioita moderneine yksikielisine identiteetteineen heijastetaan anakronistisesti entisaikaan, ja samalla unohtuu tämän entisajan todellinen monikielisyys sekä se paljolti saksankielinen yhtenäiskulttuuri, jonka piirissä eurooppalainen älymystö Hampurista Belgradiin ja Zürichistä Czernowitziin (nyk. Ukrainan Tšernivtsi) eli ja työskenteli. Yksi olennainen osatekijä tässä on sekin, että saksan kieltä ei enää osata; TGM kuittailee myrkyllisesti nuoremmista kollegoistaan, jotka siteeraavat Karl Krausia ”englanninkielisestä alkutekstistä” ja puhuvat ”Uolter Bendžäministä” (saksalaisfilosofi Walter Benjamin).

Näillä eväillä Trianonista ei edes kannata keskustella, tiivistää TGM:

Trianon on meille kipeä asia, sillä menetimme jotakin, mitä emme tunne, mitä emme rakasta emmekä osaa kaivata. Kun kerran tämä tuntemisen ja rakastamisen työ, jonkin sellaisen parissa, mikä on aivan erilaista kuin meidän nykyinen elämämme ja siitä nousevat ennakkoluulomme tai uskottelemamme taustatiedot, ei vielä ole edes alkanut, on parempi, kun emme sano Trianonista yhtään mitään, vain tunnustamme, että emme ole arvollisia emmekä kelvollisia siitä lörpöttelemään.

Oli miten oli, ensi torstaina myös Budapest pysähtyy muistelemaan Trianonin tragediaa. Aikoinaan, sata vuotta sitten, Unkarissa kirkkojen kellot soivat, mustat suruliput vedettiin salkoon, kaupat ja koulut suljettiin, ja liikenne pysäytettiin kymmeneksi minuutiksi. Nyt ylipormestari Gergely Karácsony on ilmoittanut, että Budapestin julkinen liikenne pysähtyy torstaina kello 16:30 minuutin ajaksi ja myös yksityisautoilijoita, jalankulkijoita ja pyöräilijöitä kehotetaan pysähtymään kansallisen muistohetken viettoon.

Oppositiopoliitikko Karácsonyn muistopoliittinen tempaus ei välttämättä ihastuta politiikan kumpaakaan laitaa. Orbánin hallitukseen kriittisesti suhtautuvat näkevät tässä hieman ylipinnistellyn yrityksen vakuutella omaa isänmaallisuutta. Hallituksen äänitorvet taas eivät usko Karácsonyn tarkoitusperien vilpittömyyteen vaan nälvivät ”pelkästä markkinointitempusta”. Fidesz-puolueen tiedottajan István Hollikin mukaan ”pormestari ja hänen poliittiset liittolaisensa ovat jo lukemattomat kerrat osoittaneet, että rajantakaisten unkarilaisten kohtalo ei heitä liikuta”. Vastoin kaikkia kauniita toiveita tästäkään Trianonin muistelutapahtumasta ei taida tulla tilaisuutta, joka toisi unkarilaiset yhteen ja lähemmäksi toisiaan, vaan taas yksi tilaisuus syventää koko Unkarin poliittista kahtiajakoa.


Trianonin pitkä varjo

8 kesäkuun, 2019

Olen täällä ennenkin kirjoittanut Transilvaniasta, nykyiseen Romaniaan kuuluvasta maakunnasta, jolla on Unkarille huikea kulttuuri- ja symbolipoliittinen merkitys. Siellä asustaa suuri unkarilaisvähemmistö, jota emä-Unkarin vallanpitäjät nykyään tukevat monin tavoin – ja saavat vastapalvelukseksi ylivoimaisesti suurimman osan äänistä vaaleissa, joissa Unkarin kansalaisuuden saaneet ulkounkarilaiset saavat äänestää. Myös Orbánin lähipiireissä on useita emämaahan muuttaneita romanianunkarilaisia, esimerkiksi näkyvillä kulttuuripoliittisilla paikoilla: tässä blogissa ovat esillä olleet muun muassa entinen kulttuuriasiain valtiosihteeri Géza Szőcs ja nykyinen Petőfi-kirjallisuusmuseon johtaja Szilárd Demeter. Tämä Orbánin hallituksen nojaaminen ”romanialaisiin” on usein aiheuttanut kitkeriä kommentteja opposition piireissä ja kiristänyt emämaan ja rajantakaisten unkarilaisten välejä. Omassa mediakuplassani Romanian unkarilaisista kirjoitellaan usein hieman happameen sävyyn. Nyt on kuitenkin tapahtunut jotakin, mikä on nostattanut Unkarin kriittisessäkin mediassa melkoisen kansallisen pöyristelyn.

Úzvölgye (romaniaksi Valea Uzului) on vanhastaan roomalaiskatolisten unkarilaisten asuttama mutta viime vuosikymmenten mittaan autioksi jäänyt kylä Transilvanian (Székelymaan) vuorilla, Hargitan läänin itärajalla. Sen seuduilla käytiin ensimmäisessä maailmansodassa rajuja taisteluja, ja tämän yhteydessä kylään perustettiin sotilashautausmaa, jonne haudattiin lähinnä unkarilaisia mutta myös itävaltalaisia vainajia. Myös toisen maailmansodan taisteluissa kaatuneita on sittemmin haudattu samaan kalmistoon. Sosialistisen järjestelmän kaaduttua Unkarin hallitus on tukenut hautausmaan kunnostamista ja sitä hoitavia paikallisia unkarilaisia vapaaehtoisia, on pystytetty ristejä ja muistomerkkejä ja säännöllisesti järjestetty sankarivainajien muistotilaisuuksia.

Uzvolgye_2007_megemlekezes.jpg

Veteraaneja, katolista papistoa ja paikallisia aktivisteja Úzvölgyen sotilashautausmaalla järjestetyssä tilaisuudessa vuonna 2007. Kuva unkarilaisesta Wikipediasta.

Romanian paikallishallinnossa hautausmaa kuuluisi – kertoo tapahtumista uutisoinut 444.hu-sivusto – väestöltään enimmäkseen unkarilaiseen Csíkszentmártonin (rom. Sânmartin) kuntaan. Viime aikoina kuitenkin lääninrajan toisella puolella, siis entisen Unkarin ulkopuolella Bacaun (Bákó) läänissä sijaitsevan, väestöltään enimmäkseen romanialaisen Dărmăneştin (unk. Dormánfalva) kunnan hallinto on alkanut omia hautausmaata. Romanialaiset ovat paaluttaneet osan hautausmaasta itselleen ja pystyttäneet sinne romanialaisten sankarivainajien muistomerkkejä – unkarilaiset taas väittävät, että romanialaisia ei edes ole sinne haudattu. Paikalliset unkarilaiset ovat käyneet oikeustaistelua saadakseen romanialaisten muistomerkkien rakennusluvat kumotuksi, ja toukokuun 17:nneksi suunnitellun romanialaisten muistomerkkien vihkiäisjuhlan he onnistuivat mielenilmauksellaan estämään.

Viime torstaina sitten tilanne kärjistyi, kun romanialaisten muistomerkkien vihkimistä yritettiin toisen kerran. ”Hiljaisen rukouksen” merkeissä protestoimassa paikalla oli muutamia satoja unkarilaisia aktivisteja, myös romanianunkarilaisten RMDSZ-puolueen edustajia. Romanialaisia saapui paikalle toista tuhatta, joukossa samoin poliitikkoja mutta myös – unkarilaisten selontekojen mukaan – jalkapallohuligaanin oloista ja tukevia rohkaisuryyppyjä nauttinutta väkeä. Nämä kävivät unkarilaisten kimppuun, heittelivät kivillä ja löivät kepeillä (vakavia ruumiinvammoja ei ilmeisesti saanut kukaan), tunkeutuivat hautausmaalle ja vandalisoivat unkarilaisia hautoja. Erityistä närkästystä on herättänyt se, että paikalla olleet romanialaiset poliisit eivät puuttuneet asiaan.

uzvölgyi_temető.jpeg

MTI:n kuva (Nándor Veres): Székelymaan ja Unkarin lippuja kantavat aktivistit seisovat hautausmaan portilla. (Huomiota herättää myös oranssinvärinen sateenvarjo. Oranssi on Fidesz-puolueen väri, ja näkyisikö sateenvarjon reunassa myös Fidekszen logo?) Portti on ns. székelykapu, paikallisen talonpoikaisarkkitehtuurin ja kulttuurin symboli; myöhemmin sen mursivat hautausmaalle rynnivät romanialaiset vandaalit.

Tapahtumien johdosta on nyt nousemassa kunnon ulkopoliittinen konflikti. RMDSZ vaatii Romanian sisäministeriä eroamaan, koska maan viranomaiset eivät pysty suojelemaan omia kansalaisia väkivallalta tai paikallishallinnon lainvastaisilta toimilta – mutta asiaa mutkistaa se, että RMDSZ:n johdon takana seisoo aina sen läheinen yhteistyökumppani, Unkarin hallituskoalitio. Romanian ulkoministeri on varoittanut unkarilaista kollegaansa lietsomasta mielenkiihkoa ja puuttumasta Romanian sisäiseen tilanteeseen. Unkarin ulkoministeri puolestaan kutsui Romanian lähettilään puhutteluun – mutta tämä, ilmeisesti Bukarestista saamiensa ohjeiden mukaisesti, kieltäytyi tulemasta, mikä on melkoisen harvinainen veto.

Unkarin ja Romanian suhteet eivät viime aikoina ole olleet erityisen huonot, mutta niiden pohjalla kytee aivan riittävästi vanhoja kaunoja. Poliittisen ja sotahistorian lisäksi kuvioon kuuluu uskonnollinen konflikti – unkarilaiset ovat perinteisesti roomalaiskatolisia tai protestantteja, romanialaiset ortodokseja – ja tämä nousi pintaan paavi Fransiskuksen äskettäin vieraillessa Romaniassa, missä Transilvanian Csíksomlyóssa helluntaina järjestettävä pyhiinvaellustapahtuma on unkarinkielisten katolilaisten merkittävin uskonnollinen tilaisuus.

On tavallaan sangen ymmärrettävää, että Romanian hallituksen pinnaa kiristää Orbánin miesten huseeraaminen Romanian puolella (alkaen Tusványosin kesätapahtumasta, missä Orbán on viime vuosina pitänyt tärkeimmät linjapuheensa), RMDSZ:n avoin tukeminen ja revansistisen kansalliskiihkon rohkaiseminen. Valitettavasti vain kahjonationalismia ja haittaisänmaallisuutta on Sentroopassa runsain mitoin muuallakin kuin Unkarissa. Entisen Unkarin kuningaskunnan päähänpotkitut vähemmistöt ovat 1900-luvun mittaan useampaan otteeseen päässeet kostamaan kokemansa loukkaukset paikallisille unkarilaisille, sodankäynnin ja diktatorisen hallinnon ansiosta myös väkivaltaisesti, ja näitä haavoja osataan repiä auki molemmilla puolilla. Myös Úzvölgyen konfliktin alullepanijat näyttäisivät löytyvän romanialaiselta puolelta.

Myös päinvastaisella ilmansuunnalla Unkarin hyvät naapuruussuhteet ovat koetuksella. Ulkopoliittisesta kärhämästä Slovenian kanssa – Mladina-lehden julkaiseman Orbán-pilapiirroksen johdosta – kirjoitin pari kuukautta sitten, ja nyt on tässä kiistassa nähty uusi kierros. Trianonin rauhansopimuksen 99-vuotispäivän johdosta Unkarin pääministerin kanslian Twitter-tili ”About Hungary” julkaisi vanhan propagandakuvan, jossa vihollisten ahneet kädet repivät Unkarista isoja palasia itselleen.

trianon_twiit.jpg

Sloveniassa kuvasta hermostuttiin oikein näyttävästi. Maan ulkoministeriön mukaan tämä kuva, jossa vihjataan Slovenian riistäneen Unkarilta alueita, ei ”edistä Euroopan Unionin arvojen vahvistumista eikä hyviä naapuruussuhteita”. Pääministeri Marjan Šarecin mielestä kuva oli kuin Slovenian sydämeen pistetty veitsi, presidentti Borut Pahor taas lausui ymmärtävänsä tuomitsevat arviot tämmöisten kuvien julkaisemisesta, joilla ”tuetaan aluevaatimuksia toisia maita kohtaan”. Tämähän on siinä mielessä hieman erikoinen juttu, että Trianonin rauhanteon aikaan Sloveniaa ei vielä ollut olemassakaan poliittisena tekijänä, joka olisi voinut ”riistää” alueita itselleen. Slovenian unkarilaisvähemmistö on myös varsin pieni, sen asema on vähemmistölainsäädännöllisesti ainakin paperilla suorastaan ihanteellisen hyvin turvattu, eikä sen kohtelu ole varsinkaan viime aikoina ollut minkäänlaisten konfliktien aiheena – aivan toisin kuin Slovakian, Romanian tai Ukrainan unkarilaisten, joiden asemasta on viime vuosiin asti käyty monenlaista poliittista kädenvääntöä.

Samaan aikaan Orbán yrittää ryömiä takaisin EU:n maltillisten päättäjien piireihin. Konservatiivinen kansanpuolueryhmä EPP:hän jäädytti eurovaalien alla Fidesz-puolueen jäsenyyden, minkä Unkarin valtion media esitti kansalle muodossa ”ne halusivat heittää meidät ulos, mutta mepäs siirryttiin itse syrjään”. Kun äärioikeiston odotettu eurojytky sitten kuivuikin kokoon eivätkä Salvini ja muut Orbánin aateveljet näytä saavan europarlamenttiin uutta voimakasta äärioikeistoryhmää kasaan, Orbán yrittää korjata virhearviointinsa ja lausuu jo kansliaministerinsä suulla, että ”EPP:n olisi hyvä pitää meidät joukoissaan”. Mutta miten tähän sopii se, että samaan aikaan on koeteltava Euroopan rauhanprojektin kestävyyttä kaivelemalla vanhaa sotakirvestä taas esiin?

Trianonin rauhansopimus tai paremminkin rauhandiktaatti oli voittajavaltioiden kosto. Sitä toki motivoi Unkarin siihenastisten hallitusten ylimielinen vähemmistöpolitiikka ja se merkillinen ylemmyydentuntoinen nationalismi, jolla Unkarin yläluokassa on ollut pitkät perinteet. Mutta loukkausten ja sorron kostaminen uusilla loukkauksilla ja uudella sorrolla ei taida koskaan olla oikein hyvä idea. Unkarissa ja sen naapurimaissa Trianon on varjostanut koko 1900-lukua, eikä tämä varjo näytä vieläkään väistyvän. Paremminkin näyttää siltä, että sitä oikein manaamalla manataan takaisin, ja Unkarissa tästä voi olla vielä ikäviä seurauksia, kun ”kansallismielisen” vaalikarjan miellyttämiseksi harrastettu revansismilla mehustelu törmää sekä EU:n asettamiin poliittisiin rajoihin että – kuten Úzvölgyessä nähtiin – naapurien vastaavanlaiseen ja vastaavantapaisista syistä harrastettuun kansalliskahjoiluun.


Liberaaleja taiteita ja jurismia: CEU-jupakka jatkuu

31 maaliskuun, 2017

(Liberal arts and legalese: the CEU affair continues)

Budapestin Central European Universityn, kansan suussa ”Soros-yliopistona” tunnetun kansainvälisen eliitti-instituution ympärillä jatkuu kohina. Kuten viimeksi kirjoitin, Unkari on tuhoamassa CEU:n toimintaedellytykset erityisen lainmuutoksen avulla, jonka motiiveja ei ihmeemmin vaivauduta peittelemään: kyseessä on hyökkäys György Sorosin säätiötä ja sen avoimen yhteiskunnan rakentamista tukevia toimintoja vastaan.

Kansainvälinen solidaarisuuskampanja on jo käynnissä, on Facebook-sivua ja adressia, ja useat yliopistolaitokset ynnä muut, Unkarin Tiedeakatemiaa myöten, ovat julistaneet seisovansa CEU:n rinnalla. Yhdysvaltain ulkoministeriökin on julkisesti ilmaissut huolensa. Vain opiskelijaedustajistojen kansallinen kattojärjestö HÖOK ei toistaiseksi asetu CEU:n tueksi vaan päinvastoin lausunnoi johtajansa Tibor Gulyásin suulla jotain sekavaa siitä, että hallituksen toimet ovat aiheellisia, koska ulkomaisten yliopistojen toiminnan säätelyä ja rahoitusta pitää nyt selvittää. (Kuten asiasta uutisoinut HVG muistuttaa, Gulyás on aiemmin toiminut EU-varoilla pyöritetyn Új Nemzedék (Uusi sukupolvi) -tutkimuskeskuksen palveluksessa, joka oli taannoin otsikoissa hävitettyään kyseisten EU-varojen käyttöä koskevat kuitit, virallisen selityksen mukaan ne olivat toimiston vesivahingossa kastuneet pilalle. Asian poliisitutkinta on, yllätys, lopetettu.)

Kaiken muun kohun seassa myös käännöskukkasten poimijoilla on ollut riemun hetkensä. Nimittäin pääministerin kansliaministeri János Lázár ilmoitti eilisessä hallituksen tiedotustilaisuudessa, että nyt on näköjään käynnissä jonkinlainen hysterian nostatus. Kysymyshän on kuulkaas vain siitä, että tutkitaan, noudattavatko ulkomaiset oppilaitokset sääntöjä ja Unkarin lakia, ei todellakaan mistään ideologisesta vainosta. Nimittäin: lukuisista ulkomaalaisista ja kansainvälisistä oppilaitoksista vain ”itseään liberaaliksi nimittävä” McDaniel College täyttää vaatimukset eikä anna aihetta mihinkään vastatoimiin. Näin Lázár, Index-uutissivuston mukaan:

“Luulenpa, että jos hallituksella olisi ongelmia kenen hyvänsä suhteen, niin se ei antaisi symbolisen liberaalin yliopiston toimia rauhassa.”

Jiihaa! ”Liberaali” toki on Unkarin nykyisten vallanpitäjien kielessä melkeinpä samanlainen yleishaukkumasana kuin ”fasisti” Neuvostoliitossa tai nyky-Venäjälläkin. Mutta McDaniel College on ”liberaali” vain siinä mielessä, että sen oppiainekokonaisuuksien joukosta löytyy ”liberal arts”. Mikä puolestaan ei millään tavalla liity poliittiseen liberalismiin, mitä sillä sitten milloinkin tarkoitetaankaan. Artes liberales on antiikin ajoista saakka tarkoittanut niitä vapaan kansalaisen tarvitsemia taitoja, jotka eivät suoranaisesti liity minkään ammatin harjoittamiseen: kieliä, puhetaitoa ynnä muuta yleissivistävää. Nykyään englanninkielisessä maailmassa liberal arts kattaa erilaisia yhdistelmiä humanistis-yhteiskuntatieteellisistä ja joskus luonnontieteellisistäkin opinnoista. Vaan mistäpä János Lázár tämän tietäisi. Käännöskukkasharrastajien Facebook-ryhmässä joku koiranleuka jo arvelee, että seuraavaksi Unkarin hallitus ottaa tähtäimeen kirjakauppaketju Librin tai Libero-vaipat, ellei peräti hyökkää Liberiaan.

Lainmuutosesityksen piti tulla käsittelyyn ensi keskiviikkona, mutta 444.hu-sivusto kertoo kuulleensa ministeriötä lähellä olevista lähteistä, että asia otetaan poikkeusmenettelyllä esille jo maanantaina. Fidesz-puolueen parlamenttienemmistön ansiosta homma näyttäisi sitten olevan silkkaa pässinlihaa, ellei ihmettä tapahdu ja presidentti János Áder, tähän mennessä Fidesz-puolueen uskollinen soturi, jostain oudosta syystä jätä lakia allekirjoittamatta.

Ja koska tänään on perjantai, jolloin pääministeri Orbán antaa perinteisen ns. radiohaastattelun, kansa on myös saanut kuulla, miksi “lex CEU” on nyt niin tärkeä. Näin raportoi Unkarin radion ykköskanavan ohjelmasta sen verkkosivu (jolta myös koko lähetys on niiden kuunneltavissa, jotka eivät saa ihottumaa Orbánin piukeankoleasta äänestä):

Unkari on semmoinen maa, joka tukee tiedettä mutta ei siedä petkutusta, korosti Viktor Orbán Keski-Euroopan yliopiston (CEU) yhteydessä. Petos on petos, kuka sen sitten tekeekin. Nyt on tehty tutkimus ja todettu, että useat yliopistot toimivat sääntöjen vastaisesti, niiden joukossa myös György Sorosin [!] yliopisto, pääministeri lausui.

Unkarissa toimiva unkarilainen yliopisto antaa diplomin, sitä vastoin on yksi yliopisto, joka antaa kaksi: semmoisen, joka pätee Unkarissa, ja semmoisen, joka pätee Amerikassa. Tämä ei ole reilua muita Unkarin yliopistoja kohtaan, Viktor Orbán kuvaili tutkimuksen taustaa.

Kysymykseen, tuleeko Keski-Euroopan yliopisto toimimaan myös tulevaisuudessa, Viktor Orbán vastasi: tämä riippuu Amerikan ja Unkarin hallitusten välisistä neuvotteluista ja sopimuksista.

Että sillä lailla. Aika monissa tästä näkemissäni kommenteissa toistuu kauhistunut toteamus, että Viktor Orbán näyttää etääntyvän reaalimaailmasta omaan todellisuuteensa pelottavaa vauhtia. Sanaa ”petos” on toisteltu sekä Origo-sivuston uutisessa muutama päivä sitten, kun koko tämä mellakka käynnistyi, että sittemmin useampien hallituksen puhetorvien suulla. Mutta silti tuntuu vaikealta näin tavallisen yliopistoihmisen tajuta, mikä ihme tässä on petosta tai petkutusta (csalás). Yliopistot pyörittävät tutkinto-ohjelmia ja antavat niistä opiskelijoilleen todistuksia ja diplomeja. ”Petkutusta” tässä voi olla ymmärtääkseni vain se, että opetus ei olisikaan pätevää, alan vaatimuksia vastaavaa ja asianmukaisen laadukasta. Ja tämän ratkaisevat kansalliset ja kansainväliset akkreditointielimet, kunkin alan yleisten ammatillisten ja eettisten kriteerien mukaan. Jos yliopisto haluaa jakaa diplomeja Yhdysvalloissa, Unkarissa tai Indonesiassa, sen opetuksen on vastattava Yhdysvaltain, Unkarin tai Indonesian virallisen akkreditaatioelimen kriteerejä ja laatuvaatimuksia. (CEU on hakenut ohjelmilleen akkreditaatiot sekä Yhdysvalloissa että Unkarissa.) Asiantuntijat puhuvat, poliitikot eivät sisältökysymyksiin puutu. Näin yksinkertaista sen luulisi olevan.

Mutta tuossa tämän perjantaiaamun puheessa oli muutakin jännittävää, jota samoin on Unkarin oppositiomediassa jo järkyttynein äänenpainoin ruodittu. Nimittäin: Orbánin mielestä Strasbourgin tuomioistuin, siis Euroopan ihmisoikeustuomioistuin pitäisi ”reformoida”. Se nimittäin nykyisellään mahdollistaa ”maahanmuuttobisneksen” pyörittämisen. Esimerkkinä tästä Orbán mainitsi äskettäisen kahden bangladeshiläisen turvapaikanhakijan tapauksen. Strasbourgin tuomioistuin oli päättänyt, että Unkari oli menetellyt väärin pidättäessään miehet, ja tuominnut Unkarin maksamaan mm. miesten asiaa ajaneelle järjestölle oikeudenkäyntikulut. Tämä merkitsi Orbánin mielestä, että kyseinen järjestö – ah, nuo roistomaiset kansalaisjärjestöt! – oli ”tehnyt voittoa meidän kustannuksellamme” eli pyörittänyt ”migranttibisnestä”, josta pitäisi tehdä loppu.

Siis hetkinen. Lienee varsin normaali asia, että oikeudenkäyntikulut korvaa se, joka oikeudenkäynnin häviää. Tämä ei ole mitään bisnestä vaan aivan normaalia länsimaista oikeuskäytäntöä. Orbánin pitäisi olla koulutukseltaan juristi – mutta nykyisessä toimessaanhan hän ei ole juristi vaan ennen kaikkea häikäilemätön populisti.

Palataanpa kuitenkin vielä lex CEU:hun. Se on nimittäin innostanut ja inspiroinut aivan yllättävällä taholla. Romanian entinen skandaalinkäryinen pääministeri, yhä kansanedustajana istuva Victor Ponta on innoissaan ilmoittanut laativansa ja jättävänsä Romanian parlamentille samantapaisen lakiehdotuksen, joka tiukentaisi ulkomaisten yliopistojen toimintaedellytyksiä maassa. Nythän, kuinka ollakaan, Orbánin Unkari on tähän asti innolla ollut hämmentämässä Romanian unkarilaisalueiden poliittista ja kulttuurielämää, ja tähän toimintaan on kuulunut myös kahden Romaniassa toimivan yksityisen unkarinkielisen yliopiston rahoittaminen, Transilvaniassa toimivan Sapientia-yliopiston sekä Unkarin rajan pinnassa Nagyváradissa (Oradea) toimivan Partiumin kristillisen yliopiston. Kummankaan näistä toiminta ei perustu minkäänlaiseen Romanian ja Unkarin kesken solmittuun sopimukseen.

Hupsista.