Teilattujen miesten muisto

Tervehdys taas pitkästä aikaa, kaikki, joita historia huvittaa!

Naputtelen tätä työkeikalla Romaniassa, Cluj-Napocan eli Kolozsvárin eli Klausenburgin kaupungissa, joka on vanhan unkarilaisen Transilvanian perinteisiä keskuksia. Kaupungissa on yliopisto, jonka vuonna 1581 perusti jesuiittakollegion muodossa István (Ştefan) Báthory, Transilvanian ruhtinas ja Puola-Liettuan hallitsija, jonka valtakuntaan kuului myös silloisesta Liivinmaasta suuri osa, liiviläisine ja etelävirolaisine alamaisineen. Monenkirjavien vaiheiden jälkeen, toimittuaan useilla kielillä ja nimillä, yliopisto kantaa nykyään romanialaisen bakteriologin ja mikrobiologian uranuurtajan Victor Babeşin sekä transilvanianunkarilaisten matemaatikkojen, isä ja poika Bolyain nimiä. Babeş-Bolyai-yliopistossa suomen kielen opetus täyttää nyt 50 vuotta, mutta nyt ei pitänyt kirjoittaa siitä vaan vähän kaukaisemmista historian kipupisteistä.

Yksi kaupungin pääkaduista, jolla myös yliopiston filologinen tiedekunta sijaitsee, on nimeltään Strada Horea, ja majapaikastani kävelen sinne Strada Crişan -nimistä katua pitkin. Tämä pani selvittelemään, mitä oikein tekivätkään Horea, Cloşca ja Crişan (unkarilaisissa lähteissä toisinaan unkarilaisittain Hóra, Kloska ja Krizsán, romanian kielen nykyinen latinalaiskirjaiminen oikeinkirjoitushan syntyi vasta myöhemmin), joiden epämääräisesti muistelin olleen talonpoikaiskapinan johtajia joskus kauan sitten ja myöhemmin romanialaisten kunnioittamia kansallissankareita, Jaakko Ilkan romanialaisia vastineita. Olin mielessäni sijoittanut tämän tarinan en välttämättä samaan aikaan mutta kuitenkin jotenkin samaan lokeroon György Dózsan, Unkarin suuren talonpoikaiskapinajohtajan kanssa. Hieman hämmennyin, kun tajusin, että Horean, Cloşcan ja Crişanin tarina ei kuulunutkaan keskiajalle (niin kuin Englannissa Wat Tylerin kapina) tai 1500-luvulle, niin kuin Dózsan kapina, Saksassa uskonpuhdistuksen tiimellyksessä puhjenneet talonpoikaiskapinat tai Suomen nuijasota. Unkarilaisessa historiankirjoituksessa näistä tapahtumista käytetään nimeä 1784-es erdélyi parasztfelkelés, vuoden 1784 Transilvanian talonpoikien kansannousu.

1700-luvun loppupuolella Transilvaniassa kuten muuallakin vanhan Unkarin kuningaskunnan alueella maanomistusolot olivat (kuten vielä pitkään myöhemminkin) synkeän feodaaliset. Turpeeseen sidottujen, kartanonherran mielivallan alla elävien talonpoikien elämä oli Transilvaniassa erityisen rankkaa siksikin (näin arvelee Tamás M. Tarján populaarihistoriallisella Rubicon-sivustolla), että karummalla, vuoristoisemmalla seudulla maatalous tuotti vähemmän, aateliset tilanherrat olivat keskimäärin köyhempiä ja ”joutuivat” siksi rasittamaan talonpoikiaan ankarammalla verotuksella ja taksvärkillä. Kapinan ydinalueilla näistä talonpojista suurin osa oli etnisiä romanialaisia, maanomistaja-aatelisto taas unkarilaista. 1770-luvun alussa talonpoikien verotaakka syrjäisillä Érchegység/Metaliferi-vuorilla vielä koveni kaksinkertaiseksi, kun paljastui, että useita vuorten ja metsien kätköissä piileksiviä kyliä oli siihen asti jäänyt asianmukaisesti merkitsemättä veroluetteloihin.

Kapinan kolme johtohahmoa olivat jo vuosien ajan yrittäneet viedä kansan valituksia tiedoksi korkeammille tahoille. Horea (oikealta nimeltään Vasile Ursu Nicola, taitava kirvesmies ja lukutaitoinen, mikä tuon ajan rahvaanmiehille oli harvinaista) oli jopa käynyt ”kuninkaissa” eli Wienissä asti kertomassa keisari Joosef II:lle kansan ahdingosta, turhaan. Sitten vuonna 1784 keisarilta tuli määräys värvätä Transilvanian rajavartiojoukkoihin lisää miehiä. Talonpojat innostuivat tästä mahdollisuudesta päästä irti herrojensa työ- ja vero-orjuudesta ja tungeksivat värväytymään, paikalliset virkamiehet taas eivät tykänneet Wienin keskushallinnon määräilystä vaan vitkuttelivat värväysprosessia, mikä sai talonpojat tulkitsemaan, että unkarilaiset herrat yrittävät tukkia heiltä tämänkin tien helpompaan elämään. Puhkesi kapina, johon armeija ei aluksi halunnut puuttua, mikä sai mellakoivat talonpojat uskomaan, että keisari on heidän puolellaan paikallisia herroja vastaan.

Syksystä 1784 seuraavaan syksyyn kestäneessä kapinassa Horean ja kumppanien joukot tuhosivat toistasataa enimmäkseen unkarilaisten asuttamaa kylää tai taajamaa ja surmasivat jopa neljätuhatta ihmistä, aikalaiskertomusten mukaan ”armahtamatta edes sikiötä äitinsä vatsassa”. Kapinallisia sai taisteluissa surmansa ainakin toistatuhatta, ja kun armeija lopulta oli kukistanut vastarinnan, johtajat tuomittiin kuolemaan. Crişan ehti vartijoiden silmän välttäessä hirttäytyä selliinsä, mutta Horea ja Cloşca teilattiin julkisesti, siis surmattiin näyttävästi ruhjomalla suurella ns. teilipyörällä (kammottava keskiaikainen kuolemanrangaistuksen muoto, joka – niin uskomattomalta kuin se tuntuukin – oli esimerkiksi Saksassa virallisesti käytössä jopa 1800-luvulle asti).

Karmeasta tapahtumasarjasta ovat jälkipolvet nostaneet esiin erilaisia kertomuksia. Romanialaisessa kansallisessa historiankirjoituksessa Horeasta, Cloşcasta ja Crişanista on ollut helppo tehdä kansakunnan marttyyreja, jotka taistelivat unkarilaisia sortajia vastaan romanialaisuuden puolesta. Tuossa yllä linkittämässäni Rubicon-portaalin artikkelissa Tamás M. Tarján taas pyrkii laimentamaan konfliktin etnistä puolta nostaen pääsyyksi köyhyyden ja yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden, joka nyt sattumalta osui nimenomaan etnisiin romanialaisiin ja sai nämä nousemaan aseisiin. Kapinallisten vihollisia olivat ”herrat”, jotka joskus saattoivat olla myös Transilvanian saksalaisia tai jopa romanialaisia. (Ilmeisesti joillakin alueilla kapinallisten joukkoihin liittyi myös etnisiä unkarilaisia.) Tarján muistuttaa myös, että kapinan kukistamiseen liitettiin valheellista nationalistista kertomusta: koska Habsburg-imperiumiin alun perin itsenäisenä yksikkönä liitetyn Transilvanian hallintosysteemi oli mutkikas ja Wien kaukana, kesti aikansa, ennen kuin armeija ryhtyi tehokkaasti kukistamaan kapinaa, ja tätä on tulkittu unkarilais-nationalistisesta näkökulmasta niinkin, että ”keisari antoi romanialaisten tappaa unkarilaisia”, mikä siis ei pitänyt paikkaansa.

Silti Horean, Cloşcan ja Crişanin kapinalla oli myös ”kansallinen” puolensa. Transilvanian perinteisessä hallintojärjestelmässä ”kolme vapaata kansaa” olivat unkarilaiset, keskiajalla maahan muuttaneet saksilaiset sekä unkaria puhuvat mutta itsenäistä identiteettiään eräänlaisena vapaana soturikastina vaalivat székelyt. Romanialaisia eli ”valakkeja” (unk. oláh), talonpoikia ja vuorten lammaspaimenia, ei tunnustettu kansaksi ollenkaan (ja unkarilais-nationalistisen historiankirjoituksen mukaan he olivatkin myöhempiä tulokkaita). Heidän ortodoksista kirkkoaan siedettiin, mutta sillä ei ollut virallista asemaa. Unkarilaisen Wikipedian artikkeli, joka näköjään nojaa Hegyesin ja Marczalin Transilvanian historiaan (Erdély története, 2002), maalaa kuvan jo pitkään muhineesta etnisestä konfliktista.

Turkkilaisvallan väistyessä Kaakkois-Euroopasta ja vapautuvien alueiden rajoja järjesteltäessä Habsburg-imperiumi ja Venäjä olivat sopineet, että Bessarabian, Moldovan ja Valakian ruhtinaskunnista – karkeasti sanoen nykyisen Romanian koillisista ja eteläisistä ”reunoista”, jotka käännetyn c-kirjaimen muodossa ympäröivät Transilvaniaa – muodostettaisiin oma valtionsa. Tämä nykyisen Romanian syntyyn johtanut idea levisi Transilvanian etnisten romanialaisten pariin, apunaan Venäjän sympatiaa nauttiva ortodoksinen kirkko: kehittyvää romanialaisuusaatetta levittivät myös ortodoksipapit. Tietenkään kansallisuutta tai etnisyyttä ei 1700-luvulla ymmärretty aivan samalla tavalla kuin nykyään. Uskonto oli siinä, niin kuin monesti myöhemminkin meidän aikoihimme asti, keskeinen osa, ei niinkään henkilökohtainen maailmankatsomusvalinta kuin tärkein kriteeri johonkin ryhmään kuulumiselle. Aikalaiskertomuksen mukaan Horean, Cloşcan ja Crişanin joukot uhkasivat seivästää tai mestata ”kaikki, jotka eivät siirtyneet yhdistymättömään uskoon (disunita religio) ja pukeutuneet valakkien vaatteisiin”. (Disunita religio kuvaa ortodoksikirkkoa uniaattikirkkojen vastakohtana, siis mm. Länsi-Ukrainassa ja historiallisen Unkarin itäosissa toimivien kirkkokuntien, jotka itäiset menonsa ja perinteensä säilyttäen liittyivät roomalais-katoliseen kirkkoon.)

Horealla, Cloşcalla ja Crişanilla on nykyään nimikkokatunsa lukuisissa Romanian kaupungeissa, ja etnis-kielellis-yhteiskunnallisia konflikteja on Transilvaniassa riittänyt meidän päiviimme saakka. (Yksi hentoinen jälkikaiku, tai muistutus pinnan alla yhä muhivista katkeruuksista, hyppäsi silmääni hotellihuoneen teeveeuutisista. Paikallinen unkarinkielinen tv-kanava kertoi, miten joku ministeri oli lehdistötilaisuudessa vastannut unkarilaisen toimittajan kysymykseen unkariksi. Tästä oli romanialais-kansallismielisissä piireissä noussut julkista naputusta, mikä tv-uutistoimittajan mukaan ilmensi naurettavaa ”allergiaa unkarin kieltä kohtaan.”) Konfliktien historiasta voi sitten aina halutessaan nostaa esiin ja korostaa milloin mitäkin puolta. Minulle Transilvanian talonpoikaiskapinan historiaan tutustuminen oli ennen kaikkea muistutus siitä, millaisia aukkoja tiedoista voi löytyä myös keskivertosuomalaista enemmän Unkarin historiaa harrastaneelta ihmiseltä – joka on muodostanut käsityksensä sen pohjalta, mitä unkarilaisten ja unkarinkielisten linssien läpi näkyy.

Advertisement

Uusi Moskova?

Pakko vielä jatkaa eilisen juttuni johdosta.

Kirjallisuus- ja kulttuuriviskaali Szilárd Demeterin käsittämätön kirjoitelma, jossa Eurooppaa verrattiin kansojen kaasukammioon, György Sorosia Hitleriin, jota ”liber-arjalaiset” palvovat führerinään, ja ”meitä” (siis ”kansallismielisiä” puolalaisia ja unkarilaisia) nimitettiin ”uusiksi juutalaisiksi”, nostatti semmoisen pahennuksen kansainvälistä mediaa ja Israelin lähettilästä myöten, että Demeter poisti kirjoituksensa verkosta ja sulki koko Facebook-tilinsä. Magyar Nemzet -lehdessä hän myöntää, että kaasukammiovertauksella tuli tahtomattaan loukanneeksi uhrien muistoa, ja lupasi vastedes välttää moista. Muuten hän ei varsinaisesti pyytänyt anteeksi eikä varsinkaan perunut sanomaansa.

Jupakan ikävänä sivutuotteena on myös noussut perin ikävänsävyistä keskustelua ”romanialaisista” eli niistä lukuisista ulkounkarilaisista, joita Orbánin hallinto on nostanut näkyvään asemaan kulttuuripolitiikassa. Ukrainan Taka-Karpatiassa (sieltä on kotoisin teatteripaaviksi ylennetty Attila Vidnyánszky) tai erityisesti Romaniassa kasvaneilla unkarilaisilla on historiallisessa lähimuistissa diktatuuri, joka oli kovempi kuin Kádárin Unkarin varsin lepsut meiningit ja joka ennen kaikkea nimenomaisesti sorti ja syrji etnisiä unkarilaisia ja näiden kansallistunnetta. Varmaan siksi näiltä alueilta löytyy kulttuuriväkeä, joka on innoissaan päästessään tekemään Orbánin Unkarin avoimesti etnonationalistista kulttuuripolitiikkaa. Emä-Unkarissa tämä nostattaa melkoista kitkeryyttä, myös niissä, joita harmittavat Orbánin hallituksen ulkounkarilaisille avokätisesti syytämät tuet. Ja siksi nytkin on älymystönkin foorumeilla jouduttu muistuttelemaan, että Orbánin transilvanianunkarilaisten renkien haukkuminen ”romanialaisiksi” – samalla kun lukemattomat Transilvaniassa syntyneet unkarilaiset tieteen- ja taiteentekijät kyselemättä omitaan osaksi Unkarin kulttuuria – ei ole oikein eikä kaunista.

Mutta palataan asiaan. Varsinainen sanomahan tuossa Demeterin jutussa oli, että paha Brysseli, jossa ilkeä György Soros määräilee, ei muuta kuin sortaa Euroopan kansoja, haluaa hävittää niiden kulttuurit, perinteet ja identiteetit ja asuttaa Euroopan täyteen vihamielisillä muukalaisilla. Ja ne, jotka vastustavat tätä, eli ennen muuta uljaat ja vapautta rakastavat unkarilaiset ja puolalaiset, halutaan heittää ulos Euroopasta, samasta Euroopasta, jonka arvoja ja oikeuksia he ovat viimeiseen veripisaraan puolustaneet milloin Turkin sulttaanin armeijaa, milloin neuvostopanssareita vastaan.

Tänään näin sitten somekuplassani parikin kommenttia, joissa todellakin kajahti järjen ääni. Nimittäin: miksi ihmeessä (a) EU, (b) Unkarin oppositio ei yritä tosissaan vastustaa ja kumota näitä ilmeisiä valheita? Miksi kukaan ei väännä rautalangasta, niin että tuppukylienkin kansa ymmärtää, että mikään näistä ei pidä paikkaansa? Että ”Brysseli” ei ole pakottamassa EU-maita ottamaan vastaan valtavia maahanmuuttajajoukkoja? Että Unkaria ja Puolaa ei olla heittämässä ulos unionista? Että oikeusvaltio ei tarkoita sitä, että poikia ei enää saa sanoa pojiksi ja tyttöjä tytöiksi, koska sukupuolia pitää virallisesti olla 72, vaan sitä, että hallitus ja pääministerin kaverit eivät saa kääriä maan ja EU:n veronmaksajien rahoja liiveihinsä, että lakeja pitää noudattaa ja että oikeusistuimien pitää olla puolueettomia? Tietenkin hallituksen ylivalta perinteisestä mediasta, yhdessä feodalismin ja sosialismin myrkyllisen perinnön kanssa, vaikeuttaa näiden viestien välittämistä pustan peräkorpeen ihmisille, jotka eivät osaa kieliä tai lue lehtiä. Mutta eikö sen pitäisi olla hidaste, ei este?

Hilpein somelöytöni tänään oli kuitenkin Árpád W. Tótan Facebookiin postaama sarkastinen murjaisu, jossa tehdään selvää siitä tietyissä piireissä suositusta älyttömästä vertailusta, että Brysseli on uusi Moskova ja EU yhtä paha kuin Neuvostoliitto aikoinaan. Kas näin:

En ole enää lapsi, mutta olen ollut lapsi aikoinani, vieläpä sosialistisen maailmanjärjestyksen varjossa. Siksi ymmärrän täsmälleen, mitä Viktor Orbán tarkoittaa verratessaan Euroopan unionia Neuvostoliittoon.

Muistan, miten nelivuotiaana jo tavailin tekstejä jättiläismäisistä julisteista: Pysäytetään Moskova! Lähetetään viesti Moskovaan! Ei anneta Brežnevin nauraa viimeisenä! Ulkovalta yritti silloinkin pakottaa meitä tahtoonsa, ja vain unkarilaisten urheuden ansiota on, että se ei onnistunut.

Kun olin jo peruskoulussa, neuvostoliittolaiset rupesivat vaatimaan oikeusvaltioperiaatteen noudattamista. Syyttivät meitä vähemmistöjen syrjinnästä, lobbasivat Soros-järjestöjen puolesta, jankuttivat lehdistön vapaudesta ja vapaista vaaleista ja vielä jostakin ”korruptiostakin”. Unkarin kommunistipuolue alkoi silloin postittaa konsultaatiokaavakkeita, ja isä antoi minun piirtää siihen rasteja siihen kohtaan, missä luki että alas Varsovan liitto. Sitten tuli lisää julisteita, kadut olivat täynnä kännipäisen Brežnevin kuvia, ja kaikkia nauratti, kun venäläiset nyrpistelivät nenäänsä.

Sitten Gorbatšov vielä yritti kovistella, vaatia monipuoluejärjestelmää ja riippumattomia oikeusistuimia, soperteli kaikenlaista sananvapaudesta sun muusta, uhkasi lopuksi vielä pistää kaasuhanat kiinni, jos ei Unkarin kommunistipuolue luovu yksinvallastaan. Kádár ei ollut moksiskaan, sanoi vain, että tuommoinen kiristys ei käy päinsä tai muuten me kumotaan veto-oikeudellamme koko SEVin budjetti, ja kuinkas sitten suu pannaan. Siitäkös Neuvostoliitto säikähti ja pötki pakoon, ja jos ei ole pysähtynyt niin pötkii vieläkin!

Muiston mahdottomuudesta

Nimi Trianon on tässä blogissa joskus ennenkin ollut esillä. Versailles’n palatsin puiston laidalla entisen Trianonin kylän mailla sijaitseva kuuluisa palatsi, jossa asustivat useat Ranskan hallitsijat, oli myös se paikka, jossa allekirjoitettiin rauhansopimus Unkarin ja ensimmäisen maailmansodan voittajavaltioiden välillä. Unkarilaisille nimi Trianon merkitsee yhä kansallista katastrofia: kun rajat määrättiin vastaamaan suurin piirtein marras-joulukuussa 1918 tulitauon aikaan vallinneita rintamalinjoja, niiden ulkopuolelle jäi kaksi kolmasosaa historiallisen Unkarin kuningaskunnan alueista ja yksi kolmasosa etnisistä unkarilaisista. Näin syntyivät naapurimaiden suuret unkarilaisvähemmistöt, jotka sen jälkeen ovat uusissa kotimaissaan joutuneet kokemaan monenlaisia sortotoimia. Ja ensi torstaina 4.6.2020 tämän häpeärauhan allekirjoittamisesta tulee kuluneeksi sata vuotta.

Trianonin rauhansopimuksen allekirjoittaminen oli sodan päätyttyä viivästynyt Unkarin sekavien olojen takia. Viimeinen Habsburg-hallitsija, kuningas-keisari Kaarle oli syrjäytetty mutta kieltäytynyt virallisesti luopumasta kruunusta, Unkarissa ns. asterivallankumouksen valtaan nostama Károlyin porvarillis-edistysmielinen hallitus ei saanut oloja järjestykseen ja joutui väistymään lyhytikäisen ”Neuvostotasavallan” (Tanácsköztársaság) tieltä. Keväällä 1919 syttyi, yhtenä ensimmäisen maailmansodan aseellisista jälkiselvittelyistä, Unkarin ja Romanian välille sota, jossa Neuvostotasavalta lopulta kukistui; Romanian joukot valtasivat suuren osan Unkaria, pääkaupunkia myöten, ja väistyivät vasta kun voittajavaltojen siunauksella amiraali Horthy ratsasti pääkaupunkiin ja nousi tosiasialliseksi valtionpäämieheksi.

Faktat olivat kuitenkin selvillä jo paljon ennen kuin Unkarin edustajat joulukuussa 1919 kutsuttiin virallisesti rauhanneuvotteluihin. Syyskuussa 1919 oli sodanjälkeisen uuden Itävallan asema lyöty lukkoon Saint-Germainin rauhansopimuksessa. Tämä sopimus määräsi ns. Deutsch-Westungarnin eli vanhan Unkarin kuningaskunnan läntisimmän, enimmäkseen saksankielisen reuna-alueen Itävallalle (missä uusi maakunta sai nimekseen Burgenland). Se myös määritti Itävallan rajanaapuriksi upouuden valtion nimeltä Tšekkoslovakia, jota sodan aikana maanpaossa elävät tšekkiaktivistit kuten Tomáš Masaryk olivat ajaneet; tähän valtioon siis kuuluisivat sekä Itävallan entiset Böömi ja Määri että Unkarin kuningaskuntaan kuulunut Slovakia.

”Ei! Ei! Ei koskaan!” (samoin kuin Mindent vissza! ‘Kaikki takaisin!’) oli unkarilaisten Trianonin vastustajien tärkeimpiä iskulauseita.

Unkarissa Trianonin rauhaan jouduttiin alistumaan, mutta sitä ei hyväksytty. Horthyn Unkari harrasti toiseen maailmansotaan saakka vertauskuvallista sapelinkalistelua ja revisionistista muistopolitiikkaa, jossa ”uskottiin yhden Unkarin ylösnousemukseen”, ja jotakin samantapaista yrittää myös Orbánin hallitus: ylirajaisen kansakunnan aatetta (ja pinnan alla kaunaa roistomaisia naapureita kohtaan) vaalitaan, vaikka ajatus oikeista rajansiirroista EU- ja Nato-kumppanusten kesken on kaikkea muuta kuin realistinen. Tälle on myös kansan laaja tuki. Viime kesänä Nato-maissa järjestetyssä mielipidekyselyssä kaksi kolmasosaa unkarilaisista (suhteessa Nato-maiden suurin osuus, Kreikan ja Bulgarian edellä) oli sitä mieltä, että ”jotkin naapurimaidemme osat kuuluvat oikeasti meille”.

Virallista suruun, kansalliseen tragediaan ja kaunaan keskittyvää muistopolitiikkaa kuitenkin arvostellaan ainakin kriittisen älymystön kuplissa. Budapestin ydinkeskustaan nousevasta tai paremminkin laskeutuvasta muistomerkistä, kaivannosta, jonka seinämiin on kaiverrettu entisen Suur-Unkarin paikannimet, olen jo aiemmin kirjoittanut. Slovakianunkarilaisessa Új Szó -lehdessä aiheeseen palaa historiantutkija László Szarka, jonka mielestä muistomerkki ikuistaa ”yksikielistä unelmaa monikielisestä valtakunnasta”.

Kaivantoon laskeutuvan luiskan päässä on Unkarin jakoa symboloiva seitsemäksi osaksi lohkottu möhkäle, jonka keskellä palaa ikuinen tuli. Kuva Imre Steindl -ohjelman (Budapestin hallinto-ydinkeskustan uusi kaavoitus) Facebook-sivulta.

Entinen Unkarin kuningaskunta oli muuttoliikkeiden sekoittelema kansojen ja kielten mosaiikki, jossa vielä 1800-luvun puolessavälissä etnisiä unkarilaisia oli alle puolet väestöstä. Vuoden 1867 jälkeisessä kaksoismonarkian Unkari-puoliskossa tätä moninaisuutta yritettiin muokata länsimaisen kansallisvaltioihanteen mukaiseksi. Apua vähemmistöjen unkarilaistamiseen odotettiin modernisaatiolta ja unkarinkieliseksi muovattavalta kaupunkikulttuurilta sekä ennen kaikkea koulujärjestelmältä. Kouluissa vähemmistökielten asemaa heikennettiin koko 1800-luvun loppupuolen ajan, ja tämän kehityksen huipensi vuoden 1907 lex Apponyi, silloisen opetusministerin mukaan nimetty laki, jonka mukaan kaikkien kansakoululaisten oli ensimmäisen neljän kouluvuoden kuluessa opittava kirjoittamaan, lukemaan ja laskemaan unkariksi. Trianonin myötä tilanne muuttui täysin. Tynkä-Unkarissa kielivähemmistöjen osuus on kutistunut mitättömäksi, vuonna 2011 tunnustettuihin etnisiin vähemmistöihin kuuluvista vain neljäsosa, alle 150 000, ilmoitti äidinkielekseen jonkin muun kuin unkarin. Tämä uusi yksikielinen Unkari, näin Szarka väittää, ei selvästikään osaa käsitellä monikielistä perintöään.

Uuden muistokaivannon seinämiin on kaiverrettu ne 12 537 paikannimeä, jotka vuonna 1913 kirjattiin silloisen Unkarin kuningaskunnan viralliseen paikannimiluetteloon – virallisessa unkarinkielisessä muodossa. Tämä virallinen paikannimiluettelo kuvasti karkean assimiloivaa kansallisuuspolitiikkaa, ja sitä vastustivat jo jotkut tuonaikaiset unkarilaiset tutkijat ja poliitikot. Unkarilaisen historiantutkijan Pál Engelin mukaan noin 2500 paikannimeä tässä listassa oli unkarilaistettu täysin harhaanjohtavasti ja väärin: näillä uusilla unkarilaisnimillä ei ollut mitään paikallista historiaa, niitä ei ollut koskaan käytetty, myös koska näillä seuduilla ei koskaan ollut asunut mainittavampaa unkarinkielistä väestöä. Nimien pakkounkarilaistaminen oli alkanut jo aiemmin. Niinpä – kirjoittaa Szarka – esimerkiksi 400 vuoden ajan Kutti (Kúty) -nimellä tunnetusta Länsi-Slovakian pitäjästä tuli vuonna 1898 kansanetymologisesti Jókút ‘Hyväkaivo’, ja tämä hihasta ravistettu nimi on käytössä Unkarissa ilmestyvissä unkarinkielisissä julkaisuissa vielä nykyäänkin. Nämä aiheettomasti unkarilaistetut nimet saattavat vielä nykyäänkin harhateille unkarinkielisen GPS:n varassa eksyileviä unkarilaisia turisteja – ja nyt ne on hakattu kiveen Trianonin muistoksi.

Kun nyt Trianonia muistellaan, sietäisi muistaa, että Unkarin jaon ja sitä seuranneiden kansallisten kaunojen, sorto- ja kostotoimien syynä oli myös entisen Unkarin kuningaskunnan pakkounkarilaistamispolitiikka. Tästä samasta aiheesta kirjoittaa filosofi ja tunnettu esseisti Gáspár Miklós Tamás, unkarilaisille vain TGM (alun perin Élet és Irodalom -lehdessä ilmestynyt juttu löytyy myös Civilhetes-sivustolta). TGM, itse taustaltaan Transilvanian unkarilaisia, on työlästynyt siihen historiasivistymättömyyteen, jonka vallassa unkarilaiset nyt tuntuvat haikailevan takaisin jotain koskaan-olematonta kansallisesti yhtenäistä Suur-Unkaria. Hänen kirjoituksensa on otsikoitu ”Miksi meidän ei pidä kirjoittaa Trianonista”.

Trianonin rauha kosketti unkarilaisten lisäksi ainakin kahdeksaa muuta kansakuntaa, muistuttaa TGM. Silti Unkarissa jopa älymystökin, syvistä riveistä puhumattakaan, katselee Trianonia pelkästään Unkaria ja unkarilaisia kohdanneena katastrofina. Esimerkiksi entisen Unkarin romanialaisvähemmistöjen ja niiden poliittisen liikehdinnän historiasta on kirjoitettu hyviä, perusteellisia teoksia, jotka ovat saatavilla myös unkariksi, mutta niitä ei lue kukaan. Unkarin älymystö ei kysy, miksi romanialaiset halusivat eroon ensin unkarilaisten hallitsemasta Transilvaniasta, sitten Transilvanian kanssa yhdistetystä Suur-Unkarista. Ei tunneta Transilvanian romanialaisten Horean ja Cloşcan talonpoikaiskapinan (1784) taustoja eikä Baanaatin romanialaisen Aurel C. Popovicin vuonna 1906 julkaisemaa manifestia Die Vereinigten Staaten von Groß-Österreich, jossa hahmotellaan yhtenäistä, keskitetysti hallittua monikansallista Itävaltaa. Ei kysytä, miksi nykyisessä Itävallassa Unkarin ja slaavilaisalueiden ”menetystä” ei nähdä suurena kansallisena tragediana. Unkarin älymystö keskustelee Trianonista lukematta Tomáš Masarykia, Tšekkoslovakian ”isää”, tai Romanian kenties suurinta historiantutkijaa Nicolae Iorgaa, aikoinaan merkittäviä eurooppalaisia ajattelijoita, joiden teoksia on saatavissa myös useilla maailmankielillä. Trianon nähdään pelkästään Unkariin kohdistuneen kansainvälisen ”valtapelin” lopputuloksena, suurvaltojen ja kenties ylikansallisten salaliittojen (niin, ne koukkunokkaiset Siionin viisaat…) tuotteena, unohtaen, että tässä ”valtapelissä” olivat innolla mukana myös kaikki Unkarin naapurikansakunnat.

Ylipäätään, jyrisee TGM, entisiä aikoja haikaileva Unkari on unohtanut todellisen Kaksoismonarkian perinnön. Nykyaikaisia kansallisvaltioita moderneine yksikielisine identiteetteineen heijastetaan anakronistisesti entisaikaan, ja samalla unohtuu tämän entisajan todellinen monikielisyys sekä se paljolti saksankielinen yhtenäiskulttuuri, jonka piirissä eurooppalainen älymystö Hampurista Belgradiin ja Zürichistä Czernowitziin (nyk. Ukrainan Tšernivtsi) eli ja työskenteli. Yksi olennainen osatekijä tässä on sekin, että saksan kieltä ei enää osata; TGM kuittailee myrkyllisesti nuoremmista kollegoistaan, jotka siteeraavat Karl Krausia ”englanninkielisestä alkutekstistä” ja puhuvat ”Uolter Bendžäministä” (saksalaisfilosofi Walter Benjamin).

Näillä eväillä Trianonista ei edes kannata keskustella, tiivistää TGM:

Trianon on meille kipeä asia, sillä menetimme jotakin, mitä emme tunne, mitä emme rakasta emmekä osaa kaivata. Kun kerran tämä tuntemisen ja rakastamisen työ, jonkin sellaisen parissa, mikä on aivan erilaista kuin meidän nykyinen elämämme ja siitä nousevat ennakkoluulomme tai uskottelemamme taustatiedot, ei vielä ole edes alkanut, on parempi, kun emme sano Trianonista yhtään mitään, vain tunnustamme, että emme ole arvollisia emmekä kelvollisia siitä lörpöttelemään.

Oli miten oli, ensi torstaina myös Budapest pysähtyy muistelemaan Trianonin tragediaa. Aikoinaan, sata vuotta sitten, Unkarissa kirkkojen kellot soivat, mustat suruliput vedettiin salkoon, kaupat ja koulut suljettiin, ja liikenne pysäytettiin kymmeneksi minuutiksi. Nyt ylipormestari Gergely Karácsony on ilmoittanut, että Budapestin julkinen liikenne pysähtyy torstaina kello 16:30 minuutin ajaksi ja myös yksityisautoilijoita, jalankulkijoita ja pyöräilijöitä kehotetaan pysähtymään kansallisen muistohetken viettoon.

Oppositiopoliitikko Karácsonyn muistopoliittinen tempaus ei välttämättä ihastuta politiikan kumpaakaan laitaa. Orbánin hallitukseen kriittisesti suhtautuvat näkevät tässä hieman ylipinnistellyn yrityksen vakuutella omaa isänmaallisuutta. Hallituksen äänitorvet taas eivät usko Karácsonyn tarkoitusperien vilpittömyyteen vaan nälvivät ”pelkästä markkinointitempusta”. Fidesz-puolueen tiedottajan István Hollikin mukaan ”pormestari ja hänen poliittiset liittolaisensa ovat jo lukemattomat kerrat osoittaneet, että rajantakaisten unkarilaisten kohtalo ei heitä liikuta”. Vastoin kaikkia kauniita toiveita tästäkään Trianonin muistelutapahtumasta ei taida tulla tilaisuutta, joka toisi unkarilaiset yhteen ja lähemmäksi toisiaan, vaan taas yksi tilaisuus syventää koko Unkarin poliittista kahtiajakoa.

Trianonin pitkä varjo

Olen täällä ennenkin kirjoittanut Transilvaniasta, nykyiseen Romaniaan kuuluvasta maakunnasta, jolla on Unkarille huikea kulttuuri- ja symbolipoliittinen merkitys. Siellä asustaa suuri unkarilaisvähemmistö, jota emä-Unkarin vallanpitäjät nykyään tukevat monin tavoin – ja saavat vastapalvelukseksi ylivoimaisesti suurimman osan äänistä vaaleissa, joissa Unkarin kansalaisuuden saaneet ulkounkarilaiset saavat äänestää. Myös Orbánin lähipiireissä on useita emämaahan muuttaneita romanianunkarilaisia, esimerkiksi näkyvillä kulttuuripoliittisilla paikoilla: tässä blogissa ovat esillä olleet muun muassa entinen kulttuuriasiain valtiosihteeri Géza Szőcs ja nykyinen Petőfi-kirjallisuusmuseon johtaja Szilárd Demeter. Tämä Orbánin hallituksen nojaaminen ”romanialaisiin” on usein aiheuttanut kitkeriä kommentteja opposition piireissä ja kiristänyt emämaan ja rajantakaisten unkarilaisten välejä. Omassa mediakuplassani Romanian unkarilaisista kirjoitellaan usein hieman happameen sävyyn. Nyt on kuitenkin tapahtunut jotakin, mikä on nostattanut Unkarin kriittisessäkin mediassa melkoisen kansallisen pöyristelyn.

Úzvölgye (romaniaksi Valea Uzului) on vanhastaan roomalaiskatolisten unkarilaisten asuttama mutta viime vuosikymmenten mittaan autioksi jäänyt kylä Transilvanian (Székelymaan) vuorilla, Hargitan läänin itärajalla. Sen seuduilla käytiin ensimmäisessä maailmansodassa rajuja taisteluja, ja tämän yhteydessä kylään perustettiin sotilashautausmaa, jonne haudattiin lähinnä unkarilaisia mutta myös itävaltalaisia vainajia. Myös toisen maailmansodan taisteluissa kaatuneita on sittemmin haudattu samaan kalmistoon. Sosialistisen järjestelmän kaaduttua Unkarin hallitus on tukenut hautausmaan kunnostamista ja sitä hoitavia paikallisia unkarilaisia vapaaehtoisia, on pystytetty ristejä ja muistomerkkejä ja säännöllisesti järjestetty sankarivainajien muistotilaisuuksia.

Veteraaneja, katolista papistoa ja paikallisia aktivisteja Úzvölgyen sotilashautausmaalla järjestetyssä tilaisuudessa vuonna 2007. Kuva unkarilaisesta Wikipediasta.

Romanian paikallishallinnossa hautausmaa kuuluisi – kertoo tapahtumista uutisoinut 444.hu-sivusto – väestöltään enimmäkseen unkarilaiseen Csíkszentmártonin (rom. Sânmartin) kuntaan. Viime aikoina kuitenkin lääninrajan toisella puolella, siis entisen Unkarin ulkopuolella Bacaun (Bákó) läänissä sijaitsevan, väestöltään enimmäkseen romanialaisen Dărmăneştin (unk. Dormánfalva) kunnan hallinto on alkanut omia hautausmaata. Romanialaiset ovat paaluttaneet osan hautausmaasta itselleen ja pystyttäneet sinne romanialaisten sankarivainajien muistomerkkejä – unkarilaiset taas väittävät, että romanialaisia ei edes ole sinne haudattu. Paikalliset unkarilaiset ovat käyneet oikeustaistelua saadakseen romanialaisten muistomerkkien rakennusluvat kumotuksi, ja toukokuun 17:nneksi suunnitellun romanialaisten muistomerkkien vihkiäisjuhlan he onnistuivat mielenilmauksellaan estämään.

Viime torstaina sitten tilanne kärjistyi, kun romanialaisten muistomerkkien vihkimistä yritettiin toisen kerran. ”Hiljaisen rukouksen” merkeissä protestoimassa paikalla oli muutamia satoja unkarilaisia aktivisteja, myös romanianunkarilaisten RMDSZ-puolueen edustajia. Romanialaisia saapui paikalle toista tuhatta, joukossa samoin poliitikkoja mutta myös – unkarilaisten selontekojen mukaan – jalkapallohuligaanin oloista ja tukevia rohkaisuryyppyjä nauttinutta väkeä. Nämä kävivät unkarilaisten kimppuun, heittelivät kivillä ja löivät kepeillä (vakavia ruumiinvammoja ei ilmeisesti saanut kukaan), tunkeutuivat hautausmaalle ja vandalisoivat unkarilaisia hautoja. Erityistä närkästystä on herättänyt se, että paikalla olleet romanialaiset poliisit eivät puuttuneet asiaan.

MTI:n kuva (Nándor Veres): Székelymaan ja Unkarin lippuja kantavat aktivistit seisovat hautausmaan portilla. (Huomiota herättää myös oranssinvärinen sateenvarjo. Oranssi on Fidesz-puolueen väri, ja näkyisikö sateenvarjon reunassa myös Fidekszen logo?) Portti on ns. székelykapu, paikallisen talonpoikaisarkkitehtuurin ja kulttuurin symboli; myöhemmin sen mursivat hautausmaalle rynnivät romanialaiset vandaalit.

Tapahtumien johdosta on nyt nousemassa kunnon ulkopoliittinen konflikti. RMDSZ vaatii Romanian sisäministeriä eroamaan, koska maan viranomaiset eivät pysty suojelemaan omia kansalaisia väkivallalta tai paikallishallinnon lainvastaisilta toimilta – mutta asiaa mutkistaa se, että RMDSZ:n johdon takana seisoo aina sen läheinen yhteistyökumppani, Unkarin hallituskoalitio. Romanian ulkoministeri on varoittanut unkarilaista kollegaansa lietsomasta mielenkiihkoa ja puuttumasta Romanian sisäiseen tilanteeseen. Unkarin ulkoministeri puolestaan kutsui Romanian lähettilään puhutteluun – mutta tämä, ilmeisesti Bukarestista saamiensa ohjeiden mukaisesti, kieltäytyi tulemasta, mikä on melkoisen harvinainen veto.

Unkarin ja Romanian suhteet eivät viime aikoina ole olleet erityisen huonot, mutta niiden pohjalla kytee aivan riittävästi vanhoja kaunoja. Poliittisen ja sotahistorian lisäksi kuvioon kuuluu uskonnollinen konflikti – unkarilaiset ovat perinteisesti roomalaiskatolisia tai protestantteja, romanialaiset ortodokseja – ja tämä nousi pintaan paavi Fransiskuksen äskettäin vieraillessa Romaniassa, missä Transilvanian Csíksomlyóssa helluntaina järjestettävä pyhiinvaellustapahtuma on unkarinkielisten katolilaisten merkittävin uskonnollinen tilaisuus.

On tavallaan sangen ymmärrettävää, että Romanian hallituksen pinnaa kiristää Orbánin miesten huseeraaminen Romanian puolella (alkaen Tusványosin kesätapahtumasta, missä Orbán on viime vuosina pitänyt tärkeimmät linjapuheensa), RMDSZ:n avoin tukeminen ja revansistisen kansalliskiihkon rohkaiseminen. Valitettavasti vain kahjonationalismia ja haittaisänmaallisuutta on Sentroopassa runsain mitoin muuallakin kuin Unkarissa. Entisen Unkarin kuningaskunnan päähänpotkitut vähemmistöt ovat 1900-luvun mittaan useampaan otteeseen päässeet kostamaan kokemansa loukkaukset paikallisille unkarilaisille, sodankäynnin ja diktatorisen hallinnon ansiosta myös väkivaltaisesti, ja näitä haavoja osataan repiä auki molemmilla puolilla. Myös Úzvölgyen konfliktin alullepanijat näyttäisivät löytyvän romanialaiselta puolelta.

Myös päinvastaisella ilmansuunnalla Unkarin hyvät naapuruussuhteet ovat koetuksella. Ulkopoliittisesta kärhämästä Slovenian kanssa – Mladina-lehden julkaiseman Orbán-pilapiirroksen johdosta – kirjoitin pari kuukautta sitten, ja nyt on tässä kiistassa nähty uusi kierros. Trianonin rauhansopimuksen 99-vuotispäivän johdosta Unkarin pääministerin kanslian Twitter-tili ”About Hungary” julkaisi vanhan propagandakuvan, jossa vihollisten ahneet kädet repivät Unkarista isoja palasia itselleen.

Sloveniassa kuvasta hermostuttiin oikein näyttävästi. Maan ulkoministeriön mukaan tämä kuva, jossa vihjataan Slovenian riistäneen Unkarilta alueita, ei ”edistä Euroopan Unionin arvojen vahvistumista eikä hyviä naapuruussuhteita”. Pääministeri Marjan Šarecin mielestä kuva oli kuin Slovenian sydämeen pistetty veitsi, presidentti Borut Pahor taas lausui ymmärtävänsä tuomitsevat arviot tämmöisten kuvien julkaisemisesta, joilla ”tuetaan aluevaatimuksia toisia maita kohtaan”. Tämähän on siinä mielessä hieman erikoinen juttu, että Trianonin rauhanteon aikaan Sloveniaa ei vielä ollut olemassakaan poliittisena tekijänä, joka olisi voinut ”riistää” alueita itselleen. Slovenian unkarilaisvähemmistö on myös varsin pieni, sen asema on vähemmistölainsäädännöllisesti ainakin paperilla suorastaan ihanteellisen hyvin turvattu, eikä sen kohtelu ole varsinkaan viime aikoina ollut minkäänlaisten konfliktien aiheena – aivan toisin kuin Slovakian, Romanian tai Ukrainan unkarilaisten, joiden asemasta on viime vuosiin asti käyty monenlaista poliittista kädenvääntöä.

Samaan aikaan Orbán yrittää ryömiä takaisin EU:n maltillisten päättäjien piireihin. Konservatiivinen kansanpuolueryhmä EPP:hän jäädytti eurovaalien alla Fidesz-puolueen jäsenyyden, minkä Unkarin valtion media esitti kansalle muodossa ”ne halusivat heittää meidät ulos, mutta mepäs siirryttiin itse syrjään”. Kun äärioikeiston odotettu eurojytky sitten kuivuikin kokoon eivätkä Salvini ja muut Orbánin aateveljet näytä saavan europarlamenttiin uutta voimakasta äärioikeistoryhmää kasaan, Orbán yrittää korjata virhearviointinsa ja lausuu jo kansliaministerinsä suulla, että ”EPP:n olisi hyvä pitää meidät joukoissaan”. Mutta miten tähän sopii se, että samaan aikaan on koeteltava Euroopan rauhanprojektin kestävyyttä kaivelemalla vanhaa sotakirvestä taas esiin?

Trianonin rauhansopimus tai paremminkin rauhandiktaatti oli voittajavaltioiden kosto. Sitä toki motivoi Unkarin siihenastisten hallitusten ylimielinen vähemmistöpolitiikka ja se merkillinen ylemmyydentuntoinen nationalismi, jolla Unkarin yläluokassa on ollut pitkät perinteet. Mutta loukkausten ja sorron kostaminen uusilla loukkauksilla ja uudella sorrolla ei taida koskaan olla oikein hyvä idea. Unkarissa ja sen naapurimaissa Trianon on varjostanut koko 1900-lukua, eikä tämä varjo näytä vieläkään väistyvän. Paremminkin näyttää siltä, että sitä oikein manaamalla manataan takaisin, ja Unkarissa tästä voi olla vielä ikäviä seurauksia, kun ”kansallismielisen” vaalikarjan miellyttämiseksi harrastettu revansismilla mehustelu törmää sekä EU:n asettamiin poliittisiin rajoihin että – kuten Úzvölgyessä nähtiin – naapurien vastaavanlaiseen ja vastaavantapaisista syistä harrastettuun kansalliskahjoiluun.

2/3 of the country was taken away buff.ly/2WPVj1q https://t.co/HGngXuvChw—
About Hungary (@abouthungary) June 04, 2019

Liberaaleja taiteita ja jurismia: CEU-jupakka jatkuu

(Liberal arts and legalese: the CEU affair continues)

Budapestin Central European Universityn, kansan suussa ”Soros-yliopistona” tunnetun kansainvälisen eliitti-instituution ympärillä jatkuu kohina. Kuten viimeksi kirjoitin, Unkari on tuhoamassa CEU:n toimintaedellytykset erityisen lainmuutoksen avulla, jonka motiiveja ei ihmeemmin vaivauduta peittelemään: kyseessä on hyökkäys György Sorosin säätiötä ja sen avoimen yhteiskunnan rakentamista tukevia toimintoja vastaan.

Kansainvälinen solidaarisuuskampanja on jo käynnissä, on Facebook-sivua ja adressia, ja useat yliopistolaitokset ynnä muut, Unkarin Tiedeakatemiaa myöten, ovat julistaneet seisovansa CEU:n rinnalla. Yhdysvaltain ulkoministeriökin on julkisesti ilmaissut huolensa. Vain opiskelijaedustajistojen kansallinen kattojärjestö HÖOK ei toistaiseksi asetu CEU:n tueksi vaan päinvastoin lausunnoi johtajansa Tibor Gulyásin suulla jotain sekavaa siitä, että hallituksen toimet ovat aiheellisia, koska ulkomaisten yliopistojen toiminnan säätelyä ja rahoitusta pitää nyt selvittää. (Kuten asiasta uutisoinut HVG muistuttaa, Gulyás on aiemmin toiminut EU-varoilla pyöritetyn Új Nemzedék (Uusi sukupolvi) -tutkimuskeskuksen palveluksessa, joka oli taannoin otsikoissa hävitettyään kyseisten EU-varojen käyttöä koskevat kuitit, virallisen selityksen mukaan ne olivat toimiston vesivahingossa kastuneet pilalle. Asian poliisitutkinta on, yllätys, lopetettu.)

Kaiken muun kohun seassa myös käännöskukkasten poimijoilla on ollut riemun hetkensä. Nimittäin pääministerin kansliaministeri János Lázár ilmoitti eilisessä hallituksen tiedotustilaisuudessa, että nyt on näköjään käynnissä jonkinlainen hysterian nostatus. Kysymyshän on kuulkaas vain siitä, että tutkitaan, noudattavatko ulkomaiset oppilaitokset sääntöjä ja Unkarin lakia, ei todellakaan mistään ideologisesta vainosta. Nimittäin: lukuisista ulkomaalaisista ja kansainvälisistä oppilaitoksista vain ”itseään liberaaliksi nimittävä” McDaniel College täyttää vaatimukset eikä anna aihetta mihinkään vastatoimiin. Näin Lázár, Index-uutissivuston mukaan:

“Luulenpa, että jos hallituksella olisi ongelmia kenen hyvänsä suhteen, niin se ei antaisi symbolisen liberaalin yliopiston toimia rauhassa.”

Jiihaa! ”Liberaali” toki on Unkarin nykyisten vallanpitäjien kielessä melkeinpä samanlainen yleishaukkumasana kuin ”fasisti” Neuvostoliitossa tai nyky-Venäjälläkin. Mutta McDaniel College on ”liberaali” vain siinä mielessä, että sen oppiainekokonaisuuksien joukosta löytyy ”liberal arts”. Mikä puolestaan ei millään tavalla liity poliittiseen liberalismiin, mitä sillä sitten milloinkin tarkoitetaankaan. Artes liberales on antiikin ajoista saakka tarkoittanut niitä vapaan kansalaisen tarvitsemia taitoja, jotka eivät suoranaisesti liity minkään ammatin harjoittamiseen: kieliä, puhetaitoa ynnä muuta yleissivistävää. Nykyään englanninkielisessä maailmassa liberal arts kattaa erilaisia yhdistelmiä humanistis-yhteiskuntatieteellisistä ja joskus luonnontieteellisistäkin opinnoista. Vaan mistäpä János Lázár tämän tietäisi. Käännöskukkasharrastajien Facebook-ryhmässä joku koiranleuka jo arvelee, että seuraavaksi Unkarin hallitus ottaa tähtäimeen kirjakauppaketju Librin tai Libero-vaipat, ellei peräti hyökkää Liberiaan.

Lainmuutosesityksen piti tulla käsittelyyn ensi keskiviikkona, mutta 444.hu-sivusto kertoo kuulleensa ministeriötä lähellä olevista lähteistä, että asia otetaan poikkeusmenettelyllä esille jo maanantaina. Fidesz-puolueen parlamenttienemmistön ansiosta homma näyttäisi sitten olevan silkkaa pässinlihaa, ellei ihmettä tapahdu ja presidentti János Áder, tähän mennessä Fidesz-puolueen uskollinen soturi, jostain oudosta syystä jätä lakia allekirjoittamatta.

Ja koska tänään on perjantai, jolloin pääministeri Orbán antaa perinteisen ns. radiohaastattelun, kansa on myös saanut kuulla, miksi “lex CEU” on nyt niin tärkeä. Näin raportoi Unkarin radion ykköskanavan ohjelmasta sen verkkosivu (jolta myös koko lähetys on niiden kuunneltavissa, jotka eivät saa ihottumaa Orbánin piukeankoleasta äänestä):

Unkari on semmoinen maa, joka tukee tiedettä mutta ei siedä petkutusta, korosti Viktor Orbán Keski-Euroopan yliopiston (CEU) yhteydessä. Petos on petos, kuka sen sitten tekeekin. Nyt on tehty tutkimus ja todettu, että useat yliopistot toimivat sääntöjen vastaisesti, niiden joukossa myös György Sorosin [!] yliopisto, pääministeri lausui.

Unkarissa toimiva unkarilainen yliopisto antaa diplomin, sitä vastoin on yksi yliopisto, joka antaa kaksi: semmoisen, joka pätee Unkarissa, ja semmoisen, joka pätee Amerikassa. Tämä ei ole reilua muita Unkarin yliopistoja kohtaan, Viktor Orbán kuvaili tutkimuksen taustaa.

Kysymykseen, tuleeko Keski-Euroopan yliopisto toimimaan myös tulevaisuudessa, Viktor Orbán vastasi: tämä riippuu Amerikan ja Unkarin hallitusten välisistä neuvotteluista ja sopimuksista.

Että sillä lailla. Aika monissa tästä näkemissäni kommenteissa toistuu kauhistunut toteamus, että Viktor Orbán näyttää etääntyvän reaalimaailmasta omaan todellisuuteensa pelottavaa vauhtia. Sanaa ”petos” on toisteltu sekä Origo-sivuston uutisessa muutama päivä sitten, kun koko tämä mellakka käynnistyi, että sittemmin useampien hallituksen puhetorvien suulla. Mutta silti tuntuu vaikealta näin tavallisen yliopistoihmisen tajuta, mikä ihme tässä on petosta tai petkutusta (csalás). Yliopistot pyörittävät tutkinto-ohjelmia ja antavat niistä opiskelijoilleen todistuksia ja diplomeja. ”Petkutusta” tässä voi olla ymmärtääkseni vain se, että opetus ei olisikaan pätevää, alan vaatimuksia vastaavaa ja asianmukaisen laadukasta. Ja tämän ratkaisevat kansalliset ja kansainväliset akkreditointielimet, kunkin alan yleisten ammatillisten ja eettisten kriteerien mukaan. Jos yliopisto haluaa jakaa diplomeja Yhdysvalloissa, Unkarissa tai Indonesiassa, sen opetuksen on vastattava Yhdysvaltain, Unkarin tai Indonesian virallisen akkreditaatioelimen kriteerejä ja laatuvaatimuksia. (CEU on hakenut ohjelmilleen akkreditaatiot sekä Yhdysvalloissa että Unkarissa.) Asiantuntijat puhuvat, poliitikot eivät sisältökysymyksiin puutu. Näin yksinkertaista sen luulisi olevan.

Mutta tuossa tämän perjantaiaamun puheessa oli muutakin jännittävää, jota samoin on Unkarin oppositiomediassa jo järkyttynein äänenpainoin ruodittu. Nimittäin: Orbánin mielestä Strasbourgin tuomioistuin, siis Euroopan ihmisoikeustuomioistuin pitäisi ”reformoida”. Se nimittäin nykyisellään mahdollistaa ”maahanmuuttobisneksen” pyörittämisen. Esimerkkinä tästä Orbán mainitsi äskettäisen kahden bangladeshiläisen turvapaikanhakijan tapauksen. Strasbourgin tuomioistuin oli päättänyt, että Unkari oli menetellyt väärin pidättäessään miehet, ja tuominnut Unkarin maksamaan mm. miesten asiaa ajaneelle järjestölle oikeudenkäyntikulut. Tämä merkitsi Orbánin mielestä, että kyseinen järjestö – ah, nuo roistomaiset kansalaisjärjestöt! – oli ”tehnyt voittoa meidän kustannuksellamme” eli pyörittänyt ”migranttibisnestä”, josta pitäisi tehdä loppu.

Siis hetkinen. Lienee varsin normaali asia, että oikeudenkäyntikulut korvaa se, joka oikeudenkäynnin häviää. Tämä ei ole mitään bisnestä vaan aivan normaalia länsimaista oikeuskäytäntöä. Orbánin pitäisi olla koulutukseltaan juristi – mutta nykyisessä toimessaanhan hän ei ole juristi vaan ennen kaikkea häikäilemätön populisti.

Palataanpa kuitenkin vielä lex CEU:hun. Se on nimittäin innostanut ja inspiroinut aivan yllättävällä taholla. Romanian entinen skandaalinkäryinen pääministeri, yhä kansanedustajana istuva Victor Ponta on innoissaan ilmoittanut laativansa ja jättävänsä Romanian parlamentille samantapaisen lakiehdotuksen, joka tiukentaisi ulkomaisten yliopistojen toimintaedellytyksiä maassa. Nythän, kuinka ollakaan, Orbánin Unkari on tähän asti innolla ollut hämmentämässä Romanian unkarilaisalueiden poliittista ja kulttuurielämää, ja tähän toimintaan on kuulunut myös kahden Romaniassa toimivan yksityisen unkarinkielisen yliopiston rahoittaminen, Transilvaniassa toimivan Sapientia-yliopiston sekä Unkarin rajan pinnassa Nagyváradissa (Oradea) toimivan Partiumin kristillisen yliopiston. Kummankaan näistä toiminta ei perustu minkäänlaiseen Romanian ja Unkarin kesken solmittuun sopimukseen.

Hupsista.