Sankaruuden pimeältä puolelta

8 toukokuun, 2016

Viime viikkoina Unkarin medioissa on kaiveltu vuosikymmenten takaista rikosta. Huhtikuun alussa levisi julkisuuteen tieto, että Unkarin uintimaajoukkueen johtaja, entinen huippu-uimari ja sittemmin huippuvalmentaja László Kiss, yksi keskeisistä nimistä Unkarin jo vuosikymmenten mittaan rakennetun uintiurheilumaineen takana, suoranainen kansallissankari, oli vuonna 1961 tuomittu joukkoraiskauksesta. Kiss oli yhdessä kahden toisen silloin parikymppisen nuorukaisen kanssa raiskannut nuoren naisen, jonka yksi pojista oli onnistunut houkuttelemaan uimahallista sen lähellä sijaitsevaan jonkun uimahallin työntekijän työasuntoon. Kolmen vuoden vankeustuomio ei tuon ajan oikeuskäytännössä ollut mitenkään ankara, paremminkin päinvastoin, ja koko juttu painettiin nopeasti villaisella. Kiss ei ilmeisesti joutunut istumaan edes tätä tuomiotaan loppuun asti, sillä vuonna 1963 hän oli jo palkintopallilla kansallisissa mestaruuskilpailuissa. Tästä alkoi loistava valmentajanura maajoukkuetehtävineen, ulkomaanmatkoineen, mitaleineen ja kunniamerkkeineen.

Sitten huhtikuun alussa muutamat tutkivat journalistit kaivoivat esille yli viisikymmentä vuotta unohduksissa olleen raiskaustuomion. 75-vuotias Kiss oli jo muutamaa kuukautta aiemmin ollut otsikoissa jouduttuaan riitaan huippu-uimari Katinka Hosszún kanssa (tämä oli julkisesti repinyt edustussopimuksensa arvostellen ankarasti Unkarin uimaliiton toimintatapoja ja uintivalmennuksen riittämätöntä tukea) ja uhattuaan erolla, ja väittämän mukaan pääministeri Orbán oli saanut henkilökohtaisesti suostutella hänet pysymään uintimaajoukkueen johtajana. Raiskausjutun julkisuutta vanha mies ei enää jaksanut. Muutaman päivän ajan seliteltyään, kiistettyään ja uhriuduttuaan (”poliittinen ajojahti”) Kiss lopultakin jätti eronpyyntönsä.

Kohina raiskausjutun johdosta ei kuitenkaan heti vaimentunut. Yllättävän monet ilmestyivät julkisuuteen tukemaan Kissiä, sillä pojat oli poikia mutta menneet olkoot menneitä, yhtenä ensimmäisistä ns. Kuolemattomien klubi (Halhatatlanok klubja), unkarilaisten urheilutoimittajien koolle kutsuma maineikkaimpien huippu-urheilijoiden ryhmä. Sport1-urheilukanavan ajankohtaisohjelmassa Heti helyzet (’Viikon tilanne’) Kissin tapauksesta väittelivät vesipalloilija Gábor Csapó ja viisiottelija Leila Gyenesei. Csapó kertoi, miten hänelle lakitieteen opiskelijana oli selvitetty seksuaaliväkivallan olemusta maitopullon avulla (jota studiossa saa esittää vesilasi):

– Kun tästä syntyi väittelyä, niin hän aina sanoi tytölle, että… Leila, olepa hyvä, pistä sormesi tähän maitopulloon.
– Tämäkö on se maitopullo?
– Niin. Pistä sormi siihen.
– No enhän minä pysty, kun sinä vedät sen pois.
– … No silloin hän sanoi, että niin, neiti, olisi teidänkin pitänyt tehdä.

Kissin seuraaja András Hargitay, totinen ja isänmaallinen perusarvojen mies, jonka puhelimenkin näyttökuvana on Pyhän Tapanin kruunu, muistuttaa konservatiivisen Magyar Nemzet -lehden haastattelussa, että ne olivat niitä aikoja, että rangaistus on jo kärsitty, ja että, apropoo, tätäkin sopii verrata yhteiskuntamme todelliseen moraaliseen ongelmaan, nimittäin abortin vapauteen…

Esitetäänpä kysymys! Onko tappaminen rikos? On. Entä pikkuvauvan murhaaminen? Sekin. Entä syntymättömän vauvan tappaminen? Se on rikoksista suurin. Jos nyt säädetään abortteja koskeva laki, kaivetaanko parin-kolmenkymmenen vuoden päästä esiin ne naiset, jotka aikoinaan teettivät raskaudenkeskeytyksen?! Myönnän, että Lajos Kissin juttu on monen mielestä rikos, joka ei vanhene, mutta joku muu voi ajatella toisin. Mielet ovat nyt kuitenkin kiihdyksissä, itse kiista koskee sitä, pystyykö yhteiskunta vielä viisikymmentä vuotta myöhemmin antamaan anteeksi tapahtuneen rikoksen vai ei. Jos yhteiskunta tuomitsee kahdesti miehen, joka on jo kärsinyt tekonsa rangaistuksen, se ei mielestäni voi olla oikein.

Kissin raiskauskohun alkuvaiheessa julkisuudessa oltiin tietävinään, että raiskattu neitonen olisi sittemmin kuollut. Siksi hänen mahdollista omaa osuuttaan spekuloitiin somessa varsin reippaasti, väitettiin, että kyseinen tyttö oli uimaripiireissä tunnettu ns. kiertopalkinto, jolla oikeasti ei olisi ollut mitään tapahtunutta vastaan – vasta jälkikäteen hänet olisi saatu, ehkä vaikutusvaltaisen isänsä painostuksesta, päättämään, että ”eiku emmä halunnutkaan”. Nyt, kuukauden kuluttua kohun puhkeamisesta, kävi ilmi, että Kissin ja kumppanien uhri on yhä elossa. 73-vuotias  Zsuzsanna Takáts oli kuullut ex-aviomieheltään, että tätä vanhaa juttua taas puidaan julkisuudessa, ja ilmestyi RTL-kanavan ajankohtaisohjelmaan kertomaan, miten kaikki oikein tapahtui.

Tarina on hyytävän koruton. Tuolloin 18-vuotias Takáts, laiha ja lapsellinen nuori tyttö, oli mennyt ystävättärineen Margitsaaren uimalaan, missä hän muuten ei koskaan käynyt (eikä siis myöskään pitänyt tapanaan käydä uimalassa iskemässä miesseuraa, niin kuin somessa on väitetty). Pahaa aavistamatta hän lähti kesken kaiken uimapuvussaan yhden mukavan uimahousuisen pojan mukaan, joka lupasi ”näyttää hänelle jotakin”. Varastolta tai pukuhuoneelta näyttäneessä rakennuksessa olikin asunto, jonne tupsahtaneet urheilijanuorukaiset eivät piitanneet hänen aneluistaan. Kaksi piti vuorollaan kiinni kun kolmas kävi kimppuun, lopulta tyttö voi niin huonosti, että pojat antoivat hänelle jotain ”lääkettä” saadakseen hänet tolpilleen.

Kotiin raahauduttuaan Takáts ei halunnut kertoa tapahtuneesta kenellekään. Lopulta huolestunut ystävätär, joka ihmetteli hänen jatkuvaa itkeskelyään, kiskoi hänestä totuuden ulos ja vei hänet poliisin puheille. Näin oikeusjuttu lähti liikkeelle, vaikka Takátsin isää – joka ei ollut vaikutusvaltainen mies vaan tavallinen suutarimestari – yritettiin ensin lahjomalla, sitten pahoinpitelemällä saada lopettamaan juttu. Zsuzsanna Takáts jatkoi elämäänsä, opiskeli kolme ammattipätevyyttä (rakennusinsinöörin, työsuojeluinsinöörin, sittemmin yliopistossa filosofian ja estetiikan opettajatutkinnon), kävi töissä, meni naimisiin, sai lapsia ja lastenlapsia, jäi eläkkeelle. Raiskaajilleen hän ei ole antanut anteeksi. Hänen mielestään nämä saivat paljon pienemmän rangaistuksen kuin olisivat ansainneet. (Uhreja oli ilmeisesti useampiakin, näiden joukossa ehkä esimerkiksi se aiemmin some-kommenteissa mainittu ”tunnettu urheilijatyttö”. Takátsin käsityksen mukaan poikia oli jo aiemmin varoitettu tämäntapaisista puuhista.) Ennen kaikkea: miten voi antaa anteeksi semmoisille, jotka eivät ole koskaan pyytäneet anteeksi eivätkä ilmeisesti vieläkään ymmärrä tai myönnä tehneensä mitään väärää?

Urheilun Unkari oli ja on ehkä edelleenkin miesten maailma, jossa pojat ovat poikia ja edustusurheilija voi aina odottaa erikoiskohtelua. Ja kansainvälisten uintimenestysten taustalla voi olla kulttuuri, johon kuuluu armoton autoritaarisuus, väkivalta ja joskus myös seksuaalinen hyväksikäyttö.

Lopetukseksi vielä koko ajan tätä lukiessa mielessäni pyörinyt vanha tarina ei pienestä (kis) vaan Pyhästä (szent) Lászlósta (1046–1095), Unkarin kuninkaasta, sotilaiden suojeluspyhimyksestä ja ritarihyveiden ruumiillistumasta. Miettikääpä tätä.

derzs101

Pyhän Lászlón legendan kuvitusta Székelyderzsin unitaarikirkossa. László taistelee kumaanin kanssa, oikealla kumaanin ryöstämä unkarilaistyttö.

1300-luvulla kirjoitettu Képes Krónika kertoo, miten László pelasti neidon raiskaajan kynsistä:

Lopulta pyhä László-prinssi näki pakanan, joka kuljetti kaunista unkarilaista neitoa hevosensa selässä. Pyhä László arvellen, että tämä olisi Váradin piispan tytär, lähti, vaikka olikin vaikeasti haavoittunut, ajamaan tätä takaa ratsullaan, jonka nimi oli ”Naula”. Mutta kun hän oli jo tavoittamassa pakanan ja keihästämässä tämän, hän ei mitenkään pystynyt siihen, sillä hänen hevosensa ei päässyt nopeammin eikä toisen hevonen jäänyt vähääkään jälkeen, vaan keihään ja kumaanin selän väliä oli koko ajan käsivarren mitta. Silloin pyhä prinssi László lausui ja huusi neidolle näin: Kaunis sisareni, tartu kumaania vyöstä ja heittäydy maahan! Näin tämä tekikin. Mutta kun pyhä prinssi László yritti lävistää maassa makaavan miehen keihäällään, sillä hän halusi tappaa hänet, tyttö pyysi hartaasti, ettei prinssi tappaisi tätä vaan päästäisi hänet menemään. Tästäkin näkyy, ettei naisissa ole uskollisuutta, sillä prinssi László halusi pelastaa hänet epäsukuisesta rakkaudesta. Pyhä prinssi taisteli miehen kanssa pitkään ja leikattuaan tämän jalkajänteen poikki tappoi tämän. Mutta tyttö ei ollut piispan tytär.

DCF 1.0

Toisissa legendan versioissa unkarilainen neito avustaa pyhää ritariprinssiä kumaanin surmaamisessa. Legendan kuvastoon kuuluu usein tämä loppukohtaus, jossa László lepää taistelun jälkeen pää pelastetun neidon sylissä.


No go!

30 maaliskuun, 2016

Jo jonkin aikaa olen ihmetellyt sitä syvää uskonvarmuutta, jolla monet viisaat ja valistuneetkin unkarilaiset tuttavani julistavat, että maahanmuuttajien kotouttaminen Länsi-Euroopassa ”on epäonnistunut” ja että tämänhetkisestä pakolaistulvasta ei voi seurata mitään hyvää. Mitkään esimerkit tähänastisista onnistuneesti integroituneista ja menestyneistä maahanmuuttajista eivät vakuuta, sillä ”se oli silloin se, mutta nämä nykyiset eivät ikävä kyllä enää tule sopeutumaan”.

Osa näin väittävistä on itse asunut ulkomailla – ja hivenen epäilen tässä vaikuttavan senkin ilmiön, jonka olen huomannut Itävallan unkarilaisissa maahanmuuttajissa: korostetaan sitä, miten itse ollaan ”hyviä maahanmuuttajia”, siivoja ja sivistyneitä, valmiita integroitumaan ja oppimaan kieltä ja tapoja, ja tähän vaaditaan tietenkin kontrastiksi vastakkaista esimerkkiä, ”pahoja maahanmuuttajia”, niitä pelottavia mustanpuhuvia miehiä ja huivipäisiä naisia, jotka ”eivät halua sopeutua”. Osa taas, kuten useimmat unkarilaiset, ei ole pitempään elänyt ulkomailla eikä varsinkaan päässyt lähempää näkemään näitä pelottavia etenkin islaminuskoisten maahanmuuttajien asuinalueita. Tässä varmaan toimii sama ilmiö kuin entisessä Itä-Saksassa (tai ylipäätään myötätuntovajeisessa Itä-Euroopassa) tai Suomenkin syrjäseuduilla: muukalaisia pelätään eniten siellä, missä niitä on suhteessa vähiten tai tuskin lainkaan.

Ja kun tämä tapahtuu kuivassa puussa (siis järkevien, sivistyneiden ihmisten parissa, jotka suhtautuvat hyvin kriittisesti Unkarin nykyisen hallituksen propagandaan), mitä sitten tuoreessa? Naiivin, vähemmän koulutetun ja kielitaidottoman kansan parissa muukalaisviha myy, ja sillä hallitus yrittää edelleenkin ylläpitää kannatustaan, muita valtteja sillä kun ei juuri ole hihassaan. Unkarin talous on pystynyt jossain määrin seuraamaan kasvuennusteita vain EU:n kehitystukien ansiosta. (Niidenkin maksatus takkuilee: 120 miljoonan euron infrastruktuuritukien maksu on jäädytetty kehitysprojektien kilpailutuksessa ilmenneiden epäselvyyksien vuoksi, joista hallitus ei ole vaivautunut toimittamaan Brysseliin lupaamaansa selvitystä.) Köyhyys on silminnähtävää todellisuutta suurelle osalle kansaa, samoin koulujen ja sairaaloiden surkea tila. Opettajien vastarintaliike jatkuu: tänä aamuna nähtiin useiden koulujen luona tunnin mittainen mielenilmaus. Mutta pelottelupropaganda, se on tähän asti aina purrut.

EU:n pakolaiskiintiöitä demonisoimaan on pystytetty hallituksen oma sivusto: kvota.kormany.hu. Siellä on tarjolla (dis)informaatiota siitä, miten EU haluaisi sijoittaa Unkariin 160 000 pakolaista ja miten tämä vaarantaa Unkarin ja Euroopan kulttuurin sekä lisää terrorin uhkaa. Varoittavaksi esimerkiksi tarjotaan ns. no-go zoneja eli Länsi-Euroopan kaupunkialueita, joissa holtiton maahanmuuttajatulva on johtanut omalakisten rinnakkaisyhteiskuntien syntymiseen:

nogo.png

YLI 900 NO-GO-VYÖHYKETTÄ EUROOPAN SUURKAUPUNGEISSA. ”No-go”-vyöhykkeeksi nimitetään kaupunginosia, joita viranomaiset eivät pysty tai tuskin pystyvät pitämään valvonnassaan. Näillä alueilla isäntämaan yhteiskunnan kirjoitetut tai kirjoittamattomat normit eivät juuri päde. Niissä Euroopan kaupungeissa, kuten Pariisissa, Lontoossa, Tukholmassa tai Berliinissä, joissa elää suurin määrin maahanmuuttajia, on yli 900 tällaista ”no-go”-vyöhykettä.

444.hu-sivusto ryhtyi selvittämään, mihin perustuvat väitteet yli 900:sta järjestetyn yhteiskunnan ulkopuolelle jääneestä kaupunginosasta. Unkarin hallitus ei tietenkään ole yksin näine väitteineen. Kauhutarinoita maahanmuuttajalähiöistä, jonne valkonaamaiset ulkopuoliset tai poliisitkaan eivät uskalla mennä ja joissa vallitsee ”sharia-laki”, on netti väärällään. Tämä lähinnä äärioikeiston ja rasistiporukoiden blogeissa sekä keltalehdistön sivuilla rehottava folklore on ilmeisesti saanut alkunsa amerikkalaisen historioitsijan Daniel Pipesin vuonna 2006 ilmestyneestä artikkelista, jossa Ranskan suurkaupunkien ongelmalähiöistä ilmeisesti ensi kerran käytettiin nimitystä no-go zone. Sittemmin Pipes on todennut olleensa väärässä ja pahoitellut hätiköityjä väitteitään. Köyhien maahanmuuttajien asuttamilla alueilla on toki rikollisuutta ja massiivisia sosiaalisia ongelmia, mutta puheet alueista, jonne viranomaiset eivät pääse tai poliisitkaan uskalla mennä, ovat rankasti liioiteltuja.

Mutta tästä hauskuus vasta alkaa. 444.hu:n toimittajat kääntyivät suoraan ulkoministeriön lehdistöosaston puoleen tiedustellen, mistä tiedot ulkomaiden no-go-vyöhykkeistä olivat peräisin. Ministeriö vastasi yksityiskohtaisesti, lähettipä muutaman linkinkin, joiden takaa paljastuu mielenkiintoisia asioita.

Ensinnäkin Saksa. ”Berliinin kaupungin virallisen kotisivun mukaan”, kertoi ministeriö, ”Neuköllnin kaupunginosassa on no-go-vyöhyke.” Ministeriön antama linkki johdattaa Berliinin matkailusivuille, ja siellä kerrotaan, että kaupunginosa on ollut köyhyyden ja runsaiden sosiaalisten ongelmien takia huonossa maineessa ja vuonna 2006 erään paikallisen koulun opettajien julkinen hätähuuto synnytti väitteitä suoranaisesta no-go-alueesta, mutta nyttemmin Neuköllnistä on tullut nopeasti juppiutuva, bilettäjänuorisoa, repputuristeja, vaihtoehtoväkeä ja luovaa luokkaa puoleensa vetävä hipsterikaupunginosa. (No, myönnetään, sanaa ”hipsteri” käyttää 444.hu, ei alkuperäinen berliiniläisten sivu.)

Ranskan osalta Unkarin ulkoministeriö viittaa vuonna 1996 koottuun viralliseen listaan, jossa luetellaan eri kaupungeista yhteensä 751 ongelma-aluetta. Nämä alueet eivät siis ole mitään no-go-vyöhykkeitä vaan todellakin ongelma-alueita, siis sellaisia, jotka viranomaiset ovat todenneet erityistä tukea ja kehitystoimenpiteitä tarvitseviksi. Rikollisuutta ja syrjäytymistä toki on, mutta väitteet no-go-vyöhykkeistä Ranskan lähetystö, jonka kommenttia 444.hu:n väki myös kysyi, kuittasi ”absurdeiksi”. Ranskalaiset muistuttivat myös, että amerikkalainen Fox-kanava oli vuonna 2015 joutunut pyytämään anteeksi Ranskan no-go-vyöhykkeistä esittämiään perättömiä väitteitä.

Belgiasta ulkoministeriö mainitsi äskettäisten terrori-iskujen yhteydessä ongelma-alueena julkisuutta saaneen Molenbeekin kaupunginosan Brysselissä. Kuulemma ”marraskuussa 2015 Belgian sisäministeri oli myöntänyt menettäneensä Molenbeekin kaupunginosan hallinnan”. Kysymys oli Pariisin terrori-iskun jälkimainingeista, ja tuolloin oli aivan totuudenmukaisesti todettu, että Molenbeekistä on tullut yksi Euroopan radikaali-islamismin keskuksia, missä lukuisien maahanmuuttajataustaisten asukkaiden köyhyys ja syrjäytyminen ajaa nuorisoa myös terroristivärvärien käsiin.  Sosiaalipoliittiset päättäjät ja poliisi eivät siis ole olleet tehtäviensä tasalla. Mutta siltikään tämä ei merkitse, että Molenbeek olisi irronnut Brysselistä omaksi maailmakseen, jossa vallitsee viidakon tai fanaattisten imaamien laki. Siellä liikkuu poliiseja, kulkee turisteja, asuupa siellä ainakin yksi 444.hu:n toimittajien tuntema unkarilainenkin, joka ei ole vielä törmännyt erityisempiin järjestyshäiriöihin.

Suomalaisvinkkelistä mielenkiintoisin on kuitenkin Ruotsin tapaus. Unkarin ulkoministeriön mukaan nimittäin Ruotsin poliisi olisi ilmoittanut maassa olevan 55 no-go-vyöhykettä. Tieto kuitenkin perustuu ilmeisesti Ruotsissa asuvan amerikkalaisen ylläpitämään SwedenReport.org-blogiin, jossa puolestaan oli muistutettu, että vaikka ruotsalaisessa lehdistössä ja julkisuudessa onkin puhuttu no-go-vyöhykkeistä, poliisi itse ei tätä termiä käytä. Ja todellakin, esimerkiksi Svenska Dagbladetista löytyy kirjoitus, jossa tätä käsitettä hieman avataan. Kyseessä ovat siis alueet, joilla paikallisten rikollisjengien toiminta haittaa kansalaisten arkea ja jopa poliisien työtä: rikolliset ammuskelevat toisiaan kaduilla, poliisien kimppuun saatetaan hyökkäillä eikä väestö uskalla tehdä yhteistyötä poliisin kanssa, esimerkiksi todistaa rikollisia vastaan.  Useimmilla näistä alueista – poliisi käyttää virallisesti termiä prioriterade områden, joita uusin lista luettelee 14 ja joilla siis tarvitaan erityisiä tukitoimia  yleisen järjestyksen säilyttämiseksi – poliisi kuitenkin pystyy liikkumaan ja partioimaan jokseenkin normaalisti. Kumma kyllä, näitä täsmennyksiä ei 444.hu löytänyt mistään, eikä Ruotsin lähetystöstäkään suostuttu vastaamaan toimittajien kysymykseen. (Ehkä ruotsalaiset ovat lopullisesti kyllästyneet käymään tiedotussotaa unkarilaisten kanssa.)

Siispä siitä huolimatta, että ongelmia, rikollisuutta, syrjäytymistä ja joidenkin väestönosien radikalisoitumistakin oikeasti on olemassa, mistään no-go-vyöhykkeistä, siis täysin laittomista ja turvattomista, yhteiskunnan ulkopuolelle jääneistä alueista ei oikeasti pitäisi puhua. Tämän osoittaa jo sekin, että mikään Euroopan maa, Unkarikaan, ei esimerkiksi edustustojensa välityksellä jaa ulkomaisille matkailijoille tietoa paikallisista no-go-alueista. (Jos tilanne esimerkiksi Brysselissä on näin paha, miksi Unkarin ulkoministeriö tai Brysselin-lähetystö ei varoita siellä liikkuvia unkarilaisia Molenbeekin vaaroista?)  Unkarin kotiyleisölle tarjoillaan siis Euroopan maahanmuutosta vääristeltyä tietoa: sosiaaliset ongelmat ja rikollisuus yhdistetään tämänhetkiseen pakolaiskriisiin ja islamiin, rikollisjengien vallankäyttö ”sharia-lakiin”, maahanmuutto ja islam terrorismiin ja rikollisuuteen täysin harhaanjohtavasti yleistäen.

444.hu:n sivulla käydään parhaillaan vilkasta keskustelua Länsi-Euroopan maahanmuuttajalähiöistä. Monet keskustelijat ovat itse käyneet, asuneet tai asuvat nytkin jossakin väitetyistä no-go-alueista tai niiden lähistöllä, ja vaikka jotkut ovat törmänneet rikollisuuteen, häirikköjengeihin, juoppoihin ja huumehörhöihin, varkaisiin ja kurjuuteen, mitään sharia-lain alla elävää rinnakkaisyhteiskuntaa ei kukaan tunnusta nähneensä.  Sitä vastoin monet huomauttavat, että Budapestista tai Miskolcin köyhälistökortteleista löytyy alueita, joissa äkkinäistä pelottaa liikkua, ja jotkut kuittaavat, että ”Unkari on koko Euroopan no-go-alue”. Erillisessä jutussa 444.hu:n toimitus pyytää niitä urheita unkarilaisia, jotka ovat uskaltautuneet Euroopan no-go-alueille, kertomaan kokemuksistaan. Jäämme odottamaan.


Partio ja parodiat

20 tammikuun, 2016

Sosiaaliset mediat, joissa kuka hyvänsä voi suoltaa mitä hyvänsä, ovat nostaneet esiin  ilmiön, jota varmaan kymmenkunta vuotta on nimitetty Poen laiksi: ellei jotain hassua möläytystä esimerkiksi huuhaatieteen, poliittisten tai uskonnollisten ääri-ilmiöiden alalta nimenomaisesti merkitä huumoriksi esimerkiksi asianmukaisilla hymiöillä, sitä on täysin mahdotonta erottaa vakavissaan tuotetusta vastaavanlaisesta tuubasta. Itse asiassahan jo Paavo Haavikko aikoinaan sanoi, että ”parodia on jo kauan ollut mahdotonta, ne tekevät sen itse”. Voi Paavo parka – ei siihen maailmanaikaan vielä massamuotoisesti tuotettu parodiaa, vain sen raaka-aineita. Vasta uusi elektronisen ilmaisun vapaus on johtanut tähän lyyrisen kännissä-läpällä-dialogin, semi-hipsteri-itseironisten heittojen ja loputtomien metatason viittausten maailmaan, josta Kekkos-Suomen sanomalehtiä totisina tavaavat ja kirjoituskonetta hakkaavat puku- ja pulisonkimiehet eivät vielä mitään tienneet.

Mutta eihän monimielisyyden tai ironian taju koskaan ole ollut suomalaisten vahvin puoli. Toista on Sentroopassa, missä Poen laista ja parodian mahdollisuuksista otetaan irti kaikki mitä lähtee, tyytymättä Loldiers of Odinin kaltaiseen rautalangasta vääntävään pelleilyyn tai Kyllikin siskojen, pakko myöntää, hivenen tosikkomaiseen perinteiseen femakkopehmoiluun. Itävaltalainen Der Standard -lehti omisti tänään kokonaisen jutun kahdelle kilpailevalle Facebook-tilille, joista toinen on ”aito” (sikäli kuin on), toinen sen parodia – mutta kumpi on kumpi?

Ympäri saksankielistä maailmaa syntyy tällä hetkellä kansalaiskaarteja, saksankielisellä termillä Bürgerwehr, joiden erityisenä tavoitteena on (valkoisten) kansalaisten ja etenkin naisten suojeleminen (oletetusti maahanmuuttajataustaisilta) ahdistelijoilta. Der Standard -lehden mukaan Bürgerwehr Wien/Wien Umgebung eli Wienin ja sen ympäristön kansalaiskaarti on koonnut sivulleen yli kolmentuhannen tykkääjän yhteisön. Vaikka Wienin poliisi on selvästi ilmoittanut, että ei kaipaa tällaista vapaaehtoistoimintaa oikeiden järjestyksenvalvojien avuksi, kansalaiskaartilaisten tarkoituksena on koota partioita turvaamaan useiden eri kaupunginosien katuja. Tässä hyvänä apuna on oma Facebook-sivu, jolle lehtijutun mukaan onnistuttiin kokoamaan yli kolmentuhannen tykkääjän yhteisö.

Kunnes trollit iskivät. Joku ilkimys laati Facebookiin aivan samannäköisen sivun, jota oli käytännössä aivan mahdoton erottaa alkuperäisestä: sama nimike, sama kansikuva vaakunakotkineen, samat jutut usein vain aavistuksen verran muunneltuina. Ilmeisesti jotkut oikeasta kansalaiskaartista kiinnostuneet – joilla luku- tai medialukutaito ei välttämättä ole vahvimmasta päästä – hairahtuivat luulemaan parodiaversiota oikeaksi ja esimerkiksi päätyivät feikkisivulla ilmoitettuun keksittyyn kokoontumispaikkaan ihmettelemään, missä kaikki oikein ovat ja mitä tämä tarkoittaa.

Alkuperäisen Bürgerwehr Wienin pyörittäjät joutuvat jo epätoivoisesti selittelemään ja julkilausumaan:

kevin1160

Me emme normaalisti rupea julkisesti häpäisemään ketään, mutta nyt on kyse itsepuolustuksesta. Tämä henkilö ei kuulu meihin, ja jos katsotte hänen profiiliaan ja hänen tilaisuuttaan, hän on juuri sitä, minkä kanssa me emme halua olla missään tekemisissä!

Ilmeisesti jokin Wienin kansalaiskaartin trollaajista yhdistetään ”Kevin 1160” -hahmoon. 1160 on Wienin vanhan työläiskaupunginosan Ottakringin postinumero, ja nimi Kevin puolestaan on jo vuosikausia ollut saksalaisella kielialueella käydyn ns. alaluokkakeskustelun ytimessä: se on ns. white trash -etunimistä kaikkein tunnetuin ja kuvaavin.

Tällä hetkellä sekä Kevin 1160 -sivu että Bürgerwehr Wien/Wien Umgebung -trolliryhmät – löysin äsken niitä kaksi aivan samannäköistä – lisäävät pökköä pesään. Oman vilpittömyyden vakuuttelun ja toisten trolliksi syyttelyn lomassa julkistetaan yleisön medialukutaitoa testaavia vitsivideoita, tekstejä ja kuvia, joihin on pirullisesti siroteltu pieniä oikeinkirjoitusvirheitä. Esimerkiksi näin. Nainen, eikö tunnukin mukavalta ajatus tämmöisestä pipomiehestä turvanasi pimeällä kadulla? (Varsinkin jos et halua uskoa poliisien ja kriminologien vakuutteluja, että Wien on edelleenkin erittäin turvallinen kaupunki, jossa todennäköisyys joutua uppo-oudon hyökkääjän väkivallan kohteeksi on hyvin pieni eikä pakolaiskriisistä tai maahanmuutosta huolimatta ole olennaisesti kasvanut.)

VAIN NAISILLE: SAATTAJAPALVELU (sponsorina FPÖ, sosiaalinen kotiseutupuolue). Tarjoamme saatto turvaa naisille yöllä Wienissä ja lähi alueilla pätevien vartioiden toimesta. Omakustannushintaan vain 2 euroa tunti.

Toden totta, kuka kohta enää tietää, mikä on tosissaan, mikä läpällä ja mikä aivan puhtaassa trollaustarkoituksessa kirjoitettua? Kun sisällöstä ei enää tiedä – tässä hullussa maailmassa ei enää tunnu yhtään mahdottomalta, että oikeistopopulistinen puolue todellakin sponsoroisi kannattajajoukkoaan valkoisten naisten henkilökohtaisiksi turvamiehiksi – on pakko tarttua muotokriteereihin eli siihen tunnettuun seikkaan, että populistiporukoiden koulutustaso ja siten myös kirjallisen ilmaisun hallinta on usein huomiotaherättävän heikko. Näin Wienin kansalaiskaartin – sen ”aidon” – Facebook-sivun ylläpitäjä purki turhautumistaan:

grammatiknazis

Hyvää huomenta. Pitkän harkinnan jälkeen pitäisikö vai eikö me kuitenkin teemme sen. Ja käännymme tänään kaikkien niiden ”kielioppi natsien” puoleen jotka on vierailleet meidän sivulla. Ja jatkuvasti selittää meille miten huonoa meidän oikeinkirjoitus on, ja siksi meidän on pakko olla oikeisto radikaaleja. Rakkaat kielioppi ihmiset Kyllä meillä (minulla) on joskus niitä ongelmia oikein kirjoituksen kanssa, mutta olet sinä tähänkin asti kaiken ymmärtänyt mitä me (minä) olen kirjoittanut ethän sinä muuten täällä kommentoisi…

Vilpitöntä, suorastaan sydänverellä kirjoitettua tekstiä. Ja sitä puolestaan, näin väittää Der Standard, monet lukijat luulivat pitkään parodiaksi.