Meillä on eri säännöt

15 elokuun, 2021

Aluksi pari ajankohtaista tarinaa Unkarin pääministerin lapsista. Viktor Orbánin ainoa poika Gáspár ei ole mukana politiikassa eikä pyri julkisuuteen, mutta joutui kuitenkin äskettäin riepotelluksi jutussa, joka nostatti kiintoisia kysymyksiä politiikan ja median moraalista. Vuonna 1992 syntynyt Gáspár Orbán yritteli aluksi jalkapalloilijan uraa, sai sitten jonkinlaista julkisuutta vapaakarismaattisen kristillisen yhteisön nimeltä Felház (‘Yläsali’) vetäjänä ja siirtyi pari vuotta sitten ammattisotilaaksi; hän on opiskellut myös oikeustiedettä ja tehnyt lopputyönsä homoliittojen lainsäädännöllisestä asemasta Unkarissa ja Euroopassa. Gáspárin rinnalla ei ole missään vaiheessa nähty tyttöystävää, ja tästä on juorujulkisuudessa jo ajat sitten tehty asianmukaiset päätelmät, vaikka homousväitteet onkin tavallaan kiistetty. Helmikuussa nimittäin saksalainen Stern-lehti haastatteli Orbánia ja kysyi suoraan, viitaten seksuaalivähemmistöjen aseman heikentymiseen Unkarissa, ”mitä jos joku teidän omista lapsistanne tulisi kaapista?”, ja tähän Orbán vastasi, että ”tietenkin vaimoni ja minä rakastaisimme lapsiamme yhtä lailla”, mutta ”Luojan kiitos” tämmöistä ei ole heidän perheessään tapahtunut.

No nyt oppositiopoliitikko Péter Márki-Zay, itse katolilainen konservatiivi, joka jo jonkin aikaa on piikitellyt Fidesz-puoluetta kaksinaismoralismista – puolueen piirissä on runsaasti seksuaalivähemmistöjen edustajia, mutta se ajaa aktiivisesti sateenkaariväkeä syrjivää politiikkaa – viittasi kohua nostattaneessa puheenvuorossaan suoraan Gáspár Orbánin väitettyyn seksuaaliseen suuntautumiseen. Hänen mielestään ongelma ei tietenkään ole se, että Fidesz-puolueessa on paljon homoseksuaaleja, vaan se, että nämä joutuvat pysymään kaapissa ja kieltämään identiteettinsä, ja tämä kaksinaismoraalin ongelma koskee jopa puolueen korkeinta porrasta:

”Minua huolettaa se, että tämmöinen pääministeri, jolla tässä tilanteessa saattaa mahdollisesti yksi lapsista olla homoseksuaali, voi olla niin moraaliton, ilkeä ja epäinhimillinen, että pyörittää vihakampanjaa homoja vastaan. Minkähänlaista satukirjaa Viktor Orbán on aikoinaan lukenut Gáspár Orbánille? Mitähän saattoi tapahtua, että hänen kiinnostuksensa [viittaus Gáspárin opinnäytetyöhön?] ohjautui tähän suuntaan?”

Márki-Zayn syytökset ovat tavallaan oikeutettuja – mutta miten eettistä on hyvänkään asian nimissä vetää julkisuuteen poliitikon omaisia, jotka itse eivät julkisuuteen pyri, ja heidän intiimiä yksityiselämäänsä? Kenties ongelmattomampi kohde on Viktor Orbánin vanhin tytär, ”omilla jaloillaan seisova” Ráhel, joka toisin kuin veljensä on ollut usein juorulehtijulkisuudessa, myös miehensä István Tiborczin takia, jonka omistaman katulamppufirman korruptionkäryiset bisnekset taannoin joutuivat EU:n petoksentorjuntaviraston hampaisiin. Nyt on Unkarin mediassa kerrottu, että Ráhel Orbán lähtee itse liike-elämään avaamalla lastentarvikeliikkeen. Uudella vauvaputiikilla on missio, eli kuten tässä Ostobák-ryhmän julkaisemassa meemissä kerrotaan: se on ympäristötietoinen liike, jonka päämääränä on kasvattaa nuoria vanhempia kestävään kulutukseen ja vastuulliseen vanhemmuuteen.

Kuvituksena tässä meemissä on parin vuoden takainen, sekä Unkarissa että Kroatiassa somekohua nostattanut tapaus. Ráhel Orbán jäi paparazzien tähtäimeen lomamatkalla Kroatiassa, missä hän kylmästi nakkasi lapsensa kakkavaipan tienposkeen, vaikka parinkymmenen metrin päässä olisi ollut roskis. Että semmoista ympäristötietoisuutta.

Sitten something completely different. Siirrymme Itävaltaan, missä koronaviruksen nouseva neljäs aalto herättää huolestusta. Esimerkiksi Wienissä terveysviranomaiset haluaisivat tiukempaa kontrollia rokottamattomille ja vauhtia rokotuskampanjaan. Tähänastistakin ns. kolmen G:n sääntöä – getestet, geimpft oder genesen, ‘testattu, rokotettu tai toipunut’ – pitäisi soveltaa yhä useammalla ovella, ennen kuin deltavariantin leviäminen lähtee käsistä. Samaan aikaan rokotuskampanjan etenemisestä ollaan huolissaan. Äänioikeutetuista itävaltalaisista noin 830 000 eli joka kahdeksas ei tämänhetkisessä tilanteessa halua ottaa koronarokotusta, ja noin 250 000 ei ole vielä ratkaissut kantaansa. Der Standard -lehti julkaisi mielenkiintoisen jutun, jossa pohditaan, keitä nämä rokotushaluttomat oikein ovat.

Itävallassa kuten meilläkin on julkisuudessa ja etenkin somessa nähty jonkin verran koronarokotusvastaisten ja koronadenialistien ns. syvän päädyn eli foliopiposiiven äänekästä porukkaa. On ollut maskipakon vastaisia mielenosoituksia, ja viimeksi pari viikkoa sitten pieni hörhöryhmä kokoontui plakaatteineen Wienin Küniglbergille yleisradioyhtiö ORFin päämajan eteen vastustamaan pelättyjä ”pakkorokotuksia”. Myös Itävallasta löytyy niitä, jotka uskovat salaliittoteorioita rokotuksen mukana annettavasta mikrosirusta tai muista vastaavista salaisen maailmanhallituksen tai ties minkä liskoihmisten salajuonista. Kaikki rokotusvastaiset eivät kuitenkaan suinkaan ajattele näin, ja heidät on tässä Der Standardin jutussa nostettu keskiöön.

Lastenlääkäri Katja ja hänen miehensä, ison firman johtoportaassa työskentelevä Peter korostavat toimittajalle, että he eivät ole äärioikeistolaisia (Peter kertoo viimeksi äänestäneensä vihreitä), rajatietohössöttäjiä tai koronaviruksen kiistäjiä. Heitä vain huolettaa se painostava ja pelotteleva ote, jolla koronantorjuntatoimia ja niistä tiedottamista hoidetaan, ja surettaa se, miten nämä toimet jakavat kansaa. Peter ei ymmärrä, miksi hänen pitäisi ottaa rokote: hän on terve, huolehtii terveydestään ja noudattaa kaikkia hygienia- ja suojautumisohjeita. Katja, niin lääkäri kuin onkin, ei usko, että rokotteiden mahdollisia pitkäaikaisia ja muita haittavaikutuksia olisi vielä tutkittu tarpeeksi. Nelikymppinen, ”vihervasemmistolaisia” arvoja tunnustava city-uranainen Lisa ei syö geenimuunneltua ruokaa eikä muutenkaan halua sisäänsä mitään outoja aineita, joiden vaikutuksista ei ole varmaa tietoa. Reipas eläkeläinen Klara elää terveellisesti eikä muutenkaan käy esimerkiksi ravintoloissa, ja ennen kaikkea häntä hermostuttaa se epäsuora ”rokotuspakko”, jolle valtio hänen mielestään on kansalaisia alistamassa. Eikä hän tykkää neuloilla piikittämisestä. Nelikymppinen Emma on kotoisin entisestä DDR:stä eikä halua enää koskaan fasismia, mitä maskipakko hänen mielestään merkitsee; sitä paitsi hän on ”tehnyt omat tutkimuksensa” ja tietää, että koronarokote on ”geeniterapiaa”. Ja lopuksi 35-vuotias Sarah, joka pelkää rokotteen sekoittavan hänen hormoninsa (kesken viimeisten mahdollisten perheenlisäyssuunnitelmien) ja jonka ystävän isä sai rokotuksen jälkeen aivoinfarktin.

No niin. Tästähän noin päällimmäisenä näkyy, mikä Itävallassa(kin) mättää: periaatteessa täysijärkisten ja koulujakäyneidenkin ihmisten yllättävä sivistymättömyys ja kyvyttömyys ymmärtää luonnontiedettä ja ylipäätään tieteellistä ajattelua. Ei tiedetä, miten geenit ja geenimuuntelu toimivat (geenimuunnellun tomaatin muuntogeenit eivät mitenkään voi siirtyä tomaattia syövän ihmisen perimään, eikä mRNA-rokote voi tehdä ihmisen DNA:lle yhtään mitään). Ei luoteta rokotteita kehittäneiden ja testanneiden tahojen asiantuntemukseen (tässä suhteessa lääkäri Katjan tapaus puhuu taas kerran surullista kieltään siitä, miten Sentroopassa lääketieteellisen koulutuksenkin saaneet ihmiset voivat olla alttiita ”vaihtoehtoisille” käsityksille). Ennen kaikkea ei osata laskea todennäköisyyksiä ja riskejä – sitähän ihminen luonnostaan ei osaa, tähän perustuu koko peliteollisuus, Monte Carlo ja Las Vegas. Jos oman kaverin iäkäs isä on rokotuksen jälkeen saanut aivoinfarktin (ja kaveri uskoo sen johtuvan rokotuksesta), tämä painaa vaa’assa enemmän kuin vakavan koronataudin seuraukset, jos niitä ei satu omassa tuttavapiirissä olemaan. Tai miksi ottaa rokote, jolla periaatteessa kenties voi olla ikäviä sivuvaikutuksia, kun se ei kuitenkaan suojaa sataprosenttisesti? (Miksi pitää autoissa olla turvavyöt ja laivoissa pelastusveneet, kun ihmisiä kuitenkin koko ajan kuolee kolareissa ja hukkuu haaksirikoissa?)

Nämä ongelmathan ovat yleismaailmallisia. Mutta kaikkien niiden takaa kuultaa myös perusasenne, jonka olen tähän asti kuvitellut olevan tyypillisempi sentrooppalaisille ja vähemmän tyypillinen esimerkiksi suomalaisille: MINÄ vastaan SYSTEEMI. Sentrooppalaiselle ajatus siitä, että olisi läpinäkyvät, selkeät ja kaikille yhteiset säännöt, on usein jotenkin vieras, samoin kuin konsensus- ja kompromissipolitiikka, ymmärrys siitä, että yhteisen edun vuoksi pitää joskus tinkiä omista toiveista ja ”talvisodan hengessä” alistua johonkin ikävään, sillä samassa veneessä täällä ollaan kaikki. Systeemi ei ole meidän kaikkien yhteinen ja meitä kaikkia varten: jälkifeodaalisessa ajattelussa se on vihamielinen ympäristö, jossa pyritään eteenpäin ja ylöspäin etsimällä porsaanreikiä ja rakentamalla lojaalisuussuhteita – ja ehdottomasti yksin, kaikkia muita vastaan, mitään vaakasuoraa solidaarisuutta ei ole.

Suomalaisen kuten monet muutkin saa höyrähtämään salaliittohuuhaajuttuihin lietsomalla herravihaa (”eliittejä” kohtaan), kateutta ja kaunaa, tämä resepti toimii valitettavasti kaikkialla. Sentrooppalainen taas ei edes tarvitse tätä ”kansa vastaan eliitti” -retoriikkaa epäilläkseen valtavirtatiedettä ja viranomaisten päätöksiä – sillä MINÄ, MINÄ, MINÄ. Fiksut, kouluja käyneet, hyvin toimeen tulevat yhteiskunnan tukipylväät eivät tykkää ikävistä velvoitteista eivätkä varsinkaan ymmärrä, miksi heidän pitäisi esimerkiksi ottaa se rokote pandemian pysäyttämiseksi väestötasolla – sillä MINÄhän olen terve (tätä painottivat jokseenkin kaikki Der Standardin haastattelemat esimerkkihenkilöt), ja kuka sanoo, että MINUN pitäisi noudattaa samoja sääntöjä kuin nuo toiset, tyhmemmät ja köyhemmät?

Itsekkäitä k**ipäitähän on tietenkin kaikissa maissa ja kansoissa, samoin kuin tyhmiä ja ajattelemattomia. Mutta väitän silti, että sentrooppalainen feodalismiperinne on omiaan erityisesti kehittämään tietynlaista k**ipäisyyttä: minulla (meillä) on tietenkin eri säännöt kuin muilla. Ja että tästä nousevat sekä Unkarin vallanpitäjien teflonotsainen kaksinaismoralismi että fiksujen keskiluokkaisten itävaltalaisten ”säädyllinen” (ja siksi ehkä erityisen vaarallinen) rokotusvastaisuus.


Tapaus CEU ja poliittiset moraalikysymykset

7 huhtikuun, 2017

Viime postausteni aiheena ollut hyökkäys Central European Universityä kohtaan etenee, kansainvälisistä protesteista ja myötätunnonilmauksista huolimatta. Unkarintaitoiset voivat, jos pinna kestää, katsella ATV-kanavan haastattelun, jossa hallituksen tiedottaja Zoltán Kovács – itse CEU:n kasvatti! – jaksaa yhä selittää, että CEU:n toiminta on petosta tai petkutusta (csalás), koska kahdessa maassa akkreditoituja tutkintoja tarjoava laitos on kilpailullisesti epäreilussa etuasemassa, ja että asia on ihan yksinkertainen: CEU on toiminut lainvastaisesti (siis vastoin lakia, jota nyt vasta ollaan säätämässä?) ja sillä on kahdeksan kuukautta aikaa korjata laittomuudet…

Solidaarisuuden ilmauksia, joukkovetoomuksia ja avoimia kirjeitä tulvii kaikkialta, ympäri Eurooppaa järjestetään mielenilmauksia CEU:n puolesta, ja sunnuntaina on Budapestiin taas tulossa mielenosoitus, jolla presidentti János Áder yritetään suostutella olemaan allekirjoittamatta kohtalokasta lainmuutosesitystä. Täällä Wienissä puhutaan jo ainakin puolivakavissaan CEU:n tulosta (Itävallan liittokansleri Christian Kern on keskustellut henkilökohtaisesti György Sorosin kanssa, vaikka ei ilmeisesti vielä varsinaisista muuttosuunnitelmista). Sorosin tiedottajan mukaan CEU ei ole vielä lähdössä minnekään. Pelissä on mukana niin paljon rahaa, kansainvälistä näkyvyyttä, vallan miehiä ja isopalkkaisia lakimiehiä, että luvassa lienee joka tapauksessa pitkä vääntö.

Tämähän vaikuttaa taas sellaiselta tilanteelta, jossa vastakkainasettelu on moraalisesti selkeä: tällä puolella hyvikset, vapaa tiede, kansalaisyhteiskunta ja ihmisoikeudet, tuolla puolella pahikset, yhä fasistisempia piirteitä saava, kansalliskiihkolla ratsastava mafiavaltio. Mutta oikeastihan asiat eivät koskaan ole näin yksinkertaisia, ainakaan tämän ristiriidan keskellä seisovien ihmisten kannalta, ja tämä ongelma on noussut esiin viime päivinä ainakin parissa tapauksessa. Perin kiintoisaa on myös se, että samalla kun tässä asiassa varsinaisia poliittisia päätöksiä tekevät ja henkilöivät miehet, moraaliset ja eettiset kysymykset henkilöityvät muutamiin naishenkilöihin.

Ensinnäkin: vallanpitäjien tyttäret. Pääministeri Orbánin tunnetusti ”omilla jaloillaan seisova” Ráhel-tytär on Corvinus-yliopistossa suoritetun kandidaatintutkinnon jälkeen jatkanut hotelli- ja matkailualan opintojaan Sveitsissä, Lausannen École hôtelièressä. Ja nythän, kuten 444.hu-sivusto kirjoittaa, useamman kymmenen tuhannen euron lukukausimaksuja perivän oppilaitoksen ohjelmat on akkreditoitu USA:ssa, toisin sanoen pääministerin oma tytär opiskelee juuri sellaisessa huijarioppilaitoksessa, jollaisten toimintaa isän mielestä ei voi Unkarissa sallia. Viime päivinä on julkisuuteen nostettu myös presidentti János Áderin tytär Orsolya, joka puolestaan opiskelee Lontoossa, opinahjossa nimeltä Richmond, The American International University in London. Myös tämän yksityisen yliopiston tutkinnot ovat Yhdysvalloissa akkreditoituja.

Ráhel Orbánin ja Orsolya Áderin tapauksista on noussut varsin kiintoisia väittelyjä. Verkosta on helppo löytää ärsyyntyneitä puheenvuoroja puolesta ja vastaan. Toisaalta varsinkin Ráhel Orbán on nostattanut kansan närkästystä ennenkin. Ráhelin ja hänen puolisonsa, tuottoisista mutta hämäristä bisneksistään tunnetun István Tiborczin mahtihäät työllistivät muutama vuosi sitten niin tienrakennuslaitosta kuin poliisiakin, sittemmin Ráhel on mm. suurta protokollapahennusta nostattaen vienyt sveitsiläiset opiskelutoverinsa Budapestin Oopperan ns. kuninkaalliseen aitioon (minne ei saa jalallaan astua kuin valtakunnan korkein johto) sekä tehnyt opetusvierailun Corvinus-yliopistoon (ilmeisesti koskaan ei tullut julki, millaisilla tieteellisillä ansioilla). Ylimielinen, julkisia kiukunpurkauksia kaihtamaton Ráhel on ollut otollinen maalitaulu monille törkeillekin hyökkäyksille, vaikka fiksummat arvostelijat aina muistavatkin muistuttaa, että Ráhel Orbán – mitä mieltä hänen ”omilla jaloillaan seisomisestaan” sitten ollaankin – on viaton isänsä synteihin. Presidentti János Áder taas ei ole mikään julkisuushahmo vaan muodollinen ja seremoniallinen valtionpäämies, lakien allekirjoittaja ja uudenvuodenpuheiden pitäjä, henkilönä hajuton, mauton ja väritön pitkän linjan puoluejyrä, eikä hänen yksityiselämäänsä tai perhettään, toisin kuin Orbánin, ole ihmeemmin julkisuudessa reposteltu. Nuori Orsolya Áder ei tietääkseni ole vetänyt minkäänlaista Ivanka Trump -showta, ja hänet siis ainakin kuuluisi kaiken kohtuuden nimissä jättää CEU-sodan ulkopuolelle.

Tokitoki. Mutta näitä puolustelupuheenvuoroja lukiessani mietin, eikö muka kaikille ole selvää, mistä tässä on kysymys. Tottahan jokainen täysijärkinen ihminen tajuaa, että Ráhel Orbánin ja Orsolya Áderin kansainvälisissä opinnoissa ei ole mitään moraalisesti paheksuttavaa. Eivätkä arvostelijat ole nostamassa näitä nuoria naisia tikun nokkaan tuomiolle heidän omista teoistaan. Tarkoitus on vain valottaa sitä kirkuvaa moraalista ristiriitaa, joka vallitsee vallanpitäjien päätösten ja tekojen välillä, kaksien sääntöjen järjestelmää, jossa hallitsevalle luokalle on sallittua se, mitä se ei salli alamaisilleen. On suoraan sanoen hieman outoa, että niin moni muuten fiksu sentrooppalainen ihminen ei tätä näytä ymmärtävän.

Toisen väittelyn on nostattanut Facebook-puheenvuorollaan Diána Ürge-Vorsatz, ilmastotutkija ja CEU:n ympäristönsuojelun laitoksen professori. (Alkuperäinen postaus on sittemmin häipynyt näkyvistä, mutta sen on julkaissut ainakin Bozótharc-blogi.) Ürge-Vorsatz palasi Amerikasta CEU:n kutsumana vuonna 1998 ja on siis kohta parikymmentä vuotta palvellut Unkarin tiede-elämää CEU:n työntekijänä – joskin näistä vuosista joltinenkin osa on kulunut äitiyslomiin, Ürge-Vorsatzilla nimittäin on seitsemän lasta, kuten kunnon katolilaiselle (?) kuuluu. Näin hän kirjoittaa:

[…]
Olen koko ikäni ollut FIDESZ-puolueen äänestäjä, hallitusta kunnioittavina (kormánytisztelő) kansalaisina mieheni ja minä kasvatamme seitsemää lastamme kristillis-kansallisten arvojen pohjalta, he käyvät kirkon koulua.
Toteutunut unelma – näin voi kuka hyvänsä ajatella, ja aiheesta.
Kunnes koitti huhtikuun 4. vuonna 2017.

 

Päivä, jona tämän unelman kasvoille syljettiin, se murskattiin raa’asti. Yhtäkkiä minusta oli tullut osa “lakia rikkovaa, ulkomaiden etuja edustavaa ja Unkarin sisäisiin asioihin sekaantuvaa” laitosta, ja 20 vuoden aikana työllä, hiellä ja valvottuina öinä rakentamani vahva perusta oli yhdessä yössä vedetty jalkojeni alta. Laitos, josta meidän oli onnistunut tänä aikana tehdä yksi maailman houkuttelevimpia eliitti-opiskelupaikkoja, jonne pääsystä monet maksavat tuhansia dollareja vuodessa – parissa minuutissa siitä oli tullut epävarma, epäluotettava paikka, jonne ei opiskelija eikä professori ilman vakavaa harkintaa uskalla lähteä riskeeraamaan rahojaan.
Mutta ehkä kaikkein häijyintä oli nähdä, miten kollegat, ystävät ja sukulaiset vain hyvin laimeasti seisoivat rinnallamme. ”Lakiahan pitää noudattaa!” -huudahduksia ja moittivia katseita entisten tunnustusten sijasta. Tai pelkästään ”anteeksi, en uskalla, etten joutuisi mustalle listalle.”

CEU:n tärkeimpiin arvoihin ovat aina kuuluneet oikeusvaltio, demokratia, vastuu ympäristöstä ja yhteiskunnasta. Yliopisto on aina pyrkinyt pitämään yllä hyviä suhteita kulloisenkiin hallitukseen, on mahdotonta kuvitellakaan, että se tahallaan rikkoisi lakia. Koskaan ei kukaan ole puuttunut siihen, mitä tutkimme, mitä opetamme, millaisia arvoja edustamme.
Jos tässä olisikin rikottu lakia, mitä minun on vaikea uskoa – miksi tätä ei voisi ratkaista bilateraalisella dialogilla [sic], yhteisesti?

Tänä päivänä 40 vuoden työ ja unelmat luhistuivat sisälläni. Tänään minusta tuntuu siltä, että tämä maa ei ansaitse minua eikä monia muita tämän maan kehitystä lahjakkuudellaan, ahkeruudellaan, hiellään kaikista vaikeuksista huolimatta täällä palvelevia oivallisia, kunniallisia ammatti-ihmisiä, lääkäreitä, opettajia, liikemiehiä.

Kiitän kaikkia tukijoitani, jotka uskalsivat avata suunsa, uskalsivat saapua paikalle, uskalsivat jakaa tämän. Monet heistä ovat hallitusta kunnioittavia, kristittyjä kansalaisia, jotka ensi kertaa ilmaisivat, että – tätä ei olisi tarvittu.

Tämä hieman naiivin mutta vilpittömän tuntuinen purkaus on erikoisella tavalla jakanut tunteet ja mielipiteet myös omassa unkarilaisessa mediakuplassani. Yllättävän monet oppositioihmiset nimittäin eivät riemulla tervehdi Ürge-Vorsatzin silmien aukenemista kaikkien näiden vuosien jälkeen. Kolozsvári szalonna -blogisti kysyy raivoissaan, missä tämä hallitusta kunnioittava kristitty konservatiivi oikein on piileskellyt viime vuodet. Miten ihmeessä tämä kunnon kansalainen, ilmastonmuutoksen tutkija, tiedenainen, kristitty ei ole huomannut, miten tämä hänen kunnioittamansa hallitus vehkeilee Venäjän kanssa ja kähmii julkista omaisuutta mafiaperheen taskuihin, tuhoaa luontoa ja viittaa kintaalla vihreän energiatalouden kehittämiselle, rampauttaa koulutusjärjestelmän ja levittää muukalaisvihaa kristillisten arvojen nimissä? Miksi hän ei vieläkään uskalla suoraan nimetä ”niitä”, jotka murskasivat, yhyy, hänen unelmansa ja hänen työnsä hedelmät? (Ja ennen kaikkea: kuinka kummassa hänen uskonsa hallitukseen ei ole horjahtanut hiukkaakaan, ennen kuin häneltä itseltään ollaan viemässä työpaikkaa alta?)

Nyest.hu-sivustolla teräväkynäinen fennougristikollegani László Fejes puolestaan röykyttää Ürge-Vorsatzia parodisella ”lohdutuskirjeellä”, jossa toveri Rákosi (1950-luvun alun stalinistisen Unkarin diktaattori) vakuuttelee, ettei ole toveritar Ürge-Vorsatzille vihainen tämän harkitsemattoman purkauksen johdosta, mutta kuitenkin syvästi pettynyt…

Rákosi on pettynyt myös siksi, että toveritar ei ole edes yrittänyt peitellä koettaneensa kääntää toisia tovereita puoluetta vastaan, vieläpä syyttänyt heitä siitä, että he eivät ole puolustaneet imperialistien instituutioita. Puolustitteko muka Paikannimikomitean jäseniä, kun puolue erotti heidät virasta? [Vuonna 2011 hallitus joutui arvovaltakiistaan nimistöntutkijoiden komitean kanssa Budapestin Ferihegyn, siis Ferenc Liszt -lentokentän nimestä, ja päätyi vapauttamaan kaikki komitean jäsenet tehtävistään ja erottamaan muutamia viroistaankin. Tämä oli nykyisen Orbán-järjestelmän ensimmäisiä näyttäviä itsevaltaisuuksia.] Puolustitteko yliopistojen autonomiaa, kun Puolue nimitti niiden johtoon toveri Rákosille uskollisia kanslereita? [Tämäkin siis viittaa Orbánin hallituksen läpi ajamaan yliopistojen hallintouudistukseen.] Uskollisena internationalistina puutuitteko siihen, miten muista maista pakenevia työläisiä ja talonpoikia kohdellaan? Tuliko mieleenne nostattaa kapinaa siksi, että mustalaislapset eristetään Puolueen toimesta alun alkaen eri koululuokkiin, niin ettei heillä ole mitään mahdollisuutta koskaan edes kirjoittaa ylioppilaaksi, puhumattakaan sellaisista viroista kuin toverittarella on? (…)

Tämä puolestaan on saanut 444.hu-sivuston László Szilyn raivoihinsa. Tämä maa tarvitsisi muutamia satoja tuhansia Ürge-Vorsatzeja, naiiveja ja erehtyviä ihmisiä, jotka lopulta kuitenkin tajuavat erehdyksensä, paljon enemmän kuin yhden Ürge-Vorsatz-raukan ristiinnaulitsemista liberaalitalibanien toimesta, Szily jyrisee…

Tässä syljeskelyssä hirveintä on se, miten syvästi se perustuu heimoajatteluun. DÜV:n ”rikos” on oikeastaan vain siinä, että hän Facebook-postauksessaan aivan avoimesti tunnusti maailmankatsomuksensa, ja meille taas on edelleenkin ehdottoman tyypillistä se, että toisen maailmankatsomus kuuluu lähtökohtaisesti lytätä. Niin kauan kuin tätä ei ruveta pitämään yhtä nolona kuin kokonaisen yliopiston sulkemista muutaman antisemitisti-äänestäjän mieliksi, niin kauan ei täälläkään tule hallituksen vaihdosta eikä semmoista maata, jossa voisi ihminen elää.

Jossain mielessä ymmärrän Szilyäkin, vaikka mielestäni hänen(kin) kritiikkinsä osuu hieman harhaan. Eivät ”liberaalitalibanit” ole lähtökohtaisesti lyttäämässä Ürge-Vorsatzin tunnustamaa katolilais-konservatiivista arvomaailmaa vaan hänen sisäistä epärehellisyyttään omia arvojaan kohtaan. (Toisaalta tämä kritiikki sopii meistä jokaisen ihmisoikeuksien etäpuolustajan ja mukavuudenhaluisen kansalaiskliktivistin kohdistaa itseemme.) Tuossa ”heimoajattelussa” on kuitenkin tietty vinha perä. Unkarissa on kansallisesta ja maanlaajuisesta solidaarisuudesta vielä paljon pahempi pula kuin monessa muussa maassa. Eikä hallituksen vaihdosta tai muutosta nykymenoon tule niin kauan, kuin poliittinen oppositio on yhtä avuton kuin nyt. Kuten muuan unkarilainen kaverini äskettäin totesi, tämä oppositio ei edes tarvitse Mátyás Rákosin kuuluisaa ”salamitaktiikkaa” (vastustajien tuhoamista viipale viipaleelta) – se viipaloi itse itsensä jo valmiiksi.

Niin kuin lukemattomat kerrat olen viime vuosina todennut, tästä nykymenosta tulevat myös entiset ajat mieleen. Stalinismista minulla ei ole omakohtaisia muistoja, mutta ehdin aikuisiässäni vielä sivusta näkemään reaalisosialismin viimeisen vuosikymmenen ja sen nostattamat moraaliset ongelmat. Miten ehdottomasti noudatat etiikkaa ja ihanteita, kun kuitenkin pitää myös elää ja kenties elättää perhekin? Vastustaako avoimesti vai olla myöntelevinään ja ”hajottaa systeemiä sisältäpäin”? Muistan, miten helppoa periaatteessa silloisten reaalisosialismissa elävien tuttavieni olisi ollut jakaa ympäristönsä ihmiset hyviksiin ja pahiksiin, ja miten vaikeita nuo rajanvedot kuitenkin käytännössä saattoivat olla. Lähivuosina ehkä nähdään, löytyykö noihin vanhoihin ongelmiin uudessa, yhä pienemmässä maailmassamme uudenlaisia ratkaisuja.

 


Kaksi kaunista naista

21 joulukuun, 2014

1.

Itävaltalainen Profil-lehti valitsee, kuuluisia kansainvälisiä esikuvia seuraten, vuosittain ”vuoden henkilön”. Tänä vuonna henkilöitä oli pakko valita kaksi, ja lehden kannessa komeilee šakkiruutumainen kuva-asetelma, jossa aiheina ovat kahdet kasvot: paholaismaisen synkeästi tuijottava Vladimir Putin ja madonnamaisen lempeä Conchita Wurst. Kaksi henkilöä, aivan eri planeetoilta, toinen maailmanpolitiikan merkkimies, toinen taas hämmentävän epätodellinen lavapersoona. Putinin valintaa ei Ukrainan kriisin yhä jatkuessa tarvitse perustella, eikä Putinista kirjoitettu artikkelikaan tarjonnut mitään yllättävää. Sitä vastoin Conchita Wurstista kertova juttu oli hienosti, lämpimästi kirjoitettu.

Ja perustelutkin tähän valintaan osuivat suoraan suoneen:

Tietenkään Conchita Wurst ei ole muuttanut maailmaa. Hän ei ole lopettanut sotia, ei parantanut sairauksia, Conchita Wurst ei ole poliitikko eikä pyhimys, vaikka toisinaan poseeraakin Jumalanäidin elkein. Mutta hänestä on tullut symboli. Symboli sille, että suvaitsevaisuus voi joissain oloissa kelvata enemmistön kannaksi. Että itsepäinen ”ainahan tämä näin on ollut” ja ”ei tämmöistä ole ikinä ennen ollut” voi joskus myös avautua, niin että siitä tulee ”miksipä ei?”. Se on antanut toivoa tähän vuoteen, josta muuten tuli melkoisen toivoton. Ja jossain mielessä meidän valintaamme, myönnettäköön, kannatteli myös jonkinlainen nurkkapatriotismi. Ei sitä niin usein tapahdu, että itävaltalaiset liikuttaisivat maailmaa, edes asenteiden tasolla.

Profilin toimittaja kertoo tapaamisestaan Frau Wurstin kanssa niin kuin julkkishaastattelut usein kirjoitetaan: aloitetaan kuvauksella olemuksen herättämästä ensivaikutelmasta (pieni ja siro, tiukka musta nahkahame, puolitiukka kädenpuristus, heleä, hiljainen ääni) ja sitten selostetaan taustoja. Thomas (Tom) Neuwirth kasvoi pienessä Gmundenin kaupungissa ravintoloitsijaperheen poikana ja tykkäsi jo varhain naistenvaatteisiin pukeutumisesta ja drag-iskelmänumeroiden esittämisestä. Nyttemmin Conchita ja Tom ovat asettuneet mukavasti elämään samassa persoonassa: haastattelijalle Conchita kertoo, että pitkät ajat pelkästään Conchitana tai pelkästään Tomina käyvät voimille, jotenkin hänen on saatava olla vuorotellen molempia.

Jo teinivuosinaan Tom Neuwirth myös tajusi olevansa homoseksuaali, vaikka julkisen kaapistatulon hän suoritti vasta päästyään kykyjenetsintäkilpailun ja poikabändin kautta julkisuuteen. Vanhemmat ovat nyttemmin hyväksyneet pitäjän erikoisen pojan uuden elämäntyylin ja julkisuuden, ja taannoin Conchita Wurst sai Gmundenin-vierailullaan poseerata perinneasuissa pönöttävien kotiseudun merkkimiesten kanssa, joita parrakkaan naisen seurassa esiintyminen ei näyttänyt ihmeemmin järkyttävän. Vaikka kaikki kantapöytien kansa ei välttämättä tämmöistä luonnottomuutta ja Luojan säätämien sukupuoliroolien sekoittamista hyvällä katsokaan, riittävän suuri osa paikkakunnan väestä kykenee jo seuraamaan sen Neuwirthin Siegfriedin ja Helgan vähän omituisen pojan uutta julkisuutta hyväntahtoisesti muhoillen: no miksipäs ei.

Itse asiassa jonkinlainen esikuvakin Conchitan hahmolle löytyy. Niin kuin Profil ja jo aiemmin Austrian Times -sivusto kertovat, pienessä Hornin kaupungissa Ylä-Itävallan pohjoisosassa Tšekin rajan lähellä on Conchita Wurstin euroviisuvoiton jälkeen museosta löytynyt vanha pyhimyksenkuva alkanut vetää uusia turistivirtoja paikkakunnalle. Kyseessä on Pyhä Wilgefortis, tunnetaan saksalaisella kielialueella myös nimellä Heilige Kümmernis, apokryfinen pyhimys.

Wilgefortiksen tarina ja kultti sai alkunsa, kun jossain päin keskiaikaista Eurooppaa joku taitava tarinankertoja näki kuvan ristiinnaulitusta Kristuksesta, joka poikkeuksellisesti ei ollut vaatetettu pelkkään lannevaatteeseen vaan täyspitkään tunikaan, ja tulkitsi ristiinnaulitun hahmon naispuoliseksi. Näin syntyi kertomus hurskaasta Wilgefortis-neidosta (latinan virgo fortis, ‘vahva neito’), joka ei halunnut puolisoksi pakanakuninkaalle ja jolle Jumala siksi kasvatti parran, ettei sulhaskandidaatti häntä huolisi. Raivostunut isä antoi naulita parrakkaan tyttärensä ristiin, ”että tämä saisi kuolla samoin kuin taivaallinen sulhasensa”; kuolinkamppailunsa ajan, kolme päivää, Wilgefortis saarnasi ristiltä ja käännytti monia, myös katuvan isänsä, joka rakennutti tyttärensä muistoksi kappelin. Siellä tietenkin tapahtui asiaankuuluvia ihmeitä, joihin kuuluu esimerkiksi tarina aikansa viihdetaiteilijasta eli pelimannista. Köyhä pelimanni soitti pyhän Wilgefortiksen kuvan edessä ja pyhimys ilahtui tästä niin, että heitti pelimannille toisen kultaisista kengistään, ja kun pelimanni myöhemmin tuomittiin kuolemaan kengän varastamisesta ja viimeisen toiveensa mukaisesti vielä kerran pääsi soittamaan pyhälle Wilgefortikselle, kuvan toinenkin kultakenkä tipahti pelimannin jalkoihin todisteeksi hänen viattomuudestaan.

Silmä- ja kohtusairauksista, hedelmättömyydestä tai hiustenlähdöstä kärsivien auttajana Wilgefortis oli jonkin aikaa Keski-Euroopassa sangen suosittu, kunnes uudemmat ajat ja kriittisempi historianäkemys pyyhkäisivät hänet virallisista pyhimysluetteloista. Ehkä hän nyt voi taas toimia esimerkkinä siitä, että sukupuolten rajaa on ylitetty ennenkin. Keskiajan Keski-Euroopassa tämän rajojenylityksen mahdollisti kirkko ja sen tarjoama yliluonnollinen, tuonpuoleinen turva. Nyky-Euroopassa suvaitsevuuden kasvupohjana on hyvinvoinnista ja joutilaisuudesta nouseva viihdekulttuuri. Kultakengät jalassa ja soittoniekat jalkojensa juuressa lavalla seisova Conchita ei paranna sairaita eikä pelasta sieluja, mutta tuo toivottavasti viestin maailmasta, jossa erilaisuus ei enää olisi uhka.

2.

Toinen viehättävä naishahmo, Unkarin pääministerin tytär Ráhel Orbán, on ollut tässä blogissa esillä ennenkin. Ráhelin mahtihäät olivat Unkarissa vuoden 2013 ykkösuutisaiheita: puhuttiin häiden valmisteluista, joista pääministeri-isä itse oli yksityiskohtaisesti kertonut juorulehti Blikkille, puhuttiin vihkikirkon ja hääjuhlapaikan lähistöllä yllättäen ja julkisin varoin suoritetuista tietöistä tai poliisin harvinaisen laajamittaisista tutkinnoista, DNA-tutkimuksia myöten, häissä tapahtuneen matkapuhelinvarkauden johdosta (juorujen mukaan varastetussa puhelimessa olisi ollut arkaluontoista kuvamateriaalia Ráhel-neidin polttareista). Puhuttiin Ráhelin puolison István Tiborczin huikeasta urakehityksestä ykkös-oligarkki Lajos Simicskan Közgép-yhtiössä ja puolison suvun viimeaikaisesta vaurastumisesta. Nyttemmin Ráhel on lähtenyt Sveitsiin opiskelemaan hotelli- ja ravintola-alaa, ja taas hänestä puhutaan: nämä opinnot maksavat lukukautta kohti 15 miljoonaa forinttia (yli 47.000 euroa), ja kansa alkaa kysellä, maksetaanko tämä lysti pappa betalar -menetelmällä valtion varoista. Asiaa vain pahensi Ráhel Orbánin oma julkinen Facebook-puuskahdus:

(Kuvakaappaus Kettős Mérce -blogista)

Niille, joita asia kiinnostaa:
Saan lukea, että oppositiopuolueet ja -poliitikot ovat minun kauttani hyökänneet Isääni, Unkarin pääministeriä vastaan. Tiedän, että tällaisiin hyökkäyksiin eivät tosiasiat vaikuta. Niille kuitenkin, joille totuus jotakin merkitsee, ilmoitan täten:
Olen 25-vuotias.
Miehelläni ja minulla on oma itsenäinen perheemme, seisomme omilla jaloillamme, tulemme toimeen omin voimin, elämme omaa elämäämme.
Minulla on kauppatieteellinen loppututkinto, olen työskennellyt yli kolme vuotta hotellialalla ja muilla matkailun alueilla, puhun neljää vierasta kieltä. Tällä hetkellä opiskelen, vastedeskin aion opiskella työni ja perheeni ohessa.

Niin kuin esimerkiksi András Jámbor Kettős Mérce -blogissa kirjoittaa, poliitikkojen kimppuun hyökkääminen heidän lastensa kautta on tietenkin roistomaista ja väärin, mutta Ráhel Orbánin pitäisi aikuisena ihmisenä avata silmänsä ja ymmärtää, että suurin osa Unkarin nuoresta sivistyneistöstä ei, vaikka miten haluaisi, pysty ”seisomaan omilla jaloillaan” siinä määrin, että voisi omalla työllään tai kolmivuotisen työnteon säästöillä kustantaa miljoonia maksavat opinnot. Ylivoimaisesti suurimmalle osalle Ráhelin sukupolvea tuollaiset rahasummat ovat epätodellinen haave, monille ei työpaikan löytäminen, opiskelupaikan saaminen tai perheen perustaminen ole itsestäänselvyys, saati että kaikki ne voisi yhdistää. Pääministerin tytär olisi voinut ennen Facebook-postaustaan miettiä hetken ja edes muotoilla puolustuspuheensa toisin, vaikkapa niin, että ”meidän perhe pitää yhtä, joten pistettiin hattu kiertämään”.

Ráhel Orbánin tapaus olisi yksinään vain yksi seurapiirijuoru, mutta se osuu yhteen viime kuukausina yhä äänekkäämmiksi käyneiden tyytymättömyydenilmausten ja mielenosoitusten kanssa. Unkarin vallanpitäjiä ympäröivästä korruptiosta puhutaan yhä useammin ja yhä kovempaa. Esillä ovat niin Fidesz-puolueen johtohahmojen kalliit kellot, luksusasunnot, maailmanmatkat ja loisteliaat virka-autot kuin pääministeri Orbánin epävirallisen neuvonantajan Árpád Habonyn ylellinen elämä – jonka maksajaa ei kukaan tiedä, virallisesti Habony ei ole pääministerin eikä valtion palveluksessa. Jopa puolueen sisältä alkaa kuulua soraääniä: Zoltán Pokorni, aikoinaan Fidesz-puolueen johtajistoa ja nykyään Budapestin XII kaupunginosan pormestari, arvosteli (ääri)oikeistolaisen HírTV-kanavan haastattelussa Fidesz-johtoa liian herraskaisesta elämäntyylistä, jollaista johtavat poliitikot eivät tämänhetkisessä tilanteessa, korruptioskandaalien jyllätessä saisi sallia itselleen.

Korruptio ei ole Unkarissa uusi asia, siitä on syytetty myös Orbánin hallitusta edeltäneitä vallanpitäjiä eikä varmaan aivan syyttä. Viime vuosina se on kuitenkin saanut ennennäkemättömät mitat ja ennen kaikkea ennennäkemättömän röyhkeyden. Tälle röyhkeydelle Ráhel Orbán on nyt mennyt antamaan kauniit, juorulehtien kansiin sopivat kasvot. Jatkoa varmaankin seuraa.