Samoista aiheista, ja vähän uusistakin.

29 elokuun, 2016

Ei ole vieläkään loppunut kohina parin viime postauksissani käsitellyn teeman ympäriltä.

Ensinnäkin tuo Unkarin vuoden 1956 kansannousun 60-vuotismuistoa juhlistamaan tarkoitettu pop-hymni. Unkarilaiset juurensa löytänyt amerikkalainen hittimaakari Desmond Child kierrätti alun perin Miamin yliopiston urheilijoille sävelletyn fanfaarialoitus + diskojumputus -biisinsä hovihistorioitsija Mária Schmidtin johtaman juhlavuosikomitean käyttöön, ja Tamás Orbán -niminen laulunsanoittaja (ei sukua pääministeri Orbánille, sitä vastoin tunnettu mm. Smurffit-piirrossarjan tunnarilaulun unkarinkielisten sanojen tekijänä) laati tämmöisen tekstin, jonka raakakäännöskin luultavasti antaa riittävän käsityksen alkutekstin kliseisyydestä ja kömpelyydestä, sekavista kielikuvista puhumattakaan:

Unkari, kuule sanamme,
vapaa maa, kuule sanamme!
Esi-isien taistelun ja veren
kostuttama on täällä maa ja taivas.
Unkari, kuule sanamme!
Olemme kiitoksen velkaa.
Meitä ei enää kova kohtalo eikä
vihollinenkaan voi raastaa hajalle.
Taistelemme yhtenä miehenä
vapaan maan puolesta.

[tässä käynnistyy rumpujumputus ja soolo:]
Voisit elää missä vain,
mutta sydämellesi ei ole muualla paikkaa (ou jeah…)
Sinun täytyy tuntea menneisyytesi,
että saavuttaisit mielekkyyden (o-ooh…).
Puolestasi kamppailivat taisteluissa [!!!]
sadasti sorrettuina ja solvaistuina sankarit,
ja jokainen askeleesi on vain kaikua
heidän ammoisten askeltensa jäljissä.

[Kuoro:] Unkari, kuule sanamme!
Monetko kasvot ja nimet,
jotka urheasti uudelle tielle kääntyivät [???]
Olemme kiitoksen velkaa
siitä, että puhtaampi on taivas,
että meille jo uusi aamu sarastaa,
vapaana maana.

[Solisti:] Voit elää rauhassa,
mutta joka päivä uuteen taisteluun kutsuu.
Monen tulen keskellä jauhautuen [!!!]
ponnistellen pumppaa sydän [!!!].
Sitten huomaat, että on yksi kansa,
yksi kieli, eikä tämä tienoo ole (vain) kartta.
Eikä enää sinulle ole kysymys,
missä oli tai missä on isänmaasi.

Unkari, kuule sanamme…
(jne. jne.)

YouTube-julkistuksesta nousi somessa melkoinen äläkkä, johon erityisen aktiivisesti on osallistunut räväkkä 444.hu-sivusto. Tähän mennessä alkuperäinen, still-otoksilla kuvitettu YouTube-video on poistettu näkyvistä, samoin kaikki Desmond  Childin alkuperäistuotoksen In the steps of champions YouTube-versiot. Erittäin nopeasti näkyvistä siivottiin myös Desmond Childin englanninkielisen Wikipedia-artikkelin hittilistaan tehty lisäys:

smellslikeafish

Keskieurooppalaiset kun eivät useinkaan ymmärrä kalan päälle, erityisen kiivaan some-loukutuksen kohteena on ollut laulajien huolimattoman artikulaation synnyttämä virhetulkinta: Magyarország, halld szavunk ‘Unkari, kuule sanamme’ kuuluu alkuperäisessä YouTube-videossa aivan kuin Magyarország halszagú ‘Unkari haisee kalalta’. Kalanhaju-teeman innoittamasta piruilusta kenties komein esimerkki on täällä ennenkin mainitun nimimerkin Apa zenél uusi ”Kalanhajuinen maa”, sekä musiikillisesti että visuaalisesti herkullinen parodia aikansa eläneen diskojytkytyksen muovisuudesta. Tekstin kliseeparodiat eivät valitettavasti välity raakakäännöksenä, ne täytynee jättää toiseen kertaan…

Kalanhajuongelma korjattiin myös ”Vapaan maan puolesta” -laulun uuteen YouTube-versioon. Kuten 444.hu-sivuston tarkkakorvat huomasivat – tähän artikkeliin on upotettu coub, jossa laulun alkusäkeen eri versioita voi nopeasti vertailla – äänitettä on muokattu lisäämällä halld-sanan loppuun d:tä ja szavunk-sanan loppuun k:ta. Sitä vastoin edelleen on epäselvää, mihin oikein katosivat ne 50 miljoonaa forinttia (päivän kurssin mukaan runsaat 160.000 euroa), jotka laulun tuottamiseen oli myönnetty, jos kerran sekä laulun tekijät että sen esittäjät ovat tehneet työtä ilmaiseksi. Tekniikkaan, toimittamiseen ja jälkitöihin, kuuluu virallinen selitys. Mutta 444.hu:n toimittajat haastattelivat muutamia musiikkialan ammattilaisia, ja näiden mukaan jopa ison, 10–12 kappaletta sisältävän levyn tuottaminen maksaa normaalisti korkeintaan kymmenesosan tästä, eikä videoklippiinkään helpolla saa uppoamaan paria miljoonaa forinttia enempää. Mielenkiintoista.

***

Myös törkytuutti-journalisti ja vihapuhemestari Zsolt Bayerille myönnetyn korkean kunniamerkin nostattama kohu jatkuu. Kohta satakunta merkittävää unkarilaista on palauttanut omat kunniamerkkinsä protestiksi Bayerin palkitsemisesta. Magyar Narancs -lehti julkaisi muutamia ikimuistoisia saatetekstejä. Näin kirjailija László Garaczi:

Olen kerran tavannut Zsolt Bayerin, Kennedy-lentokentällä pitkän lentomatkan jälkeen USA:n passintarkastusjonossa. Hän raivosi ja huusi, väliin unkariksi, väliin kökköenglanniksi, että hän on tärkeällä asialla, päästäkää hänet edelle. Hän tunkeili, töni, tappeli. Mutta ei siinä ole mitään mielenkiintoista. Mielenkiintoista on se, mitä hänellä oli päässään: cowboyhattu.

Elokuvaohjaaja Bence Fliegauf puolestaan kehottaa lyhyesti presidentti Áderia pistämään hänen palauttamansa kunniamerkin “etten paremmin sanoisi – sinne muiden joukkoon!”

Bayer ei tuumaakaan palauttaa ritariristiään. Sitä vastoin hän on luvannut lopettaa rumien sanojen käytön poliittisissa kirjoituksissaan. (Saapa nähdä.) Haastattelussa, jonka englanninnoksen Éva S. Balogh juuri julkaisi Hungarian Spectrum -blogissaan, Bayer purkaa poliittista pessimismiään. Länsimaiden perikato on edessä, ja syynä on oleva nimenomaan muslimien maahanmuutto. Itävallassa, missä aikoinaan oli kaunista ja siistiä, on nykyään saastaa ja ulosteita kaduilla, ja maahanmuuttajat ovat syöneet joutsenet Schönbrunnin puiston lammikoista. (Ohhoh.) Ja kun Bayerin oma poika halusi kavereineen lähteä piipahtamaan Ranskassa, Bayer ex-vaimoineen pohti asiaa ankarasti ja päätyi torppaamaan koko ajatuksen. Menkööt mieluummin heidän Balatonin-huvilalleen ja porsastelkoot niin paljon kuin haluavat, vaikka hajottaisivat koko talon. Sillä poika on ”liian vaalea”, ja jos ”joku arabi huvikseen puukottaisi hänet”, Bayerin isänsydän särkyisi.

(En tiedä, miltä Bayerin poika näyttää. Mutta isä-Bayer ainakin, tummine hiuksineen, rusehtavine ihonväreineen ja pyöreänsoikeine, viirusilmäisine kasvoineen kävisi minun silmääni loistavasti turkkilaisesta tai syyrialaisesta.)

Tässä väkisinkin ihmettelee, onko Bayer tosissaan saanut itsensäkin uskomaan, että Länsi-Euroopan kaupungit ovat täynnä kiilusilmäisiä arabiterroristeja, jotka nimenomaan etsivät vaaleita nuorukaisia puukotettavakseen. Vai onko tämä kauhujuttu suunnattu hänen lukijakunnalleen?

Joka tapauksessa vihaa on kylvetty Unkarissa oikein valtion varoin jo jonkin aikaa, ja kylvö on itänyt kauniisti. Tilaisuus tarkastella sen tuloksia tarjoutui jälleen, kun pääministeri Orbán vieraili paavi Franciscuksen puheilla.

orban.papa_

Orbánin Facebook-sivulla julkaistu kuva kättelystä – kunnon katolilainen ei kättelisi vaan suutelisi paavin Kalastajansormusta, mutta Orbán ei kuulukaan katoliseen vaan reformoituun kirkkoon – nimittäin kirvoitti pääministerin faniyhteisöstä enimmäkseen negatiivisia kommentteja. Ja kommentit näyttivät kohdistuvan nimenomaan siihen, mitä Unkarin kansaa  yritetään kaikin voimin aivopestä pelkäämään:

Kuvassa yksi Euroopan kristityimmistä miehistä, joka puolustaa Eurooppaa muslimeilta… hänen vieressään paavi Franciscus!

Rukoilkaamme Pyhää Henkeä ja Neitsytäitiä! Muuten vapaamuurari-paavimme myy meidät musulmaaniystävilleen!

Kunpa jokainen johtaja ajattelisi niin kuin ORBÁN, olisimme turvassa maahanmuuttajilta.

Miksi menitte sinne? Bergoglio saarnaa niin ahkerasti niitä maita vastaan, jotka sillan sijasta rakentavat piikkilanka-aitaa maahantunkeutujien tielle. Hän on niin maahanmuuttajien puolella, että herää kysymys, onko hänet ostettu vai peloteltu. ISIS on jo virtuaalisesti nostanut lippunsa Vatikaaniin. MIKSI HÄN OIKEIN PUOLUSTAA NIITÄ?

Viktor, potkaise munille sitä idioottiäijää!!

Varokaa, herra pääministeri! Tuo tyyppi, joka esiintyy paavina, on itse Antikristus, joka haluaa kristikunnan loppua!

Yhden Euroopan katalimman mamunhalaajan luona…

pitää varoa tuota paavin asemassa olevaa hahmoa… hänetkin on tähän asemaan nostanut ukko Soros ja hänen verkostonsa… että hän raamattua selittämällä oikeuttaisi pakolaisten tulvan Eurooppaan…

Mielenkiintoista kuitenkin – toteaa Kolozsvári Szalonna -blogin kirjoitus, josta yllä olevat sitaatit on poimittu – miten kaikkein typerimmän kansanosan mobilisointi kaikkein alkeellisimpaan muukalaisvihaan voi kääntyä hetkeksi itseään vastaan. Zsolt Bayer ja kumppanit ovat jo opettaneet tälle joukolle, että pakolaisten jalkoja pesevä paavi Franciscus on joko vanhuudenhöperö tai kristikunnan vihollisten palkkaama kavaltaja. Orbánin fanisivun kommenteista puhuu vihan ohella suuri hämmennys: miten meidän Johtajamme voi tällä tavalla paiskata kättä itsensä Antikristuksen kanssa? Viha on kaksiteräinen miekka.


Jatkoa edellisiin

24 elokuun, 2016

Ei voi mitään. Pakko vetää taas kukkahattu päähän ja ruveta kommentoimaan uusimpia Unkarin uutisia.

Ensinnäkin tuo edelliskertainen vihapuhemestari ja rumasanajournalisti Zsolt Bayerin palkitseminen ritariristillä. Kohina ei ole vielä asettunut, vaan aiempien kunniamerkinsaajien protesti jatkuu. 444.hu-portaalin ylläpitämän ansioritariristinpalautuslaskurin mukaan tähän mennessä 71 ristiä on palautettu joko kunniamerkinsaajien itsensä tai heidän surevien omaistensa toimesta. Erityisen vaikuttavasti sanansa asetti Sydneyn ja Ateenan paralympialaisista kultaa tuonut uimari Dóra Pásztory. Teksti on pitkä, käännän siitä vain muutamia valittuja otteita:

Mielipiteenilmauksilla on lukemattomia eri muotoja. […] Minä uskon kommunikaatioon, vuoropuheluun, väittelyyn, sivistyneeseen mielipiteenvaihtoon, siksi yritän yleensä vaikuttaa ympäristööni sanojen kautta.

Minulla on myös ääretön usko sananvapauteen ja ihmisoikeuksiin.

[…]

Urheilijana ja kaksinkertaisena paralympiavoittajana olen ottanut palkinnon vastaan sekä oikeisto- että vasemmistohallitukselta, kummassakin tapauksessa ylpeänä ja pää pystyssä, tuntien, että tässä koko maa antaa tunnustuksen urheilusuoritukselleni, ei vain kulloinkin vallassa oleva hallitus tai sen päämies. Minulle on ollut tärkeää, että nämä palkinnot ovat puolueen, maailmankatsomuksen, kulloistenkin vallanpitäjien yläpuolella.

[…]

Tahtoisin kiinnittää hallituksen ja päättäjien huomiota siihen vastuuseen, joka liittyy vihan legitimoimiseen. Kaikille vaikeampaa, pahempaa ja tuskallisempaa tulevaisuutta enteilee, jos maassa leviävät mielenkiihko, toisten leimaaminen ja syrjäyttäminen, ihmisoikeuksien polkeminen. Tämä vastuu on päättäjien harteilla, kun he päättävät kunniamerkin myöntämisestä, demagogisen vihakampanjan käynnistämisestä, perheensisäisestä väkivallasta, vähemmistöjen suojelemisesta. Se vastuu on jokaisessa jaa- tai ei-napin painalluksessa.

Heidän päätöksillään on viestiarvo, niin kuin nyt omallanikin.

Samaan aikaan on ilmennyt, että ritariristiä ei Bayerille ehdottanutkaan Neuvostoliiton pakkotyöleirien uhrien muiston vaalijoiden säätiö vaan sen johtokunnan varapuheenjohtaja yksityishenkilönä. Säätiön johtokunnan puheenjohtaja, historioitsija Tamás Stark ei tästä hankkeesta edes tiennyt eikä sitä kannata. Hänen mielestään Bayer ei ansaitse kunniamerkkiä, koska hänen kirjoituksensa ovat rasistisia ja myös koska hän kannattaa Putinin Venäjän järjestelmää, joka nimenomaan vähättelee ja peittelee stalinismin rikoksia. Bayerin Gulag-aiheisesta journalistintyöstä Stark ei ole kuullutkaan, vaikka tämä on nimenomaan hänen oma tutkimusaiheensa.

***

Myös vuoden 1956 muistojuhlien ja niihin amerikkalaiselta pop-hittimaakarilta tilatun ”hymnin” arvostelu jatkuu Unkarin mediassa. Tähän mennessä upeimman kiteytyksen on esittänyt verraton Imre Para-Kovács Amerikai Magyar Népszavan verkkosivuilla (suomennos täällä): kansannousun sankarien muiston ”kunnioittaminen” kehnolla purkkapoppibiisillä vertautuu siihen, että Viktor Orbán olisi tilannut Budan keskiaikaiseen Matias-kirkkoon muovisen ristiinnaulitunkuvan ja siinäkin Jeesuksella olisi toinen silmä kahdeksan senttiä toista alempana. Edelleenkään ei ole selvillä, mihin tätä mestariteosta tuotettaessa on kadonnut miljardeja forintteja (eli miljoonia euroja) veronmaksajien rahaa, jos kerran Desmond Child teki työnsä ilmaiseksi. (Juhlavuosikomitean verkkosivuilla julkaistussa avoimessa kirjeessä ilmoitetaan niille, jotka ovat pyytäneet tietoja julkisten varojen käytöstä tässä yhteydessä, että mitään tietoja ei vielä voida antaa, koska sopimusten solmiminen on kesken.)

Oppositioviestimien ilkeily sai lopulta juhlavuosikomitean hermostumaan. (Kannattaa muuten vilkaista, keitä kaikkia tähän komiteaan kuuluu. Sen pääsuojelijana on parlamentin puhemies László Kövér ja suojelijana Mária Wittner, vuoden 1956 taistelujen veteraani, joka järjestelmänvaihdoksen jälkeen nousi julkisuuteen ja parlamenttiin jonkinlaisena kansan syvien rivien kivikovan antikommunismin edustajana. Komitean puheenjohtaja on inhimillisten voimavarojen ministeri Zoltán Balog, mutta kaikkein näkyvimmässä roolissa on ollut sen ”kanssapuheenjohtaja” (!), Terror Háza -diktatuurimuseon johtaja ja hovihistorioitsija Mária Schmidt. Komitean jäseninä on ministeriöitä, Tiedeakatemiaa, Taideakatemiaa, Kansallismuseota ja Kansalliskirjastoa edustavia arvokkaita setiä, lisäksi on historioitsijatyöryhmä, johon sentään on päässyt kaksi naista.) Se antoi julkilausuman, jonka ilkeä 444.hu julkaisi kokonaisuudessaan:

Viime päivinä on monia ala-arvoisia hyökkäyksiä kohdistunut vuoden 1956 vallankumouksen ja vapaustaistelun 60. muistovuoden valmisteluihin. Ottaen huomioon, että nämä ohjatut ja synkronoidut hyökkäykset ovat saaneet palstatilaa vasemmisto- ja liberaali- sekä Jobbikia palvelevassa mediassa, vuoden 1956 muistokomitea kääntyy Unkarin kansalaisten puoleen lausuen seuraavaa:

Muistokomitea on murheellisena saanut todeta, että vielä neljännesvuosisata kommunistisen diktatuurin kukistumisen jälkeen yhä annetaan tilaa kommunisti- ja natsidiktatuurien solvauskampanjoita muistuttaville lehdistöhyökkäyksille, jotka eivät anna asianmukaista huomiota tunteiden yhteyttä ja identiteettiä rakentaville, itsenäisyyttämme ja vapauttamme symbolisoiville juhlallisuuksillemme.

Emme saa unohtaa, että kymmenen vuotta sitten nykyistä 60. muistovuotta vastaan hyökkäävät liberaalit eivät nähneet mitään moitittavaa suojatonta väkijoukkoa kohti ammuttaneen Gyurcsányn hallituksen toiminnassa.

Ne, jotka nyt valheiden ja homofobisten purkausten avulla hyökkäävät muistovuoden kimppuun, haluavat vain, että 20. vuosisadan suurin kommunisminvastainen taistelu ei muuttuisi tulevien sukupolvien ylpeyden kohteeksi. Älkäämme salliko sitä!

Huh.  Tästä tekstistä voidaan purkaa esiin kaksi perusargumenttia. Ensinnäkin: ite oot! Jos syytät hallitusta natsismin tai reaalisosialismin kitschiä muistuttavasta taidemausta, olet itse natsi tai kommari. Jos huomautat, että julkisesti sateenkaariperheiden oikeuksia puolustaneen taiteilijan palkkaaminen ei sovi yhteen virallisen Unkarin ”aito avioliitto” -henkisten linjausten kanssa, olet itse homovihaaja.

Toiseksi: Niin mutta Gyurcsány. On vuosien mittaan aina vain käsittämättömämpää, miten vuosien takaisten sosialistihallitusten pääministeri ja nykyään pienen sirpale-oppositiopuolueen johtaja (sosialistipuolue MSZP:stä lohjennut Demokratikus Koalíció sai vuoden 2014 vaaleissa 4 parlamenttiedustajaa) yhä edelleen kelpaa syntipukiksi, pelotteeksi ja yleismöröksi, puolusteluksi melkein mille hyvänsä, mikä Unkarissa on pielessä. Ferenc Gyurcsánysta itsestään voi olla monta mieltä, esimerkiksi siitä, missä määrin hänenkin hallituksensa oli korruption riivaama (ei ilmeisesti kuitenkaan siinä mitassa kuin nykyinen), tai missä määrin menestyvän liikemiehen oli ajanut poliittiselle uralle pelkkä vallan- ja rahanhimo enemmän kuin mikään ylevä sosiaalidemokraattinen aate. Joka tapauksessa hän lienee Unkarin nykyisessä, sisäisten riitojen rampauttamassa poliittisessa oppositiossa yhä edelleen ainoa hahmo, jonka katsotaan pystyvän tarjoamaan jonkinlaisen vertaisen vastuksen Viktor Orbánille.

Tuo ”väkijoukkoa kohti ammuttaminen” viittaa, taas kerran, syksyn 2006 tapahtumiin, joista Orbánin hallitus yrittää ottaa irti kaiken mahdollisen. Syyskuussa, Gyurcsányn kuuluisan ”Őszödin puheen” (”viimeiset puolitoista-kaksi vuotta olemme valehdelleet koko ajan”) vuodettua julkisuuteen, sekä lokakuussa vuoden 1956 tapahtumien 50-vuotismuistelun yhteydessä hallituksenvastaiset mielenosoitukset räjähtivät mellakoinniksi, joka nykyisten vallanpitäjien mielestä oli kansalaisten rauhanomaista mielenilmausta (jonka poliisi kenties tahallaan sekoitti samaan aikaan liikkeellä olleeseen rähinöitsijäjoukkoon), opposition mukaan taas maihinnousukenkäisten nahkatukkien riehuntaa, jota silloinen oppositiopuolue Fidesz kulisseissa provosoi. Mielenosoittajat heittelivät kiviä, polttivat autoja, ja useita poliisejakin loukkaantui sairaalakuntoon. Poliisi puolestaan ei ollut aivan tehtäviensä tasalla ja ampui väkijoukkoon kumiluoteja, jotka tuottivat useille vammoja. Ainakin yksi rauhallinen sivullinen sai kumiluodin silmäänsä, ja siitä pitäen Gyurcsányn hallitusta on aina tarpeen tullen nimitetty ”silmänpuhkiammuttajiksi”. Nyt kumiluodit ja silmät on unohdettu, ja Mária Schmidt ja kumppanit puhuvat jo suoraan ”väkijoukkoa kohti ampumisesta”. Kuinkahan kauan kestää, ennen kuin vuoden 2006 poliisin taitamattomasta kriisinhallinnasta saadaan jo ”verilöyly”?

***

Ja lopuksi vielä jutusta, joka on saanut jo jonkin verran kansainvälistä julkisuutta. Sen keskiössä on György (George) Schöpflin, tässäkin blogissa jo esillä ollut Fidesz-puolueen europarlamentaarikko ja yksi sen harvoista näkyvistä ”oikeista” älyköistä, valtiotieteilijä, entinen Lontoon yliopiston Jean Monnet -vierailuprofessori, Tallinnan yliopiston sekä Budapestin Corvinus-yliopiston kunniatohtori. (Schöpflinin tempauksesta ja taustoista erinomainen kirjoitus myös täällä.)

Juttu sai alkunsa kansainvälisiin uutisotsikoihin päässeestä tempauksesta, jonka ilmeisesti keksivät jotkut unkarilaiset vapaaehtoiset: pakolaisia torjumaan pystytettyyn raja-aitaan kiinnitettiin sokerijuurikkaista askarreltuja pääkallo-pelättimiä. Tähän hermostui Human Rights Watchin Andrew Stroehlein ja puuskahti Twitterissä, ettei pakolaiskriisiä tällä tavalla ratkaista. Jostain syystä Schöpflin katsoi velvollisuudekseen jatkaa keskustelua tuttuun setämäiseen ”osoitan oppineisuuttani” -tyyliinsä: ”Voisihan se toimia. Ihmisen kuvat ovat haram [islamin mukaan syntiä]. Mutta myönnetään, sianpää voisi torjua tehokkaammin.”

haram2

Tästä syntyi kunnon Twitter-kahakka, josta kertoo esimerkiksi The GuardianSchöpflin on selitellyt sanojaan pelkäksi akateemiseksi ajatuskokeeksi ja väittää, ettei ole tosissaan ehdottanut mitään sianpää-aktiota. Konservatiiviselle Mandiner-sivustolle antamassaan haastattelussa (jota selostaa Magyar Narancs) hän ihmettelee asiasta noussutta metakkaa ja vakuuttaa, ettei ole tarkoittanut nöyryyttää tai häpäistä ketään. On vain tosiasian toteamista kertoa, että sianpää on haram, ja on ”antropologisesti mielenkiintoista, että toiset kulttuurit reagoivat sikaan näin herkästi ja toiset eivät”.

(Hoh hoo jaa jaa. Sianliha-tabun alkuperää lienee käsitelty käyttäytymis-, historia- ja kulttuuritieteiden puolella varsin tarkkaan. On puhuttu trikiineistä ja – tämän muistan jonkun historiallisen indoeuropeistin artikkelista lukeneeni – todettu, että sika on Euroopan tärkeistä kotieläimistä ehkä selvimmin se, joka ei sovellu yhteen paimentolaiselämän kanssa, mikä voisi olla yksi syy siihen, miksi tyypilliset paimentolaiskulttuurit vieroksuvat sikaa. Ja onhan sika hirveä eläin, kuten Veijo Meren Manillaköydestä muistamme. Mutta ihan oikeasti, mitä tieteellisesti mielenkiintoista tässä nykyään on? Ja miten Schöpflin itse ajattelee tätä kysymystä tieteellisesti lähestyvänsä?)

Onhan tätä taikauskoa nähty suomalaisessakin somessa. ”Maahanmuuttokriitikot” näköjään tämän tästä kuvittelevat, että sianliha vaikuttaa muslimeihin samoin kuin valkosipuli viihdekulttuurin vampyyreihin. Joku rajatkiinni-täti kertoo tyytyväisenä levitelleensä marketin kylmälaarissa pekonipakkauksia halal-lihojen päälle, etteivät muslimiasiakkaat pystyisi niihin koskemaan, joku toinen poseeraa Suomi ensin -mielenosoituksessa sikanaamari päässä, joku suunnittelee ottavansa kaupungille suihkepullossa sian verta ja ajavansa sillä muslimit paniikissa pakoon. Mutta Unkarissa tälle naurettavalle taikauskolle näköjään annetaan oikein akateemiset ja näennäistieteelliset, setämäisen alentuvan maireat kasvot.


Urheilun epähenkilöitä?

7 elokuun, 2016

Unkarin maahanmuuttopolitiikasta on ollut ennenkin puhetta tässä blogissa, ja varmaan palaan siihen vastakin. Hallituksen ja pääministeri Orbánin virallinen kantahan on, että Unkari ei halua maahanmuuttajia, mieluiten ei laisinkaan, ei ainakaan toisenuskoisia ja -rotuisia. (Naapurimaiden vanhojen unkarilaisalueiden etniset unkarilaiset ovat tietenkin asia erikseen, mutta heillehän myönnetään nykyään auliisti Unkarin kansalaisuus ja hallitus luottaa heidän tukeensa niin vaaleissa kuin tulossa olevassa kansanäänestyksessäkin.) Näin siitä huolimatta, että surkea palkkataso ja yleinen toivottomuuden ja näköalattomuuden tunne ajaa työikäistä koulutettua väestöä Unkarista hälyttävään tahtiin läntisempään Eurooppaan onneaan etsimään. Éva S. Baloghin blogissaan esittämän oivallisen tiivistelmän mukaan Unkarin kansalaisia asui vuonna 2010 ulkomailla 108 000, vuonna 2015 jo 563 000, ja näihin Eurostatin tilastoihin on vielä lisättävä niistä puuttuvat Britannian (arviolta 200–300 000) sekä Itävallan unkarilaiset.

Kansantalouden remontoiminen sellaiseen kuntoon, että Unkarissa olisi houkuttelevampaa asua ja tehdä työtä, ei ole helppoa, ja mukavampaa on ilmeisesti kaivaa nykyisen meiningin jatkamiseen tarvittava poliittinen kannatus suoraan populismin pohjamudista. Siispä ongelma ei ole työttömyys, köyhyys ja näköalattomuus vaan pelottavat, terrorismia ja rikollisuutta tuovat maahanmuuttajat tai ”migrantit” – sanan migráns merkitys saattaa vähemmän koulutetuille unkarilaisille olla hieman hämyinen, joten siihen on helppo liittää uhkaavia mielleyhtymiä, ja termiä ”pakolainen”, menekült, taas ei vahingossakaan käytetä. Osa ongelmaa on myös kriisiytyvä EU, joka haluaa väkisin sijoittaa Unkariin jopa kymmeniätuhansia väkivaltaisia džihadisti-liuhupartoja hunnutettuine naisineen ja pelottavan runsaine lapsilaumoineen. Tätä vastaan on tulossa kansanäänestys, jota valmistellaan tässäkin blogissa jo selostetulla julistekampanjalla. Ilmeisesti mielipiteiden muokkaamista on harrastettava muillakin hallituksen kontrolloimilla kanavilla.

Valtion MTV1-kanavan uutisointia pakolaiskriisistä olen tässä blogissa kommentoinut ennenkin. Nyt on valtion tv-kanavien urheilujournalismin vuoro kunnostautua. Eilen kaikkialle maailmaan levisi uutinen Rion olympialaisten pakolaisten joukkueesta ja sen ehkä kuuluisimmasta edustajasta, syyrialaisesta uimarista Yusra Mardinista, joka sadan metrin perhosuinnissa voitti oman alkueränsä. Maineikkaan uintimaan Unkarin television oli tietenkin seurattava suorana tätäkin erää, mutta Mardinin ykkössijan varmistuessa selostaja lakkasi selostamasta kilpailua ja alkoi pohdiskella muissa erissä kilpailevien unkarilaisten mahdollisuuksia. Mardinista ja pakolaisten olympiajoukkueesta ei hiiskahdettu sanaakaan.

Monet Unkarissa ovat näköjään varmoja siitä, että selostaja Jenő Knézy (nuorempi, samannimisen kuuluisan urheilureportterin poika) aivan tahallaan jätti pakolaisten joukkueen ja Mardinin erävoiton mainitsematta. Kenties selostajia oli jopa ylemmältä taholta ohjeistettu välttämään ”migranttien” mainitsemista ainakaan positiivisessa valossa. (Ja miten muuten pakolaisten joukkueesta edes puhuttaisiin, jos termiä ”pakolainen” ei haluta käyttää?) Kettős Mérce -blogi kysyy raivoissaan:

Tätäkö tosiaan on olympiahenki ja urheilumieli? Onko tosiaan vihakampanja niin tärkeä, että kammottavista kokemuksista selviytyneen tytön menestys on mitätöitävä, että tv-katsojia on huijattava, että kilpailun osanottajista ja tuloksesta on vaiettava? Samalla kun koko olympialaisten ajan minuutin-parin välein pyörii vihapropaganda, julistekampanja, Fidesz-puolueen pikauutislähetykset (klo 23:45:n uutislähetykseen ei pakolaisvastaisten uutisten rinnalle enää mahtunut tieto [miekkailija] Emese Szászin olympiavoitosta).

Uutisvirtaani oli joku nostanut myös uutisen parin vuoden takaa: samainen urheilujournalisti Knézy oli 2014 saanut puolen vuoden ehdollisen vankeustuomion vaimonsa pahoinpitelystä ja joutunut vähäksi aikaa hyllylle. Turhaa tässä on spekuloida siitä, onko Knézy maineeseensa tulleiden kolhujen takia herkempi ikävyyksien välttämiseksi ennakoimaan esimiestensä toiveita esimerkiksi ”migranttien” mainitsemisen suhteen. Mielenkiintoista silti, miten Unkarin Fidesz-valtapuolueen ja sen propagandarakenteiden – jollaisena valitettavasti Unkarin valtion tv-kanavia on nykyään pidettävä – liepeille mahtuu kavereita, joilla nyrkki puhuu herkästi varsinkin oman säksättävän akan suuntaan. Ja mielenkiintoista taaskin, miten muukalaisviha ja naisviha usein näyttävät sopivan yhteen.

Joka tapauksessa, kuten Népszabadság-lehden online-version (nol.hu) mielipidekirjoituksessa otsikoidaan, Unkarin valtion tv ”pyyhki jalkansa olympia-aatteeseen”. Mikä Knézyn ”unohduksen” syy sitten alkuaan olikin, monet eivät näköjään osaa tulkita sitä kuin yhdellä tavalla. Ja tämä tulkinta tuo Népszabadságin kirjoittajalle mieleen hänen oman lapsuutensa ja 1960-luvun alun Kádárin Unkarin, jolloin elettiin vielä ”pidennettyä 50-lukua”. Mustat autot ajoivat kaduilla öisin, kansaa varoiteltiin valppauteen imperialistien sotajuonten suhteen, vuoden 1956 kansannousun kukistuminen oli vielä elävänä kaikkien muistissa, ja oli paljon muutakin sellaista, mistä kerta kaikkiaan ei sopinut puhua ääneen.

Tuohon aikaan, kun tietokonepeleistä ei osattu haaveillakaan, pikkupoikien sadepäivän ajanvietteenä toimi ns. nappifutis, gombfoci. Pojat keräilivät pelaajia ja joukkueita esittäviä pelinappuloita, joilla pelattiin jalkapallo-otteluita ja kokonaisia turnauksia. Kirjoittajalla oli tallissaan useita unkarilaisia joukkueita, joiden tuon ajan nimekkäät pelaajat hän vieläkin muistaa ulkoa. Ja oli ulkomaalaisiakin, esimerkiksi Brasilian maajoukkue Peléineen päivineen, tai Neuvostoliiton joukkue ja sen maalissa legendaarinen ”Musta hämähäkki” Jašin. Näiden rinnalle hän olisi kovasti halunnut lempijoukkueensa Real Madridin, mutta vanhemmat eivät suostuneet sitä hankkimaan – syystä, jota he eivät millään halunneet kertoa.

Lopulta vanhemmilta loppuivat tekosyyt, ja taskurahoista oli säästetty kokoon riittävä summa. Kirjoittaja kipitti tupakkakioskille ostamaan kauan kaihoamaansa Real Madridia. Hän tietenkin muisti ulkoa kaikki sen pelaajat, sekä nimet että naamat, ja hämmästyi hieman nähdessään tässä joukossa pelaajan, joka kantoi täysin outoa nimeä ”Marsall”. Kuitenkin tämän pelaajan naama näytti tutulta, ikään kuin hän olisi nähnyt sen jossain vanhassa urheilulehdessä kotonaan. Kriittisenä ostajana hän kysyi oitis kioskin sedältä, mistä tämä outo pelaaja oli peräisin. Myyjä kuiskasi, että kunhan toiset asiakkaat lähtisivät liikkeestä, hän selittäisi asian…

Jäätyään kahden kesken pikku asiakkaan kanssa kioskin setä sitten kertoi, että oikeasti Real Madridissa pelaa legendaarinen unkarilainen Ferenc Puskás. Mutta koska Puskás oli 1956 loikannut länteen, häntä pidettiin Unkarissa virallisesti maanpetturina eikä hänen nimeään saanut lausua ääneen. Kioskin setä varoitti vielä kirjoittajaa kertomasta kenellekään, että salaperäinen Marsall oli oikeastaan Puskás. Ja jos poika sen kertoisi, niin missään nimessä ei ainakaan saisi sanoa, keneltä hän on sen kuullut.

Ei ole ensimmäinen kerta, kun tämä todetaan, eikä varmaan viimeinenkään: Unkarin tiedotusvälineiden toiminta tuo mieleen vanhat hyvät ajat. Oudon kärkkäästi tuo vertailu entisiin reaalisosialismin aikoihin ja Neuvostoliittoon sujahtaa niin järjestelmän kannattajien (me olemme oikeistolais-kansallinen hallitus, ja meidän arvostelemisemme on kommarimeininkiä; EU on aikamme Neuvostoliitto) kuin sen vastustajien suusta. Siitä ainakin pitäisi kaikkien pystyä olemaan yhtä mieltä, että 1900-luvun traumojen työstäminen on yhä pahasti kesken.

Päivitys: Selostaja Knézy on nyt antanut virallisen selityksen. Pakolaisuimarin erävoitosta vaikeneminen ei ollut tahallista vaan johtui teknisistä ongelmista. Monitorit eivät toimineet, kuva- ja ääniyhteys katkeilivat koko ajan, lähtölistatkin muuttuilivat, joten Knézy ei halunnut yrittääkään selostaa ”koko kilpailun kannalta täysin merkityksettömien” erien loppuratkaisuja vaan keskittyä unkarilaisten katsojien kannalta olennaiseen. Uskokoon ken haluaa, voisin kuvitella, että moni ei edelleenkään usko. Ja se, miksi Knézyä ei haluta uskoa, on tässä varmaan olennaisempaa kuin se, katkeiliko kuvayhteys oikeasti vai ei.


Tyhmyytystä ja matalakulttuuria

20 heinäkuun, 2016

Uutisissa juuri kerrottiin Donald Trumpin tulleen valituksi USA:n republikaanipuolueen presidenttiehdokkaaksi. Kaveri, jolla haamu-elämäkerturinsa mukaan on uhmaikäisen nelivuotiaan käytöstavat ja keskittymiskyky, pyrkii tosissaan maailman korkeimmalle pallille, ja häntä kannattaa joukko ihmisiä, joiden ajatukset maailman menosta perustuvat mahatuntemuksiin ja ennakkoluuloihin, ei faktoihin. Selvästikään tosiasioilla ei nykymaailman politiikanteossa ole paljon merkitystä, ja kun perinteinen journalismikin uhkaa menettää asiakkaansa valemedian viihdekuplien vaihtoehtoiselle todellisuudelle (tässä yksi hyvä analyysi), ihmiset ovat ehkä entistä alttiimpia propagandamyllytykselle, jossa silkalla toistolla tolkuttominkin väite vähitellen muuttuu todeksi.

(Mitä muuten Trumpiin tulee, niin slovenialaisten tuttavieni voihkiessa myötähäpeästä Melania-rouvan julkisuusesiintymisten johdosta – ”olisivat nyt edes tämän kerran sekoittaneet meidät slovakkeihin…” – unkarilaisen 444.hu-sivuston pojat löysivät maannaisensa Vicen uutisvideosta, jossa Women for Trump -järjestön yhtenä perustajajäsenenä häärää myös aidolla unkarilaisella aksentilla amärikkaa vääntävä Ildikó Varga -niminen blondattu daami. Kuten artikkelin kommentoijat paljastivat, kyseessä on jonkinlainen hieman tasokkaampi Tuksu. Masokistit voivat etsiä YouTubesta taiteilijanimellä Ildy Lee esiintyvän kansainvälisen monilahjakkuuden tuotoksia. Itse en kestänyt ensimmäistäkään ”havaijilaishenkistä” musiikkivideota kymmentä sekuntia kauempaa.)

Mutta tuo propagandamyllytys – arvaatte ehkä, mitä tarkoitan. Jo ennenkin mainitsemani mylly pyörii Unkarissa taas täydellä teholla ja valmistelee kansaa lokakuun alussa järjestettävään kansanäänestykseen. Hallituksen äskettäin julkistetut ”informaatiojulisteet” tekevät selväksi, että maahanmuuttajien – joita EU siis muka haluaa ”pakkoasuttaa” Unkariin tuhansittain – tulva, siis ”maahanmuuttokriisi” (”pakolainen”-sanaa ei tietenkään käytetä) merkitsee terrorismia ja rikoksia. Erityisesti ”raiskaustsunamia”:

zaklatasok

”TIESITTEKÖ? Maahanmuuttokriisin alettua naisten ahdistelu Euroopassa on hyppäyksenomaisesti lisääntynyt.”

En tiedä, mihin tilastoihin tämä perustuu ja mahdetaanko Unkarissa edelleenkin jauhaa Ruotsin raiskaustilastoista liberaalin maahanmuuttopolitiikan seurauksena. (Niin kuin lukemattomat kerrat on todettu, Ruotsin suhteellisen korkeat raiskaustilastot selittyvät erilaisilla kriteereillä, matalammalla toleranssilla ja matalammalla ilmoituskynnyksellä – jostain kumman syystä raiskattu ruotsalaisnainen kääntyy herkemmin viranomaisten puoleen kuin venäläinen tai turkkilainen kohtalotoverinsa…) Ainakaan Suomessa ei ns. puskaraiskauksien määrä vaikuta lisääntyneen. Ja raiskaustilastojen (väärin)tulkinnasta yleensä on täällä erinomainen kirjoitus.

Mutta ennen kaikkea TIESITTEKÖ?-julisteet näköjään rummuttavat kansalaisten tajuntaan maahanmuuton yhteyksiä terrorismiin. Tietenkään tässä ei muisteta sitä häiritsevää tosiseikkaa, että viime aikojen terrori-iskujen tekijät ovat olleet toisen tai useamman sukupolven eurooppalaisia ja asuinmaidensa kansalaisia. Saati että viime aikoina Eurooppaan saapuneet pakolaiset eivät ole islamististen terrori-iskujen tekijöitä vaan monet heistä nimenomaan pakenevat islamistista terroria.

TIESITTEKÖ? Maahanmuuttokriisin alettua on Euroopassa yli 300 ihmistä kuollut terrorismin uhreina.

TIESITTEKÖ? Pariisin terrori-iskun tekivät maahanmuuttajat.

Vastafaktojen sijaan Unkarin kriittinen (sosiaalinen) media on keskittynyt pilkkaamaan kampanjaa itseään. Hvg.hu-sivusto teki tuoreeltaan jutun uuden julistekampanjan synnyttämistä meemeistä. Niissä muistutellaan mieliin todellisia ongelmia, kuten terveydenhuoltojärjestelmän katastrofaalista tilaa (joiden yhteys pakolaiskriisiin on yhtä olematon kuin terrorisminkin)…

korhazi_fertozes

TIESITTEKÖ? Maahanmuuttokriisin alettua on Unkarissa yli 3000 ihmistä kuollut sairaalainfektioon.

… tai nostetaan esiin koko ”informaatio”-kampanjan todellinen tarkoitus:

nem

TIESITTEKÖ? – EI. (Siis niin teidän pitää äänestää!)

gyurcsany_nepszavazas

TIESITTEKÖ? Gyurcsány. [Pääministeri Orbánin ykkösvihollinen, entinen pääministeri Ferenc Gyurcsány, on se pääpahis, jota sopii syyttää kaikesta mahdollisesta.]

Pahoin pelkään, että tämä nettipilkka ei ikinä tavoita alkuperäisten julisteiden kohderyhmää eli niitä syviä rivejä, jotka ovat jatkuvasti alttiina hallitusta lähellä olevien medioiden tyhmyytysrummutukselle. Kyllä kansa tietää, että maahanmuuttajat ovat syynä kaikkeen!

Tämän kaiken ankeuden keskellä Unkarin kulttuurielämää kohtasi isku, kun yksi Unkarin merkittävimmistä nykykirjailijoista, juhlittu ja palkittu joskin “vaikeana” postmodernistina tunnettu ja harvempien lukema Péter Esterházy, menehtyi haimasyöpään. Esterházyn sairaus oli julkisuudessa tiedetty jo pitkään (itse asiassa hän ehti vielä julkaista siitä kirjankin, nimellä Hasnyálmirigynapló, ‘Haimapäiväkirja’), eikä suru-uutinen ollut yllätys. Sitä vastoin hieman yllättävänä on pidetty sitä, että pääministeri ja hallitus eivät ole esittäneet virallista surunvalittelua – vain inhimillisten voimavarojen superministeriö, jonka alaan kuuluvat myös kulttuuriasiat, julkaisi verkkosivuillaan muistokirjoituksen.

Vielä maaliskuussa pääministeri Orbán oli reagoinut Nobel-palkitun Imre Kertészin kuolemaan Washingtonin-vierailultaan käsin, ”järkyttyneenä” ylistäen Kertészin tuotantoa, ”joka osoittaa, miten ihmisen elämänhalua ja vapaudentahtoa ei mikään hirmuvalta voi voittaa”. Eikä pääministerin surunvalitteluihin tarvita Nobel-palkintoa, muistuttaa blogisti “nickgrabowszki”. Toissa syksynä pääministeri Orbán ei vain surunvalitellut vaan henkilökohtaisesti vieraili Péter Szentmihályi Szabón muistotilaisuudessa – kyseessä oli ns. kristillis-konservatiivisiin piireihin lukeutuva kirjailija, jonka antisemitistiset möläytykset olivat herättäneet niin pahaa verta, että kun häntä vielä muutama kuukausi ennen kuolemaansa oltiin nimittämässä suurlähettilääksi Italiaan, hanke kaatui julkiseen paheksuntaan.

Niinpä. Imre Kertész oli viimeisinä vuosinaan, jo dementoituneena, ottanut vastaan Orbánin hallituksen kunnianosoituksia ja toiminut, kuten ”nickgrabowszki” asian ilmaisee”, ”hallituksen holokaustipellenä” eli jonkinlaisena todisteena siitä, että Unkarin hallitus ei todellakaan suosi antisemitismiä, kun se kerran jakaa kunniamerkkejä yhdelle Euroopan kuuluisimmista Auschwitzin eloonjääneistä. Esterházy taas pysyi eurooppalaisena demokraattina, jolle kansalliskiihkoilu oli vierasta ja joka suhtautui myös oman suurmaanomistaja-aristokraattisukunsa perinteisiin ironisen, älyllisen etäisesti. Népszabadság-lehden verkkosivustolla nol.hu Szilvia Kuczogi kirjoittaa:

Loppumattoman pitkällä Kádárin kaudella tuhannet ihmiset lukivat jonkin omituisen kirjan, ja sen kirjoittajaakin alettiin tarvita. Hänen moitteettomien lauseidensa rinnalle hänen kampaamattomia suortuviaan. Vapautta. Esterházyn vapaudesta tuli meidän vapautemme. Vuonna 1989 tuo loppumaton sittenkin loppui, ja Esterházy pysyi meidän vapautenamme sen jälkeenkin. Me emme ota maitamme takaisin, ei se ole järjestelmänvaihdoksessa tärkeää, älkäämme iloitko vanhan palauttamisen mahdollisuudesta vaan tulevaisuudesta. Kas tästä syystä Viktor Orbán ei esitä surunvalitteluja.

Unkarin nykyisen hallituksen kulttuuripolitiikka näyttää siis kulkevan populistis-opportunistisia latuja. Suurivaltainen pääministeri ei tunnetusti ole mikään suuri korkeakulttuurin harrastaja vaan enemmänkin jalkapallokatsomossa viihtyvää maisterisjätkätyyppiä, eikä hänen lähipiirissäänkään näytä pyörivän taiteen tai tieteen tunnustettuja suuria nimiä. Niin, mitä tieteeseen tulee, hallitus mieluiten perustaa omia tutkimuslaitoksiaan ja jakaa ”akateemisia” arvoja omille suosikeilleen.

Élet és Irodalom -lehdessä äskettäin kielentutkija, Unkarin tiedeakatemian Kielitieteen instituutin johtaja István Kenesei julkaisi pitkän ja kiukkuisen kirjoituksen viime aikojen monista kummallisista tiede- ja korkeakoulupoliittisista suhmuroinneista, joissa aatteet ja suhteet milloin missäkin menevät tieteellisten kriteerien edelle. (Yksi esimerkki: Unkarin kansalliskirjasto joutuu muuttamaan rakennustöiden tieltä, viime kädessä siksi, että pääministeri Orbán haluaa siirtää virkahuoneensa Budan entiseen kuninkaanlinnaan. Tuoreet uutiset kertovat, että kirjaston kokoelmista ainakin osa joutuu evakkoon kymmenien kilometrien päähän pääkaupungin ulkopuolelle Piliscsabaan – missä puolestaan Orbánin lempiarkkitehdin Imre Makoveczin Piliscsaban katolista yliopistoa varten suunnittelemat ”orgaaniset” rakennushirvitykset seisovat nykyään osaksi tyhjillään, koska ovat osoittautuneet liian kalliiksi ja hankaliksi ylläpitää.) Kenesei päätyy juttunsa lopuksi toivomaan, että pääministerin viikonloppubungalowin viereen Felcsútiin rakennettaisiin jalkapallostadionin ja jalkapalloakatemian lisäksi oma tiedeyliopistokin. Sillä nimittäin voisi kenties olla mahdollisuuksia saada julkisista varoista asianmukaista tukea.

Olen varmaan tulossa vanhaksi. Mutta minua ihan oikeasti hirvittää tämä tyhmyytyksen ja populistisen kulttuurittomuuden tulva, jota yhä useammassa Euroopan maassa kansalaisten niskaan kaadetaan. Älkää ymmärtäkö väärin. Minulla ei ole mitään jalkapalloa tai muuta urheilua vastaan. Enkä todellakaan väitä, että postmoderni kirjallisuus tekee kirjoittajastaan tai lukijastaan paremman ja arvokkaamman ihmisen kuin urheilun katseleminen tai Ildy Leen ”musiikin” kuunteleminen. Jokainen ihmisyksilö on ihmisenä yhtä arvokas, ja kulttuurimieltymyksistä ja koulutustasosta riippumatta kukin yksilö voi olla hyvä ja eettinen tai ilkeä ja moraaliton. Mutta systeemin tasolla, niin väitän, korkeakulttuurin, ”vaikean” taiteen ja hankalan tieteen halveksunta, kitschin ja typeryyden, lyhytnäköisen huvituksen suosiminen kertoo, että poliittisessa päätöksenteossa on jotain pahasti vialla.

 


Kansa puhuu, pulinat pois

8 heinäkuun, 2016

Demokratian tila on viime aikoina ollut kovasti tapetilla. Koko Eurooppaa ravisteleva Brexit-kriisi pani kysymään, mitä ihmeen järkeä oli panna kansa äänestämään kysymyksestä, jota se ei ymmärtänyt, josta sillä oli väärää ja suorastaan valheellista tietoa ja jonka seurauksia kukaan ei tuntunut ajatelleen sen pitemmälle. Itävallassa ”perusitävaltalaisten” FPÖ liputtaa brittien Brexit-äänestyksen puolesta ”kansa on puhunut” -hengessä (näin puolueen EU-parlamentaarikko)…

vilimsky-brexit

”Demokratiassa pitää hyväksyä äänestystulokset. Ei toistaa äänestystä niin monta kertaa, että saadaan sopiva tulos.”

… mutta omien presidentinvaalien tulos ei passaa samalle porukalle ollenkaan, vaan ne on menettely- ja muotovirheiden perusteella uusittava. (Siitä huolimatta, että kerta kaikkiaan yhtään millään ei ole voitu osoittaa, että vaalitulosta olisi peukaloitu mihinkään suuntaan. Mutta tämä pikkuseikka on tyylikkäästi sivuutettu, ja FPÖ:n johto antaa syvien riviensä edelleenkin rauhassa uskoa, että Van der Bellenin vaalivoitto oli saavutettu epärehellisellä pelillä.)

Unkarissa taas on jo ennen tämän Brexit-, Öxit-, Huxit- ja tiesmikä-xit-keskustelun nousua valmisteltu kansaa suureen pakolaiskiintiöaiheiseen kansanäänestykseen, ”lähettämään Brysseliin semmoinen viesti, että se ymmärretään”. Hanke on sikäli mielenkiintoinen, että tähän asti Orbánin hallitus on kammonnut kansanäänestyksiä kuin ruttoa ja mieluummin järjestänyt ”kansallisia konsultaatioita”, laajoja mielipidekyselyjä, joiden kysymykset ovat sopivan johdattelevia ja joiden tulokset eivät sido eivätkä velvoita hallitusta mihinkään. Niin kuin Éva S. Balogh mainiossa blogissaan selvittää, unkarilaiset ovat olleet perin passiivisia osallistumaan kansanäänestyksiin – NATOon liittymisestä vuonna 1997 mielipiteensä ilmaisi vain 49%, ja EU:n jäseneksi Unkari vietiin kansanäänestyksellä, johon vaivautui osallistumaan 45,6% äänioikeutetuista unkarilaisista. Gyula Hornin hallitus olikin 1990-luvulla laskenut kansanäänestyksen pätevyyteen riittävän äänestysprosentin 25:een, mutta Orbán nosti rajan takaisin: jotta kansanäänestyksellä olisi merkitystä, siihen pitää osallistua 50% äänioikeutetuista kansalaisista. Tästä voi tulla melkoinen haaste myös edessä olevalle äänestykselle.

Kun kansanäänestysaikeista ensimmäisen kerran uutisoitiin ja pakolaiskiintiöitä vastustava virallinen sivusto ensi kertaa ilmestyi verkkoon, kriittiset kommentoijat arvelivat tämänkin ”Brysseliin lähetettävän viestin” itse asiassa olevan tarkoitettu kotimaiselle yleisölle, kuten suurin osa Orbánin ”Eurostoliitto”-retoriikasta muutenkin. Toisin sanoen: tarkoitus olisi ennen kaikkea kerätä kannatusta Orbánin hallitukselle Unkarin kansan muukalaisvihan ja pakolaiskriisin herättämien pelkojen avulla, rakentaa kuvaa Orbánista Euroopan ja isänmaan suojelijana pakolaisvirtoja ja muukalaisten massamaahanmuuttoa vastaan. Sivustolla tarjoillaankin mielenkiintoisia harhaanjohtavia puolitotuuksia maahanmuutosta ja sen mahdollisista seurauksista, kuten esimerkiksi niistä ”no go -vyöhykkeistä”, joissa vallitsee terrori ja sharia-laki ja joita nykyään on ympäri Länsi-Euroopan kaupunkeja. Unkarilaisen tuppukylän eläkeläiselle tällä on käytännön merkitystä vain sen suhteen, minkä puolueen hän seuraavien vaalien aikaan uskoo parhaiten turvaavan Unkarin tältä kuvitellulta vaaralta. Mutta Brexit-äänestyksen jälkeen tilanne on toinen, ja Unkarin kansanäänestyksen kansainvälisiä seurauksia on alettu miettiä tosissaan.

Kansanäänestyksen päivämääräksi on nyt määrätty lokakuun toinen, ja luultavimmin voimistuva mediarummutus tulee siihen saakka valmistelemaan kansaa kysymykseen, joka kuuluu seuraavasti:

Haluatteko, että Euroopan Unioni myös ilman Unkarin parlamentin suostumusta voisi velvoittavasti määrätä muiden maiden kansalaisia asutettavaksi Unkariin?

Mutta mitä tämä kysymys oikeasti tarkoittaa? Sen takana piilevää muukalaisvihan lietsontaa on eri tahoilla jo pitkän aikaa kritisoitu, mutta vielä en ole nähnyt kenenkään näin selvästi tarttuvan härkää sarvista, kuin sen Facebook-kommentissaan tekee kielentutkija ja päivystävä intellektuelli László Kálmán. Pitkä rautalanganvääntö ansaitsee tulla käännetyksi (lähes) kokonaisuudessaan:

Unkarissahan voi järjestää kansanäänestyksen vain sellaisesta kysymyksestä, josta parlamentti voi päättää. Parlamentti taas ei voi päättää siitä, mitä EU voi määrätä. Toisin sanoen: Unkarin parlamentilla ei ole päätäntäoikeutta siihen, mitkä asiat kuuluvat EU:n ratkaisuvaltaan yhteisönä ja mitkä ovat ”kansallisia” (kunkin maan omassa ratkaisuvallassa). Tämän voivat päättää vain EU:n elimet (viime kädessä pääministerien neuvosto). Unkarin parlamentti ei voi puuttua tähän rikkomatta kansainvälisiä sopimuksia (ellei sitten äänestämällä Unkarin eroon EU:sta). Siksi tämän kansanäänestyksen kysymystä ei perustuslain mukaan voisi asettaa kansan äänestettäväksi.

Tämän perusteella jo oikeastaan pitäisi ymmärtää, että tämä kansanäänestys ei voi valtuuttaa parlamenttia minkäänlaisiin päätöksiin, lukuun ottamatta EU:sta eroamista, mutta tämän kansanäänestyksen sellainen tulkinta menisi liian pitkälle. Siispä tämä kansanäänestys ei ole legitiimi, se ei ole Unkarin lain mukainen.

Tietenkin tähän pitäisi lisätä sekin, että EU ei koskaan eikä mitenkään ole edes harkinnut ”velvoittavansa Unkaria muiden maiden kansalaisten asuttamiseen”. Se päätös, jota harkittiin ja jota sitä paitsi ei hyväksytty, koski tuota kuuluisaa kiintiötä eli sitä, että EU:n jäsenmaat osallistuisivat EU:n alueelle saapuvien turvapaikanhakijoiden hakemusten käsittelyyn asukaslukunsa mukaisessa suhteessa. Ei siis ollut puhettakaan pakolaisten tuomisesta maahan, vain siitä, että arvioitaisiin tietty määrä turvapaikkahakemuksia. On jo itsessäänkin kyseenalaista, voiko EU ylipäätään ”velvoittaa” jäsenmaitaan ottamaan pakolaisia vastaan, monien mielestä se ei edes pystyisi tekemään tämmöistä päätöstä.

Tiivistäen: Tämän kansanäänestyksen tarkoituksena ei voi olla parlamentin valtuuttaminen jonkinlaiseen päätökseen. Se voisi korkeintaan tähdätä siihen, että parlamentti ”tuomitsisi” tai ”kumoaisi” jonkin EU:n päätöksen, jota ei koskaan ole tehty eikä todennäköisesti koskaan voitaisikaan tehdä. Siispä kansanäänestyksellä voi olla vain jokin muu tarkoitus, suoraan sanoen TAKA-ajatus, jota en tässä rupea arvailemaan.

Poliittinen päätöksenteko on monimutkaista, ja monille äänioikeutetuillekin eurooppalaisille sen kiemurat tuntuvat menevän yli ymmärryksen. Vielä hankalampaa tuntuu olevan sen ymmärtäminen, mitä EU voi ja saa päättää ja määrätä. (Saati ketkä siellä EU:ssa ja Brysselissä oikein päättävät ja määräävät.) Näin on Unkarissa tultu tilanteeseen, jossa suuren osan kansasta uskotaan nielaisevan täysin epäloogisen ajatuksen – me päätämme, saatteko te tehdä ilman meidän lupaamme jotakin, mistä emme me ettekä te pysty päättämään. No, pääasia, että saadaan ”viesti” lähetetyksi jonnekin.

”Kun kansa saa vallan, niin kuka sen saa?” Paavo Haavikko on jo sanonut myös tämän.


Soros jyrää meitin!

22 toukokuun, 2016

Itävallan presidentinvaalien tulos on tätä kirjoittaessani äärimmäisen täpärällä, ja kohta saa lisäksi ruveta pelkäämään suomalaisen uutisvirran täyttymistä kuvilla kalja-, voitonhuuma- ja testosteronitokkuraisten nuorukaisten pukuhuonejuhlista. Tässä ei nyt auta muu kuin paeta sen absurdin teatterin pariin, jota Unkarin poliittinen elämä tarjoaa.

Nimittäin: tuoreimman perjantaiaamuisen radio-”haastattelunsa” yhteydessä (haastattelu lainausmerkeissä, koska ilmeistä on, että oikeita ja hankalia kysymyksiä ei esitetä) pääministeri Orbán intoutui sellaiseen foliopipovauhtiin, että monet parkkiintuneetkaan unkarilaiset tuttavani eivät enää olleet uskoa korviaan. Jo pitkäänhän Unkarin hallitus on syyttänyt kaikista ongelmista Brysseliä, myös pakolaiskriisistä, ja tekeillä on pakolaisten ”pakkoasuttamista” (kényszerbetelepítés) eli EU:n turvapaikkakiintiöitä koskeva kansanäänestys, jota valmistelee jälleen kallis julistekampanja:

üzenjünk.jpg

”Lähetämme Brysseliin semmoisen viestin, että hekin sen ymmärtävät.”  Tämä Budapestin laitamilla Solymárissa otettu kuva julisteesta Unkarin nykytodellisuutta heijastavine ympäristöineen voitti 444.hu-sivuston lukijakilpailun ”elämä itse” -sarjan. (Kilpailussa kerättiin parhaita ”viestejä Brysseliin” eli muokkauksia kampanjajulisteen tekstiin, ja palkinnoille pääsivät esimerkiksi ”Lähetämme Brysseliin semmoisen viestin, että lähettäkööt lisää rahaa, sillä tämä julistekampanja maksaa ihan saatanasti” sekä ”Lähetämme Brysseliin semmoisen viestin, että isänmaa ei voi olla kakkosdivarissa”; jälkimmäinen viittaa pääministeri Orbánin kuuluisaan lausahdukseen ”isänmaa ei voi olla oppositiossa” sekä pääministerin kotikylässä toimivan jalkapalloakatemian joukkueen viimeaikaiseen surkeaan menestykseen.)

Mutta loputtomiin ei pelkkä Brysselin kasvottoman byrokratiakoneiston haukkuminenkaan riitä, vaan viholliskuvia ja vihollisia on saatava lisää. Ja mieluiten sellaisia, joilla on tutut (koukkunokkaiset…) kasvot. Rapakon takaa on viime aikoina kuulunut huolestuneita puheenvuoroja äärioikeiston noususta, Putinin vaikutusvallan kasvusta ja demokratian kriisistä eräissä Euroopan maissa. Siispä, kuten jo kerroin, pääministeri Orbán veti perjantaina foliohatun päähänsä ja antoi tulla. Tässä ääninäyte, jonka 444.hu-sivusto on julkaissut YouTubessa, kuvitettuna valokuvalla Orbánin ja Barack Obaman äskettäisestä tapaamisesta.

”Kiinnitän huomiotanne toiseen asiayhteyteen. Sillä amerikkalaisten (presidentinvaali)kampan…njan lisäksi Unkaria ja Puolaa, yleisemmin Keski-Eurooppaa koskevilla huomautuksilla on silti myös poliittinen sisältö. Nämä eivät ole satunnaisia lipsautuksia. Ja nämä lipsautukset… kannanotot ovat lisääntyneet pakolaiskriisin kuluessa. Ja (USA:n) demokraattipuolueen johtajien takana, sen tiedämme kaikki, meidän on pakko nähdä György Soros. Ja György Soros on julkistanut muslimien maahanmuuttoa Eurooppaan puolustavat kuusi teesiään, joissa hän julisti, että joka vuosi on otettava vastaan ainakin miljoona muslimia, että heille on taattava turvallinen reitti, ja että Euroopan kuuluu iloita tästä mahdollisuudesta eikä puolustautua sitä vastaan. Hän on myös sanonut, että jos se maksaakin paljon, hän kyllä luotottaa sen. Siispä täällä Keski-Euroopassa on olemassa taustamahti (háttérhatalom), se on yhdistettävissä György Sorosin nimeen, hän on Amerikan demokraattipuolueen tärkeimpiä rahoittajia. Siksi minun täytyy sanoa, että… suu on Clintonin mutta ääni György Sorosin. Ja kun Unkari on tässä, missä se maantieteellisesti sijaitsee, ja haluaa puolustaa kansallista suvereeniuttaan ja turvallisuuttaan, siksi me merkitsemme estettä tälle Sorosin amerikkalaiselle suunnitelmalle. Eikä sitä tulla toteuttamaan täällä niin kauan kuin Unkarilla on kansallinen (nemzeti) hallitus. Siispä näiden amerikkalaisten lipsautusten takana täytyy, voimme nähdä myös vakavamman yhteyden.
(Mikrofoniteline: ”Mutta jos taustalla on tämmöinen yhteys, siitä seuraa myös, että Eurooppa heikkenee heikkenemistään. Miksi se on Yhdysvaltain intresseissä?”)
En sotkeutuisi mihinkään salaliittoteorioihin. (!) Puhun vain tosiseikoista. Unkarin opposition voima on paljon mitättömämpi kuin Sorosin rahoittamien Unkarissa toimivien järjestöjen poliittinen vaikutusvalta. Tässä on taustamahti. Heitä ei kukaan ole valinnut, silti he jatkuvasti pyrkivät poliittiseen vaikutusvaltaan. Ja vaikuttavatkin poliittiseen päätöksentekoon, demokratian luonnollisten lakien mukaan. Mutta raha näille järjestöille, näille julkisuusfoorumeille tulee suurimmaksi osaksi György Sorosin taustamahtijärjestelmän kautta. Näin ei ole vain Unkarissa. Muissakin Keski-Euroopan maissa tämä ilmiö tunnetaan. Siitä ei ole tapana puhua, nytkään emme sitä ottaneet puheeksi me vaan presidentti Clinton, siksi ajattelin, että tässä on nyt hyvä syy lopultakin puhua tästä kysymyksestä: ketä, miten, millä lailla amerikkalaiset rahoittavat Unkarissa ja miten he haluavat vaikuttaa? Vastaus piilee mielestäni siinä, että on sellaisia amerikkalaisia, joita en nimittäisi ”Yhdysvalloiksi”, sehän on suuri maa, siellä on paljon valtakeskittymiä, on niitä, jotka edustavat sitä näkökantaa, että Euroopalle olisi hyväksi, jos muutama miljoona, kymmenen miljoonaa muslimia tulisi Eurooppaan. György Soros ihmisoikeusargumentteineen edustaa tätä näkökantaa. Unkari vastustaa sitä.

Ei sinänsä ole mitään uutta siinä, että Orbán arvostelee amerikkalaisia ja syyttää unkarilaissyntyistä talousmagnaatti ja suurmesenaatti Sorosia pakolaiskriisin hyväksikäytöstä Euroopan ”kansallisvaltioiden heikentämiseen”. Samaa Sorosia siis, joka järjestelmänvaihdoksen aikoihin tuki aktiivisesti silloista nuordemokraattista Fidesz-puoluetta ja jonka järjestämällä stipendillä nuori Viktor Orbán pääsi 1989–90 Oxfordiin opiskelemaan.

Samantapaista kuultiin jo viime syksynä, kun Soros julkisti kuuden kohdan ohjelmansa, jossa todellakin puhutaan jopa miljoonasta pakolaisesta (ei ”muslimista”) vuodessa – koko Eurooppaan, Euroopan yhteisesti sovituin järjestelyin ja vapaaehtoisuuden, ei ”pakkoasuttamisen” pohjalta. Ja Yhdysvaltain presidenttikampanjan kiihdyttämä keskustelu sai jo torstai-iltana ministeri János Lázárin tiedotustilaisuudessa pääministerin radiopuhetta ennakoiden julistamaan, että ”Amerikan hyökkäysten takana on György Soros.” Näin hehkutti hallitukselle uskollinen Pesti Srácok -verkkosivusto:

toezsdecapak_ellensege.png

”Amerikan hyökkäysten takana on György Soros, Viktor Orbán on pörssihain pahin vihollinen.”

Uutta on kuitenkin näin suorasukainen termin háttérhatalom ’taustamahti’ käyttö. Tätä sanaa nimittäin kuulee enimmäkseen mielenterveyden rajamailla liikkuvilta salaliittoteoreetikoilta, siis niiltä tyypeiltä, jotka uskovat illuminaattien tai ulkoavaruuden liskoihmisten lukevan ajatuksiamme, aiheuttavan suuronnettomuuksia jollakin salaisella superaseella tai myrkyttävän meitä kemikaalivanoillaan. Kannattaa myös huomata lähes näkymättömät viittaukset ”niihin”, joita on Amerikassa mutta jotka eivät suinkaan edusta kaikkia amerikkalaisia. Unkarilaisen antisemitismin tuntijat ja ennen kaikkea Orbánin kohdeyleisö kyllä ymmärtävät, mistä ja keistä on kysymys: siitä uskontokunnasta tai kansanryhmästä, johon myös Budapestissa 1930 silloin vielä Schwartz-nimiseen perheeseen syntynyt György Soros lukeutuu. Ja tietenkin tuo logiikan helmi: En nyt rupea sotkeutumaan mihinkään salaliittoteorioihin, kerronpa vain sen tosiasian, että on olemassa salaliitto meitä vastaan…

Viesti ymmärrettiin syvien rivien parissa, kuten Itävallan rajan lähellä Körmendissä nähtiin heti seuraavana päivänä eli lauantaina. Pienen paikkakunnan huoli turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksen aiheuttamista vaaroista ei ota laantuakseen, vaikka viime postauksessa kuvattu ikkunavälikohtaus on yhä hämärän peitossa ja pormestari edelleenkin vakuuttaa, että väitteet urheilijatyttöjen ahdistelusta ovat täysin perusteettomia. Kansalaisfoorumeita kuitenkin järjestettiin, ja netissä leviävässä videopätkässä yksi huolestunut kansalainen nousi käyttämään puheenvuoron, jossa julisti, että ”Soros-Ykän palkkasotureista pitäisi tehdä loppu, ja sitten ei Unkarissa olisi näitä ongelmia”.

Viholliskuva on siis selvä: ne jyrää meitin! Perjantaisessa puheessaan Orbán kuvaili Länsi-Euroopan suurkaupunkeja, joiden yleiskuva on maahanmuuton johdosta täysin mullistunut, ja pelotteli, että Budapestissa on sama edessä. ”Meidän on puolustettava kulttuurimme homogeenisuutta!”  Mielenkiintoista kuitenkin, että kaikista iskulauseista ja avainsanoista ei ole pystytty sopimaan koko puoluejohdon kesken. Sunnuntaina nimittäin parlamentin puhemies László Kövér, joka myös tuntuu yhä kiihtyvällä vauhdilla siirtyvän omaan rinnakkaistodellisuuteensa, puhui radiossa vähemmistökansallisuuksien päivän johdosta ja näki uhkakuvan periaatteessa aivan päinvastaisella suunnalla. Kövérin mielestä käynnissä on ”systemaattinen psykologis-poliittinen sota maailmaa tähän asti koossa pitäneitä identiteettejä vastaan, massamaahanmuutolla pyritään synnyttämään kulttuurinsa menettänyt, homogenisoitu eurooppalainen populaatio”.

Myönnetään, maahanmuuton mukanaan tuomat monikulttuurisuuden haasteet voivat olla monessa suhteessa erilaisia kuin ne, mitä vanhojen vähemmistöjen oikeuksien suojelemiseen liittyy. Mutta oliko se ”homogeenisuus” nyt ihanne vai vaara?  Mitä tarkoittaa ”oma kulttuuri”, ”vieras kulttuuri”, ”monikulttuurisuus” tai ”kulttuurittomuus”? Helppo vastata: tässä tapauksessa ei oikeastaan yhtään mitään, tai paremminkin mitä milloinkin.  Kun poliitikko puhuu kulttuurista, ehkä tosiaan kannattaisi poistaa se varmistin.


Ruudun takaa

10 toukokuun, 2016

Varoitus, seuraa tädin henkilökohtaisia nuoruusmuistoja!

Tunkkaisella 80-luvulla stipendiaattina Budapestissa opiskellessani tein merkillisen keikan Körmendin kaupunkiin, joka sijaitsee aivan Unkarin ja Itävallan rajalla Rába-joen (Itävallan puolella Raab) varrella. Jossain paikallisessa kulttuuripläjäyksessä mm. lauloin sulosti suomalaista musiikkia. Tämän huikean taide-elämyksen yksityiskohdat olen armollisesti unohtanut, mutta itse kaupunki piintyi mieleeni jonkinlaisena tuppukylän prototyyppinä. Iskuryhmämme sai muistoksi paikkakuntaa esittelevän kuvateoksen, johon sisältyi myös ontuvilla kielikuvillaan lievästi vaivaannuttava runo tai jonkinlaisen pitäjänhumpan teksti. Vieläkin minulta pääsee hiljainen, piinattu vinkaisu, kun muistan säkeet Tápszergyár és aluljáró / idézi, ím, a friss időt… [‘Ravinnetehdas ja alikäytävä / kas, kuuluttaa uutta aikaa…’] – kaupungin halki kulkevan isomman tien alitse rakennettu alikäytävä oli ilmeisesti paikallisille urbaanin edistyksen suurin saavutus.

Ei pitäisi olla ilkeä. Körmendin yritteliäs kaupunki ei tuohon aikaan ihmeemmin voinut hyötyä asemastaan rautaesiripun kyljessä. Sittemmin sielläkin on varmaan edistytty. Unkarilaisen Wikipedian mukaan asukkaita on yli 11.000, ja kuvissa näkyy joitakin kauniisti entistettyjä vanhoja rakennuksia, komeimpana Batthyány-Strattmann-suvun linna; suvun suuri poika, 1930-luvulla kuollut herttua László Batthyány-Strattmann tuli tunnetuksi sairaalan perustajana ja köyhien lääkärinä, ja hartaana katolisen kirkon poikana hänet on 2003 julistettu autuaaksi.

Viime aikoina Körmend on ollut julkisuudessa siellä sijaitsevan pakolaisleirin ansiosta. Toukokuun alkupäivinä sinne pystytettiin poliisikoulun pihalle telttaleiri, jonne tuotiin muutamia kymmeniä turvapaikanhakijoita. Virallinen selitys on, että muut vastaanottokeskukset alkavat olla täynnä, kun maahan saapuu piikkilanka-aidoista huolimatta parisataa ”laitonta maahanmuuttajaa” päivittäin. Ilkeämmät spekuloinnit liittyvät aitaan, jota Itävallan viranomaiset ovat rakennuttamassa myös tälle kohdalle rajaa. On suoraan arveltu, että unkarilaisilla ei olisi mitään sitä vastaan, että turvapaikanhakijat muitta mutkitta kipittäisivät vieraanvaraisemmalle (?) puolelle rajaa, semminkin kun vastaanottokeskuksen oudot itämaanelävät eivät ole lukkojen takana vaan saavat vapaasti liikkua kaupungilla.

Turvapaikanhakijat eivät monta päivää ehtineet elellä körmendiläisten ihmeteltävinä, kun jo alkoi tapahtua. Viime viikolla ATV-televisiokanavalle ja sen verkkosivuille ilmestyi kohu-uutinen: ”maahanmuuttajat” olivat kerääntyneet aivan vastaanottokeskuksen vieressä sijaitsevan urheiluhallin ikkunan taakse tuijottamaan tyttöjen käsipallojoukkueen treenejä, ja kun päivystävä poliisi käski heitä poistumaan, yksi miehistä oli kiukuissaan potkaissut ikkunan rikki. Harjoitukset oli täytynyt keskeyttää ja tytöt viedä turvaan, nyt urheilevien nuorten vanhemmat ovat raivoissaan ja peloissaan lastensa puolesta eivätkä uskalla päästää tyttäriään urheilemaan ennen kuin näiden turvallisuus on taattu. Tapahtumaan reagoitiin korkeimmalla taholla: hallituksen tiedotustilaisuudessa ministeri János Lázár kehotti sisäministeri Sándor Pintériä ryhtymään välittömästi asian vaatimiin toimiin.

Jotakin merkillistä tässä Körmendin ikkunauutisessa kuitenkin on. Heti seuraavana päivänä nimittäin läänin poliisijohto ylimääräisessä tiedotustilaisuudessaan kiisti koko jutun. Totta on vain, että urheiluhallin ikkuna on särkynyt, mutta kukaan ei tiedä, miten ja miksi ja kuka sen rikkoi, todistajia, jotka olisivat nähneet ikkunan särkymisen, ei ole löytynyt. Käsipalloilijatyttöjä ei tiettävästi kukaan tuijotellut saati ahdistellut, kukaan heistäkään ei ollut nähnyt, mikä ikkunan rikkoi, ja sen säryttyä he olivat kaikessa rauhassa poistuneet hallista ja menneet kotiinsa kenenkään häiritsemättä. ATV-kanavan tiedonlähteenä toiminut paikallinen urheiluseuran edustaja ei itse edes ollut paikalla  tapahtuman aikaan. Eräät kuitenkin yhä ”kokivat asian näin”: perjantaina äärioikeistopuolue Jobbikin aktivistit polkaisivat pystyyn noin viidensadan hengen ”leiri kiinni” –mielenosoituksen, jonka päätteeksi parikymmentä kiivainta joutui napit vastakkain mellakkapoliisien kanssa yrittäessään hyökätä pakolaisleiriin.

Perin omituinen juttu tosiaan. Kun on nähty, miten hanakasti Unkarin hallitus on käyttänyt hyväkseen unkarilaisten muukalaiskammoa ja rakennellut kauhukuvia sivilisaatioiden sodasta, raiskaavista ja murhaavista muslimiterroristeista, vähän ihmetyttää se, miten tarmokkaasti poliisi ja Körmendin fideszläinen pormestari oitis ryhtyivät leikkaamaan ikkunahuhulta siipiä. Olisiko yhtenä syynä se, että Körmendin ikkunajuttua lähtivät levittämään ja paisuttelemaan alun alkaen väärät tahot, ensin ATV-kanava (jonka omistaa lähinnä helluntailaisuuteen lukeutuva Hit Gyülekezete ‘Uskon seurakunta’, Unkarin suurimpia kristillisiä uskonyhteisöjä perinteisten kirkkokuntien jälkeen), sitten oikeisto-opposition Jobbik? Vai oliko jutun perättömyys jo alusta alkaen niin ilmeistä, että edes paatuneimmat Fidesz-propagandistit eivät kehdanneet ruveta sillä ratsastamaan?

Kaksinaismoralismin juhlaa tässä joka tapauksessa on eletty. Samat vallanpitäjät, jotka jo yli vuoden ajan ovat kalastaneet kannatusta muukalaisvihan mutaisimmista vesistä, syyttävät nyt tekopyhästi Jobbikia ”poliittisen hyödyn tavoittelusta Körmendin tapauksella, jonka tutkinta on vielä kesken”. Ja samaan aikaan kun todellista seksuaalista väkivaltaa ja sitä tukevaa kulttuuria yritetään painaa villaisella – Fidesz-puolueen parlamenttiryhmän johtaja Lajos Kósa meni juuri möläyttämään viime blogauksessani käsitellyn  raiskausskandaalin johdosta, että ”huippu-urheilussa on eri säännöt” ja että ”jalkapallo-ottelussa vaikka potkaisisi maassa makaavaa miestä, tuomari voi päättää, että tässä tapauksessa annetaan pelin jatkua” – niin, samaan aikaan koko maassa nostatellaan mielten kuohua pelkällä ajatuksella himokkaasta tuijotuksesta ikkunan läpi.