Eiku, osa 2.

helmikuu 23, 2017

Budapestinhan piti järjestää vuoden 2024 olympiakisat. On laadittu logo ja tehty upeaa hipsteriurbaania fiilinkiä huokuva mainosvideo, joka tätä kirjoittaessani on vielä nähtävillä osoitteessa http://media.budapest2024.org/ . Pelkkään hakuprojektiin arveltiin helmikuun alussa uponneen jopa 37 miljardia forinttia (120 miljoonaa euroa).

Hallitus ja Budapestin kaupungin johto ovat hehkuttaneet tätä mahtavaa prestiisiprojektia ja ”isänmaalliset” tahot julistaneet, että joka jotain muuta ajattelee, on maanpetturi. Oppositiopiireissä dubiot ovat kuitenkin olleet väkevät. Tuntemukset tiivisti noin viikko sitten Facebookissa levitetty kuva, jossa olympialaisprojektin mainosta (miekkailija Áron Szilágyi julistamassa: Olympialaisten puolesta kaikki peliin!) kantava bussi on syttynyt palamaan.

palavabussi

Metrossa tapahtuneista tulipalonaluista ja muista teknisistä häiriöistä on viime kuukausina kerrottu tavan takaa. Ilmeisesti Budapestin liikennelaitoksen bussienkin kunto nostattaa epäilyksiä siitä, kestäisikö kaupungin infrastruktuuri olympialaisten mittaista suurrasitusta.

Sitten kansan napinasta nousi taas uusi oppositioliike. Momentum-liike, joka ilmeisesti on järjestäytymässä puolueeksi, asettui olympialaistenvastaisen kampanjan taakse, jota tukivat myös muut oppositiopuolueet. Konkreettisena tavoitteena oli kerätä allekirjoituksia kansalaisaloitteeseen, jolla vaadittaisiin kansanäänestystä olympialaisten järjestämisestä. Monien oli vaikea uskoa hankkeen onnistumista: oppositiomedioissa kerrottiin allekirjoitusten kerääjiä häirityn ja hätyytetyn. Keruuhanke onnistui kuitenkin yli odotusten, allekirjoituksia kertyi paljon enemmän kuin tarvittavat 138 000, eli muutama päivä sitten koko unkarilainen uutisvirtani oli täynnä lukua 266 151.

Nyt olisi voinut tapahtua jokin samanlainen tempaus kuin ns. Kaljupäägate vajaa vuosi sitten: sosialistisen oppositiopuolueen MSZP:n edustaja tuli jättämään kansanäänestysaloitetta kauppojen sunnuntaiaukiolon vapauttamisesta, mutta jostakin ilmestyneet bodatut, kaljupäiset häiskät estivät häntä pääsemästä luukulle ennen kaljupäiden saattelemaa vanhaa rouvaa kilpailevine aloitteineen. Tai sitten, jos kansanäänestykseen asti olisi päästy, tulos olisi voinut olla sama kuin viime syksynä, EU:n pakolais- ja turvapaikanhakijapolitiikasta tai paremminkin sen irvikuvasta äänestettäessä. Mahtavasta mainosrummutuksesta huolimatta suuri osa kansasta jäi kotiin tai jätti uurnaan huolellisesti mitätöidyn lipun, joten äänestysprosentti jäi alle vaaditun 50:n eikä tulos ollut juridisesti pätevä – silti pääministeri Orbán oitis julisti sen ”poliittisesti päteväksi”, eikä mikään muuttunut.

Vaan ei. Kävikin hieman samaan tapaan kuin Kaljupäägaten tapauksessa, jossa hallituksen oli pakko tajuta toimivansa syvien rivien tahtoa vastaan. Kauppojen sunnuntaiaukiolon kieltäminen, jota Fidesz-valtapuolueen (ja katolisen kirkon) pikkuruinen koalitiokumppani, kristillisdemokraattinen KDNP oli ajanut, oli nostattanut laajaa vastustusta monissa ihmisryhmissä: pikkukauppojen pitäjissä, sunnuntaitöillä tärkeitä lisäansioita hankkineissa ja niissä kiireisissä tavallisissa työtätekevissä (usein kahta työtä tekevissä!) ihmisissä, joille perheen ostosten hoitaminen arkitöiden lomassa oli melkoinen lisärasitus. Niinpä, kun sosialistit olivat käräjöineet tahtonsa läpi ja saaneet oikeudessa osoitetuksi, että heidän kansanäänestysaloitteensa pitäisi ottaa vastaan, hallitus oitis perääntyi ja ilmoitti, että sunnuntaiaukiolo vapautetaan. Yhtäkkiä ei enää ollutkaan kansakunnan elämän ja kuoleman kysymys, että ”perheet saisivat olla sunnuntaisin yhdessä”.

Sama nähtiin yllättäen eilen. Jo muutaman päivän ajan oli pohdiskeltu, miten vallanpitäjät reagoisivat siihen varsin selvään signaaliin, jonka allekirjoituskampanja oli antanut. Spekuloinneille tuli äkkiä loppu, kun eilen valtion ykkösuutiskanava M1 ilmoitti, että Unkari luopuu vuoden 2024 olympialaisten tavoittelemisesta.

M1:n tietojen mukaan pääministerin, ylipormestarin sekä Unkarin olympiakomitean johdon tapaamisessa päätettiin yhteisesti, että Unkari peruuttaa hakemuksensa, sillä se merkitsisi maalle huomattavaa arvovaltatappiota. Päätöksen syynä on, että Unkari ei pysty ylläpitämään pitkälle venyvää, tappioon tuomittua hakuprosessia. Siksi neuvottelijat päätyivät siihen, että vastuullinen päätös voi olla vain se, että pääkaupunki ja Unkarin olympiakomitea vetäytyvät kilpailusta.

Syyllinen toki löytyy välittömästi. 444.hu-uutissivusto tarjoilee pirullisesti virnuillen valikoiman uutisotsikoita hallitusta lähellä olevista lehdistä: ”Meillä oli unelma”, nyyhkyttää urheilulehti Nemzeti Sport. ”Vasemmisto on jälleen pettänyt kansan”, syyttää Magyar Hírlap, ja hallituksen uskollisin äänitorvi Magyar Idők jyrähtää: ”Oppositio murskasi olympiaunelmamme”. Ja jatkaa, siteeraten Lajos Kósaa, Debrecenin entistä pitkäaikaista pormestaria, jonka jokaisesta suunavauksesta voi nykyään odottaa jonkinlaista tahattoman huumorin mestarinäytettä:

Lajos Kósa, Fidesz-puolueen parlamenttiryhmän johtaja lausui puolueen johdon nimissä, että oppositio on jo moneen kertaan valehdellut kaikille olympialaisten järjestämisestä. Poliitikon mukaan tämän ilmeisenä päämääränä oli vaikka kavalluksenkin kautta suistaa pääkaupunki ja koko maa raskaaseen kansainväliseen arvovaltatappioon.

Tämä on taas varsin tyypillistä Kósaa, eli yhtä suosikkiaforistikkoani siteeratakseni, ”eräiden ihmisten ajattelu muistuttaa porsaan juoksua – porsas ei juokse erityisen nopeasti, mutta sitä on hyvin vaikea saada kiinni”. Siis mistä tässä oikein on valehdeltu, kuka on kavaltanut kenet mille, ja miten Unkarin kansainvälinen arvostus kärsii, jos se vetäytyy olympialaishankkeesta kesken hakuprosessin (niin kuin jo muutamat muutkin maat ovat tehneet)? Ja jos kerran ilkeä oppositio valehtelee kansalle, miksi ei hallitus tehnyt samoin kuin ennenkin, eli käynnistänyt mahtavaa propaganda-, siis tiedotuskampanjaa valheiden kumoamiseksi? Sillähän on määrättömästi tiedotusvälineitä ja julkista ilmoitustilaa käytettävissään, miksi ei nolimpia-kampanjaa vastaan olisi voinut käynnistää samanlaista koneistoa kuin maahanmuuttovastaisten kansanäänestysten alla?

Hvg.hu-sivuston kolumnisti Árpád W. Tóta irrottelee vahingoniloisesti: hallitus on kuin koulukiusaaja, riittää, että pari päättäväistä tyyppiä nousee vastustamaan.

Pelkuri juoksee karkuun, eikä siihen tarvita edes äänestystä. Hän on voitettavissa. (…)

Rohkeasti juoksi karkuun, niinpä. Nyt on vaipat täynnä, tuo toisina päivinä niin runsaana tulviva rohkeus, jolla hän pyörittää tätä maailmanhistorian servomoottorihallitusta, ehtyy tällaisissa tilanteissa täysin. Arkisin hän itse on koko kansakunta, ainakin kaksi kolmasosaa. Mutta nämä ovat todellisia juhlapäiviä: kun parisataatuhatta ihmistä sanoo ei, ja kupla puhkeaa niin, että koko Karpaattien allas tärähtää. (…)

Onko tämä tosiaankin koko kansakunnan asia? Kohtalonkysymys? Silloin Fidesz-puolueen tämänhetkinen etu ei saisi mennä tämän hankkeen edelle, vaan se pitää saattaa voittoon. No niin, selittäkääpäs nyt, mihin olympialaisia tarvitaan! Ketkä tarkistavat tilit, ettei kukaan tule ajatelleeksikaan syyttää järjestäjiä korruptiosta? Suosittelen Transparencya – vai pitääkö se juuri siksi häätää maasta, että se häiritsee varastamista? Paljonko tulee tuottoa, tai mikä on maksimitappio, ja ketkä ovat vastuussa, jos käy toisin kuin suunniteltiin? Mikä oikein on mennyt pieleen jokseenkin kaikissa viime aikojen olympialaisissa, ja miten me sitten onnistuisimme? Paljonko katsojia kerää jokin vapaaretkipyöräily nykyään, ja paljonko siitä syntyy voittoa? Ei tähän mitään noitakonsteja tarvita, julistetilaa on, rahaa on, ei mikään estäisi tuomasta totuutta esiin. Jos semmoinen olisi. (…)

Sen, mitä nämä tekevät, voi torjua, ja sen voi estää. Siinä ei toimi pelkästään kansanäänestysaloite. Voi esimerkiksi ohittaa korkeimman oikeuden ja naurettavan vaalilautakunnan ja kerätä allekirjoituksia noin vain, niiden painoarvon tähden. Mielensä voi ilmaista mistä vain, stadioneista, kuninkaanlinnasta, Lőrinc Mészárosin [pääministeri Orbánin suosikkioligarkin] naamasta. Mikä hyvänsä voi toimia, millä näytetään voimaa: lakko, rauhanomainen kansalaistottelemattomuus, mielenosoitus, taide, äänekäs halveksiva nauru. Viktor Orbán juoksee karkuun, jos vastarinta on tarpeeksi sitkeää. Me voimme vallata maamme takaisin katu kerrallaan, laki kerrallaan. Me voimme tosiaankin määrätä Paksin ydinvoimalaprojektin tulevaisuudesta. Ja koska pääministeri on näin pelkuri, ei siihen tarvita enemmistöä. Riittää näyttävä vastavoima ja totuus.

Ja kun kerran monta sataa tuhatta erilaista järjestelmän uhria kohtaa toisensa, se on laulun loppu. Kun opettajat, vanhemmat ja oppilaat, olympialaisten vastustajat, norjalaiset, lääkärit ja potilaat ja omaiset, kiristetyt yrittäjät ja nöyryytetyt työllistämistyöläiset, homot, tupakoitsijat ja ympäristönsuojelijat huomaavat toistensa huolenaiheet ja kokoavat ison kuvan. Huomaavat, että nämä eivät ole heidän yksilöllisiä ongelmiaan vaan vika on järjestelmässä ja auttamaton. Että miljoona fania huvittelee täällä seitsemän miljoonan kustannuksella – ja nämä fanitkin pettävät itseään.

Hänen viimeinen argumenttinsa on aina ollut se voima, joka on hänen takanaan. Enemmistö, joka on hänen. Ei ole mitään enemmistöä, ei ole mitään ylivoimaa. (…)

 

Näinköhän tässä tosiaan nähtiin, että demokratialla olisi sittenkin mahdollisuuksia? Vai onnistuuko myös Momentum-liike, kuten muutamat vastaavat aiemmin, hukkaamaan ”momentuminsa”?

 

Mainokset

Hännän heilutusta

helmikuu 3, 2017

Tänään Unkari taas ylitti suomalaisetkin uutiskynnykset, kun Putin jälleen vieraili Budapestissa kättelemässä Viktor Orbánia ja uhkailemassa ukrainalaisia. Edellisestä vierailusta ei ole montakaan vuotta aikaa, ja silloinkin tunnelmat olivat veljellis-ystävälliset. Kukapa enää muistaisi, mitä Orbán kymmenkunta vuotta sitten, syksyllä 2007 lausui ns. Lakitelekin tapaamisen 20-vuotisjuhlassa. Vuonna 1987 keskisessä Unkarissa, Lakitelek-nimisen paikkakunnan eräässä syrjäisessä talossa, jonka omisti runoilija Sándor Lezsák, oli pidetty kokous, jonka päätteeksi ensi kertaa julkisesti vaadittiin monipuoluejärjestelmään siirtymistä ja päätettiin Magyar Demokrata Fórumin, järjestelmänvaihdoksessa ratkaisevaa osaa esittäneen puolueen perustamisesta. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin tätä tapausta muisteltaessa Viktor Orbán piti puheen, jonka tiivistelmä löytyy toistaiseksi edelleenkin hänen kotisivultaan. Siinä kerrotaan näin:

[Orbán] viittasi myös siihen, että Venäjän  uusi voimistuminen ja ennennäkemätön taloudellinen voima aiheuttaa myös muutosta Euroopassa, ja EU:ssa suhtaudutaan nyt jo toisin neuvostoajoilta tänne jääneisiin tovereihin, näiden verkostoihin, ja Venäjää muistuttaviin poliittisiin ilmiöihin. Tämä merkitsee Euroopalle todellista haastetta ja uhkaa, joka Keski-Euroopasta käsin voi ulottua myös Euroopan Unioniin ja liittoutumien sotilaalliseen voimaan. ”Euroopassa ovat toden totta Putinin palatsikoirat [Putyin pincsijei] alkaneet kovasti lisääntyä, ja sen alkavat jo kaikki nähdä vaarana”, huomautti Viktor Orbán.

Näin siis vuonna 2007. Nyt palatsikoirien isäntä piipahti Budapestissa tapaamisessa, joka oppositioviestimien mukaan oli vuosisadan turhin, ainakin mitä Unkarin ja Venäjän suhteisiin tulee. Molemmin puolin lausuttiin ympäripyöreitä ystävällisyyksiä, Budapestin liikennettä sekoittivat perinteisen laajat turvatoimet, perinteisen mielenosoituspaikan Kossuth térin sulkivat pääministerin ikiomat terrorintorjuntajoukot, mutta uudessa paikassa parisataa mielenosoittajaa uskollisesti vihelteli ja ojensi kameroiden eteen kekseliäitä plakaattejaan:

putler

Tätä näpytellessäni Putin on palannut omalle maalleen. Unkari puolestaan palaa arkeen, jota tällä hetkellä leimaa viimekertaisessa postauksessa mainittu kansanäänestyskeskustelu. Unkarin hallitus siis pyrkii kovasti isännöimään vuoden 2024 olympialaisia, hankkeen vastustajat taas keräävät Budapestissa allekirjoituksia kansalaisaloitteeseen, jolla vaaditaan kansanäänestyksen järjestämistä asiasta: onko Unkarilla varaa olympialaisiin, kun koulut ja sairaalat rapistuvat käsiin. Mielipidetutkimusten mukaan olympiahankkeen kannatus onkin itse asiassa niin heikko, että kansanäänestyksessä se saattaisi hyvinkin kaatua. Olympialaisten vastustajiin on liittynyt myös vitsipuolue Kétfarkú Kutya (Kaksihäntäinen koira), jonka lahjoitusvaroilla kustannettuja julisteita on alkanut näkyä Budapestin katukuvassa:

olimpia-mkkp2-660x610

”Uuden ajan kreikkalaisia raunioita Unkarille! Kultatason tukijoina Unkarin koulujärjestelmä ja Unkarin terveydenhuolto” (Kuva esittää yhtä Ateenan olympialaisiin rakennetuista ja nykyään käyttämättöminä rappeutuvista stadioneista.)

Kiinnitetäänpä huomiota logoon, jossa olympiasoihtua kantaa metrojuna. Viime aikoina Budapestin metroissa tapahtuneet tulipalot ja muut tekniset häiriöt ovat nostattaneet epäilyksiä siitä, miten kaupungin infrastruktuuri kestäisi olympialaisten rasituksia. Viimeisimpiä metron rakennusprojekteja rasittavat myös melkoiset korruptioepäilyt – asiaan on puuttunut EU:n korruptionvastainen toimisto OLAF. Ei liene ihme, jos olympialaistenkin yhteydessä pelätään suurten summien katoavan vääriin taskuihin.

Varoittavana esimerkkinä olympiahankkeen riskeistä toimivat heinäkuussa Budapestissa järjestettävät uinnin maailmanmestaruuskilpailut. Ja etenkin niitä varten Tonavan rantaan rakennettu uusi halli, jonka vaiheita kuvailee 444.hu-sivustolla László Szily. Kisoja Budapestiin haettaessa haaveiltiin vielä uimalasta, jonka design ehkä lainailee turhankin ilmeisesti Zaha Hadidin suunnitteleman Lontoon olympiauimahallin ”Pringles”-muotoa mutta läpinäkyvä rakenne tekee vaikutuksen.

uimala1

Lasiseinäinen sipsi ilmeisesti kuitenkin hylättiin varsin nopeasti, ja sen jälkeen oli tarkoitus rakentaa turistihoukutin, jonka kultainen aallonmuotoinen verkkoseinä olisi väittämän mukaan soinut tuulessa.

uimala2

Sitten tapahtui vielä jotakin, ja samainen arkkitehti Marcel Ferencz joutui panemaan suunnitelmat uusiksi. Lähes valmis lopputulos ei, varsinkaan ankeana talvipäivänä, näytä paljon tavallista toimistorakennusta kummemmalta, vaikka julkisivua on vielä yritetty piristää jonkinlaisella aaltoefektillä.

uimala3

Ja kaiken lisäksi kustannukset monista lupauksista huolimatta ovat kasvaneet moninkertaisiksi, alun perin kaavaillusta kahdeksasta miljardista (yli 25 miljoonaa euroa) ilmeisesti viiteenkymmeneen miljardiin forinttiin (yli 160 miljoonaa euroa). Olympialaisten kustannuksiksi on tähänastisissa virallisissa suunnitelmissa arvioitu 774 miljardia forinttia, mikä hankkeen vastustajien mielestä on epärealistisen alhainen summa (viime aikojen olympiakisat ovat yleensä tulleet maksamaan ainakin tuplasti tuon verran). Kun otetaan huomioon, että Unkarissa yleensäkin korruptio ilmenee etenkin julkisten rakennushankkeiden yhteydessä, pelättävissä on, että olympialaiset tarjoavat vallanpitäjille loistavan tilaisuuden kanavoida julkista rahaa oligarkkien taskuihin. Jo olympialaisten hakemiseen on palanut veronmaksajien rahoja yllättävät määrät – hakemuksen kustannuksiin on varattu viisitoista miljardia, mutta äskettäin summaan lisättiin vielä puolitoista miljardia konsulttipalkkioihin (!), perusteluna se, että Rooma oli luopunut olympialaisten tavoittelusta.

Kritiikin kiristyessä pääministeri Orbán on toistaiseksi esiintynyt rauhallisena ja vastaillut vältellen, että ”jos niin käy” (että kansanäänestys olympialaisista järjestetään ja kansa sanoo ”ei”), niin hallitus tulee noteeraamaan tämän. Alemmilla portailla ja tukijoukoissa sitä vastoin olympiakysymys on jo ymmärretty kuuliaisuustestiksi. Orbánin naapurin ja lähioligarkin Lőrinc Mészárosin omistaman Echo TV -kanavan Sajtóklub (‘Pressiklubi’) -ohjelmassa ”kansalaisaktivisti”, ns. rauhanmarssien organisaattorina tunnettu András Bencsik julisti äskettäin, että joka allekirjoittaa olympialaisten vastaisen kansanäänestysaloitteen, syyllistyy maanpetturuuteen. Vielä hämmentävämpää lukemista tarjosi viime viikolla 24.hu-uutissivustolla ilmestynyt professori Gábor Náray-Szabón haastattelu.

74-vuotias Náray-Szabó johtaa ”Professorien Batthyány-piiriä”, vuonna 1995 perustettua oikeistokonservatiivisten tiedemiesten seuraa. (Seura lienee ottanut nimensä Lajos Batthyányn mukaan. Tämä oli Unkarin vuosien 1848–49 vapaustaistelun marttyyreja, Unkarin ensimmäinen perustuslaillinen pääministeri, joka teloitettiin syksyllä 1849.) Batthyány-piiri tukee avoimesti nykyisen hallituksen linjaa, vaikka onkin viime aikoina esittänyt jonkin verran arvostelua esimerkiksi terveydenhuoltojärjestelmän julkisen rahoituksen niukkuuden johdosta. Haastattelussaan Náray-Szabó oitis rientääkin suhteellistamaan tätä kritiikkiä. Unohtakaa homeiset sairaalat ja joukoittain ulkomaille pakenevat lääkärit ja sairaanhoitajat!

Tilanne ei ole kehno vain siksi, että hallitus ei ole halukas tai kykenevä uudistamaan terveydenhuoltojärjestelmää. Vaan ennen kaikkea siksi, että unkarilaisten terveydentila ei ole asianmukainen. Me elämme epäterveellisesti, juomme, tupakoimme, emme liiku tarpeeksi, ravitsemuksemme ei ole asianmukainen. Stressikin on kova. Mielestäni nämä tekijät eivät riipu hallituksesta.

Ja olympiahankkeen vastaisesta kansanäänestyksestä Náray-Szabólla on myös sanottavaa. Olympialaisia nimittäin tarvitaan sen mahtavan yhteishengen tähden, jonka ne tuovat koko Unkarin kansalle. Kun haastattelija ihmettelee, eikö Náray-Szabóta häiritse edes se, että hengenluontimiljardeista osa valuu korruptioon, siis varastetaan myös Náray-Szabón omasta taskusta, tämä vastaa:

Ei. Sillä kansallistunteen hyväksi on tehtävä uhrauksia. Olympialaisten hyväksi olen valmis uhraamaan myös omasta taskustani. Kansalaisen, sanotaan nyt sitten vaikka minun näkökulmastani tärkeää on se, että valtion sijoitus valmistuu ajoissa ja toimii luotettavasti. Jos tämän hintana on rahan päätyminen niille, joista me emme pidä, minä hyväksyn sen. Sitä paitsi kuka on sanonut, että Paksin ydinvoimalalaajennus ja Budapestin olympialaiset merkitsevät korruptiota? Tässä on vain oletuksia.

Samassa haastattelussa Náray-Szabó määrittelee myös Batthyány-piirin roolin.

Eräs jäsenemme ilmaisi asian näin: me olemme kuin Pinocchion pikku sirkka, joka pohjimmiltaan rakastaa isäntäänsä mutta varoittaa tätä aina, kun tämä on lähdössä väärään suuntaan.

Tähän on pakko siteerata filosofi György Gáborin kommenttia:

Tällaistahan se on, kun sivistymättömät mutta itsevarmat professorit haluavat sanoa jotain mahtavaa. Nämä professorit taitavat tuntea vain tyhmennetyn Disney-version, sen piirrosfilmin, mutta eivät tiedä mitään alkuperäisestä kirjasta Le avventure di Pinocchio, jonka kirjoitti italialainen Carlo Collodi vuosina 1881–82. Alkuperäinen tarina on julma ja brutaali. Sanon tässä nyt vain että romaanin Pinocchio on kammottavan ilkeä ja armoton ja tappaa kyseisen sirkan, kun tämä yrittää antaa hyviä neuvoja. Pinocchio tekee jatkuvasti kaikenlaisia rötöksiä ja muuttuu välillä aasiksi. Lopulta Pinocchio kuolee, itse asiassa hänet vedetään hirteen. Ja niin, mielenkiintoinen on myös se episodi, jossa Kettu ja Kissa, kaksi kunnon mafiosoa, huijaavat Pinocchion kaivamaan rahat maahan, että niistä kasvaisi lisää rahaa, ja sitten naureskellen varastavat ne.
Näin sivuhuomautuksena vielä: ”Isännäksi” kutsuivat Josif Vissarionovitš Stalinia hänen saappaannuolijansa, myös itse toveri Rákosi.

Jotenkin tätä kaikkea lukiessa mieleen nousee kuva häntää heiluttavasta koirasta (ennemmin palatsi- kuin kaksihäntäisestä) nuolemassa isäntänsä kättä. Keski-Euroopan feodalismin perinteistä, hierarkioista ja pystysuorista lojaalisuussuhteista olen kirjoittanut monesti ennenkin. Ja taas kerran huokailen mielessäni, että tämän vuosisataisen perinteen ja sitä itse asiassa vain vahvistaneen reaalisosialismin jälkeen taidetaan tarvita vielä paljon enemmän aikaa kuin ne järjestelmänvaihdoksesta kuluneet kolmisenkymmentä vuotta, että syntyisi oikeaa ruohonjuuridemokratiaa ja todellinen kansalaisyhteiskunta.

 


Kissan silmin

tammikuu 25, 2017

Aika kirjoittaa taas Unkarin tapahtumista. Ja siellähän tapahtuu kaikenlaista hupaisaa, etenkin vapaan kansalaistoiminnan rintamalla. Esimerkiksi Budan puolen tärkeässä liikennesolmukohdassa, jonka minun sukupolveni oppi tuntemaan Moskovan aukiona (Moszkva tér) mutta jolle nyt on palautettu sen vuosina 1929–1951 (kaksoismonarkian aikaisen valtionvarainministerin ja talousmiehen mukaan) kantama nimi Széll Kálmán tér. Kyseinen aukio metroasemineen ja pysäkkeineen pantiin täysremonttiin, johon kuului myös pääkaupunkilaisten kuuluisimpana kohtauspaikkana tunnettu kello. Sen tilalla on nyt postmodernin designpylvään päässä digitaalikello, joka ilmeisesti on maksanut mansikoita mutta jota ei millään saada toimimaan. Kekseliäät budapestilaiset ovat nyt jonkin aikaa harrastaneet eräänlaista oman käden oikeutta. Ensin joku sankari yön pimeydessä teippasi tolppaan useita IKEAn halpis-seinäkelloja, ja nyt 444.hu-sivusto kertoo uusimmista kansalaisaktivismikelloista.

orak

Tolpan yläpäässä mustana raitana näkyvä digitaalikello ei edelleenkään näytä aikaa, mutta alemmaksi on teipattu sekä perus-IKEA-versiota hieman kalliimpi sähköinen seinäkello että erityisen herttainen puinen lasten leikkikello. Jälkimmäinen pysyy ajassa, koska ohi kulkevat kansalaiset muistavat jatkuvasti siirtää sen viisareita asianmukaisesti.

Mutta ei minun siis tästä kansalaisaktivismista pitänyt tällä kertaa kirjoittaa. Eikä uudesta poliittisesta järjestöstä, Momentum-liikkeestä, josta toivotaan uuden, toimintakykyisen oppositiopuolueen alkua. Eikä sen (suositun vitsipuolueen ”Kaksihäntäisen koiran” tuella) järjestämästä NOlimpia-kampanjasta, joka saattaa hyvinkin päästä tavoitteeseensa eli kerätä riittävän määrän allekirjoituksia, että olympialaisten järjestämisestä Unkarissa voitaisiin järjestää kansanäänestys. Vuoden 2024 olympialaisten järjestämisoikeudesta kilpaileminen on Orbánin hallituksen prestiisiprojekti, hankkeen vastustajat taas korostavat, että niin kauan kuin julkinen sektori ja kansalaisten yleinen hyvinvointi ovat näin kehnossa jamassa (siitä huolimatta, että Unkarin verotus on EU:n korkeimpia), ei maalla ole varaa tällaiseen hankkeeseen, jonka kustannuksista suuri osa saattaa vuotaa vääriin taskuihin. Voi sen tylymminkin sanoa:

loptak

Jos metrolinja 4 tuli maksamaan 452 miljardia ja siitä varastettiin 167 miljardia, niin jos olympialaiset maksavat 2000 miljardia, paljonko siitä tullaan varastamaan?

Mutta ei minun siis tosiaankaan tästä pitänyt kirjoittaa. Vaan siitä, mikä maailmaa tai ainakin internettiä pyörittää. Olenhan kissaihminen ja yksi Erzsi for President -Facebook-sivun lähes neljästäkymmenestä tuhannesta seuraajasta. Tämä komea hopea-mustaraitainen Erzsi on koko nimeltään Erzsébet (tai slovakkilaisittain Alžbeta) Fenevadová. (Fenevad on juhlavan painokas nimitys ’villipedolle’, ja tšekkiläis-slovakkilainen naisennimien suffiksi ilmeisesti luo sopivan vieraannuttavan efektin. Ehkä muillekin tulevat siitä mieleen Slovakian varhemmat kielilait ja käytännöt, jotka vaativat myös unkarilaisvähemmistön naisia liimaamaan tämän päätteen sukunimensä perään.)

Erzsébet Fenevadová asuu Budapestissa ja tähtää maan, sittemmin miksei koko maailman hallitsijaksi. Näistä pyrkimyksistä, komeiden kuvien kera, kerrotaan hänen Facebook-sivullaan, jonka päivitykset päättyvät aina tervehdykseen Puszi, Erzsi! (Ja samaan tyyliin ”suukkoja, [Etunimi]!” pitää jokaisen kommentoijan lopettaa viestinsä, jollei halua tulla saman tien bannatuksi.) Nyt niiden pohjalta on syntynyt myös kirja, muistiin merkitsijänä Erzsin ”palvelija”, alkuaan englanninopettajaksi kouluttautunut mutta viime aikoina lähinnä toimittajana työskennellyt Gergely Homonnay (kuten tiedämme, kissalla ei ole ”isäntää” tai ”emäntää” vaan henkilökunta); tyylikäs mustavalkoinen piirroskuvitus on Laura Zsigan käsialaa. Kirja johti joulun alla Unkarin kirjamyyntitilastoja niin ettei uusimmasta Harry Potteristakaan ollut sille vastusta.

puszierzsi

Kirja ei ensi lukemisella sisällä mitään erityisen päräyttävää. Kerrostalohuoneistossa elelevän, purkkitonnikalaa himoitsevan ja enimmän aikaa joko kiipeilypuunsa lavalla tai viiden tähden Hotel Wardrobe Wellness Superiorin presidenttisviitissä (eli Gergelyn vaatekaapin hyllyllä lumivalkoisella pehmeällä pyyhkeellä) loikoilevan kaupunkikissan elämään on vaikea saada dramatiikkaa, joten vähistä tapahtumista – eläinlääkärissä käynneistä, kissojen ja joulukoristeiden jännitteisestä suhteesta, siitä harvinaisesta metsästyskokemuksesta, jonka huoneistoon eksynyt tiainen tarjosi – otetaan kaikki irti. Etenkin siitä tapauksesta, josta Erzsin some-hittiys sai alkunsa: karkumatkasta, joka sai ”palvelija” raukan liimailemaan sekä lähitienoon seinät että virtuaalisen verkkoympäristönsä täyteen kuvallisia etsintäkuulutuksia.

Erzsi pohdiskelee maailman menoa, päivittelee kaksijalkaisten typeryyttä ja piruilee ”palvelijansa” sinkkujuppielämäntyylille biletyksineen, krapula-aamuineen ja taajaan vaihtuvine suurine rakkauksineen, joiden juokseva numerointi on jo pitkällä neljännellä sadalla. Kirjassa ei rakastettujen sukupuolta mainita (unkarissa kuten suomessakin tämä sujuu helposti, ilman ihmeempiä konstailuja), mutta miehiä he ilmeisesti ovat. Yllä linkitetyssä Facebook-postauksessa Homonnay [hih hih] muistelee yliopistoaikojaan ja muuatta vähemmän sympaattista opettajaansa:

… sain tiedekunnan stipendin Amerikan-matkaa varten, joka liittyi yhteen queer-tutkimusprojektiin, jolloin hän oli julistanut laitoksen käytävällä, että hänestä ei ole hyvä idea, että joku hinttari lähtee Amerikkaan saati että hinttarista tulee opettaja…

 

Itse asiassa Erzsi saapui aikoinaan Gergelyn kotiin paljolti tämän silloisen elämänkumppanin ansiosta. Tai, kuten Erzsébet Fenevadová esiintyessään sateenkaariväen filmifestivaalin suojelijana ”julisti”: Minulla oli kaksi isää, silti minusta tuli prinsessa.

Ja tässä lopultakin se pieni särmänpoikanen, joka tekee varsin kesyistä ja pikkuhauskoista kissapakinoista hieman itseisarvoaan kiinnostavampia, muutakin kuin nokkelasanaisen freelance-kirjoittajan yrityksen tuotteistaa lemmikkinsä ja tienata sillä rahaa kuin Grumpy Catilla konsanaan. Erzsi-kissan ja hänen palvelijansa elämästä aukeaa ikkuna erilaiseen Unkariin kuin se, mistä lehdissä usein kerrotaan.

Se ei ole sitä ”toista Unkaria”, josta opposition viestimet mielellään kirjoittavat: köyhien ja kielitaidottomien ihmisten pientä ja karua maailmaa, jossa seurataan korkeintaan valtion tv- ja radiokanavia jos niitäkään, kiristetään vyötä ja ollaan kiitollisia valtiolle, kun se lupaa laskea kaasu- ja sähkölaskua ja pitää ilkeät ”migrantit” piikkilanka-aidan takana. Maailmaa, jossa sairaalaan joutuneelle omaiselle pitää kuskata paitsi ruokaa ja liinavaatteita myös käsikauppa-särkylääkkeet ja laastarit, sekä rahaa henkilökunnan lahjomiseen. Se ei myöskään ole sitä konservatiivista kiiltokuva-Unkaria, jota hallituksen verkkosivut ja hallitusta lähellä olevat tiedotusvälineet mainostavat: jossa uljaat, urheilulliset miehet ja kauniit mutta kotona viihtyvät naiset lippujen hulmutessa ja yleisen optimismin vallitessa tuottavat perinteisen onnellisiin ja valtion erityistä suojelusta nauttiviin heteroavioliittoihinsa yhä useampia puhdasrotuisia unkarilaisia lapsia, jotka sitten lähetetään kirkon ylläpitämään kouluun kristillis-isänmaallisia perusarvoja oppimaan.

Puszi, Erzsi! on terveellinen muistutus siitä, miten monia todellisuuksia samaan maahan mahtuu. Kirjan luettuaan voi kuvitella, miten Erzsi ja hänen palvelijansa ystävineen elävät etuoikeutettua keskiluokkaelämää pääkaupunkisivistyneistön kulttuurikuplassa, matkailevat maailmalla, kuluttavat korkeakulttuuria ja gojimarjasmoothieita, marssivat Pride-kulkueessa samansukupuolisen kultansa käsipuolessa ja menevät sen jälkeen hipsterikapakkaan nauttimaan pienpanimo-olutta. Tämmöinen elämä on Unkarissa edelleen mahdollista. Itse asiassa juuri sen saattaa nähdä esimerkiksi satunnainen turisti, joka sitten viattomasti hämmästelee, miksi näin mainiosta maasta, josta löytyy niin paljon kulttuuria ja kivanpitoa fiksujen ihmisten seurassa laadukkaiden viinien ääressä, pitää koko ajan maailmalla kirjoittaa niin ilkeitä.

Keskellä kriisiytyvää taloutta ja aina vain räyhäkämmän itsevaltaista populismia Erzsi-kissan palvelija ja hänen ystäväpiirinsä elelevät jonkinlaisessa turvalokerossa aivan niin kuin Erzsi ”presidenttisviitissään”. Puszi, Erzsi! -kirjassa pahaan ulkomaailmaan ja sen politiikkaan viitataan vain varovasti. Sen saamme tietää, että presidentiksi ja itsevaltaiseksi hallitsijaksi päästyään Erzsi oitis kieltäisi sokeat komondor-koirat. Lukija voi myös arvata, miksi Erzsin silmäpuoli, löytöeläinkodista pelastettu ilkeäluonteinen ”kollega” on saanut nimekseen Rogáncili (siitä on siis tehty ministeri Antal Rogánin sievän, työkseen seurapiiripalstoilla paistattelevan Cecilia-puolison kaima). Facebook-sivuillaan Erzsi ottaa kantaa hieman rohkeammin ja kehottaa esimerkiksi kaikkia fanejaan allekirjoittamaan olympialaisten vastaisen kansalaisaloitteen:

erzsi_nolimpia

Mutta enimmäkseen tämä pehmeätassuinen kissa pitää kyntensä piilossa. Näinköhän kissoista ja mukavuudenhaluisista kissaihmisistä löytyy momentumia yhteiskunnan mullistamiseen?


Urheiluhistoriaa

elokuu 1, 2016

Rion olympialaisia odotellessa muistellaan 80 vuoden takaisia Berliinin olympialaisia, jotka tunnetusti jäivät myös poliittisen propagandan historiaan. Natsi-Saksa lavasti upean spektaakkelin, jonka tarkoitus oli myös todistaa ”arjalaisen” rodun fyysinen ylivoimaisuus, Leni Riefenstahl ohjasi kuuluisat propagandaelokuvansa, joiden esteettistä perintöä on nähty kaikessa ihmisruumiin ja ruumiinkulttuurin kuvauksessa meidän aikamme mainoksiin ja musiikkivideoihin asti, Yhdysvaltain urheilijat marssivat avajaisissa Hitlerin aition ohi katsoen poispäin ja saivat palkkiokseen vihellyskonsertin. Hitlerin reaktiosta mustan amerikkalaisen pikajuoksijan Jesse Owensin voittoon taas kiertää erilaisia, ristiriitaisia tarinoita.

Unkarissa Berliinin vuoden 1936 tapahtumia on myös muisteltu niiden tuon ajan ikävien ilmiöiden kannalta, jotka tunnettiin myös Unkarissa. Ruumiinkulttuuri ja urheilullisen, voimakkaan yksilön palvonta nosti kaikkialla Euroopassa esiin myös rotuhygienian ja rasismin aatteita, pohdintaa siitä, ketkä ja millaiset ihmiset sopivat edustamaan meidän kansamme fyysistä kauneutta ja elinvoimaa – ja ketkä eivät. Ennen Berliinin olympialaisia Nemzet Szava (’Kansakunnan sana’) -niminen oikeistolehti oli kirjoittanut kitkerästi (sitaatti Népszabadságin viimevuotisesta artikkelista):

Unkarin olympiaedustajien nimilista kuhisee juutalaisia. Vieläpä valmentajistakin on juutalaisia suurin osa. Älkäämme siis odottako unkarilaisten menestystä Berliinissä, vaikka juutalainen lehdistö miten valehtelee menestyksen toiveista.

Modernin kilpaurheilun perinteet nousivat metsästävän, ratsastavan, taistelevan ja retkeilevän ylhäisön vapaa-ajanvietosta, toisaalta taas ensimmäisissä urheilijoissa saattoi olla kovan ruumiillisen työn karkaisemia rahvaanmiehiä. (Ainakin Suomessa ilmeisesti ensimmäiset kilpahiihtäjät olivat syrjäseutujen kansaa, jolle suksilla liikkuminen kuului vielä arkeen.) Juutalaisia, jotka tyypillisesti olivat kauppiaita ja käsityöläisiä, ei osattu yhdistää kumpaankaan näistä ryhmistä. Kuitenkin 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun nouseva kaupunkikeskiluokka, joka Unkarissa(kin) oli paljolti juutalaista, otti myös erilaiset urheiluharrastukset innolla omakseen.

Yllä linkitetyn Népszabadság-lehden artikkelin mukaan jo ensimmäiseen maailmansotaan mennessä Unkarin yhdestätoista olympiakullasta viisi oli juutalaisten urheilijoiden tuomia. Juutalaisia huippu-urheilijoita oli lähes kaikissa lajeissa, ja erityisesti he kunnostautuivat miekkailussa. Tämä ehkä liittyy lajin opiskelijaperinteisiin. Keski-Euroopassa ylioppilaat perinteisesti harrastivat miekkailua ja olivat ylpeitä oikeudestaan kantaa miekkaa, juutalaisen keskiluokan yhteiskunnallinen nousu taas usein alkoi nimenomaan yliopistosta.

Miekkailija oli myös Ilona Elek (1907–1988), josta suosittu Facebook-henkilöhistorioitsija Krisztián Nyáry kirjoitti jo neljä vuotta sitten. Tarina kertoo, että Elek, lempinimeltään Csibi, joutui miekkailu-uralle melkein vahingossa. Hän opiskeli pianonsoittoa ja oli jo luopumassa miekkailuharrastuksestaan, koska opettajan mielestä se jäykisti rannetta liikaa. Sitten miekkailuseuran johtaja sattui näkemään Csibin salilla ja julisti, että tämän tytön on ehdottomasti jatkettava urheilua, sillä pianisteja aina riittää mutta tämäntasoinen miekkailija syntyy korkeintaan kerran sadassa vuodessa. Elek sai valmentajakseen kuuluisan italialaisen maestron Italo Santellin, joka totesi, että ”Csibi on primadonna”: hän saattaa suoriutua huonosti harjoituksissa, mutta yleisön edessä ei koskaan.

elek_ilona_portrc3a9

Ilona Elek, Unkarin historian ensimmäinen naispuolinen olympiavoittaja (kuva unkarinkielisestä Wikipediasta)

Berliinin olympialaisten lähestyessä antisemitismi ja juutalaisten urheilijoiden asema nousi polttavaksi kysymykseksi. Kansainvälisen olympiakomitean painostuksesta Saksan oli luvattava, että myös juutalaisille urheilijoille sallitaan kisoihin osallistuminen. Käytännössä kuitenkin juutalaisia urheiluseuroja ja urheilijoita järjestelmällisesti kiusattiin ja juutalaisten valmentautumista vaikeutettiin kisakarsintojen alla. KOK:n puheenjohtajan henkilökohtaisella puhuttelulla uhattuna Hitler lopulta suostui päästämään Saksan joukkueeseen yhden ”kiintiöjuutalaisen”, miekkailija Helene Mayerin, joka oli isän puolelta juutalaista syntyperää. Helene Mayer oli voittanut kultaa jo Amsterdamissa 1928 mutta natsien valtaannousun jälkeen paennut Amerikkaan. Nyt hänet, näin kertoo Nyáry, saatiin Saksan edustajaksi uhkailemalla, että kieltäytymisestä voisi olla ikäviä seurauksia hänen Saksaan jääneille omaisilleen.

Ilona Elek tunnettiin jääkylmistä hermoistaan, ja Berliinissä hän päihitti pahimmat kilpailijansa Helene Mayerin ja Itävallan Ellen Preissin niin nopeasti, ettei yleisö tuumannut perässä pysyä. Tässä Krisztián Nyáryn julkaisemassa kuvassa Elek seisoo florettimiekkailun palkinnonjaossa korkeimmalla korokkeella. Hänen takanaan Helene Mayer ojentaa kätensä natsitervehdykseen, kenties suojellakseen sukulaisiaan ikävyyksiltä, kun ei onnistunutkaan hankkimaan Saksalle kultaa.

elekilona

Berliinin olympialaiset olivat suurmenestys koko Unkarille: kymmenen kultamitalia, väkilukuun suhteutettuna kaikkein eniten, ja niistä Nemzet Szavan mielipidekirjoittajan häpeäksi viisi juutalaisille urheilijoille… Kisojen jälkeen Ilona Elek yritti lopettaa miekkailun. Hän oli nyt saavuttanut kaiken, mitä halusi, ja sitä paitsi Unkarissakin voimistuvan juutalaisvastaisuuden takia hänen olisi pitänyt vaihtaa seuraa. Vuotta myöhemmin hänet kuitenkin houkuteltiin palaamaan Pariisin maailmanmestaruuskilpailuihin. Siellä hän tosin hävisi henkilökohtaisen kilpailun Helene Mayerille, mutta voitti joukkuekultaa. Helene Mayer ei tämän kilpailun jälkeen enää palannut Saksaan vaan siirtyi takaisin Amerikkaan, Ilona Elek sitä vastoin jatkoi miekkailu-uraansa Unkarissa, kunnes juutalaislait estivät häneltä kilpailemisen kokonaan.

Toisin kuin monet juutalaiset aikalaisensa – esimerkiksi miekkailija Attila Petschauer (1904–1943), Amsterdamin ja Los Angelesin olympialaisten joukkuekultamitalisti, joka kidutettiin hengiltä työpalvelussa Venäjän rintamalla – Ilona Elek selvisi hengissä sodasta ja vainoista Budapestissa piileskellen. Sodan jälkeen hän palasi urheilu-uralleen, uusi olympiavoittonsa Lontoossa 1948 ja oli vähällä voittaa kultaa vielä Helsingissä 1952. Melbournen olympialaisiin häntä ei 49-vuotiaana enää huolittu, mutta hän toimi pitkään naisten florettijoukkueen valmentajana ja palasi myös musiikin pariin. Miekkailun ohella Ilona Elek oli itse asiassa koko ajan harrastanut säveltämistä ja kirjoittanut – näin kertoo unkarilainen Wikipedia – ainakin tanssimusiikkia. Budapestissa vuonna 1959 järjestettyihin miekkailun maailmanmestaruuskilpailuihin hän sävelsi juhlafanfaarin.

Ilona Elek sai päättää pitkän uransa tunnustettuna ja arvostettuna henkilönä kotimaassaan. Kaikki eivät olleet näin onnekkaita. Kun viime vuonna Unkarin juutalaismuseo järjesti teemanäyttelyn juutalaisten urheilijoiden saavutuksista, Népszabadság-lehti otti yhteyttä voimistelijamestari Ágnes Keletiin, Helsingin ja Melbournen olympialaisten viisinkertaiseen kultamitalistiin, joka jäi vuonna 1956 kisamatkalleen Australiaan ja on vuodesta 1957 lähtien elänyt Israelissa. Keleti vieraili Unkarissa lähtönsä jälkeen ensimmäistä kertaa vasta 1988, ja kerrotaan hänen tuolloin sanoneen vanhalle tuttavalle, joka ihasteli hänen ”kotiinpaluutaan”: ”Tämä ei ole minun kotimaani.” Nyt, viime vuonna, Israelin-kodistaan puhelimeen tavoitettu 92-vuotias Keleti kommentoi toimittajalle: ”Oikea kotimaani ei ole siellä, missä isäni ja perheeni tapettiin. Sitä ei voi unohtaa!”

Pannaanpa tähän loppuun vielä Népszabadságin jutusta yksi kuva tuosta edellä mainitusta näyttelystä: pikaluistelija István Wintnerin (1909–1944) rikki sahatut luistimet.

luistimet

Wintner, pikaluistelun Unkarin-mestari vuodelta 1932, oli vuonna 1941 lähdössä jäälle kansallisissa mestaruuskilpailuissa, kun huomasi, että joku oli ottanut hänen luistimensa kaapista ja sahannut ne pilalle. Luistimiin oli pantu lappu: ”Juutalaisilla ei ole sijaa Unkarin urheilussa.” Kaksi vuotta myöhemmin Wintner vietiin työpalveluun, kuten Petschauer ja monet muut, ja sille tielle hän jäi.

Näitä tarinoita sopii muistella esimerkiksi Rion olympialaisia katsellessa ja vaikkapa maahanmuuttajataustaisten urheilijoiden panosta pohtiessa. Antoisaa olympia-aikaa!

 


Koulu- ja urheilu-uutisia

helmikuu 21, 2016

Tänään ajattelin tarjoilla kaksi ajankohtaista kommenttipuheenvuoroa Unkarista. Ensinnäkin tuosta koulujen kapinasta, joka lopultakin ylitti suomalaisenkin uutiskynnyksen. Nimittäin: yksi opettajien protestin pääaiheita on ollut kouluhallinnon keskusvirasto KLIK, joka määräilee ja säätelee kaikkea mahdollista, kopiopaperin ostosta opettajien virkanimityksiin. Index-uutissivuston tietojen mukaan itse pääministeri Orbán oli äskettäisessä puolueen parlamenttiryhmän kokouksessa Lillafüredissä joutunut lupailemaan, että vuoden 2018 eli seuraavien vaalien jälkeen voidaan KLIKin lakkauttamistakin harkita. (Tästä on rivien välistä luettavissa se pelottava päätelmä, että Orbán uskoo pysyvänsä vallassa myös vuoden 2018 jälkeen.)

Mutta siihen, miksi KLIK aiotaan toistaiseksi pitää pystyssä, eivät kovin monet oppositiomediatkaan näy puuttuneen. Tänään sitten osui uutisvirtaani Civilhetes-sivustolta erittäin valaiseva artikkeli. Mihály Andor muistuttaa, että KLIK ei toimi pelkästään pelottimena, vallan kourana, joka kätevästi katkaisee niskoittelijoiden urapolun. KLIKin salainen mutta sitäkin tärkeämpi tehtävä on toimia rahanpesulaitteena, joka ohjaa EU-tuet ja muut julkiset varat vallanpitäjien kaverien taskuihin. KLIK nimittäin päättää kaikista koulujen hankinnoista: keneltä ostetaan paperit, liidut, koulukirjat, kouluruokaloiden elintarvikkeet, pulpetit, taulut, tietokoneet ja ohjelmistot…

Yksi esimerkki: Vuonna 2013 pantiin uusiksi koululaisten välipalahedelmien hankintaohjelma, jonka rahoituksesta 69% tulee EU:lta. Aiemmin kukin koulu oli itse saanut päättää, keneltä hedelmät ostetaan, nyt KLIK kilpailutti hedelmien hankinnan siten, että sopivanlaisen tarjouksen pystyi antamaan yksi ainoa firma. Magyar Iskolagyümölcs Kft., “Unkarin Kouluhedelmä”, oli perustettu muutamaa viikkoa ennen tarjouskilpailun avaamista, ja sen omistajiin kuului myös György Simonka -niminen Fidesz-puolueen kansanedustaja. (Simonka oli tullut tunnetuksi myös Pusztaottlaka-nimisen tuppukylän pormestarina, joka teetti közmunkáseilla, siis yleisiin töihin nälkäkorvausta vastaan työllistetyillä työttömillä, töitä omilla pelloillaan.) Monet menestyksekkäät suhmuroinnit, kirjoittaa Andor, olivat saaneet Fidesz-puoluetoverit liian itsevarmoiksi ja varomattomiksi. “Kouluhedelmän” miehet eivät malttaneet odottaa edes tarjouskilpailun tulosten julkistamista vaan lähettivät seudun hedelmänviljelijöille sähköpostiviestin, jossa tarjoutuivat ottamaan heidät ohjelmaan alihankkijoiksi kymmenen prosentin korvausta vastaan. (Toisin sanoen: kymmenen prosentin suojelurahaa vastaan he saisivat jatkaa tähänastista tuotantoaan, muuten heiltä menisi koko toimeentulo.) Tämä vuoti julki ja herätti niin suurta julkista närkästystä, että KLIK joutui perumaan tarjouskilpailun.

Luultavasti moni muu vastaavanlainen mutta vähemmän huomiotaherättävän röyhkeä hanke kuitenkin on pyörinyt ja pyörii vastakin menestyksekkäästi KLIKin suojissa. Tästä siis loppujen lopuksi on kysymys KLIKissä kuten koko Orbánin hallinnossakin: ei niinkään aatteista ja ihanteista kuin rahasta ja mafiavaltion toimintalogiikasta.

***

Toiseksi haluaisin esittää muutamia hauskoja kuvia keskustelusta, jota oppositiofoorumeilla käydään kauhistuneen epäuskoiseen sävyyn. Pääministeri Orbánille eivät riitä eri puolille maata nousseet toinen toistaan upeammat jalkapallostadionit: ei vain jalkapallon vaan koko Unkarin urheilumaine on saatava nousuun isännöimällä Budapestissa vuoden 2024 olympiakisat! Tähänastiset olympialaisprojektit ovat kai lähes kaikkialla osoittautuneet pohjattomiksi raharei’iksi, joiden rasitusta ja riskejä eivät turismitulot läheskään ole riittäneet korvaamaan. Oppositiomedioissa ei muutenkaan vallitse suuri luottamus Unkarin taloudellisen tilanteen suhteen. Hallitus intoilee talouden kasvusta ja uudesta noususta koko Keski-Euroopan talousveturiksi, kriitikot taas kyselevät enemmän tai vähemmän kainosti, miten olympialaisten kaltainen prestiisiprojekti pystytään kustantamaan samaan aikaan, kun koulut ja sairaalat rapistuvat käsiin.

Olympialaisten isännöintikilpailu on niin pitkällä, että viime keskiviikkoon mennessä kilpailijoiden – Los Angelesin, Pariisin, Rooman ja Budapestin – piti luovuttaa kansainväliselle olympiakomitealle ensimmäiset hakemusaineistonsa. Budapestin visioita esittelevä brosyyri toki valmistui, mutta – tästä huomautti räväkkä ajankohtaisportaali 444.hu – graafista ilmettä ja logoa kisahankkeella ei vielä ole. 444.hu:n kommenttiketjussa aiheesta syntyi oitis hilpeänhyytävä keskustelu:

olympiakeskustelu.png

Jezza” [siteeraa:] ”Muut ovat tehneet tästä hakemuksesta hirmuisen numeron, me haluamme tässäkin pysyä vaatimattomampina.” Vaatimattomuus! Jos minä jostakin tässä hallituksessa tykkään niin nimenomaan sen vaatimattomuudesta!
Ampiaispesä”: Toinen homma, mikä meillä osataan hyvin, on sen selittely, miksi jotain on mokattu. Siitä on kaksi versiota:
1. Ei sitä oikeastaan olekaan mokattu, se on oikein hyvin juuri näin, mokattuna.
2. Se on jonkun toisen syytä.

Keskustelun jatkuessa kommentoijat tarjosivat omia ehdotuksiaan logoksi ja graafiseksi ilmeeksi. Niistä on aivan pakko tähän kopioida muutamia helmiä. Olkaapa hyvät!

narancs.jpg

Oranssi on Fidesz-puolueen tunnusväri, muita värejä ei tarvita.

karikak.jpg

Ellei sitten kansallisvärisiä renkaita (nämä ovat jo valmiiksi pystyssä). Kuka sitä alkuperäistä eri maanosien värisymboliikkaa muistaa?

ov_oly.jpg

Tai symboliikkaa ylipäätään. Kuva rakkaasta pääministeristämme rakkaan jalkapalloharrastuksensa parissa kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, ja Comic Sans -fontti kruunaa yleisvaikutelman.

paikanpaalla.jpg

Siltä varalta, että joku epäilisi järjestäjien vakavaraisuutta. ”Jolla on paikka paikan päällä, sillä on markka markan päällä”, tietää vanha suomalainen sananlaskukin.

animrenkaat

Ja kuka sanoo, että niiden pitäisi olla renkaita? Tai että vain pyöreä pyörä pyörii?

 

Nimimerkki Mr Gumby on logoluonnoksessaan tavoittanut Orbánin NER:n (Nemzeti Együttműködés Rendszere, ”Kansallisen yhteistoiminnan järjestelmä”) ytimen, tuon tämän kirjoituksen alkuosassakin esitellyn toimintalogiikan, jota jotkut ilkeästi nimittävät varastamiseksi:

ner

Oma suosikkini on kuitenkin tämä ”Kansallisten tupakkakauppojen” haukuttua graafista ilmettä kakanruskeine taustoineen ja Anchor Jack -ilmaisfontteineen mukaileva luomus. Jo muutamia corporate designeja nähtyäni en kauheasti ihmettelisi, vaikka tämmöinen ”kansallisten olympialaisten” logo vielä ihan oikeasti jonnekin ilmestyisi. Toteutus on niin yksinkertainen, että siitä olisi jollekin sopivalle taholle tarjolla mukavasti katetta. Ilman kuittia tietenkin!

nemzeti.jpg