Kulttuuritaisteluun!

20 lokakuun, 2018

”Kulttuuritaistelusta” tai ”kulttuurisodasta” puhutaan nykyään ympäri läntistä maailmaa. Ja erityisesti Unkarissa, missä kultúrharc, kulttuuritaistelu, on jo jokin aika sitten innoittanut myös tässä blogissa ennenkin esiintynyttä ”Musisoivaa isää” (Apa Zenél). Unkarintaitoisten lukijoiden iloksi tässä linkki ”Isän” uudehkoon biisiin Kul2rharc. 

(Tuo :n kirjoittaminen englantilaisittain kakkosella lienee muuten myös ironinen viittaus valtakunnan ykkösoligarkin, kaasuasentajana aloittaneen super-monialayrittäjän Lőrinc Mészárosin omistamaan uuteen urheiluvaatemerkkiin 2Rule. Urheiluvermeiden mainosiskulauseena on urald a pályát, ‘hallitse kenttää/rataa’ (to rule, ymmärsiväthän tämän varmasti kaikki?), mutta logon kotkansiivet ja ääntämys viittaavat myös vanhaan ystäväämme turul-kotkaan, unkarilaisen nationalismin keskeiseen symboliin. Ironia kohdistuu siis etenkin siihen, miten kansalliset symbolit ja arvot väännetään häikäilemättömän oligarkkikapitalismin mainosjipoiksi.)

Mistä tässä kulttuuritaistelussa siis on kysymys? Arvoista ilmeisesti, ”perinteisistä”, ”konservatiivisista”, ”kristillisistä”, ”porvarillisista”, ”kansallisista” arvoista, joita jokin väitetty kansainvälinen, kosmopoliittinen ”kulttuurimarxismi”, juurettomien urbaanien punaviherälykköjen todellisuudesta irtautunut haihattelu, ihanteensa ja arvonsa hukannut hedonistinen elämänasenne ja kansallisen yhteyden halveksunta uhkaa. Kulttuuritaistelussa kommunisminpelkoa ja reaalisosialismin jättämiä (sinänsä toki todellisia ja aiheellisia) traumoja käytetään viholliskuvan rakennusaineena. Mutta ei vain niitä, vaan myös sosialismin aikana kaappiin kätkettyä ja nyt taas riemuiten esiin kaivettua aatteellista perintöä, johon kuuluvat 1930-luvun tasolle jämähtäneet käsitykset ”ihmisroduista” tai sukupuolirooleista. Sekä, ensin mainittuun liittyen, Itä- ja Keski-Euroopan perinteikäs antisemitismi.

Unkarissa ”kulttuuritaistelun” uusimman vaiheen jonkinlaisena lähtölaukauksena oli Viktor Orbánin tämänkesäinen puhe Tusványosin festivaaleilla, siis samassa tilaisuudessa, missä hän aikoinaan lanseerasi ”illiberaalin valtion” käsitteen. Orbán julisti, että kolmannen vaalivoiton jälkeen tarvitaan uutta lähestymistapaa myös henkisellä ja kulttuurielämän alueella, ja ”kieltämättä meillä on syyskuusta lähtien edessämme suuria muutoksia”. Konkreettisia muutoksia ei vielä ole paljon nähty, mutta sitäkin enemmän on kuulunut pahaenteistä puhetta, etenkin kulttuuriasioiden ylimmän ohjailijan, uuden inhimillisten voimavarojen superministerin, lääkärin ja kansallismielisen historianharrastajan Miklós Káslerin suusta. Tämän uuden ajattelutavan ytimessä näyttää olevan se, että vastakkainasettelun aika ei totisesti ole ohi, päinvastoin. Uusi kulttuuripolitiikka panostaa entistä enemmän vastakkainasetteluihin: on olemassa jokin oikea, aito, kansallinen, perinteisistä arvoista lähtevä kulttuuri, jota jokin kansainvälinen vasemmistolaismafia on tähän asti sortanut, mutta tähän on vihdoinkin tulossa muutos!

Tässä blogissa on jo monesti ollut esillä “gender-ideologian” vastainen taistelu. Länsimaisessa tiedemaailmassa jo asemansa vakiinnuttanut sukupuolentutkimus, näin väittävät nykyään esimerkiksi Unkarin ja Puolan vallanpitäjät ja heidän hengenheimolaisensa muuallakin Euroopassa, merkitsee perversioiden legitimoimista, perinteisten sukupuoliroolien ja niihin liittyvien perhearvojen tuhoamista ja sen myötä koko yhteiskunnan perikatoa. Tästä nähtiin tuore esimerkki äsken, kun Unkarin hallitus toteutti aiemmat uhkailunsa ja lakkautti sukupuolentutkimuksen opetusohjelmat. Kansainvälisen, yksityisen Keski-Euroopan yliopiston lisäksi – missä sukupuolentutkimus voi periaatteessa jatkua ilman unkarilaista akkreditaatiota – tämmöinen ohjelma ehdittiin juuri äskettäin perustaa ELTE-yliopistoon. Muun maailman tiedotusvälineet kauhistelevat voimattomina, ja solidaarisuudenilmauksiakin ropisee, mutta mahtaneeko tuo auttaa mitään.

Toinen kulttuurisodan paikalliskahakka on käyty perinteikkäässä Petőfi-kirjallisuusmuseossa. Sen johtaja Gergely Prőhle tunnettiin uskollisena Fidesz-puolueen miehenä. Prőhle on sivistynyt mies, germanisti koulutukseltaan, häntä on myös käytetty kansainvälisten ja EU-asioiden valtiosihteerinä (“Orbánin rottweiler”, muistelen häntä jossakin kutsutun) puolustelemaan Orbánin hallituksen toimia esimerkiksi taannoisen pakolaiskriisin aikaan. Kristillisten arvojen vastustajaakaan hänestä ei helpolla saa; Prőhle on oman toimensa ohella toiminut Unkarin evankelis-luterilaisen kirkon korkeissa maallikkojohtotehtävissä.

Viime vuonna Prőhle vetäytyi politiikan kuumimmasta helteestä rauhallisen kulttuuri-instituution, Petőfi-kirjallisuusmuseon johtajaksi. Mutta sinnekin, ja siis myös Fidesz-puolueen omien rivien sisäpuolelle levisivät kulttuurisodan liekit. Hallituksen äänitorvena toimivassa Magyar Idők -lehdessä Prőhleä ja kirjallisuusmuseota syytettiin siitä, että museon järjestämissä tilaisuuksissa pääsevät liiaksi ääneen Orbánia ja Unkarin hallitusta vastustavat kirjailijat. Tästä syntyneessä kirjoitussarjassa (jota referoi esimerkiksi 444.hu) tuotiin eri tavoin julki sitä ilmeisesti nyttemmin virallista näkemystä, että kulttuurin ja tieteen instituutioissa on näihin aikoihin saakka vallinnut vasemmistoliberaali mielipidediktatuuri, jonka tuhoisia seurauksia pitäisi nyt tosissaan ruveta korjaamaan. Tai että, kuten äskettäin 888.hu-sivustolta suuresti hämmästyen luin (en halua linkittää juttua tähän, kyseinen sivusto on lähes MV-tasoista kamaa, vain muodoltaan vähän taitavammin tehty, koska resurssit ovat paremmat…), väitteet Unkarin hallituksen mediamonopolista ovat silkkaa potaskaa, sillä tähän saakka tiedotusvälineissä on jyrännyt marxistinen aatemaailma, ja viimeaikaiset uudelleenjärjestelyt ovat merkinneet pelkästään tasapainon, mielipiteenvapauden ja moniäänisyyden palauttamista.

Prőhle siis nostettiin hyllylle myös kirjallisuusmuseon johdosta. Ja kukapa tulee hänen tilalleen? Virallista tietoa ei ilmeisesti vielä ole; Index-uutisportaalin mukaan paikka on pantu hakuun, tai näin väittää ministeri Kásler, mutta hakuilmoitusta eivät Indexin toimittajat löytäneet mistään. Lehdistössäkin kiertäneiden sitkeiden huhujen mukaan uudeksi johtajaksi olisi tulossa Mihály Takaró, kirjallisuudentutkija ja kirjailija, joka Orbánin järjestelmässäkin sijoittuu aatteellisesti oikeaan laitaan. (Päivitys: ilmeisesti Takaró olisi ollut ministeri Káslerin suosikki mutta kieltäytyi kunniasta.) Kotisivullaan Takaró kehuu itse tehneensä aloitteen, jonka johdosta koulujen kirjallisuuden opetussuunnitelmaan palasivat 1900-luvun alkupuolen ”kansalliset” nimet: oikeistokansallinen viihdekirjailija Ferenc Herczeg, antisemitistinä tunnettu Cecile Tormay ja Goebbelsin ihailija József Nyirő.  Erityisesti Takarón sydäntä lähellä on Albert Wass, transilvanianunkarilainen kreivi, kansallismielinen kirjailija, jonka kenties pahamaineisin teos, allegorinen kertomus ”Rottien maanvaltaus” (A patkányok honfoglalása; termi honfoglalás viittaa yleensä unkarilaisten maahantuloon, mikä antaa otsikolle vahvan ironisen sävyn) väkisinkin hahmottuu juutalaisvastaiseksi pamfletiksi. Takarón tiedetään myös harrastaneen perinteisiä antisemitistisiä ilmauksia ja nimittäneen muun muassa Nyugat-lehteä, jossa julkaisivat lähes kaikki 1900-luvun alun Unkarin kirjallisuuden merkittävät nimet, ”pieneksi juutalaislehdeksi”.

Nyt lähestytään ongelman ydintä. Itäisen Keski-Euroopan korkeakulttuurin historia on sattuneista historiallisista syistä vahvasti myös semmoisen väen rakentamaa, jonka syntyperä tai aatteet (tai kumpikaan näistä) eivät sovi oikeistokansallismielisiin ihanteisiin. Unkarin 1900-luvun kirjallisuuden kiistämättömiin huippuihin kuuluu sekä juutalaisia että vasemmistolaisia tai muuten esimerkiksi Horthyn järjestelmään kriittisesti suhtautuneita kirjailijoita. ”Kulttuuritaistelun” myötä näitä on ruvettu hivuttamaan syrjemmälle, jotta saataisiin tilaa Cecile Tormaylle ja Albert Wassille.

Äskettäin esimerkiksi HVG-lehti hieman järkyttyneeseen sävyyn referoi Magyar Idők -lehden, siis tämän hallituksen äänitorven artikkelia, jossa kirjallisuudentutkija Andrea Vastag peräänkuuluttaa ”aitoja, sielultaan kristittyjä ihmisiä” rakentamaan uutta Unkaria. Vastagin kritiikin kohteena ovat ne ”suhdannekristityt”, jotka ”ovat toimittaneet rahasummia sekä esiintymistilaisuuksia oikeiston ja kristinuskon häivyttämiseen pyrkiville vasemmistolaisille”. (Piikki suuntautuu selvästi Prőhleen.) Mutta mikä pahinta, ensimmäisen maailmansodan muistovuoden yhteydessä nämä mukamas maltilliset oikeistolaiset eivät nostaneet esiin kunnon sotasankari-kirjailijoita vaan sellaisen ”vasemmistoa tukevan, vasemmiston käteisellä rahalla ostaman kristityn unkarilaisen” kuin Endre Ady.

Siis Endre Ady (1877–1919). Adya verrataan Suomessa joskus Eino Leinoon, ja kansainvälisestikin häntä mainitaan Unkarin 1900-luvun kenties suurimpana runoilijana. Klassinen runoilijakohtalo: köyhä nuoruus ja opinnot riipin raapin, epäsäännölliset elämäntavat, sekavat naisasiat, varhainen kuolema mm. syfiliksen jälkiseurauksiin. ”Vasemmiston tukija?” Ady liikkui liberaaleissa ”edistysmielisissä” taiteilijapiireissä ja arvosteli kansallismielistä konservatiivioikeistoa, mutta ei hän myöskään ollut mikään työväenliikkeen puoluesoturi tai tunnustava marxisti. ”Kristitty unkarilainen”? Ady suhtautui kriittisesti kirkko- ja uskontoinstituutioihin, mutta hänellä oli syviä omakohtaisia uskonnollisia elämyksiä, joista hän kirjoitti ns. Jumala-runoja. Nimike ”kristitty unkarilainen” tässä jutussa ei ilmeisesti kuitenkaan tarkoitakaan viitata mihinkään henkilökohtaiseen vakaumukseen vaan se merkitsee, vanhaan hyvään sentrooppalaiseen tapaan, ”ei-juutalaista”. Ja tuomittavinta ”kansallismielisen” kirjallisuudentutkijan mielestä oli siis, että Ady, joka toki on suuri runoilija, on otettu ensimmäisen maailmansodan aikaisen kirjallisuuden symboliseksi edustajaksi, vaikka hän ei taistellut rintamalla vaan istui ”kahviloissa lämmittelemässä vapaamuurari-ystäviensä kanssa”.

Samaan aikaan tieteessä tapahtuu. Unkarin Tiedeakatemia on ilmeisesti yhä näännyttämisuhan alla, mutta ministeri Kásler puhuu uuden tiedelaitoksen perustamisesta. ”Unkarilaisuuden tutkimusinstituuttia” tarvitaan, koska nykyään ”historiantutkijat, arkeologit, kielitieteilijät, folkloristit, antropologit ja muiden tieteenalojen edustajat vain puhuvat toistensa ohi”; uusi unkarilaisten alkuperää tutkiva instituutti voisi myös ratkaista ”ikivanhan kiistan unkarilaisten alkuperän tai unkarin kielen alkuperän oletetusta turkkilaisuudesta tai suomalais-ugrilaisuudesta”. Ööh, hieman hämmentävä möläytys tämäkin. Sekä unkarilaisten että unkarin kielen varhaisimpia vaiheita tutkitaan koko ajan – tätä varten on ennestään olemassa Unkarin Tiedeakatemiassa erityinen Unkarin esihistorian tutkijaryhmä, juuri siksi, että tämä poliittisesti houkutteleva alue ei jäisi Káslerin kaltaisten amatöörien temmellyskentäksi – eikä unkarin kielen suomalais-ugrilaisuuden ja unkarilaisten monitahoisten geneettisten ja kulttuuristen juurten välillä ole vakavasti otettavien tutkijoiden mielestä mitään ristiriitaa.

Mutta näinhän tämä kulttuuritaistelu toimii. Jos meille aatteellisesti mieluisammat taiteilijat ja tutkijat eivät ole taiteen ja tieteen omilla kriteereillä tähän asti päässeet tarpeeksi korkealle, tai jos taide ja tiede eivät tähän asti ole tuottaneet semmoista, mikä sopii meidän makuumme, vaan sieltä tulee jotain kansan terveen järjen vastaista postmodernia näennäiskonstailua tai omituista inkutusta siitä, että nämä ilmiöt ovat monimutkaisia eivätkä välttämättä tyhjene maallikkojen suosimiin peruskäsitteisiin… silloin jotain on pielessä. Ja silloin taiteen kaanoneita ja tieteen instituutioita pitää ravistella, että syntyy jotakin sellaista, mistä me tykkäämme. Tuloksena voi tietenkin olla ns. unkarilainen appelsiini – vähän keltaisempi, vähän happamampi, mutta meidän oma. Stalinismin aikaa kuvaavat herjat ovat jälleen ajankohtaisia.

***

Mutta ettei tähän tulisi pelkkää kulttuurijaaritusta, lisään loppuun yhden viihdelinkin. Hollantilainen ajankohtaisviihdejuontaja nimittäin laati ohjelmassaan Zondag met Lubach katsauksen ns. Sargentinin raporttiin ja siihen, miten Unkarissa nykyään suhtaudutaan raportin laatineeseen unkarilaiseen vihreään eurokansanedustajaan. Katsaus löytyy YouTubesta nyttemmin paitsi hollannin- myös unkarin- ja englanninkielisin tekstein varustettuna (tekstityksiä voi valita ja vaihtaa alareunan hammaspyörää klikkaamalla), hollantilaisiin julkkiksiin viittaava huumori nyt menee vähän ohi mutta enimmäkseen video on erittäin hauskaa ja opettavaista katsottavaa. Kuten juontaja kehottaa, ”jakakaa tätä ystävillenne ja vihollisillenne”!


Kansallispäivän jälkipuintia

22 elokuun, 2014

Elokuun 20:ntenä juhlivat molemmat suurimmat heimokansamme. Virolaiset muistelevat itsenäisyyden palauttamista ja niitä hurjia päiviä, kun Lennart Meri Tuglas-seuran tiloista Helsingistä käsin rakensi uuden Viron valtion yhteyksiä ulkomaailmaan. Unkarilaiset viettävät kansallispäiväänsä, Pyhän Tapanin päivää (joka etenkin sosialismin aikaan tunnettiin myös perustuslain sekä uuden leivän juhlana). Kuten tässä blogissa on ennenkin ollut esillä, juhlaan kuuluu pyhäinjäännöksen, väittämän mukaan pyhälle Tapani-kuninkaalle kuuluneen muumioituneen oikean käden kantaminen juhlakulkueessa keskikaupungilla. Historian harrastajat käyvät vuosittaista ideologiavääntöään siitä, oliko Tapani kristilliseen Eurooppaan liittyvän yhtenäisen, uppounkarilaisen kansakunta-yhteisön perustaja vai varhainen monikulttuurisuuden apostoli – hänen kirjoittamansa, tai hänen nimissään kirjoitetut ”Opastukset” prinssi Imrelle (Szent István intelmei) sisältävät myös kohdan, jonka mukaan ”valtakunta, jossa on vain yhdet tavat ja yksi kieli, on heikko ja horjuva”, ja siksi muukalaiset on otettava vastaan ja heitä suosittava, valtakunnan rikastamiseksi. Vähemmän hardcore-väelle tarjolla on aina ilotulitus, jota seuraamaan kansa pakkautuu Budapestin keskustassa Tonavan rantapenkereille.

Ja tietenkin kansallispäivän kunniaksi jaetaan valtion korkeimmat kunniamerkit. Tänä vuonna kunnon metakka on noussut Imre Kertészin, Unkarin ainoan Nobel-palkitun kirjailijan, palkitsemisesta. Siltä varalta, että joku ei muistaisi, kenestä on kysymys: Kertész nousi maineeseen suomeksikin ilmestyneellä, (osittain) omaelämäkerrallisella romaanillaan Kohtalottomuus (Sorstalanság), joka koruttomasti, kauhuilla mässäilemättä kertoo Auschwitzin kuolemanleirille joutuneen nuoren pojan tarinan. Vähäeleisesti ja saarnaamatta olemassaolon peruskysymyksiä ja pahan banaaliutta luotaava tarina voidaan tietenkin lukea monella tapaa, ja Unkarissa selvästikin monet lukivat sitä unkarilaisen antisemitismin linssin lävitse, moraalittomana, aatteettomana ja isänmaattomana tekstinä, josta puuttui se oikea unkarilaisuuden paatos. Kertészin Nobel-palkinto sai tietyt piirit Unkarissa älähtämään: kun vihdoinkin se Nobel meille tuli, miksi ei oikealle unkarilaiselle kirjailijalle? Kuten muuan kirjallisuudentutkijakollega pirullisesti huomautti: nyt olisi konservatiiveille kelvannut jopa Péter Esterházy, tuo hienon aatelissukunsa perinteitä ja muitakin perinteisiä arvoja rienaava käsittämätön postmodernisti, joka sentään ei ole juutalainen…

Kertész on jo vuosikausia asunut Saksassa ja siirtänyt sinne myös oman henkilökohtaisen arkistonsa. Hänen tiedetään suhtautuvan kriittisesti nykyiseen hallitukseen: pari vuotta sitten hän Le Mondelle antamassaan haastattelussa (unkarinnos täällä) vertasi pääministeri Viktor Orbánia Hamelnin pillipiipariin, joka on lumonnut kansan ja johdattaa sitä takaisin Kádárin aikaan, ellei peräti 30-luvulle. Vanha kirjailija kertoi ahdistuvansa Unkarin ilmapiiristä, jossa hänet on lokeroitu ”juutalaiseksi” (siis: ei-unkarilaiseksi) ja jossa ”järjellä ei enää ole kansalaisoikeuksia”. Siksipä oppositioviestimet perin juurin hämmentyivät kuullessaan, että Kertész olisi ottamassa vastaan Pyhän Tapanin kunniamerkin. Näitä Maria Teresian perustamia kunniamerkkejä jakoi 1930-luvulla valtionhoitaja Horthy muun muassa Göringille ja Ribbentropille, sodan jälkeen kunniamerkki lakkautettiin, mutta 2011 se perustettiin uudelleen, Unkarin valtion korkeimmaksi kunnianosoitukseksi, joka myönnetään erityisistä henkilökohtaisista ja kansainvälisistä ansioista. Vuonna 2013 Pyhän Tapanin ritarimerkin saivat olympiauimari Krisztina Egerszegi ja yhtenä ”euron isänä” tunnettu unkarilaissyntyinen belgialainen pankkimies Sándor Lámfalussy, tänä vuonna vuorossa olivat sitten kuuluisan kuution keksijä Ernő Rubik – sekä Nobel-kirjailija Kertész.

Pääministeri Orbán onnittelee kunniamerkin saajaa. ATV-uutissivuston kuva.

Kertész, joka ei ole vain pitkästi yli 80-vuotias vaan myös pahasti sairas mies – hän potee Parkinsonin tautia ja  parin vuoden takaisessa haastattelussaan sanoi joutuvansa jo etsimään sanoja – on elänyt viime vuodet eristyksissä julkisuudesta. Kunniamerkin johdosta hän ilmoitti, vaimonsa välityksellä, että ottaa kunniamerkin vastaan ”konsensuksen luomiseksi”. Oppositiofoorumeilla johtopäätös on ollut selvä: vanhaa ja sairasta miestä, joka ei  enää kenties täysin ymmärrä, mitä hänen ympärillään tapahtuu, käytetään hyväksi. (Kenties vähän samantapainen juttu kuin pääministeri Orbánin ja Saksan entisen liittokanslerin Helmut Kohlin taannoinen tapaaminen, jonka yhteydessä Kohlin kerrotaan onnitelleen Orbánia tämän vaalivoiton johdosta. Kohl on myös hyvin sairas mies,  istuu halvaantuneena pyörätuolissaan ja pystyy kommunikoimaan vain vaimonsa avustuksella – jota Kohlin ensimmäisestä avioliitosta syntyneet lapset ovat syyttäneet vanhan kanslerin hyväksikäyttämisestä.) Kun Unkarin holokaustin muistovuosi on muuten mennyt pipariksi, saksalaismiehityksen muistomerkistä noussut nolo skandaali ja juutalaisjärjestöt kieltäytyneet yhteistyöstä muistovuosihankkeissa, kansakunnan julkisivua pyyhitään nyt vanhalla nobelistilla.

Mutta samalla, kun hallitus palkitsee kuuluisan kirjailijan, sen on toisella kädellä annettava jotain niille piireille, jotka Nobel-palkinnosta saakka ovat pitäneet Kertésziä vain yhtenä ”holobisneksen” mannekiineista, niiden salaperäisten ja pahantahtoisten epä- ja ylikansallisten tahojen edustajana, jotka haluavat vain nöyryyttää unkarilaisia ja loppumattomiin kiristää näiltä vahingonkorvauksia ja anteeksipyyntöjä. Näille piireille Kertész ei ole ”unkarilainen” vaan ”unkarilaissyntyinen” kirjailija, ja usein hänestä puhutaan Imre Kertészinä, siis etu- ja sukunimi ulkomaalaisessa, ei unkarilaisessa järjestyksessä; näin Unkarissa usein tehdään sen osoittamiseksi, että unkarilaista nimeä kantava henkilö ei oikeasti ole unkarilainen. (Näin tekevät myös opposition edustajat ja hallituksen arvostelijat, joille entinen Hollywood-tuottaja ja nykyinen valtion filmikomissaari Andy (Andrew) Vajna ei vahingossakaan ole Vajna András.)

Siispä Unkarin valtion ansioristi myönnettiin kansallispäivän johdosta muiden muassa kirjallisuudentutkija Mihály Takarólle, joka 444.hu-sivuston mukaan on ”maamme muka-äärioikeistolaisen kirjallisuuden tärkeimpiä ideologeja”. Takaró, jonka poliittinen kanta lienee lähinnä Jobbikia, on kunnostautunut etenkin Horthyn Unkarin puolifasististen ja antisemitististen kirjailijoiden maineenpalauttajana. Hänen suosikkejaan ovat Albert Wass, järjestelmänvaihdoksen jälkeen Unkarin oikeistopiirien jalustalle nostama transilvanialainen upseeri ja herrasmies,  kansallismielisten historiallisten romaanien kirjoittaja, joka sodan jälkeen (poissaolevana, Wass vietti pitkän elämänsä loppukymmenet Amerikassa) tuomittiin Romaniassa sotarikoksista kuolemaan, toinen transilvanialainen József Nyirő, Szálasin ”nuoliristiläisparlamentin” jäsen ja Goebbelsin avoin ihailija, sekä Cécile Tormay, 1920- ja 30-lukujen varhaisfasisti, joka vuoden 1918 neuvostotasavaltaa kuvaavassa päiväkirjaromaanissaan Bujdosó könyv sysää koko punaisen terrorin juutalaisten syyksi. (Tormay oli muuten aikansa kuuluisimpia (puoli)julkilesboja, mutta ilmeisesti reilun juutalaisvihan ansiosta myös Unkarin nykyinen homokammoinen äärioikeisto pystyy ummistamaan silmänsä sankarittarensa yksityiselämälle.) Takarón mielestä Imre Kertész ei tietenkään ole oikea unkarilainen, ja tämän hän on kohdeyleisönsä riemuksi tuonut julki useaan otteeseen.

Galamus-sivustolla Ágnes Huszár toteaa hyytävästi, että hallitus näköjään jakelee kunnianosoituksia sekä sinne että tänne, niin järjetöntä kuin onkin antaa virallista tunnustusta sekä tietynlaisille arvoille että näiden arvojen avoimelle kiistämiselle yhtaikaa. Tällainen sulle-mulle-periaate ei ole ”kohtuullisuutta” eikä ”tasapainoisuutta” vaan pelkästään kyynistä ja epäuskottavaa toimintaa. Niinpä niin, mutta pahoin pelkään tämän strategian silti toimivan, niin hyvinhän me ihmiset osaamme suodattaa uutiset ja ottaa vastaan vain itsellemme mieluiset asiat.