Vesiveijareita

marraskuu 29, 2016

Unkarilaisiltahan uiminen sujuu. Vesipallo (jota en Suomessa muista koskaan kuulleeni tai nähneeni kenenkään pelaavan, pelataanko sitä meillä ylipäätään koskaan missään?) on ehkä meikäläisten jääkiekkoon vertautuva kansallisurheilulaji, josta kerrotaan sankaritarinoita. Alkaen Melbournen olympialaisten ”verikylvystä” 1956: vain kuukauden verran sen jälkeen, kun neuvostotankit olivat jyränneet Unkarin kansannousun, vesipallon semifinaalissa Unkari ja Neuvostoliitto ottivat yhteen niin, että altaan vesi todellakin värjäytyi unkarilaispelaajan auenneesta silmäkulmasta vuotaneesta verestä. Unkarilaisten kilpauimarien mitalisaaliita kautta aikojen en edes yritä laskea, viimeksi Rion olympialaisista mitaleja tuli seitsemän, joukossa kolme kultaa, jotka kaikki (sekä yhden hopean) muuten urakoi yksi nainen, Katinka Hosszú.

Vuosikymmeniä kestänyt urheilumenestys ei tietenkään ole tullut ilmaiseksi. Sen taustalla on ankara työnteko ja jo pikkulapsista aloitettu valmennus, jonka itäeurooppalaisen sotilaallis-sadistisista ulottuvuuksista on vasta viime aikoina ruvettu puhumaan. Tähän liittyy myös sukupuoli- ja sukupuolisuusaspekteja. Muutama vuosi sitten entinen EM-pronssimitalisti Nikolett Szepesi kohahdutti estottomia seksi- ja bilekokemuksia tursuvalla paljastuskirjallaan, jossa rivien välistä välähteli myös synkkiä syytöksiä sitä kohtaan, miten keskenkasvuisten uimarityttöjen herkkää psykofysiikkaa kohdellaan. Szepesin kirja sai tuolloin, vuonna 2013, myös Noémi Kissin, kirjailijan ja kirjallisuudentutkijan, lopultakin avautumaan omista nuoruudenkokemuksistaan vs.hu-sivuston haastattelussa. Kiss harrasti neljätoistavuotiaaksi asti uintia saman valmentajan johdolla kuin Szepesi kymmenen vuotta myöhemmin, samassa armottomassa maailmassa:

Se [Spartacus-urheiluseuraan siirtyminen] oli minulle silloin kahdeksanvuotiaana kova juttu. Sain uida yhdessä maailman parhaista joukkueista, treenata sellaisella kaistalla, jolla ei tarvinnut kärsiä, ei huitoa ja potkia toisia, ei hiertää kylkeään verille köyttä vasten. Ja minulla oli hienot verkkarit, merkkikamppeet, Adidas-kengät ainoana meidän luokalla, erityinen ruokaraha. Minä kuuluin eliittiin, sain olla poissa aamun ensimmäisiltä ja iltapäivän viimeisiltä tunneilta, matkusteltiin lännessä. Muuten en ymmärrä, miten oikein kestimme sen kaiken.
– Mitä kestämistä sinulla esimerkiksi oli?
– Ennen kaikkea pelko. Se oli treenien perusta. Uin silkasta pelosta, pelkäsin rangaistusta, häpeää. Muistan, miten ennen iltapäivätreenejä aina yritimme ottaa selvää, millä tuulella valmentaja on. Ja kun hän yleensä tuli päiväunilta, hän oli yleensä tosi pahalla tuulella, yleensä vastaukseksi tuli että ”se on taas hermostunut, parta ajamatta, vetää lakkaamatta tupakkaa”.
– Mistä teitä rangaistiin?
– Lintsaamisesta, myöhästymisestä, riittämättömästä suorituksesta. Rangaistuksena oli paksuissa housuissa uiminen, sammakkohyppely, kepillä tai tossulla lyöminen. Yhtä poikaa hakattiin vain siksi, että hän oli olemassa. Valmentajaa ärsytti, kun hän oli niin avuton, kömpelö, ei koskaan sanonut vastaan. Oli semmoinen lyötävä. Valmentaja kiskoi pojan vessaan, hakkasi siellä, sitten ne tulivat sieltä ulos. Me kuulimme, näimme toisella silmällä, mutta emme pysähtyneet, emme kysyneet, jatkoimme uimista.

Siitä pitäen uintimaailman pimeän puolen uutisia on silloin tällöin loiskahdellut laajempaan julkisuuteen. Keväällä oli tässäkin blogissa esillä legendaarisen uintivalmentajan László Kissin tapaus: Kiss oli nuorena miehenä syyllistynyt törkeään joukkoraiskaukseen, mahdollisesti useampaankin, mutta asia painettiin villaisella, ja minimaaliseksi lyhennetyn vankilarangaistuksen jälkeen Kiss sai tehdä pitkän uran valmentajana ja nousta Unkarin urheilumaailman huipulle.

Samainen Kiss oli vähän aiemmin joutunut julkisesti napit vastakkain edellä mainitun huippu-uimarin, Rion olympialaisten menestyneimmän unkarilaisurheilijan Katinka Hosszún kanssa. Hosszú on siinä mielessä poikkeuksellinen uimari, että hän harjoittelee amerikkalaisen valmentajamiehensä ohjauksessa melkoisen riippumattomana Unkarin valmennusjärjestelmästä, ja siksi hänellä on myös varaa arvostella ja uhmata Unkarin uimaliittoa.

Äskettäin tämä kiista puhkesi uudelleen Hosszún ja liiton välille. Aluksi pari viikkoa sitten Facebookissa julkaisemassaan pitkässä puheenvuorossa Hosszú syytti uimaliiton johtoporrasta itsevaltaisesta, pelotteluun perustuvasta johtamisesta, uimarien riittämättömästä tukemisesta ja kehnoista harjoitteluoloista, omavaltaisesta varojen käytöstä ja jakamisesta, ja vaati liiton puheenjohtajaa Tamás Gyárfásia eroamaan. Hosszún tueksi on liittynyt seitsemän muutakin uimaria, ja yhteisessä julkilausumassaan nämä vaativat ”ajanmukaista, perusteiltaan ammattimaista ja demokraattista järjestelmää uimareita edustamaan, järjestelmää, jota ei johda pelko”. Gyárfás ei suostu kommentoimaan juuri sen enempää kuin että Katinka Hosszúlle on ilmeisesti menestys noussut päähän.

Ja nyt on Gyárfás raukalla sitten muutakin kommentoitavaa, tai siis ei-kommentoitavaa. Nimittäin: Unkarissa ensi vuonna järjestettävien uinnin maailmanmestaruuskilpailujen PR-puolta vainoavat töppäykset jatkuvat aina vain. Toukokuussa kerroin, miten kisojen maskotiksi suunniteltu puli-koirahahmo Bol-dog osoittautui niin karmean näköiseksi, että kansainväliseksi yltyneen kritiikin jälkeen maskotista oli luovuttava vähin äänin. Kauhukoiran tilalle Tibor Tatai -niminen suunnittelija kehitti kaksi herttaista keijukaishahmoa, sinipukuisen pojan ja punapukuisen tytön (pitäähän toki perinteisten sukupuoliroolien olla kohdallaan), joilla on pään päällä jonkinlaiset lumpeenkukkaa muistuttavat syheröt.

willylillygyarfas

Uusien maskottien taustalla uimaliiton johtaja Gyárfás. Kuva 444.hu-sivuston alempana linkitetystä jutusta.

Tatai oli alun perin antanut hahmoille nimeksi Lili ja Lala. Unkarin uimaliitossa joku mielestään kielitaitoinen henkilö oli kuitenkin halunnut vetäistä maskottihahmoihin oman eskonpuumerkkinsä ja nimennyt ne uudelleen kansainvälisemmin: Water Lilly ja Water Willy. Index.hu-uutissivuston toimituksessa joku keksi näpytellä nimet hakukoneeseen. Ja kuinka ollakaan, willy tunnetusti tarkoittaa englannissa myös, hm, etuveitikkaa, ja hakusanalla ”water willy” löytyy monenmoista, tuota noin, anatomisesti muotoiltua huumorivälinettä heh-heh-vitsi-vesipistooleista K18-kylpyammeentulppiin.

Tästäkös riemu repesi. Unkarin uimaliitto MÚSZ antoi ensin närkästyneen julkilausuman, jossa muistutettiin, että Willy-nimeä on käytetty erinäisissä englanninkielisissä aivan viattomissa viihdetuotteissa. On tämä ”Walt Disneyn tuottama elokuva” (kirjoja Unkarin uimaliitossa ilmeisesti ei lueta) Jali ja suklaatehdas ja sen maaginen makeismies Willy Wonka. Ja on ”Unkarissakin suunnatonta menestystä niittänyt espanjalainen piirrosfilmisarja 80 päivässä maapallon ympäri”, jonka sankari oli Willy Fogg. (Piti oikein tarkistaa, ja totta se on, Jules Vernen Phileas Foggista on espanjalais-japanilaisessa yhteistyöanimaatioelokuvassa todellakin tehty Willy.) Kun media- ja someräkätys ei rauennut, MÚSZ julkisti Facebook-sivullaan hieman väsyneen tuntuisen tekstin:

”Unkarin uimaliitolle nauraa koko maa”, revittelee [juorulehti] Blikk tänään, tiistaina etusivullaan, jolla esitellään Water Willy, toinen vuoden 2017 FINA-maailmanmestaruuskilpailun maskoteista.
Unkarin Uimaliitto ei halua uppoutua analysoimaan tästä nousevia kysymyksiä, mutta sen velvollisuus on ilmoittaa, että vaikka se osallistuu vuoden 2017 maailmanmestaruuskilpailun järjestämiseen samoin kuin muut jäsenliitot, sen tehtävänä on uintikilpailujen valmistelu, kun taas muut järjestelyn osa-alueet – näin myös maskottien valitseminen ja nimeäminen – ovat MÚSZ:sta täysin riippumattomia.

444.hu-sivuston ilkeästä jutusta löytää koko sarjan kuvia, joissa MÚSZ:n Gyárfás vielä pahaa aavistamatta poseeraa hänestä täysin riippumattomien Willyn ja Lillyn seurassa. Ympäri unkarinkielistä somea uimaliittoa lyödään nyt kuin vierasta sikaa. Ja mitä opimmekaan tästä? Ensinnäkin: unkarilaiset ovat ehkä vielä pahempia kuin suomalaiset neuroottisesti miettimään, ”mitä meistä oikein ulkomailla ajatellaan”, ja sitä paitsi, koska kaksi kolmasosaa heistä ei osaa kunnolla englantia tai mitään muutakaan vierasta kieltä, se kolmasosa, joka mielestään osaa, luottaa kielitaitoonsa kuin pukki suuriin sarviinsa – tai on valmis tekemään suuren numeron toisten kielivirheistä. Ja toiseksi: pippelinmuotoinen muovinen vesipistooli näköjään voittaa uutisarvossa kirkkaasti edustusurheilijoiden valitukset kehnosta valmennusjohdosta.

Vain yllä mainitulla 444.hu-sivustolla joku kommenttiketjun sankari jaksaa muistuttaa Unkarin uintivalmennusta ravistelleista oikeista skandaaleista: Eikö seuraava maskotti voisi olla László Kissin näköiseksi suunniteltu Gang Bang Leslie?

Mainokset

Sankaruuden pimeältä puolelta

Toukokuu 8, 2016

Viime viikkoina Unkarin medioissa on kaiveltu vuosikymmenten takaista rikosta. Huhtikuun alussa levisi julkisuuteen tieto, että Unkarin uintimaajoukkueen johtaja, entinen huippu-uimari ja sittemmin huippuvalmentaja László Kiss, yksi keskeisistä nimistä Unkarin jo vuosikymmenten mittaan rakennetun uintiurheilumaineen takana, suoranainen kansallissankari, oli vuonna 1961 tuomittu joukkoraiskauksesta. Kiss oli yhdessä kahden toisen silloin parikymppisen nuorukaisen kanssa raiskannut nuoren naisen, jonka yksi pojista oli onnistunut houkuttelemaan uimahallista sen lähellä sijaitsevaan jonkun uimahallin työntekijän työasuntoon. Kolmen vuoden vankeustuomio ei tuon ajan oikeuskäytännössä ollut mitenkään ankara, paremminkin päinvastoin, ja koko juttu painettiin nopeasti villaisella. Kiss ei ilmeisesti joutunut istumaan edes tätä tuomiotaan loppuun asti, sillä vuonna 1963 hän oli jo palkintopallilla kansallisissa mestaruuskilpailuissa. Tästä alkoi loistava valmentajanura maajoukkuetehtävineen, ulkomaanmatkoineen, mitaleineen ja kunniamerkkeineen.

Sitten huhtikuun alussa muutamat tutkivat journalistit kaivoivat esille yli viisikymmentä vuotta unohduksissa olleen raiskaustuomion. 75-vuotias Kiss oli jo muutamaa kuukautta aiemmin ollut otsikoissa jouduttuaan riitaan huippu-uimari Katinka Hosszún kanssa (tämä oli julkisesti repinyt edustussopimuksensa arvostellen ankarasti Unkarin uimaliiton toimintatapoja ja uintivalmennuksen riittämätöntä tukea) ja uhattuaan erolla, ja väittämän mukaan pääministeri Orbán oli saanut henkilökohtaisesti suostutella hänet pysymään uintimaajoukkueen johtajana. Raiskausjutun julkisuutta vanha mies ei enää jaksanut. Muutaman päivän ajan seliteltyään, kiistettyään ja uhriuduttuaan (”poliittinen ajojahti”) Kiss lopultakin jätti eronpyyntönsä.

Kohina raiskausjutun johdosta ei kuitenkaan heti vaimentunut. Yllättävän monet ilmestyivät julkisuuteen tukemaan Kissiä, sillä pojat oli poikia mutta menneet olkoot menneitä, yhtenä ensimmäisistä ns. Kuolemattomien klubi (Halhatatlanok klubja), unkarilaisten urheilutoimittajien koolle kutsuma maineikkaimpien huippu-urheilijoiden ryhmä. Sport1-urheilukanavan ajankohtaisohjelmassa Heti helyzet (’Viikon tilanne’) Kissin tapauksesta väittelivät vesipalloilija Gábor Csapó ja viisiottelija Leila Gyenesei. Csapó kertoi, miten hänelle lakitieteen opiskelijana oli selvitetty seksuaaliväkivallan olemusta maitopullon avulla (jota studiossa saa esittää vesilasi):

– Kun tästä syntyi väittelyä, niin hän aina sanoi tytölle, että… Leila, olepa hyvä, pistä sormesi tähän maitopulloon.
– Tämäkö on se maitopullo?
– Niin. Pistä sormi siihen.
– No enhän minä pysty, kun sinä vedät sen pois.
– … No silloin hän sanoi, että niin, neiti, olisi teidänkin pitänyt tehdä.

Kissin seuraaja András Hargitay, totinen ja isänmaallinen perusarvojen mies, jonka puhelimenkin näyttökuvana on Pyhän Tapanin kruunu, muistuttaa konservatiivisen Magyar Nemzet -lehden haastattelussa, että ne olivat niitä aikoja, että rangaistus on jo kärsitty, ja että, apropoo, tätäkin sopii verrata yhteiskuntamme todelliseen moraaliseen ongelmaan, nimittäin abortin vapauteen…

Esitetäänpä kysymys! Onko tappaminen rikos? On. Entä pikkuvauvan murhaaminen? Sekin. Entä syntymättömän vauvan tappaminen? Se on rikoksista suurin. Jos nyt säädetään abortteja koskeva laki, kaivetaanko parin-kolmenkymmenen vuoden päästä esiin ne naiset, jotka aikoinaan teettivät raskaudenkeskeytyksen?! Myönnän, että Lajos Kissin juttu on monen mielestä rikos, joka ei vanhene, mutta joku muu voi ajatella toisin. Mielet ovat nyt kuitenkin kiihdyksissä, itse kiista koskee sitä, pystyykö yhteiskunta vielä viisikymmentä vuotta myöhemmin antamaan anteeksi tapahtuneen rikoksen vai ei. Jos yhteiskunta tuomitsee kahdesti miehen, joka on jo kärsinyt tekonsa rangaistuksen, se ei mielestäni voi olla oikein.

Kissin raiskauskohun alkuvaiheessa julkisuudessa oltiin tietävinään, että raiskattu neitonen olisi sittemmin kuollut. Siksi hänen mahdollista omaa osuuttaan spekuloitiin somessa varsin reippaasti, väitettiin, että kyseinen tyttö oli uimaripiireissä tunnettu ns. kiertopalkinto, jolla oikeasti ei olisi ollut mitään tapahtunutta vastaan – vasta jälkikäteen hänet olisi saatu, ehkä vaikutusvaltaisen isänsä painostuksesta, päättämään, että ”eiku emmä halunnutkaan”. Nyt, kuukauden kuluttua kohun puhkeamisesta, kävi ilmi, että Kissin ja kumppanien uhri on yhä elossa. 73-vuotias  Zsuzsanna Takáts oli kuullut ex-aviomieheltään, että tätä vanhaa juttua taas puidaan julkisuudessa, ja ilmestyi RTL-kanavan ajankohtaisohjelmaan kertomaan, miten kaikki oikein tapahtui.

Tarina on hyytävän koruton. Tuolloin 18-vuotias Takáts, laiha ja lapsellinen nuori tyttö, oli mennyt ystävättärineen Margitsaaren uimalaan, missä hän muuten ei koskaan käynyt (eikä siis myöskään pitänyt tapanaan käydä uimalassa iskemässä miesseuraa, niin kuin somessa on väitetty). Pahaa aavistamatta hän lähti kesken kaiken uimapuvussaan yhden mukavan uimahousuisen pojan mukaan, joka lupasi ”näyttää hänelle jotakin”. Varastolta tai pukuhuoneelta näyttäneessä rakennuksessa olikin asunto, jonne tupsahtaneet urheilijanuorukaiset eivät piitanneet hänen aneluistaan. Kaksi piti vuorollaan kiinni kun kolmas kävi kimppuun, lopulta tyttö voi niin huonosti, että pojat antoivat hänelle jotain ”lääkettä” saadakseen hänet tolpilleen.

Kotiin raahauduttuaan Takáts ei halunnut kertoa tapahtuneesta kenellekään. Lopulta huolestunut ystävätär, joka ihmetteli hänen jatkuvaa itkeskelyään, kiskoi hänestä totuuden ulos ja vei hänet poliisin puheille. Näin oikeusjuttu lähti liikkeelle, vaikka Takátsin isää – joka ei ollut vaikutusvaltainen mies vaan tavallinen suutarimestari – yritettiin ensin lahjomalla, sitten pahoinpitelemällä saada lopettamaan juttu. Zsuzsanna Takáts jatkoi elämäänsä, opiskeli kolme ammattipätevyyttä (rakennusinsinöörin, työsuojeluinsinöörin, sittemmin yliopistossa filosofian ja estetiikan opettajatutkinnon), kävi töissä, meni naimisiin, sai lapsia ja lastenlapsia, jäi eläkkeelle. Raiskaajilleen hän ei ole antanut anteeksi. Hänen mielestään nämä saivat paljon pienemmän rangaistuksen kuin olisivat ansainneet. (Uhreja oli ilmeisesti useampiakin, näiden joukossa ehkä esimerkiksi se aiemmin some-kommenteissa mainittu ”tunnettu urheilijatyttö”. Takátsin käsityksen mukaan poikia oli jo aiemmin varoitettu tämäntapaisista puuhista.) Ennen kaikkea: miten voi antaa anteeksi semmoisille, jotka eivät ole koskaan pyytäneet anteeksi eivätkä ilmeisesti vieläkään ymmärrä tai myönnä tehneensä mitään väärää?

Urheilun Unkari oli ja on ehkä edelleenkin miesten maailma, jossa pojat ovat poikia ja edustusurheilija voi aina odottaa erikoiskohtelua. Ja kansainvälisten uintimenestysten taustalla voi olla kulttuuri, johon kuuluu armoton autoritaarisuus, väkivalta ja joskus myös seksuaalinen hyväksikäyttö.

Lopetukseksi vielä koko ajan tätä lukiessa mielessäni pyörinyt vanha tarina ei pienestä (kis) vaan Pyhästä (szent) Lászlósta (1046–1095), Unkarin kuninkaasta, sotilaiden suojeluspyhimyksestä ja ritarihyveiden ruumiillistumasta. Miettikääpä tätä.

derzs101

Pyhän Lászlón legendan kuvitusta Székelyderzsin unitaarikirkossa. László taistelee kumaanin kanssa, oikealla kumaanin ryöstämä unkarilaistyttö.

1300-luvulla kirjoitettu Képes Krónika kertoo, miten László pelasti neidon raiskaajan kynsistä:

Lopulta pyhä László-prinssi näki pakanan, joka kuljetti kaunista unkarilaista neitoa hevosensa selässä. Pyhä László arvellen, että tämä olisi Váradin piispan tytär, lähti, vaikka olikin vaikeasti haavoittunut, ajamaan tätä takaa ratsullaan, jonka nimi oli ”Naula”. Mutta kun hän oli jo tavoittamassa pakanan ja keihästämässä tämän, hän ei mitenkään pystynyt siihen, sillä hänen hevosensa ei päässyt nopeammin eikä toisen hevonen jäänyt vähääkään jälkeen, vaan keihään ja kumaanin selän väliä oli koko ajan käsivarren mitta. Silloin pyhä prinssi László lausui ja huusi neidolle näin: Kaunis sisareni, tartu kumaania vyöstä ja heittäydy maahan! Näin tämä tekikin. Mutta kun pyhä prinssi László yritti lävistää maassa makaavan miehen keihäällään, sillä hän halusi tappaa hänet, tyttö pyysi hartaasti, ettei prinssi tappaisi tätä vaan päästäisi hänet menemään. Tästäkin näkyy, ettei naisissa ole uskollisuutta, sillä prinssi László halusi pelastaa hänet epäsukuisesta rakkaudesta. Pyhä prinssi taisteli miehen kanssa pitkään ja leikattuaan tämän jalkajänteen poikki tappoi tämän. Mutta tyttö ei ollut piispan tytär.

DCF 1.0

Toisissa legendan versioissa unkarilainen neito avustaa pyhää ritariprinssiä kumaanin surmaamisessa. Legendan kuvastoon kuuluu usein tämä loppukohtaus, jossa László lepää taistelun jälkeen pää pelastetun neidon sylissä.