Armeijamuistoista atomiasioihin

maaliskuu 12, 2015

Piti kirjoittamani pitkästä aikaa jotakin hauskaa, epäpoliittista, kulttuuri- eikä välttämättä Unkari-aiheista. Ja taas kävi vanhanaikaisesti, eli uutistuutista turahti.

Palataanpa ensin kuitenkin vähän taaksepäin. Unkarin kriittiset viestimet ja sosiaalinen media ovat viime viikkoina häijysti hihitellen seuranneet ”Gecigaten” eli pääministeri Orbánin ja hänen vanhan ystävänsä ja huonetoverinsa, sittemmin valtakunnan ykkös-oligarkin Lajos Simicskan välirikon etenemistä. Draaman yleisö vaatii verta pakkiin ja Simicskalta meheviä paljastuksia ystävysten yhteisten korruptiokähmintöjen pitkästä historiasta. Muutamia päiviä sitten Simicska kuitenkin räväytti yllättävästä suunnasta, ei ryhtynytkään levittelemään mahdollisia taloudellisia väärinkäytöksiä (joissa varmaan on itsekin mukana kaulaa myöten) vaan antoi Mandiner-blogiin András Stumpfille haastattelun, jossa palattiin kaverusten armeija-aikoihin asti, tunkkaisen 80-luvun alkuun.

Kádárin Unkarihan, niin vapaalta ja rennolta kuin meno siellä monien muiden sosialistimaiden rinnalla vaikutti, oli sosialistinen diktatuuri, ja sielläkin valtion tiedusteluviranomaiset pyrkivät pitämään mahdollisen kansalaistyytymättömyyden hallinnassa myös solutettujen ilmiantajien avulla. Näitä agentteja ja heidän toiminnastaan kertovia asiakirjoja on järjestelmänvaihdoksen jälkeen osaksi julkistettu mutta osaksi ilmeisesti edelleen ei, ja julkisuudessa käydään jatkuvasti kiistoja, joissa toistuvat äkkinäisen silmää hämmentävät roomalaiset numerolyhenteet. Usein on kyse roomalaisella kolmosella merkitystä sisäministeriön tiedusteluosastosta, johon kuuluivat mm. osastot III/I (tiedustelu ja tiedonhankinta), III/II (vastavakoilu) ja etenkin III/III, ”sisäisen vastarinnan ja sabotaasin torjuntaosasto” lukuisine alaosastoineen; nämä toimivat esimerkiksi kirkkojen, oppilaitosten tai kulttuurialan instituutioiden piirissä.

Ilmiantajien avustuksella epäilyttävistä henkilöistä saatettiin kerätä huikeat määrät tietoja. Näin Simicska väittää käyneen myös omalla kohdallaan. Hänen isänsä oli ollut mukana vuoden 1956 kansannousussa ja saanut maksaa tästä terveydellään. Vastarintahenki jäi perheessä elämään: poika-Simicska ei koulussa halunnut liittyä pioneerijärjestöön, jolloin opettaja tiuskaisi: ”Sinusta tulee samanlainen fasisti kuin isästäsi!” Yliopistoon nuori Lajos pääsi – ehkä taustansa vuoksi? – vasta kolmannella yrittämällä, mutta joutui ennen opintojen aloittamista vielä armeijaan. Siellä hänelle tehtiin selväksi, että tiedusteluviranomaisilla oli jo kerättynä hänen tähänastisista puuhistaan ja lausahduksistaan kymmenen sentin paksuinen kansio, ja ellei hän osaisi käyttäytyä fiksusti, yliopistoon pääsy olisi edelleenkin vaarassa.

Myös varusmiesten joukossa oli niitä, jotka enemmän tai vähemmän säännöllisesti raportoivat toveriensa ideologisesti sopimattomista aatteista ja toimista. Yksi tällainen, kertoo Simicska, tuli omasta vapaasta tahdostaan sanomaan: ”Kuule Lajos, nyt on asiat niin, että minun pitää raportoida sinusta.” Kaverukset päättivät kaikessa ystävyydessä sopia yhdessä, mitä toinen Simicskasta raportoi – niinhän asiat siihen aikaan hoidettiin, sen ymmärsivät kaikki reaalisosialismissa eläjät. Mutta mielenkiintoista on, että tämä toinen henkilö, ilmiantaja, oli kukapa muu kuin Viktor Orbán.

Ja tarina jatkuu. Kun pojat lopulta olivat lähdössä siviiliin, Orbán otettiin joukosta erilleen eikä hän palannut kotiin muiden mukana. Vasta illemmalla, TJ-juhlinnan päästyä käyntiin, Orbán ilmestyi yllättäen ravintolaan toisten joukkoon. Kertomansa mukaan hänet oli yritetty suostutella ”allekirjoittamaan” (siis rupeamaan ilmiantajaksi), mutta hän oli kieltäytynyt. Ja näin Simicska jatkaa: ”Kolmenkymmenen vuoden ajan uskoin, että näin oli käynyt. Nykyään en enää tiedä, mitä ajatella.”

Järjestelmänvaihdoksen jälkeen Simicska monien muiden lailla pyysi nähtäväkseen hänestä tehtyjä ilmiantoja, mutta mistään ei enää löytynyt sitä paksua kansiota, joka hänelle aikoinaan 22-vuotiaana oli näytetty. Haastattelija Stumpfille Simicska vihjaa, että kansio saattaa vielä olla tallessa jossain muualla.

– Moskovassa?
– Niin juuri.
– Vihjaatteko, että nykyisen pääministerimme silloiset ilmiannot ovat siellä tallessa ja Putin voi kiristää häntä niiden avulla?
– Jos ne olisivat tallessa ja ilmestyisivät esiin, se mullistaisi täällä kaiken. Se on varmaa. Minä taas en, kuluneen vuoden tapahtumien jälkeen, enää tiedä, mitä kenestäkin ajattelisin.

Mitäänhän ei Moskovan arkistoista ole vielä ilmestynyt eikä välttämättä koskaan ilmestykään. Tämä ei myöskään ole ensimmäinen kerta, kun pääministeri Orbánia on epäilty yhteistoiminnasta entisen maailmanajan tiedusteluviranomaisten kanssa. Viimeksi tätä koskevan kyselyn esitti oppositiokansanedustaja Ágnes Vadai vuonna 2012, ja tähän kyselyyn tuolloin annetun vastauksen sai myös Mandiner-blogin toimitus vastaukseksi Simicska-jutun johdosta: ei mitään uutta, nämähän on kaikki jo moneen kertaan selvitetty, herrat ovat hyvät ja hajaantuvat!

Mutta kansalaisille ja etenkin vapaalle nettikansalle on taas tarjolla runsaasti spekuloinnin aihetta ja viihdykettä. Runsaasti poliittista nettihuumoria on kehrätty jelent-verbin ympärille, joka merkitsee sekä ’ilmoittaa, raportoida, ilmiantaa’ että ’merkitä, olla merkitsevä’. Esimerkiksi: pääministerimme, hih hih, on jelentős ember eli ‘merkittävä, merkitsevä henkilö’ mutta myös ‘ilmiantava’. Tai tämä kuvablogisti ”sailorripleyn” neronleimaus, jossa nauravaisen Simicskan ja lempeästi myhäilevän Orbánin väliin on sijoitettu ystävänpäivähenkinen sydän:

Merkitset (/ ilmiannat) enemmän kuin ystävä!

Jutun varsinainen ydin, Viktor Orbánin suhde entisajan sosialistisiin vallanpitäjiin ja sen mahdollinen jatkuvuus suhteena ex-Neuvostoliittoa ohjailevaan entiseen KGB-mieheen, on yhä hämärän peitossa. Mutta tähän hämärään kohtaan suuntautuu yhä uusia tutkivia katseita nyt, kun Putinin äskettäisen Unkarin-vierailun jälkeen monet kyselevät, miten tiukasti Orbán ja Unkari ovat Venäjän talutusnuorassa.

Tuorein tähän liittyvä uutinen ilmestyi juuri äsken 444.hu-sivustolle. Financial Timesiin viittaava juttu kertoo, että EU on pysäyttänyt Unkarin ja Venäjän suurimman ja kohtalokkaimman yhteistyöhankkeen, Paksin ydinvoimalan laajennuksen. Lyhyesti: Unkarin ja Venäjän kesken solmitun sopimuksen mukaan – jonka yksityiskohdat Unkarin hallitus on julistanut salaisiksi mutta joka ilmeisesti sitoisi Unkarin vuosikymmeniksi Venäjän velkaorjuuteen – myös uuden reaktorin polttoaine tulisi Rosatomilta. Tätä Euratom ei hyväksy, ja Unkarin valituksista huolimatta Euroopan komissio on nyt asettunut Euratomin kannalle. Näin ollen Unkarin ja Venäjän välinen sopimus menisi ainakin osittain uusiksi, ja Brysselin asioista perillä olevat tahot arvelevat, että öljyn hinnanlaskun ravistelema Venäjä ei tämänhetkisessä tilanteessa enää olisikaan kiinnostunut kaatamaan rahojaan Unkariin (niin kuin ei kenties Unkarin hallituskaan enää välttämättä halua pitää kiinni tästä poliittisesti yhä kiusallisemmaksi käyvästä sopimuksesta). Optimistisimmat unkarilaistuttavani kiljahtelevat jo riemusta: tähän kaatuu koko Orbánin suuri ”avaus itään”!

Mene tiedä. Samaan aikaan Index-uutissivuston mukaan Unkarin hallituksen tiedotusasioista vastaava valtiosihteeri András Giró-Szász on kiistänyt Financial Timesin uutisen, EU-komissaari Tibor Navracsics – joka itse oli läsnä kyseisessä istunnossa – taas on vahvistanut, että komissio todellakin hyväksyi Euratomin esityksen: EU:n veto kaataa Paksin laajennushankkeen sen nykyisessä muodossa.

Ehkä tämä on tosiaan jo lopun alkua. Ainakin viihdettä on luvassa tuutin täydeltä jatkossakin. Jos tykkäisin popcorneista, kävisin nyt hakemassa niitä ison kulhollisen.

Mainokset

Syttynyt on mediasota julma

helmikuu 7, 2015

Parin viime päivän aikana unkarin sanavarastoni on karttunut ainakin yhden alatyylisen ilmauksen tarkemmalla taustatuntemuksella, minkä lisäksi olen hieman hämmentyneenä seurannut, miten vapaasti kainossa ex-sosialistis-katolisessa Itä-Sentroopassakin näköjään voidaan käytellä alapääsanastoa, kun tarpeeksi tärkeä ukko suuttuu ja saa palstatilaa suuttumukselleen. On nimittäin syntynyt mediasota, jossa ammutaan kovilla.

Keskushenkilönä on Lajos Simicska, tässäkin blogissa muutamaan otteeseen ohimennen mainittu Unkarin oligarkeista mahtavin, yksi maan rikkaimpia miehiä, käsittämättömän menestyksekkään (julkisten töiden tarjouskilpailut aina voittavan) kone- ja rakennusyhtiö Közgépin pääjehu – ja pääministeri Orbánin opiskeluaikainen henkiystävä ja huonetoveri. Vuonna 1989 antamassaan haastattelussa silloinen nuori sosialisminkaataja Orbán kehui, että ”Simicska on aina ollut meistä kaikista fiksuin”. 1990-luvun alussa Simicska kavereineen käytännössä pelasti nuoren Fidesz-puolueen konkurssilta ovelan bulvaanioperaation avulla, ja siitä pitäen Simicskan ja Viktor Orbánin ystävyys vaikutti rikkumattomalta. Kunnes viime vuonna tapahtui jotakin.

Unkarin oppositiomedioissa on jo muutaman kuukauden ajan kuiskuteltu Simicskan ja Orbánin välirikosta. Jotenkin tämä liittyy Simicskan hallitsemaan mediaimperiumiin, johon kuuluvat oikeistolainen tv-kanava HírTV ja usein hallitusta lähellä olevaksi mainittu Magyar Nemzet -lehti, mutta taustalla voi olla laajempaakin mediamyllerrystä. Jo viime vuonna ylikansallinen RTL-televisiokanava ajautui sotaan hallituksen kanssa, joka alkoi kurittaa RTL:ää ylettömillä mainosveroilla. Siihen asti harmittomana roskahömppätuuttina pidetty RTL kääri hihansa ja ryhtyi uutislähetyksissään panostamaan epäkohtien ja etenkin hallitusta ympäröivän korruption paljastamiseen. Katsojaluvut nousivat, ja kenties RTL:llä on ollut osansa Fidesz-puolueen viimeaikaiseen suosion laskuun ja kasvavaan tyytymättömyyteen: demokratia ja sananvapaus ja romaneja tai seksuaalivähemmistöjä tukevat kansalaisjärjestöt ja kansalaisten tasa-arvo ynnä muut ylevät ihanteet, niistä ehkä viis, mutta köyhtyvää kansaa ihan oikeasti potuttaa katsella, miten herrat porskuttavat ja elävät entistä ylellisemmin, myös kyseisen kansan verovaroilla. Siis nehän jumalauta varastaa meiltä! Viime kuukausina on näkynyt uutisia siitä, että hallituksen ja RTL:n kesken olisi päästy jonkinlaiseen sovintoon verokysymyksen suhteen, mutta toisaalta RTL kiistää väitteet uutisten kriittisen linjan lientymisestä, eikä uutistoimituksen johtoakaan ole vaihdettu.

Tammikuussa julkisuuteen sitten tuli, että pääministeri Orbánia ei tyydyttänyt siihenastinen yhteistyö oikeistolaisten viestimien kanssa ja Simicska-medioiden sijaan hallitus ryhtyisi panostamaan ”omiin” viestintäkanaviinsa. Ja pari päivää sitten ilmoitettiin, että RTL:n kanssa neuvoteltua mainosveron alennusta kompensoitaisiin verottamalla kaikkia muita viestimiä, pienimpiäkin. Tämä oli ilmeisesti Simicskalle viimeinen pisara. Tapahtui jotakin, minkä johdosta Magyar Nemzet -lehden, nettisivusto mno.hu:n, HírTV:n ja Lánchíd-radion johtomiehet perjantaina yks kaks erosivat, arvelujen mukaan siksi, että eivät halunneet joutua tulossa olevassa totaalisessa mediasodassa Viktor Orbánin vastaiselle puolelle.

Ja kuten Éva S. Balogh mainiossa blogissaan tiivistää, Simicska, joka on parikymmentä vuotta vältellyt julkisuutta, ryhtyi antamaan haastatteluja kenelle hyvänsä, joka vaivautui hänelle soittamaan. Jo perjantaina tuoreeltaan tavoitettu Simicska oli sangen värikästä kieltä käyttäen uhonnut potkivansa omistamistaan tiedotusvälineistä kaikki loputkin orbanistit pellolle ja paskat piittaavansa siitä, mitä Orbán ajattelee. Hieman rauhoituttuaan hän antoi Magyar Narancs lehdelle syvähaastattelun, jossa haukkui Magyar Nemzet -lehden päätoimittajan ”petturiksi”, joka yllättäen oli häipynyt koko johtokuntineen jättäen hänet ihmettelemään, ”mitä vittua täällä tapahtuu” (elin vaihdettu idiomaattisempaan, suom. huom.).

Myös välirikostaan Orbánin kanssa Simicska sanoi Magyar Narancsin toimittajalle suorat sanat. Orbánin venäläismielisestä politiikasta hän ei tykkää yhtään, sillä

Minä kasvoin vielä siihen aikaan, kun täällä oli Neuvostoliitto, eikä minulla ole hyviä muistoja ryssien toiminnasta Unkarissa. Siististi sanoakseni en pysty tekemään selvää eroa silloisten neukkujen ja nykyisten venäläisten poliittisen käyttäytymisen välille.

Simicska myös kiistää välirikon johtuvan pelkästään siitä, että Orbánin uudet linjat loukkaisivat hänen taloudellisia intressejään:

Tämä on teille ehkä hitonmoinen yllätys: maailmassa on muutakin kuin bisnes. Minä perimmältäni – nyt te ehkä nauratte ääneen – hoidan hommani arvojen ja velvollisuuksien pohjalta. Minulle ne ovat tässä tapauksessa tärkeämpiä kuin liiketoimet. Tämä voi kuulostaa nykymaailman aikaan hullulta, mutta tämmöinen mies minä olen. Sen minä olen velkaa isänmaalleni, perheelleni ja itselleni, että teen vain sitä, mitä pidän oikeana, ja käyn kauppaa vain niiden kanssa, joita pidän mahdollisina liikekumppaneina. Uskokaa tai älkää: minun liittolaisuuteni Orbánin kanssa lähti liikkeelle siitä, että halusimme hajottaa diktatuurin ja jälkikommunistisen järjestelmän. Kävi ilmi, että se ei ole yksinkertainen juttu, sen eteen pitää tehdä duunia. Eikä siihen liittolaisuuteen jumalauta [voimasana vaihdettu idiomaattisemmaksi, suom. huom.] kuulunut, että rakennetaan tilalle uusi diktatuuri. Semmoiseen minä en mene mukaan.

Uskokoon ken haluaa, Simicska joka tapauksessa vakuuttaa, että hänestä on ”helvetin vastenmielistä, miten ja millä menetelmillä nämä [Orbánin] pojat hoitavat asioita tässä maassa”. Kolmenkymmenenviiden vuoden ystävyys ja taistelutoveruus on ohi, ja Simicskan mukaan käänne tapahtui jo vajaa vuosi sitten.

Viime vuoden huhtikuussa vaalien jälkeen istuimme juttelemaan ja hän kertoi minulle aikeistaan. En nyt mene yksityiskohtiin, mutta en pitänyt koko jutusta. Sanoinkin hänelle, että en mene siihen mukaan. Siitä pitäen meno on mennyt aina vain rajummaksi.

Koko kiistan tiivistetyksi ilmaukseksi on noussut haukkumasana, jota Simicska käytti esimerkiksi index.hu-sivustolle antamassaan haastattelussa: ”Kirjoittakaa vaikka muistiin. Orbán on geci.” Sana geci on tyyliarvoltaan ”paskiaiseen”, ”kusipäähän” tai ”runkkariin” vertautuva solvaus, joka oikeastaan merkitsee, hm, mälliä, tai kuten siivommat mediat kainostellen selostavat, ”miehisiä ruumiinnesteitä”. Netin infantiilihuumorigeneraattorit tietenkin pörähtivät oitis käyntiin:

geci

Mutta mitä tästä kaikesta seuraa? Onko tämä kaikki vain Orbánin uusi nerokas propagandaveto, kuten Attila Janisch Magyar Narancs -sivustolla arvelee? Siis: kansalaisen kannalta katsoen mikään ei muutu, Simicska on vain tarjonnut  kansalle sirkushuveja sen operaation säestykseksi, jossa Orbán keskittää median entistä tiukemmin omiin käsiinsä? Vai onko Janischin artikkelia kommentoiva nimimerkki orbus oikeassa: Simicska-medioiden menetystä ei ole aivan helppo heti korvata, Orbán itse on mielenterveydeltään huterassa kunnossa ja saattaa simahtaa milloin vain, ja jos Simicska todella ryhtyy tuomaan julkisuuteen kaikkea, mitä Orbánin ja hänen lähipiirinsä hämäräpuuhista on vuosikymmenten mittaan tullut tietämään, sieltä voi räjähtää ilmoille semmoinen törkypaketti, että sen jälkiä ei aivan hevillä siivota.

Viimeisen sanan saakoon Tamás Gomperz, joka hvg.hu-sivustolla kehottaa Lajos Simicskaa oman etunsa nimissä tuomaan tietonsa Orbánin porukoiden puuhista ajoissa julki, muuten hän ei voi voittaa totaalista sotaa Orbánia vastaan, jolla myös on paljon rahaa ja sitä paitsi syyttäjänvirasto ja oikeuslaitos puolellaan.

Minä pidän peukkua sinulle. On tilanteita, joissa ei ole paljon valinnanvaraa. Parempi tänään gangsteri kuin huomenna tyranni. Molemmat varastavat, mutta toinen ei ole myynyt maataan Putinille, ei keskittänyt koululaitosta eikä kirjoittanut perustuslakia uusiksi. Ja kielellisestikin tämä toinen on hupaisampi (…) Ei ole hyvää, vain paha ja ruma. Tässä vaihtoehdot. Sinulla, Lajos, on käsissäsi meidän tulevaisuutemme. Sekä, älä unohda, todisteet.


Poliittinen mustekala

syyskuu 18, 2014

Takautuma: Olemme 1970-luvun lopulla, YYA-Suomessa, jossa uudenvuodenpuheet pitää Asavisiossa mustavalkoinen Kekkonen ja radiossa laulaa Agit Prop toveri Viljasesta, jonka ohrana murhasi. Lukion historianopettaja kysyy meiltä, mitä tarkoittaa fasismi, ja vastaa itse: ei nykyään mitään, se on pelkkä poliittinen herja.

Palataan nykyaikaan ja Unkarin tilanteeseen, jossa monet näkevät demokratian olevan kriisissä tai täysin kateissa ja etsivät tälle ilmiölle nimikettä. On puhuttu diktatuurista, bonapartismista, Horthyn, Rákosin ja Kádárin ajoista, pääministeri Orbánia tituleerataan ivallisesti ”Rakkaaksi Johtajaksi” (Kedves Vezető) ja hänen työtovereitaan ”NER-tovereiksi” (NERtárs; NER on Orbánin hallituksen aikoinaan ”äänestyskoppivallankumouksen” jälkeen luoma termi, Nemzeti Együttműködés Rendszere eli ’Kansallisen Yhteistoiminnan Järjestelmä’, ja NERtárs-nimityksen kaikupohjana on tietenkin sosialisminaikainen ”toveri”, elvtárs). Orbán itse sanoi taannoisessa ”Tusványosin puheessaan” suoraan, että hänen päämääränään on ”illiberaali valtio”, jossa kansakunnan yhteys menee yksilön vapauden edelle.

Fasismista ei ole Unkarissa paljoa puhuttu. Tässä Orbán eroaa väitetystä esikuvastaan Putinista, Venäjällähän ”fasismi” on Suuren isänmaallisen sodan ajoista lähtien ollut politiikan käsitteistä ja termeistä kenties keskeisin ja tärkein. (Logiikka menee suunnilleen näin: Hitlerin natsismi hyökkäyssotineen ja teollistettuine joukkomurhineen oli jokseenkin niin lähellä absoluuttista pahaa kuin ihmisten teot yleensä pystyvät olemaan. Me taistelimme voitokkaasti sitä vastaan, joten me edustamme absoluuttista hyvää. Ja koska me edustamme absoluuttista hyvää, jokainen, joka nykyään on meitä vastaan, on fasisti.) Unkarissa ”fasismi” kantaa toisenlaista historian painolastia, jo pelkkä ”fasismista” puhuminen haiskahtaa sosialisminaikaiselta tyhjältä propagandapuheelta. Orbánilla ei myöskään ole rahkeita suurvaltamaiseen sapelinkalisteluun, joten perinteisen fasismin näkyvin ulkoinen tunnus eli militaristinen pullistelu jää väkisinkin pois. Tai toteutuu viattoman operettimaisissa muodoissa, kuten äskettäin upseerivalaan 1930-luvulta palautettu miekan vetäminen esiin ja huuto ”Isänmaan puolesta kuolemaan saakka!”, tai parlamenttitalon uusi vartiokaarti, jolle on erikseen suunniteltu omat univormut ja turisteihin vetoava vahdinvaihtoseremonia.

Unkarin opposition ja ulkomaisten tarkkailijoiden kesken on siis heitelty ilmaan erilaisia termejä oikealta ja vasemmalta. Toisaalta nykyinen meininki on selvästi edustavinaan oikeistokonservatiivista usko ja isänmaa -arvomaailmaa, pääministerin puheissa toistuvat nykyään taukoamatta sekä ”kansakunta”, nemzet, että ”kristilliset arvot”, ja kaikki sosialismiin viittaava symbolinen sisältö on pannassa – äskettäin heitettiin Budapestin Corvinus-yliopiston, entisen Karl Marx -kauppakorkeakoulun, aulasta vihdoinkin ulos siellä vuosikymmeniä istunut Karl Marxin patsas. Toisaalta taas virallisen propagandan ja hallinnon tyyli muistuttaa ikävästi sosialismin aikoja, yhdeksi pääviholliseksi on nostettu kansainvälinen suurpääoma, etenkin pankit, valtio keskittää haltuunsa milloin energiayhtiöt, milloin yksityiset eläkerahastot tai oppikirjojen kustannustoiminnan, ja köyhintä kansaa kosiskellaan ”chavistisin” keinoin eli komentamalla energia- ja kunnallistekniikkafirmat laskemaan hintoja.

Sosiologi Bálint Magyar, aikoinaan sosialistipuolueen tukipuolueena toimineen ”Vapaan demokraattiliiton” (SZDSZ) perustajia ja keskushahmoja, esitti jo viime vuonna toimittamassaan kirjassa Magyar polip: a posztkommunista maffiaállam (’Unkarilainen mustekala: postkommunistinen mafiavaltio’), että Orbánin järjestelmää on turha yrittääkään ymmärtää minkään aatteen tai ideologian pohjalta. Kyseessä on mafialogiikalla toimiva ”perhe”, jossa päämääränä on vain rahan ja vallan kokoaminen perheen käsiin ja yhdistävänä voimana ainoastaan ehdoton lojaalisuus Kummisetää kohtaan. Nyt kirjalle on tulossa jatkoa: artikkelikokoelma Magyar polip 2 julkistetaan näinä päivinä, ja kirjoittajien joukossa on useita uusia nimiä (esimerkiksi tässäkin blogissa esillä ollut historioitsija Krisztián Ungváry).

Kirjan johdosta Bálint Magyar oli itse ATV-kanavan Friderikusz-keskusteluohjelmassa haastateltavana. Ohjelma kannattaa jokaisen unkarintaitoisen katsoa niin kauan kuin se verkosta löytyy. Bálint Magyar on selkeäsanainen ja vakuuttava esiintyjä, ja ohjelmassa kuultiin suoraa puhetta.

Ensinnäkin selväksi tuli tuo jo mainitsemani seikka, että Orbánin järjestelmällä ei varsinaisesti ole omaa aatteellista sisältöä, vaikka sellainen tietenkin voidaan sen päälle liimata – samaan tapaan kuin historiallinen italialainen mafia on käyttänyt hyväkseen paikallispatriotismia, perinteisiä perhearvoja ja katolista uskoa. Hallituksen toimet, vaikka vaikuttaisivatkin jotenkin aatteellisesti tai asiallisesti perustelluilta, eivät ole sitä. Esimerkiksi oppikirjauudistus: yhden ainoan kustantamon tuottamien, valtiollisten oppikirjojen piti olla sekä edullisempia että laadukkaampia. Näinhän ei tietenkään käynyt, vaan kirjojen sisällöstä on löytynyt perin merkillisiä asioita, kirjojen jakelu kouluihin ei ole toiminut kunnolla eikä säästänyt kenenkään rahoja. Mutta vallanpitäjät ovat saaneet ideologiseen kontrolliinsa kirjojen sisällön, ja ennen kaikkea valtiollisen kirjabisneksen kautta tulot ja työpaikat voidaan ohjata sopiville henkilöille.

Poliittiset ja aatteelliset asemat, termit ja luokitukset ovat Magyarin mukaan pelkkää pintakuorrutusta mafian toimintamekanismien yllä. Ykkös-kummisetä Orbánin rinnalla valtakunnan muodollisesti korkea-arvoisimmat miehet, Orbánin vanhat ystävät parlamentin puhemies László Kövér ja presidentti János Áder, on käytännössä nostettu hyllylle pelkkiin seremoniallisiin tehtäviin. Todellista mahtia mafiajärjestelmässä käyttelevät oligarkit eli kummisedän lähipiiriin kuuluvat talouselämän isot kihot, joiden taskuun valtiovalta ohjailee rahavirtoja. Näiden lisäksi on myös ”poligarkkeja” eli poliittisia mahtimiehiä, joilla – päinvastoin kuin oligarkeilla – poliittinen vaikutusvalta on julkista mutta siihen liittyvä taloudellinen mahti piilossa. Ja lisäksi mafiavaltion keskeisiin toimijoihin kuuluu bulvaani, stróman, jollainen on Magyarin mukaan esimerkiksi pääministeri Orbánin kotikylän Felcsútin pormestari, viime vuosina salamannopeasti ja satumaisesti rikastunut kaasuasentaja-yrittäjä Lőrinc Mészáros. Kun Mészárosin nöyryyttä ja kiitollisuutta huokuva olemus nähdään jalkapallokatsomon aitiossa Orbánin vieressä, on ilmeistä, että tässä ei esiinny määrätietoinen menestyjä-miljardööri vaan gazdatiszt, kartanon pehtori, joka tietää hallinnoivansa rikkauksia jonkun toisen puolesta.

Mafiavaltion valta, sekä näkyvä että näkymätön, on tiukasti Kummisedän käsissä, joka tarvittaessa myös epäröimättä ylentää ja alentaa alaisiaan näyttääkseen, kuka on capo di tutti capi. (Tällainen prosessi on parhaillaan käynnissä super-oligarkki Lajos Simicskan suuntaan, joka aikoinaan oli pääministeri Orbánin parhaita ystäviä ja tukijoita ja jonka Közgép-yhtiö voitti useimmat julkisten töiden tarjouskilpailut. Nyt uusi mediaverolaki iskee paitsi ylikansallisen RTL-kanavan myös Simicskan omistaman TV2:n toimintaan, ja hallitusta lähellä oleva Századvég-ajatushautomo julistaa oligarkkien ”vaarantavan demokratian”, vihjaten selvästi Simicskan yhtiöihin.)

Järjestelmällä on oma toimintalogiikkansa; haastattelijan kysymykseen Bálint Magyar vastasi, että mitään ”master planiä” ei ole olemassa, vaan mafiasysteemi toimii omien lainalaisuuksiensa mukaan. (Hieman ihmetyttää, että ilmeistä johtopäätöstä ei puettu sanoiksi: eihän tämmöinen systeemi, jossa yleisesti sovittujen ja yhteisten sääntöjen tilalle ja yläpuolelle nousevat henkilökohtaisten lojaalisuuksien verkostot, ole mitään muuta kuin perinteisen keskieurooppalaisen feodaaliajattelun laajentumaa.) Ja henkilökohtaisten valta- ja lojaalisuussuhteiden dynamiikka toimii joka portaalla, aina közmunkáseihin eli julkisiin töihin työllistettyihin työttömiin saakka. ”Työperustaisessa valtiossahan” ei työttömyyskorvauksia makseta laiskoille, vaan tarkoitus on sijoittaa työttömät – minimaalista korvausta vastaan – erilaisiin julkisen sektorin avustaviin töihin. Työttömällä ei kuitenkaan ole subjektiivista oikeutta tähän, vaan esimerkiksi pienillä paikkakunnilla se, pääseekö työtön köyhä perkaamaan tienvarsilta vesakkoja vai jääkö kotiin näkemään nälkää, riippuu pormestarin mielivallasta eli – niinpä niin, suhteista.

Kaksi tärkeintä johtopäätöstä Magyarin haastattelusta kannattaa erikseen tuoda esiin. Ensinnäkin: Magyar puhui moneen otteeseen kielen merkityksestä. Uusi järjestelmä ei vain luo omaa kieltään, vaan myös sen arvostelijat voivat jäädä kielen, käyttämiensä termien vangeiksi. Jos puhutaan esimerkiksi ”tupakkakioskisuhmuroinnista” (trafikmutyi), ilmiö näyttäytyy yhtenä yksittäisenä epärehellisenä keinotteluoperaationa, ei mafiajärjestelmän luonnollisena toimintatapana. Ja kuten jo monesti on todettu, ”fasismista” tai ”(uus)bolševismista” puhuminen antaa täysin erheellisen kuvan jonkinlaisista ideologisista sisällöistä tai motiiveista – joita mafiavaltiolla ei ole.

Toinen päätelmä on vielä masentavampi. Magyarin käyttämän vertauksen mukaan sairastunut ihminen ensin valittelee kurjuuttaan, sitten hankkii diagnoosin vaivoilleen, ja vasta tämän jälkeen voi alkaa sairauden hoito ja paraneminen. Unkarin poliittinen oppositio on Magyarin mielestä juuttunut ykkösvaiheeseen eli valittamaan ja voihkimaan, pätevää diagnoosia – jota Magyarin toimittamat mustekalakirjat siis yrittävät tarjota – ei vielä ole otettu vastaan, puhumattakaan siitä, että Unkarin yhteiskuntaa voitaisiin lähteä parantamaan ja korjaamaan. Ikävältä näyttää.


Harvainvallan lait

heinäkuu 18, 2013

Sattuipa silmiini Népszabadság-lehden sivuilta taloustieteilijä György Marosánin oiva kirjoitus ”Harvainvallan rautainen laki”. Teksti perustuu paljolti Daron Acemoglun ja James Robinsonin tuoreeseen kirjaan Why Nations Fail; tässä kirjassa pyritään kuvaamaan hyvinvointiin tai köyhtymiseen ja eriarvoistumiseen johtavia ratkaisevia päätöksiä ja niiden seurauksia kautta historian. Päättäjät voivat kriittisessä tilanteessa valita joko ”vastaanottavan” politiikan tien, mikä merkitsee vapaan ja tasavertaisen kilpailun voimistumista, luottamusta lakeihin ja laitoksiin ja siten kansalaisyhteiskunnan voimistumista ja vaurastumista, tai harvainvallan tien. Jälkimmäisessä tapauksessa pieni päättävä eliitti sulkee kilpailijansa valtamekanismien ulkopuolelle, vaientaa kritiikin ja kääntää valtion rahahanat valumaan omaan laariinsa, ja ennemmin tai myöhemmin tuloksena on valtion lopullinen romahtaminen.

Ja juuri näin voidaan väittää Unkarissa viime aikoina tapahtuneen. Valtaa pitävä Fidesz-puolue pyrkii – tarvittaessa uusia lakeja säätämällä, vaalimenettelyä (esimerkiksi vaalipiirijakoa tai vaalimainonnasta annettuja säädöksiä) muuntamalla tai perustuslakia korjaamalla sekä läänittämällä tärkeimmät hallinto- ja oikeuslaitoksen tehtävät omille miehilleen ja naisilleen – betonoimaan valtansa hamaan iäisyyteen. Valtion tiedotusvälineet keskittyvät julistamaan vallanpitäjien menestystä ja erinomaisuutta, opposition mielipiteet eivät juuri pääse julki, ja kriittistä tiedonvälitystä pitävät yllä vain muutamat oppositiokanavat, lehdet ja nettiportaalit. Samalla valtionhallinto ja lainsäädäntöprosessit on valjastettu palvelemaan valtaapitävien ja heidän lähipiirinsä taloudellista etua: tarvittaessa uusia lakeja säätämällä saadaan esimerkiksi valtiolle monopolisoitu tupakanmyynti (ns. tupakkakioskisuhmurointitrafikmutyi) tai valtion omistaman viljelysmaan vuokraus (ns. maasuhmurointi, földmutyi) hoidettua siten, että siitä hyötyvät sopivat henkilöt, pätevyydestä riippumatta.

Avainkäsitteenä tämän prosessin selittämisessä on ns. oligarkian eli harvainvallan rautainen laki, jonka muotoili jo ennen ensimmäistä maailmansotaa saksalainen sosiologi Robert Michels, alkuaan nuori idealistinen sosialisti, joka pettyi raskaasti Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen reaalipoliittisiin toimintatapoihin. Kyse on siis siitä, että puolueet ja poliittiset organisaatiot kasvavat niin laajoiksi ja monimutkaisiksi, että ruohonjuuritason päätösprosessit ja kansankokousten huutoäänestykset eivät enää voi toimia, vaan käytännössä toimintaa joutuu ohjaamaan pieni kultapossukerho: ”valtuuttajien” valta vähenee ja ”valtuutettujen” kasvaa, ja lopulta Michelsin mukaan poliittisten puolueiden tehtävänä on ”taata, että valitut ja valtuutetut hallitsevat valitsijoitaan ja valtuuttajiaan”. Mitä kauemmaksi valtuutettujen vallankäyttäjien joukko etääntyy valtuuttajistaan ja heidän arjestaan, sen todennäköisemmin voidaan joutua tilanteeseen, jossa kansa joko jättää valtansa käyttämättä ”vapaaehtoisesti” (”ei minun äänelläni kuitenkaan ole mitään väliä”, ”samoja roistoja ne ovat kaikki poliitikot”) tai pidetään huijauksen ja manipulaatioiden avulla erossa ja tietämättömänä todellisista päätäntäprosesseista.

Tämä on tietenkin edustuksellisen demokratian yleinen ongelma kaikkialla. Mutta – ja tässä päästään Unkarin tilanteeseen ja Marosánin varsinaiseen aiheeseen – ongelma on erityisen suuri siellä, missä paikallisen demokraattisen päätöksenteon perinne on heikko. Sen lisäksi, että oligarkian rautainen laki myös järjestelmänvaihdoksen jälkeisessä Unkarissa johti kilpailevien eliittien keskinäiseen pudotuspeliin, Unkarissa ”paikallisten yhteisöjen demokraattiset perinteet olivat historiallisista syistä heikot, ja siksi oligarkian rautainen laki pystyi toteutumaan esteettä”. Niinpä – Unkarissa demokraattinen kansalaisyhteiskunta on oikeastaan koettu vain lyhytaikaisena yritelmänä, siirtymävaiheena kummankin maailmansodan jälkeen. Suurimman osan ajasta valtaa ovat paikallistasolla käytelleet korruptoituneet satraapit, sekä Horthyn järjestelmässä että sosialismin aikana.

Kaiken lisäksi mahtava hyvinvointivaltio tarjosi vallanpitäjiä lähellä oleville yrittäjäpiireille sekä taloudelliseen yksinvaltaan pyrkiville päättäjille kerrassaan voittamattoman kiusauksen. Sekä kansalaisten verovarat että EU:n tukiaiset päätyvät näin ns. isänmaallisten yrittäjien eli oligarkkien taskuun: julkiset rakennustyöt, hallituksen komeat mainoskampanjat tai ”gallupdemokraattiset” kansalaiskyselyt (”kansallinen konsultaatio”) hyödyttävät hallitusta ja valtapuoluetta lähellä olevien firmojen omistajia ja johtoa. Unkarilainen ”läpinäkyvyyteen”, päätöksenteon julkisuutta edistämään pyrkivä portaali atlatszo.hu (átlátszó = ‘läpinäkyvä’) on julkaissut ”pienen unkarilaisen oligarkkioppaan”, jossa ”oligarkkius” määritellään tähän tapaan:

Tiedämme toki, että oligarkin käsite on hieman hämärä, kulttuureittain, maittain ja aikakausittain vaihteleva. Tyypilliseksi tapaukseksi voimme hieman yksinkertaistaen ottaa sellaisen liikemiehen, jonka omaisuus on valtion kanssa käytyjen kiistanalaisten liiketoimien johdosta lisääntynyt ja/tai joka käyttää omaisuuttaan poliittisen vaikutusvaltansa rakentamiseen, joko rikastuakseen entisestään tai ohjaillakseen vallanpitäjiä. Tämän ohella voimme muistaa myös Péter Uj Cviklin legendaarisen määritelmän, jonka mukaan oligarkki voidaan varmasti tunnistaa seuraavan kolmivaiheisen menetelmän avulla:
1. Annat lausunnon tai julkaiset kirjoituksen, jossa väität jotakuta henkilöä oligarkiksi.
2. Jos hän ei ole oligarkki, hän ei korvaansa lotkauta, korkeintaan soittaa ja käskee sinun haistaa paskan.
3. Jos hän on oligarkki, hän usuttaa kimppuusi lauman tähtijuristeja, soittaa pomollesi, pankillesi, vanhemmillesi, verovirastolle, ja tavalla tai toisella panee sinut peruuttamaan lausuntosi, korjaamaan tai poistamaan artikkelisi tai postauksesi.

Oligarkkioppaaseen ovat päässeet myös entiset pääministerit, nykyiset oppositiokellokkaat, vihattu Ferenc Gyurcsány ja sliipattu, kohtelias ja vaatimaton (”en ole poliitikko, en minkään puolueen jäsen, en pyri valtaan”) Gordon Bajnai, millä tekijät selvästikin ovat halunneet tuoda esiin, että korruptiota on ollut jo ennen nykyistä Orbánin hallitusta. Korkeimman ”oligarkkiusasteen” saavuttavat tässä katalogissa kuitenkin sellaiset ilmiöt kuin Lajos Simicska, lukemattomat yleisten töiden tarjouskilpailut voittaneen Közgép-yhtiön johtaja ja Viktor Orbánin lukioaikainen koulutoveri, ”psyko-oligarkki” (hänen perimmäisenä vallanlähteenään ei ollut politiikka eikä talous vaan henkilökohtainen suhde pääministeriin), tai Simicskan läheinen työtoveri ja aisapari Zsolt Nyerges, alkuaan lakimies, jonka ensimmäinen Orbánin hallitus vuosituhannen taitteessa nosti tärkeisiin asiantuntija- ja valvontatehtäviin. (Ja joka sattuu olemaan Orbánin vaimon koulutoveri.)

Unkarissa on siis sosialistisen järjestelmän kaaduttua tapahtunut viime kädessä sama kuin itäisemmissä entisissä sosialistimaissa, sama kuin monissa kehitysmaissa, ja sama kehitys uhkaa seurata myös esimerkiksi ”arabikevättä”. Tätä eivät Marosánin mukaan ole ottaneet huomioon valtaan pyrkivät ”vallankumoukselliset” puolueet sen kummemmin kuin ”demokratiakehitystä” seuranneet, tukeneet ja rahoittaneet ns. kehittyneet demokratiatkaan. Nimittäin: siellä, missä paikallistason demokratia ja kansalaisyhteiskunta, yksilön usko omiin poliittisiin vaikutusmahdollisuuksiinsa ja luottamus yhteiskunnan yhteisten sääntöjen toimivuuteen eivät ole päässeet kehittymään, siellä toteutuu harvainvallan rautainen laki ja kaadetun diktatuurin tilalle nousee väistämättä uusi.

Pääsenkin takaisin vanhaan virteeni: vuosisataisen feodalismin perinteet tekevät demokratian rakentamisen perin vaikeaksi, kun vielä päälle pukkaa köyhtyminen ja kriisiytyminen. (Kuten äskettäin englannintaitoiset saattoivat Guardian-lehdestä lukea, Unkarin kymmenestä miljoonasta asukkaasta yli miljoona elää köyhyysrajan alapuolella, neljä miljoonaa kituuttaa juuri ja juuri toimeentulon rajoilla.) Ihmiset – ne ihmiset – jotka eivät paremmasta tiedä, jotka eivät osaa vieraita kieliä eivätkä tunne ulkomaiden asioita, joilta puuttuu sivistystä ja älyllistä uteliaisuutta (tästä kannattaa lukea Éva S. Baloghin hyvä blogipostaus), on helppo saada oudoksumaan ja pelkäämään uudistuksia, rationaalisia ratkaisuja ja vaakasuoraa solidaarisuutta ja pakenemaan vanhojen tuttujen pystysuorien hierarkiarakenteiden suojaan, sen mafiapomon tai lahjottavan satraapin turviin, jolta on ennenkin totuttu odottamaan apua. Asianmukaista voitelua tai suojelurahaa vastaan tosin, mutta siihenkin on totuttu. Ja kun tilaisuus tarjoutuu oman pikku feodaaliruhtinaskunnan rakentamiseen, siihen on tartuttava. Tämän takia kai pormestarit tai lääkärit ovat hakeneet (ja saaneet) valtiollisen tupakkakioskin pito-oikeuksia – ei siksi, että he itse seisoisivat tiskin takana myymässä savukkeita, vaan siksi, että heillä näin olisi omat vasallinsa ja alustalaisensa. Sekä oma pieni rahahanansa valtion suuren rahasäiliön kyljessä, oma mini-oligarkin elämänsä.

Olen tästä monesti keskustellut unkarilaisten ystävieni kanssa, joiden on joskus vaikea olla romanttisesti ihannoimatta pohjoismaisia demokraattisia hyvinvointiyhteiskuntia, ja miettinyt, missä se ero sitten on, paitsi siinä, että meidän ei ole tarvinnut hukata kehityksestämme muutamia vuosikymmeniä ns. sosialistisen järjestelmän huojuvien kulissien pystyssä pitelemiseen. Nämä keskustelut nousivat mieleeni, kun taannoin luin suomalaisen historioitsijan Teemu Keskisarjan kirjaa Kyynelten kallio (ja sittemmin kuulin myös radio-ohjelman, jossa Keskisarjaa haastateltiin tämän kirjan tiimoilta). Kirjan varsinaisena aiheena ovat seksuaalirikokset Suomen historiassa, etenkin 1600-1700-luvuilla, mutta eräänlaisena laajempana johtopäätelmänä kirjasta nousee myös esiin, kuten Keskisarja muistaakseni radiohaastattelussakin suoraan sanoi, että ”Ruotsin vallan aikaisessa yhteiskunnassa oli jo selviä oikeusvaltion piirteitä”. Vaikka yhteiskunnassa vallitsivatkin tiukat hierarkiat, joihin mahtui kaikenlaista – nykyihmisen silmin – vääryyttä ja sortoa, oli kuitenkin myös virkamiehiä ja yhteiskunnan toimijoita, jotka vilpittömästi pyrkivät palvelemaan yhteistä hyvää, oli käsitys tietynlaisesta kansalaisten tasa-arvosta lain edessä ja jonkinlainen yleisesti hyväksytty pyrkimys oikeudenmukaisuuteen. Oli tuomareita ja advokaattiviskaaleja, jotka yllättävän ”modernisti” ja järkiperäisesti tutkivat rikoksia ja tosissaan pyrkivät saamaan oikean syyllisen oikeudenmukaisesti tuomituksi. (Olkoonkin, että tämän taustalla oli vanhatestamentillinen verivelkaoppi eli ajatus siitä, että syyttömänä teloitetun veri vetää Kaikkivaltiaan koston koko yhteisön päälle.) Talonpojatkin saattoivat tarvittaessa käydä kuninkaissa asti oikeutta saadakseen – ja joskus jopa saivat.

Tälle pohjalle saattoi käydä rakentamaan pohjoismaista demokratiaa, hyvinvointivaltiota ja kansankotia. Ja jos tosiaan on niin, että tällaisten rakenteiden, kohtuullisen korruptoitumattoman poliittisen päätöksenteon ja kansalaisyhteiskunnan syntyminen vaatii vuosisataisen perinteen, miten kauan pitää itäisen Sentroopan vielä odottaa?


Unkari-päivitys

Touko 17, 2012

Vaikeaa on amatöörikommentaattorin pitää sormensa irti näppiksestä, kun Unkarin tapahtumat tarjoavat loputtomiin kommentoitavaa. Sinänsä mitään vallankumouksellisia käänteitä ei ole tapahtunut. Taloudellinen tilanne on edelleenkin surkea, ja yhä useampi tavallinen kansalainen pelkää köyhtymistä ja kadulle joutumista (ja asunnottomuus puolestaan on uusien pykälien mukaan rikos). EU ja IMF heristelevät edelleenkin sormeaan ja ilmaisevat huolensa lehdistön, oikeuslaitoksen, markkinoiden ja pankkilaitoksen vapauden puolesta Unkarissa. Nyt on Euroopan komission petoksentorjuntavirasto OLAF käynyt rakennus- ja koneistusyhtiö Közgépin kimppuun, jonka omistaa Fidesz-puolueen vanha kummisetä, liikemies Lajos Simicska ja joka melkoisen uskomattomalla tavalla on voittanut tarjouskilpailun kuin tarjouskilpailun missä milloinkin on Unkarissa julkisia rakennustöitä teetetty. (Pääministeri Orbánin mielestä Unkarissa ei kuitenkaan ole oligarkkeja, ainoastaan isänmaallisia suurliikemiehiä.) Hallitus paikkailee edelleenkin vuotavaa taloutta keinoin, jotka sivullisen asiantuntemattomaan silmään näyttävät, hm, kuten pääministeri Orbánilla on tapana hallituksensa taloudenpitoa kuvata, ”epäortodoksisilta”. Eli, kuten HVG-viikkolehti uuden numeronsa kannessa vitsailee:

”Teille on saapunut 1 uusi vero!”

Fidesz-enemmistöinen parlamentti runnoo pikavauhtia läpi paitsi uusia lakeja myös uusia tai uudistettuja veroja, tulossa on mm. puheluvero.

Mitä hallitus tekee tässä tilanteessa? Panostaa entistä lujemmin 1800-luvun ellei peräti 1930-luvun henkiseen romanttiseen kansallismielisyyteen. Tuorein esimerkki on juuri hyväksytty NAT eli Nemzeti Alaptanterv, koulujen ”Kansallinen opetussuunnitelma”. (Huomatkaa, jälleen kerran, sanan nemzeti ‘kansallinen’ käyttö.) HVG-uutisportaalin mukaan opettajien ammattiliitto on nyt esittänyt julkisen protestin sen johdosta että, toisin kuin hallitus väittää, ammattilaisten edustajat eivät ole päässeet opetussuunnitelman lopullista versiota edes näkemään. Äidinkielenopettajien järjestö puolestaan on hermostunut siitä, että kirjallisuuden opetussuunnitelmaan on otettu mukaan ns. kansallis-konservatiivisia, itse asiassa paremminkin kansallisradikaaleja kirjailijoita kuten maineeltaan kyseenalainen Albert Wass (1908–1998). Transilvanianunkarilainen Wass, jyrkän oikeistonationalistinen aatelismies, joka toisen maailmansodan aikana innoissaan taisteli natsien rinnalla ja sodan jälkeen siirtyi Amerikkaan, on järjestelmänvaihdoksen jälkeen (sosialismin aikanahan hänen teoksensa tietenkin olivat pannassa) kokenut merkillisen renessanssin, ja hänen teostensa rehabilitoijat yrittävät kaikin voimin vähätellä hänen pimeitä puoliaan – Wass oli kiivas antisemitisti. Unkarin äidinkielenopettajien edustajan mukaan Wass ei ilmeisesti kuulu kirjallisuuden kärkihahmoihin vaan luokittuu – muutamia varhaisia teoksiaan kenties lukuun ottamatta – lähinnä kansallisista aiheista kirjoittavaksi viihdekirjailijaksi. Toisin sanoen homma on vähän kuin Suomessa määrättäisiin koululaisille pakolliseksi lukemiseksi Aarno Karimon isänmaallinen merkkiteos Kumpujen yöstä.

Merkillisen comebackin on tehnyt myös Miklós Horthyn kultti. Amiraali Horthy, Unkarin kuningaskunnan valtionhoitaja maailmansotien välisestä ajasta toisen maailmansodan loppuvaiheisiin, on tietenkin kiistelty hahmo – ei suinkaan mikään fasistidiktaattoreista julmin, toimihan hänen aikanaan jopa jonkinlainen (joskin hampaaton) poliittinen oppositio, mutta ei mikään punaposkinen demokraattikaan. Horthy ei ollut mikään natsi mutta liukui mukisematta Hitlerin liittolaiseksi ja lähetti vuonna 1942 vapaaehtoisesti armeijallisen unkarilaisia sotilaita (sekä miinanpolkijoiksi aseistamattomia ”työpalvelukomppanioiden” miehiä, lähinnä juutalaisia ja maanalaiseen vasemmistoliikehdintään osallistuneita) itärintamalle, missä heistä suurin osa kehnosti varusteltuina menehtyi Ukrainan talveen. Upseerina ja herrasmiehenä Horthy ei pitänyt natsityylisistä juutalaisten joukkovainoista ja -murhista ja sodan aikana jopa pyrki suojelemaan Budapestin juutalaisia kyydityksiltä keskitysleiriin – mutta kuten monet kaltaisensa upseerit ja herrasmiehet, hän oli asenteiltaan avoin antisemitisti, hänen valtakautenaan säädettiin juutalaisten ”vaikutusvaltaa” rajoittavia syrjintälakeja jo ennen natsiaikaa, ja monet pitävät Horthya vähintäänkin osasyyllisenä siihen, että varsinkin Unkarin maaseudun juutalaisista sekä naapurimaista Unkariin saapuneista juutalaispakolaisista monet joutuivat vainojen uhriksi.

Tälle miehelle on siis jälleen ruvettu pystyttelemään patsaita ja nimeämään katuja, aukioita tai ainakin puistoja. Tuorein tapaus on Kereki-nimisestä alle 600 asukkaan kylästä keskisessä Unkarissa, Balatonjärven eteläpuolella. Siellä paikalliset asianharrastajat pystyttivät Horthylle luonnollisen kokoisen puusta veistetyn näköispatsaan; seremoniaan osallistui myös paikallinen varapormestari, jonka mukaan kymmenen prosenttia asukkaista kannatti myös patsaan ympärillä olevan aukion nimeämistä Horthyn mukaan, eikä kukaan vastustanut. Parin päivän päästä yksityinen kansalaisaktivisti toteutti jo aiemmin esittämänsä uhkauksen: Péter Dániel -niminen lakimies kaatoi patsaan päälle punaista maalia, ripusti sen kaulaan taulun ”JOUKKOMURHAAJA. SOTARIKOLLINEN” ja julkaisi teostaan kuvan myös Facebook-sivullaan (tässä kuva HVG-portaalin artikkelista):

Valoisana puolena ehkä voisi mainita sen, että Gój motorosok (‘Ei-juutalaiset motoristit’) -niminen aggressiivisen oloinen liivijengi, joka patsaan paljastajaisissa lupasi mahdollisen vandalismin iskiessä ”hoitaa asian nopeammin kuin oikeusistuin”, ei ilmeisesti ole vielä tarttunut toimiin tapauksen johdosta. Muuten täytynee olla samaa mieltä kuin monet nykyjärjestelmän arvostelijat: ei hyvänen aika, ei sentään näin, ei barbariaa vandalismilla paranneta. Mutta millä sitten?

Tutkimuslaitos Ipsoksen tuoreimman gallupin mukaan kahden kolmasosan mandaatillaan kehuskelevan Fidesz-puolueen kannattajia on nykyään unkarilaisista enää 16 prosenttia. Siitä huolimatta se on edelleen puolueista kannatukseltaan suurin: sosialistipuolue MSzP:tä äänestäisi nyt 13 prosenttia, äärioikeistolaista Jobbikia 9 prosenttia ja vihreää LMP-puoluetta 4 prosenttia. Suuri osa vaalikarjasta ei siis osaa ratkaista kantaansa ja saattaa jäädä vaaleissa kotiin nukkumaan. Turhautuminen ja yleinen epäluottamus kaikkia poliitikkoja kohtaan, laidasta laitaan, on yleistä, eikä uutta uskottavaa vaihtoehtoa ole vielä noussut esiin.