Poliittisen hevosen tarina

lokakuu 28, 2018

Toissapäivänä vietettiin Itävallan kansallispäivää myös tasavallan satavuotisjuhlavuoden merkeissä. Eilen sitten käväisin katsomassa Itävallassa tämän vuoden Oscar-ehdokkaaksi nimetyn uuden dokkarin, Ruth Beckermannin ohjaaman “Waldheimin valssin” (Waldheims Walzer). Minun sukupolvenihan vielä muistaa semmoisen Kurt Waldheimin, joka oli aikoinaan YK:n pääsihteeri – ja valittiin tähän toimeen suomalaisten suureksi pettymykseksi ohi Max Jakobsonin. (Ne olivat muuten niitä aikoja, joihin sijoittuu oma ensimmäinen kunnon poliittinen lapsuusmuistoni: korvaani osui radiouutinen siitä, miten YK:ssa oli äänestetty siitä, onko sionismi rasismia, ja Suomi oli äänestänyt päätöksen puolesta mutta samalla ilmoittanut, että Suomen virallisen kannan mukaan näin ei ole laita. Olin jo noin kolmetoistavuotias ja tarpeeksi iso ymmärtämään sekä tuon toiminnan totaalisen järjettömyyden että syyn siihen: tuommoista kikkailuahan Suomen puolueettomuuspolitiikka oli siihen aikaan, kun jo sana ”puolueettomuus” saattoi saada Tehtaankadun sedät hermostumaan.)

Kurt Waldheim oli siis YK:n pääsihteerinä kaksi kautta, vuodesta 1972 vuoteen 1981. Beckermannin elokuvaan otetussa tuonaikaisessa haastattelunpätkässä hän kertoo, tyylikkäästi mutta ei vailla tiettyä itsetyytyväisyyttä, että vaikka hänellä ei mitään toimeenpanovaltaa olekaan, hän on YK:n edustaman moraalisen vallan huipulla: se viimeinen instanssi, jonka yläpuolella ei ole ketään. Hänen koko maapallon asukkaiden nimissä lausumansa tervehdyspuhe matkaa nytkin äänitteenä Voyager-luotaimen kyydissä kohti mahdollisia ulkoavaruuden älykkäitä olentoja. Pääsihteeriytensä jälkeen salskea ja reipas 63-vuotias otti vastaan tehtävän Georgetownin yliopiston vierailevana professorina, ja vuonna 1983 kotimaassa konservatiivipuolue ÖVP nimesi hänet presidenttiehdokkaakseen. ”Valitkaa itävaltalainen, johon koko maailma luottaa!” Siitä alkoi elokuvan varsinaisena aiheena oleva Waldheim-Affäre.

Jo vanhastaan oli tiedetty, että vuonna 1918 syntynyt Waldheim oli sodan aikana toiminut upseerina Kolmannen valtakunnan armeijassa. Tämä tausta oli kuitenkin julkisuudessa ohitettu varsin nopeasti: tuon ikäpolven itävaltalaismiehillä ei juuri muuta vaihtoehtoa ollut, kun sota tuli ja käsky kävi palvelukseenJulkisuudessa Waldheimin sodanaikaisista vaiheista oli kerrottu lähinnä sen verran, että hän oli itärintamalla haavoittunut ja palannut kotiin Wieniin toipumaan sekä lopettelemaan säädynmukaiset oikeustieteen “tohtorin” opintonsa. Muuten hän ei yhtään tykännyt sodasta eikä sotimisesta, näin hän vakuuttaa dokumenttiinkin otetussa haastattelussa. Itse asiassa sodanvastustaja Waldheim oli jo nuorena ylioppilaana vuonna 1936 ilmoittautunut vapaaehtoiseksi Itävallan armeijaan ja kouluttautunut ratsuväen reservin upseeriksi…

Jo 1970-luvulla oli Waldheimin menneisyydestä ollut esillä satunnaisia ikäväntuntuisia väitteitä ja arveluja. Presidenttiehdokkuuden myötä näistä kasvoi kohu, jonka Waldheim ja ÖVP tietenkin julistivat pelkäksi poliittisten vastustajien katalaksi mustamaalauskampanjaksi. Muun muassa profil-lehden artikkelisarjan myötä lehdistöön ilmestyi sodanaikaisia valokuvia univormupukuisesta Waldheimista korkeiden natsiupseerien seurassa. Kun tammikuussa 1986 wieniläisen kasarmin seinälle ripustettiin vuonna 1947 Jugoslaviassa sotarikollisena teloitetun kenraali Löhrin muistolaatta, asiasta nousseen äläkän yhteydessä julkisuuteen levisi tieto siitä, että Waldheim oli toiminut sodan aikana Balkanilla Löhrin avustajana tai ”lähettiupseerina” (Ordonnanzoffizier). Mitä Waldheim itse olikaan tehnyt, ainakin hän oli ollut lähellä tapahtumien johtoporrasta ja avainasemia sekä ns. Operaatio Mustan (Aktion Schwarz, jugoslavialaisten siviilien joukkomurha) että Thessalonikin juutalaisten keskitysleirikyyditysten järjestelyissä. Näin siitä huolimatta, mitä Beckermannin dokumentissa haastateltu jugoslaavidiplomaatti muistelee: aikoinaan heillä vieraillessaan Waldheim oli ihastellut maisemia ja kysyttäessä nimenomaisesti vakuuttanut, ettei ole ikinä aiemmin käynyt Jugoslaviassa.

Lehdistön käsiin päätyi myös Waldheimin armeija-aikainen kantakortti. Kävi ilmi, että Waldheim oli itärintaman vammoistaan toivuttuaan todellakin vaikuttanut Balkanilla erinäisissä tulkin ja yhteysupseerin tehtävissä. Jo aiemmin hän oli ollut natsien SA:n ratsujoukoissa, vaikka vakuutteli itse, että oli vain ”ratsastanut mukana muutaman kerran”. Tämä kirvoitti sosiaalidemokraattien johtajan ja liittokanslerin Fred Sinowatzin lausumaan kuuluisat sanansa:

sinowatz

”Merkitsen tiedoksi, että Waldheim ei koskaan ollut SA:ssa, vain hänen hevosensa oli.”

Hevonen on keskeinen symboli siinä poliittisessa hälinässä, jota Beckermannin dokumentti Waldheimin vaalikampanjan yhteydessä seuraa. Mielenosoittajat, joukko nuorta edistysmielistä älymystöä, joita dokumentaristin uraansa aloitteleva Beckermann tuonaikaisella kömpelöllä kamerallaan kuvasi, seurasivat Waldheimin puhetilaisuuksia mukanaan kuvanveistäjä Alfred Hrdlickan suunnittelema SA-päähineinen ”Waldheimin hevonen”.

waldheimspferd

(© Lukas Beck / Ruth Beckermann Filmproduktion)

Itävallan presidentinvaalikampanja sai poikkeuksellisen paljon kansainvälistä julkisuutta, erityisen innokkaasti Waldheimin natsimenneisyyttä penkoivat amerikkalaiset tiedotusvälineet sekä Maailman juutalaiskongressi WJC. Tämä sai aikaan kuitenkin myös melkoisen vastavaikutuksen. Ei vain Waldheim itse pontevasti kiistänyt kaikkia syytöksiä ja ylevän närkästyneesti puhunut ”solvauskampanjasta”. (”En ollut jäsen! Jotkut sukulaiset ovat ilmoittaneet minut jäseneksi minun tietämättäni!”) Myös monet itävaltalaiset asettuivat Waldheimin tueksi, iskulauseenaan jetzt erst recht! eli “nyt kyllä!” tai ”no nyt sitäkin suuremmalla syyllä!”. Meillehän eivät jotkut amerikanjuutalaiset tule sanelemaan, ketä saamme äänestää! Itävallan natsimenneisyys oli yhä kriittisesti käsittelemättä, ja hyvin monet olivat tuudittautuneet hieman Sound of Music -henkiseen uhritarinaan, jossa kaikki paha oli saksalaisten syytä. Sikäli kuin mitään pahaa edes oli tapahtunut… ja joka tapauksessa Waldheim oli ollut vain sotilas, joka teki velvollisuutensa keskellä sodan kauhuja, aikana, jolloin kauheita asioita tapahtui puolin ja toisin, eikö niin?

wenwirwollen.png

Me itävaltalaiset valitsemme kenet itse haluamme!

Kaikista protesteista huolimatta Waldheim lopulta valittiin liittopresidentin lähinnä symboliseen edustusvirkaan. Tämä vahingoitti Itävallan kansainvälistä imagoa ja haittasi sen suhteita. Waldheim sai Yhdysvaltoihin maahantulokiellon, eikä häntä huolittu valtiovierailulle useimpiin länsimaihin, ei myöskään Suomeen; Saksan Helmut Kohl piti yhteyttä Waldheimin kanssa mutta tapasi hänet vain epävirallisesti. ÖVP, ”Itävallan Kokoomus”, joutui kamppailemaan hajottavien jännitteiden kanssa, kun Waldheimia tukevat ”kansallismieliset”, joiden näkemys natsiajoista ei välttämättä ollut pelkästään negatiivinen, joutuivat kiistaan puolueen perinteisen amerikkalaismielisyyden kanssa. Tämän varjossa vahvistui myös nuoren Jörg Haiderin johtama FPÖ. Rakentavaa keskustelua Itävallan natsimenneisyydestä ei heti saatu aikaan, päinvastoin puolin ja toisin jämähdettiin poliittisiin poteroihin. (Eivätkä Waldheimin syytökset mustamaalauskampanjasta aivan täysin perusteettomia olleet nekään, vaan poliittisella vastapuolellakin nähtiin muutama hieman arveluttava tempaus.)

Waldheimin sodanaikaista toimintaa selvitellyt historiantutkijaryhmä päätyi lopulta tulokseen, jonka Waldheim itse halusi nähdä vapauttavana tuomiona, vaikka oikeastaan se ei sitä ollut. Tutkijat totesivat, että Waldheimin ei voitu todistaa itse osallistuneen siviilien joukkomurhiin. Hän oli kuitenkin ns. Mitwisser, kenties jopa ns. Schreibtischtäter, kirjoituspöytäsyyllinen – hän oli ollut mukana, kun sotarikoksia suunniteltiin, hänen oli täytynyt tietää niistä, eikä hän ilmeisesti ollut millään tavalla yrittänyt estää epäinhimillisiä tekoja tai pelastaa niiden uhreja. Ennen kaikkea sitä tapaa, jolla hän oli jättänyt kertomatta tästä elämänvaiheestaan, ei voinut pitää oikein rehellisenä ja nuhteettomana toimintana. Myöhäisessä itsekritiikissään Waldheim ennen kaikkea pahoitteli sitä, että ei – “hirviömäisten syytösten paineen alla” – ollut ajoissa asiallisesti käsitellyt sodanaikaisia kokemuksiaan.

Kurt Waldheim ei negatiivisen julkisuuden paineessa enää asettunut toista kertaa ehdolle liittopresidentin virkaan. Hän vetäytyi eläkkeelle virkakautensa päättyessä 1992 ja menehtyi sydänpysähdykseen vuonna 2007, 88 vuoden kunnioitettavassa iässä. Hän sai arvokkaat hautajaiset kardinaali Schönbornin toimittamine hautajaispalveluksineen, mutta hänen omasta toivomuksestaan läsnä ei ollut ulkovaltojen korkeita edustajia.

Waldheimin juttu, vaikka ei suoranaisiin oikeudellisiin seuraamuksiin johtanutkaan, ilmeisesti aloitti kuitenkin Itävallassa uuden vaiheen natsiaikojen jälkiselvittelyissä. Mutta pääpaino Beckermannin elokuvassa ei kuitenkaan ole natsien rikoksissa tai siinä, mitä niistä kuuluisi tietää. Waldheim-jupakka on ajankohtainen aivan toisella, pelottavalla tavalla. Näin Beckermann:

Kun näin jälleen tuon materiaalin, jonka olin kuvannut 30 vuotta sitten Waldheimin-vastaisissa mielenosoituksissa, sain shokin. Olinko unohtanut, miten helposti toisten ihmisryhmien vastaista mielenkiihkoa voi nostattaa ja käyttää populistiseen politiikantekoon? ”Waldheimin valssissa” yritän analysoida, mitä tuolloin tapahtui. Ja mikä valitettavasti taas näyttää kovin tutulta, kun ajattelemme Trumpia, Kurzia ja Strachea tai muita ”vaihtoehtoisten faktojen” ja populismin mestareita.

Waldheim-jupakka näytti, miten helposti oikeat olennaiset asiat – rikokset ihmisyyttä vastaan, kysymykset vastuusta ja totuudesta – tallautuvat poliittisten laumojen tömisevien sorkkien alle ja kirjaimellisesti hukkuvat mölinään, ja miten helppo nämä laumat on saada pillastuneina ryntäämään milloin minnekin. Ja miten helppo poliitikon on torjua aiheellisetkin syytökset pelkästään riittävän röyhkeällä teflonpokerilla ja vastasyytöksillä ”solvauskampanjasta” – ja saada syvät rivit myötäpöyristymään ja kanssauhmaamaan, esimerkiksi kansallisen itsetunnon nimissä. ”Waldheimin valssista” mieleeni jäi erityisesti kaksi kohtausta: tyylikäs kypsä rouvashenkilö päivittelemässä, miten Waldheimin vainoaminen pitäisi jo lopettaa, ”mieshän on katolilainen!”, ja kahden mielenosoittajajoukon miekkoset huutamassa naama punaisina kilpaa: Waldheim NEIN! – Waldheim JA! Tuolloin ei vielä ollut sosiaalista mediaa, jossa olisi voinut tehokkaasti uhriutua, venyttää ”vihapuheen” ja ”sananvapauden” käsitteitä tai heittäytyä ”somelynkkauksen” marttyyriksi. Mutta kilpahuuto siitä, kenen newsit ovat fake newseja ja kuka on oikeassa/väärässä vain siksi, että kuuluu meihin/niihin, osattiin jo kolmekymmentä vuotta sitten.

Mainokset

Kansallisia projekteja

huhtikuu 21, 2013

Robert Musil, Itävallan kirjallisuuden ja kirjallisen itävaltalaisuuden yksi kuuluisimpia edustajia, kertoo romaanissaan Mies vailla ominaisuuksia (juuri se pitkä ja raskas kansallinen klassikko, joka kaikkien pitäisi lukea) Itävalta-Unkarin viimeisistä loiston ajoista juuri ennen ensimmäistä maailmansotaa. Korkeat virkamiehet ja hienoston herrat ja rouvat puuhaavat Parallelaktionia, suurtapahtumaa, jolla juhlistettaisiin vuodeksi 1918 lankeavaa keisari Frans Joosefin vallassaolon 70-vuotispäivää ja samalla rakennettaisiin koko Itävallan kansan itsetuntoa tai, kuten nykyään sanotaan, identiteettiä. (Parallel- eli rinnakkais- siksi, että samana vuonna täyttyisi kolmekymmentä vuotta Saksan Vilhelm-keisarin valtaannoususta. Saksaan vertaileminen on ollut Itävallassa olennaista jo silloin, kun pitkälle Kaakkois- ja Itä-Eurooppaan ulottuvan mahtimonarkian ei vielä olisi tarvinnut kärsiä pikkuvelikompleksista.)

Sikäli kuin oikein muistan (omasta Der Mann ohne Eigenschaftenin läpikahlauskokemuksestani on jo useampia vuosia), Parallelaktionista ei tule mitään, hanke tuntuu jotenkin hajoavan käsiin jo ennen kuin maailmansota ja keisarin kuolema muutenkin tekisivät sen turhaksi. Varsinkaan se itävaltalaisuuden olemus ei tule selväksi, Itävallan kansaahan kun ei oikeastaan ole ollut olemassa muuten kuin Habsburg-hallitsijasuvun dynastisten koukeroiden kyljessä roikkuvana kirjavana kiviriippana.

Tuoreimmassa profil-lehden numerossa Marianne Enigl ja Christa Zöchling kirjoittavat, että itävaltalaisen kansallistunteen luominen alkoi oikeastaan vasta 1945, kun entisestä Natsi-Saksasta ja sen  leimaamasta ”saksalaisuudesta” oli pakko lopullisesti irrottautua. Kouluissa saksan kieli oppiaineena oli jonkin aikaa virallisesti nimeltään Unterrichtssprache, ‘opetuskieli’, saksalaisten omiman vanhan keisarihymnin korvaava kansallislaulu kirjoitettiin sävelmään, jota tuolloin vielä uskottiin Mozartin säveltämäksi, ja Saksan kotkan tilalle kaivettiin ensimmäisen tasavallan vanha vaakunakotka, jonka kynsissä entisten viattomuuden aikojen muistona oli sirppi ja vasara. (Vihreiden kansanedustaja Peter Pilz on kuulemma sittemmin ehdottanut kotkan työkaluista kiisteltäessä, että koko kotka vaihdettaisiin paistettuun kanaan, Backhendl, joka pitelee veistä ja haarukkaa.) Kaikkein noloin kömmähdys kävi omien uusien rahojen kanssa. Uuteen yhden schillingin kolikkoon piti lyödä rehti kylväjähahmo symboloimaan kansallista jälleenrakennustyötä. Jostain syystä kolikkoon päätyikin Albin Egger-Lienzin taulusta ”Kylvömies ja kuolema” se jälkimmäinen tyyppi. Kolikot vedettiin kiireesti liikenteestä, ja tilalle vaihdettiin harmiton alppikukka.

Kaikesta huolimatta vielä 1964 vain alle puolet itävaltalaisista oli sitä mieltä, että itävaltalaiset ovat oma kansakuntansa. Ajattelutapa alkoi muuttua vasta Waldheim-skandaalin myötä. 1980-luvulla, kun YK:n pääsihteerinä toiminut Itävallan suuri poika oli presidentinvaaleissa ehdokkaana, hänen sodanaikaisesta menneisyydestään Wehrmachtin tiedustelu-upseerina Balkanilla paljastui ikäviä asioita. Yliluutnantti Kurt Waldheimin väitettiin olleen ellei itse mukana vankien ja siviilien joukkomurhissa niin ainakin asiasta tietoinen, ns. Mitwisser (‘kanssa-tietäjä’), ellei peräti Schreibtischtäter (‘kirjoituspöytäsyyllinen’). Joka tapauksessa selvää oli, että Waldheim ei ollut aivan rehellisesti kertonut kaikkea sodanaikaisesta toiminnastaan, ja tämä nostatti, paitsi itävaltalaisten kansallista vastarintahenkeä (”mitä ne tulevat ulkomailta määräilemään, kuka meillä pitäisi valita presidentiksi”), myös laajemman keskustelun siitä, miten Itävalta on pessyt (tai jättänyt pesemättä) natsiaikojen moraalisen likapyykkinsä. Itävaltalaisuudelle oli pakko etsiä lisää positiivista sisältöä.

Ja mistä se sisältö nykyään löytyy? Ihme kyllä Enigl ja Zöchling eivät artikkelissaan juuri mainitse sitä, mitä suomalainen ensiksi ajattelisi, eli mäkikotkia ja alppihiihtäjiä, eivät edes Mozart-kuulia. Sitä vastoin mielipidemittausten mukaan selvää on, että itävaltalaiset arvostavat maassaan ensimmäiseksi ja ennen kaikkea kaunista ympäristöä, etenkin vuoriston luontoa, sekä vakautta ja turvallisuutta, elämänlaatua ja hyvinvointia. Negatiivisten puolten ylivoimaisena ykkösenä on ”politiikka”, kaukana perässä seuraavat aivan rinnakkain ”ulkomaalaiset” (tällä ei tietenkään tarkoiteta amerikkalaisia turisteja vaan turkkilaisia maahanmuuttajia…) sekä ”korruptio ja rikollisuus”. Tuntuu jotenkin skitsofreeniselta. Meidän maamme on kaunis, mutta älkää te muut tulko tänne (ainakaan, jos ihonvärinne tai kulttuuritaustanne on väärä)? Meidän maatamme hallitaan hyvin, mutta sitä hallitsevat tyypit ovat roistoja?

Tarvitaan siis positiivinen kansallinen visio. Ja koska Itävallalla ei ilmeisesti ole verkostoitumistaitoista ja huippupoliitikkojen kanssa kaveeraavaa julkkisfilosofia (tai itävaltalaisen filosofian perinne on niin komea, että ”filosofina” esiintymiseen ei riitä kukoistus- ja kohtaamishurmaavuuspuhe?), missiota ja visiota rakentamaan on kutsuttu konsultti, joka rehellisesti nimittää itseään konsultiksi, Simon Anholt, maabrändäyksen suurmestari. Sama hemmo, joka taannoin tukevaa kertakorvausta vastaan brändäsi Suomen aikaansaavien ja mutkattomien äksön-miesten ja -naisten maaksi.

Nykyään Anholt ei ilmeisesti enää puhu ”maabrändistä” vaan competitive identitystä. Itävallalle hän on rakentanut kansainvälistä kilpailukykyidentiteettiä vaatimattoman lähes kolmeneljännesmiljoonan euron hintaan, työvälineenä paitsi mielipidemittaukset myös keskustelutilaisuudet, joiden nimi on jostain syystä italiaksi: conversazioni. ”Keskustellut” on näissä tilaisuuksissa pahojen kielten mukaan eniten Anholt itse. Joka tapauksessa uuden identiteetin ydinosista ainakin pari on jo selvillä: ”Itävallan malli” eli jonkinlainen vaihtoehto turbokapitalismille (mitä ihmettä sillä sitten tarkoitetaankin), sekä ”sillanrakentajuus”. Itävallan symbolista sillanrakentajan roolia kansainvälisellä näyttämöllä korostetaan hankkeilla, joista käytetään nimitystä symbolische Aktion: alkajaisiksi Itävallan on tarkoitus tukea sillanrakennustyötä Ghanassa.

Paralleeli-, ei kun symbolista aktiota odotellessaan sitä tässä vain tavallinen veronmaksaja miettii, missä määrin maan tai hallintoalueen brändi tai imago on luotavissa minkäänlaisten aktioiden avulla. Oikeasti ihmiset arvioivat näitä asioita kukin omasta pienestä vinkkelistään, kukin omanväristensä linssien läpi. Ja nyt ryhdyn itse sillanrakentajaksi ja teen aasinsillan Itävallan imagosta asuinkaupunki Wienin imagoon.

Se imago tietenkin on vähän erilainen kansainvälisen kulttuurimetropolin maineeseensa takertuvalla pääkaupungilla kuin herttaisilla ja umpikonservatiivisilla alppien tuppukylillä. Wienissä ei ole varsinaisia vuoria (joskin Wienerwaldin kukkulat näyttävät horisontissa oikein kivoilta, ja niillä sijaitsee paljon viehättäviä viinitarhoja anniskelumahdollisuuksineen) eikä alppihiihtoa. Sitä vastoin on varsin toimiva infrastruktuuri ja kansainvälisissä mielipidemittauksissa korkealle arvostettu elämänlaatu.

Wien on isonlaiseksi kaupungiksi siisti ja turvallinen, mutta ongelmiakin toki on. Ne, jotka poliittisen taustansa pohjalta ovat taipuvaisia sympatiseeraamaan ikiaikaista demari- tai nykyistä demari-viherhallintoa, arvostavat ”punaisen Wienin” perinteitä hyvin toimivine julkisine sektoreineen ja kehuvat pormestari Häuplia. (Joka oikeasti on fiksu mies, väitellyt muistaakseni biologiasta ja lausunut taannoisessa huippuyliopistokeskustelussa mielestäni kerta kaikkiaan laittamattomasti, että ”eihän voi olla huippua ilman vuorta”.) Vastustajien mielestä taas Häupl on paitsi viinistä (miehen olemuksesta kyllä näkee hänen arvostavan hyviä ruokia ja juomia hyvässä seurassa) myös vallasta juopuva häikäilemätön plösö, ja kaupunki rapistumassa käsiin ja sortumassa rikollisten, huumejengien ja sosiaalipummien temmellyskentäksi.

Tätä siis mietin viimeksi muutama päivä sitten, kun odottelin lentokentälle vievää paikallisjunaa Pratersternin asemalla. Äskettäin uusitun aseman laiturit ovat korkealla sillantapaisella, toisella puolella näkyy Praterin huvipuisto kuuluisine maailmanpyörineen ja toisella puolella seisoo jalustallaan amiraali Tegetthoffin patsas muistuttamassa Itävallan menneisyydestä merivaltana. Paikallisjuna, jolla lentokentälle pääsee lyömättömän edulliseen hintaan ja vain pari minuuttia hitaammin kuin sillä bisnesmatkailijoille markkinoidulla kalliilla nonstop-sukkulajunalla, oli myöhässä, mistä koko ajan ilmoitettiin sekä kuulutuksin että jatkuvasti päivittyvällä sähkötaululla. Ensin viisi-kymmenen minuuttia, sitten vartin, lopulta myöhästystä kertyi puoli tuntia. Vieressäni laiturilla seisoskeleva siistin näköinen herrasmies tuhahteli äänekkäästi ja lopulta suorastaan hihkaisi: Das ist das ro-o-ote Wien! Tätä on punainen Wien!

Juna tuli lopulta. Herrasmies aplodeerasi äänekkäästi, mutta muut matkustavaiset eivät jaksaneet innostua. Perille päästiin, vaikka hieman myöhässä. Ja matkalla oli aikaa miettiä, kasvaako maine paremmin symbolisesta sillanrakennus- vai konkreettisesta radanrakennusaktiosta.