Lisää pystejä pystyyn

joulukuu 1, 2015

Siltä varalta että ei jollekulle vielä olisi tullut selväksi, miten pontevasti Unkarin nykyinen hallitus pyrkii jälleenrakentamaan 1920-1930-lukujen Horthyn Unkarin myöhäisfeodalistista, kristillis-konservatiivista ja revansistista (= Suur-Unkaria takaisin itkevää) hengenmaisemaa, tässä taas yksi esimerkki.

Orbánin hallitus on viime vuosina palauttanut kansakunnan kaapin päälle erinäisiä lähihistorian hahmoja, jotka koko sosialismin ajan olivat ”fasisteina” pannassa. Transilvanianunkarilaiset kansallisromanttiset kirjailijat Albert Wass ja József Nyirő ovat tästä tunnetuimpia esimerkkejä. Wass, upseeri ja herrasmies, aristokraattisukujen vesa, ei vain taistellut toisessa maailmansodassa saksalaisten rinnalla vaan hänen väitettiin myös syyllistyneen Transilvaniassa juutalaisten siviilien tapattamiseen, mistä hänet sodan jälkeen tuomittiin poissaolevana kuolemaan. Wass oli kuitenkin pelastautunut länteen, lopulta Amerikkaan asti, missä hän kuoli 90-vuotiaana vuonna 1998. Wassin ihailijat kiistävät kiivaasti sekä sotarikokset että kaikki syytökset antisemitismistä; ainakin Wassin kuuluisaa kertomusta ”Rottien maanvaltaus” on kuitenkin jokseenkin mahdotonta lukea muuten kuin raivoisan juutalaisvastaisena allegoriana. 2000-luvulla Wassin mukaan on nimetty katuja ja pystytetty kymmeniä patsaita ympäri Unkaria. Fiksuimmat niistä osaavat puhua ja lausuvat pyynnöstä ohikulkijoille Wassin runoja.

József Nyirő, entinen katolinen pappi ja Transilvanian talonpoikien elämän tunteikas kuvaaja, on vähän hankalampi tapaus, koska hänen natsimielisyytensä on vielä ilmeisempää: hän toimi vuosina 1944-45 Unkarin ”nuoliristiläisten” (natsien) tynkäparlamentissa ja ihaili avoimesti Goebbelsiä. Nyirő kuoli maanpaossa Francon Espanjassa, ja hänen tuhkansa palauttamisesta kotomaan multiin syntyi muutama vuosi sitten pienoinen ulkopoliittinen konflikti Romanian ja Unkarin välille. Sekä Wass että Nyirő on nyttemmin otettu myös koulujen kirjallisuusoppimäärään, kriittisen älymystön marmatuksesta huolimatta.

Eivätkä kiistanalaiset rehabilitoitavat hahmot tähän lopu. Katolinen piispa Ottokár Prohászka ei ollut vain Unkarin katolisen kirkon merkittävimpiä teologis-yhteiskunnallisia ajattelijoita vaan myös raivoisa antisemitisti, jonka juutalaisvastaiset kirjoitukset väittämän mukaan inspiroivat myöhempiä vainoja (Prohászka kuoli jo 1927 eikä siis itse ollut suoranaisesti mukana Unkarin holokaustissa). Ja nyt on sitten vuorossa toinen omalla alallaan ansiokas mutta yhteiskunnallis-poliittisten mielipiteidensä takia hyvin ongelmallinen henkilö: historiantutkija Bálint Hóman, jolle Székesfehérvárissa puuhataan patsasta – aloite on yksityisten kansalaisten, mutta oikeusministeriö on jo myöntänyt patsaan pystyttämiseen 15 miljoonaa forinttia.

Bálint Hóman ei liene nykyään kansainvälisesti kovin tunnettu nimi ainakaan muualla kuin Unkarin historian tutkijoiden parissa. Hän syntyi 1885 pääkaupunkilaiseen älymystöperheeseen (isä oli klassisen filologian professori), opiskeli ja tutki Unkarin historiaa, toimi muun muassa Unkarin Kansallismuseon johtajana ja kirjoitti yhdessä Gyula Szekfűn kanssa Unkarin historian, joka pitkään oli tunnetuin ja tärkein alansa kansallisjärkäle, se perusteos, joka löytyi jokaisen sivistyneen unkarilaisen kirjahyllystä. Tiedemiehenä hänen ansionsa ovat kiistämättömät, ja ne tunnustettiin jo vuonna 1929 Unkarin Tiedeakatemian jäsenyydellä. Ongelmana onkin Hómanin poliittinen profiili.

Bálint Hóman toimi (enimmäkseen) opetus- ja uskontoasiain ministerinä useissa hallituksissa 1930-luvun alusta vuoteen 1942 ja edusti tinkimättömän saksalaismielistä linjaa. Samaan tapaan kuin piispa Prohászka hän puhui pontevasti köyhien unkarilaisten talonpoikaisnuorten tukemisen ja kouluttamisen puolesta, kehitti stipendi- ja tukijärjestelmiä. Opetuksen sisältöjä hän pyrki ohjaamaan entistä vankemmin kansallismielis-kristilliseen suuntaan. Tähän kristillis-kansallismieliseen kehikkoon taas Sentroopassa nimenomaisesti eivät sisälly juutalaiset. Hóman vaati juutalaislakien tiukentamista, siis syrjintälakien, jotka Unkarissa jo ennestään olivat Nürnbergin rotulakejakin tiukemmat. Kun ns. toinen juutalaislaki ei erikseen rajoittanut juutalaisten opiskelua oppikouluissa, Hóman opetusministerinä pani toimeen asianmukaiset järjestelyt, jopa siten, että niissä muutamissa oppikouluissa, joissa juutalaisia oli liian paljon numerus clausuksella rajoitettavaksi, heidät segregoitiin omille luokilleen. Historioitsija Mária M. Kovácsin mukaan Hóman oli ”avainhenkilö siinä prosessissa, jossa Unkarin yhteiskunta totutettiin siihen, että juutalaisia saa valtion siunauksella nöyryyttää ja vainota” – näin kirjoittaa index.hu-uutissivuston Hóman-kiistaa selostava artikkeli.

Niin kuin monet muutkin Horthyn Unkarin merkkimiehet, Hóman ei yksityishenkilönä ollut mikään murhanhimoinen raivonatsi vaan vain saksalaisen kulttuurin ihailija ja oikeistokonservatiivi, sivistynyt herrasmies-antisemitisti. ”Monet hänen parhaista ystävistään olivat juutalaisia”; hän ilmeisesti auttoi pelastamaan tutkijakollegansa Szekfűn juutalaisen puolison hengen, ja keskitysleirien joukkomurhia hän ei suostunut uskomaan todeksi saati että olisi semmoisesta raakuudesta tykännyt, jos olisi sitä joutunut näkemään. Hómanin aatemaailmassa vain juutalaiset eivät kerta kaikkiaan sopineet osaksi kristillistä Unkarin kansakuntaa, ja vaikutusvaltaisena poliitikkona hän pystyi myös ohjaamaan päätöksentekoa tämänsuuntaisesti. Sodan loppuvaiheissa hän pakeni Szálasin nuoliristiläishallituksen mukana länteen, joutui amerikkalaisten vangiksi, jotka palauttivat hänet Unkariin, missä kansantuomioistuin vuonna 1946 tuomitsi hänet sotarikollisena elinkautiseen vankeuteen. Unkarin Tiedeakatemia erotti hänet jäsenyydestään. Hóman kuoli terveys vankeuden murtamana jo 1951.

Kuten odottaa saattaa, viime vuosina on katsottu ajan koittaneen myös Hómanin maineenpalautukselle. Ja tietenkin hallituksen perustaman Veritas-historiantutkimusinstituutin edustajan mielestä Hóman on patsaansa ansainnut, koska hänen ansionsa kaikesta huolimatta painavat hänen toimintansa negatiivisia puolia enemmän. Keväällä Hómanin sotarikostuomio kumottiin oikeudessa, pitkällisen kamppailun päätteeksi, jonka yhtenä pääpuuhamiehenä oli ollut entinen Fidesz-kansanedustaja István ”Naiset kotiin ja synnyttämään siitä, niin ette saa turpiinne” Varga. Tuomion kumoamisen voi kyllä hyväksyä normaalilla eurooppalaisella oikeustajulla, sillä – vähän samaan tapaan kuin Suomen sodanjälkeiset sotasyyllisyystuomiot – tämä tuomio tietenkin oli edustanut aikansa reaalisosialistista oikeusfilosofiaa, jolle Neuvostoliiton vastaisten tekojen jälkikäteinen kriminalisoiminen ei ollut mikään ongelma. Mutta eri asia on, pitäisikö Hómanille palauttaa Unkarin tiedeakatemian jäsenyys – toisin sanoen, katsotaanko tiedeakatemian jäsenyyden merkitsevän paitsi tieteellisiä ansioita myös jonkinlaista moraalis-yhteiskunnallista esikuvallisuutta, asemaa kansakunnan kaapin päällä. Ja edelleen aivan oma kysymyksensä on, pitäisikö Hómanille pystyttää patsas.

homanjo_custom_606x601

Magyar Narancs -sivuston kuvassa patsaan luonnos on sijoitettu suunnitellulle paikalleen Székesfehérvárin kaupunginkirjaston arkadien alle. Hóman on kuvattu ikäpolvensa isänmaallisten herrojen juhla-asussa (díszmagyar), 1800-luvun kansallisromantiikan luomuksessa, johon kuuluu miekka, sulkahattu, viitta ja runsaasti kultapunoksia ja kaluunoita.

Székesfehérváriin joulukuun 29:ntenä, Hómanin syntymän 130:ntenä vuosipäivänä pystytettäväksi suunniteltu patsas on jo kohdannut tiukkaa vastarintaa. Paheksuntansa ovat ilmaisseet erinäiset älymystön ja eri taiteenlajien sekä median edustajat, Yhdysvaltain suurlähettiläs Colleen ”Kauniit ja rohkeat” Bell, joka lyhyen kuherruskuukauden jälkeen näyttää muutenkin aktivoituneen (tai tulleen aktivoiduksi) arvostelemaan isäntämaansa meininkejä, sekä Unkarin suurin juutalainen uskonyhteisö Mazsihisz. Viime viikonloppuna kansalaisaktivistit tempaisivat. Magyar Narancs -sivuston mukaan ryhmä Eleven Emlékmű (‘Elävä muistomerkki’) pystytti patsaan suunnitellulle paikalle oman vaihtoehtomuistomerkkinsä, installaation, jonka telineessä oli nähtävillä suunnitellun patsaan siluettikuvan lisäksi valokuvia ja aikalaisdokumentteja. Rakennelman ympärille sijoiteltiin kiviä ja kynttilöitä, samaan tapaan kuin kansalaiset ovat tehneet Budapestissa rakentaessaan kiistellyn saksalaismiehityksen muistomerkin ympärille omaa vaihtoehtoista muistoesinekenttäänsä. Sen edessä kaksi vastatusten asetettua tuolia symboloi kipeästi kaivattavaa vapaata kansalaiskeskustelua.

homan2

Kuva Magyar Narancsin jutusta, alun perin: Csaba Nemes, Facebook

Kun viime viikkoina olen tullut paljon miettineeksi Suomen viimeaikaisia poliittisia kehityksiä, olen monesti hakenut huoliini lohtua vertaamalla Suomea Unkariin: moni asia on sentään meillä vielä paremmin. Ja on ollut jo suuren osan 1900-luvusta. Paitsi että meiltä jäi omakohtaisesti kokematta sodanjälkeinen stalinismi ja reaalisosialismi kovemmissa ja pehmommissa muodoissaan, jo sitä ennen Suomen päättäjät olivat jotenkin onnistuneet pitämään selvemmän hajuraon Natsi-Saksaan (joka myös ennen talvisotaa kaikessa rauhassa jätti meidät Neuvostoliiton etupiiriin). Meillä ei ollut sentrooppalaisen antisemitismin vahvaa perinnettä (eipä tietenkään voinutkaan olla, kun aikaisemman tiukan maahanmuuttopolitiikan ”ansiosta” suurin osa kansasta tunsi juutalaiset vain raamatunhistoriasta), meillä ei säädetty syrjintälakeja saati tahallaan tapatettu omia kansalaisia. Eivätkä siksi myöskään monet periaatteessa hyväätarkoittavat ja kiltit kamarioppineet päätyneet joukkomurhien taustavoimiksi.

En ole historiantutkija enkä näiden asioiden asiantuntija, enkä rupea spekuloimaan, miten lähellä tämmöinen olisi ollut. Mutta jos Suomen olisi käynyt kuten Unkarin, sopii miettiä, mitä osaa siinä olisivat voineet esittää monet aikansa sivistyneet kansallismieliset ja konservatiiviset suomalaiset herrasmiehet, poliitikot, taiteilijat ja tieteilijät. Ihmiset, jotka 1930-luvulla itsestäänselvästi ja aivan oikeutetusti arvostivat Saksaa Euroopan johtavana kulttuurivaltiona ja siksi sulkivat silmänsä niiltä ihmisoikeuksien loukkauksilta, joita Hitlerin Kolmannessa valtakunnassa tapahtui yllin kyllin jo ennen tuhoamisleirien käynnistymistä. Ihmiset, jotka – edelleenkin tietyssä mielessä oikeutetusti – antoivat arvoa Suomen ja Saksan vanhoille kulttuurisuhteille ja ”kohtalonyhteydelle”. Ihmiset, joiden ”parhaista ystävistä monet” jne., jotka ”eivät olleet natseja mutta…”. Sodanjälkeisessä Neuvosto-Suomessa Yrjö Kilpisen yksinlaulut ja V. A. Koskenniemen runot olisivat varmasti olleet pannassa, ja Maila Talviota olisivat vasta viime aikoina ennakkoluulottomimmat naiskirjallisuudentutkijat ruvenneet kaivamaan unohduksesta. Mihin kaikkeen suomalaiset kulttuurihenkilöt olisivat voineet joutua tai mennä mukaan, jos paha paikka olisi tullut, ja kenen kaikkien maineenpalautuksesta ja patsashankkeista mahdettaisiin nyt käydä veristä poliittista vääntöä?

Mainokset

Paljonpuhuvia eleitä

lokakuu 10, 2014

Taas ylittyi suomalainenkin uutiskynnys Unkariin liittyvien tapahtumien johdosta. Kirjallisuudentutkija ja kääntäjä Hannu Launonen, alansa johtava asiantuntija, joka vuosikymmenten ajan on tutkinut ja opettanut Unkarin kirjallisuutta, suomentanut esimerkiksi Péter Esterházya ja Péter Nádasia, osallistunut lukemattomiin suomalais-unkarilaisiin kulttuuriprojekteihin ja saanut vuodesta toiseen lukuisia kunnianosoituksia elämäntyöstään, kieltäytyi hänelle myönnetystä Janus Pannonius -palkinnosta. Syyt ovat eettiset: Launonen sanoo, ettei ole saanut kunnollista selvitystä siitä, mikä on Unkarin hallituksen osuus palkintoon. ”Katson, että Unkarin nykyisen hallituksen toiminnassa eivät toteudu Kansainvälisen Penin peruskirjassa ilmaistut periaatteet kansalaisoikeuksista ja sananvapaudesta.”

Palkinto, joka on nimetty 1400-luvun oppineen unkarilaisen (tosin latinaksi kirjoittaneen) runoilijan mukaan, jaetaan vuosittain sekä kansainvälisesti merkittävälle runoilijalle että kääntäjälle. Jo kaksi vuotta sitten runoilija Lawrence Ferlinghetti kieltäytyi viidenkymmenen tuhannen euron runoilijapalkinnosta viitaten Unkarin hallituksen sananvapaus- ja ihmisoikeuspolitiikkaan, nyt Launonen menetteli samoin. Hänen kohdallaan tosin palkinto olisi ollut pienempi; Magyar Nemzet -lehden mukaan kääntäjäpalkinto olisi ollut kolmetuhatta euroa. Magyar Nemzet kertoo myös, että Launosen kieltäytyminen tuli oudon myöhään: viralliseen luovutustilaisuuteen, joka olisi ollut elokuussa, Launonen ei päässyt tulemaan terveyssyistä, mutta tieto kieltäytymisestä tuli vasta nyt.

Ainakin saksankielisissä viestimissä Launosen päätöksestä on kirjoiteltu laajalti, ja yleensä nähdäkseni neutraaliin tai hyväksyvään sävyyn. Unkarissa taas reaktiot tietenkin hajoavat tuttua poliittista rintamalinjaa myöten. Oikeistolaisen Magyar Nemzetin uutisen kommenttiketjuissa joku sankari arvelee Launoselle vihjaistun, että jos hän ottaa palkinnon vastaan, ei käännöstöitä enää vastaisuudessa tipu. (Juupajuu. Suomalaiset kustantamothan ovat tietenkin ilkeän Unkari-vastaisen salaliiton talutusnuorassa nekin.) Äärioikeistolainen Hunhír-portaali, jonka juttua en kerta kaikkiaan ilkeä tähän linkittää, arvelee Launosen saaneen korvauksen saamatta jääneestä palkinnosta joko sekeleinä tai saksalaisina euroina… Oppositiofoorumeilla taas nostellaan Launoselle hattua ja päivitellään erityisesti asiaa Unkarin päässä hoitaneen Géza Szőcsin toimintaa. Siinä muuten onkin päivittelemistä.

Géza Szőcs, runoilija, toimittaja, poliitikko ja Unkarin PEN-klubin puheenjohtaja vuodesta 2011, on, kuten ylempänä linkitetyssä Hesarin uutisessakin kerrotaan, pääministeri Orbánin erityisavustaja ja neuvonantaja. Pulska, harmaapartainen, joulupukkimainen Szőcs on syntyisin Transilvanian Marosvásárhelystä (rom. Tîrgu Mureş), mistä hän 1980-luvulla emigroitui Sveitsiin, palasi järjestelmänvaihdoksen jälkeen Romaniaan mutta siirtyi sittemmin Unkariin, missä hän vuosina 2010–2012 toimi toisessa Orbánin hallituksessa kulttuuriasiain valtiosihteerinä. Tässä tehtävässä hän muun muassa halusi käynnistää ohjelman, jolla ”suomalais-ugrilaisen teorian” paikkansapitävyys testattaisiin genetiikan avulla. (Poliittisilta intohimoiltaan monet unkarilaiset eivät oikein tahdo jaksaa tajuta, että suomalais-ugrilaisuus on kielitieteellinen käsite eikä mitenkään liity genetiikkaan.)

Runsaasti julkisuutta ja mainetta Szőcs sai myös osallistumalla kiisteltyyn tempaukseen, jossa maanpaossa Espanjassa kuolleen fasistikirjailija József Nyirőn tuhkat yritettiin salakuljettaa Romaniaan ja uudelleenhaudata hänen synnyinseuduilleen Transilvaniaan. Väittämän mukaan Szőcs olisi kuljettanut tuhkia laukussa, joka Székelyudvarhelyssä järjestetyn tilaisuuden kuvissa näkyy hänen jaloissaan.

szocs

Hannu Launosen kieltäydyttyä palkinnosta Szőcs ei malttanut hillitä sanansäilänsä säihkettä vaan julkaisi Unkarin PEN-klubin nimissä kannanoton, jonka törkeyttä Unkarin oppositiofoorumien älymystöväki parhaillaan hiuksiaan repien päivittelee. Teksti on tosiaan niin tukevaa sitä ihtiään, että se kannattaa kannattaisi siteerata kokonaisuudessaan. Kiinnittäkääpä turvavyöt, käännän tekstin tähän [Päivitys 13.10.:] Käänsin tähän blogiin tekstin 444.hu-uutisportaalin jutusta. Hannu Launonen itse kuitenkin pyysi minua poistamaan käännöksen ainakin niiltä kohdin, jotka täyttävät kunnianloukkauksen kriteerit. Mielestäni olisi ollut oikein antaa Géza Szőcsin häpäistä itsensä myös suomalaisten lukijoiden silmissä, mutta arvostan Launosen tyylikästä ja jalomielistä elettä ja kunnioitan hänen toivomustaan, joten poistan käännöksen. Unkarin kielen taitoiset löytävät ylempänä olevasta linkistä alkuperäisen tekstin.

[…]

Tässä voi tietenkin kauhistella Szőcsin verbaalisia röhkäisyjä ja ihmetellä, millä lihaksilla ja miten paksulla teflonpokerilla ihminen, joka itse on vuosikaudet hankkinut elantonsa vallanpitäjien kyljessä kyhnyttämällä ja tiettyjen tahojen poliittisia intohimoja kutkuttelemalla, kehtaa syytellä ketään selkärangattomuudesta ja manipulaatioalttiudesta. (Szőcsin omaa taustaa on oppositiofoorumien keskusteluissa paljon puitu, häntä on syytelty sekä korruptiosta että yhteistyöstä Ceauşescun Romanian pahamaineisen turvallisuuspoliisin Securitaten kanssa.) Voi myös Launosen puolesta loukkaantua alun typerästä vihjauksesta siihen, että Launonen rahat saatuaan olisi ehkä sittenkin vain ottanut rahat ja juossut. (Niinpä juu, todella rahanahneet ihmisethän ne ryhtyvätkin Unkarin kirjallisuuden suomentajiksi.) Ennen kaikkea voi ihmetellä, mitä Unkarissa on tapahtunut PEN-klubille, jonka kansainvälinen päätehtävä on puolustaa sananvapautta.

Viimeisen sanan saakoon kuitenkin ylempänä linkitetyn 444.hu-sivuston jutun kommenttiketjussa kirjoittava nimimerkki marci hevesen (suomeksi ehkä jotain sentapaista kuin Pellossaeläjä). Tämä on vastaus toisen kommentoijan hämmentyneeseen kysymykseen: miksi hallituksen edustaja puolustaa hallituksen kunniaa niin typerällä ja törkeällä tavalla, että semmoinen kääntyy itseään vastaan? Eihän semmoinen toimi.

Toimiipas. Kohderyhmänä ovat nyt, kuten aina, Fidesz-uskovaiset, ja heidän ohellaan myös epävarmat epäröijät. Fidesz-uskovaiset ovat kliinisesti muuttuneessa tajunnantilassa, he eivät kestä kognitiivista dissonanssia. Heidän kannaltaan tällainen törkeä möläytys palauttaa asiat paikoilleen. Epäröijissä taas tällaisten puheenvuorojen on tarkoitus saada aikaan jyrätyksi tulemisen tunne: noille on kaikki sallittua, ei missään nimessä vastarintaa, muuten minutkin tallataan.

Tämä kommunikaatio on siis kaikkea muuta kuin tarkoituksetonta. Sillä, miten se vaikuttaa meihin, länsimaisiin konservatiiveihin, liberaaleihin tai vasemmistolaisiin, ei ole mitään väliä. Vaikka sitä ei suoraan sanotakaan, joka rivin välissä lukee: ”paskat me teistä.”


Kansallispäivän jälkipuintia

elokuu 22, 2014

Elokuun 20:ntenä juhlivat molemmat suurimmat heimokansamme. Virolaiset muistelevat itsenäisyyden palauttamista ja niitä hurjia päiviä, kun Lennart Meri Tuglas-seuran tiloista Helsingistä käsin rakensi uuden Viron valtion yhteyksiä ulkomaailmaan. Unkarilaiset viettävät kansallispäiväänsä, Pyhän Tapanin päivää (joka etenkin sosialismin aikaan tunnettiin myös perustuslain sekä uuden leivän juhlana). Kuten tässä blogissa on ennenkin ollut esillä, juhlaan kuuluu pyhäinjäännöksen, väittämän mukaan pyhälle Tapani-kuninkaalle kuuluneen muumioituneen oikean käden kantaminen juhlakulkueessa keskikaupungilla. Historian harrastajat käyvät vuosittaista ideologiavääntöään siitä, oliko Tapani kristilliseen Eurooppaan liittyvän yhtenäisen, uppounkarilaisen kansakunta-yhteisön perustaja vai varhainen monikulttuurisuuden apostoli – hänen kirjoittamansa, tai hänen nimissään kirjoitetut ”Opastukset” prinssi Imrelle (Szent István intelmei) sisältävät myös kohdan, jonka mukaan ”valtakunta, jossa on vain yhdet tavat ja yksi kieli, on heikko ja horjuva”, ja siksi muukalaiset on otettava vastaan ja heitä suosittava, valtakunnan rikastamiseksi. Vähemmän hardcore-väelle tarjolla on aina ilotulitus, jota seuraamaan kansa pakkautuu Budapestin keskustassa Tonavan rantapenkereille.

Ja tietenkin kansallispäivän kunniaksi jaetaan valtion korkeimmat kunniamerkit. Tänä vuonna kunnon metakka on noussut Imre Kertészin, Unkarin ainoan Nobel-palkitun kirjailijan, palkitsemisesta. Siltä varalta, että joku ei muistaisi, kenestä on kysymys: Kertész nousi maineeseen suomeksikin ilmestyneellä, (osittain) omaelämäkerrallisella romaanillaan Kohtalottomuus (Sorstalanság), joka koruttomasti, kauhuilla mässäilemättä kertoo Auschwitzin kuolemanleirille joutuneen nuoren pojan tarinan. Vähäeleisesti ja saarnaamatta olemassaolon peruskysymyksiä ja pahan banaaliutta luotaava tarina voidaan tietenkin lukea monella tapaa, ja Unkarissa selvästikin monet lukivat sitä unkarilaisen antisemitismin linssin lävitse, moraalittomana, aatteettomana ja isänmaattomana tekstinä, josta puuttui se oikea unkarilaisuuden paatos. Kertészin Nobel-palkinto sai tietyt piirit Unkarissa älähtämään: kun vihdoinkin se Nobel meille tuli, miksi ei oikealle unkarilaiselle kirjailijalle? Kuten muuan kirjallisuudentutkijakollega pirullisesti huomautti: nyt olisi konservatiiveille kelvannut jopa Péter Esterházy, tuo hienon aatelissukunsa perinteitä ja muitakin perinteisiä arvoja rienaava käsittämätön postmodernisti, joka sentään ei ole juutalainen…

Kertész on jo vuosikausia asunut Saksassa ja siirtänyt sinne myös oman henkilökohtaisen arkistonsa. Hänen tiedetään suhtautuvan kriittisesti nykyiseen hallitukseen: pari vuotta sitten hän Le Mondelle antamassaan haastattelussa (unkarinnos täällä) vertasi pääministeri Viktor Orbánia Hamelnin pillipiipariin, joka on lumonnut kansan ja johdattaa sitä takaisin Kádárin aikaan, ellei peräti 30-luvulle. Vanha kirjailija kertoi ahdistuvansa Unkarin ilmapiiristä, jossa hänet on lokeroitu ”juutalaiseksi” (siis: ei-unkarilaiseksi) ja jossa ”järjellä ei enää ole kansalaisoikeuksia”. Siksipä oppositioviestimet perin juurin hämmentyivät kuullessaan, että Kertész olisi ottamassa vastaan Pyhän Tapanin kunniamerkin. Näitä Maria Teresian perustamia kunniamerkkejä jakoi 1930-luvulla valtionhoitaja Horthy muun muassa Göringille ja Ribbentropille, sodan jälkeen kunniamerkki lakkautettiin, mutta 2011 se perustettiin uudelleen, Unkarin valtion korkeimmaksi kunnianosoitukseksi, joka myönnetään erityisistä henkilökohtaisista ja kansainvälisistä ansioista. Vuonna 2013 Pyhän Tapanin ritarimerkin saivat olympiauimari Krisztina Egerszegi ja yhtenä ”euron isänä” tunnettu unkarilaissyntyinen belgialainen pankkimies Sándor Lámfalussy, tänä vuonna vuorossa olivat sitten kuuluisan kuution keksijä Ernő Rubik – sekä Nobel-kirjailija Kertész.

Pääministeri Orbán onnittelee kunniamerkin saajaa. ATV-uutissivuston kuva.

Kertész, joka ei ole vain pitkästi yli 80-vuotias vaan myös pahasti sairas mies – hän potee Parkinsonin tautia ja  parin vuoden takaisessa haastattelussaan sanoi joutuvansa jo etsimään sanoja – on elänyt viime vuodet eristyksissä julkisuudesta. Kunniamerkin johdosta hän ilmoitti, vaimonsa välityksellä, että ottaa kunniamerkin vastaan ”konsensuksen luomiseksi”. Oppositiofoorumeilla johtopäätös on ollut selvä: vanhaa ja sairasta miestä, joka ei  enää kenties täysin ymmärrä, mitä hänen ympärillään tapahtuu, käytetään hyväksi. (Kenties vähän samantapainen juttu kuin pääministeri Orbánin ja Saksan entisen liittokanslerin Helmut Kohlin taannoinen tapaaminen, jonka yhteydessä Kohlin kerrotaan onnitelleen Orbánia tämän vaalivoiton johdosta. Kohl on myös hyvin sairas mies,  istuu halvaantuneena pyörätuolissaan ja pystyy kommunikoimaan vain vaimonsa avustuksella – jota Kohlin ensimmäisestä avioliitosta syntyneet lapset ovat syyttäneet vanhan kanslerin hyväksikäyttämisestä.) Kun Unkarin holokaustin muistovuosi on muuten mennyt pipariksi, saksalaismiehityksen muistomerkistä noussut nolo skandaali ja juutalaisjärjestöt kieltäytyneet yhteistyöstä muistovuosihankkeissa, kansakunnan julkisivua pyyhitään nyt vanhalla nobelistilla.

Mutta samalla, kun hallitus palkitsee kuuluisan kirjailijan, sen on toisella kädellä annettava jotain niille piireille, jotka Nobel-palkinnosta saakka ovat pitäneet Kertésziä vain yhtenä ”holobisneksen” mannekiineista, niiden salaperäisten ja pahantahtoisten epä- ja ylikansallisten tahojen edustajana, jotka haluavat vain nöyryyttää unkarilaisia ja loppumattomiin kiristää näiltä vahingonkorvauksia ja anteeksipyyntöjä. Näille piireille Kertész ei ole ”unkarilainen” vaan ”unkarilaissyntyinen” kirjailija, ja usein hänestä puhutaan Imre Kertészinä, siis etu- ja sukunimi ulkomaalaisessa, ei unkarilaisessa järjestyksessä; näin Unkarissa usein tehdään sen osoittamiseksi, että unkarilaista nimeä kantava henkilö ei oikeasti ole unkarilainen. (Näin tekevät myös opposition edustajat ja hallituksen arvostelijat, joille entinen Hollywood-tuottaja ja nykyinen valtion filmikomissaari Andy (Andrew) Vajna ei vahingossakaan ole Vajna András.)

Siispä Unkarin valtion ansioristi myönnettiin kansallispäivän johdosta muiden muassa kirjallisuudentutkija Mihály Takarólle, joka 444.hu-sivuston mukaan on ”maamme muka-äärioikeistolaisen kirjallisuuden tärkeimpiä ideologeja”. Takaró, jonka poliittinen kanta lienee lähinnä Jobbikia, on kunnostautunut etenkin Horthyn Unkarin puolifasististen ja antisemitististen kirjailijoiden maineenpalauttajana. Hänen suosikkejaan ovat Albert Wass, järjestelmänvaihdoksen jälkeen Unkarin oikeistopiirien jalustalle nostama transilvanialainen upseeri ja herrasmies,  kansallismielisten historiallisten romaanien kirjoittaja, joka sodan jälkeen (poissaolevana, Wass vietti pitkän elämänsä loppukymmenet Amerikassa) tuomittiin Romaniassa sotarikoksista kuolemaan, toinen transilvanialainen József Nyirő, Szálasin ”nuoliristiläisparlamentin” jäsen ja Goebbelsin avoin ihailija, sekä Cécile Tormay, 1920- ja 30-lukujen varhaisfasisti, joka vuoden 1918 neuvostotasavaltaa kuvaavassa päiväkirjaromaanissaan Bujdosó könyv sysää koko punaisen terrorin juutalaisten syyksi. (Tormay oli muuten aikansa kuuluisimpia (puoli)julkilesboja, mutta ilmeisesti reilun juutalaisvihan ansiosta myös Unkarin nykyinen homokammoinen äärioikeisto pystyy ummistamaan silmänsä sankarittarensa yksityiselämälle.) Takarón mielestä Imre Kertész ei tietenkään ole oikea unkarilainen, ja tämän hän on kohdeyleisönsä riemuksi tuonut julki useaan otteeseen.

Galamus-sivustolla Ágnes Huszár toteaa hyytävästi, että hallitus näköjään jakelee kunnianosoituksia sekä sinne että tänne, niin järjetöntä kuin onkin antaa virallista tunnustusta sekä tietynlaisille arvoille että näiden arvojen avoimelle kiistämiselle yhtaikaa. Tällainen sulle-mulle-periaate ei ole ”kohtuullisuutta” eikä ”tasapainoisuutta” vaan pelkästään kyynistä ja epäuskottavaa toimintaa. Niinpä niin, mutta pahoin pelkään tämän strategian silti toimivan, niin hyvinhän me ihmiset osaamme suodattaa uutiset ja ottaa vastaan vain itsellemme mieluiset asiat.


Unkarilainen sielunmessu

kesäkuu 11, 2012

Minun piti jättää unkarilaisten ongelmat Vergangenheitsbewältigungin eli menneisyyden hallinnan kanssa toistaiseksi sikseen. Mutta tämä teksti on niin upea, että se oli pakko kääntää.

Kyseessä on siis Zsolt Kacsor -nimisen kirjoittajan teksti ”Négy bácsi negyvennégyben”, joka ilmestyi Népszabadság-lehden verkkosivuilla vajaa viikko sitten, 5.6.2012. Teksti on kommenttia siihen, miten Unkarissa nykyään nostetaan takaisin julkisuuteen ja kunniaan poliittisesti kyseenalaisia tai jopa ilmifasistisia kirjailijoita, kuten aiemmissa postauksissani mainitut Albert Wass ja József Nyirő. Kaksi muuta tarinassa esiintyvää kirjailijaa ovat Miklós Radnóti ja Antal Szerb, jotka molemmat kuolivat sodan loppuvaiheissa natsikomennon uhreina. Juutalaissyntyisinä ja ”epäilyttävinä aineksina” molemmat joutuivat ns. työpalvelukomppaniaan ja käytännössä rääkättiin kuoliaaksi – Radnóti ammuttiin viimeisellä kuolemanmarssilla tienvarteen yhdessä muutamien muiden kanssa, jotka eivät enää jaksaneet kulkea, kuolemansairas Szerb hakattiin hengiltä.

Neljä setää vuonna neljäkymmentäneljä

Kaunis unkarilainen sielunmessu

Katsopas, poikaseni, tätä meidän perhekuvaa, ja siinä näitä neljää mustavalkoista setää. Katso tarkkaan, siinä on Berci-setä ja Jóska-setä, ja niiden vieressä Miklós-setä ja Tóni-setä. Näet heidät tässä valokuvassa, menneessä ajassa, poikaseni, niin kuin nuo neljä setää seisoivat rinnatusten vuonna neljäkymmentäneljä.

Katsopas, poikaseni, ensin Berci-setää. Nuori mies, kreivismies, menneisyys kuin romaanista ja tulevaisuus toivorikas, tässä valokuvassa hän seisoskelee Unkarin kuninkaallisen ratsuväen upseerin univormussa, vuonna neljäkymmentäneljä, rautaristi rinnassa. Kuuluisa kirjailija tämä Berci-setä, sillä tässä hienossa unkarilaisessa perheessä, poikaseni, kaikki ovat kirjailijoita, hänen hansikkaansa ovat puhtaat, saappaat kiiltävät, arvolle sopivat.

Katso sitten Jóska-setää, joka siinä seisoskelee räätälin tekemässä puvussa, suutarin tekemissä nahkakengissä, vuonna neljäkymmentäneljä. Nuori mies, székely, menneisyys papillinen ja tulevaisuus lyhykäinen, taskussa mandaatti, parlamenttipaikka. Tässä kuvassa hänellä on huolellisesti ajeltu parta, tyyni ilme. Kuuluisa kirjailija tämä Jóska-setä, sillä tässä hienossa unkarilaisessa perheessä, poikaseni, kaikki ovat kirjailijoita, hänen musteensa on sinistä, viiksensä huolitellut, käsialansa kaunis.

Katso tarkkaan, poikaseni, myös Miklós-setää, joka tässä kyyristelee vuonna neljäkymmentäneljä. Nuori vanki, menneisyys kuin unta enää ja tulevaisuus katkeaa luotiin. Taskussa lehtiö, siinä runoja, ja kosmoskynän pätkä, jota hän tuskin enää pystyy kostuttamaan kuivuneessa suussaan. Tässä kuvassa hänen kaunis, unkarilainen isänmaansa on juuri painamassa pyssynpiippua hänen niskaansa. Kuuluisa runoilija tämä Miklós-setä, sillä tässä hienossa unkarilaisessa perheessä, poikaseni, kaikki ovat kirjailijoita, mutta hänen housunsa ovat repeilleet, kengät hajalle marssitut, ruoskitun ihon alla kihoilee veri. Ja lopuksi katso vielä Tóni-setää vuonna neljäkymmentäneljä, odottamassa iskuja. Nuori vanki, avara eurooppalainen menneisyys takanaan ja armoton unkarilainen tulevaisuus edessään. Kuuluisa kirjailija myös tämä Tóni-setä, sillä tässä hienossa unkarilaisessa perheessä, poikaseni, kaikki ovat kirjailijoita, mutta tässä valokuvassa hän anelee turhaan viidellä Euroopan kielellä, kauniissa unkarilaisessa isänmaassaan turhaan, turhaan nyyhkyttää armoa.

Näetkö nämä neljä setää, poikani, tässä mustavalkoisessa hetkessä, vuonna neljäkymmentäneljä? Berci-setä on juuri syönyt itsensä kylläiseksi. Jóska-setä voi odottaa kahden ruokalajin jälkeen vielä jälkiruokaa. Miklós-setä ei ole syönyt juuri mitään enää kuukausiin. Tóni-setä ei halua enää edes syödä, vain kuolla. Berci-setä elää tämän jälkeen vielä pitkään, Jóska-sedälläkin on vielä elinvuosia jäljellä, mutta Miklós-setä ja Tóni-setä eivät enää ehdi laskea edes minuutteja, eivät pääse enää elämään elämäänsä. Muista tämä kuva, poikaseni, kun menet kouluun. Ja kun sitten koulussa kirjallisuuden tunnilla opettaja kertoo Berci-sedästä, Jóska-sedästä, Miklós-sedästä ja Tóni-sedästä, muista tämä hetki, neljä setää vuonna neljäkymmentäneljä, miten kukin seisoi tässä kuvassa, mitä kukin teki menneessä ajassa. Tässä kauniissa, unkarilaisessa isänmaassa Berci-setä seisoi valokeilassa ratsuväen upseerin univormussa, Jóska-setä sai kuljeskella hyvin istuvassa parlamenttimandaatissaan, samalla kun Miklós-setä kyyristyi ojan reunalle ja Tóni-setä kaatui kuolemaan keskelle unkarilaista toivottomuutta. Katso, poikaseni, katso Berci-setää, joka juuri katsoo poispäin, ja katso Jóska-setää, joka puolustuksekseen vetoaa Kaitselmukseen. Katso heitä, jotka sulkivat silmänsä vuonna neljäkymmentäneljä, etteivät näkisi verta, verta veljensä takaraivossa, kun se roiskahtaa, oijoi, etteivät vain näkisi. Katso heitä, näitä sokeita, joita uudet sokeat nyt juhlivat. Toiselle heistä pystytetään monien vuosien kuluttua patsaita tähän kauniiseen unkarilaiseen isänmaahan, lukemattomia, ja toinenkin saa vielä lopullisen, juhlallisen viimeisen palveluksen osakseen: hänen tomunsa yllä kansakunnan hallitus antaa vielä lukea kauniin, unkarilaisen sielunmessun.


Herrasväestä, roskaväestä ja erään tuhkauurnan seikkailuista

kesäkuu 3, 2012

Viimeksi kirjoitin unkarilaisesta herrasväen-isänmaallisuudesta. Tällä haaveiden operettimaailmassa elävällä, vielä sotien välisenä aikana jälkifeodaalista sääty-yhteiskuntaa ylläpitäneellä luokalla oli Unkarissa tietenkin vakiintunut nimikin, ”gentry” (tai unkarilaisessa kirjoitusasussa dzsentri), pikkuaatelisto, joka pyrki raivokkaasti pitämään hajurakoa rahvaaseen ja havitteli aristokraattisen huoletonta elämäntapaa, riittivät sitten rahkeet siihen tai eivät. Gentry-ihmisiä kritisoivat ja pilkkasivat kaikki 1900-luvun alun edistykselliset intellektuellit, joista useimmat puolestaan viimeistään Kádárin pehmososialismissa pääsivät kaanoniin, ja niinpä gentry-arvojen maineenpalautukseen on päästy vasta nyt.

Herraskaisten elämänarvojen omaksuminen ei kuitenkaan ole ihan yksinkertaista. Se ei onnistu pelkällä uskolla omaan erinomaisuuteen, vaan siihen vaaditaan myös ihan oikeaa sivistystä, yleistietoa, kielten ja kulttuurin tuntemusta sekä ennen kaikkea moraalista ryhtiä. Tähän on äskettäin tarttunut Népszabadság-lehden kirjoituksessaan ”Herraslapset harhateillä” (Úrigyerekek tévúton) Pál Engel, historiantutkija ja ilmeisesti eräänlainen Unkarin Matti Klinge, jota nyky-Unkarissa huolettaa uskottavan, sivistyneen ja porvarillisten arvojen parhaita perinteitä edustavan oikeiston puute:

Mutta ainakin niitä, jotka pitävät itseään ”kunnon unkarilaisina kristittyinä porvareina”, tahtoisin, omien muistojeni pohjalta, muistuttaa siitä, mitä tämä ilmaus aikoinaan merkitsi. Että oli aika, jolloin ”kristittyä porvaristoa”, ”herrasväen” maailmaa, niin raadollinen kuin se olikin, erotti syvä juopa henkisestä alamaailmasta ja roskaväestä. Ja jotta Unkarissa vihdoinkin voitaisiin puhua suhteellisen sivistyneestä konservativismista, tämä kuilu totisesti pitäisi luoda uudelleen.

Kirjoituksessaan Engel selostaa omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan sodanjälkeisessä Unkarissa ja niitä kristityn unkarilaisen herrasväen arvoja, joita hänen perheensä häneen iskosti. ”Kristitty” tässä viimeistään Horthyn aikana vakiintuneessa yhteiskunnallisessa merkityksessään ei tarkoita uskovaista tai uskonnollista vaan ennen kaikkea ”ei-juutalaista”, mutta siitä huolimatta todellisella sivistyneellä herrasväellä oli juutalaisia ystäviä ja tuttavia, eikä se ymmärtänyt eikä hyväksynyt juutalaisvainoja. (Varsinaisista natsipyöveleistä tai heidän myötäjuoksijoistaan taas monet valuivat sodan jälkeen luontevasti kommunistien riveihin, koska – kuten muuan Engelin artikkelissaan siteeraama herrasmies totesi – ”Unkari on niin pieni maa, ettei tänne ole riittänyt kuin yksi roskaväki”.) Herrasväki ei myöskään suvainnut kommunistiseen puolueeseen liittymistä, sillä herrasmies ei käännä takkiaan, ei esitä muuta kuin on, ei petkuta korttipöydässä eikä politiikassa. Sitä vastoin henkilötasolla työväenluokan ihmisten kanssa voitiin kyllä seurustella ja ystävystyäkin, jos niikseen tuli. Itse asiassa todellisen herrasmiehen tai hienon naisen ei sopinut valikoida ystäväpiiriään yhteiskuntaluokan tai syntyperän vaan inhimillisten ja moraalisten ominaisuuksien mukaan, eikä ”roskaväki” ollut varallisuuden tai koulutustason perusteella määräytyvä kategoria vaan moraalinen arvostelma.

Engelin kaltaiset, vanhanaikaiseen sivistysporvariston ja pikkuaateliston kulttuuriin kasvatetut ihmiset eivät koskaan voineet hyväksyä Unkarin reaalisosialistista järjestelmää, eivät edes sitä ”sosialistisen leirin hauskinta parakkia”, jollaiseksi Kádárin hallinnon loppuajat muotoutuivat — jolloin kaupoissa oli melkein kaikkea, tavallinen ihminen sai sanoa, katsella ja lukea melkein mitä hyvänsä ja matkustella melkein minne vain. Engel kirjoittaa myös, ettei ole koskaan pystynyt sulattamaan 1960- ja 1970-luvun länsieurooppalaista vasemmistoliberalismia ja sen hedelmiä, ympäristöaktivismia tai militanttifeminismiä myöten. Mutta, mikä mielenkiintoista, aivan samanlaista vastenmielisyyttä Engelissä herättää nykyisen oikeistohallituksen kurssi. Mitä tämä osaksi Horthyn aikaisilla arvoilla ratsastava ja niiden mainetta palauttava järjestelmä itse asiassa on rehabilitoimassa, kun koko lapsuutensa ajan äitinsä flyygelillä soittamaa Chopinia kuunnelleet ja isältään kastikehaarukan oikean paikan oppineet vanhat herrat katsovat aiheelliseksi purkaa poliittista turhautumistaan sosialistipuoluetta lähellä olevaan lehteen?

Vaihtoehdoksi sekä herrasväen-isänmaallisuudelle että ylikansalliselle proletariaatin veljeydelle tarjoutui Euroopassa 1900-luvun alkupuolelle tultaessa rahvaan-isänmaallisuuden muoto, jonka käyttövoimana oli usko eräänlaiseen syntyperäiseen aateluuteen – vaan ei sellaiseen aateluuteen, joka edellyttää kunniantunnon, eurooppalaisten sivistyskielten, pöytätapojen tai tanssitaidon vaivalloista oppimista. ”Veren ja maan uusaateli”, Neuadel aus Blut und Boden, perustui kansallisuuteen, tiettyyn ”ylempiarvoiseen” kansakuntaan kuulumiseen. Valitun kansan rotupuhtaat pojat ja tyttäret, jotka verellään ja hiellään olivat maan raivanneet ja sitä puolustaneet, ja heidän ”puhdas”, aito ja turmeltumaton talonpoikaiskulttuurinsa asetettiin rappeutuneen ylikansallisen herrasväen kaupunkikulttuurin vastapainoksi. Natsi-Saksan virallisessa ideologiassa Blut und Boden oli tietenkin aivan olennaisessa osassa, mutta samantapaisia äänenpainoja kuultiin kautta Euroopan, ja on kuultu näihin aikoihin saakka, etenkin poliittisessa populismissa: kansan (siis maan oman, alkuperäisen kansan) oikeustaju on lain yläpuolella, laithan ovat poliitikkojen, turmeltuneiden kaupunkilaisten ja kansainvälisten herranketkujen laatimia…

Unkarilaisessa kulttuurielämässä enemmän tai vähemmän Blut und Boden -henkinen ajattelu tunnettiin myös. Sen ”puhdasrotuiset” sankarit vain eivät olleet vaaleita ihannegermaaneja vaan unkarilaisten kylien kansaa, jota ei ollut turmellut muukalainen vaikutus. 1900-luvun alkupuolen Unkarissa tämän vieraan ja modernin turmeluksen edustajina, pahimpina vihollisina esitettiin toisinaan saksalaiset (tai saksankieliset itävaltalaiset), toisinaan 1. maailmansodan jälkeen naapurimaihin liitettyjen unkarilaisalueiden uudet herrakansat kuten romanialaiset tai slovakit, mutta hyvin usein myös juutalaiset, joita itäisen Keski-Euroopan nousevasta kaupunkiporvaristosta oli merkittävä osa ja jotka siksi näissä maissa usein saivat edustaa tyypillistä ketkua kaupunkilaista nousukasherraa, sekä vanhan ylimystön että perinteisen talonpoikaiston vihollista. Ja vähän samaan tapaan kuin Suomessa kansallisen kulttuurin alkuperäisin puhtaus oli 1900-luvun taitteessa heijastettu rajantakaisen Karjalan kalevalaisiin maisemiin, Unkarin kulttuuriväki loi kaihoisan katseensa Trianonin rauhassa menetettyyn Transilvaniaan, jossa unkarilaisen kulttuurin uskottiin kukoistavan erityisen alkuvoimaisena.

Transilvaniasta lähteneitä, jossain määrin Blut und Boden -hengessä toimineita kirjailijoita olivat sekä viime vuosina innokkaasti jalustalle nostettu Albert Wass että etenkin viime aikoina kulttuuri- ja ulkopoliittisen skandaalin ytimeen noussut József Nyirő, molemmat esimerkiksi uuteen kansalliseen opetussuunnitelmaan sisällytettyjä kirjailijoita. Siinä, missä Wassia vielä voidaan puolustella vähän samaan tapaan kuin amiraali Horthya itseään – upseeri ja herrasmies, joka historiallisista syistä taisteli saksalaisten rinnalla bolševismia vastaan mutta ei toki itse ollut mikään natsi – Nyirő on kovempi pala. Entinen katolinen pappi, joka aloitti kirjailijanuransa tunnelmallisilla kuvauksilla Transilvanian talonpoikien elämästä, oli Hitlerin unkarilaisen quislingin Szálasin hallituksen aktiivinen tukija ja Goebbelsin harras ihailija. Viime päivinä on nähty eräänlainen ulkopoliittinen musta farssi, kun Unkarin hallitus on halunnut toimittaa maanpaossa Francon Espanjassa kuolleen Nyirőn jäännökset haudattavaksi kotiin Transilvaniaan, mutta Romanian hallitus pysäytti uurnaa kuljettavan erikoisjunan, paikalliset viranomaiset eivät ole suostuneet antamaan lupaa hautaukseen, ja Blut und Boden -kirjailijan tuhkia ilmeisesti piilotellaan edelleenkin tuntemattomassa paikassa.

Tiistaina nähtiin Unkarin parlamentissa mielenkiintoinen ”keskustelu”. Jatkuvan välihuutelun ja metakan (johon puhemieskin yritti turhaan puuttua) keskeyttämänä ”gyurcsánylaisten” sosialistien (DK) opposition edustaja Ágnes Vadai esitti välikysymyksen: mitä oikein tarkoittaa hallituksen jatkuva Horthyn ajan maineenpalautuspolitiikka, kun nyt jo Nyirőn kaltaisia ilminatsejakin ollaan nostamassa takaisin kunniaan? Varapääministeri Tibor Navracsics ”vastasi” tukevasti asian vierestä: nuoliristiläisten (Unkarin natsien) suhteen tiliä tarvitsee tehdä yhden ainoan puolueen eli Unkarin kommunistisen puolueen, johon entiset natsit aikoinaan sodan jälkeen tulvivat, tai kommunistisen puolueen perillisten, nykyisten sosialistien. Vadain vastaus kannattaa siteerata tähän lopuksi kokonaisuudessaan ja samalla muistella, mitä jutun alussa siteerattu vanha herrasmies lausui ”roskaväen” käsitteestä:

Arvoisa herra ministeri! Pidän teitä hyvin älykkäänä ihmisenä. [metakkaa, naurua] Nyt olette osoittanut, että puolueuskollisuus pystyy kumoamaan älykkyytenne. Hävetkää, herra ministeri! [huutoa] Kysyin teiltä, mitä mieltä olette Horthyn kultista ja mahtaako Szálasin kultti olla myös heräämässä henkiin. Kysyin sitä oikeutetusti, sillä viime päivinä Unkarin lehdistö on äänekkäästi pitänyt asiaa esillä. Te haluatte Kansallisessa perusopetussuunnitelmassa opetuttaa nuorisolle József Nyirőtä, samaa József Nyirőtä, joka oli Szálasin parlamentin jäsen ja palvoi Goebbelsiä. [jatkuvaa huutelua] Vieläpä teidän puolueenne merkkihenkilö, Unkarin parlamentin puhemies, joka on kaksikymmentäkaksi vuotta ollut tämän parlamentin jäsen, osallistuu tämän ihmisen maineenpalautukseen. [kiivasta metakkaa] Hävetkää, edustajatoverini, ja hartaasti toivon, että jonakin päivänä vielä joudutte vastaamaan lapsillenne tästä häpeällisestä käyttäytymisestänne parlamentissa ja parlamentin ulkopuolella. [huutoa] Hävetkää! Vastaustanne en hyväksy.

 

PS. Pál Engelin artikkelin alussa muuten esitetään yksi mielenkiintoinen sivistyneistö-yläluokan tunnusmerkki. ”Siihen, missä unkarin kielen suomalais-ugrilaista alkuperää aletaan epäillä, päättyy tieteellisyys ja siitä alkaa henkinen ja poliittinen alamaailma.” ”Vaihtoehtoiset” esoteeris-isänmaalliset teoriat, joissa unkarin kielen alkuperä johdetaan milloin sumerista, milloin etruskista, milloin dravidakielistä, japanista, Atlantiksesta tai ulkoavaruudesta ja suomalais-ugrilainen kielisukulaisuus selitetään vihamieliseksi salaliittomeiningiksi, ovat nousseet takaisin maineeseen rinta rinnan äärioikeistolaisen Gedankengutin kanssa, ja usein niiden harrastajat ovat samoja henkilöitä. Tarkemmin täällä.