Palkkapiian poika

15 heinäkuun, 2019

Minun sukupolveni lapsuuden Suomessa politiikan taivaalla loisteli yksi aurinko. ”Kekkonen” oli ”presidentin” synonyymi. Samaan aikaan Unkarissa elettiin Kádárin aikaa. Vuoden 1956 kansannousun kukistamisen yhteydessä vallan kahvaan nostettu János Kádár hallitsi ”sosialistisen leirin hauskinta parakkia” niin kauan kuin voimia riitti. Kun hänet lopulta terveys jo pahasti rakoilevana siirrettiin syrjään, myös reaalisosialismin kuolinkamppailu oli alkanut. Vähän aikaa sitten muisteltiin kansannousun sankarin ja marttyyrin Imre Nagyn uudelleenhautajaisten kolmikymmenvuotispäivää, ja juuri äskettäin tuli kuluneeksi kolmekymmentä vuotta János Kádárin hautajaisista, jotka myös kuuluvat sosialistisen Unkarin lopun aikojen merkkitapahtumiin.

Hyväntuulisen näköinen Kádár Kekkosen vieraana Helsingin ETYK-huippukokouksessa (Lehtikuva).

 

Kádária ja Kekkosta on monesti vertailtu toisiinsa. (Yksityiskohtaisemman tutkielman Kádárin Unkarin ja Kekkosen Suomen poliittisten kulttuurien vertailusta on muuten julkaissut jo toistakymmentä vuotta sitten politiikantutkija Heino Nyyssönen.) Molemmat olivat johtajia, joiden valta-asemaa ei jännittävien alkuvaiheiden jälkeen uhannut kukaan, sillä kummallakin oli sekä oman kansansa laaja kannatus että selkänsä takana Neuvostoliiton tuki: molemmat nähtiin eräänlaisina hyvinvoinnin ja jonkinasteisen riippumattomuuden takuumiehinä Moskovan suuntaan (vaikka Kádárin lieka toki oli paljon lyhyempi ja tiukempi kuin Kekkosen). Molemmat olivat varsin vaatimattomista oloista lähtöisin, osasivat kohdata kansan syvät rivit ja esiintyä reiluina tavallisina kansanmiehinä. Molemmat juhlivat mielellään ystävien seurassa, Kekkonen hiihdon ja saunailtojen merkeissä, Kádár metsästysretkillä oman metsästysseuransa kanssa, mutta muuten kummankin elämäntavat olivat asialliset ja pröystäilemättömät, kumpikaan ei (toisin kuin eräät muut aikansa pitkäaikaiset valtionpäämiehet) harrastanut huvipursia, kalliita urheiluautoja, timanttikoristeisia luksusrannekelloja tai muuta jetset-elämäntyyliin kuuluvaa. Molemmat olivat fyysisiä ja urheilullisia; Kádár ei tosin koskaan ollut kilpaurheilija, mutta hänen kehutaan olleen luonnostaan, treenaamatta, vaikuttavan voimakas ja lihaksikas, ja jossain määrin hän harrasti sekä jalkapalloa että uintia.

Kekkonen ja Kádár myös tapasivat useaan kertaan – itse asiassa Kádárin suhteet Kekkoseen taisivat olla tiheämmät kuin yhteenkään toiseen itäblokin ulkopuoliseen valtionpäämieheen – ja ilmeisesti tunsivat keskinäistä sympatiaa: Kekkonen kehuu päiväkirjoissaan Kádárin hiljaista, ironista huumorintajua. Mutta tähän yhtäläisyydet loppuvatkin. Jos yksityiselämästä puhutaan, niin Kádár, toisin kuin Kekkonen, ei ollut salonkileijona eikä naistenmies vaan eleli tyynen uskollisesti vaimonsa Mária Tamáskan kanssa, johon oli tutustunut sota-aikana Horthyn Unkarin poliisia piileskellessään. (Avioliitto oli lapseton.) Ennen kaikkea: Kekkonen oli vaatimattomasta maalaistaustastaan huolimatta akateemisesti koulutettu mies, joka jo ennen toista maailmansotaa oli aloittanut uransa virkamiehenä ja poliitikkona porvarillisessa demokratiassa, koko ajan mukavasti kirjoituspöydän ääressä, ja edennyt politiikassa huipulle asti kenties häikäilemättömästi mutta kuitenkin periaatteessa demokraattisin keinoin. Kádárin, itseoppineen työläispojan, tie oli ollut paljon rankempi ja rajumpi, ja kahdesti hänet oli nostanut valtaan vieras miehittäjä.

János József -nimen saanut poika syntyi Adrianmeren rannalla “Join” eli Fiumen kaupungissa, joka nykyään on Kroatiaa ja paikalliselta nimeltään Rijeka, 26. toukokuuta 1912, piikatytön aviottomana lapsena. (Opin aikoinaan unkarin kielen sanan zabigyerek nimenomaan János Kádárin yhteydessä; sitä käytti satunnainen junamatkan juttukaveri, kiltti setämies, joka selvästi arvosti Kádária ja hänen yhteiskunnallista nousuaan.) Äiti Borbála Czermanik (myöhemmin nimestä käytettiin paremmin unkarin kielen oikeinkirjoitukseen sopivaa muotoa Csermanek) oli kotoisin Komáromin läänistä, nykyisen Slovakian puolelta, ja isän puolelta slovakialaista syntyperää. Kaupungin herrasväen palvelukseen saapuneelle maalaistytölle oli käynyt ns. hullusti Fiumeen sijoitetussa unkarilaisessa jalkaväkirykmentissä palvelevan tilanomistajan kanssa. János-poika kasvoi ensin kasvattivanhempien hoivissa, mutta ensimmäisen maailmansodan jälkeen Budapestiin muuttanut äiti otti pojan luokseen.

Nuori János Csermanek sai koulunkäynnin ohessa jo varhain ansaita jatketta äidin niukoille pyykkärin ja siivoojan tienesteille, muun muassa lähettinä ja lehtipoikana. Viisitoistavuotiaana hän valmistui ammattikoulusta kirjoituskoneasentajaksi, ja juuri tuolloin iski Unkariinkin maailmanlaajuinen talouslama. Proletariaatin elämän ankaria puolia jo varhain kokenut nuori Csermanek päätyi kielletyn kommunistisen työväenliikkeen riveihin ja joutui välillä poliittisesta toiminnastaan vankilaankin, missä hän tutustui muun muassa sittemmin stalinismin aikaan Unkaria diktaattorina hallinneeseen Mátyás Rákosiin. Sodan aikana maan alla toimiessaan hän otti käyttöön slaavilaisen nimensä tilalle unkarilaisemman sukunimen Kádár, joka virallistettiin heti sodan jälkeen.

Sodanjälkeisessä Unkarissa János Kádár nousi nopeasti korkeisiin puoluetehtäviin, ja vuosina 1948–50 hän toimi sisäministerinä. Viimeistään nyt hän tahrasi kätensä vereen osallistumalla ns. László Rajkin juttuun. (Rajk, aiempi sisäministeri, tuomittiin kuuluisassa näytösoikeudenkäynnissä kuolemaan tekaistuin syyttein vakoilusta Titon Jugoslavian hyväksi.) Pian sen jälkeen tuli Kádárin vuoro joutua saman vainoharhaisen koneiston sisäisten välienselvittelyjen uhriksi: vuonna 1951 hänet pidätettiin syytettynä ”järjestelmälle vieraiden ainesten” päästämisestä ministeriön palvelukseen. Näytösoikeudenkäynnissä hänelle määrättiin elinkautinen kuritushuonetuomio – mutta sitten kuoli Stalin, tuuli kääntyi, ja Moskovan uusien ohjeiden mukaan myös Kádár vapautettiin ja palautettiin vanhoihin puoluetehtäviinsä. Heinäkuussa 1956 hän oli jo puolueen keskuskomitean, politbyroon ja sihteeristön jäsen.

Sitten koitti lokakuu, ja pitkään hautunut tyytymättömyys purkautui kansannousuksi. Kun suosittu ja ryvettymätön reformikommunisti Imre Nagy nostettiin pääministeriksi, Kádár sai tapahtumien edetessä Nagyn hallituksesta salkuttoman ministerin paikan. Samoin kuin Nagy, myös Kádár aluksi tuomitsi neuvostomiehittäjiä vastaan käynnistyneen aseellisen konfliktin ”vastavallankumouksellisena”, ja kun Nagyn hallitus lopulta avoimesti asettui kapinallisten puolelle ja Neuvostoliittoa vastaan, myös Kádár radiopuheessaan, julistaessaan uudistuneen Unkarin sosialistisen työväenpuolueen perustetuksi, puhui ”kunniakkaasta kansannousustamme”. Kun tämä purkitettu puhe radioitiin marraskuun 1. päivän iltana, Kádár itse oli kuitenkin jo lähtenyt maasta.

Neuvostoliiton lähettiläs (ja myöhempi johtaja) Juri Andropov oli Moskovan toimeksiannosta kutsunut Kádárin ja puoluetoveri Ferenc Münnichin neuvotteluihin siitä, miten kansannousun jälkiselvittelyt ja uuden, uskollisemman Unkarin rakentaminen hoidettaisiin. Loppu on historiaa. Kádár ja Münnich lennätettiin Moskovaan, mistä Kádár palasi Unkariin uuden ”työläisten ja talonpoikien vallankumoushallituksen” keulahahmona. Kansannousun aktivisteja ja nokkamiehiä tuomittiin kuolemaan – näin myös itse Imre Nagy – tai heille jaeltiin pitkiä vankeustuomioita, mutta jo 1960-luvun alussa pääpaino siirtyi kansan olojen helpottamiseen.

”Gulassikommunismiksi” kutsutussa Kádárin järjestelmässä kaupoissa oli tavaraa ja kulttuurielämässä vapauksia aivan toisella tavalla kuin useimmissa muissa sosialistimaissa. Diktatuurissa toki elettiin, mutta varsin pehmoisessa: tavallisia kansalaisia ei arkielämässä niinkään painanut pelko kuin turhautuminen korruptoituneeseen byrokratiaan ja suunnitelmatalouden järjettömyyksiin. Sosialismin iskulauseet, punalippujen heilutus ja aatteellisen oikeaoppisuuden kyylääminen vähenivät vuosi vuodelta, kaupoissa oli cocacolaa ja tavallisilla pulliaisillakin oli mahdollisuus matkailla ulkomailla, joskin rajoitetusti mutta silti aivan toisella tavalla kuin vaikkapa Neuvostoliiton kansalaisilla.

Gulassikommunismi tosin rakennettiin sortotoimien luomalle perustalle vieraiden aseiden tuella, velkarahalla ja valheen varaan, mutta lähes kolmenkymmenen vuoden ajan suuri osa Unkarin kansaa näki Kádárin jonkinlaisena hyvänä hallitsijana, jonka ansiota oli rauha, hyvinvointi ja vähitellen nouseva elintaso. Sitten Euroopan reaalisosialismi ja ennen kaikkea sen tärkein tukija Neuvostoliitto lopulta alkoivat tulla tiensä päähän, ja samaan aikaan puhkiruostuneen poliittisen systeemin kanssa alkoi hajota myös Kádárin terveys. Toukokuussa 1988 Kádár terveydellisistä syistä siirrettiin syrjään politbyroosta ja puolueen pääsihteerin tehtävistä. Tuolloin Unkarissa puhaltelivat jo vapauden tuulet, oli alettu perustaa uusia puolueita, vuoden alusta oli matkustusrajoituksia väljennetty (mikä käynnisti unkarilaisten legendaariset ostosmatkat Wienin Magyar-, eiku Mariahilferstraßelle) ja maaliskuussa oli toistakymmentätuhatta ihmistä osoittanut mieltään Budapestissa vaatien vapaita vaaleja. Järjestelmänvaihdos oli edessä, ja vanha valta tiesi, että nyt ei voinut muuta kuin etsiä kivuttominta ja turvallisinta tietä irti Moskovasta, kohti kansan kaipaamaa monipuoluejärjestelmää ja markkinataloutta.

Joutsenlaulunsa Kádár esitti huhtikuussa 1989. Vanha, fyysisesti ja henkisestikin sairauden merkitsemä mies päästettiin kaikesta huolimatta vielä puhumaan politbyroon eteen. Puhe kesti toista tuntia, se oli sekava ja omituinen mutta myös niin henkilökohtainen ja aidon tuskainen, että sen päättyessä kuulemma politbyroon naisjäsenet itkivät. Puhetta ei ollut tarkoitus koskaan julkistaa, mutta se kuitenkin nauhoitettiin, ja äänite pelastui jälkipolville. Vuonna 2011 siitä tehtiin elokuva, jossa kirjailija Mihály Kornis selostaa ja tulkitsee Kádárin ajatuksia lopun edellä. (Elokuva löytyy englanninkielisin tekstein myös YouTubesta.) Keskiössä on kuolemansairaan vanhan miehen syyllisyys. On se moraalinen valintatilanne, kun Ferenc Münnich lähetti auton parlamenttitalolle noutamaan Kádária kohti Moskovaa ja uusia seikkailuja ja Kádár päätti jättää pääministerinsä Imre Nagyn ja nousta kyytiin. Ja on kysymys syyllisyydestä Imre Nagyn kuolemaan; tätä kipeää asiaa Kádár ei saanut kunnolla edes lausutuksi julki.

Vajaat kolme kuukautta myöhemmin, heinäkuun 6:ntena, János Kádár veti viimeisen henkäyksensä. Samana päivänä Unkarin korkein oikeus julisti Imre Nagyn – joka vähän aiemmin oli jo haudattu uudelleen, valtavan väkijoukon seuratessa seremoniaa ja sytyttäviä puheita – kuolleen syyttömänä ja laittomasti tuomittuna.

Kansa jonottaa pääsyä Kádárin ruumiin ääreen.

János Kádárin julkisiin ruumiinvalvojaisiin 13. heinäkuuta saapui suuri kansanjoukko, ja hautajaiset 14. heinäkuuta olivat lähes Imre Nagyn uudelleenhautaukseen verrattava joukkotapahtuma. Kádárista oli monille tullut rauhan, turvallisuuden ja riittävän hyvinvoinnin takuumies, hänen väistymisensä ja edessä olevat murrokset pelottivat monia, eivätkä syyttä. Sekä yllä linkitetyssä 444.hu:n artikkelissa että YouTubesta löytyvässä elokuvassa ”János Kádárin viimeinen puhe” kommenttiketjut kertovat, että moni haluaa edelleenkin muistaa Kádárin aikaa hyvällä.

Kuten historiantutkija Anssi Halmesvirta oivassa analyysissaan tiivistää, Unkarin kádárismi samoin kuin Neuvostoliiton brežnevismi kuoli ideologisesti tyhjenemällä, muuttumalla tyhjäksi, merkityksettömäksi kuoreksi: sillä ei enää ollut aatteellista sisältöä, joka olisi antanut sille periaatteellisen oikeutuksen. Yhä pragmaattisemmaksi ja suvaitsevaisemmaksi muuttuessaan sosialismi oli samalla ohentunut pelkäksi olevien olojen ja valtarakenteiden pönkittämiseksi ja hajosi niiden myötä. Mutta mikä on tämän tarinan opetus Unkarin nykypäivän kannalta?

Orbánin Unkaria verrataan riippumattomassa mediassa usein Kádárin Unkariin, kahdestakin negatiivisesta kulmasta. Toisaalta muistutetaan siitä, miten Orbán (samoin kuin monet hänen lähipiirinsä tovereista) kaikesta väitetystä kommunisminvastaisuudestaan huolimatta on itse reaalisosialismin ja Kádárin Unkarin kasvatti, joka sai ensimmäiset järjestötoimintakokemuksensa kommunistisen nuorisoliiton paikallisosaston sihteerinä. Orbánin Unkarin hallintokoneiston toiminta, älytön autoritaarisuus ja feodaaliset valtarakenteet suojelu- ja lojaaliussuhteineen muistuttavat paljossa Kádárin Unkaria, samoin kuin tämän kaiken takana piilevä eräänlainen paksuniskainen, rasvanahkainen moukkamaisuus: valtaa eivät käytä vanhan Euroopan monokkelisilmäiset sivistyneistöeliitit vaan tökerön suorasukaiset entiset haalarimiehet, joiden yllä tumma puku edelleenkin istuu huonosti. Oudon tutulta tuntuu myös valtion viestimien yhä propagandistisempi ilme, etenkin se sävy, jolla ”rappeutunutta” ja perusarvot unohtanutta Länsi-Eurooppaa parjataan (samalla kun suuri osa kansasta haluaisi muuttaa sinne).

Toisaalta taas Kádárin aika alkaa muistoissa kultautua sitä enemmän, mitä polttavammiksi nousevat nykyiset köyhyyden ja eriarvoisuuden ongelmat. Sosialismin aika oli nykyiseen verrattuna ankeaa, harmaata ja köyhää, mutta asunnottomuutta ja työttömyyttä massiivisina ongelmina ei ollut, ei ollut kokonaisia syväköyhien yhteisöjä, joissa työttömyys ja syrjäytyneisyys on periytynyt jo useammalle sukupolvelle, ja jos sosialismin aikaan ei koskaan puhuttu nälkää näkevistä lapsista tai talvella lämmittämättömiin asuntoihinsa paleltuvista vanhuksista, se ei johtunut vain sensuurista. Ennen kaikkea: Kádárinkin järjestelmässä tehtiin kaikenlaista vilunkia, varasteltiin ja fuskattiin, mutta senaikainen korruptio kutistuu lapselliseksi amatöörimeiningiksi, kun sitä vertaa Orbánia ympäröivään oligarkki-kleptokratiaan. Kádárilla, niin jalkapallon ystävä kuin hän olikin, ei ollut pihan perällä omaa jalkapallostadionia (vaan kanala, jossa hän vaimonsa kanssa kasvatti maatiaiskanoja, koska tykkäsi tuoreista munista), hän ei hankkinut itselleen tai bulvaaneilleen kartanolinnoja vaan lomaili valtion hänelle järjestämässä suhteellisen vaatimattomassa funkishuvilassa Balatonilla – eikä sielläkään juuri viihtynyt sisällä vaan istui rannalla onkimassa. Tätä viattomuuden ja tasa-arvon, tai edes tasa-arvon illuusion, aikaa, nuoruusmuistojen nostalgian kultaamaa haavetta turvallisesta yhteiskunnasta, itkevät takaisin yhä useammat.

Kádár kuten Kekkonenkaan ei kuole koskaan.


Unohdettu, muistettu ja taas unohdettu?

29 joulukuun, 2018

Kuten jo edellisessä postauksessani kirjoitin, unkarilainen mediakuplani kauhistelee nyt Orbánin hallituksen uusinta symbolipoliittista tempausta (jonka muutaman vuoden takaisista taustoista muuten mielenkiintoinen artikkeli täällä): vuoden 1956 kansannousuhallituksen pääministerin Imre Nagyn muistomerkki vietiin eilen aamuhämärissä pois paikaltaan parlamenttitalon lähistöltä, kuulemma korjattavaksi ja sijoitettavaksi uudelleen johonkin vähän syrjäisempään paikkaan. Tilalle on tulossa vuoden 1919 neuvostotasavallan punaisen terrorin uhrien muistomerkki (tähän muistopoliittiseen kysymykseen tulen varmasti kevään mittaan palaamaan), joka siinä seisoi Horthyn aikaan. Nagyn patsaan siirtäminen on herättänyt paheksuntaa jo ulkomaistakin mediaa myöten. Budapestissa yleisö on jo eilen tuonut paikalle kynttilöitä, lippuja ja kukkia.

 

Toimittaja Lili Bayerin (@liliebayer) twiittaama kuva eilisillalta.

Aihetta moraaliseen närkästykseen antaa myös se, että Viktor Orbánin poliittinen nousu liittyy nimenomaan Imre Nagyn hahmoon. Orbán piti ensimmäisen huomiota herättäneen julkisen puheensa vuonna 1989, Nagyn uudelleenhautajaisten yhteydessä – tästä tilaisuudesta muodostui mahtava julkinen mielenilmaus, ja se oli Unkarin järjestelmänvaihdoksen näyttävimpiä ja muistorikkaimpia tapahtumia. Samalla kuitenkin Orbánin hallinnon suhde Imre Nagyyn on ollut jännitteinen ja hankala, kuten jo Unkarin kansannousun 60-vuotismuistovuoden juhlallisuuksien yhteydessä pari vuotta sitten nähtiin: hovihistorioitsija Mária Schmidtin johdolla etualalle nostettiin katutaistelut ja pesti srácok, nuoret ja poliittisesti naiivit pääkaupungin katutaistelijat, vailla muuta selkeää ohjelmaa kuin halu päästä eroon vihatuista neuvostovallanpitäjistä, ja taka-alalle häivytettiin koko kansannousun varsinaiset johtajat ja alullepanijat, uudistuvaa ihmiskasvoista sosialismia etsineiden intellektuellien, poliitikkojen ja opiskelijoiden joukko, näiden mukana myös pääministeri Nagy.

Imre Nagy onkin kaikista ansioistaan huolimatta ristiriitainen ja kiistelty hahmo, josta tekee mieli kirjoittaa vähän pitemmälti. On itse asiassa tehnyt jo vuosia, siitä pitäen kun pian järjestelmänvaihdoksen aikoihin sain Unkarissa käsiini Tibor Mérayn kirjoittaman elämäkerran Nagy Imre élete és halála (‘Imre Nagyn elämä ja kuolema’); se oli julkaistu Saksassa ensi kertaa muistaakseni jo 1970-luvulla. Unkarissa ilmestynyt uusintapainos hajosi muutaman innokkaan lukukerran jälkeen, mutta siitä piirtyi syvälle mieleeni hyvin sympaattinen kuva rehellisestä ja vakaumuksellisesta miehestä, joka vilpittömästi halusi rakentaa oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa. Toki pitää muistaa, että Méray ei ollut vain aikalainen vaan myös Imre Nagyn henkilökohtainen ystävä, ja Nagyn henkilökuvaan varmasti mahtuu myös kyseenalaisempia ja ristiriitaisempia piirteitä. Pääkohdat silti pitänevät paikkansa.

Imre Nagy syntyi vuonna 1896 nykyisen Unkarin lounaisosassa Kaposvárin kaupungissa. Hänen perhettään kuvataan virallisissa elämäkerroissa luokituksella szegényparaszt, köyhä talonpoikaisto, mutta vaikka isän suku polveutuikin maaorjatalonpojista, aivan köyhimpään rääsyköyhälistöön he eivät kuuluneet. Itse asiassa isä József Nagy yleni kartanon rengistä lääninhallituksen ja sittemmin postin jonkinlaiseksi vahtimestariksi, äiti Rozália oli ennen avioitumistaan ollut Somogyn läänin maaherran talossa piikana ja kannusti teräväpäistä poikaansa opintielle, kohti parempaa elämää.

Nagyn perhe vuoden 1906 tienoilla. Imre-pojan lisäksi kuvassa ovat sisaret Mária ja Terézia, kolmas sisar Erzsébet kuoli muutaman kuukauden ikäisenä. Kuva Budapestin Imre Nagy -museon kotisivulta (www.nagyimreemlekhaz.hu)

Nuori Imre Nagy pantiinkin oppikouluun. Sen hän kuitenkin joutui rahanpuutteessa jättämään kesken ja hankkimaan itselleen käytännön leipäpuun koneasentaja-sorvarina. (Mekaanikon tai koneasentajan ammatista käytetään unkarissa saksan mallin mukaan nimitystä lakatos ’lukkoseppä’, ja tämän mukaisia erheellisiä käännöksiä tulee toisinaan vastaan.) Äidin patistuksesta hän siirtyi sitten kauppakouluun ja päätyi sieltä toimistoharjoittelijaksi asianajotoimistoon. Tämän urakehityksen katkaisi ensimmäinen maailmansota, joka samalla heitti nuoren miehen politiikan pariin.

Vuonna 1915 Imre Nagy joutui Itävalta-Unkarin armeijaan, Venäjän rintamalle ja seuraavana vuonna sotavankeuteen. Pitkä ja vaivalloinen vankikuljetus päättyi Siperiaan sotavankileirille, jossa niukoista oloista huolimatta harrastettiin myös kulttuuria, pyöritettiin opintopiirejä (venäjän lisäksi Imre Nagy opiskeli ranskaa ja saksaa) ja käytiin poliittisia keskusteluja. Kun lokakuun vallankumouksen vaikutukset lopulta ehtivät Siperiaan saakka keväällä 1918, leirillä puhkesi kapina ja sotilaat tappoivat upseerinsa, Imre Nagy tiesi jo paikkansa ja liittyi punakaartiin. Vuoteen 1921 saakka hän vaikutti Siperiassa ensin punakaartissa, sitten puoluetehtävissä – toisen tarinan mukaan hän elätti itseään monenlaisilla sekatöillä, laivanrakentajana, seppänä tai metsurina. (On väitetty jopa hänen olleen mukana Nikolai II:n ja hänen perheensä murhassa, mutta ilmeisesti tsaariperheen ”teloitukseen” osallistui toinen samanniminen unkarilainen kaartilainen. Nagy [‘suuri’] ja Kis(s) [‘pieni’] ovat talonpoikaisten unkarilaisten yleisimpiä sukunimiä.)

Vuonna 1922 Imre Nagy palasi kotikaupunkiinsa Kaposváriin ja sai työpaikan vakuutusyhtiön virkailijana. Samalla hän osallistui sosiaalidemokraattisen puolueen toimintaan ja avioitui vuonna 1925 Mária Égetőn kanssa, jonka isä oli puolueen aktivisteja. Sosiaalidemokraattien linja oli kuitenkin Nagylle liian laimea, hän riitautui paikallisen puoluejohdon kanssa ja joutui eroamaan puolueesta. Uudeksi poliittiseksi kodiksi löytyi paljolti kommunistien ohjauksessa ollut ”Unkarin sosialistinen työväenpuolue” MSZMP. Se puolestaan kiellettiin vuonna 1927. Imre Nagy, joka jo muutamaan otteeseen oli ollut vankilassa poliittisen toimintansa takia, menetti työpaikkansa, emigroitui ensin Wieniin 1928 ja sieltä seuraavana vuonna Moskovaan, mukanaan vaimonsa ja vuonna 1927 syntynyt Erzsébet-tytär.

Imre Nagy vaimoineen ja tyttärineen Wienissä vuonna 1930. Kuva Imre Nagy -museon sivuilta.

Nagyn perheen Moskovan-vuodet keskellä nousevaa stalinismia eivät olleet aivan helppoja. Wienissä Imre Nagy oli profiloitunut talonpoikaisväestön ja maatalousasioiden erikoismieheksi, ja tätä työtä hän jatkoi Kominternin alaisessa Kansainvälisessä maatalousinstituutissa. Jo vuonna 1930 hän kuitenkin sai puoluekokouksessa ankaraa kritiikkiä liian ”oikeistolaisesta”, sosiaalidemokraattisesta suuntauksestaan, ja vuonna 1936 hänet vähäksi aikaa erotettiin puolueesta. Nagylla oli kuitenkin paljon enemmän onnea kuin monilla puolue- ja kohtalotovereillaan: välillä tilapäistöitä tehden hän selvisi perheineen vapaalla jalalla ja hengissä yli suuren terrorin vuosien. (Joissakin lähteissä väitetään, että tämä ei ollut pelkästään onnesta kiinni vaan että Nagy myös, peitenimellä ”Volodja”, toimi ilmiantajana ja kavalsi turvallisuuspoliisille useita tovereitaan.) Sodan aikana hän toimi unkarinkielisten radiolähetysten toimittajana.

Sodan päätyttyä Imre Nagy palasi Unkariin ensimmäisten ”moskoviittien” joukossa. Hän oli jo vuosikausia laatinut suunnitelmia Unkarin myöhäisfeodaalisten, suurmaanomistukselle rakentuvien maatalousolojen uudistamiseksi, ja nyt hän vihdoin pääsi niitä toteuttamaan. Uuden väliaikaisen hallituksen maatalousministerinä hänestä tuli ”maanjakoministeri”, joka jo keväällä 1945 saavutti köyhien talonpoikien parissa suuren kansansuosion. Marraskuun 1945 vaalien jälkeen hänestä tehtiin sisäministeri, mutta siinä hän osoittautui liian ”pehmeäksi”, joten puolue hyllytti hänet maatalouspolitiikan professoriksi. Näin Imre Nagy sai Unkarin stalinismin julmimpien terrorivuosien ajan rauhassa opettaa ja kirjoittaa tutkielmia maaseutuolojen järjestämisestä, eivätkä hänen kätensä tahriintuneet vereen.

Stalinin kuolemaa seuranneessa suojasäässä Imre Nagy nousi pääministeriksi. Vuosina 1953–1955 hänen hallituksensa pani toimeen useita uudistuksia, jotka tuntuvasti vapauttivat maan poliittista ilmapiiriä. Stalinismin ajan väkivaltainen kollektivisointi ja hillitön raskaan teollisuuden ihannointi pantiin kuriin, kansan elintasoa nostettiin korottamalla palkkoja ja laskemalla hintoja, pienimuotoinen yksityisyrittäjyys sallittiin, kymmeniä tuhansia vankeja vapautettiin vankiloista ja työleireiltä, ja ”Stalinin parhaan unkarilaisen oppilaan” Mátyás Rákosin henkilökultin ylilyönteihin ryhdyttiin puuttumaan. Uudistuspolitiikan tueksi etsittiin jopa entistä laajempaa kansanrintamayhteistyötä.

Näin ei tietenkään voinut kauan jatkua, sillä kansainvälinen tilannekin kiristyi uudelleen: Länsi-Saksa liittyi NATOon, eri puolilla rautaesiripun itäpuolelle jäänyttä Eurooppaa tyytymättömyys nosti päätään, ja Moskovassa alettiin hermostua. Vuoden 1955 alussa Imre Nagy ja hänen ”uuden vaiheen politiikkansa” saivat jo Moskovasta ankaraa kritiikkiä ”puolueen ja sosialismin vaarantavan oikeistopoikkeamansa” takia, ja huhtikuussa tällä välin saamastaan sydäninfarktista toipuva Nagy erotettiin puolueesta ja kaikista tehtävistään. Kansan tyytymättömyys ei kuitenkaan kadonnut minnekään, ja Nagysta alkoi kehittyä jonkinlainen nousevan maanalaisen opposition epävirallinen johtohahmo. Tämä oppositio, kuten Nagykin, oli vakaumuksellisen vasemmistolaista. On tärkeää muistaa, että tuon ajan Unkarissa mitään järkevää oikeistolaista poliittista ajattelua tai toimintaa ei oikeastaan ollut: sen edustajat oli tuhottu, vaiennettu tai ajettu maanpakoon. Vuoden 1956 tapahtumat lähtivät liikkeelle älymystöstä ja opiskelijoista, joiden toiveissa siinteli jonkinlainen parannettu, puhdistettu ja uudistettu sosialistinen järjestelmä.

Lokakuussa 1956 mielenosoituksissa huudettiin jo avoimesti: ”Nagy Imrét a kormányba, Rákosit a Dunába!” [‘Imre Nagy hallitukseen, Rákosi Tonavaan!’]. Lokakuun 23:nnen iltana oli sitten aika Nagyn ilmestyä parlamenttitalon ikkunaan puhumaan väkijoukoille. Puheen aloitus ”Elvtársak!” [‘Toverit!’] ei oikein miellyttänyt, vastaukseksi tuli vihellyksiä ja huutoja: ”Ei me olla tovereita!” Pääministeri Nagysta kuitenkin tuli, ja epäluottamus hänen ja kansannousun katuaktivistien välillä, joita kaikki ”kommunismilta” haiskahtava hermostutti, alkoi vähitellen lientyä. Niin, kansannousun tapahtumat olivat mutkikkaita ja sekavia, ja niissä oli mukana sekalaista seurakuntaa, idealistisista reformikommunisteista tai -sosialisteista täysin ideologiattomiin rähinöitsijöihin ja jopa vanhan maailman haikailijoihin tai niihin, jotka odottivat Yhdysvaltain tai YK:n joukkojen tulevan apuun; kommunisminvastaisuuteen sekoittui perinteiseen tapaan myös antisemitismiä, satunnaisia juutalaisten lynkkauksia myöten.

Muutamien päivien kuluessa vakaasta kommunistipuolueen veteraanista, joka aluksi oli tuominnut aseellisen kansannousun ”vastavallankumouksena” ja joka koko ajan edelleenkin yritti neuvotella ja sopia asioista Moskovan edustajien kanssa, alkoi tulla yhä uhrautuvammin koko kansaa yhdistävä hahmo. 30. lokakuuta hän julisti Unkarin siirtyvän monipuoluejärjestelmään, 1. marraskuuta hän ilmoitti Unkarin eroavan Varsovan liitosta ja rupeavan puolueettomaksi, 3. marraskuuta muodostettiin uusi, todellinen monipuoluehallitus. Samalla kuitenkin uudistuneen kommunistipuolueen uusi pääsihteeri János Kádár oli hipsinyt salavihkaa Neuvostoliiton lähetystöön, mistä hänet kiidätettiin Moskovaan – ja takaisin Unkariin neuvostojoukkojen myötä, jotka tulivat nostamaan valtaan uuden ”työläisten ja talonpoikien hallituksen”.

Imre Nagy keskustelee Zoltán Tildyn ja Pál Maléterin kanssa lokakuussa 1956. Tildy, reformoidun kirkon pappi ja Riippumattoman pientalonpoikien puolueen perustaja, oli sodan jälkeen toiminut Unkarin toisen tasavallan ensimmäisenä presidenttinä. Maléter, kansannousun puolelle siirtynyt Unkarin armeijan eversti, oli Nagyn hallituksen puolustusministeri.

Kuten tiedämme, Unkarin kansannousu murskattiin neuvostopanssarien alle. Imre Nagy sai turvapaikan Jugoslavian lähetystöstä, mutta luopui siitä marraskuun lopulla luottaen Kádárin lupauksiin, että häntä ja hänen hallitustaan ei vedettäisi vastuuseen kansannousun tapahtumista. Lupaukset eivät pitäneet: neuvostojoukot sieppasivat Nagyn perheineen ja kumppaneineen ja veivät Romaniaan, missä häntä turhaan yritettiin saada tunnustamaan Kádárin hallitus. Helmikuussa 1958 alkoi lopulta salainen oikeudenkäynti, jonka päätteeksi Nagy – samoin kuin Pál Maléter sekä poliitikko-toimittaja Miklós Gimes – tuomittiin kuolemaan ja hirtettiin Kőbányan vankilassa 16. kesäkuuta 1958.

Nagyn tervapahviin kääritty ruumis haudattiin ensin vankilan pihalle, kolme vuotta myöhemmin läheisen hautausmaan laidalle rikollisten sekä eläintarhan eläinten raatojen rinnalle, kasvot alaspäin niin kuin teloitetut rikolliset perinteisesti, paikkaan, joka yli kolmekymmentä vuotta pysyi tuntemattomana. Vuonna 1989 koitti sitten tuo alussa mainittu uudelleenhautaustilaisuus. Ja nyt, lähes kolmekymmentä vuotta myöhemmin, tuntuu kuin Viktor Orbán haluaisi ellei suorastaan pyyhkiä pois niin ainakin heikentää lähes olemattomiin sen miehen muiston, ”jonka arkulla hän ratsasti maineeseen”, kuten joku jo jossakin totesi.

Kolmisenkymmentä vuotta tuntemattomuutta, kolmisenkymmentä vuotta muistopolitiikkaa museoineen, muistomerkkeineen ja muistosäätiöineen. Ja symbolien sota jatkuu taas uusin taisteluin.

Suosikkipakinoitsijani Péter Konok julkaisi äsken FB-seinällään elämänkumppaninsa, kääntäjä-kirjailija Ildikó Ivánin tekstin:

KUN KERRAN NÄIN KÄVI
Koetettaisiinko nyt ilman patsaita,
toisiamme katsellen – sisältä kaikki ovat punaisia, kolmekymmentäkuusiasteisia subjekteja,
sijoittaa aukioille penkkejä, levähtää,
suihkukaivoja silmäniloksi ja kaupungin tukahduttavaa kesähellettä vastaan,
kukkapenkkejä, sillä mehiläisiäkin täällä elää, ja perhosia ja koppakuoriaisia,
kadunkulmaan jäätelökioski, lipun paikalle yleinen kaivo,
pullia ja maitoa myytäisiin kaikissa ympäristön kaupoissa,
tai no, olutta myös, tekopyhyys on rumaa,
väriliituja, että lapset
saisivat asfaltille piirtää sen tulevaisuuden, jota me emme osaa edes kuvitella,
sillä me olemme nähneet vain patsaita, lippuja, tähtiä, kruunuja,
sillä me olemme oppineet marssimaan, kulkemaan kulkueessa,
mutta että vain kävelisimme tietä pitkin kesäisenä iltapäivänä
pää pystyssä ja kaikkia tervehtien,
sepä ei vielä sujukaan.