Back to Kansantasavalta?

marraskuu 16, 2012

Yhden loppuunkuluneen letkauksen mukaan Unkari oli entiseen maailmanaikaan sosialistisen leirin hauskin parakki. Sen jälkeen, kun vuoden 1956 tapahtumien jälkiselvittelyt oli hoidettu, Moskovan uuden luottomiehen János Kádárin hallinto vähitellen hölläsi ohjia, salli pienimuotoista yksityisyrittäjyyttä ja rakensi lainarahalla kohtuullisen hyvinvoinnin. 1980-luvulla ero oli huikea verrattuna varsinkin Ceauşescun Romaniaan, jossa peruselintarvikkeistakin oli huutava pula – Unkarissa kaupoissa oli kaikenlaista kivaa, cocacolaa myöten, vaikka Közért-päivittäistarvikemyymälät yleisitäeurooppalaiseen tapaan haisivatkin hapantuneelle maidolle.

Diktatuurissa Kádárin Unkarissakin toki elettiin, mutta suhteellisen pehmossa sellaisessa, jos vertaa vaikkapa tuon ajan Neuvostoliittoon. Ihan tavalliset ihmiset saattoivat päästä matkailemaan Länsi-Eurooppaan, muutenkin kuin tuikeailmeisen politrukin valvomassa ryhmässä ja ilman että heitä olisi siitä hyvästä (ainakaan kaikkia) pakotettu sitoutumaan yhteistoimintaan tiedustelupalvelun kanssa. Eikä ennen länsimatkaa joutunut tiedotustilaisuuteen, jossa neuvottiin, miten veistä ja haarukkaa käytetään ja miten katalien läntisten agenttien ansat vältetään… Elokuvissa, lehdissä ja kirjoissa saattoi esiintyä asioita, vitsejä ja vihjauksia, jollaisista Neuvostoliitossa olisi välittömästi seurannut kurinpidollinen kohtaaminen tuon firman kanssa, jonka lyhenteen kielitaitoiset virolaiset tuttavani purkivat muotoon Kindness, Generosity and Beauty. Unkarissa ei ainakaan enää 1980-luvulla tavallisen istvánin tai eszterin tarvinnut joka käänteessä tarkkailla, mitä puhuu kenen kanssa, saati pelätä, että kahvitunnilla heitetyn poliittisen vitsin jälkeen ilmestyisivät aamuyöstä ovelle yrmeät noutajat. (Vanhemmilta unkarilaisilta tuttaviltani tosin opin ilmauksen ez nem telefontéma, ‘tästä ei puhuta puhelimessa’.) Pari kertaa vuodessa piti ottaa esille punaliput ja suoltaa muutama fraasi marxismista tai laulaa Kansainvälinen, ja siinä se sosialismi melkein tuntui olevankin.

No, olihan se tilanne todellisuudessa hankalampi kuin muutaman kuukauden maassa asustava huoleton ulkomaalainen tajusi. Vaikka tavallisen ihmisen arki ei ollutkaan sillä tavalla pelon läpitunkema kuin leirin joissakin muissa parakeissa, kaikki tiesivät, mihin asti liekaköysi, vaikka pitkäkin, oikeasti ulottuisi. Pinnan alla pakottivat stalinistisen diktatuurin ja vuoden 1956 jälkeensä jättämät tukahdutetut traumat. Vapaan markkinatalouden kannattajia ja kenties yleisemminkin niitä, jotka taloustiedettä paremmin ymmärsivät, varmaan otti päähän reaalisosialistisen taloussysteemin autoritaarinen järjettömyys ja rakenteisiin syöpynyt korruptio. Koulussa piti päntätä pakkovenäjää (jota kukaan ei suostunut oppimaan) ja marssia pioneerihuivi kaulassa, ja jokaisen eteenpäinpyrkivän ja urahaaveita elättelevän nuoren oli melkein pakko liittyä kommunistiseen nuorisoliittoon KISZiin. (KISZ-tausta taitaa olla useimmilla nykyisillä riittävän ikäisillä poliitikoilla, myös oikeistolaisilla, vaikka monet eivät siitä mielellään puhukaan.) Vihatun ideologian valheet tunkivat läpi kaikkialla, vaikka vähemmän aggressiivisesti kuin leirin vähemmän iloisissa parakeissa – ja tämä valheiden pakkosyöttö, systeemin täydellinen falskius ehkä ahdistikin kaikkein eniten tässä ympäristössä, joka pinnalta katsellen vaikutti varsin ihmiskasvoiselta ja mukavalta.

Miksi nyt näitä muistelen? No tietenkin siksi, että ”diktatuurista” ja ”kommunismista” on tullut Unkarin nykyisessä poliittisessa kielenkäytössä jokamiehen ja -naisen verbaalinen lyömäase. Oppositio väittää  pääministeri Orbánin ja Fidesz-puolueen vallankäyttöä diktatoriseksi ja mielivaltaiseksi, oli kysymys sitten talouspolitiikan merkillisistä tempauksista, medialaista, oikeuslaitoksen ja keskuspankin itsenäisyyden vaarantamisesta tai uudesta vaalilaista, jonka päämääränä näyttää olevan äänestämisen vaikeuttaminen (pakollisen rekisteröinnin avulla) ja Fidesz-puolueen yksinvallan betonoiminen seuraavissa, vuoden 2014 vaaleissa. Fidesz vastaa syyttämällä vastustajiaan epäisänmaallisuudesta ja kommunismista.

Yksi kuvaava esimerkki nähtiin viime viikolla. Parlamentissa sosialistipuolue MSZP:n edustaja Tamás Harangozó hämmästeli, miten Orbán, joka 1980-luvun lopulla taisteli muiden rinnalla diktatuuria vastaan, nyt hieroo ystävyyttä melkeinpä joka ainoan jälkikommunistisen diktaattorin kanssa. Orbánin vastaus oli hämmentävä:

1980-luvulla en taistellut diktatuuria vastaan vaan niitä vastaan, jotka tämän diktatuurin tekivät, ja nämä taas olivat teidän puoluetovereitanne.

Toisin sanoen Orbán, joka itse oli kouluaikoinaan KISZ-osaston sihteeri, on sitä mieltä, että Harangozó (joka sosialistisen diktatuurin kaatuessa oli kymmenvuotias) on MSZP-puolueeseen liittymällä menettänyt kaikki moraaliset oikeutensa arvostella mitään diktatorista meininkiä… (Samaa argumenttia, eli että sosialisteilla ei entisten diktatuuripuolueiden perillisinä ole oikeutta arvostella Fidesz-puoluetta, käytti alkukesästä Orbánin kakkosmies Tibor Navracsics ”vastatessaan” oppositioedustaja Ágnes Vadain kysymykseen fasististen kirjailijoiden virallisesta kunnianpalautuksesta.) Harangozó tietenkin kiitti ja kuittasi, että Orbánia ei selvästikään ollut Kádárin diktatuurissa harmittanut mikään muu kuin se, että hän itse ei saanut istua Kádárin plyysituolissa. Orbánin mielestä Harangozón vastaus oli pelkkä retorinen ”bolševikkitemppu”, ja loukkaamalla Orbánia ja Fidesztä Harangozó itse asiassa loukkasi kansaa, joka oli heidät valtaan valinnut.

Kun en ole valtiotieteen enkä politiikan asiantuntija, en yritäkään ruveta määrittelemään diktatuurin olemusta tai miettimään, onko Orbánin vallankäyttö tällä hetkellä diktatorista, ”esifasistista” vai ”bonapartistista”. Voin vain todeta, että Unkarin tämänhetkisestä meiningistä alkaa yhä elävämmin tulla 1980-luku mieleen. Ei Unkarissa nykyään toisinajattelijoita vangita ja kiduteta, mutta kaikki tietävät, että ainakin niille, jotka istuvat riittävän tärkeillä tai näkyvillä paikoilla, voi vallanpitäjien arvostelemisesta tulla ikäviä seurauksia kuten työpaikan menetys. Valtaa pitää käytännössä yksi ainoa puolue, joka väittää edustavansa koko kansaa. Valtakunnan kolme korkeinta herraa – pääministeri, presidentti ja parlamentin puhemies – ovat kaikki samasta pienestä opiskeluaikaisesta ystäväpiiristä, valtakunnan yhden suurimman yrityksen omistaja on pääministerin entinen koulutoveri ja lapsuudenystävä (ja hänen yrityksensä voittaa kuin ihmeen kautta kaikki julkisten töiden tarjouskilpailut). Toisin sanoen vaikuttaa siltä, että ylevien aatteiden sijasta todellisuudessa merkitsevät vain kaveriverkostot, ja näinhän oli myös sosialismin aikaan.

Ennen kaikkea entisistä ajoista muistuttavat virallinen kielenkäyttö ja tiedonvälitys. Unkarin nykyisten vallanpitäjien mieltymyksestä orwellilaiseen uuskieleen (”kansallisen yhteistoiminnan järjestelmä”, ”äänestyskoppivallankumous”) olen kirjoittanut ennenkin. Kuten sosialismissakin, termit ja nimikkeet ovat asioita tärkeämpiä ja toisinaan huutavassa ristiriidassa sen todellisuuden kanssa, jota ne väittävät kuvaavansa. Nykyinen hallitus on monta kertaa ilmoittanut, että tukien leikkauksia, julkisen sektorin säästötoimia (tai miten nyt termin megszorítás, ”tiukentaminen”, ”kiristäminen”, austerity measure tässä kääntäisi) tms. ei tule – itse asiassa säästöpaketti toisensa jälkeen on viime aikoina paukkunut, että maan talous pysyisi edes jonkinlaisessa EU-kunnossa ja tuikitarpeelliset tukiaiset saataisiin (siltä samalta EU:lta, jota valtapuolueen kannattajat julkisesti vertaavat Neuvostoliittoon). Yksityisten eläkekassojen kahmaiseminen valtion haltuun oli ”eläkkeiden suojelemista”. Vapaus on orjuutta, sota on rauhaa…

Ja se tiedonvälitys. Mitään virallista sensuuriahan ei tietenkään ole, mutta valtiollinen tv- ja radiotoiminta tuntuu kuvaavan jotain ihan erilaista todellisuutta kuin se, missä omat unkarilaiset ystäväni ja tuttavani elävät ja mistä oppositioviestimet kertovat. Tämän tiedonvälityksen ikoniksi nousi kuva, jota valtion ykköskanavan uutiset välittivät tämän vuoden alussa, kun valtaeliitti kokoontui juhlimaan uuden perustuslain voimaan astumista Budapestin oopperatalossa järjestettyyn gaalakonserttiin ja monituhatpäinen raivostunut väkijoukko osoitti mieltään ulkopuolella. Todellisuudessa Andrássy út, leveä puistokatu, oli täpötäynnä mielenosoittajia, mutta tv-kuvassa jostain syystä toimittaja András Víghin takana ei näy kuin poliisirivistö ja harva joukko uteliaita seisoskelijoita.

”SUORA: Andrássy út, mielenosoitus Oopperan luona”

Vígh raukan kuvasta tuli sangen viraalinen nettimeemi: mikrofoneineen muka suorassa lähetyksessä seisovaa Víghiä on sittemmin photoshopattu milloin minkäkin kuvan edustalle, kun tarkoitus on iskevästi havainnollistaa virallisen tiedonvälityksen valheita ja vääristelyjä.

Toisin kuin sosialismin aikoina, nyt on siis olemassa Internet, jossa kritiikki leviää nopeasti ja tehokkaasti. No kuulkaapas tätä: uuden vaalilain mukaan puolueilta on kielletty vaalimainonta Internetissä ja kaupallisilla tv-kanavilla. Kuten Imre Para-Kovács Yhdysvalloissa toimivan Amerikai Magyar Népszavan verkkosivuilla toteaa:

… määräys, että Internetissä ei saa kampanjoida, on paitsi täysin käsittämätön myös totaalisen mieletön, sillä Internet on suuri ja Fidesz pieni, kuten jo monesti on todettu. Onko niillä joku oma mies Budapestin II. kaupunginosan internetissä, joka sitten valvoo koko hommaa? Jättääkö Amerikai Népszava vaalien alla julkaisematta kaikki poliittiset artikkelinsa, koska joku täysin aivoton hallituspuolueen poliitikko Unkarista on lähettänyt tämmöisen viestin? Sulkeeko CNN kotisivunsa Unkarin vaalitaistelun ajaksi? Katkaistaanko 50 päivän ajaksi sähköt? En halua kuulla vastausta, voin vain kuvitella sen mielentilan, jossa puolueen tavalliset rivimiehet elävät arkeaan keksien samalla tällaisia asioita […] Mutta Internetin mainitseminen osoittaa, että kukaan ei ymmärrä mistään mitään, ne eivät ole internettiä tai vaalikampanjaa koskaan nähneetkään, valta on tyhmistänyt ne niin, että ne eivät enää itsekään muista omaa edellistä vaalikampanjaansa. […] Jättiläisjulisteilla voi tietenkin käydä vaalitaistelua, sillä ne ovat kaverien käsissä, samoin lehdissä ja valtion kanavilla, samoista syistä. En itse asiassa ymmärrä, miksi ne eivät saman tien mainitse, missä lehdissä, millä tv- ja radiokanavilla kampanjointi on sallittu ja missä ei.

Eikä tämä kaikki välttämättä koske pelkästään Unkaria. Virossa viimeaikaiset poliittiset skandaalit ovat nostaneet esille hyvin samantapaisia puheenvuoroja – Rein Ruutsoon sanoin ”meitä hallitsevat antikommunistiset bolševikit”. Toisin sanoen vallanpitäjät, jotka puheissaan ja aatteissaan palavasti vastustavat kommunismia ja vaativat tilintekoa sen rikosten kanssa, itse ilmentävät toiminnassaan kaikkia entisten aikojen kommunistipuolueen piirteitä: etujoukkoajattelua (”me olemme valiojoukko, jonka kuuluu johtaa, meille ei ole vaihtoehtoa”), puolueen monoliittista yhteyttä (ja rautaista ryhmäkuria – Unkarissahan tämä hoituu siten, että kaikki kuuluvat samaan pieneen kaveripiiriin), demokraattisen päätöksenteon halveksimista (vertaa Orbánin lausahdukseen: ”Isänmaa ei voi olla oppositiossa!”), salaliittoteorioita ja viholliskuvilla operoimista.

Pääministeri Orbánia on monesti syytetty Unkarin palauttamisesta maailmansotien väliseen aikaan ja valtionhoitaja Horthyn ”puolidiktatuuriin”. Tähän kuuluvat paitsi Horthyn itsensä rehabilitointi myös ”kristillisillä” arvoilla ratsastaminen (mihin liittyy myös piilevä ja yhä selkeämmin suvaittu antisemitismi), sentimentaalinen kansallismielisyys ja revansismi eli poliittinen myntinlyönti Trianonin rauhassa 1920 menetetyillä alueilla. Mutta oikeasti – kukapa Horthyn aikoja muistaisi, eivät enää kovinkaan monet aktiiviset vaikuttajat. Sitä vastoin nykyinen vallanpitäjäpolvi entisissä sosialistimaissa on edelleenkin paljolti reaalisosialismin aikojen kasvatteja – ja kun valta turmelee ja vie mukanaan, ne toimintatavat, joita vallan säilyttämiseen tarvitaan, kaivetaan oman nuoruuden aikaisilta oppi-isiltä, tai kenties opillisilta isoisiltä… Onko niin, että poliittisen kulttuurin muuttumiseen tarvitaan useampi sukupolvi?

Mainokset

Oman pesän likaajat

maaliskuu 8, 2012

Yksi asia, millä Sentroopassa tuntuu olevan paljon olennaisempi merkitys kuin Suomessa, on jonkinlainen hysteerisen juhlava isänmaallisuus-lojaalisuus. Jos kotimaata ja omaa kansaa ajatellaan isänä tai äitinä, niin Suomessa niihin suhtaudutaan vähän kuin tavallinen suomalaisjuntti suhtautuu omiin vanhempiinsa – joo, ne nyt on semmoisia kuin on, joskus aika tyhmiä ja rumia ja köyhiä, mutta parhaansa ne on tehneet ja pitäähän niistä huolta pitää. Sentrooppalaisten suhde isänmaa-perheeseensä taas on toisinaan kuin 1900-luvun alkupuolen seurapiirikomedian herrasnuorisolla: joko puhutaan ääni väristen ”kunniasta” ja ”ylpeydestä” ja ”perinteistä”, luoden välillä kosteita silmäyksiä sukumuotokuviin, tai sitten ollaan ehdottomassa kakanheitto-teiniraivokapinassa kaikkea mahdollista vastaan, mitä nämä vanhemmat ja niiden kunniat ja perinteet edustavat.

Tunteellisen julkilojaalisuuden vaatimus tarkoittaa, että oman pesän likaaminen tuomitaan minun subjektiivisen mahatuntumani mukaan Sentroopassa paljon useammin ja äänekkäämmin kuin Suomessa. Ja oman pesän likaaja (Nestbeschmutzer) puolestaan on – kuolemattoman itävaltalaisen satiirikon Helmut Qualtingerin (1928–1986) mukaan – ”ei se, joka paskoo omaan pesään, vaan se, joka huomauttaa siitä, että pesässä haisee”. Tunnetuimpia pesänlikaajia Itävallan viime vuosikymmenten kulttuurielämässä on ollut kirjailija Elfriede Jelinek, joka huikean virtuoosimaisella saksan kielellä rakentaa inhottavia kuvia inhottavista asioista: limaisen lätisevästä, ilottoman pakkomielteisestä tai väkivaltaisesta seksistä, joka on olennainen osa yhteiskunnan ja kulttuurin patriarkaalisia sortorakenteita, tai natsimenneisyyden vaietuista häpeätahroista. Jelinekin romaanissa Die Klavierspielerin  Wienin kulttuurielämää verrataan mätänevään vesiruumiiseen, ja näytelmässä Burgtheater (1985) esiintyy ilkeä karikatyyri Paula Wesselystä, Itävallan 1900-luvun kuuluisimmasta näyttelijättärestä, joka 1941 oli mennyt esiintymään myös vastenmielisessä juutalaisvastaisessa propagandaelokuvassa Heimkehr. Näytelmä Rechnitz (2008) taas käsittelee erästä pitkään vaiettua sodan loppupäivien tapahtumaa, parinsadan enimmäkseen unkarinjuutalaisen pakkotyöläisen joukkomurhaa, joka jollakin makaaberilla tavalla liittyi paikallisen kartanonrouvan järjestämiin juhliin.

Jelinek oli nimeltä mainittuna kohteena esimerkiksi oikeistopopulistisen FPÖ-puolueen vaalikampanjassa 1995 (”Pidättekö Jelinekistä [sekä useista muista nimeltä mainituista radikaaleista taiteentekijöistä] – vai taiteesta ja kulttuurista?”). (Tämän rinnalla perussuomalaisten ”postmoderni tekotaide” on aika kesyä, ja eikö sekin ollut kuulemma vain läppä?) Kun hän vuonna 2004 sai kirjallisuuden Nobelin, muistan hämmentyneenä seuranneeni itävaltalaisen julkisuuden reaktioita – sen pienen korkeakulttuuripiirin ulkopuolella siis, jolle Jelinek on nero ja turhautuneiden tuntojen ylin tulkki. Ei todellakaan mitään ”hyvä meidän tyttö, taas on hienoa olla itävaltalainen!” -voitonhuumaa, vaan eriasteista vaivaantuneisuutta, jonka alla piileviä pohjamutia ulkopuolinen saattoi vain aavistella.

Unkarin nykyisessä poliittisessa tilanteessa ei ole ihme, jos vastaavantapaista nousee esiin yhä useammin. ”Oman pesän likaamisesta” ei tosin tällä termillä niin usein puhuta – suositumpi nimike on ”unkarilaisvastaisuus”, tai oman pesän hajuhaitoista huomauttaja on idegenszívű eli ‘vierassydäminen’ tai ‘sydämeltään muukalainen’. Tuorein tällainen tapaus, joka käräytti Santran käämit, on kirjailija Ákos Kertészin kohtalo. Kyseessä ei siis ole se Nobel-Kertész vaan 1932 syntynyt, samoin merkittävä ja tunnustettu kirjailija ja elokuvakäsikirjoittaja. Ainakin romaani Kunnon ihminen (alkuteos Makra, se on siis päähenkilön sukunimi, ilmestyi 1971) on käännetty suomeksikin ja oli senaikaiseksi melkoisen armoton tilitys mm. reaalisosialismin varjopuolista.

Viime kesänä Kertész oli amerikanunkarilaisen, varmaankin lähinnä vasemmistolaiseksi (mitä sitten tarkoittaakaan) luokiteltavan Amerikai Magyar Népszava -lehden haastattelussa ladannut täysillä:

Unkarilaisella alamaisuus on geeneissä. Attila József [1900-luvun alun suuri runoilija] löysi tälle puolustuksen: ”tuhat vuotta sidottuna kuin lyhde on luimistellut tai noudattanut käskyä”. Mutta tämä ei kelpaa puolustukseksi sille, että unkarilainen ei historiansa pahimmistakaan rikoksista tunne omantunnontuskan hiventäkään, että hän syyttää kaikesta muita, että hän aina osoittaa sormella toisia, että hän onnellisena rypee diktatuurin lätäkössä, röhkii ja ahmii tähteitä eikä ole tietävinäänkään, että hänet vielä teurastetaan. Että hän ei halua eikä osaa opiskella eikä tehdä työtä, osaa vain kadehtia ja, jos vain suinkin voi, murhata sen, joka työllään, oppineisuudellaan, uudistuksillaan on päässyt pitemmälle.

Nykyään toisen maailmansodan kauhuista ja holokaustistakin on vastuussa yksin unkarilainen, sillä Unkarin kansa (toisin kuin Saksan kansa) ei ole myöntänyt eikä tunnustanut syntejään, ei osoittanut katumuksen merkkejäkään, ei ole luvannut, ettei tuollainen enää koskaan toistu, ei ole anonut anteeksiantoa.

Aika kovaa tekstiä, suoraa syytöstä, siaksikin haukutaan joskin epäsuorasti. Tuloksena oli tietenkin melkoinen meteli julkisuudessa, syyskuussa Budapestin kaupunki peruutti Kertészin kunniakansalaisuuden (tai -kaupunkilaisuuden, tai miten sitä nimitetäänkään), ja lopputulos kuultiin viime kuunvaihteessa: Ákos Kertész on lähtenyt Kanadaan ja pyytänyt sieltä  turvapaikkaa. Kanada on hieno maa, mutta tunnustetulta kirjailijalta muutto ihan vieraalle kielialueelle 80 vuoden iässä ei varmaan ole mikään helppo ratkaisu. Kuulemma vanhaa miestä oli tultu kadullakin uhkailemaan siihen malliin, että hän pelkäsi henkensä puolesta.

Onhan meillä Suomessakin loukkaannuttu isänmaallisista syistä. Milloin lottien puolesta (Paavo Rintalan Sissiluutnantti-skandaali 1960-luvun alussa), milloin Mannerheimin (Katarina Lillqvistin muutaman vuoden takainen animaatiotarina, jossa Marski homosteli sotilaspalvelijansa kanssa), tai ikivihreiden sotaveteraanien (Lisa Hovinheimon tv-dokumentti Suur-Suomen toiset kasvot vuonna 1995, jossa aivan rauhallisesti ja asiallisesti kerrottiin miehitetyn Karjalan venäläisväestön ”siirtoleireistä” ja laajemmin niistä asenteista, joita Suomi miehitettyä Karjalaa kohtaan osoitti). Ja suomalaisia miehiä kollektiivina tietenkin on loukannut verisesti Lenita Airisto puheillaan valkoisista tennissukista tai apinaenglannista, ja nyttemmin  Sofi Oksanen. Mutta miettikääpäs: milloin meillä on noussut kollektiivinen kansallinen raivo koko kansan puolesta sen takia, että joku meistä haukkuu suomalaisia kollektiivina tyhmiksi tai orjasieluiksi tai sioiksi? Hyvänen aika, tätähän me itse hoemme itsestämme kaiken aikaa, päinvastainen olisi haisevaa omakehua! Tässä siis päivän paradoksi: Suomalaiset, jotka ovat patologisen huolissaan siitä, mitä muut heistä ajattelevat, jotka hössöttävät korkea-arvoisista brändityöryhmistä ja listaavat pienimmänkin milloin missäkin vävypoikamaassa julkaistun uutisen, suhtautuvat kuitenkin yllättävän rennosti suomalaisuuden mollaamiseen.


Mäkikotkien maa

tammikuu 9, 2012

Mihinkäs sä olet matkalla? (Tai: Mihinkäs rouva on matkalla?)
Töihin, Wieniin.

Tämä tyyppikeskustelu jatkuu yleensä kahdella tavalla. Vähemmän kultturellissa vaihtoehdossa A Wien ei sano keskustelukumppanille oikein mitään ja seuraa hämmentynyt hiljaisuus. Tosin huoltamoiden kansa tietää Itävallan mäkikotkat, mutta ehkä siitä ei mikään mielleyhtymäketju automaattisesti ohjaa siihen uudenvuodenpäivän konserttitelevisiointiin, jolta hypätään toiselle kanavalle (eukon mahdollisesta rutinasta huolimatta) heti kun lähetys mäkiviikolta alkaa. (Ja ihan oikeasti muuten, olen tavannut akateemisesti koulutettuja suomalaisia, joille on epäselvää, mikä Euroopan pääkaupunki sijaitsee missäkin maassa ja puhutaanko Itävallassa itävallan kieltä.)

Vaihtoehto B: Aah, se uudenvuodenkonsertti. Tonava kaunoinen, ihanaa, sacherkakkua, Mozart-kuulia, Stephansdom, Schönbrunn ja Sissi, ihanaa, ihanaa, niin kaunista. Oltiin kulttuurimatkalla Wienissä vuonna ****, siellä oli ihania kahviloita, musiikki soi kaikkialla.

Ja joskus harvoin sattuu kohdalle vaihtoehto C eli yhteiskunnallisesti harrastunut keskustelukumppani, joka alkaa vyöryttää Itävallan historiaa Habsburgeista Hitleriin ja Haideriin. Kyseessä on usein miespuolinen, hyvän yleissivistyksen ja sitäkin vankemman itseluottamuksen omaava henkilö, jolla pahimmassa tapauksessa on jonkinasteisia sympatioita kahta viimeksi mainittua herra H:ta kohtaan. (Näistä ensimmäinen toi täystyöllisyyden, ymmärsi pientä ihmistä ja yritti turvata eurooppalaiset arvot. Ja jos ei ensinmainittua puolustaisikaan, niin jälkimmäinen hra H. ainakaan ei ollut mikään natsi vaan perusarvoja puolustava ja holtittoman maahanmuuton vaarat ymmärtävä isänmaanystävä, jonka kuolemassa sitä paitsi oli jotain hämärää – ei sen laatuluokan auto kuin Volkswagenin Phaëton sillä tavalla lähde käsistä, ei edes juuri poikaystävänsä kanssa dramaattisesti riidelleen ja erontuskaansa rankasti ryypänneen miehen…)

Suomesta katsottuna Itävalta siis sijoittuu tukevasti jonnekin tietämättömyyden hämärän ja erilaisten historiallisten, poliittisten ja turismikliseiden väliin. Turha piipittää, että Itävallan sodanjälkeinen poliittinen historia on paljossa ollut samantapainen kuin Suomen tai että Itävallan maatalouden perinteinen metsä- ja maitotalouspainotteinen tuotantorakenne on Euroopan maista kenties lähimpänä Suomea. Turha urputtaa, että kaupunkilaisen arkipäivä kuluu siellä ihan samojen ylikansallisten ketjuhyödykkeiden ja formatoitujen tositeevee-, kokki- ja tanssiitähtienkanssa-ohjelmien parissa. Turha mussuttaa, että juntteja ja mänttejä on kaikkialla ja ne ovat kaikkialla aika samanlaisia.

Suomalainen haluaa pitää Sissi-elokuvakliseensä ja nähdä Keski-Euroopan jonain tykkänään toisena. Siellä Euroopassa, vanhan sivistyksen ja leivoskulttuurin maissa, linnoissa kreivien, osataan pussata poskelle ja kädelle (ainakin symbolisesti – joskus ensimmäisinä Wienin-vuosinani kymmenen vuotta sitten hätkähdin, kun metron liukuportaissa edessäni arkisen näköinen häiskä vastasi kännykkäänsä: Küss’ die Hand). Siellä hymyillään ja ollaan kohteliaita, joskus suorastaan epäilyttävän lipevän kohteliaita. Jopa mäkikotkat, nuo Itävallan Hiihtoliiton ÖSV:n Adlerit, on pienestä pitäen huolella jalostettu aivan toisennäköisiksi kuin suomalaiset lajitoverinsa – ne eivät jurota ja mörähtele vaan hymyilevät kauniisti urheilutoimituksen kameralle ja antavat vuolaita ja kohteliaita vastauksia (joskin toisinaan murteella, josta koulusaksan perusteella on mahdotonta saada sanaakaan selvää).

(Tunnustan: olen itsekin ollut levittämässä näitä kliseitä. Oma suosikkitarinani on suurlähetystön illallisilta, joilla jouduin istumaan Suomen kanssa kauppaa tekevien itävaltalaisten bisnesmiesten väliin. Varauduin mielessäni niihin auto-purjevene-maailmanympärimatka-premium-äijäjuttuihin, joita Savonlinnan oopperajuhlien väliajalla voi sivukorvalla kuulla vaimojen sinne raahaamien kärsivien alfaurosten suusta. Ja no, kyllähän herrat keskustelivat metsästyksestä ja viinikellareistaan, mutta loppuillasta innostuttiin vertailemaan, kuka kapellimestari johtaa Mahleria parhaiten… Voisi myös viitata siihen amerikkalaisen jääkiekkovalmentajan haastatteluun, jonka joskus viime vuonna luin itävaltalaisesta äänenkannattajastani. Kaveri oli pettynyt heikon junnutyön taustalla olevaan korkeakulttuuriseen koulutusfilosofiaan: poikia ei kannusteta kaukaloon vaan kuskataan koulusta johonkin ihme teattereihin tai taidenäyttelyihin.)

Onhan niitä eroja, ja itsekin aion niistä vielä vastedeskin kirjoittaa. Joitain näistä kliseekäsityksistä suosivat itävaltalaiset itsekin, etenkin, kun on korostettava, missä he eroavat saksalaisista. Ja tässä olennaista on tietty tapakulttuuri hyvine ja huonoine puolineen, eli lipevyys, sulavuus ja nokkeluus – pökkelömäisiin, koppaviin ja töykeisiin saksalaisiin verraten. Ei hakata päätä seinään periaatteen vuoksi vaan etsitään se porsaanreikä. Niin myös hollywoodilaistuneen itävaltalaisnäyttelijän Christoph Waltzin mielestä (se Kunniattomien paskiaisten legendaarinen naurava natsiupseeri), joka tässä selittää asiaa amerikaksi Conan O’Brienin showssa:

Mutta tästä kun vielä pitemmälle mennään, niin paljastuu syvällinen yhtäläisyys itävaltalaisuuden ja suomalaisuuden välillä. Nimittäin: siinä missä suomalaiset ovat nuori ja pieni kansakunta, itävaltalaiset ovat kansakuntana nuori ja pieni. Olivathan toki ne kunniakkaat vuosisadat, jolloin Habsburgien valtakunnassa ei aurinko koskaan laskenut ja hallitsijoiden missio kiteytettiin lyhenteeseen AEIOU: Austriae est imperare orbi universo (tai saksaksi: Alles Erdreich ist Oesterreich untertan) eli ‘Itävallan kuuluu hallita koko maailmaa’. Mutta silloin ei ollut kysymys kansasta vaan monikansallisesta imperiumista, jonka historia on sen hallitsijasuvun dynastisten koukeroiden historiaa – “kansa” on siinä jonkinlainen mykkä lisäke, jonka ylitse hallitsijat hoitelevat asiat omilla yksityisillä systeemeillään. (Bella gerant alii, tu felix Austria nube, eli ‘sotia käykööt toiset, sinä, onnellinen Itävalta, solmi avioliittoja’, kuului klassinen kuvaus Habsburgien ulkopolitiikasta.)

1800-luvulla, kansallisromantiikan ja nationalismin noustessa, tätä monikansallista rakennelmaa alettiin jo pitää toivottoman vanhanaikaisena. Vähemmistökansat kokivat vuorotellen kansalliset heräämisensä, ja Itävalta-Unkarin saksankielisillä ”kruununmailla” (jotka siis eivät, toisin kuin vanha Unkarin kuningaskunta, muodostaneet mitään yhtenäistä hallintokokonaisuutta kansallisvaltion perustaksi) katseltiin innoissaan Saksan, nousevan kansallisvaltion suuntaan. Vaan eipä sinne päästy: molempien maailmansotien jälkeen voittajamaille oli ilmeisesti yksiselitteisen selvää, että tämä entisen Habsburg-monarkian jäännösriekale, jossa puhutaan saksan kielen baijerilais- tai (Vorarlbergissa, Itävallan läntisimmässä hännänpäässä) alemannilaismurteita, ei missään nimessä saa kuulua Saksaan. Itävaltalaista kansallismielisyyttä ja kansallista identiteettiä nykymielessä on ruvettu tosissaan rakentamaan vasta toisen maailmansodan jälkeen. Tässä kaikkein olennaisin kysymys on ilmeisesti, miten erotutaan saksalaisista, joiden kanssa sekä kuulutaan että ei kuuluta yhteen.

Juuri tämä tuntui minusta aikoinaan Itävaltaan muuttaessa kaikkein kotoisimmalta: pikkuvelikompleksi ja siihen liittyvä jatkuva itseruoskinta (”tyypillistä itävaltalaista, totta kai tämäkin osataan meillä mokata, toisin kuin…”). Toisin kuin saksalaiset, britit tai ranskalaiset, jotka eivät tunnu kantavan erityistä huolta siitä, millaisia kliseekuvia ulkomaalaiset heistä viljelevät, itävaltalaiset kuten suomalaisetkin ovat usein kehittäneet omaan kansalliseen identiteettiinsä merkillisen vereslihaisen viha-rakkaussuhteen, jonka olennaisena osana on jatkuva vertailu vahvempaan, edistyneempään, kansainvälisesti tunnetumpaan sekä sietämättömän omahyväiseen isoveljeen. Saksasta puhutaan Itävallassa usein aavemaisen samaan sävyyn kuin Suomessa Ruotsista: Onko tämä jo tehty Saksassa? Saksassa ei ole enää aikoihin toimittu näin. Saksassa tällainen ei ikinä tulisi kysymykseen. Saksassa poliitikko, joka möläyttelee tämmöisiä, olisi jo kauan sitten itse ymmärtänyt erota. Ja loukkauksista suurimpia on “meidän” historiamme ja suurmiestemme omiminen: Mitä, Mozartko muka kaikkien aikojen suurin saksalainen?

Eihän tässä tietenkään aivan samanlaisia olla. Vailla suomalaista vastinetta on ainakin se itävaltalaisen kansallismielisyyden äärilaita, joka virallisesti on pannassa mutta politiikan äärimmäiseltä oikealta reunalta silloin tällöin pulpahtelee näkyviin, eli deutschnational-ajattelu, itävaltalaisuus osana saksalaisuutta (kenties joitain epämääräisiä uusnatsistisia Anschluss-haaveita myöten). Mutta kyllä Suomella ja Itävallalla on yhtäläisyyksiäkin. Muutakin kuin ne mäkikotkat.


Raastamille kohtalon

tammikuu 3, 2012

Balsors akit régen tép, / hozz rá víg esztendőt, / megbűnhödte már e nép / a múltat s jövendőt. Eli muistista siteeraten koulun laulukirjan suomennoksena, jonka tekijää en tähän hätään muista: ”Raastamille kohtalon / vuos tuo onnen uuden, / maksanut tää kansa on / lunnaat vastaisuuden.” Näin päättyy Ferenc Kölcseyn vuonna 1823 kirjoittaman runon, sittemmin Unkarin kansallislaulun (Himnusz) ensimmäinen säkeistö. Kansallisromanttista paatosta uhkuvassa tekstissä on kaikki ne tutut ainesosat, joita romanttiseen kansallishymniin tarvitaan: ylistetään oman maan ihanuutta ja oman kansan ansioita, etenkin sen sotilaallista mieskuntoa ja kykyä vainolaisen hurmehella peittää maa, ja anellaan tälle kaikelle Korkeimman siunausta. Ja kun tällaiset tekstit usein liittyvät kansallisen heräämisen ja itsenäisyystaistelun aikaan, niin tietenkin niissä kuuluu viitata yli pauhun kenttien hurmeisten kajastavaan ihanampaan kansalliseen tulevaisuuteen.

Tuttua kansainvälistä kauraa siis, mutta jotain unkarilaisen isänmaallisuuden erityispiirrettä olen tässä myös huomaavinani. En tarkoita itsesääliä ja marinaa, sillä se on tuttua monille muillekin, myös meille, joiden maa on köyhä, siksi jää. Vaan tarkoitan sinänsä helppoa loogista luiskahdusta, jolla itsesääli (ken mittasi sen [Suomen kansan] hurmehen / ja kärsimykset sen, niissä Maamme-laulun harvemmin lauletuissa säkeistöissä) ja oman maan ainutlaatuisuuden ylistys (mitä muutakaan isänmaallisuus voisi olla?) sulavat yhteen ja ainutlaatuiseksi, ylittämättömäksi nousevat nimenomaan oman kansan kokemat, suorastaan messiaaniset kärsimykset, sovitustyö, jolla menneisyys ja tulevaisuus ”lunastetaan”.

Tietenkin kysymys on menetyksen suhteellisuudesta: suomalaiset, joilla Runebergin aikoihin ei ollut mitään loisteliasta valtiohistoriaa omine pyhimys-kuninkaineen ja sotapäälliköineen, eivät kerta kaikkiaan voineet pudota niin korkealta kuin unkarilaiset. Joku Juhana-herttuan renessanssihovi Turussa, vaikka miten oli puolalainen prinsessa emäntänä, on melkoisen köyhä yritys siihen traditioon verraten, joka katkesi vuonna 1526, kun Mohácsin taistelun jälkeen kuningas oli kuollut ja turkkilaiset valloittivat hajaannukseen joutuneen maan. Niinpä Unkarissa onkin 1500-luvulta lähtien viljelty erilaisia kulta-aikamyyttejä, taaksepäin katsovaa isänmaallista retoriikkaa.

Mutta ei tässä vielä kaikki. Unkarilaiset eivät ole tyytyneet syyttämään kärsimyksistään vain ylimalkaan huonoa onnea, luonnon ankaruutta tai – niin kuin Kölcsey alkuperäisessä tekstissä – Kaikkivaltiaan vihaa. (Ah, mutta syntiemme tähden / syttyi povessasi viha, / ja iskit salamasi / jyrisevistä pilvistäsi, / milloin mongolirosvojen nuolet / päästit viuhumaan yllemme, / milloin turkkilaisen ikeen / saimme ottaa harteillemme.) Syypäitä Unkarin kansan kovaan kohtaloon eivät ole vain mongolit ja turkkilaiset vaan jokseenkin kaikki naapurikansat, joiden uusiin valtioihin kaksi kolmasosaa vanhasta Unkarista leikattiin 1920 ja jotka sittemmin ovat enemmän tai vähemmän sortaneet ja syrjineet vähemmistöksi muuttunutta entistä vallanpitäjäkansaa. (Totta. Mutta sitä, miten kaksoismonarkian Unkari-puolisko kohteli slaavi- ja romanialaisvähemmistöjään, ei tässä yhteydessä tietenkään aina muisteta. Slovakian kansallisessa historiankirjoituksessa unkarilaiset ovat ehdottomia pahiksia.) Unkarissa voi aivan täysijärkisten, sivistyneiden ihmisten suusta kuulla semmoista kuin ”kaikki naapurimme jostain syystä vihaavat meitä” tai ”Unkarin historia on Unkarin vihollisten kirjoittama ja siksi vääristelty”. Ja kaiken lisäksi Unkari parkaa edelleenkin syövyttävät sisäiset viholliset. Valtava romaniväestö (jota tuoreen tutkimuksen mukaan jopa puolet vihreitä arvoja kannattavista unkarilaisista pitää ”geneettisesti rikollisuuteen taipuvaisena”) kuormittaa valtiota sosiaalipummeina ja rikollisina, ja juutalaisilla on (edelleenkin, monien muuten ihan täyspäisiltä vaikuttavien unkarilaisten mielestä) suhteettoman paljon vaikutusvaltaa.

Tässä yhteydessä on pakko siteerata sosialistipuoluetta lähellä olevan Népszabadság-lehden verkkoversiossa pari kolme viikkoa sitten ilmestynyttä artikkelia ”Suomen ihmeestä”. En nyt rupea miettimään, missä määrin PISA- ja Nokia-hehkutukset oikeasti pitävät paikkansa (saati miten vastedes käy, kun Kiina-ilmiö syö Nokia-ilmiön ja PISA-menestystä niittänyt koulujärjestelmä säästetään hengiltä). Mutta kiintoisaa on, miten lehti tulkitsee Suomen menestystarinaa: järkevä konsensuspolitiikka, vihanpidon sijasta hallituksen yhteistyö ammattijärjestöjen kanssa sekä tinkimätön (?) panostus perusturvaan, terveydenhuoltoon, koulutukseen ja tutkimukseen ovat nostaneet Suomen siitä järjestelmänvaihdosta seuranneesta 90-luvun velka- ja talouskriisistä, johon sosialisminjälkeinen Unkari jämähti. Ja ennen kaikkea:

Tyypillistä on sekin, että Suomessa ei ole nimetty ”sisäistä vihollista” (toisin sanoen: syntipukkia), siitä huolimatta, että maan historiallisiin vähemmistöihin kuuluvat myös juutalaiset ja mustalaiset, puhumattakaan entisistä sortajista, ruotsalaisista (itse asiassa alle kuusiprosenttisen ruotsinkielisen väestön perusteella maa on virallisesti kaksikielinen). Myöskään tapana ei ole ollut selittää talouden aallonpohjia ulkoisten vihollisten juonittelun syyksi, vaikka esimerkiksi markan romahdukseen oli todistettavasti syynä myös kansainvälinen keinottelu. Tämä selittelyjä välttävä asenne auttaa löytämään virheet nopeasti ja korjaamaan ne tehokkaasti.

Siis ilmeisesti vihollis- ja vihapuheen traditio, maailman ja omankin yhteiskunnan jakautuminen ”meihin” ja ”muihin”, elää Unkarissa muuallakin kuin yleismaailmallisen typerissä netin lynkkauskeskusteluissa. Tähän traditioon nojaa nykyinen Orbánin hallitus työntäessään kaiken vihollisten syyksi. Esimerkiksi kun Moody’s marraskuussa laski Unkarin luottoluokitusta, se oli hallituksen mukaan ”osa keskitettyä taloudellista hyökkäystä Unkaria vastaan”, ja kun Standard & Poor’s teki samoin joulukuussa, kyseessä oli ”euron kriisi, ei Unkari”. Ja tähän loppuun on vielä pakko siteerata Fidesz-puolueen tiedottajan Gabriella Selmeczin julkilausumaa eilisiltaisen johdosta, kun Budapestin oopperassa uutta perustuslakia juhlistettiin galakonsertilla ja oopperatalon ympärille kertyi jopa satatuhatta mielenosoittajaa (valtion MTV-kanavan uutiskuvassa tosin näytettiin lähes tyhjää katua ennen mielenosoittajien saapumista):

Gyurcsányistien mielenosoitus oopperan luona

Gyorskocsi-katulaiset [viittaa viimeaikaisten mielenosoituksien yhteydessä toisensa löytäneisiin oppositioryhmiin] jatkavat yhä gyurcsányilaista vihannostatusta ja haluavat tuottaa vahinkoa Unkarille. Demokraatti ei ole se, jonka mielestä demokratia vallitsee vain silloin kun hän itse on vallassa: olisi aika sosialistienkin hyväksyä kansan ratkaisu. Tänä iltana ero käy selväksi: kansakunnan asioita hoitava hallitus kansan [tai oikeastaan ”ihmisten”, emberek – ”kansa”, nép, ehkä mielletään jotenkin sosialismin tahraamaksi sanaksi] valtuuttamana korjaa Gyurcsányn kauden virheitä, mutta maata tuhoavat gyurcsányilaiset vihannostattajat taas synnyttävät epäjärjestystä ja kaaosta sekä kiihottavat laittomuuksiin. Unkarilaiset ovat jo aiemmin tehneet yksiselitteisen päätöksensä: he eivät halua vihaa ja erimielisyyttä.

Mitä tässä voi sivustakatsoja muuta kuin päivitellä ja pyöritellä päätään?